I only fear that I don't have enough time left

Vaimean kopahduksen kuuluessa kun lasipurkki laskettiin hetkeksi keittiön kiviselle tasolle ja tuon ensimmäisen äänen perässä seuraten pieni poksahdus kun tiiviisti suljettu purkin kansi avattiin taas pitkän ajan jälkeen. Chadin mitoittaen tarvitsemansa määrän tuota lääkevoidetta pienempään kulhoon, joka olisi tarkoitus ottaa mukaan olohuoneen puolelle kun mies jossakin vaiheessa pääsisi lähtemään sinne päin. Kaikkien noiden tekojen tapahtuen siinä samassa hiljaisuudessa, joka oli vallinnut aikaisemmin aamulla – vaikkakin tuon kaiken tyyneyttä esittävän kuoren alla Chadin veri kiehui raivosta. Ymmärsi vatikaani sitä sitten tai ei, mutta Maryam oli edelleen vasta nuori aikuinen – eikä mikään monien vuosikymmenten kovettama sielu. Hänen myös kyllä ymmärtäen samalla, että tämä kaikki valitettavasti kuului Maryamin elämään ja tulevaisuuteenkin niin kauan kun toinen pysyisi yhteydessä Katolilaiseen kirkkoon. Kysymys kuuluikin voisiko kukaan yhtäkkiä vaatia Maryamilta jättämään kaiken taaksensa – sillä kirkko oli naisen perhe ja mitä tuli aina perheen jättämiseen… ei se ollut niin yksinkertaista.
Myös Anubis tai pikemminkin miehen sisimpään piiloutunut demoni oli todella osannut pelata siirtonsa oikein. Ei ollut riittänyt, että demoni oli näyttänyt Katolilaiselle kirkolle vihansa ja kykynsä murhatekoihin – vaan kaikki tuo oli varmasti tapahtunut tietoisesti yhtä ja ainoaa tarkoitusta varten… Andrean uskon horjuttaminen – sillä mitä muuta nuorimies alkaisi kyseenalaistaa kuin sen hetkistä kantaansa, joka kuului ihmisten puolelle. Ihmisten, jotka olivat hakanneet Andrean tunteman henkilön vain sen vuoksi, että nainen oli laiminlyönyt määräyksensä. De Fioren suvun vartijan tarkoitus oli suojella ihmiskuntaa, mutta mitä tapahtuisi jos tämä vartija alkaisi kyseenalaistaa ihmisten oikeuden suojelemiseksi tulemiseen? Ansaitsivatko nämä sitä omista väkivaltateoistaan huolimatta?

Sivulta päin ojennetun lautasen tullen pukatuksi Chadin silmien eteen, kääntyivät tummat silmät vilkaisemaan hetkeksi Azraa, joka soi rauhoittavan hymynsä aviomiehelleen. Tuon eleen pyytäessä miestä harkitsemaan kahdesti sanojaan ja tekojaan siinä hetkessä, joka tulisi odottamaan olohuoneen puolella kahden nuoren aikuisen kanssa. Kyseisen rauhoittelemisen saaden Chadin vastaamaan omalla hymyllään takaisin vaikkakaan se ei yltänyt enää silmiin asti kuin aikaisemmin aamulla. Kyllä hän yrittäisi pitää itsensä tyynenä ja aikuisena, mutta hänkin oli vain ihminen, joka tunsi vihaa kun vääryys tapahtui. Tästä päivästä voisi tulla vielä hyvin mielenkiintoinen ja pitkä – tai pahemmassa tapauksessa kaikki alkaisi tapahtua niin nopeasti, että päivän lopussa saisi vain toivottavasti kiittää Jumalaa olevansa hengissä.


Kauempana Rooman kaupungista sijaitsevassa maalaiskunnassa olivat ukkospilvet alkaneet taas uudelleen kiertämään taivaalla. Ukkosen jyrähdellessä kumeasti aika-ajoin joissain kauempana tuosta omakotitalosta mitattuna, missä Sophie oli herännyt viimein lähempänä kello kymmentä ja alkanut ikänsä mukaan tutkimaan ympäristöä, josta tämä toivoi löytävänsä isoisänsä. Alakertaan kohdistuneiden etsintöjen tuottamatta kuitenkaan heti haluttua tulosta – oli tämä lapsi palannut takaisin olohuoneeseen ja löytänyt tiensä viimeisimpänä mustan pianon luokse. Sävelmän alkaessa ensin pienesti haparoiden kuten olettaa saattoi kun kyseessä oli vieras piano ja soittajana vain kymmenenvuotias, mutta kun sormet alkoivat löytää oikeat koskettimet ja säveltaajuuden – täytti tuo kaunis sävelmä tuon autiolta vaikuttavan talon, jonka sisin olisi varmasti ollut pelottavampi hämärämmässä valossa. Noiden korkeammalla nuotilla soitettujen säkeiden kohotessa lattian lävitse yläkertaan tuonne olohuonetta pienempään huoneeseen, jonka lattian keskelle oli sijoitettuna vain yksi nojatuoli ikkunan suuntaan käännettynä. Silmäluomien noustessa syrjään katseen edestä, paljastui näkyville samean kaihin peittämä katse. Käsinojalla lepäävien käsien kynsien painautuessa asteen voimakkaammin kankaista pintaa vasten. Demonin selvästi reagoiden kuulemaansa pianon soittoon, joka tapahtui hyvin puhtaan sielun toimesta. Huoneen pimeimmässä nurkassa jonkin liikahtaessa, mikä sai nojatuolissa istuvan miehen painamaan kasvonsa alaviistoon selvästi väsyneemmin kuin tämä olisi käynyt kovaakin fyysistä taistelua sisimmässään – ja niin tapahtuikin; Isoisän todellakaan antamatta demonille mahdollisuutta satuttaa Sophieta – sillä mistä tyttö olisi voinut tietää tekonsa vääräksi sillä hetkellä.

”Vaikene, demoni.”
Hampaiden puremisen lomasta tumman äänen sihahtaen jyrkästi, minkä jälkeen keho nojautui jännittyneen tilan jälkeen selkänojaa vasten ja silmät avautuivat uudelleen raskaamman hengityksen saattelemana. Pilvien lomasta pilkottavien auringon säteiden heijastuessa puhtaan hopeisista, jotka kuuluivat kuolevaiselle. Anubiksen hengittäen vielä pari kertaa syvään ennen kuin nousi ylös nojatuolista ja tarkoituksenaan poistua tuolta huoneesta mahdollisimman nopeasti, nyt kun kerrankin demoni oli joutunut päästämään hetkeksi irti ihmispuolesta. Mikä kyseisen ihmeen oli sitten aiheuttanut, siihen ajatukset eivät kyenneet antamaan ainakaan nyt heti vastausta.

Portaiden naristessa väkisin aikuisen miehen painon alla – sillä noitakaan puisia askelmia ei oltu huollettu ties kuinka moneen vuoteen. Isoisän ehtiessä olohuoneen oviaukolle juuri silloin kun viimeiset sävelmät hiipuivat huoneen hiljaisuuteen ennen uuden kappaleen aloittamista.
”Soitat jo todella kauniisti, Sophie.”
Tumman rauhallisen äänen lausuessa viimein ääneen kun kappale oli soitettu kokonaan loppuun. Anubis olisi voinut kuunnella hyvin mielellään Sophien soittamista, mutta demoni miehen sisimmässä nirskutteli hampaitaan uhkaavasti – jos demoni puoli olisi saanut yhtään päättää tilanteen kulkua, olisi se jo mennyt pianon luokse ja sulkenut koskettimien kannen asteen voimakkaammin jotta kielto olisi ollut hyvin selvä tuolle kymmenvuotiaalle lapselle. Jotta Sophie ei pääsisi aloittamaan vahingossakaan uutta kappaletta – oli Anubis jo siirtynyt vaivihkaa lapsen lapsensa vierelle ja pyytänyt pienillä teoilla tyttöä kääntymään istuimella sen verran ympäri, että vanhin pystyisi arvioimaan toisen voinnin sinä päivänä.
”Nuo ihottuma alueet kaipaavat lääkettä. Tulehan mukaani keittiön puolelle – niin pistän niihin sellaista voidetta, jonka pitäisi myös auttaa tuohon jatkuvaan kutinaan.”
Isoisän suodessa kasvoilleen rauhoittavan hymyn, jonka tarkoituksena oli puhtaasti vakuutta nuoremmalle että tämä kyllä tulisi tavalla tai toisella kuntoon. Miehen teoilla oli tottakai tarkoitus saada Sophie kuntoon ja helpottaa myös nuoremman oloa, mutta samalla kaiken tarkoitus oli saada tyttö pois (demonin sanoja lainaten) tuon kirotun pianon luota.

Viimeisen nuotin jääden soimaan hetkeksi tuonne tyhjältä vaikuttavaan talon seinämille, jossa ei ulkopuolisen silmissä varmastikaan näyttänyt olevan minkäänlaista elämää käynnissä missään muodossa - eivät lapsen sormet nousseet vielä kokonaan pianon koskettimien päältä. Sormen päiden hipoessa pianon pintaa, valmiina painautumaan alaspäin luodakseen uuden äänen - kun korvat erottivat elonmerkkejä olohuoneen ovelta, joka kuului tuolle paljon vanhemmalle miehelle jota oltiin alunperin etsittykin tuloksetta. Pään kääntyen iloisesti kohtaamaan miehen itsensä tuon luodessa kohteliaisuuden lapsenlapselleen, vaikka tuohon ei sanottukaan mitään - nousi selvä lapselle kuuluva luontainen ilo silmiin asti Anubiksen tullessa vierelle. Mutta nyt kun mieli ei keskittynyt enään muuhun tekemisiin, nousi käsi jälleen automaattiseesti raapimaan vaatteiden päältä joka puolelta minne sattui kutittamaan kaikista eniten sillä hetkellä - vaikka lapsi jättikin sillä erää pianon soiton, antaen vanhemman tutkia tytön sen hetkisen voinnin lisäunien jälkeen.

Sophien kääntyen kasvokkain isoisänsä kanssa, kohtasivat kirkkaan hopeiset silmät lapsen hyvin erikoiset - joista ei voinut erehtyä mihin kahteen sukulinjaan tämä kuului verellisesti, pysyi se sama hymy silti kokoajan huulien pinnalla vaikka tämä olikin selvästi kipeä, vanhemman ehdottaen että Sophie saisi jonkun rohdon mikä auttaisi tuohon järjettömään kutinaan joka ei tulisi loppumaan vielä moneen viikkoon, mutta edes helpottaisi hieman ainakin siihen asti kunnes äiti saisi tuotua apteekista lääkkeet.

Sophieta todellakaan tarvitsematta pyytää mukaan kahta kertaa vaikka osaksi tyttö olisi halunnut mieluummin soittaa vielä soitinta hetken aikaa - mutta ehkä se kutina pitäisi saada ensin kuriin. Joten pienen lapsen laskeutuen penkin päältä ja tarttuen tuohon paljon isompaan ja karheampaan käteen siksi aikaa että kaksikko pääsi keittiöön vaikka eihän tuo matka ollut pitkä missään muodossa. Tytön alkaen lähes heti juttelemaan isoisälleen niitä näitä niinkuin kaksikolla oli aina ollut tapana, irtaantuen toisen kädestä vasta keittiössä vaikka tyttö halusikin jäädä seuraamaan uteliaisuudesta mitä isoisä oikein teki. Minkä takia irtaantuessaan, käveli Sophie ruokapöydän luokse jonka ympärille asetettu neljä puista tuolia tasan tarkkaan tietyn väliajoin toisistaan, vedettiin tyttöä itseään lähemmäinen sekä ensimmäisenä käsiin osuva irti pöydän ympäriltä ja raahasi sen lattiaa pitkin lähelle keittiön työskentely pintoja joissa näköyhteys oli parempi. Sophien kiiveten tuolin päälle kunnolla istumaan, alkoivat jalat tekemään keinuttavaan liikettä edes takaisin kun jalat eivät ylttyneet vieläkään lattiaan asti, mikä osaksi kertoi lapsella olevan selvästi tekemisen puutetta sillä hetkellä, pään kääntyen aina välillä enemmän sivulta toiselle jotta tyttö pystyisi näkemään tarkasti miten tuo kyseinen rohto oikein valmistettiin alusta loppuun. "Mikä tämä talo oikein on nonno?" Sophien kysyessä sitten selvästi uteliaalla äänellä, sillä lapsi ei ollut astunut koskaan jalallakaan Saiteksen taloon eikä näin tiennyt sen kuuluneen heidän isoisoisälleen - mutta silti Sophie olisi voinut vaikka vannoa pystyvänsä haistamaan ominaistuoksun asunnossa, joka ei erottunut juurikaan tytön isän omasta mutta siltikin se oli erilainen.

Käsien laskeutuen syliin vanhasta tavasta, jossa yhdistettiin mukaan vasempaan etusormeen asetettu hyvin yksinkertainen siveyssormus - joka ei ollut enään nykypäivänä niin yleinen näky edes Italiassa, jossa uskonto oli kuitenkin hyvin suuressa osassa maata. Silmien vilkaisten seinällä olevaa kelloa, joka oli kuitenkin pysähtynyt jo vuosia aikaisemmin eikä se tuskin lähtisi enään liikkeelle ilman korjauksia. Jalkojen jatkaessa keinuvaa liikettä edes takaisin osuen aina välillä tuolin alaosaan, joka aiheutti kopautus äänen keittiöön, jossa alkoi vähitellen tuoksua jossa sekoittui erilaisia yrittejä hyvin aggressiivisen piikikkäästi ettei sitä voinut mitenkään sivuuttaa - ainakaan positiivisesti. "Nonno, tiedätkö jotain leikkejä? Täällä ei ole mitään millä leikkiä..."

Kaksikon siirtyessä keittiön puolelle isoisän toivomuksen mukaan – oli tuo kymmenvuotias tyttö halunnut pitää vanhempaa kädestä kiinni vanhan tavan mukaan, kuten oli aina tehty siihenkin asti. Anubiksen alkamatta edes kieltäytymään – sillä toisaalta oli ihan hyvä, että Sophie piti kävellessään jostakin kiinni kun nyt ei voinut olla täysin varma alkaisiko tyttöä huimamaan minä hetkenä hyvänsä (olihan kuume edelleen läsnä). Eipä Anubis muutenkaan enää halunnut alkaa rikkomaan tuota suloista lapsellisuutta, jonka tämä (valitettavasti) oli joutunut murskaamaan alas liian aikaisin Eveyltä ja muiltakin lapsiltaan.

Sophien erkaantuessa kauemmaksi keittiön puolella, ei Anubis alkanut katselemaan olkansa ylitse mihin nuorempi oikein nyt meni – sillä vanhimmalla oli edelleen omat keinonsa kartoittaa lapsen lapsensa sijainti, mutta sitä ei alettu mainostamaan sen enempää, koska Sophie ei edelleenkään tietänyt mikä tämän lähiperhe oli oikeasti, mikä tämän isoisä oli oikeasti.
”Ai tämä talo vai?” Katseen kohottautuessa hetkeksi haravoimaan ympäristöä; tuota vanhaa keittiötä, jossa näkyi edes vähän enemmän elämisen merkkejä (noiden pienten yksityiskohtien kertoen Anubiksen liikkuvan talossa suurimmaksi osaksi keittiön ja olohuoneen väliä). Tuon yhden pienen hetken aikana Anubiksen joutuen pikaisesti kertaamaan mitä Sophie oikein tiesi ja lopputulos olivat se - ettei tyttö tiennyt Giovannin isästä mitään, eipä ollut edes koskaan nähnytkään miestä. ”Tämä talo kuului aikoinaan isäsi isälle, joka muutti italiaan vasta elämänsä loppuvuosina. Sitä ennen hän asui Lähi-idässä… tarkemmin sanottuna niillä synnyinmailla missä sukusi esi-isä eli joskus aikoinaan.” Katseen kääntyessä katsomaan Sophieta, joka juuri silloin oli päässyt raahaamansa tuolin kanssa keittiön työtason edustalle ja istuutumaan alas. Anubiksen jatkamatta lausettaan sen enempää loppuun, mutta katseesta oli pystynyt lukemaan, että Sophien pitäisi kysyä asiasta tarkemmin omalta äidiltään. Anubiksella ja Eveyllä kun oli varmasti omat versionsa kerrottavanaan Saiteksesta – ja jotenkin tästä vanhemmasta miehestä tuntui, että hänen versionsa ei tainnut olla ihan lapsille. Evey olisi varmasti oppinut enemmän sensuroimaan omia kertomuksiaan sopivammaksi. Sen verran Anubis kuitenkin voisi keventää tunnelmaa, että kertoisi jotakin ohiheitettävää tietoa Saiteksesta – kuten sen, että mies oli pitänyt todella paljon kirjojen lukemisesta kuten Sophien oma isäkin ja myöskin tämä oli ollut samanlainen viherpeukalo. ”Omena ei kauas puusta pudonnut.” Vanhimman todetessa loppuun kevyesti – vaikkakaan se ei kuulunut miehen tapoihin missään muodossa, mutta Sophien kohdilla Anubis oli valmis tekemään jokaisessa juurtuneessa tavassaan poikkeuksen.

Pilkottujen ja siivuttujen yrttien päätyessä yksitellen joka kuumaan veteen kiehumaan tai huhmareeseen survottavaksi – olivat Anubis ja Sophien jutelleet keskenään niitä näitä tuosta kuolleesta miehestä, jota tyttö ei ollut saanut koskaan tavata (valitettavasti) – sillä Saites olisi varmasti pitänyt Sophiesta yhtä paljon kuin Anubiskin.  Tuon kymmenvuotiaan tytön alkaessa pian uudelleen näyttämään kyllästymisen merkkejä, mikä nyt oli ihan ymmärrettävää tuon ikäiseltä vaikkakaan Anubiksella ei nyt ollut ihan tuoretta muistikuvaa miten itse oli käyttäytynyt joskus aikoinaan tuon ikäisenä. Oliko hän edes koskaan leikkinyt millään lapsena – sillä loppujen lopuksi hän ei ollut saanut koskaan olla lapsi. Niinä aikoina (yli kolmetuhatta vuota sitten) lapset olivat varmasti leikkineet paljon erillä tavoin kuin nykypäivinä vaikkakaan Anubiksella ei ollut moisesta mitään muistikuvaa. Yhden asian hän kuitenkin muisti selvästi varhaisnuoruudestaan ja se oli arvoituksista pitäminen. Kuinka monta tuntia he olivatkaan istuneet Sinin kanssa temppelin sisäpihalla suihkulähteiden luona ja arvuutelleet toisillaan mitä eriskummallisia arvoituksia, joihin kovin moni nykypäivän ihminen ei edes kykenisi.

Hopeisen katseen käydessä vaivihkaa Sophien etusormen sormuksessa ja noissa levottomasti liikkuvissa jaloissa, jotka aiheuttivat sinä hetkenä tasaisen kopinan muuten hiljaiseen huoneeseen, jossa kattilan kiehuva vesi vain porisi nyt kun veitsikin oli lakannut pilkkomasta yrttejä. No kai sitä voisi ainakin yrittää. Sophie kun oli osoittanut päättelykykynsä useasti nuoresta iästään huolimatta. Kylläpä lapsi varmasti kertoisi suoraan jos tätä ei jaksanut kiinnostaa moinen ajanvietto pätkääkään, kunhan nyt jotain tekemistä olisi siihen asti, että yrttivoide valmistuisi ja sen jälkeen Sophie saisi mennä takaisin lepäämään. Veitsen aloittaessa uudelleen pilkkomisliikkeensä ja veden porinaan yhtyen tuo nakuttava ääni – ei Anubis aluksi sanonut mitään, mikä varmasti saisi Sophien luulemaan, että leikeistä puhuminen ei tuottaisi tulosta tämän vanhimman miehen kohdilla. Tumman rauhallisen äänen sanoessa yhtäkkiä mahdollisimman ohiheittävän oloisesti; ”Se on pohjaton, se on kanneton, mutta se on tuoretta lihaa täynnä. Mikä se on?”
Isoisän ja lapsenlapsen katseiden kohdatessa pikaisesti, minkä aikana vanhin kohotti kulmiaan kysyvän oloisesti kuin ei olisi itsekään tiennyt vastausta. Tilannetta helpottamatta myöskään se, että mies soi huulilleen leikittelevän hymyn häivähdyksen. Anubiksen aloittaen Sophien kanssa helpolla, pitäen arvoituksen vastauksen lähiympäristössä ja tässä kohdin se oli hyvinkin lähellä tyttöä itseään. Auringon säteiden pilkistäessä ikkunan kaihtimien lomasta ja saaden siveyssormuksen pinnan kiiltämään kauniisti.

Sophie oli kysynyt suoraan tuosta vanhasta talosta, jonne Anubis oli asettunut  väliaikaisesti asumaan siksi aikaa kun tämä tarvitsisi kattoa päänsä päälle Italian maaperällä ennenkuin mies päättäisi jälleen kadota ties minne - nojautui lapsi hieman eteenpäin paikallaan selvästi kiinnostuneena kuulemastaan joka käsitteli sitä paljon vanhempaa miestä joka oli kuitenkin valitettavasti menehtynyt paljon aiemmin Sophien syntymää. Anubiksen kertoen tottakai lapsen pyynnöstä sen verran kuin vaadittaisiin tyydyttämään se lapsenomainen uteliaisuus, vaikka todellisuudessa tämän nuoren tytön tapauksessa - se tuskin tulisi käymään niin helposti kuin oletettiin normaalisti. Ja niiden kaikkien tietojen sulaessa mieleen muistiin Sophien edes tietämättä, vaikka Anubis loikin sellaisen katseen joka kertoi että tytön äiti osaisi kertoa paljon enemmän talon entisestä omistajasta kuin mies itse vaikka jokin sanoi nuoremmalle ettei mies kertonut täysin kaikkea "Eikö se ollut Egyptissä? Sieltä missä sinäkin olet kotoisin, nonno?" Tytön jatkaessa lisäkysymyksillä muistaen äidin kertoneen jotain edes isoisänsä menneisyydestä hyvin pienissä määrin sillä Evey oli antanut isälleen kyllä mahdollisuuden kertoa itse menneisyydestään mikäli näki sen parhaaksi kysyttäessä - ja valitettavasti kaikki asiat mitkä liittyivät vähääkin salaseuroihin olivat kiellossa Sophien korvilta sillä kuka vanhempi haluaisi lapsensa saavan tietää asioita jotka murtaisivat tämän ajatusmaailman sekä mahdollisesti veisi tämän vain vaaraan pahimmillaan. Evey oli saanut tietää niistä teini-ikäisenä sen vaikeimman kautta, eikä äiti halunnut tyttärensä kokevan sitä samaa missään muodossa. Kaksikon kuitenkin jatkaen keskustelua tuosta samaisesta miehestä, joka oli huolehtinut tytön äidistä tämän lapsuudessa ja teini-iässä 3. sodan aikana - mainitsi Anubis Saitesta ja Giovannia yhdistävistä piirteistä, sai se hymyn nousemaan huulille väkisinkin sillä Sophie oli kuitenkin aina isän tyttö vaikka mies olikin kuollut "Isä kertoi ettei hän tullut toimeen isoisänsä kanssa alunperin... vähän kuin Andrea ja sinä. Äiti sanoo että vastakohdat tulevat toimeen paremmin kuin taas samanlaiset ihmiset työntävät toisiaan poispäin niinkuin magneetit. Senkö takia ette tule toimeen?" Nuorimmaisen lauseesta pystyen kuulemaan kuinka puhdas ja yksinkertainen se ajatus oli, jossa ei ollut mitään taka-ajatusta mistään paljon monimutkaisemmasta - mitä siis se todellisuudessa oli. 

Keittiössä nousten yrttien haju, joka tuli siitä rohdosta joka valmistui hyvää vauhtia - ja mitä lähemmäksi rohto oli valmistumista sen enemmän Sophien iloisella kasvoilla värähti sellainen ilme - joka kertoi hyvin selvästi vähemmälläkin ettei Sophie odottanut lääkettä innolla missään muodossa vaikka se saattaisikin auttaa. Koostumuksesta puhumattakaan - eikä Sophie välttämättä halunnut edes tietää tarkkaan mitä isoisä oli oikein laittanut kyseiseen rohtoon sisällöksi. Joten tytön odottaen mielenkiinnolla mitä hän saisi vastaukseksi kysymykseensä joka oli pyytänyt yksinkertaisesti isoisää keksimään jonkun leikin mitä leikkiä ajan kuluksi sillä olisi vielä tunteja aikaa ennen kuin Evey tulisi hakemaan lapsensa kotiin sairastamaan, vaikka jo kymmenvuotias osasi lukea tiettyjä kehon liikkeitä jotka kertoivat aluksi ettei Sophie tulisi saamaan isoisältään leikkejä vaan tyttö joutuisi varmaankin keksimään ihan itse omat viihdykkeensä. Toisaalta, vaikka tyttö tiesi että Anubis oli paljon vanhempi kuin hän itse - ei lapsi voinut arvatakkaan kuinka paljon vanhempi tämä todellisuudessa oli - ja kuinka kauan siitä oli kun mies olisi leikkinyt mitään lapsen tasolla, ei tyttö voinut olla henkäisemättä pienesti ja kysymättä eikö toinen muistanut mitään leikkejä edes äitinsä tai enonsa kanssa, tietämättä että jälkimmäisen kanssa mitään leikkejä ei ollutkaan olemassa sillä Sin oli palannut isänsä luokse vasta teini-iässä ja keskittynyt ihan toisiin asioihin suurimman osan lapsuutensa kuin leikkeihin. Mutta siltikään tyttö ei saanut mitään takaisin mieheltä hetkeen, vain hiljaisuuden johon sekoittui veden porina ja yrttien leikkaaminen sekä viimeisimpänä pienen kopahdus äänet kun heiluvat jalat osuivat johonkin puisen tuolin osaan - oli Sophie jo varma etteivät he aikoisi tehdä mitään leikkimiseen liittyvää. Kasvoille nousten pieni mököttävä ilme kun hopeiset kohtasivat uudelleen tytön omat, ilmeen muuttuessa nopeasti oudoksuvan kysyvästi kun mies viimein lausui rauhallisesti lauseen joka aluksi kuulosti hyvinkin eriskummalliselta hiljaisuuden jälkeen. Leikkimielisen virneen levitessä miehen huulille hetkellisesti, siristyivät nuoremman silmät hetkeksi haastavasti takaisin lapsen ymmärtäessä mitä mies oikein ajoi takaa. Joten hiljaisuus laskeutui hetkeksi uudelleen kaksikon välille Sophien alkaessa pohtimaan ja puntaroimaan arvoitusta todenteolla - käyden huonetta lävitse silmilleen arvioivasti kuin olettaen löytävänsä vastauksen sieltä. Lopulta, tuskin hetkeä myöhemmin, pyöristyivät silmät silkasta ilosta ja hyvin innokkaan äänen päästen huulien välistä vähän voimakkaampana kuin oltiin alunperin ajateltu "Sormus! Eikö se ole vastaus? Eikö? Menikö oikein nonno?" Ilon joka kumpusi suoraan siitä että yksinkertaisesta asiasta että Sophie oli onnistunut miettimään itse vastauksen lyhyellä ajalla ilman apuja, nousten silmiin asti sekunneissa "Se oli liian helppo! Tiedätkö jonkun vaikeamman?" Nuoremman kysyessä suoraan, sillä Sophie ei tiennyt juurikaan arvoituksia sillä niitä ei nykyaikana tarvittu eikä Sophieta ollut tarkoitus kouluttaa vartijaksi niinkuin Andreaa, jolloin arvoitukset olivat jääneet tämän lapsen kanssa vähemmälle vaikka tyttö pystyisikin halutessaan ratkaisemaan niitä mielellään. 

Tytön jääden jälleen odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuisi, oli lapsen kasvoille laskeutunut sitten mietteliäämpi ilme joka olisi halunnut kysyä jotain - mutta ei tiennyt olisiko se ollut sopivaa tai mitä se aiheuttaisi miehessä vaikka normaalisti tämä olikin rauhallisuuden perikuva eikä tämä suuttunut melkein mistään. Paitsi Andrealle joka kerta kun nämä tapasivat kasvotusten. "... Katoatko taas kun lähdet pois?" Hermostuneen äänen kysyessä varovasti, Sophien valmistautuen henkisesti melkein mihin mitä voisi tapahtua tuon kysymyksen johdosta sillä Sophie oli kyllä huomannut isoisänsä tavan aina ilmestyä hetkeksi tyhjästä ja sitten tämä saattoi kadota yhtä maan nielemänä ilman varoituksen sanoja ja seuraavan kerran kun tästä kuultaisiin - voisi olla vuosien päästä. Kuten silläkin kertaa oli tapahtunut. Eikä mies ollut siihen mennessä jäänyt kovin kauaksi paikalleen joten tottakai, lapsi oletti automaattisesti että niin tapahtuisi silläkin kertaa. 

”Egyptistä juuri. Mistä muuten luulet sinun perineen noinkin kauniit kasvon piirteet, jotka muinaisessa maailmassa olisi veistetty kiveen enemmän kuin mielellään.” Sophieta lähimmän käden kohottautuessa näpäyttämään etusormella pehmeästi tyttöä nenästä, jonka ulkomuoto ei todellakaan ollut eurooppalaista syntyperää. Anubis oli aina ollut ylpeä sukulinjastaan ja etenkin ulkonäöstä, joka jyrkillä piirteillään poikkesi täysin eurooppalaisista geeneistä. Isoisän teon saaden kummankin naurahtamaan ääneen, mikä oli todellakin eriskummallinen ääni silloin kun Anubis oli itse paikalla, mutta kuten aikaisemmin oli todettu; Anubis oli valmis (ainakin yritti) rikkomaan juurtuneita tapojaan vain Sophien läsnä ollessa. Tuota kevyttä ilmapiiriä kuitenkaan kestämättä kovinkaan kauan – sillä se alkoi heti laskemaan kun oli tullut puhetta perheenjäsenten välisistä väleistä, vaikkakin aihealue oli koskenut ensimmäisenä Giovannia ja Saitesta (mies kun oli itse joskus aikoinaan kertonut tyttärelleen - ettei ollut tullut alussa toimeen isoisänsä kanssa). Lopussa Sophie oli kuitenkin uskaltautunut ottamaan puheeksi Anubiksen ja Andrean, joista kumpikaan ei ollut enää valmis tulemaan vastaan toista… niin pahaksi tilanne oli edennyt vuosien saatossa ja tilannetta myöskään auttamatta se, että Demoni odotti enemmän kuin mielellään sitä hetkeä kun se saisi upottaa kyntensä vartijansa lihaan ja nähdä toisen kuolevan silmiensä edessä (toki ensin pitkällisen ja hitaan kiduttamisen jälkeen). Kyseinen aihealue oli saanut Anubiksen keskittymisen herpaantumaan jopa niin pahasti, että tämä viilsi vahingossa puukolla peukalonsa sivustaa. Onneksi Sophie sattui silloin katsomaan sen hetken aikaa isoisäänsä silmiin – ettei ollut huomannut mieheen sattuneen lainkaan.
”Kuka noista asioista milloinkaan tietää.” Mahdollisimman leppoisan hymähdyksen kohottautuessa keuhkoista ja huulille yritettiin loihtia niin puhdas valheellinen hymy, että se olisi mennyt kenen tahansa muun kanssa täydestä.

Onneksi Anubis oli ehtinyt antamaan Sophielle oman miettimispähkinän purtavaksi, mikä pakotti tuon kymmenvuotiaan keskittymään ja lopettamaan edes sen hetken ajaksi isoisänsä ahdistelemisen lukemattomilla kysymyksillään. Ei noissa kysymyksissä olisi ollut muuten mitään vikaa, mutta tietäisipä Sophie kuinka uhkaavan läheltä ne menivät aika ajoin juuri niitä asioita, joista ei ollut lupa puhua ja eikä Anubis niitä mielellään toisikaan esiin – sillä mitä Sophie siitä hyötyisi, että tämä saisi tietää isoisänsä olevan oikeasti monta tuhatta vuotta vanhempi ja kuuluvan silläkin hetkellä maailman pelätyimpään klaaniin (Vanhaan Salaseuraan), ollen vielä pisteenä i:n päälle kyseisen ryhmän johtaja. Hiljaisuuden jatkuessa vielä sen hetken aikaa eteenpäin – oli Anubis jo kohta valmis antamaan edes jonkinlaista mietintä apua nuoremmalle, mutta silloin Sophie huudahti vastauksensa vähän liiankin innokkaasti, mikä sai jopa tämän vanhan miehen säpsähtämään väkisinkin (Anubiksella kun sattui olemaan myöskin veitsen terävä kuulo kuten Giovannillakin aikoinaan ja nyt Andreallakin).
”Ai pidit sitä liian helppona? Sinähän nyt vaativa olet.” Leikkimielisen hymyn kohottaen toista suupieltä, eleen tarkoituksena ollen ärsyttää nuorempaa tahallaan. Kulmien kohottautuen pienesti ja katseen kääntyen muka välinpitämättömän oloisesti leikkuulaudan suuntaan, josta viimeiset pilkotut yritit pääsivät myös keittymään veden sekaan. ”Hyvä on, Sophie. Koitahan ratkaista tämä; ”Kaksi laivaa merellä kulkee, iän kaiken purjehtivat, eivätkä koskaan toisiansa tapaa. Mitä nämä ovat?” Kattilan kannen tullen nostetuksi paikoilleen ja lieden lämpötilaa pienennettiin hyvin minimaaliseksi, että yrtit saisivat muhia rauhassa ilman pohjaan palamisen vaaraa. Kehon kääntyessä nojaamaan alaselällä työtasoa vasten ja käsiä alettiin kuivaamaan kiireettömän oloisesti koukusta otettuun astiapyyhkeeseen. Sophien miettimisen ahdinkoa helpottamatta yhtään se, että tämän isoisä osasi pitää koko ajan tyynen rauhallisen katseensa – eikä eleillään antanut minkäänlaista apua arvoituksen ratkaisemiseen. Vastaus arvoitukseen oli toki yksinkertainen; Aurinko ja Kuu.

Sophien pähkäilemistä häiritessä kuitenkin yksi kysymys ja siihen annettava vastaus. Tytön saadessa sen viimein esitettyä ääneen, ei siihen vastattu yhtään niin nopeasti kuin olisi voinut olettaa tuollaisessa hetkessä. Anubiksen olisi palattava aavikolle hyvinkin pian – sillä demoni ei voisi kauan pysytellä vartijansa lähettyvillä (se oli se hinta, minkä pahuus oli joutunut maksamaan vapaudestaan), mutta miten se voitaisiin kertoa Sophielle niin – ettei toinen luulisi isoisänsä haluavan vain hylätä lapsenlapsensa. Kädet olivat pysäyttäneet liikkeensä ja huulet olivat ehtineet jo erkaantumaan sentin toisistaan kun ulkoa kuului silloin selvä kolahduksen ääni. Joku toinen olisi voinut olettaa kissan tai jonkin muun villieläimen kolistelevan roskiksen kantta, mutta Anubiksessa tuo kyseinen ääni sai valppauden heti päällimmäiseksi. Demonin tehdessä itsestään herran heti, mikä sai varoittavan matalan murahduksen kohoamaan kurkusta – samoihin aikoihin isoisän jo kävellen ulos keittiöstä ja suunnaten kulkunsa yhtään epäröimättä ulko-ovea kohti. Kuka ulkona sitten ikinä olikaan, saisi tämä katua tulemistaan juuri tuon kyseisen omakotitalon pihamaalle.

Oven tullessa aikaistuksi toisella kädellä ja toisen käden pidellessä edelleen keittiöstä mukaan otettua leikkuu veistä – tapahtui kaikki seuraava hyvinkin nopeasti. Hopeisten silmien erottaessa nanosekunnissa jonkun yrittävän paeta terassin kaiteen ylitse sivummalla, oli Anubis jo ehtinyt siirtymään tuon kolmannen osapuolen selän taakse ja vetäisemään takin selkämyksestä takaisin, mikä sai kehon kaatumaan selälleen lattialaudoille ja ylösnouseminen estettiin Anubiksen toimesta. Vanhimman kiilaten toisen polvensa rintakehän korkeudelle ja veitsi oli jo poikittain kurkun päällä.
”Hei, hei, hei!! Ihan rauhassa! Ihan rauhassa, jäpä.”
Nuorelle, vähän liiankin nuorelle pojalle kuuluvan äänen alkaen lausumaan puolustustaan tuolta lattian rajasta, jonne Anubis oli luullut ahdistavansa (vaistojensa johdattama) vähintään jonkun katolilaisen kirkon vakoojan. Tuon ns. ”vakoojan” osoittautuen kolmetoistavuotiaaksi pojaksi, jonka vaatetus oli ainakin yhtä kokoluokkaa isompi ja hupparipaidan huppu roikkui kasvojen peittona puoliksi. Puhumattakaan tuosta silmillä roikkuvasta tukasta, joka ilmeisemmin oli muotia sen ajan nuorten keskuudessa. Anubiksen siristäen silmiään uhkaavasti, mikä sai hopeisen katseen syöpymään kirjaimellisesti sieluun asti ja juuri tuohon kyseiseen katseeseen poika vastasi nostamalla käsiään poliittisesti ilmaan antautumisen merkiksi.
”Hei aika siistejä nuo sun liikkeet. Mistä sä oikein olet oppinut moista??”
Ensimmäistä kertaa elämässään Anubiksen oli myönnettävä - ettei ymmärtänyt kuulemaansa. Mitä helvetin kieltä tuo nuorukainen oikein haastoi? Hän kun oli itse puhunut aina kirjakieltä ja odotti sitä myös muiltakin.

Nuoren lapsen saaden leikkimielisen näpäytyksen nenän päähän, jolla tehtiin naurahduksen lomasta pieni rypistysliike kuin Sophie ei olisi muka pitänyt moisesta teosta - vaikka eihän niin ollut, ja Sophie kyllä antoi sen näkyä kasvoiltaan, niinkuin oikeastaan kaikki muutkin tunteensa "Sanot noin vain koska olen lapsenlapsesi, nonno." Sophien lausuessa kuitenkin puhtaan vähättelevästi noihin sanoihin jotka olivat leikkimielisesti viitanneet tytön ulkonäköön joka ei muistuttanut täysin puhdasta eurooppalaista vaikka lapsi olikin puoliksi italialainen ja ranskalainen vanhempiensa puolelta - sekä muistutti hyvin paljon vieläpä äitiään, vaaleista hiuksista puhumattakaan - minkään näistä oikein sopimatta italian kauneusihanteisiin täysin josta taas lapsi oli saanut kuulla useasti niin postiivisesti ja negatiivisestikin. Jälkimmäistä valitettavasti enemmän ikätovereiltaan. Joten niinkin nuoren lapsen olematta todellakaan täynnä itseään että pystyisi myötäilemään isoisänsä sanoille vaikka sanat naurattivatkin, eikä Sophie edes ajatellut asiaa sen enempää vaan keskittyi jälleen täysin siihen mitä sillä hetkellä tapahtui. Vaikkakin, siihen kysymykseen - Sophie ei saanutkaan mitään muuta kuin epämääräisen johdatuksen joka oli yrittänyt olla kommentoimatta isoisän ja tyttärenpojan tilannetta sen enempää, välähti silmissä selvästi ajatus - joka ei kertoi hyvin paljon tytölle omaisesta itspäisyydestä joka ei hyväksynyt tuollaista vastausta missään muodossa - tai ettei tyttö ainakaan pitänyt moisesta lauseesta. 

Sophien yllättävänkin äänekkään vastauksen saaden selvästi Anubiksen säpsähtämään näkyvästi, paiskautuivat kädet nopeasti suun eteen päällekäin kuin tuo yksi teko olisi pystynyt peruuttamaan niinkin kovan äänen kokonaan - laskeutui silmiin selvä pahoitteleva katse, josta pian seurasi myös ranskankielellä lausuttu anteeksipyyntö vanhemmalle joka oli saanut sillä kertaa osansa lapsen voimakkaasta ilosta, huulien mutristuen pienesti käsien alla ennenkuin ne laskettiin uudelleen alas sillä kertaa tuolin reunoille - jäi lapsi odottamaan seuraavaa arvoitusta joka toivottavasti oli hieman vaikeampi niinkuin oli pyydettykin alunperin. Tytön väläyttäen leikittelevän hymyn isoisälleen takaisin mitä viattomimmassa muodossa, vaikka toisen toteamus ja siihen yhdistetty hymy saivatkin pienen ärsytyksen aikaiseksi - niinkuin voisi olettaakin kymmenvuotiaalta, joka oli kuitenkin lapsi sen isoimmassa merkityksessä - ja tulisi olemaan vielä monta vuotta tuosta eteenpäinkin vaikka kuinka sitä yritettäisiin kieltää. Kehon nojautuessa paremmin puista selkänojaa vasten tuon arvoituksen myötä, joka tosiaan oli vaikeampi kuin ensimmäinen - eikä todennäköisesti vastausta löytyisi niin läheltä lasta itseään sillä kertaa. Mielen pyöritellen tuota lausetta moneen kertaan päässä, huulien liikkuen välillä pienesti tuon ajatuksen kanssa päästämättä kuitenkaan mitään ääntä - kasvoille laskeutuen heti hyvin syvä keskittymisestä kertova ilme, jota tuskin oltaisiin saatu rikottua ennenkuin tyttö olisi saanut oikean vastauksen ja varmistanut sen vielä mieheltä itseltään vaikka yleensä tuon ikäiset eivät jaksaneet keskittyä kahta minuuttiakaan samaan asiaan. Jalkojen lopettaen samalla heilumisen ja jääden vain paikoilleen, näytti hetken aikaa siltä että Sophie olisi sulkenut kaiken ylimääräisen ulkopuolelle mitä ikinä siellä tapahtuikin ja tulisi tapahtumaan siitä eteenpäin - vaikka tyttö olikin kysynyt sen viimeisimmän kysymyksen: katoaisiko isoisä jälleen kun tämä lähtisi pois? Sen kysymyksen lausuttuaan, oli tyttö jo omalla tavallaan tiennyt vastauksen, joka olisi että todennäköisesti vaikka Anubis saattoisikin sanoa aivan jotain muuta. Ehkä sillä kertaa oli miehen itsensä onni, että jokin hyvin erikoinen ääni sai kummankin huomion hetkeksi kokonaan itselleen. 

Sophien sydämen lyödessä asteen nopeammin säikähdyksestä jonka tuo ääni oli aiheuttanut, vaikka automaattisesti maalaisjärki oli yrittänyt selittää sen olevan kuitenkin vain joku eksynyt eläin, ei sen pahempaa - sillä kuka eksyisi niin kauas tahalteen?! Mutta valitettavasti edellisen päivän ollen hyvin tuoreena mielessä - joten se sai myös mielikuvituksen lentämään väkisinkin. Katseen ollessa kääntyneenä taaksepäin kohti olohuonetta mistä pääsi ulos talosta, - ei lapsi nähnyt isoisässään tapahtuvaa muutosta eikä tämä kerennyt reagoida juurikaan kun mies jo liisi ohitse sanomatta sanaakaan jäi Sophie katsomaan aluksi hämmentyneenä miehen katoavaa selkää niin pitkälle kuin pystyi kunnes tämä oli kadonnut silmistä. Seuraavaksi käyden ulko-ovi, joka pamahti melkein yhtä nopeasti kiinnikin - jäi Sophie yksin keittiöön odottamaan mitä oikein tapahtuisi seuraavaksi - erottivat korvat kuitenkin heikosti ääntä terassilta joka kuitenkin sekoittui muminaksi seinien lävitse - mutta sen verran Sophie ymmärsi ettei ääni kuulunut isoisälle ollenkaan. Mutta luontaisesta uteaisuudesta Sophie halusi tietää mitä oikein oli tekeillä, joten ennenkuin tämä olisi kerennyt miettimään asiaa enempää oli tyttö laskeutunut jo alas tuoliltaan jossa oltiin istuttu jo tovin paikoillaan - mutta ennen lähtemistään varmisti tyttö vielä hellan olevan varmasti pienimmällä mahdollisella lämmöllä kaiken varalta - ennenkuin kevyet askeleet lähtivät kulkemaan rauhallisesti tuonne samaiseen suuntaan missä kaikki ne äänet tulivat ja minne isoisä oli kadonnut. Ja mitä lähemmäksi tyttö pääsi sen selvemmäksi puhe kävi vaikka vieläkään niistä ei pystytty sanomaan täysin tilanteen kuultua - mutta puhuvan äänen kuulumatta aikuiselle - ainakaan Sophien mielestä. Ulko-oven tullen avatuksi naristen vaikka siihen asti jokainen liike oli tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa - kurkisti Sophie ensin varoen mitä oikein oli tekeillä tuolla terassilla, nähden hieman kauempana vanhemman miehen... ja maassa taas jonkun muunkin? Mitä oikein oli tekeillä? 

Pienen tytön hivuttautuen hitaasti tuosta välistä, joka oli juuri sopiva nimenomaan oikean kokoiselle lapselle pääsemään lävitse - oli jokainen askel selvästi varovainen, hiljainen ja vieläpä selvästi harkitseva sen sijaan että tyttö olisi vain juossut tilanteeseen niinkuin normaalisti - pysähtyen vasta isoisänsä taakse jossa tämä toi läsnäolonsa julki tarttumalla miehen paidan helmasta kiinni "Nonno?" Hiljaisen äänen kutsuessa miestä, paidan kankaan tullen puristetuksi osittain voimakkaammin nyrkin sisään siitä epätietouden jännityksestä jonka tyttö tunsi sisällään sillä hetkellä koko tuosta tilanteesta. Siitä huolimatta, uskaltautui tyttö nojautumaan hieman sivummalle miehen selän takaa piilostaan nähdäkseen tuon täysin tuntemattoman vanhemman pojan - joka oli jostain tuntemattomasta syystä eksynyt juuri tuonne terassille ties mistä syystä. Ja hetki sitten yrittänyt rauhoitella tuota paljon vanhempaa miestä sanoilla ja rauhan eleelle jossa kädet oltiin nostettu näkyville merkiksi ettei tämä piilottelisi mitään. "... Näetkö jotain tuon hupun ja hiusten alta?" tytön uskaltautuen kysymään pojalta kuitenkin sillä jo nuo kaksi asiaa tekivät pojan kasvojen erottamisesta lähes mahdottoman ulkopuoliselle - näkikö tämä itsekään mitään sieltä alta sen paremmin - samalla Sophien uskaltautuen ottamaan askeleen näkyvämmäksi pois piilostaan kohdatakseen tuon oudon pojan kasvotusten ... tai no, sen verran kun tuon tyyli nyt antoi irti sillä hetkellä "... Asutko jossain tässä lähellä? Vai mitä teet täällä?"

Tuon kolmetoistavuotiaan pojan kohottaessa kätensä ilmaan ja alkaen sanoillaan puhumaan tilanteen ohitse ihan muuta kuin olisi toivonut vanhemman miehen menevän hämilleen enemmän – saivat nuo kaikki eleet Anubiksen painamaan veistä vielä asteen alemmaksi, jolloin terä jo viilsi sentin pituisen jäljen pojan kaulan sivustaan kun tämä erehtyi liikauttamaan niskaansa samoihin aikoihin. Tuoreen veren työntyessä pinnalle haavanpohjalta ja valuen veitsen terää vasten sen yhden hetken aikaa kunnes se pääsi virtaamaan alas iho pitkin – ei kummankaan kaksikon katseista värähtänyt irti toisistaan. Aivan kuin tuo nuori poika olisi tiennyt myös sinä hetkenä, että tähän tulisi sattumaan paljon pahemmin jos tämä alkaisi tekemään/keksimään jotain typerää. Ei tiedä kuinka pahaksi kyseinen tilanne olisi varmaankin kehittynyt jos Sophie ei olisi rohkaistunut tulemaan myös tuonne terassille ja ottamaan välimatkan umpeen ensin isoisäänsä, joka havahtui valmiustilasta vasta sen jälkeen kun pienen pieni ote tuntui paidasta selänpuolella.

Sen saman hiljaisen murahduksen kohottautuessa taas uudelleen kurkusta, mutta sillä kertaa veitsi tultiin vetäistyä hyvin nopeasti takaisin ja piilotetuksi kyynärvarren taakse – ettei Sophie näkisi millä tämän isoisä oli uhkaillut noinkin nuorta poikaa, joka nyt oli vielä jäänyt maahan makaamaan kädet pystyssä kuin ei vielä luottaisi vanhempaan - ettei tämä aikoisi enää hyökätä uudelleen. Anubiksen luodessa sen verran pistävän katseen uudelleen, että se sai pojan kompuroimaan ylös terassin laudoilta ja pyyhkimään nopeasti likaa pois vaatteistaan (vaikkakin kun niitä katsoi tarkemmin, pystyi huomaamaan etteivät vaatteet olleet todellakaan ostettu kaupoista vaan kerätty sieltä mistä niitä nyt vain sai). Tämähän tästä nyt vielä puuttui. Katulapsi, joka oli eksynyt juuri tuon kyseisen talon luokse ja juuri samoihin aikoihin kun Sophien piti olla paikalla.
”Näen kiitos vain kysymästä ja tuoko on sun isopappa?” Pojan kuitatessa samantien takaisin tytölle kun tämä oli rohkaistunut kysymään ääneen ensimmäisen epäkohdan asiassa.
”Moi, mä olen Samu.” Tuon kolmetoistavuotiaan pojan ollessa vielä niinkin rohkea tai sitten vain yksinkertaisesti törkeä, että uskaltautui vaihtamaan taas puheenaiheen omaan esittelemiseensä ja yrittäen loppuun ojentaa kätensä kättelemään Sophieta – jos Anubis ei olisi astunut uudelleen lapsen lapsensa eteen ja nyökkäissyt päällänsä pihamaan tien suuntaan, joka veisi muualle talolta. Tämän vanhimman miehen selvä puolustava reaktio sai pojan laskemaan kätensä hitaasti alas ja kohottamaan katseensa uudelleen noihin pistävän hopeisiin, joiden katse ei ollut kaukana helvetin liekeistä.
”En tiedä kuka olet ja mitä teet täällä, mutta nyt sinun on aika lähteä.”
Hyvin kylmänrauhalliseksi madaltuneen äänen melkein sihahtaen käärmemäisesti. Pojan ehtiessä jo liikahtamaan uudelleen kaiteen suuntaan, kunnes Anubis lisäsi vielä asteen jyrkemmin; ”Ja ne varastamasi tavarat jäävät nyt sinne minne ne hetki sitten tiputit yrittäessäsi paeta ennen tuloani paikalle.” Samun pysähtyessä heti niille sijoilleen kuin tätä olisi lyöty näkymättömällä kepillä selkään. Kuinka ihmeessä tuo mies oikein tiesi vaikka ei ollut edes nähnyt mitään. Ilmeisemmin vanhin oli myöskin jo laskenut palaset yhteen pojan kohdilla, mutta silti ei vielä ollut ottanut jyrkempiä häätötoimenpiteitä käyttöön.
”Enköhän tehnyt viestini nyt selväksi. Joten loikihan nyt matkoihisi, Samu sirkka. Täältä et löydä mitään varastettavaa.” Anubiksen lisäten pisteenä i:n päälle – samalla isoisän koko ajan varmistaen ettei Sophie pääsisi enää vanhimman ohitse, sitten vaikka tyttöä oltaisiin valmiita ottamaan käskevämmin kiinni hartiasta jos tämä ei uskoisi.

”Hei mä en tiennyt, että täällä asuu joitakin. Tiedethän sä… oikei, okei mä meen.”
Pojan heilauttaen käsiään ilmaan luovuttamisen merkiksi ja kääntyen kannoillaan hypätäkseen kaiteen ylitse yllättävän ketterästi (kuten kadulla eläneeltä olisi voinut olettaakin). Märän ruohon ottaessa kuluneet lenkkarit vastaan surullisen loiskahduksen saattelemana. Käsien kohottautuessa vetäisemään hupparin huppua syvemmin pään ylitse – ettei tihkusade kastelisi enää sen enempää vaikka se oli jo selvästi myöhäistä kun katsoi vaatekokonaisuutta. Kaiken kertoen pojan olleen ulkona sen pahimman vesisateen aikana. Anubiksen jääden katsomaan tuota loittonevaa poikaa mahdollisimman jyrkän näköisenä vaikka todellisuudessa tämä ei voinut olla näkemättä menneisyyden välähdyskuvia omasta nuoruudestaan kun tämä itsekin oli ollut kuin Samu, katulapsi ja kaikkien hyljeksimä.

Korvien erottaen jälleen sen saman murahduksen, joka kertoi enemmän kuin selvästi ettei Anubis ollut todellakaan tyytyväinen siihen tilanteeseen jossa Sophie oli paikalla ja keskeyttänyt (ehkä onneksi) sen pahimman minkä olisi voinut tapahtua tuolle oudolle pojalle, joka jäi vielä hetkeksi makaamaan maahan vaikka Anubis ei pitänyt tästä enään kiinni paikallaan. Tuon murahduksen saaden Sophien kiskaisemaan paidan kangasta asteen voimakkaammin merkiksi siitä ettei tämä pitänyt vanhemman käyttäytymisestä ja että tämä voisi käyttäytyä edes vähän paremmin toiselle kuin sillä hetkellä teki. Vasta kun tämä vanhempi lapsi alkoi nousemaan ylös puisen terassin päälle, siirtyi kokonaan katse tuohon kunnolla - näki Sophie itsekin kunnolla toisen sen hetkisen vaatetuksen joka kertoi tämän olleen ties kuinka kauan sateessa ja nyt tämä oli senkin edestä märkä, se sen ettei poika ollut yhtä hyvästä kodista kuin tyttö itse. Jos tällä nyt edes oli perhettä. Tuon huomion saaden nuoren tytön sydämen jättämään kivuliaasti yhden lyönnin välistä jo siitä ajatuksesta ettei hänellä olisi perhettä joka pitäisi hänestä huolta noinkin nuorena eikä mitään suojaa päänsä päällä - sai se hetken aikaa surun nousemaan kasvoille joka kuitenkin tuli nopeasti rikotuksi pojan toimesta joka totesi mahdollisimman kohteliaasti näkevänsä kyllä hupun ja hiusten takaa vaikka se tuntuikin epätodennäköiseltä - hymyn jääden Sophien kasvoille. "On. Anteeksi että hän on tälläinen jörö." Tytön vastaten, nyökäten isoisäänsä kohden joka ei siihen asti ollut sanonut sanaakaan tai elehtinyt millään tavoille lämpimästä muutenkaan tuohon muukalaiseen joka nyt oli ilmestynyt tyhjästä tuon rakennuksen terassille ties mitä tekemään voimatta olla pahoittelematta tuon käytöstä ikätoverilleen joka todennäköisesti oli säikähtänyt Anubista perinpohjaisesti. 

Pojan esittäytyessä Samuksi, oli Sophie jo kerennyt nostamaan kättään ylemmäksi tarttuakseen iloisesti tuon omasta kiinni kertoakseen oman nimensä, ja olisi todennäköisesti tehnyt sen ilomielin mikäli isoisä ei olisi estänyt kyseistä astumalla sopivasti eteen - paljon pienemmän käden osuen vahingossa miehen jalkaan ja toisen käden joutuessa päästämään irti itsestään paidasta tuon teon myötä ja lopulta laskeutumaan kokonaan kehon sivulle, nousi tuo hyvin erikoinen silmäpari katsomaan hämmentyneenä isoisää tytön yrittäessä ensin nähdä uudelleen tuo vanhempi poika - mutta tottakai se ei onnistunut sillä kertaa. Pienen lapsen voimatta olla ajattelematta mikä ihme toista oikein vaivasi sillä hetkellä? Sophie ei ollut koskaan nähnyt vielä isoisäänsä tuollaisena kuin nyt, joten moinen käyttäytyminen tuntui hyvin oudolta tytölle itselleen joka olisi enemmän kuin mielellään tutustunut Samuun. Ja nyt isoisä oli heittämässä tätä kylmästi takaisin sateeseen sinne mistä tämä oli tullutkin alunperin. Eikä asiasta ilmeisesti tultaisi keskustelemaan enään eikä siihen myöskään annettaisi muita vaihtoehtoja, vanhimman ollen selvästi valmis vaikka heittämään pojan väkisin tiehensä mikäli tämä ei ymmärtäisi toimia vapaaehtoisesti. Isoisän vielä lausuessa erikseen tavaroista jotka oli ilmeisesti noukittu mukaan ilman lupaa ja tiputettu kaikessa hässäkässä aikuisen rynnättyä paikalle - yritti Sophie vielä viimeisen kerran kurkistaa isoisänsä ohitse mitä oikein tapahtui näkemättä vieläkään kaikkea täysin mutta sitäkin selvemmin lapsi kuuli jälleen ne sanat Anubikselta jotka kehottivat viimeisen kerran lähtemään sekä sen ettei tuossa talossa ollut mitään varastettavaa pojalle. Tuon lauseen saaden silmät jälleen kohdistumaan kiukkuisesti ylöspäin tähän paljon vanhempaan mieheen joka käyttäytyi lapsen silmissä töykeästi sen sijaan että olisi voinut ihan hyvin (Sophien mielestä joka nyt aina halusi auttaa muita) auttaa Samua sen sijaan että olisi lähettänyt tämän paleltumaan keskelle ei-mitään sen painokkaimmassa muodossa. Mutta valitettavasti, vaikka tyttö olisikin halunnut mennä Samun luokse, näki tyttö hyvin selvästi ettei isoisä antaisi mitään mahdollisuutta ohittaa itseään vaikka kuinka tyttö olisi halunnut. Korvien erottaessa viimein luovuttaneet sanat jotka lausuivat hänen kyllä lähtevän, kääntyi Sophie puolestaan ympäri mennäkseen takaisin sisätiloihin jossa ovi oli jäänyt raolleen lapsen toimesta - mutta sen sijaan että tämä olisi voinut antaa asian vain olla, alkoi tämä pukemaan ulkovaatetta uudelleen nopeaa tahtia päälle, napaten samalla matkaansa sateenvarjonsa joka oltiin pakattu kaiken varalta mukaan sekä lapaset ja omena jonka äiti oli pakannut kaiken varalta (tietämättä mitä Anubiksella oikein löytyisi jääkaapista tarvittaessa). Taktikoidun kurkistamisen tapahtuen vielä ovelta Sophien tarkistaessa isoisän olevan vielä kauempana pääovelta ja selkä ovea päin tarkistaessaan Samun varmasti lähtevän piha alueelta kokonaan - ennenkuin vasta silloin lähti tyttö juoksemaan puiset terassin portaat alas niin nopeasti kuin pystyi - pysähtymättä edes portaiden alhaalla vaan juoksun jatkuessa märkää nurmikkoa pitkin kohti Samua, joka oli jo kerennyt kauemmaksi kuin Sophie oli alunperin olettanut. Ja tuskin pienempänä olisi edes saanut poikaa kiinni omalla tahdillaan "Samu! Odota!" 

Vasta kun tuo paljon vanhempi poika alkoi selvästi hidastamaan tahtiaan, pysähtyi Sophie pojan taakse odottaen tuon kääntyvän ympäri ja käden ojentaen omenan, lapaset ja jopa tuon sateenvarjon vanhemmalle "Nämä eivät ole ihan samalla tasolla kuin ne tavarat mitä halusit ottaa, mutta ajattelin ettet tule kipeäksi." Tämän kolme vuotta nuoremman tytön todetessa pahoittelevasti ettei hän pystynyt auttamaan isoisänsä takia toista sen paremmin - Sophien kyllä tietäen ettei isoisä olisi todellakaan iloinen tytön teosta missään olomuodossa. Iloisen hymyn nousten vielä huulien pinnalle ja siitä jopa silmiin asti vaikka alitajunnassa tyttö tiesi että pian hänet todennäköisesti tultaisiin raahaamaan väkisin takaisin sisälle ja hän saisi kuulla kunniansa teostaan, joka oli kiertänyt vanhimman aikomuksen "Nimeni on Sophie. Hauska tavata Samu." 

Samun lähtiessä kävelemään poispäin talolta ja Sophie taas kuulosti palaavan takaisin sisälle kuten pitikin, jäi Anubis vielä katsomaan tuon nuoremman pojan menoa silmäkovana – ettei toinen saisi vahingossakaan kuningasideaa kääntyä takaisin tai jäädä hidastelemaan nurkille siksi aikaa, että talon väki ehtisi menemään kokonaan sisälle taloon. Kai vanhin olisi voinut pitää tilannetta jonkinlaisena voittona itselleen, mutta kaikki siitä sai murentua kerralla kun yhtäkkiä eteisestä alkoi kuulumaan uusia nopeampia askeleita ja ei siitä mennyt kauankaan kun Sophie ryntäsi suoraviivaisesti isoisänsä (joka silloin oli ehtinyt palaamaan lähemmäksi ulko-ovea) ohitse ja suuntana selvästi tuo kauemmaksi ehtinyt poika. Ensimmäistä kertaa Sophien elämässä tämän kuullen isoisänsä huutavan vihaisemmin; ”Sophie ibnt Giovanni! Takaisin!” Puhtaalla arabian kielellä lausuttujen sanojen yrittäen huutaa tyttären tytärtä palaamaan takaisin talolle, mutta turhaan – sillä Sophie oli ehtinyt jo hyvin kauaksi kun oli ymmärtänyt juosta (omasta sairaustilastaan välittämättä). Tuona samaisena hetkenä kun Anubiksen sisäinen raivomittari heilahti selvästi yli keskilinjan, sai se talon yläkerrassa (siellä yhdessä syrjäisessä huoneessa) jonkin liikahtamaan uudelleen pimeimmässä nurkassa kuin tämä jokin olisi selvästi reagoinut demonin synnyttämään vihaan. Tuon ns. ”jonkin” ollen juuri se sama varjopeto, joka oli jahdannut Eveytä ja Chadiä katakombeissa ranskan maalla. Demonin kuitenkin vielä niellessä raivonsa – sillä sen käsiä onneksi sitoi Eveylle tehty lupaus ja rakkaus itsessään toista kohtaan. Anubiksen haluamatta satuttaa lapsen lastaan sen enempää.

Matalan murahduksen kohottautuessa kurkusta. Hopeisten silmien kääntyessä vilkaisemaan sen kaiteen ylitse, jonka taakse poika oli ilmeisemmin ehtinyt tipauttamaan saaliinsa ennen kiinni jäämistä. Mitäköhän se pitkäkynsi oli ehtinyt ryöstämään? Luoja sitä poikaa auttakoon, jos tämä olisi erehtynyt kähveltämään osia talliin ajetusta urheiluautosta. Anubiksen laskeutuessa myös alas terassilta ja siirtyen tuonne halutulle seinustalle (vilkuillen totta kai aina välillä silmälläpitäen Sophien suuntaan). Kyykistyessään alas ja aukaisten repun vetoketjuja asteen kovakouraisemmin (kaiken miehen eleissä kertoen, että tämä oli niin valmis näkemään jotain ei toivottua repun pohjalla), joten kun käsi tavoitti vain kuluneita astioita, sytykkeitä, öljylampun, tulitikkuaskin ja niin edelleen… alkoi muistikuva yhdistämään mistä tavarat oli oikein varastettu; ulkovarastosta ja kasvihuoneelta. Sen sijaan, että poika olisi yrittänyt irrotella jotain osia urheiluautosta tai varastaa talosta – oli tämä kerännyt tavaroita selvästi leirin pitämiseen. Kaiken tuon kruunuksi tullen repun pohjalta löytyvä puoliksi käytetty insuliiniruisku, joka kertoi Samun olevan kaiken kukkuraksi vielä diabeetikko.
”Ei ole helvetti totta…” Arabian kielellä lausuttujen sanojen sihahtaen selvästi katkeran kuuloisesti kielen päältä. Anubiksen joutuessa tuon yhden minuutin aikana moraalisuuden puntariin, jossa katsottaisiin lähettäisikö mies todella nälkäisen ja kastuneen nuoren pojan matkoihinsa kun ei voinut olla mitenkään varma koska tämä saisi pahemmassa tapauksessa verensokerilasku kohtauksen – ja siinä samalla isoisä menettäisi kasvonsa lapsen lapsensa silmissä, Sophie kun oli jaksanut uskoa Anubiksen hyvyyteen vieläkin vaikka kaikkea oli tapahtunut vuosien aikana. Repun päätyen suljetuksi ja kaikki tavarat jätettiin sen sisälle.

”Ei sun varmaan pitäisi… itehän näit isopappasi olevan mua vastaan.” Samun ehtien aloittamaan puheensa kun oli alkanut hidastamaan askeliaan tytön pyynnön vuoksi. Kai sitä pitäisi antaa toiselle edes mahdollisuus saada kiinni tuolla koiran täytteisessä säässä, että tämä pääsisi edes palaamaan takaisin sisätiloihin mahdollisimman nopeasti. Samun kääntyessä ympäri ojennettiin tälle jo tuo yksi punainen omena ja sateenvarjokin kaupan päälle. Tuon varjon ollen toki aikalailla tyttömäinen, mutta suojasta ei nirsoiltaisi. Tytön esittäytyessä nimellä Sophie ja hymyillen myöskin perään mahdollisimman aurinkoisesti vaikka koko tilanne oli enemmän kuin veitsenterällä heilumista ja myöskin aavistuksen kiusallinen Samun suunnalta – sillä olihan poika jäänyt aivan hetki sitten kiinni varastamisesta tytön isoisän talolla.
”Tuota kiitos… Sophie. Ei sun olis mitenkään tarvinnut alkaa noin kiltiksi mua kohtaan.” Selvästä nolostumisesta kertovan hymähdyksen ja hymyn kohottautuessa Samun kasvoille, jotka painettiin alaviistoon, että se sai märät hiukset roikkumaan vielä enemmän pojan pähkinän ruskeiden silmien edessä. Tuona hetkenä pojan vielä muistamatta insuliinikynäänsä, joka oli unohtunut reppuun.  Ehkä oli pojan onni – ettei tämän tarvinnutkaan, sillä silloin talolta kuului Anubiksen ääni uudelleen, joka kehotti ja samalla käskikin nuoria palaamaan takaisin talolle tai muuten nämä sairastuisivat kumpikin. Tuon vanhemman miehen jopa luvaten tehdä jotain syötävääkin.
”Mitä sä oikein sanoit sille… Kun se nyt noin yhtäkkiä muutti mielensä mun suhteen?
Samun kääntyen katsomaan Sophieta selvästi kysyvänä ja oikein vieläkään uskomatta kuulemaansa.

Koko tuon ajan, aina siihen asti kun Sophie oli viimein saanut Samun pysähtymään edes hetkeksi paikalleen sen sijaan että tämä olisi seuraavaksi kadonnut jonnekin päin metsää - ehkä pahimmallaan eksynyt ja tullut kipeäksi märkien vaatteiden takia - oli Sophie hyvin tietoinen isoisän raivosta joka oli tuonut itsensä ilme aluksi vain vihaisella kutsulla saada tyttö takaisin sisätiloihin ja lähelle miestä itseään - eikä että Sophie olisi ollut tottelematon ja sekoittanut tietämättään pakkaa tuolla viattomalla ajatuksella, joka nyt oli vienyt tuohon hetkeen. Sophien siltikään kääntämättä katsettaan kertaakaan kohti tuota mökkiä jonne isoisä oli jäänyt tekemään - mitä ikinä tämä tekikään siellä - mutta siltikin tyttö pystyi tuntemaan jonkun muuttuneen vaarallisemmaksi jossain päin tuon rakennuksen sisätiloissa vaikka lapsi ei osannut selittää tuntemustaan sen paremmin sanoin. Hän vain tiesi jonkun tai jonkin liikahtaneen tuolla, jonkin muunkin kuin tuon vanhemman miehen. "Ei se ollut mitään henkilökohtaista... hän on vaan tuollainen koska liikuit luvatta yksityisalueella." Sophien kuitenkin todeten itsepintaisesta takaisin pojalle erottaessa sateen lävitse ne sanat, jotka olivat todenneet ettei tytön olisi tarvinnut lähteä perään isoisän takia joka oli selvästi osoittanut inhoa Samua itseään kohtaan. Todellisuudessa Sophie ei voinut aavistaakaan mistä moinen käyttäytyminen oli yhtäkkiä juontunut, sillä se oli aivan ensimmäinen kerta kun lapsi oli saanut nähdä miehen sellaisena - mutta jonkin asteen järki kuitenkin yritti selittää sitä sellaisena kuin se oli. Kuka muka ilahtuisi koskaan varastelevasta tunkeutujasta joka kaiken lisäksi jäi kiinni talon omistajalle? Joten ainakin lapsen mielestä syy oli niinkin yksinkertainen. Samun kuitenkin kiittäessä nuorempaa tyttöä tämän kiltteydestä vaikka ei siihen olisikaan pojan mielestä ollut mitään syytä, sai tytön vain naurahtamaan pienesti ja pudistelemaan päätänsä pienesti kuulemalleen kuin sanoakseen ettei toisen tarvinnut miettiä sitä niin vakavalla pohjalla. Mielelläänhän Sophie luopui sateenvarjosta ja omenasta jos ne menisivät niitä oikeasti tarvitseville "Kuka vaan olisi tehnyt samoin." Jo tuossa kohtaa Sophien olisi tehnyt mieli peruuttaa sanansa, sillä jopa hän tiesi ettei tuo lause pitänyt täysin paikkansa vaikka pääasiallisesti tyttö halusikin uskoa ensin hyvää muista - mutta valitettavasti joku muu olisi voinut parhaimmillaan soittaa poliisit Samun perään tämän varastelusta tai vaan päästää tämän jatkamaan matkaansa samoin kuin Anubiskin oli suunnitellut alunperin. 

Selän takaa kuuluen seuraavaksi se kaikista oudoin asia mikä sai kummatkin lapset tolaltaan kuulemastaan jossa tuo paljon vanhempi mies, joka vielä hetki sitten oli ollut vihaa täynnä koko tilanteeseeen: kutsuen kaksikkoa takaisinpäin - yhdessä - ja vieläpä lupasi valmistaa ruokaa kummallekin, kaikkien odotuksen vastaisesti. Samun ollen yhtä hämmentynyt kuin Sophiekin, ellei tyttö ollut vielä enemmän sillä tilanne ei ollut todellakaan se mihin tyttö oli varautunut niinkuin ilmeisesti ei Samukaan. Lapsenlapsen voimatta olla kääntymättä ympäri nähdäkseen sen kaiken täysin omin silmin kuin halutakseen perinpohjaiset todisteet ettei sade ollut vääristänyt sanoja - mutta mitä kauemmin katse näki tuota miestä kohden - sen vakuuttuneemmaksi Sophie tuli että toinen oli tosissaan. Korvien erottaen hämmentyneet sanat jotka toivot ilmi miehen mielenmuutoksen, Samun tottakai automaattisesti olettaen Sophiella olleen sormensa pelissä vaikka todellisuudessa tyttö ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen kun Anubis oli ensimmäisen kerran käskenut poikaa lähtemään. Voi kuinka Sophien olisi tehnyt mieli todeta ääneen: "Jos tiedät mitä olen sanonut, kerro toki ihmeessä ääneen." mutta mitään ei sanottu takaisin. Tytölle olematta todellakaan mitään ideaa mikä sai Anubiksen mielen muuttumaan kuitenkin, vaikka edelleenkin (jostain syystä) Sophie halusi uskoa ettei isoisä ollut niin paha kuin Andrea väitti. "... Nonno voi vaikuttaa ensin pelottavalta... mutta oikeasti hän on kiltti. Usko pois." Tytön kuitenkin yrittäen rohkaista vanhempaansa hymyillen, ojentaen samalla kätensä uudelleen kohti Samua - sillä kertaa pelkälteen, odottaen pojan rohkaistuvan tarttumaan siihen kiinni että kaksikko voisi palata takaisin päin käsi kädessä (mikä ei tietenkään olisi hyvä idea, mutta mistä Sophie sen tietäisi) - sillä mitä kymmenvuotias muka ymmärtäisi sen enempää isoimmista ja vakavemmista tunteista tai mitä käsien pitelyllä oikein haettiin oikeasti - sillä yleensä se olematonkin ihastuminen oli todennäköisesti poissa ensimmäisen kahden päivän jälkeen ja oli enemmän turhaa hihittelyä kuin mitään muuta - ja mitä muka Sophie pystyisi tuntemaan sellaisesta ihmisestä jonka tämä oli tavannut alta viisitoista minuuttia aikaisemmin, ja sattui vielä olemaan kolme vuotta vanhempi. Ei yhtään mitään, ja hyvä niin. 

Kaksikon palaten takaisin talolle, ja siitä sisätiloihin suoraan sen sijaan että nämä olisivat jääneet entisestään ulkoilmaan, riisuttiin ulkovaatteet melkein yhtä nopeasti kuin ne oltiin puettukin alunperin - tiesi Sophie jo valmiiksi automaattisesti mikä tätä odottaisi tekonsa takia. Eikä tyttö ollut kovin innoissaan, vaikka olikin pahoillaan suututtaessaan isoisänsä - tytön todellakaan olettamatta saavansa halausta tai suukottelua ja sanoja jotka vain totesivat vähättelevästi että ensikerralla niin ei sitten tehtäisi enään - vaan Sophien tulisi nähdä itse vaivaa. Joten tien johdattaessa keittiöön isoisän perässä, ei Sophie rynnännyt normaaliin tapaansa halaamaan toista vaan tämä sipsutteli hiljaa miehen vierelle odottamaan kuulemaansa torumista jotka tyttö todennäköisesti saisi kyllä kuulla, - isojen bambisilmien kohdistuen miehen silmiin selvästi sen näköisenä että tyttö tiesi tehneensä väärin kun ei ollut totellut ja oli tosissaan pahoillaan saadessaan toisen suuttumaan. Ehkä tuossa tilanteessa oli hyvä ettei Sophie ollut niin herkkä kuin äitinsä oli ollut samanikäisenä vaikka ulkonäkö olikin yhtenevä niin tyttö pääsisi pian asian ylitse ilman kyyneleitä, kunhan se olisi ensin sovittu - "Olen pahoillani isoisä." Tytön lausuessa asteen hiljaisemmalla äänellä josta kuulsi selvästi kuinka tosissaan lapsi oli anteeksipyyntönsä suhteen, ja toivo siitä ettei mies vihaisi tyttöä sen jälkeen - vaikka taktisesti tyttö olikin kääntynyt kielen arabiaksi että keskustelu olisi henkilökohtaisempi (ja Sophie ei ollut vieläkään varma tiesiko Anubis hänen osaavan myös muinaista kieltä). Punertavien huulien mutristuen pienesti sisäänpäin hamapaiden väliin ja viimeisimpänä katse laskeutui kokonaan lattiaa kohden odottamaan mitä tapahtuisi. 

Hopeiset silmät eivät laskeneet katsetta niin kauan irti kunnes vasta silloin kun Sophie ja tuo kolmevuotta vanhempi poika kääntyivät selvästi ympäri lähteäkseen kävelemään takaisin kohti taloa, jonka kuistille vanhin oli jäänyt odottamaan lasten palaamista. Jos noilla kahdella olisi ollut yhtään enemmän ikää siihen kriittisempään tunnetason suuntaan, ei Anubis olisi todellakaan niellyt näkemäänsä, jossa Sophie piti Samua kädestä (sillä hetkellä olisi ollut aivan sama mitä tyttären tytär tunsi). Anubis ehkä muuten sattui olemaan itse tyyneyden esikuva, mutta mitä tuli tämän sukulinjan puolustamiseen… ei siitä olisi helvetti kaukana. Kaikki olivat kyllä saaneet sen kokea ja jotkut olivat joutuneet maksamaan jopa hengellään.

Isoisän kääntyessä kannoillaan ulko-oven suulla ja palaten ensimmäisenä sisätiloihin, kuuli tämä pian takanansa askeleet jotka nousivat ensin kuistin porrasaskelmat ja sen jälkeen kävelivät lattialautojen poikki myös sisälle. Samun sulkiessa oven perässään kun tuli viimeisenä sisälle. Yleensä tämä kolmetoistavuotias poika oli hyvin utelias ja tukki nokkansa lähes mihinkä tahansa asiaan, mutta nyt siinä seisoessaan tuolla eteisessä sanoi joku pieni itsepuolustusvaisto jatkamaan varovaisemmin siitä eteenpäin. Ehkä olisi parempi pysytellä tuon tytön lähettyvillä, Sophie kun näytti pärjäävän isoisänsä kanssa vaikka mies olikin hyvin räjähdysherkkä.

Lapsenlapsen seuratessa isoisäänsä keittiön puolelle, seurasi Samu kaksikon perässä sen pienen turvallisen välimatkan päästä. Anubiksen palatessa takaisin keittiötasojen edustalle valmistaakseen sen lupaamansa ruoan, ei kestänyt kauankaan kun Sophie jo löysi paikkansa vanhemman viereltä ja näytti selvästi haluavan tehdä sovinnon. Tytön saamatta kuitenkaan enää katsekontaktia itseensä vaan mies piti sen jatkuvasti ruoan valmistamisessa. Todellisuudessa Anubiksen olisi tehnyt mieli ripittää Sophie siihen paikkaan missä tämä sinä hetkenä seisoi, mutta silloin isoisän olisi ollut pakko kertoa vihollisista ja hyökkäyksen pelosta, mikä voisi koitua kohtalokkaaksi. ”Äitisi jätti sinut vastuulleni, joten silloin tottelet minua. Tuliko asia selväksi, Sophie.” Hyvin nopeasti ja jopa ehkä asteen vihaisemminkin pilkottujen kasvisten tullen kumotuksi toisen kattilan sisimpään ja puukko iskettiin sen jälkeen pystyyn puiseen lautaan, kuten se oli ollut siinä aikaisemminkin. Tuossa kohdin moinen teko oli aika jyrkkä, kun otti edelleen huomioon - ettei Sophie ollut koskaan onnistunut suututtamaan isoisäänsä.

Samoihin aikoihin taustalla Samu oli riisunut hupparipaitansa, jonka alta oli paljastunut musta t-paita, joka onneksi oli edes vähän kuivempi kuin päällyspaita. Tämä poika olisi kai voinut mennä Sophien perässä keittiöön, mutta joku alitajunnassa sanoi että ehkä olisi nyt paljon järkevämpää odottaa olohuoneen puolella ainakin siihen asti, että tuo vieraalla kielellä käyty keskustelu saataisiin päätökseen. Terävän kopahduksen aiheuttaen väkisinkin sydämen hyppäämisen kurkkuun. Samun istuutuessa yhdelle nojatuoleista ja alkaen näpertämään sormiaan tahtomattaan hermostuneemmin – sillä koko ajan pojasta tuntui ettei tämä ollut vieläkään tervetullut tuonne taloon, kuin jokin raskaampi voima olisi painanut hartioita koko ajan. Ruskeiden silmien yrittäen haravoida ympäristöä edes hetken, että ajatukset saataisiin muualle. Samun kiinnittäessä heti huomionsa talon sisustukseen ja elämisen jälkiin, jotka olivat yllättävän vähäiset vaikka talossa pitäisi asua. Mikä paikka tämä oikein oli ja keitä nuo kaksi henkilöä olivat oikeasti?

Sophie oli pyytänyt anteeksi isoisältään niin tosissaan ja aidosti kuin vain pystyi, ja siltikin se ei saanut aikaiseksi sellaista reaktiota mitä tyttö olisi todellisuudessa toivonut - alkoi katse nousta hitaasti lattiatasosta kohti miestä itseään, joka ei vieläkään antanut edes yksinkertaista katsetta lapsenlapselleen takaisin. Hiljaisuus oli laskeutunut tuohon keittiöön painostavana, Sophien pystyen aistimaan ensimmäistä kertaa hyvin selvästi vanhemman olevan tosissaan vihainen - eikä asiaa helpottanut yhtään se hiljaisuus tai se mitä seuraavaksi tapahtuisi. Vanhimman viimein alkaessa puhumaan tuoden ilmi sen faktan jossa Evey oli jättänyt tyttärensä kuitenkin isoisän vastuulle - mikä sanattomasti tarkoitti sitä että vanhempaa piti totella ja piste. Viimeisten vihanneksien tullen pilkotuksi asteen voimalla kuin selvästi vihaisena, mikä sai Sophien säikähtämään osaksi sillä se oli ensimmäinen kerta koskaan kymmenen vuoden aikana sillä tyttö oli ollut aina se lapsenlapsi joka ei koetellut miehen hermoja jatkuvalla syötöllä tai testannut kuinka pitkälle mies pystyisi todellisuudessa venymään (kuten Sin, Andrea ja Adette olivat tehneet) ja Sophie kuitenkin aina suhteellisen kiltti joten tuo käytös tuntui lapsesta jo epäreilulta. Hampaiden purren posken sisäpintaa ärtyneenä, näki tytön silmistä että tämä olisi halunnut sanoa jotain mutta jokin (ehkä suojeluvaisto) esti sitä tapahtumasta vaikka tytön mielestä tällä olisi ollut oikeus kyllä auttaa toista ihmistä halutessaan varsinkin kun vanhempi oli ollut koko tuon ajan Samulle täysi mäntti! Sophien vastaamatta siis heti vanhemmalle kun tämä oli kysynyt hyvin selkeästi ja lyhyesti oliko asia selvä tytölle mitä tuli tottelemiseen, kääntyi pää katsomaan pois toisesta kokonaan tässä kohtaa vaikka todennäköisesti isoisä olisi halunnut suoran vastauksen, vaikka sen hetken aikaa Sophie joutui nielemään tosissaan kiukkuaan ettei olisi seuraavaksi sanonut jotain pahaakin mitä oikeasti tarkoittanut, mutta ajauttaisi kaksikon tilanteeseen missä Andrea ja Anubis olivat itse tällä hetkellä. 

"Kuu ja aurinko." Tytön lausuessa viimein takaisin, vaihtaen kielen ensimmäistä kertaa muinaiseen kieleen isoisänsä kanssa sen sijaan että tämä olisi jatkanut normaalilla arabian kielellä, - Sophien vastaamatta suoraan kysymykseen vaan siihen arvoitukseen jonka vanhempi oli kerennyt kysymään lapsesta ennenkuin koko leikki oli keskeytynyt Samun ilmestymisellä - tuon ollen sanaton myöntyminen vaikka tyttö olikin vielä kiukkuinen Anubikselle. Kehon kääntyessä ympäri jotta tyttö voisi palata Samun seuraan, joka oli löytänyt paikkansa yhdellä nojatuoleista ja tutkinut silmillään paikkoja sen sijaan että poika olisi kulkenut ympäri taloa ja tutkinut jokaikisen yksityiskohdan uteliaisuuttaan - mutta ehkä toinen ei uskaltanut miehen takia, joka vaikutti sillä hetkellä muutenkin siltä että yksikin poikkisana niin seuraavaksi jokin naksahtaisi ja pahasti. Sophien ollen ehkä nuorempi poikaa, mutta tämä kyllä näki sormilla tapahtuvasta liikkeestä selvästi hermostuneisuuden joka aiheutui ihan vain tuosta oudosta tilanteesta ja siitä ettei tämä voinut olla varma mitä tapahtuisi seuraavaksi. Olihan tilanne jo muuttunut valmiiksi hieman erikoiseksi kun nämä olivat kummatkin saaneet palata talolle sen sijaan että vanhempi poika olisi joutunut lähtemään. Joten pienen rauhoittavan hymyn kohoten huulien pinnalle joka osoitettiin ihan vain tuolle yhdelle henkilölle, tytön itse löytäen paikkansa uudelleen sohvalta missä tämä oli nukkunut aiemmin useamman tunnin ja viimeisimpänä peitto oli mytätty sohvaan toiseen päähän vastakkaiselle puolelle tyynyä, vilkaisi Sophie kysyvästi ensin peiton suuntaan ja sitten Samua - joka oli aiemmin kuitenkin kastunut paljon enemmän kuin tyttö itse "Onko sinulla kylmä? Voit ottaa peiton jos tarvitset sitä." tytön todeten hieman rohkaisevalla äänellä, yrittäen selvästi saada toisen tuntemaan itsensä hieman mukavemmaksi tilanteessa joka oli selvästi outo vanhemmalle - eikä ainakaan tyttöä pystyisi syyttämään epäsosiaalisuudesta missään muodossa muutenkaan. 

Sophie oli kyllä jo päätellyt aiemmin, ettei Samulla ollut kattoa päänsä päällä - vaikka olihan se hieman erikoista että toinen oli eksynyt niinkin kauas oikeastaan mistään elämästä sillä tuo kyseinen talo oli kuitenkin sen verran syrjässä jopa itsestään maalaiskylää ettei sinne kovin moni heti ymmärtänyt eksyä kuin vahingossa tai jos tiesi oikeasti kyseisen hökkelin olevan tolpillaan joten olihan se hieman erikoinen näky kyllä "Mistä olet kotoisin? Samu ei kuulosta italialaiselta nimeltä... Vai onko se lyhenne?" Sophien päätyen lopulta kysymään uteliaana vaikkakin suurinpiirtein kohteliaisuuden rajoissa yrittäen samalla tarkkailla toisen reagoimista mikäli toinen aikoisi näyttämään heti merkkejä epämukavuudesta moisista kysymyksistä. Vaikka kyseessä olikin kymmenvuotias tyttö, eikä moinen kysely mikään maailmanluokan oudoin asiakaan ollut loppujen lopuksi. 

Sophien tarviten vain kääntää katseensa pois isoisästään kun tuo vanhempi mies jo laski palaset yhteen missä mentiin. Tyttären tytär oli suuttunut hänelle ja piste. Jos tilanne ei olisi ollut niin räjähdysherkkä tai ettei vastapuolena olisi ollut kymmenvuotias lapsi – olisi Anubis voinut jatkaa hyvin mielellään katkerin sanoin, jotka olisivat todenneet sarkastisesti jotain takaisin aidosta anteeksi pyytämisestä – sillä aitous ja nöyryys kulkivat käsi kädessä haluamattaan. Hopeisten silmien pysytellessä vieläkin ruoan valmistamisessa vaikka silloin enää tarvitsi voidella leivät mauste öljyllä, mutta siitä huolimatta katse ei kääntynyt missään vaiheessa Sophieen kuin vasta silloin kun oli jo liian myöhäistä (sillä kertaa). Sophien marssiessa ulos keittiöstä jäi isoisä katsomaan lapsen lapsensa loittonevaa selkää. Korvissa kuuluen vieläkin selvä muinaisen kielen puhe, jota nuorempi oli yhtäkkiä alkanut puhumaan kuin tyhjästä. Tuon pienen yksityiskohdan kertoen vain sen, että Sophie oikeasti halusi olla väleissä isoisänsä kanssa – sillä mikään taivaan ja maan välillä ei pakottaisi tyttöä puhumaan tuota kuollutta kieltä. Kaiken tuon tapahtuen vapaaehtoisesti. Selvästi astetta raskaamman huokaisun puhaltaessa ulos nenän kautta kun katse kääntyi takaisin keittiötason suuntaan. Nyrkkiin muotoutuneen käden kopauttaen kivipintaa asteen voimakkaammin, mutta ei silti rystyset edellä että se olisi synnyttänyt mitään ääntä, joka olisi saanut nuoremmat osapuolet vielä enemmän hämilleen. Hampaiden purren posken sisäpintaa, minkä jälkeen terävä tahallinen sihahdus sihahti hampaiden lomasta. Demonipuolen välittämättä sillä hetkellä vähääkään, mutta ihmispuoli välitti sitäkin enemmän. Sophie oli Anubikselle rakas ja piste, eikä tuota haurasta lapsenomaista illuusiota haluttaisi vielä murskata alas… kuten kuitenkin tulisi tapahtumaan viimeistään silloin kun Sophiesta tulisi aikuinen ja tämä viimein tajuaisi mikä hänen isoisänsä oli oikeasti. ”Minäkin olen pahoillani, pikku kukkani.” Isoisän kyllä ajatellen näin mielessään, mutta ei tietenkään saanut lausuttua niitä ääneen.

Lähestyvien askelien palatessa takaisin olohuoneeseen sai kyseinen Samun nousemaan ylös nojatuolista ja katsomaan vielä nopeasti olkansakin ylitse, että kyseinen istumapaikka jäikin mahdollisimman koskemattomaksi. Poika ei oikein osannut sano itsekkään mitä oikein jännitti tuolla talossa, mutta silti se jokin sai olemaan varpaisillaan. Käsien päätyen ristityksi rintakehän eteen mahdollisimman rennon oloisesti vaikkakin todellisuudessa keho vapisi pienesti kylmistä väreistä, jotka osittain johtuivat sateessa kastumisesta ja osittain myös verensokerin alkaneen laskemaan. Samun muistellen pikaisesti syöneen viimeksi aamuvarhaisella ja sekin ruoka oli koostunut vanhasta leivästä sekä kuivasta juustosta.
”Mulla on ihan hyvä näin. Eikö se sade saa aina ilman viilenemään liiaksi.” Pojan vastatessa ohiheittävän oloisesti Sophielle takaisin vaikkakin sanoissa olisi kai voinutkin olla enemmän totuutta mukana. Pähkinän ruskeiden silmien käydessä tytön tarkoittaman peiton suunnalla, joka lepäsi sillä hetkellä sohvan käsinojaa vasten. Ilmeisemmin kyseisellä paikalla oli nukuttu hetki sitten ja Samun oli kyllä pakko myöntää, että jopa tuokin paikka näytti houkuttelevammalle kuin se missä poika oli nukkunut viime yönsä.

Sophien jatkaen uusilla kysymyksillään, jotka kai olisivat voineet saada vieraan entistä enemmän vaivaantuneemmaksi, mutta Samu ei ollut sellainen – vaan tämä kyllä kertoi suoraan jos jotain kysyttiin (oli kysyjänä sitten kymmenvuotias tyttö tai poliisi). ”En tiedä mistä olen ollut joskus kotoisin, mutta nyt karkasin ihan poikakodista kun sain tarpeeksi niiden tätien pinttyneistä tavoista. On parempi olla oma herransa, vai mitä sä luulet?” Pojan hymyillessä selvästi arvuuttelevan oloisesti.
”Tokihan jos mun mahdollisella isopapalla olisi tuollainen auto hallussaan – niin tuskin se ainakaan kovin köyhä olisi.” Kämmenten asettuen ristiin takaraivon taakse venyttelevän oloisesti ja samalla tukemaan niskaa, jota särki aika-ajoin (ihmekö tuo kun otti huomioon missä Samu oli mennyt ennen tuonne taloon saapumista). ”Hei olisko sulla antaa mitään rättiä mulle? Tämä haava kun tuppaa vuotamaan vieläkin.” Toisen käsistä käydessä kaulan sivustan haavalla, jonka luona oli taas alkanut tuntumaan sille että veri valui iholle. Etu – ja keskisormen päiden värjäytyessä verestä, pojan kuitenkaan alkamatta sen enempää panikoimaan. Kuinkakohan monta kertaa Samu olikaan satuttanut itsensä, useasti ja vielä niin tulisi tapahtumaan jatkossakin.
”Niin asutko sä myöskin täällä?” Puheenaiheen jo vaihtuessa lennossa seuraavaan vaikka Sophie ei ollut vielä varmaan edes ehtinyt reagoimaan hetki sitten esitettyyn pyyntöön jonkin liinan olemassa olosta.

Sillä erää tilanteen jääden selvittämättä isoisän ja lapsenlapsen välillä - sen puolestaan jättäen selvän tunteen jälkeensä josta lapsi ei erityisesti pitänyt ja se oli nimeltään pelko. Pelko siitä että se iltapäivän tapahtumat saisivat kaksikon välit menemään niin huonoon kuntoon tulevaisuudessa, että se päätyisi samalla tavoin kuin Andrean kanssa - mitä taas Sophie ei haluaisi koskaan tapahtuvan. Mutta ilmeisesti tytön anteeksipyyntö ei ollut kelvannut toiselle, joten jätettiin tilanne hetkeksi hautumaan hetkeksi ennenkuin asiasta voisi puhua edes uudelleen miehen kanssa. 

Joten puolestaan olohuoneessa oli Sophie tarjonnut toiselle peittoa jota oltiin käytetty aiemmin tytön nukkuessa kun silmät olivat erottaneet toisen lievän tärinän - mutta Samun kieltäytyessä kiltisti mahdollisesti untavasuojasta vaikka mikä vain olisi lämpimämpi kuin märät vaatteet ja ulkona oleskelu tuollaiselle koiran säällä. Mutta jos kerran toinen ei sitä tarvinnut omasta mielestään, mikä hän olisi puolet pienempänä ja nuorempana toista pakottamaankaan ottamaan lämmike vastaan - vaikka toinen tärisikin jo pelkästään paikalla ollessaan "Mutta voit silti istua alas. Ei sinun tarvitse seistä kokoajan kuitenkaan." Tyttö totesi vielä huomatessaan että toinen oli seissyt jo jonkin aikaa, eikä tämä näyttänyt olevan halukas ottamaan itse vapautta ottaa itselleen istumapaikkaa vaikka vapaata kyllä oli senkin edestä helposti yli kolmelle henkeä, taputettiin vielä vieraista sohvan istuintyyny osaa merkiksi - että Samu saisi kyllä istuutua alas. Mutta tottakai, kaikki riippui itsestään pojasta itsestään. Sophie oli kuitenkin uskaltanut jatkamaan kysymyksiä eteenpäin, vaikkakin hieman varoen koska tyttö ei halunnut pelästyttää toista entisestään kuin tämä oli nyt jo säikky (vaikka tytön mielestä mitään syytä sellaiselle ei ollut) - mutta siitä huolimatta vastasi vanhempi suoraan niinkuin asia oli vaikka kysyjä sattuikin olemaan kolme vuotta nuorempi tyttö - jonka tämä oli tavannut vasta hetki sitten hiljentyi Sophie kuuntelemaan kiinnostuneena Samun sanoja jotka kertoivat mistä tämä oikein oli lähtöisin. Tai no, mistä tämä oli lähtenyt alunperin - kuulosti se erikoiselta jopa Sophien korvaan joka ei oikein tiennyt suoranaisesti mikä oli poikakoti tai minkälainen kyseinen oli mutta eikä jopa hääsäävät tädit olleet parempi vaihtoehto kuin se että asui kadulla ja joutui miettimään kaiken uusiksi selviytymiseen ja mitä piti tehdä sen eteen päivittäin "Minkälainen se poikakoti oikein on jos kerran karkasit?" Nuoremman kysyessä lisää, samalla kehon nojautuessa enemmän eteenpäin huomaamatta - toisen kertoman selvästi kiinnostaen tyttöä selvästi sillä yleensä Sophie vain oli koulun lasten kanssa joilla kellään ei ollut mitään vastaavia kokemuksia. 

Samun tuodessa esille ohiheittävästi auton joka odotti tallissa ajajaansa ja minkälainen rahatilanne oikein piti olla sellaisen omistamiseen liitettynä Sophien isoisään naurahti tyttö pienesti kuulemalleen vaikka tekikin pienen pudistuseleen päällään "Ei sillä ole väliä, nonno on kiltti kun huolehtii meistä aina... vaikka vähän kuumakalle onkin." Sophien sanoessa puolestaan ohiheittävästi, viitaten miehen omaan käytökseen aiemmin pienellä vitsillä sillä valitettavasti se kuumapäisyys oli kyllä periytynyt selvästi eteenpäin ainakin Sinin ja Andrean tapauksessa - vaikka Sophie oli tottunut siihen mieheen pari vuotta aikaisemmin joka oli kyllä oikea rauhallisuuden perikuva joka käänteessä. No, melkein. Toisaalta Sophie selvästi rakasti isoisäänsä vaikka tällä olikin tapana aina kadota jälkiä jättämättä ja ilmestyä ties kuinka monen vuoden jälkeen uudestaan ihmisten elämään mitään varoittamatta. Samun kysyessä olisiko Sophiella jotain 'rättiä' katsoi tyttö selvästi aluksi ihmeissään mistä toinen oikein puhui, ennenkuin silmät erottivat selvän veren tahriinnuttavan toisen sormet - katkesi hetkeksi Sophielta hengitys siihen paikkaan, kehonkielen jännittyessä silmissä ja nielaisun tapahtuen asteen vaikeammin. Sophie ei ollut koskaan pitänyt verestä, mutta sen näkeminen sai hetkeksi silmien edessä välähtämään muistikuva kahden vuoden takaa kun Sophie oli joutunut odottamaan ambulanssia tajuttoman isänsä kanssa miehen saatua viimeisen kohtauksensa joka oli jättänyt hyvin ikävän muiston mieleen, jota tuskin tultaisiin saamaan koskaan pois. 

Ajatuksien palautuen takaisin nopeasti normaalille tasolle, kääntyi pää hetkeksi vilkaisemaan mietteliäänä reppua joka oltiin jätetty nojaamaan tuota nojatuolia vasten kiireellä - hypähti Sophie alas omalta paikaltaan mennäkseen tutkimaan repun sisältöä paremmin mietteliäänä olisiko hänellä mitään mikä kävisi siihen hätään. No, laastareita ainakin oli. Kai ne auttaisivat? 

Samun kysyessä puolestaan kysymyksen tytöltä, joka yksinkertaisuudessaan oli että asuiko tyttö kenties myöskin tuossa kyseisessä talossa isoisänsä kanssa, teki pää pienen pudistusliikkeen hymyillen "Ei, en asu. Asun Roomassa äidin kanssa mutta äiti joutui menemään töihin joten olen nonnon kanssa tämän päivän. Enkä saa mennä isoveljen luokse koska sain vesirokon." Sophien selittäessä puolestaan suoraan, olihan Samukin kertonut miten asiat olivat oikeasti tuolla itsellään joten miksi Sophiekaan valehtelisi - samalla hetkellä tuli laastari paketti avattua ja nuoremman siirtyen puolestaan Samun eteen jossa kaksikon välinen pituusero vain korostui entisestään - Sophien ollen enemmän kuin vain pään lyhyempi, juuri ja juuri ylettyen toisen rintakehän korkeudelle reilusti. Nuoremman silmien silti yrittäen nousta alhaaltapäin toisen omiin, samalla yrittäen kuroa pituuseroa pienemmäksi nousemalla varpailla (vaikka eihän se paljoakaan eroa tehnyt) jotta Sophie olisi yltänyt laittamaan laastarin kunnolla haavan päälle "... Miksi sinun pitää olla noin pitkä...?" Tytön voimatta olla toteamatta tuolle kun tämän piti kunnolla pinnistää edes jotenkin ylttämään kyseiselle alueelle. 

Sinä yhtenä hetkenä kun nuoremman tytön hengitys kuulosti katkeavan siihen paikkaan – sai kyseinen reaktio Samun katsomaan uudelleen Sophien suuntaan kysyvänä, että oliko toinen oikein kunnossa? Jos talon sisällä olisi ollut yhtään parempi valaistus olisi poika varmasti nähnyt Sophien kasvojen kalventuneen asteen, mikä näkyi aina selvemmin kun sattui olemaan syntyjään asteen päivettyneempi iho. Tytön jäämättä kuitenkaan kovinkaan kauaksi paikoilleen, että poika olisi voinut tarkastella toisen olemusta tarkemmin ja kenties tarvittaessa huikata isopapan paikalle jos olisi alkanut näyttämään kovinkin vakavalle. Nojatuolia vasten nojaamaan jätetyn repun päätyessä uudelleen tutkinnanalaiseksi – oli Samu jo harkinnut siihen mennessä pyyhkivänsä kohta kaulansa vaikka hupparipaitansa hihaan (sillä samaisella hetkellä pojan jo toivoen, että tällä olisi ollut pitkähihainen päällään ihan vain tuota yhtä tekoa varten). Tuon kolmevuotta nuoremman tytön löytäessä lopulta sen mitä oli etsinytkin, sai se palaamaan takaisin Samun luokse kun poika ei ollut liikkunut viimeiseltä seisomapaikaltaan vieläkään. Vasta kun Sophie ilmaisi selvästi kaksikon välisestä pituuserosta, sai se pojan naurahtamaan pienesti (oliko se sitten huvittuneisuutta tai nolostumista) ja katsomaan pikaisesti sen verran olan ylitse taakse – ettei seuraavaksi keho vahingossa istuutuisi lattialle kun paikka etsittiin jalkarahin päälle.
”Miksi sä itse ole noin lyhyt?” Pojan heittäessä leikillään takaisin ja muka virnistäenkin perään leppoisasti vaikkakin Samulle oli nyt yksi sama hailee minkä pituinen tyttö oikein olisi. Toinen kun nyt oli edelleen kolmevuotta nuorempi. Tuon häthätää löydetyn pienen laastarin päätyessä liimatuksi pojan kaulansivustaan vaikka karkea totuushan tulisi olemaan se, että ennen iltaa kyseinen ns. ”suoja” olisi kastunut verestä ja tarvitsisi vaihdon uuteen. Tuohon hetkeen asti Samu ei ollut valittanut mistään muusta, mutta kun tämä oli istuutunut alas – oli Sophie nähnyt selvän kulmien rypistymisen ja kuullut jopa vaimean kivusta kertovan sihahduksen. Vanhemman pojan selvästi arastellen oikeanpuoleista jalkaansa nilkan alueelta.
”Niin sähän kysyit siitä poikakodista?” Selän suoristautuessa parempaan istumaryhtiin kun aluksi se oli automaattisesti uhannut nojautua eteenpäin kohti kipupistettä (mikälie suojelusrefleksi). Pähkinän ruskeiden silmien katsoen hetken Sophien ohitse muualle kunnes katse kohdistui tyttöön itseensä kuten jonkinlaisiin hyviin tapoihin kuului kun keskusteltiin toisen osapuolen kanssa.

Samu olisi aloittanut vastauksen kertomisen jo viittä vaille, mutta silloin olohuoneeseen ilmestyi myös tytön isoisä, joka kantoi mukanaan kahta teemukia, joista toiseen oli laitettu ekstra annos hunajaa Samua varten. Anubiksen alkamatta mainostamaan pojan diabetesta sen enempää, mutta tilanteen voisi korjata takaisin raiteilleen noille pienillä huomaamattomilla teoilla.
”Juokaahan nämä ensin niin lämpenette paremmin.” Kuppien tullen lasketuksi lähimmälle pöydälle ja niin, että kumpikin lapsista ottaisi juuri huomaamattaan sen oikean teen itselleen. Samun ehtiessä juuri silloin kohottamaan kätensä suunsa ja nenänsä eteen kun aivastus tuli väkisin. ”Sinä Samu taas tulet mukaani vaihtamaan nuo märät vaatteesi. Enköhän löydä sinulle yläkerrasta jotakin päälle pantavaa.” Antamatta sen enempää mahdollisuutta mahdollisiin vastaväitteisiin, joita tuo poika näytti harrastavan kun tämän hyväksi yritettiin toimia – kääntyi Anubis kannoillaan ja seuraavaksi jo portaista kuului askelia. Isoisä oli vielä huikannut Sophielle yrttivoiteen olevan valmis.
”Nytkö se aikoo listiä mut?” Samun voimatta olla heittämättä ääneen puoliksi vitsillään ja tosissaan. Katseen käydessä kysyvänä Sophiessa, kunnes yläkerrasta jo kuului Anubiksen tumman rauhallinen ääni uudelleen; ”Tulehan nyt sieltä, Samu. Ruoka ehtii jäähtymään sillä aikaa kun vasta mietit tarvitsetko vaatteiden vaihdon, vaikka olet varpaisiin asti märkä.” Vasta nyt poika nousi ylös jalkarahilta, kyseisen tapahtuen selvästi varovaisemmin nilkan vuoksi. Samun lähtiessä kohti yläkertaa, jossa tuo raskastunne tuntui vain voimistuvan sitä mukaan mitä enemmän portaita noustiin ylöspäin.

Yläkerrassa Samun löytäen Anubiksen portaita lähimpänä olevasta vierashuoneesta, jonka vuoteelle vanhempi mies oli ehtinyt jo laittamaan parit vaihtovaatteet. Pojan jäädessä ensin seisoskelemaan ovensuulle varuillaan olevasti, mutta kun tuo vanhempi alkoi puhumaan niitä näitä jotain noihin vaatteisiin liittyvää, alkoivat askeleet ottamaan välimatkaa umpeen. Samun pysähtyessä viimein Anubiksen vierelle, sanoi vanhempi lopuksi: ”Kun olet vaihtanut nämä, jätä märät vaatteesi lattialle ja tule sen jälkeen suoriksi alakertaan syömään. Ihan oman turvallisuutesi vuoksi, Samu sirkka.”

Anubiksen palatessa takaisin alakertaan, jossa Sophie oli toivottavasti jo aloittanut yrttivoiteen sivelemisen ihottuma-alueille, että tuo luontainen lääke ehtisi alkaa vaikuttamaan ennen Eveyn saapumista päivemmällä. Vanhimman siirtyessä keittiöön viimeistelemään ruokapöydän, johon mies oli nostanut esille vain kahdelle ruokailuvälineet nuoria varten.

Tytön yrittäen pinnistää vielä viimeisen kerran tosissaan jotta olisi ylettänyt kaikkien odotuksien vastaisesti kurkottamaan tuolle yhdelle alueelle joka vaati nimenomaan laastarin - vaikka Sophie tiesi hyvin itsekin ettei tulisi saamaan tuota suojaavaa palaa paikalleen ilman että Samu itse laskeutuisi vapaaehtoisesti alas tai ottaisi laastarin haltuunsa. Edelleenkin, ikävuosia oli kuitenkin enemmän kuin vain yksi ja muutenkin pojat olivat yleisesti pidempiä kuin tytöt - varsinkin Sophien tapauksessa joka tulisi aina olemaan se luokan tai joukkueen lyhyin haluamattaan. Samua tuo näytti enemmän huvittavan, varsinkin kun tyttö oli todennut kuinka pitkä toinen oikeasti oli häneen itseensä verrattavissa - naurahti jopa toinen nuoremmalleen lopuksi - tämän tuoden itse ilmi että ehkä se oli oikeasti vain Sophie joka oli lyhyt, eikä toisinpäin sai poika osakseen nopean kielen näytön ja sen jälkeen naurahduksen - sillä olisihan toinen voinut sanoa paljon pahemminkin kaksikon pituuserosta niinkuin monet muut lapset sitä ennen. Ja siihen mennessä Samu ei ollut vaikuttanut pahalta ihmiseltä vaikka olikin yrittänyt varastaa tavaraa alunperin. Ja ilmeisesti toinen oli ymmärtänyt hakeutua istumaan nojatuolin rahin päälle vinkistä, joka tuli helpottamaan kummasti laastarin saamista oikealle paikalleen, sai se hymyn nousemaan hetkeksi iloisemmin huulien pinnalle ja nuoremman kiittäen toista kun tämä oli vaivautunut edes sen verran olemaan tytölle mieliksi sillä kertaa - vaikka samalla hetkellä kun Samu oli laskeutunut istumaan viimein, olivat toisen kulmat rypistyneet selvästi tahattomasti kivusta mikä sai nuoremman katsomaan toista hieman hämillään ja osaksi pelästyneenä että hän oli ollut se joka oli toista satuttanut - vaikka niinhän ei ollut kyseessä ollenkaan. Mutta mitä kymmenvuotias voisi olettaa heti ensimmäisenä. Tytön ollen aivan sekunneista kiinni kysymään oliko poika satuttanut itsensä kun tätä kerran sattui, valmiina kutsumaan toista rähmäkäpäläksi kun tämä oli onnistunut satuttamaan itseään enemmän kuin vain yhdellä tavalla, mutta sanojen tullen nielaistuksi alas samantien kun Samu ennätti ensin kysymään poikakodista, josta nuorempi oli udellut hetki sitten. Sophien tyytyen vain nyökkäämään näkyvästi kysymykseen vastaukseksi, laskien kädet takaisin alas toisen kaulan sivustan alueelta sekä ottaakseen selvää hajurakoa poikaan ettei tämä tuntisi oloaan epämukavammaksi kuin se oli nyt jo, valmiina kuuntelemaan siitä poikakodista josta toinen oli ilmeisesti karannut vapaaehtoisesti syystä tai toisesta - mutta sen kaiken keskeytyen kun Anubis astui pois keittiöstä. 

Teemukien päätyen odottamaan pöydän päälle kehotuksen kanssa, joka totesi että ne kannattaisi juoda ja mielellään silloin kun juomat olisivat vielä lämpimiä - käänsi Sophie päätään isoisäänsä kohden pienen hymyn kera kiitoksen muodossa, tytön näyttäen sillä kertaa unohtaneen jo kiukkuisuutensa aiempaan tapahtuneeseen keittiössä vaikka edelleenkin Sophie tiesi että hänen pitäisi pyytää myöhemmin vielä anteeksi uudelleen kaiken varalta. Sillä viimeisin anteeksipyyntö ei ollut todellakaan päätynyt niinkuin sen olisi pitänyt oikeasti. Samassa Samun aivastaessa täysin vahingossa vaikka poika kerkesikin peittämään suunsa ennen sitä ja näin estämään sen ettei seuraavaksi tämä olisi aivastanut suoraan Sophieta kohti - joka enteili jo omalla tavallaan todennäköisestä flunssasta mikä teki tulojaan - isoisän lisätessä heti että Samun pitäisi vaihtaa vaatteet kuivempiin. Anubiksen mennässä jo edeltä, oli Sophie puolestaan lähentynyt tuota valkeaa mukia jossa tee vain odotti juojaansa - varsinkin kun se oli asetettu lähemmäksi tyttöä itseään mutta jo heti kun sormet olivat menneet tarpeeksi lähelle, oli sormet vedetty kauemmaksi tytön todetessa sen olevan liian kuuma edes kannatteluun käsissä, saatika sitten juomiseen. Tottakai, se olisi eri asia jos toivoi polttaa suunsa, mutta ainakaan tyttöä kyseinen ei erityisesti houkuttanut. Samun lausuessa vielä jotain listimisestä yhdistettynä yläkertaan minne Anubis oli itse hetki sitten kadonnut, kääntyivät silmät katsomaan huvittuneena toista kun toinen tuntui tosissaan olevan sitä mieltä että tämän elämänpolku päättyisi tuon vanhemman miehen käden kautta minuutteja myöhemmin, tyytyi Sophie pudistelemaan päätään. Ilmeisesti poika ei ollut uskonut vaikka hän oli jo useampaan kertaan sanonut ettei isoisä ollut niin paha kuin antaisi ymmärtää oikeasti, joten ehkä toisen pitäisi todeta se sama itse henkilökohtaisesti. Samun noustessa varoen ylöspäin jalkansa takia, oli Sophie kiirehtinyt jo toisen vierelle auttaakseen tuota mutta kuten arvata saattoi - tuli tytön avunanto vähättelevästi torjuttua Samun kyllä pääsevän itsekin eteenpäin jalastaan huolimatta. 

Sophien tullen jätetyksi siksi aikaa yksin olohuoneeseen, Samun kadotessa lopulta myöskin yläkertaan - päätti Sophie ottaa sillä kertaa isoisän pyynnön kuuleviin korviinsa jotka olivat huikanneet rohdon olevan valmis - ja todennäköisesti se olisi vielä itsestään keittiössä. Joten sen sijaan että tyttö olisi jäänyt odottamaan kaksikkoa takaisin olohuoneeseen jossa ei edelleenkään ollut juuri mitään tekemistä - astelivat kevyet, valkoisten sukkahousujen peittämän askeleet takaisin keittiöön missä sekoittui jokin herkullinen ruoan tuoksu joka sai vatsan väkisinkin murahtamaan - ja sitten toisaalta, se haju - joka toi mieleen väkisinkin sekoituksen oksennusta ja yrttejä - ja tämä haju oli Sophiesta aivan kamala. Niin kamala että tyttö mietti hetken aikaa vakavasti aikoisiko hän tosissaan ottaa tuota... mikä ikinä se nyt sitten olikaan. Lääke?

Pienenä lapsena, vedettiin jälleen tuoli paikaltaan ruokapöydän ympäriltä jotta Sophie pääsisi helpommin käsiksi tuohon rohtoon joka oli jääntynyt jo tovin keittiötason päälle edelleenkin siinä pienemmässä kattilassa - noustiin tuolin päälle seisomaan vielä helposti mutta heti kun Sophie näki kattilan sisällön kunnolla - alkoi tätä samantien kaduttamaan koko ajatus. Miten hänen pitäisi edes ottaa tuota? Levittää iholle? Sekoittaa ruoan kanssa? Kenties juoda? Miksi ihmeessä se oli noin paksua ja miksi se vieläkin kupli vaikka se ei ollut enään kuuma?! Sophien tarttuen asteen rohkeammin kattilan reunalle jätettyyn lusikkaan jolla oltiin ilmeisesti sekoiteltu aiemmin tuota... ainetta, oikeaan muotoonsa. Ja heti kun lusikkaa nostettiin ylöspäin nesteestä, näkivät silmät heti sen olevan niin paksua että   se venyi jopa lusikan pohjasta venymistään takaisin kattilaan. Okei... ilmeisesti sitä ei pitänyt laittaa suuhun. Ainakin toivottavasti. Sophie ei todellakaan ollut niitä tyttölapsia jotka pelkäsivät pienintäkin likaa itsessään tai muissa, joten ei tuossa muuten olisi ollut mitään ongelmaa... mutta se haju! Mitä ihmettä tuohon oltiin oikein heitetty sekaan muuta kuin yrttejä! Joten tytön vetäen syvään henkeä suun kautta, ennen kuin toi lusikan edes lähelle kasvojaan ja silmien sulkeutuen kun sormet ottivat osan lusikan sisällöstä otteeseen ja lätsäisivät tuota vihreää tavaraa kasvojen iholle joka puolelle kasvoista kaulalle ja jopa olkapäille niin pitkälle kuin pystyi ilman että kaikki vaatteet tulisivat tahriintumaan täysin vihreäksi. Vaikka se auttoikin kutinaan ainakin niillä alueille minne sitä mönjää oltiin saatu siihen mennessä, vaikka haju edelleenkin oli Sophiesta kauhea eikä se varmastikaan muuttuisi sen paremmaksi missään kohtaa eikä asiaa helpottanut yhtään se että tytön naama näytti aivan myrkyn vihreältä. Kuin noidalla. 

Sophien aistiessa isoisän palanneen yläkerrasta kääntyi tämä miestä kohden hymyillen ja näyttäen tuolle käsiä jotka olivat yltä päältä vihreässä voiteessa - ja valitettavasti sen että vaikka nuorin oli yrittänyt olla sotkematta itseään, oli teko jäänyt enemmän ajatuksen tasolle sillä kertaa - Sophien näyttäessä varmasti enemmän naurettavammalta kuin oli alunperin tarkoitus. Ja Sophie tiesi kyllä sen itsekin liiankin hyvin. 

-----

Sillä välin, samaan aikaan hieman syrjempänä Rooman keskustaa, oli hyvin aurinkoisena alkanut aamupäivä muuttunut nopeasti kymmenen jälkeen samanlaiseksi sade sääksi kuin se ollut edellisenäkin päivänä - ukkosen jyrähdellessä välillä hiljaisemmin ja hetken päästä taas voimakkaammin tuon yhden toimistorakennuksen yläpuolelle - jonka olisi pitänyt olla täysin tyhjillään juuri sinä päivänä niinkuin moni muukin työpaikka, viime öisen teurastuksen jälkeen Roomassa ihmisten kunnioittaen niitä menetettyjä ihmishenkiä joten ilmeisesti se päivä oltaisin julistettu epäviralliseksi 'surupäiväksi'. Paitsi juuri sinä päivänä De Fioren-yhtiö oli pitänyt kokouksen, jonka jälkeen ihmiset olivat poistuneet omiin koteihinsa sillä mitä järkeä olisi jatkaa sinä päivänä töitä kun mitään ei ollut tehtävissä - ja siltikin juuri tuossa yhdessä toimistossa oli vielä se yksi henkilö, joka pyöritti sinä päivänä koko sitä showta pystyssä. Työhuoneen, jonka seinämät olivat lasisia ja täysin nähtävissä sisäpuolelle saaden valonsa sillä hetkellä vain työpöydän lampusta ja lasin läpi pääsevistä valoista huoneen ulkopuolella joita ei oltu sammutettu muiden lähtiessä Eveyn omasta toiveesta - ollen normaalisti aina siisti tärkeistä paperikasoista huolimatta paitsi sinä päivänä, jolloin koko tuo pöytä melkein lainehti levitetyistä papereista joita oli tutkittu ja tarkasteltu jo viimeisen tunnin ajan korjauskynän kanssa. Ja siltikin Evey yritti pitää samalla kiinni kuluvasta ajasta, joka alkoi täysin huomaamattomasti lähentyä sitä aikaa mihin hän oli luvannut hakea Sophie isänsä luota - eikä hän välttämättä halunnut pitää tytärtään hirveän kauaa vanhimman huolettavana - tällä olisi kuitenkin kiire palata todennäköisesti takaisin aavikolle omille asioilleen, kuten aina. Joten tuskin mieskään olisi sen enempää innoissaan ajatuksessa jossa piti venyttää aikataulua lisää. 

Käsien alkaen keräämään kaikkia papereita pitkin pöydän pintaa raskaan huokaisun saattelemana, eivät nuo hopeiset silmät voineet olla vilkaisematta eteen asetettua valokuvaa joka oli hyvin yksinkertaisuudessaan koko perheestä sieltä puistosta jonne heillä oli tapana aina mennä ainakin sen kaksi kertaa kuukaudessa Andrean ja Sophien kanssa jopa silloin kun Giovanni oli alkanut sairastumaan pahemmin. Pienen surullisen hymyn kohoten väkisinkin huulille illuusiomaisesti - sillä kukaan ei ollut tuolloin voinut edes olettaa kuinka pahaksi tilanne tulisi muuttumaan seuraavien kolmen vuoden aikana. 

Papereiden päätyen yksi kerrallaan takaisin järjestykseen tottuneen nopealle tahdilla, josta ne päätyivät takaisin kolmeen eri kansioon jotka lukittaisiin työpöydän lokerikkoon odottamaan seuraavaan päivään - Eveyn ollen todellakin täysin valmis lähtemään takaisin tien päälle vaikka ensin hänen pitäisikin selvittää missäpäin hänen isänsä edes oleskeli sillä hetkellä. Kännykän tullen etsityksi siis laukun sivutaskusta ja kännykkä painettiin korvaa vasten samalla kun nainen yritti pukeutua takaisin ulkotakkiin joka oli nojannut tuon kokoajan työtuolin selkämystä vasten ja samalla kuitenkin Evey yritti parhaansa mukaan kuunnella saisiko hän sillä kertaa vastausta soittoon. Puhelun mennessä kuitenkin vastaajaan, jossa ärsyttävän tuttu naisääni totesi että sillä kertaa ei oltu saatu yhteyttä - ja pyysi jättämään viestin äänimerkin jälkeen niinkuin tapoihin kuului, huokaisi Evey tahtomattaankin hieman ehkä turhautuneen oloisena "Hei isä. Lähden kohta toimistolta, mutta haen Sophien lääkkeet ensin apteekista joten menee vielä hetki. Voitko soittaa takaisin että tiedän sijaintisi? Tai edes lähettämään vies--" Samassa sekunnissa koko toimisto kerroksen pimentyessä kokonaan ja puhelin mennessä kokonaan mykäksi vailla minkäänlaista yhteyttä, pääsi huulten lomasta väkisinkin kirosana litannia sillä vihoviimeinen asia mitä hän olisi siihen tarvinnut olisi sähkökatkosta. Jos se siis edes oli täysin tahaton sähkökatkos, - mitä taas Evey ei todellakaan uskonut viimeisimpien kokemusten jälkeen. 

Lasisen oven avautuessa helposti naisen aloitteesta tämän edessä ja painautui yhtä helposti kiinni, viimeisimpänä oven kilahtaessa lukkoon jättäen selvän kaiun pimeään ja tyhjään tilaan joka tuntui jo valmiiksi aavemaiselta ilman ulkona alkavaa myrskyäkin - lisänä siihen naisen askeleet joista lähti korkokenkien kopina marmorilattiaa vasten, saisi nuo kaikki yksityiskohdat jo yhteensä mielikuvituksen liikkumaan vähemmästäkin. Hissi ei toimisi sähkökatkoksen aikana, joten ainoa vaihtoehto päästä ne kaksi muuta kerrosta alemmaksi tulisi olemaan rappukäytävää pitkin joka todennäköisesti olisi ihan yhtä pimeä kuin muukin rakennus sillä hetkellä mutta muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ollut ja se piti siis vain käyttää. Käden tuskin kereten tuskin hipaisemaankaan metallista kahvaa kun sivusilmä erotti nopean liikkeen aivan liian lähellä ja jonkin välähtävän peilimäisesti vihreän uloskäyntikyltin valossa - teki keho automaattisen väistöliikkeen taaksepäin mutta siltikin terävän kivun tuntuen polttavana lantiolle jonne tikari oli väistön aikana onnistunut hipaisemaan. Hopeisten silmien kohoten lähes samantien kohti tuota hyökkääjää, olettaen näkevänsä tuon samantien edessään mutta jopa naisensa itsensä yllätykseksi - vastasikin vain tälle pelkkä pimeys takaisin. Mitä helvettiä? Pystyikö ihminen edes liikkumaan tuolla tavoin hyökkäystilanteessa? Hengityksen käyden hetken aikaa nopeammin, silmien yrittäen haroa ympäristöä lävitse pimeännäystään huolimatta siltikään onnistumatta itsestään erottamaan mitään ihmismäistä hahmoa tai muutakaan vastaavaa mikä olisi kertonut tuon sijainnin. Ikävän muistikuvan menneisyydestä kohoten mieleen väkisinkin tuosta tilanteesta, joka muuttunut hetkessä kissa ja hiiri leikiksi, ja Eveystä oli tullut se metsästettävä jyrsijä.

Anubiksen palatessa alakertaa ensimmäisenä ja siellä keittiöön – oli isoisää ollut vastassa Sophie, jonka ulkomuoto oli kyllä kaikkea muuta kuin siisti ja onnistunut tyylikkäästi yrttivoiteen levittämisessä. Luojan kiitos lapsi oli sentään onneksi itse ymmärtänyt mitä kyseisellä yrttiseoksella tehtiin – sillä vasta paljon myöhemmin Anubis oli muistanut unohtaneensa kertoa ohjeet Sophielle. Keittiössä vastassa ollen siis tuo kymmenvuotiaslapsi, jonka kasvojen ja käsien iho oli vihreän litkun peitossa – tuon kyseisen näyn saaden vanhimman kohottamaan suupieltänsä väkisinkin huvittuneisuudesta vaikka tämä yrittikin olla vielä vihainen nuoremmalle tottelemattomuudesta.
”Tulehan tänne, pikku kukkani.” Isoisän kuitenkin sanoessa viimein samalla kun polvistui alas lapsen tasolle ja samalla ottaen tiskialtaan seinältä roikkuvan pyyhkeen, joka oli pikaisesti kostutettu vedellä nihkeäksi. Anubiksen odottaen Sophien tulevan eteensä seisomaan, jonka jälkeen yrttivoidetta alettiin painelemaan tasaisemmaksi ja ylimääräiset imeytettiin pyyhkeeseen. Sophie oli ymmärtänyt voiteen käytön oikein, mutta määrän ei ihan tarvinnut olla noin runsas. Kun tyttären tytär oli saatu halutulla tavalla siistimpään kuntoon nipisti isoisä vielä pienesti nenänpäästä ja sanoi pehmeämmin; ”Noin, nyt on parempi – ettet säikytä vierasta tiehensä.” Isoisä olisi vielä halunnut lisätä perään, että tiesihän Sophie varmasti olevansa rakas, mutta kuten arvata saattoi – ei kieli kyennyt muodostamaan noin tunteikkaita sanoja vaikka kuinka olisi haluttu.

Kummankin nuoremmista (Samun ja Sophien) päästessä viimein istumaan tuon yksinkertaisen soikion muotoisen ruokailupöydän ääreen – oli Anubis hakenut olohuoneesta pöydälle jätetyt teemukit ja tuonut ne kummankin eteen tarjoiltavaksi. Sophie kun kärsi edelleen enemmän vilustumisen riskistä ja Samun verensokerit olisi taas saatava korkeammalle. Nuorempien alkaessa syömään tarjottua ruokaa, joka oli selvästi valmistettu jonkin Egyptiläisen reseptin mukaan – siirtyi Anubis puolestaan takakuistille polttamaan yhden savukkeen. Tämän vanhemman miehen istuutuessa puoliksi kaiteen päälle kuin että olisi ottanut mukavamman paikan seinän viereen asetun kolmen istuttavan penkin luota. Savukkeen muuttaen syljen lähes välittömästi kitkerämmän makuiseksi, mikä pakotti aina välillä sylkäisemään. Pään ehtien laskeutua roikkumaan niskan varaan vain hetkeksi kun jokin tuntemus jo pakotti aistit terästäytymään uudelleen. Kuudennen aistin hahmottaen tilanteen lähiympäristöön ja tällä kertaa se ei johtunut varastelevasta kolmetoistavuotiaasta pojasta. Hopeisten iiristen välkähtäessä pahan aistimuksen saadessa otteen koko mielestä.

Tuon yhden ainoan aistimuksen saaden Anubiksen kääntymään nopeasti ympäri ja palaamaan sisätiloihin, jossa tämä antoi selvän käskyn nuoremmille pysyä siinä missä nämä nyt istuivat. Samun saadessa hetkessä vastuun Sophiesta ja sen pohjalta olisi velvollinen estämään tyttöä – jos tämä taas yrittäisi lähteä liikkeelle. Tämän kolmetoistavuotiaan pojan tajuamatta tilanteesta varmaan sen enempää kuin Sophiekaan, joka kuitenkin oli edelleen kolmevuotta nuorempi ja elänyt ns. ”pumpulissa” niihin päiviin asti. Anubiksen vetäessä valkean paitansa päälle nahkatakkinsa ja siirtyen talon lävitse etupihalle, jossa ei vielä näkynyt ketään kuin pelkästään sateen kastelema pihamaa. Joku ehkä olisi voinut pitää miestä typeränä kun tämä oli astunut vaara-alueelle ilman minkäänlaista asetta tai kättä pidempää, mutta pian siihen saatiin hyvin selvä vastaus; miksi kyseisiä ei tarvittu.

Noihin samoihin aikoihin Anubiksessa sen isä puolen taas aistien Eveyllä olevan jokin pielessä – sillä toinen oli alkanut selvästi tuntemaan voimakkaammin (jännitystä ja myöskin pelkoa). Kaiken tuon saaden taas sen saman raivon kohottamaan päätään uhkaavasti, mikä oli jo aiheuttanut eilen Vatikaanin surmatyön. Kuistin viimeisimmän portaan tullen astutuksi alas, ampui joku silloin heti varaston suojista, mutta luoti meni kohteen ohitse vaikka sen olisi pitänyt asua tarkalla tähtäimellä maaliinsa. Ampujan huomatessa epäonnistumisensa heti, ampui tämä perään uudelleen nyt kolme kertaa, mutta edelleen noista kaikki osuivat kuistin puupintoihin kuin kohteeseen itseensä. Kuinka helppoa se olisi ollutkaan päättää tuo naurettava ampumaleikki, mutta Anubis malttoi vielä mielensä – sillä hän halusi tuolta kohteelta jotain muuta kuin pelkästään tämän hengen. ”Anna tulla nyt vain.” Demonin sihahtaen hiljaisesti yhteen ääneen ihmispuolen kanssa hampaiden lomasta. Hopeisen katseen pysyen koko ajan naulittuna ampujaan, joka silloin pisti aseensa koteloon ja otti teräaseet esille aikoessaan vaihtaa kerralla lähikontaktiin. Varastorakennuksessa piilotelleen metsästäjän lähtiessä liikkeelle, ilmestyi tämän hyökkäykseen mukaan kolme muutakin henkilöä, jotka olivat lymynneet muissa tarkkailupaikoissa ympäri pihaa. Anubiksen viedessä kätensä kehonsa vierelle tottuneen oloisesti kuten oli tehnyt salamurhaajan ollessaan, että rannesuojien piiloterille annettaisiin liikkumatilaa, mutta enää mies kantanut mukanaan noita aseita (ei enää pitkään aikaan). Anubiksella ollen ihan muunlaiset aseet nykyään käytössä.

Samoihin aikoihin talon sisällä Samu oli siirtynyt istumaan Sophien vierelle ja antanut tytölle mahdollisuuden painautua enemmän vasten – jos tätä yhtään alkaisi pelottamaan liiaksi. Sillä vaikka nuoret olivatkin sisällä talossa, ei ulkoa kuuluvia taisteluääniä voinut vaimentaa. ”Kaikki on hyvin, Sophie. Kaikki on hyvin. Isopappasi kyllä pitää huolen sinusta.” Pojan yrittäen kuulostaa rauhoittavalle vaikka tämä kyllä itsekin pelkäsi sinä hetkenä. Mitä ihmettä tuolla paikassa oikein tapahtui?!
_________
De Fioren toimistolla sähkökatkon laskeutumisen jälkeen – oli tilanne muuttunut sitäkin tulen aremmaksi, kuin jännittynyttä sähkö olisi väreillyt ilmassa todella paljon. Eveyn joutuessa heti hyökkäyksen kohteeksi avarassa konttoritilassa vaikka nainen oli yrittänyt vain poistua rakennuksesta lyhemmän työpäivän jälkeen. Tuon hyvin nopealla kontaktilla tapahtuneen hyökkäyksen tarkoitus oli ollut saada kohde hämilleen ja sen jälkeen hyökkäystä oli tarkoitus jatkaa takaapäin, mikä sai varmasti Eveyn kuudennen aistin varoittamaan silloin, mutta silloin naisen selän takaa kuului kun jokin kolmashahmo tuli hyökkäyksen väliin. Chadin torjuen teräaseen iskun lähimmällä kansiolla, jolloin ase jäi kiinni tuohon muoviseen kokonaisuuteen, mikä antoi tilaisuuden tehdä hyökkääjästä hetkeksi aseeton ja iskeä toinen maahan kerrasta. Chadin käyttäen taekwondossa käytettyä korkean jalan potkua, jossa säären etuosalla iskettiin ensin koukussa niskaan ja sen jälkeen jalka suoristettiin sivuttain, jolloin koko jalkapohja iski rintakehän seutuville. Liike oli hyvin nopea ja silti se sai kohteen lentämään maahan niskat edellä. Chadin kasvoilta näkyen selvästi sen hetken aikaa, että tämän alaselkään oli sattunut liikkeen vuoksi, mikä kertoi ettei mies ollut joutunut tappelemaan livenä moniin vuosiin. Kyseinen kuitenkin ohitettiin vanhan tavan mukaan leppoisalla toteamuksella siitä - ettei vanhuus tullut yksin, minkä jälkeen Chad siirtyi Eveyn ohitse ja painoi korvansa rappukäytävän ovea vasten. Rappusista kuuluen vihollisia tulevan lisää alakerran suunnalta.
”Selitän tämän kaiken myöhemmin, mutta nyt meidän on päästävä pois täältä.” Chadin todetessa viimein jotain eteenpäin vievää Eveylle, joka varmaan oli myöskin hämmentynyt siitä että miten toinen oli ehtinyt saapumaan paikalle juuri kreivin aikoihin (kiitos siitä Maryamin antamien tietojen, vaikkakin tuo nuori nainen joutuisi niistä isoihin ongelmiin). Miehen kääntyessä sen verran Eveyn suuntaan heittääkseen toiselle käsiaseen, joka kuului sillä hetkellä olevaan varustukseen. ”Toivottavasti osaat vielä käyttää tuota.” Chad ei ollut todellakaan lähtenyt paikalle papin asussa vaan oli pukenut suosiolla päällensä Uudessa Salaseurassa käyttämänsä vaatekokonaisuuden. Jalan potkaisten rappukäytävän oven auki. ”Pysy koko ajan perässäni käden etäisyydellä. Nyt mennään!”
____________
Metsästäjät olivat pysähtyneet puoliympyrä muodostelmaan kohteestaan, joka nyt oli hetkeksi laskeutunut polvilleen maahan kun pari metsästäjien luotia oli osunut selvästi keskivartaloon. Muuten noista tuliaseista ei olisi ollut mitään vastusta demonille, mutta luodit oli pyhitetty Vatikaanissa ja kastettu jopa Pietarin istuimen pyhällä vedellä. Pyhitettyjen esineiden saaden pahuuden tuntemaan omanlaistaan kipua, mutta vieläkään Anubis ei ollut todellakaan valmis luovuttamaan… ei lähelläkään. Mustan veren tullessa sylkäistyksi maahan polvien eteen – oli Anubis ponnistanut jo heti ylös ja hyökännyt metsästäjien kimppuun, joista kukin sai yksitellen tuntea demonin todellisen vihan. Yhdeltä tullen kurkkuviilletyksi auki pelkillä kynsien voimalla, toiselta repäistiin silmät päästä ja pakotettiin syömään ne, kolmas yritti kontata verissään kauemmaksi, mutta matka tyssäsi siihen kun jalkapohja painautui selkää vasten kerralla niin voimakkaasti, että se aiheutti selkärangan taittumisen pois paikoiltaan. Neljännen ja viimeisen alkaessa perääntymään kaikesta tuosta kauemmaksi, nähden Anubiksen kääntyvän ympäri ja paljastavan verisen ulkonäkönsä. Demonin kohottaen toisen kätensä suunsa eteen ja nuolaisten veren kadoksiin yhdeltä alueelta kämmeneltä. Verenvoiman antaen demonilille mahdollisuuden paljastaa itsensä hetkeksi, mikä sai hopeiset silmät sumentumaan samean kaihin taakse ja siitä huolimatta metsästäjän olinpaikka oli hyvin selvä. Pään kääntyessä sen verran sivulle, että vasemman puoleinen korva kohdistui suoraan metsästäjää kohti. Tuota miestä kohti, jonka hengitys väreili jo selvästi pelosta ja niinkin varovaiset perääntymisaskeleet litisivät märkää maata vasten.
”Missä olet? Kerro minulle… rohkeasti vain.” Selvän kurkunpohjasta kohoavan murahduksen kuulostaen jo niinkin sairaalla tavalla mielihyvästä kertovalle kehräämiselle, mitä demoni tunsi sillä hetkellä kun se oli päässyt taas tappamisen makuun. Niskaa ja rystysiä tullen rusautetuksi kiireettömän oloisesti paikoilleen kuin Anubiksella ei olisi ollut kiire mihinkään – ja niin tavallaan olikin, sillä mies ei aikoisi tappaa tuota metsästäjää ennen kuin tämä olisi kertonut sitten vaikka väkisin missä Evey oli ja mitä nuo Vatikaanin koirat olivat suunnitelleet naisen varalle.

Sophien saaden viimein omalla tahattomalla teollaan aikaiseksi sen että silmät näkivät vanhemman huulien sivustan nykivän hieman ylöspäin - sai se lapsen hymyilemään entisestään sillä sekin oli parempi kuin se että tyttö olisi riidoissa isoisänsä kanssa, seurasi pian tuota hymyä kohden myös pyyntö tulla lähemmäksi sillä kertaa - laskeutui Sophie sillä kertaa (ja kerrankin) rauhallisesti pois tuolin päältä sen sijaan että tyttö olisi hypännyt jälleen tasajalkaa ja pahimmallaan satuttanut itsensä. Tytön mennessä lähemmäksi vanhempaa pyynnöstä, sai tämä pian tuntea kasvoillaan ja käsillään kostean pyyhkeen karheamman pinnan kun isoisän toimesta - sen sijaan että tyttö olisi pysynyt kunnolla tuon hetken aikaa eikä tämä voinut olla ilmeilemättä aina sen mukaan missä päin pyyhe liikkui tai miltä kyseinen kohta tuntui: käsien ja sormia aluetta kysyen kutittaen selvästi enemmän kun taas kasvoilla tunne oli inhottavampi, vaikka kertaakaan tyttö ei valittanut - ja olihan se ilmeilykin varmasti huvittavan näköistä kenen tahansa toisen näkökulmasta. Viimein viimeisenkin ylimääräisen voiteen saatua pois kasvoilta, sai tyttö vielä viimeisen näpäytyksen nenän päähän leikkisästi, joka aiheutti leikkimielisen nenän rypistyksen isoisälle puolestaan - miehen mainitessa samalla ettei tyttö pelästyttäisi heidän vierastaan mikä sai lapsen nauramaan. Heidän ollen ilmeisesti sillä kertaa kunnossa, vaikka vanhempi ei sanonutkaan sitä ääneen - tiesi Sophie sen kyllä ilman sanojakin, ja kun lapsi itse ei juurikaan peitellyt tunteitaan oli tämä kietouttanut kätensä vanhemman kaulan ympärille senkin edestä ja painanut suukon toisen poskelle niinkuin tällä oli ollut tapana aina. 

Samunkin viimein löytäessä tiensä takaisin alakertaan kaksikon kanssa, ja näiden päästessä ruokapöydän ääreen jonne oli katettu ruoka ja aterimet lapsille valmiiksi - Anubiksen uskaltautuessa poistua siksi aikaa takavasemmalle ns. raikkaaseen sadeilmaan ja jättäessä nämä kaksi keittiöön keskenään jotka istuivat melkein vierekkäin - Samun pöydän päässä ja Sophie taas tämän oikealla puolella, kävi lasten välillä selvä jatkuva keskustelu ties minkälaisista aiheista - millään aiheella olematta ilmeisesti rajaa kaksikon välillä vaikka ikäeroa olikin ja molempia varmasti kiinnosti senkin pohjalta jo ihan eri asiat - ja siltikin kaksikko oli täysin tietämätön siitä mitä tulisi seuraavaksi tapahtumaan - tai mitä Roomassa tapahtui vaikka Sophiella olikin outo tunne, jota tämä ei kuitenkaan osannut vielä niin nuorena hahmottaa täysin muiden tunteiden seasta. Ruoan ja teen päätyen sinne minne se kuuluikin kummallakin omaa tahtiaan, Sophiella hitaammin ja Samulla hieman nopeammin - mutta sen iloisen keskustelun katketessa kuin seinään kun isoisä palasin hyvin nopeasti suurella kiireellä takaisin sisätiloihin ja vain huikatessa kaksikon täytyvän pysyä keittiössä kokosen ajan - seurasivat kahdet silmät miehen perään hyvin hämmentyneinä ja tietämättöminä mitä oikein oli tekeillä. Kummallakaan olematta mitään ajatusta mikä oli oikein saanut Anubiksen poistumaan niin nopeasti tai mitä oikein tapahtui, mutta Sophie oli annettu siksi aikaa Samun huollettavaksi ja piste. Lasten kereten vain vilkaisemaan toisiaan kysyvänä kun ulkoa alkoi kuulumaan selviä ammuskelu ääni: mikä ei olisi ollut mikään ihme siihen nähden että he olivat kuitenkin melkolailla keskellä metsää - mutta kun ne eivät tulleet edes kauaa. Eikä todellakaan hitaalla aika välillä. Äänten saaden Sophien selvästi säpsähtämään, niinkuin ketä tahansa tietämätöntä ja pelokasta lasta, samalla Samun siirtyessä tytön vierelle ja lausuen niitä rauhoittavia sanoja joissa tytön isoisän kyllä suojelevan tätä - pojan yrittäen olla itsekin niin rohkea kuin tilanteessa pystyi vaikka samalla Sophie erotti tuon äänestä yhtälailla pelon - katsoi Sophie toista aluksi peloissaan, mutta lopulta sen pienenkin hymyn kohoten uudelleen huulille merkiksi että Sophie ainakin halusi uskoa toisen sanoja. Hänen itsensä että Samun vuoksi. Jonka vuoksi hivuttautui paljon pienempi käsi pojan oman päälle, samalla nuoremman hivuttautuen pöydän alle tuolin päältä, samalla viittoen toista seuraamaan perässä. Ainakin telkkarissa aina jos oltiin ammuskeltu niin mentiin aina mahdollisimman matalaksi, joten miks ei nytkin? 

-----

Eveyn tietämättä olisiko hänen pitänyt olla enemmän peloissaan vai hämmentynyt vai kenties jotakin sillä välillä tuosta hyökkäyksestä joka ei ollut todellakaan jättänyt valinnan varaa siihen mitä olisi edessä: ja se olisi hänen surmansa, oli mikä oli. Ehkä se oli myös onneksi sen hyökkäyksen että kuudes aisti, jota ei oltu jouduttu käyttämään missään olosuhteessa hyvin pitkään aikaan alkaessa terävöitymään varsinkin nyt pimeässä ja kun henkeä uhattiin - hengähti Evey hetkellisesti syvään ja silmäluomien laskeutuen hitaasti hopeisten iiristen eteen ja näin pakottaen kaikki muut aistit terävöitymään nyt kun itsestään näköaistia ei oltu käytössä. Sen ollen vain yksi niistä monista asioista mitä Saites oli aikoinaan opettanut tuskin seitsemäntoistavuotiaalle tytölle, - vaikka tuotakaan ei oltu käytetty nyt toviin kun eläminen oli ollut rauhaisampaa kuin kauan sitten aiemmin. 

Eli... neljä... ei viisi, rappukäytävässä - ja yksi liikkui hyvin nopealla tahdilla selän takana valmiina iskemään selkään tuskin sekunttien päästä, laskeutui käden sisäpuolelle painettu kirjeveitse paremmin otteeseen juuri kun Evey pystyi aistimaan seuraavan hyökkäyksen tulevan vastaan ja jopa kääntymään jo valmiina iskemään kriittisemmälle alueelle mikä lopettaisi hyökkääjän matkan siihen paikkaan - mutta tulikin liike pysäytetyksi kuin seinään kun aistit kertoivat... kolmannesta henkilöstä? Joka tuli väliin? Ja tuosta mennyt kauaakaan kun nainen pystyi täysin kertomaan sadan prosentin varmuudella kyseisen henkilöllisyyden vaikka hämmentävää siinä oli se että mitä helvettiä Chad teki siellä? Ja vielä täysin sopivalla ajankohdalla? Silmien avautuen uudelleen juuri sillä hetkellä kun Chad oli saanut potkaistua tuon hyökkääjän - joka oli kaikkien odotuksien vastaisesti pukeutunut asuun joka muistutti hyvin paljon normaalin salamurhaajan asustetta joihin he olivat tottuneet - mutta sillä erolla että vaatetuksessa toistui useaan otteeseen kenen alaisena tämä toimi. Kirkko. Potkusta seuraten hyvin pian selvä rusahdus ääni kaikessa inhottavuudellaan kun metsästäjä oli kaatunut niskojen päälle - mistä ei enään kyllä noustaisi ylös sitten millään - kääntyivät silmät katsomaan nuorempaansa, jonka kasvoista näki sen hetken aikaa hyvin selvästi tätä sattuneen enemmän kuin olisi uskonut. Chadin tuodessa kyseisen ilmi omalla tilannehuumorillaan viitatessaan tulevaan vanhuuteen, sai se huulen sivustan nykimään pienesti vaikka samalla Evey ei voinut olla kuin huolissaan toisesta "Chad, oletko varmasti kunnossa?" Naisen jopa kysyen, vaikka todellisuudessa hän kyllä tiesi tasantarkkaan mitä seuraavaksi hän saisi kuulla - kyllä kyllä, älä huoli. Kaikki muuttuu paremmaksi. Se sama lause joka tuntui olevan De Fioren-sukuun kuuluvien motto joka käänteessä jos joku edes uskaltautui kysymään näiden vointia. 

Miehen siirtyessä nopeasti kivusta huolimatta vanhemman ohitse kuuntelemaan rappukäytävää jossa alkoi kuulumaan kyllä elämisen ääniä selvemmin, ja että ne lähestyivät sitäkin nopeammin, seurasivat silmät hetken aikaa Chadin tekemisiä - ennenkuin nainen laskeutui varoen tuon kuolleen ruumiin vierelle kyykkyyn nähdäkseen paremmin tuon hyökkääjän, joka tuskin oli naisen esikoista paljon vanhempi ja se sai nielaisun tapahtumaan asteen hankalammin vaikka samalla Evey halusi pitää mielessä tuon pääpointin: tutki oliko metsästäjällä jotain hyödyllistä mitä käyttää aseena. Ja kyllähän tällä oli tikareista aina itse tuliaseisiin ja niiden panoksiin ja paljon muuhunkin siihen lisäksi. Samassa Chadin saaden oman kuuntelu hetkensä valmiiksi ja heittäen naista kohden jotain, mikä napattiinkin sittemmin ilmasta vasemmalla, ei Evey enään tässä kohtaa alkanut ihmettelemään mitä helvettiä hän tekisi aseella kun nyt oli selvä tapa tai tule tapetuksi tilanne päällä. Chadin toivoessa että Evey vielä muistaisi miten moinen ase edes toimi - vaikka siitä olikin vuosia aikaa - laskettiin kirjeveitsi housujen nyöreistä talteen jotta Evey pystyi tekemään nopean tarkastuksen patruunoiden ja aseen toimivuuden kanssa ennenkuin nousisi ylös "Emmeköhän me tutustu pian uudelleen toisiimme, älä huoli." naisen puolestaan heittäen rauhoittavan vitsin tuohon väliin - vedettiin samalla varmistin tottuneesti pois päältä kuin merkiksi että valmista oli. Eikä enään peruutettaisi. 

Kaksikon lähtiessä kulkemaan eteenpäin lähekkäin niinkuin Chad oli ohjastanut, oli rappukäytävään vajonnut syvä hiljaisuus kuin siellä ei olisi koskaan ollutkaan ketään missään vaiheessa - minkä vuoksi varovaisuus olisi enemmän kuin valttia sillä kertaa spontaanisen hyökkäämisen sijaan. Jos oikein tarkkaan kuunteli, olisi voinut vaikka vannoa kuulevansa selvästi vain kaksikon hengityksen - mutta jos kuunteli vielä tarkemmin - Evey pystyi kuulemaan selvän hengityksen käyvän tasaista, lähes olematonta tahtia mikä teki sen sijoittamisesta tottakai vaikeampaa mutta mahdollista. Rappusten taittuessa ensimmäiselle tasanteelle, kääntyi Evey äkisti enemmän seuraa kerrostasannetta kohden lähelle sitä puolta mistä seuraavat rappuset alkaisivat - eikä hetkeäkään myöhemmin kun seurasi laukaus ja kaatuminen seinää vasten ja siitä eloton kaatuminen suoraan rappusia alas kun luoti oli uponnut juuri sinne minne se oli kuulunutkin: keskelle otsaa - ja melkein heti perään seuraava laukaus tuskin muutamaa milliä Chadistä itsestään ohitse tämän eteen suoraan sydämen lävitse. Katseen kääntyen hetkeksi katsomaan Chadia - nostettiin varovasti kolme sormea näkyville selvänä viestinsä: kolme jäljellä. 

---

Kauhun sekaisen huudon kaikuessa sen hetken aikaa tuolla kujalla, mikä näytti sillä hetkellä juuri siltä kuin siellä oltaisi tehty massamurha perusteellisesti - ja niinhän siellä oltiinkin ja viimeisimpänä jopa tuonkin huudon hiljentyessä kuin seinään vaikka toisaalta, Pandora olisi voinut nauttia yhtä hyvin paljon kauemminkin siitä soinnusta, jota hänelle ei suotu nykyisin hirveän usein tappojen vähyyden vuoksi. Ja nyt sekin oli tullut muutokseen täysin yhdellä kertaa - jäi katse, jossa olisi kuulunut olla kaksi ruskeaa iiristä mustine pupilleineen - mutta sillä kertaa niiden tilalle ollen vain valkuaiset jotka olivat kyllä ihan tarpeeksi kauhistuttava näky jo itsestään jo pelkän veren peittämän maan ja seinien sekä naisen sen hetkisen ulkonäön kanssa, eikä asiaa helpottanut sormen pään nuolenta verestä pitkien kynsien ympäriltä sillä mikä muka oli parempaa demonille kuin neitsyt veri joka vielä sattui olemaan vihollisen? Ei mikään. Veren maun levitessä suussa, sai se tyytyväisen hymyn kohoamaan huulien pinnalle ja vapaan käden heittäessä irtonaisen pään otteestaan kauemmaksi sen enempää tuntematta niinkään sääliä sitä piruparkaa kohtaan jonka matka oli loppunut lyhyeen - tai niitä seitsemää muuta ympärillä joista jokainen kuolintapa erosi voimakkaasti toisissaan siinä missä yhdeltä oli revitty pää, toiselta sydän, kolmannelta revitty suolet tai raatelu ja osalta vain yksinkertainen (sekä demonin mielestä tavattoman tylsä) niskojen taitto tai puukotus. 

Silmien sulkeutuen tuskin sekunnin murto-osaakaan kauemmaksi samalla kun niska venyttäytyi puolelta toiselle, katsoivat jälleen tutut ruskeat silmät näkemäänsä kertaalleen, valuen hitaasti oman olkapäänsä luokse joka oli repeytynyt tikarin toimesta, ja viilletty turhankin syvälle ja pitkälle sekä vielä kaiken lisäksi se helvetin tikari oli jätetty lihaan kiinni "kohteliaan" vetämisen sijasta - joka ei olisi ollut juuri mikään - ellei Pandora itse tietäisi kaikkien aseiden olevan "puhdistettuja" ja siunattuja joten enemmän olkapäässä tuntui aivan liian voimakas polte - joka kyllä sai kovimmankin demonin irvistämään kivusta helposti. Käden laskeutuen tikarin kahvan päälle, tunsivat jokaikinen tikaria koskeva osa selvän poltteen joka melkein vastasi palovamman tasoa - terän tullen kiskaistuksi nopealla liikkeellä irti kirosanojen kanssa jotka manasivat jokaikisen katollisen kirkolle toimivan syvälle helvettiin poltettavaksi elävältä moneen kertaan - pudotettiin tikari samantien veriseen maahan kun käsi ei pystynyt sitä pitämään kauemmin otteessaan kuin oli tarpeen.

Korkokenkien lähtien kulkemaan pois tuolta kujalta, vaikka Pandora aikoisi välttää mahdollisimman paljon sivutöitä sen sijaan että hän olisi erittäin fiksuna juossut pääkadulle ja herättänyt yhden jos toisen kymmenenkin ihmisen epämieluisan mielenkiinnon omalla ulkonäöllään, joka ei todellakaan sillä hetkellä soveltunut kenenkään muun katsottavaksi. Samalla toisen käden, joka ei ollut haavoittunut hakeutuen taskuun jääneen kännykän luokse ja kohottaen tuuttaavan puhelimen korvalla kuunnellakseen saisiko hän vastausta Anubikselta ollenkaan - sillä katollinen kirkko oli ilmeisesti tosissaan lähtenyt sotajalalle. 

Porraskäytävässä vallitseva pimeys oli huomattavasti paksumpaa, jota rikkoi vihreällä valollaan vain tiettyihin kohtiin pistetyt exit-kyltit. Chadin ja Eveyn kulkiessa eteenpäin hyvin varovaisesti ja tarkkaan harkitusti. Kaksikon ollessa selätysten toisiinsa nähden, mikä antaisi paremman puolustautumismahdollisuuden eikä jättäisi näkökenttään kuolleita kulmia kovin paljon. Tokihan Chad oli jättänyt suosiolla Eveylle tuon pimeydessä navigoinnin (kiitos siitä taidosta Anubikselle). Ensimmäisten portaiden jäädessä taakse, joutui Evey jo pistämään vanhat taitonsa käyttöön. Kahden metsästäjän päätyen kuolleina maahan niin nopeasti, että olisi voinut luulla tuon naisen harrastaneen käsiaseella ampumista aktiivisemmin. Omalla erikoisella mielenkiinnollaan Chad ei voinut kieltää ihailevansa sillä hetkellä Eveyn tapaa toimia. Viimeistään tuollaisissa tilanteissa paljastui väkisin kenen tytär nainen oli ja nyt sen verilinjan taidoista oli enemmän kuin hyötyä. Kolmen sormen noustessa pystyyn merkiksi vihollisien määrästä rappukäytävässä, vastasi Chad pään nyökkäyksellä ymmärtämisen merkiksi. Kaksikon jatkaessa matkaansa uudelleen ei kestänyt kauankaan kun Evey erotti jo taas uuden vihollisen seuraavalla tasanteella, mutta metsästäjä oli kääntynyt silloin juuri sopivasti selin. Chadin napatessa Eveytä olkavarresta kiinni ja näyttäen merkin ettei toinen ampuisi vaan antaisi nuoremman hoitaa tapon paljon hiljaisemmin – sillä kaikki äänet antaisivat tarkkaa tietoa heidän sijainnistaan niille jotka mahdollisesti odottaisivat ala-aulassa ja sitähän he eivät halunneet. Tuon seuraavalla tasanteella seisoskelevan metsästäjän joutuen vaimennetuksi kädellä ja heti perään tältä vetäistiin kurkku auki, minkä jälkeen kuollut laskettiin lattialle – ettei sekään aiheuttaisi liikaa meteliä. Vielä kaksi jäljellä.
_______
Tuon neljännen metsästäjän, joka oli enää hengissä hetki sitten tapahtuneen hyökkäyksen jälkeen, peruuttaen varaston rakennusta lähemmäksi, joka antoi varmaan kuvan siitä, että tämä olisi seuraavaksi yrittänyt paeta rakennuksen sisälle ja näin yrittää saada etumatkaa pakenemisessa. Anubiksen erottaen rakennuksen alkavan siitä kohdin missä vesisade huuhtoutui runsaammin alas katon reunan ylitse. Oikean puoleisen käden sormien koukistuessa aavistuksen demonin aikoessa hyökätä uudelleen. Jalkojen ehtiessä astumaan puolinaisen askeleen eteenpäin, kun metsästäjä yhtäkkiä huusi hyökkäyskäskyn latinaksi vielä tuolle yhdelle henkilölle, joka oli pysytellyt siihen asti piilossa varaston katolla. Naiselle kuuluvan vihan karjaisun halkaistessa ilman, tämän hypätessä suoraan demonin niskaan ja iskien teräaseen syvälle hartian sisään. Vieden hyökkäyksen loppuun sillä, että sai jalat kiedottua demonin niskan ympärille heittääkseen vihollisen maahan metsästäjän oman kehon painoa hyödyntäen. Anubiksen liukuessa mutaista maata pitkin metrin taaksepäin kauemmaksi tuosta punatukkaisesta naisesta, joka oli jäänyt vielä maahan kyyryyn kuin hyökkäykseen valmis kissaeläin.

”Maryam! Tule! Meidän pitää lähteä!” Miespuolisen metsästäjän yrittäen huutaa käskyn tuolle naiselle, mutta demonin aiheuttamien vammojen vuoksi jopa seisominen kävi jo työstä. Miehen horjahtaessa puoliksi polvilleen tuskasta kertovan ähkäisyn kera. ”Tom!?” Maryamin erehtyessä kääntämään katseensa poispäin taistelukentältä, mutta minkäs teki kun nainen sattui välittämään muistakin (olihan muut metsästäjät edelleen hänen perheensä). ”Maryam, varo!” Huudahduksen lävistäessä ilman ja naisen itse nähdessä jonkin lähestyvän nopeasti sivusilmässään, mikä sai väistörefleksin toimimaan (eikä yhtään liian myöhään). Naisen kierähtäessä sivuun Anubiksen kynsien alta ja ponnistaen jaloilleen, mutta demoni oli yhtä nopea, ellei nopeampikin. Sivuttaissuunnassa huitaistun nyrkin osuessa Maryamia suoraan kasvojen sivustaan, saaden voimallaan naisen hennon kehon lentämään kyljelleen maahan. Mudan roiskahtaessa monta senttiä ilmaan, Maryamilla mennen väkisin hetki että tämä pääsi kampeamaan itsensä edes kontilleen – sillä tuollainen isku oli saanut korvat soimaan väkisin. Paksun veren tullen sylkäistyksi maahan käsien eteen, ilmeisemmin isku oli saanut jopa poskihampaan irtoamaan. ”Maryam! Nouse! KUOLET SINNE MUUTEN!”

Tuon verisen näyttämön takana sijaitsevassa talossa keittiön tasolle jätetty kännykkä oli yhtäkkiä rävähtänyt soimaan, vaikka soittoääni olikin normaalilla tasolla - kuulosti se tuollaisella hetkellä sille kuin kirkon kellot olisivat alkaneet lyömään hiljaisuudessa. Samun reagoiden kännykän soimiseen samantien sillä, että poika kömpi keittiöpöydän alta nopeasti ja haki kännykän itselleen yrittääkseen sammuttaa sen. Älypuhelimen näytön aktivoituessa liikkeessä ja paljastaen soittajan olevan Sophien isoäiti.
”Miten tän puhelimen saa hiljaiseksi?!” Samun kirotessa ääneen. Pahemmassa tapauksessa heidän olinpaikkansa paljastuisi vielä helpommin tuon huutavan kapulan vuoksi.

Kaksi metsästäjää. Ei sen enempää, kuulosti tuo ajatus hyvin helpolta ja yksinkertaiselta joka hoidettaisiin mahdollisimman nopeasti jotta kaksikko pääsisi lähtemään tuosta kuoleman loukusta pois - mutta valitettavasti eiköhän kumpikin heistä tienneet että vaikka sillä hetkellä heillä tuntui olevan selvä etulyöntiasema, pystyi tilanne muuttuvan hetkessä aivan päinvastaiseksi. Eikä todellakaan hyvällä tavalla. Pään tehden pienen nyökkäys eleen merkiksi että ainakin tuossa kerroksessa ei näyttänyt olevan muita metsästäjiä piilossa joten he olisivat valmiita poistumaan seuraavaan/viimeiseen kerrokseen ja sieltä mahdollisimman nopeasti pihalle. Mutta siltikin he eivät pystyisi kulkemaan yhtään sen nopeammin vaikka olisikin kiire jo pelkästään sillä uhalla että heidän sen hetkinen olinpaikkansa huomattaisiin ja he joutuisivat vielä suurempaan pulaan kuin he olivat nyt jo. Eveyn kulkien sillä kertaa edellä sillä tuliaseen kanssa oli helpompi suojata ja osua nopealla tähtäimellä viholliseen mikäli tarvetta varsinkin naisen perityn pimeän näön kanssa. Askelten ollen melkein yhtä äänettömiä kuin itsestään se koko pimeys heidän ympärillään joka tuntui vain pahenevan entisestään mitä alemmaksi he olivat tulleet, vaikka periaatteessa he olivat ns. "loppusuoralla" - oli Evey pystynyt sen hetken aikaa selvän toistuvan kivun eri puolilla omaa kehoaan (vatsan, olkapään ja solisluun kohdalla) vaikka Evey tiesi tasantarkkaan etteivät ne olleet hänen omia tuntemuksiaan - mutta jokaikinen niistä sai kuitenkin hetkellisen huolestumisen nousemaan päällimmäiseksi sillä silloin se tarkoitti että ne kaikki kuuluivat jollekin hänen perheestään. Eivätkä kivut tulisi jäämään todellakaan vain niille alueille, vaan niitä tulisi vielä lisää - halusi Evey tuntea niitä tai ei. 

Käsien nousten asteen ylemmäksi ampuma valmiuteen kuudennen aistin kertoessa niiden kahden muun metsästäjän olevan lähellä. Ja siis, tässä tapauksessa aivan liian lähellä vaikka nämä olivatkin ymmärtäneet soluttautua paremmin piiloihinsa kuin muut neljä muissa kerroksissa. Huoneessa valliten aivan liiallinen hiljaisuus siihen nähden että heidän perässään kulki kaksi metsästäjää valmiina hyökkäämään heidän kimppuunsa minä hetkenä hyvänsä. Silmien haravoiden vielä kerran kertaalleen tuon alueen lävitse, - erottivat korvat silloin viimein ylimääräisen äänen joka sai naisen kääntymään sen yhden kerran ympäri vastakkaiseen suuntaan hyvin nopeasti. - Ja se lyhytkin aika riitti sillä metsästäjälle, Evey aistien jonkun lähestyneen yllättävän nopeasti selän puolelta, kääntyi keho juuri ja juuri puoliksi ympäri sen verran että pistoolin pää osui suoraan kasvoihin ja samassa mitään muuta harkitsematta - laukaistiin uusi laukaus - ruumiin valahtaessa taaksepäin lattialle. Hengityksen käyden hetkessä asteen nopeammin adrenaliinista joka oli saanut uudenlaisen tulen nousemaan noihin täysin hopeisiin silmiin jotka normaalisti olivat rauhallisuuden ja lempeyden valloittamat - laskeutui ase asteen alemmaksi hetkeksi. Yksi jäljellä... Yksi ainoa... sitten se olisi ohitse. 

Silmien vilkaisten merkittävästi Chadia nopeasti merkiksi että hän oli vielä kunnossa vaikka valkea paita olikin tahriintunut ja riekaloitunut verestä etupuolelta, - mutta heti tuon tehtyään kääntyi keho vielä uudemman kerran ympäri kun aistit kertoivat jonkun seisovan suoraan selän takana - samassa kivuliaan henkäisyn karaten huulten lomasta, kehon vetäytyessä väkisinkin eteenpäin tuntemuksesta jossa tikarin terävä pää oli iskeytynyt suoraan kyljestä sisään pysty suunnassa, pakottaen aseen tippumaan väkisinkin otteesta - ja laskeutui tietyn matkaa alaspäin ennen irtautumista lihasta - ja nopeaa uutta iskua sillä kertaa sivuttain joka kulki edellisen päältä vaakasuunnassa mikä sai hampaat pureutumaan posken sisäpintaa vasten voimakkaasti - että hän pystyi maistamaan veren suussaan hyvin selvänä. Terän irtautuessa uudelleen kyljestä ja selvästi valmistautuen lyömään vielä viimeisen kerran joka olisi se kaikista haavoittavin ja veisi todennäköisesti kuolemaan. Valitettavasti, Evey ei aikonut vielä sanoa elämälleen hyvästi vaikka tilanne tulisikin näyttämään pahalta joten juuri kun tikari lähestyi uudelleen - kääntyi keho sen verran ympäri että jalka pääsi nousemaan voimalla ylöspäin kohti tuon paljon vahvemman näköisen pallea aluetta ja kylkiluuta jotka saisivat tuon lennähtämään selvästi kauemmaksi ja menettämään tasapainonsa, josta taas tuohon oli helppo osua kirjeveitsellä kaulan sivustalle viedäkseen viimeisenkin metsästäjän hengen. Ennenkuin Chad edes kerkeäisi sanomaan yhtään mitään hänen voinnistaan, nousi käsi pienesti ylöspäin rauhoittavasti hänen kyllä olevan kunnossa vaikka ei siltä näyttänytkään - mutta heidän piti päästä helvettiin tuolta ja mahdollisimman nopeasti. 

----

Kännykän alkaessa soimaan äkillisesti sen kaiken hektisyyden keskellä, säpsähti selvästi kumpikin lapsista pelästyksestä kuulemaansa sillä pelossa että seuraavaksi että tuo kommunikointiväline tulisi paljastamaan heidän olinpaikkansa jollekin - ja pahentaisi sitä mitä tapahtui talon ulkopuolella. Samun reagoiden kuitenkin nopeammin kuin Sophie joka jäi katsomaan toisen menoa takaisin näkyvämmälle paikalle - samalla vanhemman tuodessa ilmi ettei tällä ollut mitään ideaa miten tuo saataisiin kiinni - tai äänettömälle - tai kokonaan äänettömälle, seurasi Sophie pian pojan perässä jotta tyttö olisi voinut auttaa toista paremmalla puhelin tietämyksellään. Sophien napatessa toiselta puhelimen nopeasti kädestä, painaen samalla pitkää sivunappia joka hiljensi soittoäänen sillä erää, vaikka soittajan nähdessään - liu'utettiin vihreää luurin kuvaa näytön halki ja puhelin painettiin korvaa vasten. 

"Nonna?"

Pandoran kulmien kurtistuen pienesti kuullessaan matalan äänen sijasta selvästi tyttölapsen - jonka isoäiti valitettavasti tunnisti aivan liian hyvin - ja se toi taas pahan aavistuksen tunteen "Sophie? Missä isoisä on?" Hiljaisuuden laskeutuen hetkeksi puhelimen toiseen päähän, josta kuitenkin kuulsi selvästi taistelun ääni kauempaa kertoi se jo osaksi vastauksen vaikka tyttö itse ei olisi osannut sanoa mitään tapatumista sen tarkempaa - mutta viimein tyttö sai sanottua että isoisä oli ulkona. Ja niinhän tämä olikin vaikka kahdella lapsella ei ollut mitään ideaa mitä ihmettä sillä hetkellä oli tekeillä. 

"Missä olette? Kotona? Vai kenties Roomassa?" 

"Ei, ei... umm... tämä on talo jossain... keskellä metsää? Kauempana Roomasta..." 

Ja sen riittäen Pandoralla itselleen joka osasi jo laskea palaset yhteen mistä toinen puhui, vaikka siitä oli jo monta kymmentä vuotta kun hän oli ollut Saiteksen talossa - mutta toisaalta missä muualla Anubis muka olisi yöpynyt Italiassa herättämättä huolimiota itseensä. Tai niin oltiin ainakin luultu. 

Samassa - kuulivat lapsen selvät lähevevät askeleet tulevan olohuoneen puolelta jotka kulkivat hyvin hitaasti tuon lyhyen alueen lävitse selvästi kuitenkin tiedostaen jokaikisen liikkeensä - tuli puhelin painetuksi hyvin nopeasti takaisin kiinni vauhdilla - ja seuraavaksi alkoivat silmät miettiä mitä seuraavaksi piti tehdä. Kummankaan lapsista uskaltamatta alkaa puhumaan mitään tai hyvä kun uskalsi edes hengittää tässä tilanteessa, vilkaisi vain Sophie vanhempaa nopeasti ennenkuin käsi tarttui uudemman kerran toisen omaan ja lähtien raahaamaan toista lattiaa pitkin kohti pientä viinivarasto tilaa jonka ovi sulautui lähes täydellisesti vanhan tapettiin - jossa ei kuitenkaan ollut paljoa tilaa, mutta se riittäisi hyvin kahdelle kasvavalle lapselle vaikka toinen olikin koossa isompi. Sophien päästäen Samun menemään edeltä jo tilan säästämisen kannalta vaikka toinen tulisikin inttimään vastaan mutta valitettavasti heillä ei ollut aikaa moiseen - joten heti kun Sophie saanut toisen työnnettyä edeltä, seurasi tyttö sulkien oven mahdollisimman hiljaisesti perässä - mutta tosiaan kyseessä olematta mikään tila ihme missään mittakaavassa - edes kahdelle lapselle jotka joutuvat istumaan mahdollisimman alhaalla sylikkäin. 

”Maryam!” Miespuolisen metsästäjän huudon kutsuen naista uudelleen nimeltä toistamiseen, mikä sai hampaat pureutumaan yhteen leualle kohdistuvasta kivusta huolimatta ja kohottamaan katseensa juuri silloin ylöspäin kun demoni kyykistyi vain siksi aikaa alas, että sai pitävän otteen kurkusta, josta Maryamin koko keho nostettiin kerralla ilmaan. Anubiksen näkemättä silmillään yhtään sen enempää, mutta kaikki muu sillä hetkellä piirsi kyllä kuvaa tapahtumista. Äänet ja haju… etenkin tuo viimeinen ja se oli pelon haju vaikka sitä ei haissutkaan tuon naisen suunnalta. Kyseisen selvän uhman saaden murahduksen kohoamaan varoittavana kurkusta, mutta sen sijaan että naismetsästäjä olisi vain paiskattu voimalla johonkin suuntaan, iskettiin tämä selkä edellä varaston seinää vasten ja jätettiin loukkuun siihen (demonin ja seinän väliin). Anubiksen tuoden kasvonsa asteen lähemmäksi ja haistaen ilmaa selvästi, kuulostellen samalla korvillaan kaikki äänet mitä vain ikinä kuuluisi naisen suunnalta. Maryamin pitäen hengityksensä hiljaisena vaikka saikin kohdata nuo elottomat kaihin peittämät silmät liiankin lähellä omia kasvojaan.
”Miksi en aisti pelkoa sinussa? Odota… ei, ei se ole sitä. Mitä se on… Mikä se on?” Muinaisen Egyptin kielen sihahtaen miehen huulilta, joissa oli tapettujen metsästäjien verta. Pään kallistuessa teatterillisesti ja kynsien painautuessa asteen voimakkaammin tuota nuorta ihoa vasten, josta tuoksui sade ja sen alta jokin yrttien sekoitus. Kaikkein viimeisimmän hajun noiden kahden ensimmäisen jälkeen saaden demonin hymyilemään kylmästi kuin sen sisustaa olisi alkanut kihelmöivään mielihyvästä. Mikä ihana päivä tästä olikaan tullut loppua kohden. ”Noin kaunis ja silti vielä neitsyt.” Demonin aloittaen muka mahdollisimman viattoman kuuloisesti vaikka sen silmissä välkähtikin pirullisuus. Tilanteen käymättä yhtään epäselväksi kun sisäänhengitys tapahtui paljon asteen hitaammin ja syvemmin. Tuon muinaisen demonin tuodessa kasvonsa aivan liki Maryamin korvaa ja huulillaan hivellen kuiskasi muka mahdollisimman viattoman kuuloisesti; ”Kerrohan minulle, oi sinä pelätty. Voiko enkeli palata enää takaisin isänsä luokse – jos tämä on menettänyt neitsyytensä itse paholaiselle.” Miehen kurkun pohjasta kohoavan naurun voimistuessa, saaden väkisin kylmät väreet juoksemaan Maryamin selkää pitkin. Demonin aistien naisessa tapahtuvan muutoksen heti ja se sai vain sanojen lisäämään hiljaisemmin, mutta sitäkin enemmän satuttavammin; ”Sitähän minäkin.”

Tuon toisen metsästäjän silmistä katsottuna tilanne näytti hyvin pahalle, jossa Maryam oli ahdistettu hyvin lähelle itse päädemonia. Demoni oli puhunut jotakin ja sen jälkeen vaiennut, mutta pistävä katsekontakti säilyi kaksikon välillä koko ajan – ja kuin ihmeen tapahduttua Maryamista päästettiin yhtäkkiä irti, jolloin nainen pääsi ottamaan etäisyyttä uudelleen vaikkakin se tapahtui asteen vaikeammin mudan liukkauden ja vammojen vuoksi, joista suurin osa oli aikaisemmin Vatikaanin aiheuttamia. Maryamin päästessä Tomin vierelle ja auttaen toisen pystyyn, yritti mies kysyä jotain naiselta mitä oli oikein hetki sitten tapahtunut, mutta Maryam vastasi vain tiukemmin keskittymään paikalta poistumiseen. Noiden kahden metsästäjän kadotessa pihamaalta ontuen ja paljon hitaammin, mutta olivat sentään jääneet henkiin.


Sisällä talossa Samu ja Sophie olivat paenneet nuoremman tytön keksimänä tuonne lattian rajaan piilotettuun vanhaan viinivarastoon, jossa ei todellakaan ollut yhtään ylimääräistä tilaa. Hätä ei kuitenkaan lukenut lakia ja silloin ei myöskään nirsoiltu piilopaikasta kun oli oma henki vaarassa. Samun tietämättä enää ollenkaan kuinka kauan he olivat olleet tuolla mullan ja vanhan puun tuoksuisessa pimeydessä ja jossakin välissä poika jo harkitsi tilasta poistumista, mutta kun Sophie yhtäkkiä sihahti hiljentymisen merkiksi ja jääden itse jännittyneenä katsomaan oven raosta keittiöön – ei Samu liikkunut enää milliäkään. Lähestyvät askeleet olivat kuulostaneet varovaisille ja pian ne olivat pysähtyneet juuri sille kohdille mistä pitäisi astua seuraavaksi keittiön oviaukosta sisään, mutta silloin kuului jonkin rusahtavan ja pieni ääni siitä kun hengitys katkesi kuin seinään – sen jälkeen ei mitään hetkeen. Samusta tuntuen kuin tämän sydän olisi kohta takonut ulos rinnasta, pojan kuitenkin yrittäen pysyä tyynenä Sophien vuoksi, tyttö kun oli edelleen annettu hänen vastuulleen.

Uusien askelien alkaessa lähestymään uudelleen, olivat ne paljon raskaammat ja laahustavammat. Sophien nähden lattianrajasta oviaukkoon ilmestyvät mutaiset kengät ja housun lahkeet, joissa oli myöskin veritahroja. Tulijan astuessa peremmälle keittiöön jäi tämä pian kahden askeleen ottamisen jälkeen uudelleen paikoilleen kuin että olisi alkanut tutkimaan kyseistä tilaa. Tulijan laskeutuessa polvilleen hyvin varovaisesti kuin tähän olisi sattunut joka ikinen liike. Siitä huolimatta Sophie erotti isoisänsä sanovan mahdollisimman rauhallisesti (luoden kuvan pelkällä äänenpainollaan kaiken olevan hyvin ja lapset olisivat turvassa); ”Sophie? Samu? Voitte tulla esiin piilostanne.”

Hiljaisuus, joka oli lähes käsin kosketeltavan sähköinen siitä jännityksestä tuossa uskomattoman pienessä tilassa - johon ei tullut mistään muusta valoa kuin oven ohuista raoista jotka samalla antoivat mahdollisuuden nähdä tapahtumien kulkua keittiön puolella vaikkakin hyvin rajoitetusti - ja tuon tehtävän ollen Sophiella joka oli kaksikosta lähempänä kyseistä ovea. Aluksi korvat olivat voineet vaikka vannoa sen jonkun kävelleen keittiön ohitse, oli se antanut lapselle mahdollisuuden huokaista hetkeksi helpotuksesta mutta heti kun askeleet olivatkin palanneet lähemmäs keittiötä - oli keho jäykistynyt lähes kokonaan paikoilleen, Sophiesta tuntui ettei tämä uskaltanut edes hengittää ilman että sekin olisi luonut liian isoa ääntä ja jopa paljastanut heidän olin paikkansa - puhumattakaan rintakehän alla hyppyvistä sydämestä joka tuntui olevan vain sekunttien päässä ettei se olisi ponnahtanut suoraan rintakehästä pois. 

Silmien erottamatta niinkään mitään siitä pienestä raosta mikä näille oltiin suotu kurkistamiseen, mutta sitäkin tärkeämmäksi osoittautui kuuloaisti - joka erotti jonkin raksahtavan voimakkaasti paikaltaan, ja se kuolettavan pelottava ääni kun elämä koki viimeisen henkäyksensä mikä sai kylmät väreet kulkemaan selässä asti. Askelten, jotka kuulostivat hyvin pelottavilta laahautuessaan peremmälle keittiössä - oli Sophie nopeasti asettanut kätensä piilokaverinsa suun eteen ja nostanut toisen kätensä etusormen huulten päälle merkiksi pysymään niin hiljaa kuin vain oli mahdollista, vaikka tyttö itse oli aivan yhtä pelosta kankeana kuin toinenkin vaikka se ei näkynytkään siinä pimeässä tilassa. Tytön palatessa takaisin tutkimaan mitä oikein oli tekeillä, näkivät silmät edessään selvästi veriset ja mutaiset kengät - jotka eivät juuri kertoneet mitään tulijan henkilöllisyydestä itsessään - mutta enemmän ne teot mitä tämä seuraavaksi teki - huomasi Sophie pidättelevänsä hengitystään sen hetken aikaa ja puristavan käteen jäänyttä kännykkää voimakkaasti otteessaan, voimatta olla rukoilematta Jumalaa pitämään heidät hengissä vaikka tilanne näyttikin hyvin pahalta. Lopulta tutun äänen kutsuessa kaksikkoa nimeltä sellaisella äänellä joka kertoi kaiken olevan nyt kunnossa ja että lapset voisivat tulla turvallisesti pois piilostaan - tunsi käsi selvästi Samun liikahtavan takana kun taas Sophie itse jäi vielä miettimään. Olisiko se todella turvallista? Samun luodessa hyvin kysyvän ilmeen nuorempaansa joka oli jälleen jäänyt kuuntelemaan ulkopuolen tapahtumia ja arvioimaan kuulemaansa, - ei ovi avautunut samantien niinkuin olisi voinut olettaa. Vasta kun oli kulunut muutama minuutti eteenpäin ja Sophie oli täysin varma, ettei kukaan liikkunut sisätiloissa - tuli ovi napautetuksi pienestä salpalukosta ja oven avautuessa hiljalleen sen verran että sekä Sophie että Samu pystyivät kurkistamaan varovasti ulos piilostaan. 

Tytön kömpiessä ensimmäisenä enemmän esille vaikkakin selvästi paljon varovaisemmin, kääntyivät silmät katsomaan isoisän suuntaan, samassa puhelimen värähtäessä jälleen soimaan lapsen otteessa mikä aiheutti muutenkin jo päivän tapahtumista säikyn lapsen säpsähtämään voimakkaammin kuin oli oikeasti ajatellut. Silmien laskeutuen katsomaan näytössä näkyvän soittajan, ennenkuin askeleet alkoivat hitaasti ottamaan välimatkaa umpee itsestään puhelimen omistajan kanssa jotta tämä voisi itse vastata siihen tapojen mukaisesti, sillä soittajan ollen kuitenkin Evey. 

----

"Vastaa... vastaa... vastaa... vastaa..." Huulien lomasta päästen selvä turhautunut ja huolestunut hokema vaikka Evey oli yrittänyt saada isäänsä kiinni vasta aivan ensimmäiset sekunnit - mutta samalla miten Evey ei olisi voinut olla huolissaan hyökkäyksestä, tai niistä monista tuntemuksista jotka eivät kuuluneet hänelle mutta muille perheenjäsenille - puhumattakaan siitä että nainen ei ollut virallisesti tietoinen isänsä ja lapsensa sijainnista sillä hetkellä. Ja sillä hetkellä, pelkkä ajatuskin siitä oli hyvin pelottava äidille. Vasemman puoleisen käden painaessa voimakkaammin kylkeä jonka edestä oltiin nostettu valkoista paitaa viillon edestä joka muodosti hyvin selvän ristin-merkin, mutta ettei hän olisi kuitenkaan kuiviin vuotanut tuohon auton pelkääjän paikalle sillä Chad sai sillä kertaa vapaaehtoisen luvan kulkea niin nopeasti kuin vain pystyi liikenteessä - äidin haluten vain nähdä että kuopus olisi kunnossa ja turvassa. Ei mitään muuta. Hopeisten silmien kääntyen vilkaisemaan kuskiaan nopeasti joka oli aiemmin onnistunut satuttamaan alaselkänsä toiminnossa ja arvioimaan että tämä olisi kunnossa mutta kun Chad ei ollut aiemminkaan näyttänyt mitään mikä olisi viitannut tämän olevan täysin toiminta kelvottomassa kivussa - ehkä tämä olisi kunnossa. Vaikka samalla katseesta pystyi kyllä näkemään että Evey halusi selityksen siihen, mitä helvettiä oli tekeillä - ja Chad oli luvannut selittää sen aikoinaan. Ehkä pian olisi sen aika? Vaikka samalla nainen ei voinut olla miettimättä että eikö Chadin teko olla tekemisissä nimenomaan sen sukulinjan kanssa jota jahtasi ilmeisesti kirkon omat metsästäjät - laittaisi miehen itsensä että tämän perheen vaaraan kun tämä jäisi kiinni. 

Heti kun he olivat lähteneet De Fioren toimistolta, joka sijaitsi aavistuksen syrjässä Rooman ydinkeskustasta, oli Chad napannut kulkuvälineeksi ensimmäisen nopean auton lähimmästä parkkihallista. Tuon helmiäisen sinisen maseratin nyt kiitäen kaupungin ulkopuolista moottoritietä pitkin niin nopeasti kun vain oli suotavaa siihen asti – ettei se herättäisi liikaa virkavallan huomiota. Kyllä, Evey varmasti halusi päästä mahdollisimman nopeasti kuopuksensa luokse, jonka voinnista ei voinut olla sillä hetkellä yhtään täysin varma – sillä mikään ei laskenut pois sitä kauheaa mahdollisuutta, jossa metsästäjät olisi lähetetty myös tuon kymmenvuotiaan tytön perään. Tässä kohdin Anubiksen läsnäolo oli siunaus vaikka muuten tuon vanhimman ilmestyminen paikalle ei tiennyt missään määrin hyvää kenellekään. Chadin kuullessa sivultaan Eveyn saavan kännykällään isänsä kiinni linjan toisessa päässä, vilkaisivat miehen tummat silmät tuota vanhempaa naista sen hetken aikaa merkittävästi, jolla oli tarkoitus puhtaasti kysyä lyhyt reittiohje seuraavaan määränpäähän. Tässä kohdin oli onni, että kuski osasi navigoida taitavasti. Anubiksen ja Eveyn käyden kaiken keskustelemisensa muinaisella kielellä, jota katolilainen kirkko ei ymmärtänyt vaikka puhuivatkin latinaa taitavasti.
Katseen kohdistuessa eteenpäin, mutta käyden vielä pikaisesti taustapeilissä, joka heijasti nuo kaksi tummaa autoa taaempana muun liikenteen seassa. Heitä oli sittenkin lähdetty seuraamaan. Chadin sihahtaen pari kirosanaa espanjaksi ajatuksissaan, mutta tämän kehon eleet varmasti riittävät paljastamaan Eveylle missä mentiin.

Samoihin aikoihin tuolla syrjemmällä sijaitsevan omakotitalon läheisyydessä olivat nuo kaksi henkiin jäänyttä metsästäjää päässeet valtatien varrelle, josta nämä otti kyytiin musta pakettiauto. Näitä kahta henkilöä vanhemman olevan kirkonjäsenen saaden pikaisen selonteon mitä oli oikein tapahtunut tuolla metsässä ja myös sen missä päädemoni oli. Kirkonjäsenen kuullen myös sen, että tuon demonin seurassa oli nuori tyttö, joka kuului myöskin tuhottavaan verilinjaan. Tämän kaiken kertoen Tom, jonka Maryam oli pelastanut Anubiksen kynsistä täpärästi. Tuon punatukkaisen naisen nyt vain istuen paikoillaan ja nojaten kyynärpäillään polviinsa. Maryamin näyttäen päällisin puolin vain lepäävän ja keskittyneen johonkin muuhun kuin autossa puhuttuun keskusteluun, mutta todellisuudessa tämä nainen puri poskensa sisäpintaa ja ajatteli mielessään, että oliko tällä kaikella loppujen lopuksi enää mitään järkeä. Olisivatko he loppujenlopuksi niitä murhaajia?

Talolla Anubis oli auttanut Samua ja Sophieta siistiytymään taas uudemman kerran – sillä nuo kumpikin olivat onnistuneet sotkemaan itsensä silloin kun olivat paenneet piiloon vanhaan viinivarastoon lattian rajassa. Jossakin noiden tapahtumien välissä Samu oli onnistunut vilkaisemaan etupihalle, sillä poika oli halunnut tietää mitä ulkona oli oikein tapahtunut, mutta kyseisellä pihamaalla ei ollut mitään. Ei enää edes niiden kuolleiden metsästäjien ruumiita, ei mitään joka olisi kertonut taistelemisesta tai mistään muustakaan. Anubis oli myös selittänyt vammansa syntyneen paljon aikaisemmin – sillä iskujälki hartiassa oli jo parantunut umpeen. Samun kyllä voimatta olla epäilemättä kuulemaansa ja näkemäänsä, mutta epäilys ei ollut tiedon väärti niin kauan kun merkittäviä todisteita ei löytyisi. Samun tai Sophien kykenemättä sillä hetkellä aavistamaankaan kuinka voimakkaan ja vaarallisen demonin läheisyydessä he olivat. Kuinka nopeasti tuo demoni sai kaiken näyttämään hyvälle vaikka aivan hetki sitten olisi uitu nilkkoja myöten veressä.

Noin puolentunnin päästä siitä kun Evey oli saanut tarkemman sijaintitiedon Anubikselta – käänsi Chad tuon auton valtatieltä pois tuolle hiekkaiselle metsäpolulle, joka veisi heidät määränpäähän. Tämä nuorempi mies oli onnistunut karkaamaan varjostajilta ennen moottoritien loppua, mutta se ei pitäisi heitä tuskin sen kauempaa turvassa – sillä metsästäjät varmasti tiesivät jo saman minkä hekin. Sormien puristautuen asteen voimakkaammin ratin ympärille, Chadin hymähtäen kuivasti ajatuksissaan; Tähänkö sitä lopulta oltiin tultu? Tähänkö se kaikki päättyisi? Anubis oli aikoinaan pelastanut Chadin hengen ja kouluttanut pienestä pojasta selviytyjän. Nytkö olisi viimein takaisin maksun aika tuosta pelastuksesta? Chadin voimatta olla ajattelematta Azraa ja Luciota myös… noita kahta hyvin tärkeää ihmistä, jotka onneksi oli ymmärretty lähettää turvaan Slovakiaan Sinin luokse.
”Olet aurinko, kuuni ja tähteni.” Azra oli sanonut vielä Chadille ennen kuin oli noussut taksiin ja ajanut pois Lucion kanssa. Chad ei ollut tietenkään osannut sanoa mitään korullista tuolloinkaan, mutta se tunne minkä hänen vaimonsa oli jättänyt jälkeensä… sille ei löytyisi sanakirjasta minkäänlaista kuvailua.

”Olemme perillä.” Chadin ilmoittaessa viimein ääneen kun he saapuivat tuon kyseisen omakotitalon pihamaalle.

Viimein tumman äänen vastaten tavallisella tavallaan puhelimeen, ei Evey voinut olla huokaisematta aivan pakostikin helpotuksesta jonka miehen vastaus aiheutti sillä hetkellä - sillä sekin kertoi jo paljon. Keskustelun tullen käydyksi vanhalla tavalla muinaisella kielellä - jota kaksikko käytti keskusteluissa kaksistaan lähes poikkeuksetta joka kerta ja niin tapahtui nytkin. Tyttären kysyessä vain ne välttämättömät tiedot sen hetken tilanteesta, sillä jopa hän tiesi tietyt puheenaiheet olevan parempi vain yksinkertaisesti hoitaa kasvotusten kaikkien parhaaksi - ja tämä tilanne oli juuri niitä nyt kun tilanne oli mikä oli omalla hektisyydellään. Naisen saaden tietää Sophien ja Anubiksen sijainnin, oli Chad vilkaissut oikeinkin merkittävästi vanhempaa kohden ajo-ohjeista jotka onneksi tulisivat olemaan hänelle itselleenkin tuttuja, vilkaisivat hopeiset takaisin miehen hyvin tummia silmiä aina välissä antaen toiselle ohjeistusta minnepäin mennä mistäkin risteyksestä tai käännöksestä nopeiten pois kaupunkialueelta ja kohti itsestään päämäärää - joka oli tottakai kaupungin ulkopuolella. Soittolinjan tullen painetuksi kiinni viimein, nojautui keho asteen voimakkaammin pelkääjän paikan istuinta vasten edes hieman helpottuneena vaikkakin asteen väsyneempänä sillä se viimeinen asia mitä nainen itse olisi halunnut oli juuri tämä tilanne, joka koski nyt kaikkien mukana olevien ihmisten henkiä. Ja myös niiden ketkä eivät olleet suoranaisesti osallistuneet kyseiseen, niinkuin oli tullut todistettua edellisenä yönä hänen isänsä toimesta joka oli (oletetusti, vaikkakin virheellisesti) surmauttanut sen joka oli ollut vastuussa ilmeisesti Sophien hyökkäyksestä - mutta myös muitakin, joilla ei ollut periaatteessa osaa eikä arpaa tilanteeseen mutta olivat sattuneet olemaan väärässä paikassa, aivan liian väärään aikaan. 

Katseen vilkaisten asteen sivummalla olevaa nuorempaa, jonka kehonkieli oli selvästi jännittyneempi kuin alussa - kääntyi pää sen verran sivummalle, kehon pakottaen nousemaan irti penkistä ja kääntämään kehoa sen verran että nainen näkisi itsekin taakse vain todetakseen sen saman asian kuin Chadin: ilmeisesti heitä ei aiottu päästää niin helpolla kuin oltiin kuviteltu. 

Sillä välin Samun ja Sophien saaden jälleen vanhemman miehen avun mitä tuli siistiytymiseen kun näiden vaatteet olivat onnistuneet likaantumaan vanhassa viinikellarissa joka oli tottakai ollut käyttämätön ja näin ollen täynnä pölyä ja muuta likaa joita ei oltu tietenkään siistitty talon ollessa autio - Samun säästyen vähemmällä siistimisellä sillä olihan poika vaihtanut aiemmin vaatteensa kokonaan kun taas Sophie... no, tämä päätyi puolestaan isoisänsä kanssa yläkertaan hetkeksi vaatteiden vaihtoon sillä lapsi oli onnistunut jo aiemmin sotkemaan vaatteensa vihreään lääkevoiteeseen ja nyt lisäksi muu lika - oli todellakin aika saada tytölle jotain puhdasta päälle. Ja sen ollen vain yksinkertainen aikuisten t-paita, joka jo yksistään riitti peittämään lapsen melkein koko kehon allensa, vaihtoi Sophie sillä kertaa mitään nurisematta vaatteet mahdollisimman nopeasti - ei erillisestä käskystä - mutta tunteesta joka varoitti väkisinkin lasta aurallaan joka kumpusi lähes koko yläkertaan vaikka se oli selvästi voimakkaimmillaan yläkerran käytävän päässä, jossa sijaitsi  se viimeinen ovi jonne ei päässyt kuka vain, sekä se tunne - jonka Sophie oli tuntenut sen aivan pienen hetken ajan ollessaan isoisänsä lähellä joka kehotti kaikessa yksinkertaisuudessaan olemaan hyvin varovainen vaikka se tunne olikin ollut häilyvä sekä nopeasti ohitse - oli Sophiesta näkynyt että tyttö olisi halunnut kysyä tai ainakin kyseenalaistaa miehen syyn pihalla tapahtuvaan vaaralliseen hetkeen - mutta jonkin saaden silti kielen lukkiutumaan paikalleen kuin Sophie olisi sanattomasti tietänyt tasantarkkaan kyseisen puheenaiheen olevan loikka johonkin mitä hän tulisi katumaan hyvin, hyvin nopeasti. 

Samassa alakerrasta kuuluen oven avautuminen ja sulkeutuminen nopealla tahdilla, vaikkakin rauhallisesti - mikä sai pään kääntymään tuon vierashuoneen ovea kohden joka oli jätetty raolleen siksi aikaa että lapsi saisi vaihdettua vaatteet ja helpottaisi nopeaa alakertaan menemistä entisestään, josta alkoi pian kuulemaan puhetta - joihin sekoittui myös lopulta naiselle kuuluva ääni jonka Sophie tunnisti heti vaikka sen kuulemisesta olikin hetki ja sekin oli kuultu kännykän välityksellä viimeksi. 

Nopeiden askelten laskeutuen portaat melkein juosten alas kohdatakseen tuon vanhemman naisen, joka ei iältään näyttänyt vieläkään yli neljäkymmentä vuotiaalta vaikka vuosia oli kulunut viime näkemästä, tunnisti Sophie naisen siltikin samantien ja se sai tämän juoksemaan tämän luokse halaamaan isoäitiään iloisesti - kun taas tyttö nostettiin helposti syliin hymyillen, Pandoran luoden puolestaan Anubikselle selvän katseen sillä kertaa rauhan merkeissä sanatonta lupaa astua kunnolla sisään taloon eikä jäädä vain seisomaan tuolle ovelle. 

---

Puolituntia kuluen eteenpäin, oli autossa pysynyt hiljaisuus läsnä melkein kokoajan  kummankin osapuolen ollessa selvästi omissa mietteissään jotka harhailivat enemmän tai vähemmän siinä päivässä ja mitä siitä tulisi seuraamaan - kaksikon vaihtaen sanoja enemmän katseiden välityksellä tai hyvin lyhyin ohjeistuksin sillä Chad oli ollut keskittynyt suurimman osan ajasta saadakseen varjostajat perästä ja lopulta jopa onnistunut siinä vaikka vaikeaa se olikin ollut - auton viimein pysähtyessä tuon vanhan talon pihamaalle jossa valtasi sillä hetkellä hiljaisuus vaikka Evey pystyikin aistimaan talon sisällä itsessään elämää senkin edestä. Takin tullen puetuksi päälle peittääkseen nyt ensihetkessä verestä tahriintuneen paidan joka oli tottakai laajentunut matkan aikana kun veren vuotoa ei ensisijaisesti ollut estämässä mikään muu suoja kuin käsi - vaikka verenhukan pystyikin todennäköisesti näkemään selvemmin kasvojen ihonväristä joka oli selvästi kalpeampi kuin normaalisti - muistaen edelleenkin että Eveyn veressä juoksi vain puoliksi demoniverta joka osaksi esti suurimman verenhukkaan kuolemisen ja antaisi tarpeeksi aikaa korjata tilanteen. Verisen käden pyyhkiytyen paidan sivustalle joka peittyi takin alle nyt kun muuta ei ollut tarjolla, ei siltikään Evey noussut vielä autosta vaikka tämä tiesi sen olevan pakollista mikä nainen halusi päästä katsomaan tytärtään ja isäänsä - sen sijaan kääntyi pää vielä vilkaisemaan vierellä olevaa Chadiä ennenkuin mies kerkeäisi nousta yhtään mihinkään "Chad... kiitos. Tiedän ettet pidä kiitoksista, mutta kiitos." Naisen lausuen toiselle selvästi kiitollisena, eikä vain sen iltaisesta vaan kaikesta mitä toinen oli tehnyt viimeisen kahden vuoden aikana heidän eteensä vaikka samalla se olikin vienyt toisen itsensä lähemmäs vaaraa - joka nyt oli jo lähes käsin kosketeltava toisenkin elämässä vaikka niin ei oltu haluttu missään kohtaa. "Tiedän että tunnet syyllisyyttä Giovannin vuoksi... mutta se ei ole ollut koskaan sinun syytäsi. Eikä sen syyllisyyden pitäisi ajaa sinua syvemmälle tähän sotkuun, johon sekaantuminen tulee asettamaan sinut että perheesi vaaraan. Mutta voit vielä kääntyä ympäri." Evey tiesi, aivan liian hyvin Chadin tuntien että ne sanat tulisivat todennäköisesti soimaan korvien lävitse - vaikka todellisuudessa Evey ei halunnut asettaa miestä vaaraan sen enempää kun tämä oli nyt jo kun tilanne tulisi muuttumaan räjähdys herkäksi enemmin tai myöhemmin. Chadin ehkä sitä tietämättä täysin, mutta mies oli aina ollut osa tuota perhettä vaikka verisidosta ei ollutkaan virallisesti näiden välillä tai että toisesta oltiin saatu tietää kuuluvan De Fioren-sukuun aivan liian myöhään kuin oltaisiin haluttu. Chad oli perhettä, ja piste. 

Auton oven sulkeutuessa Eveyn perässä tämän viimein noustessa ylös, erehtyi esikoinen vahingossa hengähtämään ilmaa syvään henkeensä nyt kun siihen oli tilaisuus vain tullakseen katuneeksi kyseistä tekoa tuskin sekunttiakaan myöhemmin vaikka piha näyttikin sillä hetkeltä lähes koskemattomalta - mutta sitäkin voimakkaammin Evey haistoi veren ja kuoleman tuolla alueella - joka kertoi osaksi jo että ilmeisesti se päivä ei ollutkaan niin rauhaisa kuin oltiin toivottu edes Sophiella ja Anubiksella. 

Eveyn kiirehtien suhteellisen nopeasti ne puiset terassin portaat ylös ja koputtaen jo pelkästään kohteliaisuus syistä puisen oven pintaan josta päästiin itsestään sisään mökkiin - Eveyn vieläkin muistaen Egyptin ajat jolloin silloin vielä lapselle oltiin opetettu epäkohteliaita/kutsumattomia vieraita katsottu hyvällä tuolla alueella, ja nyt kun puhuttiin kuitenkin hänen isästään joka oli Egyptistä, asunut viimeiset kaksi vuotta kyseisellä alueella ja kaiken lisäksi yöpyi tuossa talossa - tapahtui tuo jo puoliautomaattisesti vaikka samalla toisaalta Evey olisi halunnut osaksi kiirehtiä vaikka nainen pystyi tuntemaan lapsensa olevan kyllä kunnossa tapahtumista huolimatta. Käden viimein nousten painaakseen kahvaa alaspäin ja avatakseen oven edestä, vastasikin tälle kahden ihmisen sijasta neljä - jotka olivat asettautuneet olohuoneen ja keittiön lähettyville - Sophien ja Samun leikkiessä ja jutellessa olohuoneen lattialla jälleen niitä näitä kun taas keittiön ovelta kurkisti Eveylle tuttu nainen jonka olemassa olosta Italian maalla tytär ei ollut missään vaiheessa tietoinen ennen sitä ja sai naisen huokaisemaan raskaasti mielessään. Olisihan se pitänyt arvata. Sophien huomatessa äitinsä, kiirehti kuopus samantien äitinsä luokse halaamaan tätä tiukasta monen tunnin jälkeen (olihan Evey myöhässä tietyistä syistä) vaikuttaen ettei tällä olisi mitään hätää toistaiseksi vaikka Sophie olikin raahannut Samun mukanaan halutessaan esitellä uuden ystävänsä vanhemmalle joka tervehtikin lopulta poikaa itseään yhtä lämpimästi ja kohteliaasti niinkuin tapoihin kuului kunhan Sophie oli ensin malttanut päästää irti. 

"Olemmeko menossa samantien äiti?" 

Eveyn vilkaisten hetkellisesti merkittävästi isänsä ja äitinsä puoleen, ennenkuin katse kääntyi jälleen nopeasti Sophieen joka ei ollut vieläkään muistanut pestä kasvojaan lääkevoiteesta ja joutunut vaihtamaan vaatteensa - luotiin lapselle lempeä hymy äidin laskeutuessa kyykkyyn kuopuksensa tasolle "Emme ihan vielä. Vaihdan ensin nonnon ja nonnan kanssa muutaman sanan... ja erään pikku kukan olisi parasta pestä kasvonsa ettet sentään kokonaan vihreäksi muutu." Lauseen joka naamioitiin taitavasti tilanteeseen ja lopulta tuoden ilmi Sophien voiteella peitetyn kasvon ja muitakin alueita, etusormen koskettaen leikkisästi lapsen otsan aluetta nopeasti saaden tytön hymyilemään entisestään ja lopulta myöntymään vanhemman sanoihin ja poistumaan taka-alalle Samun kanssa kummankin ymmärtäen keskustelun olevan jälleen "aikuisten jutuista" mitkä eivät kuuluneet lapsille missään muodossa ja näin ollen poistumaan kylpyhuoneen puolelle - antoi Evey silloin hymyn laskeutua huuliltaan hetkeksi ja kohdistaen katseensa kumpaankin vanhempaansa ja nielaisemaan asteen hankalammin "... Haavani pitää tikata. Sen jälkeen puhumme tästä kaikesta. Onko selvä?"

Eveyn noustessa ylös auton pelkääjän paikalta ja suunnaten askeleensa seuraavaksi tuon hyvin viattoman näköisen omakotitalon suuntaan – oli Chad jäänyt istumaan kuskin paikalle vielä hetken pidemmäksi aikaa. Käsien pysytellessä tuon nahkaisen ratin ympärillä ja tummien silmien katsoen vanhemman naisen loittonevaa selkää, kunnes se viimein katosi etuovesta sisätiloihin. Vaimean hymähdyksen kohottautuessa keuhkoista, tuosta pienestä äänestä pystyen kuulemaan selvän huvittuneisuudesta kertovan säkeen, joka olisi kuin kysynyt mieheltä itseltään; ”Olisiko hän jättänyt sinut yksin – jos olisi tiennyt mitä aiot tehdä? Olisiko hän edes luottanut sinuun tähänkään asti – jos olisi tiennyt mikä sinä oikeasti olet?” Chadin erottaessa keittiön kapean ikkunan kautta liikettä sisätiloissa, Pandoran ja Anubiksen mennessä tytärtään vastaan – sillä varmasti kumpikin näistä oli haistanut tuoreen veren jo heti etuovella ja vanhempina nämä totta kai olisivat huolissaan lapsensa hyvinvoinnista. Eveyn viimeisten sanojen toistuessa uudelleen Chadin korvissa; ” Tiedän että tunnet syyllisyyttä Giovannin vuoksi... mutta se ei ole ollut koskaan sinun syytäsi.” Toinen käsistä hakeutuen takaisin vaihdekepin luokse ja pistäen ykkösen silmään, jotta auto saataisiin uudelleen liikkeelle. Chad ei ollut missään vaiheessa harkinnut menemistä Eveyn perään tuonne taloon, eikä tekisi niin nytkään – sillä se mitä miehen pitäisi tehdä seuraavaksi, ei voinut odottaa enää yhtään kauempaa.

Urheiluauton liittyessä takaisin valtatielle ja ottaen suunnakseen uudelleen Rooman keskustan – olisi Chad enemmän kuin mielellään halunnut soittaa sillä hetkellä vaimollensa, mutta Azra oli niihin aikoihin vielä lentokoneessa matkalla kohti Slovakiaa ja niin sanottua turvapaikkaa. ”Olen valmis seuraamaan sinua sitten vaikka helvettiin tai taivaaseen, kunhan vain tiedän sinun kävelevän vierelläni loppuun asti.” Noilla sanoin Chad oli kerran sanonut Azralle, mutta nuo sanat olivat osoittautuneet enemmän kuin valheeksi – sillä Chad oli lähettänyt Azran pois luotansa kun tilanne oli käynyt liian vaaralliseksi ja nyt mies itse valmistautui kohtaamaan kaiken ihan yksin. Anubis oli aikaisemmin puhunut salaisuuksien kantamisesta ja juuri noilla tietyillä sanoilla tämä oli sohaissut Chadiä päin näköä henkisellä tasolla. Anubis oli siis tiennyt aivan alusta alkaen, mutta ihme kyllä tämä ei ollut kertonut siitä muille… ei edes Pandoralle tai vielä vähemmän Azralle vaikka kyseiseen paljastukseen olisi ollut hyvin paljon mahdollisuuksia.
”Niin kauan kun tanssit paholaisen kanssa, niin kauan tulet pysymään helvetissä.”

*****
Hengitys kulki enää hyvin raskaasti keuhkoista ulos ja kun sisäänvedon aika tuli, joutui keho tekemään oikeasti töitä sen eteen. Uuden salaseuran vaatetukseen kuuluva varusteliivi oli jo aikoja sitten riisuttu pois – sillä se oli tuonut liikaa painoa ja hidastanut kehon liikkeitä heti sen jälkeen kun väsymys oli alkanut pääsemään niskan päälle. Chadin horjahtaessa vanhaa puista pöytää vasten, ponkaistiin keho melkein samantien irti vaikka mies olisi jäänyt enemmän kuin mielellään siihen. Kyseiseen kohtaan pöytää jääden selvät veriset käden jäljet ja vähän muualtakin keskivartalon kohdilta. Sähkövalojen välkkyen aika ajoin hyvin uhkaavasti, mikä kertoi varageneraattorinkin antavan kohta periksi tuolla syvällä maan alla, jonne Chad ja Rooman kirkon jäljellä olevat metsästäjät olivat joutuneet loukkuun tahallisesti aiheutetun räjähdyksen jälkeen. Muuten tuolla paikalla ei kai olisi mitään painoarvoa, mutta juuri tuo kyseinen paikka oli Vatikaanin alueella sijaitseva piilo, jonne kirkon metsästäjät säilöivät kaiken löytämänsä ja keräämänsä tiedon – juuri tuolla ollen se tieto Anubiksesta, joka oli saanut kirkon jahtaamaan miestä ja tämän läheisiä. Miten Chad oli sitten tiennyt tuosta kaikesta? Mies oli itsekin ollut metsästäjä aikoinaan kun oli ollut tehnyt lupauksen katolilaiselle kirkolle ja soluttautunut kumpaankin salaseuraan vuosien saatossa. Chad oli tehnyt tuon kaiken silloin vapaaehtoisesti ja omalla tavallaan myöskin ”sokeana”, mutta nyt mitä enemmän ikää oli tullut ja mitä enemmän Chad oli seurannut tuota demonisukulinjaa… - eivät siihen kuuluvat olleet sen erikoisempia vaikka sattuivatkin kuulumaan ns. ”pahuuden puolelle”. Miksi Anubis ja Pandora eivät olisi sen enempää oikeutettuja puolustamaan lapsiaan kuin jotkin muutkin?

Chadin erkaantuessa viimeisen laittamansa tulipommin luota, joiden oli tarkoitus räjähtää yhdessä alle minuutin sisällä – kääntyi keho viimeisimpänä tuon laajan tilan salvatun oven suuntaan, jota ryskytettiin kaikilla voimilla aukenemaan. Äänen kertoen tuon puisen esteen takana olevan odottamassa ainakin yli kymmenen metsästäjää, jotka enemmän kuin mielellään olivat valmiita repimään joukostaan erkaantuneen petturin riekaleiksi. Tuon huoneen jonne Chad oli taktikoidusti teljennyt itsensä – oli juuri se mistä kaikki haluttu tieto löytyisi ja mikä juuri pitäisi tuhota. Käsiaseesta tullen vedetyksi hetkeksi esiin lipas, jonka sisuksissa olisi enää yksi luoti… ei yhtään enempää.
”Näenkö sinut vielä, isä” Lucion äänen kysyessä miehen muistoissa, tuon pienen pojan katsoen Chadiä selvästi murheissaan ja myöskin hämillään kun lapsi ja myöskin äiti oli yhtäkkiä päätetty lähettää pois. Chad oli silloin kyykistynyt poikansa eteen ja painanut lippalakin syvemmälle pojan päähän – ettei se vahingossakaan pääsisi tippumaan, sillä tuo yksi vaatekappale oli tullut lapselle hyvin rakkaaksi vuosien aikana. ”Kun aika on oikea, Lucio.” Isän tumman rauhallinen ääni oli sanonut vastauksen ja ottanut sen jälkeen esikoisen heti hellään halaukseen vaikka todellisuudessa Chad olisi silloin halunnut puristaa Luciota paljon tiukemmin itseään vasten, mutta niin ei ollut tehty – ettei niin nuori olisi säikähtänyt.

Viimeisten kahdenkymmenen sekunnin lähtiessä hupenemaan digitaalinäytöllä – kohotti Chad käsiaseen osoittamaan suoraan kohti salvatun oven lukkoa ja etusormi painautui liipaisinta vasten. Päällepäin tämä mies ehkä näytti hyvin tyynelle saapuvaa kuolemaa kohtaan, mutta todellisuudessa tuon jyrkän pinnan alla Chad pelkäsi hyvin paljon – sillä vain masokisti olisi ollut innoissaan tulevasta kivusta. Chadin taistellen koko ajan itsensä kanssa – ettei tulisi sulkemaan silmiään vaikka niin ihminen yleensä halusi tehdä tuollaisena hetkenä.  Terävän metallisen kolahduksen halkaistessa huoneen sen hetkiset äänet – jos mukaan ei laskettu Chadin omaa värisevää hengitystä tämän korvissa – hiipui se viimeinenkin valo kadoksiin ja sulki huoneen sysimustaan pimeyteen, josta kuului hyvin pian selvä useasti toistuva sivallus lihaan ja hakkaaminen, joka päättyi jonkin kaatumiseen maahan. Viimeisen sekunnin muuttuessa silloin nollaksi halkaisi huoneen usea tulen leimahdus, joka pysytteli vähän yli metrin korkeudella, mutta myrkyllisten palokaasujen laskeutumista se ei tulisi poistamaan. Chadin nähden yläpuolellaan tuon helvetin liekkejä muistuttavan näyn maatessaan siinä lattialla täysin hakattuna ja viilleltynä. Tummien silmien pinnasta heijastuen tuo sama näky mikä avautui katseen edessä. Joka puolelta kuuluen noiden kaikkien metsästäjien tuskan huudot kun nämä kirjaimellisesti paloivat elävältä keräämänsä tiedon kanssa. Palovammojen alkaessa ilmestymään joka puolelle Chadin kehoa vaikka tämä makasikin lattian rajassa – lämpötilan kohoten huoneessa hyvin nopeasti sietämättömäksi.
”Tulemme pääsemään joku päivä kotiin, sisko.” Huulien kohottautuessa väsyneeseen hymyyn ja paljastaen takaa vereen värjäytyneen suun, joka näyllään ei jättänyt mitään epäselväksi miehen sen hetkisestä tilasta. ”Eikö tämä ole se päivä?”