I only fear that I don't have enough time left

Isomman aallon jälleen osuessa kovempaa vain kahden metrin päässä olevaa kivirykelmää vasten joka sai osan vedestä lennähtämään suoraan Andrean jalkojen juureen ja kastellen jo ennestään märät kengät ja housujen lahkeet entisestään - tämän joutuen jälleen toteamaan sen melko isonkin mahdollisuuden että hänen äänensä olisi jälleen hukkunut aallokon omien äänien alle - vaikka samalla se että Chad ei kuullut häntä eikä näin voinut vastata… kurkussa tuntuen jälleen ahdistava kiristys jonka kasvava huoli sai aikaiseksi.
Taivaalle nousseen kuun onneksi valaisten edes hieman muuten pimeää ympäristöä joka ei olisi vaatinut paljoakaan että se olisi saanut siellä liikkujat kaatumaan pahimmillaan maahan tai takaisin mereen jos ei ollut varovainen - vaikka aina välillä kengän pohja luistikin ikävästi liukkaiden kivien alla, saaden Andrean ottamaan paremmin tukea jyrkästä kallion pinnasta, jota vasten hänen toivottavasti ei pitäisi alkaa kiipeämään päästäkseen takaisin inhimmisimpiä olosuhteita ja toivottavasti löytäisi Chadin kunnossa.
Hän ei ollut varma kuinka kauan hän oli oikein kävellyt - tai edes oliko hän matkalla lähellekään oikeaa suuntaa sillä pahimmillaan se tietäisi kallioista umpikujaa josta ainoa reitti pois olisi kiipeäminen - tai sitten uiminen, mistä kummastakaan Andrea ei varma että keho pystyisi vielä toimimaan äskeisen koettelemuksen jälkeen - jokaisen erillisen raajan tuntuen painavilta ja väsyneiltä vieläkin, eikä huimaus ainakaan ollut täysin vielä helpottanut mutta toisaalta - mitä jos hänellä ei olisi vaihtoehtoja? Varsinkin kun, mikäli siis huimaus ja muutenkin heikko olo eivät täysin olleet vieneet kaikkea huomiota ympäristöstä, voisi Andrea vaikka vannoa veden nousseen kokoajan hiljalleen ylemmäs ja ylemmäs.

Kivisen matkan keskeytyen lopulta rantakallion loppumiseen ja edessä oli enään tuo pienempi kallion kipale jonka pinnasta onneksi pystyi näkemään sitä olevan mahdollista nousta ja laskea takaisin alas tarvittaessa helpostikin - se mitä sen päällä sitten odotti - sitä Andrea ei pystynyt varmaksi sanomaan. Todennäköisesti jonkinlainen sivupolku joka veisi joko kalliota pitkin kulkevalle päätielle tai sitten - jos lähellä siis oli rantaa, niin sinnepäin. Tai pahimmillaan vain lisää kiipeämistä isompaa ja suorempaa kalliota pitkin, joka ei olisi helpompi ylittää turvallisesti.
Sormien hakien kallion pinnasta vakaan otteen ja jalan hakien itselleen tukipisteen jota vasten keho pääsisi ponnistamaan vähitellen ylöspäin omien voimavarojensa mukaan - ei onneksi mennyt aikaakaan kun Andrea oli kiivennyt tuon esteen päälle vaikka heti ylös päästyään tästä tuntuikin että jalat pettäisivät kohta puolin alta - mutta ehkä se oli jälleen se ominainen jääräpäisyys mikä ei suostuisi jäämään vielä paikalleen sellaiselle alueelle ainakaan keskellä yötä - edessä onneksi avautuen tuo kallionpinnasta muodostuva kävelypolku joka veisi vain entisestään ylöspäin, kohti jotakin. Askelien alkaen viemään eteenpäin, nuoremman uskaltaen jälleen kutsua mentoriaan nimeltä mikäli se tuottaisi paremmin tulosta nyt kun äänekäs aallokko oli taaempana - jälleen tuloksetta. Polun jatkuen suoraviivaisesti mutkitellen ylemmäs ja ylemmäs, muuttuen välillä jyrkemmäksi ja välillä loivemmaksi - jossain kohtaa kallion kivestä muodostuvan tien muuttuen kokonaan vähitellen soramaisemmaksi ja hiekkaisemmaksi, - alkoi edessäpäin kuulua myös uusia ääniä. Todellakin, uusia ääniä. Andrean luonnollisesti kuullen oman nimensä.. mutta se keltä se kutsuhuuto oikein tuli, sai aluksi hämmentyneisyyden nousemaan pintaan - kunnes vastaus nousikin äkisti muistikuvista jossa Maryam oli ilmoittanut muutamia päiviä aikaisemmin tulevansa käymään heidän luonaan ennenkuin Chad olisi jälleen poistunut joko Vatikaaniin tai tyhjillään olevaan kotiinsa jatkaakseen oman pappeuden roolinsa vetämistä seuraavana päivänä.
“Maryam? Maryam!” Äänen yrittäen jälleen huutaa vuorostaan toista nimeltä, sillä he selvästi olivat jossainpäin lähellä toisiaan kun kerran ääni kantautui hänen kuuloetäisyydelleen, - alkoivat muutenkin kipeät jalat ottamaan äkisti nopeampia askeleita ääntä kohti.

Viimeisen askeleen tullen isketyksi viimein vakaamman tien päälle, iski samalla se viimeinenkin voimattomuuden tunne kolahtaen yli rajojen vieneeseen ruumiiseen - Andrean ollen jälleen polttanut oman jaksamisensa loppuun. Käsien nojautuen polvia vasten saadakseen edes jostain tukea ettei keho olisi yhtäkkiä vain romahtanut siihen paikkaan - Andrean yrittäen vielä huutaa Chadia sekä lisäksi Maryamia nimeltä ettei hän varmana jäisi toivottavasti huomiotta ja ettei nämä olettaisi että mies olisi lähtenyt kohti kartanoa hortoilemaan: sen jälkeen katsoi tuntui paljon raskaammalta kuin sen olisi pitänyt ja silmien sivustan tummentuen uhkaavasti että se sai kehon kuitenkin rojahtamaan eteenpäin vaikka niin ei oltu haluttu. Mutta sen sijaan että kova maa olisi ottanut heti raskaamman kehon vastaan, tunsikin tämä hetkellisen tiedottomuutensa lävitse kaatuvansa jotain pehmeämpää vasten ensin, ennenkuin selkäpuoli tunsi kovemman iskun maata vasten äkisti, hiekkaisen ja kivisen maaperän tuntuen epämiellyttävältä selän alla, varsinkin kun kaikki se hiekka ja sora varmasti tarttuisi muutenkin märkiin vaatteisiin ja hiuksiin - raottuivat silmät sen verran auki nähdäkseen ensin mustan taivaan ja siellä tuikkivat tähdet ja sitten ne syvän vihreät silmät joiden omistajan Andrea tunnisti Maryamiksi.
”Enpä olisi ajatellut olevani näinkin iloinen nähdessäni sinut, Florenze.” Leikkimielisen virneen kohoten väsyneille kasvoille hetkeksi, miehen kutsuessa naista jälleen tämän sukunimellä samalla tavoin kuin Maryam kutsui häntä De Fioreksi niinkuin näillä kahdella oli ollut tapana tehdä armeija ajoista lähtien. Andrean kiinnittäen sen hetken ajaksi tarkemmin huomiota naisen ominaistuoksuun joka toi mieleen laventeliniityn kesäpäivänä joka tuntui rauhoittavalta pitkään jatkuneen sekavuuden keskellä. ”Oletko nähnyt Chadia?”

————

Yö oli laskeutunut myös muun De Fioren perheen ylle ja talo oli viimein hiljentynyt Sophien, Samun ja viimein jopa Eveyn nukahdettua - vaikka varsinkin jälkimmäisen kohdalla Pandora oli joutunut käyttämään kaikki puhumisen lahjansa kehiin saadakseen tyttärensä lopettamaan sen keittiössä tapahtuvan huolestuneen edestakaisin ravaamisen kun tämä oli ilmeisemmin jälkeen tuntenut jotain tapahtuneen Italiassa mikä oli laittanut esikoisen hengenvaaraan. Lopulta viimeinen naula jaksamisen arkkuun oli onneksi tapahtunut valmistetun yrttijuoman toimesta joka oli kirjaimellisesti kolahtanut jälleen maaliin ja vienyt viimein Eveyn unten maille monien päivien valvottujen öiden ja vain parin tunnin yöunten jälkeen, onneksi. Pandoran saaden sillä kertaa olla se huolehtiva vanhempi ja isoäiti tyttärelleen ja lapsenlapselleen jotka toivottavasti heräisivät seuraavan kerran vasta aamu auringon säkeiden noustessa horisontissa, varsinkin nyt kun Anubis ei ollut palannut vieläkään ”tarkastusreitiltään” takaisin taloon niin kuin tällä oli ollut tapana yleensä viimeistään illallisen jälkeen myöhäisimmillään - tällä kertaa niin tapahtumatta… vaikka Pandoralla oli kyllä vahva epäillys ja aavistus tämän sijainnista ja syistä illan tapahtumien perusteella. Puhumattakaan sitten tuosta edessäpäin avautuvasta metsästä, jossa pimeys oli ollut jo pidemmän aikaa paljon vahvimmillaan kuin muussa lähiympäristössä, johon kuistilla oli suora näköyhteys ja jonka kaiteen päällä Pandora oli istunut jo tunnin verran nojautuneena talon seinää vasten silmät välillä kiinni kuin nainen olisi vain lepuuttanut itseään pitkän päivän päätteeksi, vaikka todellisuudessa tämä kartoitti kokoajan ympäristöään vihollisten varalla… ja ehkä jonkin muunkin, joka edelleen sai pienen huolen tunteen kohoamaan rintakehällä vaikka kuinka kyseiset välittämisestä kertovat tunteet oltiinkin kielletty itseltään. Varsinkin kun nykyisin sellaisella huolelle ei olisi juurikaan mitään syytä, huolenaiheen kun ollen sieluton, lisäksi vielä riivattu joka oli vahvimmillaan nimenomaan siihen aikaan yöstä ja sitäkin enemmän varsin kyvykäs pärjäämään enemmän kuin tarpeeksi ilman hänen huolehdintaansa. … Typerät tunteet…

Raskaamman huokaisun päästen luonnostaan punertavien huulten lomasta, silmien aueten uudemman kerran kääntyäkseen vasemmassa ranteessa sijaitsevaan rannekelloon joka ilmoitti kellonajan lähestyvän kolmea yöllä. Mikä oli yleensä ollut se aika kun Sophie oli alkanut kävelemään unissaan, yleensä lähemmäs kellon tarkasti vieläpä vaikka onneksi kyseinen ei tapahtunutkaan joka yö mutta aina tuohon aikaan varsinkin perheen vanhimmat tiesivät olla varuillaan vaikka sillä kertaa Simon oli myöskin käytävä vahdissa sisätiloissa vaikka tämä olikin löytänyt nukkumapaikkansa viime aikoina Eveyn tai Sophien lähettyviltä ja vahtimassa Samun oven takana.
Kehon irroten sen verran talon seinästä irti ja käden ojentautuen takataskuun jossa tupakka-aski ja sytytin sijaitsivat nyt kun hän kerran oli yksin vahdissa eikä Anubiksen aikataulusta ollut mitään tietoa - vietiin tupakan pää huulien väliin mutta kun sitä yritettiin sytyttää, vain pienet kipinät sinkoilivat ulos. Ranskankielellä lausutun turhautuneen sihahduksen kuuluen hiljaisesti huulien välistä kun tuo rakkine näytti jälleen kerran pettämisen merkkejä toiminnassaan niinkuin useasti ennenkin.

”Istu ole hyvä, isä Márquez”
Solakampien sormien kohottautuen osoittamaan toista nojatuolia, jonka vasta pari sijaitsi vähän vastapäätä ja keskellä oli shakkipöytä, jossa nappuloita oli selvästi siirrelty keskeneräisen pelin merkkinä. Elisabethin istuutuen ensin alas, naisen liikkeiden tapahtuen niin solakan hiljaisesti ja elegantisti ettei niitä meinannut edes varhaisaamun äänissä erottaa. Chadin vilkaisten ensin naisen osoittamaa tuolia ja sitten naista itseään, kunnes istuutui itsekin alas nojatuoliin. Tämän nuoremman sitä näyttämättä päällepäin, mutta tuona hetkenä istuutumien alas tuntui hemmetin hyvälle kaiken aikaisemman kokeman jälkeen. Uloshengityksen tapahtuen nenän kautta asteen pidempään kuin oli aluksi tarkoitus, kyseisen kehon eleen saaden naisen vain hymähtämään huvittuneesti ja nojautumaan enemmän selkänojaa vasten – oikeanpuoleisen käden kohottautuen kasvojen sivulle vain sen verran, että etusormi kosketti alahuulta ja lopuksi hetken leuan kärkeä. Kyseisen eleen kertoen naisen selvästi miettivän seuraavia sanojaan tarkoin.
”Tämänkö vuoksi et ole tuonut häntä näytille?”
Elisabethin lausuen lopulta mietteensä ääneen. Lause kuulosti ulkopuolisten korvissa kummalliselle, mutta todellisuudessa se oli näkymätön piikin isku Chadille mentorina. Florenzen suku oli aina antanut tukensa De Fioren vartijalle, mutta entä nyt kun kyseessä oli hyvin nuori aikuinen… lähes lapsi vieläkin. Naisen lausuman toteamuksen / kysymyksen saaden Chadin muuttamaan asentoaan vaivautuneesti, kunnes jokin sai miehen ryhdistämään itsensä ja lausumaan takaisin;
”Älä anna hänen ikänsä hämätä, rouva Florenze – vaikka hän on nuori (tiedän sen kyllä itsekin), niin hänessä on voimaa seuraavaksi De Fioren suvun vartijaksi.”
Katseen seuraten naisen käden laskeutumista alas käsinojalle ja etusormen naputtaen kangaspintaa kaksi kolme kertaa. Raskaamman huokaisun kohottautuen lopulta keuhkoista ja pään puistellen pienesti. Chadin tietäen silloin, ettei keskustelukumppani ollut täysin vakuuttunut.
”Tiedän mitä Vatikaanissa tapahtui silloin murha yönä ja mieheni sanoja lainaten, emme ole toisaalta yhtään pahoillamme isä Thomatiuksen kuolemasta – sillä hän oli typerä ja oman illuusionsa sokaisemana. Uskoa nyt, että vasta kahdenkymmenen täyttänyt nuori aikuinen pärjäisi yksin niin voimakkaalle demonille ja vielä sen omalla pelikentällä.” Vihreiden silmien kohottautuen katsomaan suoraan noihin mustiin silmiin. Seuraavien sanojen ollen juuri ne mitä Chad oli osannut odottaakin.
”En voi luvata pelkästään sukuni tukea, sillä sen saman päätöksen on tehtävä myös herra Florenze… - ja näin meidän kesken, isä Márquez – en usko hänenkään vakuuttuvan paljon näkemästään, vaikka hän tunsikin hyvin edesmenneen De Fiore suvun vartijan. Giovanni oli hänelle kuin oma veli, tiedäthän.”
Chadin sanomatta sillä kertaa vielä mitään. Hänen antaen vain kehonsa nojautua eteenpäin ja antaa lopuksi päänsä tipahtaa hetkeksi niskan varaan. Asteen raskaamman huokaisun kuuluen lopulta miehenkin keuhkoista. Elisabeth oli valitettavasti myös oikeassa. Andrea oli nuori, todella nuori ja se teki toisesta haavoittuvaisemman sen todellisen vaaran edessä, josta vartija ei ollut saanut kokea vielä puoliakaan. Kaksi vuotta sitten De Fioren suku oli lähestynyt Chadiä itseään ja pyytäneet tätä ottamaan vartijan paikka takaisin itselleen, mutta mies oli kieltäytynyt omien periaatteidensa tähden. Giovanni oli tietoisesti luovuttanut viimeisenä tekonaan vartijan symbolin Andrealle (ei kenellekään muulle) ja Chad oli puolestaan luvannut huolehtivansa Andreasta ja kouluttavansa toista muinaisen voiman vartijan rooliinsa.
”Herra Florenze tulee pian kotiin. Voitte jäädä odottamaan tänne luoksemme rauhassa, sillä emme ota tässä kohdin käskyjä Vatikaanilta. Sukumme valat ovat liian monta kertaa verellä kastetut, että niitä pystyisi horjuttamaan parin kardinaalin määräykset.”
Elisabethin todetessa lopuksi tapansa mukaan tyynen rauhallisesti ja nousten ylös nojatuolista mennäkseen vielä tarkistamaan tyttärensä vointi kaiken kuluneen ajan jälkeen. Maryamin istuen tuonakin hetkenä Andrean vierellä ja odottaen toisen heräämistä kaiken yöllisen koettelemuksen jälkeen. Kummankin noista (vasta kahdenkymmenen ikävuoden täyttänyt) näyttäen valkenevassa aamussa hauraille ja viattomille sieluille, jotka oli kiskaistu mukaan sellaiseen peliin mistä ei pakosti selviäisi hengissä.
______________

Yön ollen sen hetken aikaa raskaimmillaan keskiyön jälkeen, kunnes kello kolmen aikaa aamuyöllä se alkaisi kohta taittumaan valkenevaa aamua kohti – oli riivaaja myös alkanut painumaan enemmän omaan rauhaansa, jotta ihmispuoli pääsi viimein taas päällimmäiseksi. Tuon varhaisen vallanvaihdon tapahtuen myös siksi, että aikaisempi tapahtuma Italian maaperällä oli saanut demonin voimien horjahtamaan hetkeksi ja Anubis oli totta kai käyttänyt hetken omaksi hyväkseen. Kaihin peittämä katse oli syrjäytynyt kirkkaan hopeisen tieltä, minkä perässä seurasi väkisin pieni kivusta kertova sihahdus hampaiden välistä, kun tunto aisti rekisteröi jalkaterän, josta De Fioren suvun vartija oli tarttunut varjodemonia. Anubiksen tarvitsematta edes vilkaista ihoaan kengän sisimmässä – sillä tämä kyllä tiesi miltä kosketusalue näytti sillä hetkellä (ei hyvälle). Seurueen vanhimman palatessa viimein talolle, jonka jokainen ikkunoista oli pimeä ja kertoi sanattomasti sisällä olevien nukkuvan rauhallisesti. Oli Anubis myös aikeissa palata myös sisälle taloon, mutta lähestyessään taloa ja nähdessään terassin kaiteella istuvan naisen hahmon – sai jokin miehen muuttamaan mieltänsä, vaikka aikaisemmin iltapäivällä Anubis oli suoraan kieltäytynyt Eveyn ehdotukseen puhua Pandoran kanssa kahden kesken. Askelien päästessä kiipeämään nuo pari kolme askelmaa terassille – oli Pandora silloin kaivanut takataskustaan tupakan ja yritti sytyttää sitä seuraavaksi, mutta tuloksetta. Hiljaisen hymähdyksen kohottautuen keuhkoista, kun korvat rekisteröivät naisen manauksen ranskaksi tuolle turhanpäiväiselle sytyttimelle. Pandora ei ollut myöskään missään vaiheessa kohdistanut katsettaan mieheen itseensä, kuin sanomattomana välipitämättömyytenä toisen läsnäoloon. Siitä huolimatta Anubis meni naisen olinpaikan luokse ja nojautui puolestaan selällään katoksen tukipylvästä vasten, jonka läheiselle kaiteella Pandora istui ja nojasi selkäänsä talon seinää vasten.
”Saanen auttaa sinua vähän.”
Tumman rauhallisen äänen rikkoen lopulta kaksikon välisen hiljaisuuden, samalla kun mies ojensi oman sytkärinsä lähemmäksi ja jääden odottamaan kohteliaasti, että nainen ehtisi sytyttämään tupakkansa pään lepattavassa tulessa, jonka valo sai miehen hopeiset silmät kiilumaan tapansa mukaan pimeydessä. Toisin kuin Pandoran silmät, joihin katsomalla Anubis tunsi itsensä hukkuvan joka kerta kun oli lähellä toista. Hiljaisen metallisen naksahduksen kuuluen, kun sytkärin kärjen suoja napautettiin takaisin kiinni ja sytytin vietiin takaisin housujen taskuun.
”Lapset taisivat nukahtaa viimein ja vihdoin.”
Pään nyökkäisten pienesti seinän suuntaan, joka erotti heidät sisällä olijoista. Anubiksen yrittäen olla puheissaan tyyni oma itsensä, mutta mitä kauemmin hän oli taas Pandoran lähellä – ei vihlaisu sydämessä enää mennyt ohitse tai suostunut hiljentämään pään sisällä vellovia ajatuksia, jotka olivat kiusanneet miestä itseään siitä lähtien kun tämä oli sanonut hyvästi rakastamalleen naiselle… video tallenteen välityksellä edelleen. Pelkkä muisto sai hampaat pureutumaan yhteen raivosta miestä itseään kohtaan. Kuinka pelkuri hän oli ollut silloin.

Kasvojen kohottautuen katsomaan eteenpäin, ihan minne tahansa muualle kuin naiseen itseensä. Kurkkua kuristaen sinä hetkenä enemmän kuin päällisin puolin näytti. Hopeisen katseen pysyen vain eteenpäin kohdistettuna terassin toisen laidan reunan ylitse pihamaan poikki, jonka kaukaisuudessa vuoret sijaitsivat ja josta aamun sarastaessa aurinko alkaisi nousemaan. Aluksi vaikuttaen hyvin vahvasti sille, että painostava hiljaisuus laskeutuisi kaksikon välille taas uudelleen ja lopulta jompikumpi kaksikosta taas lähtisi ensimmäisenä omille teilleen irtautuakseen tuosta painostavasti tilanteesta. Kunnes hiljaiset sanat lausuivat aidosti;
”Olen pahoillani, Pandora….
Nielaisun tapahtuen asteen hankalammin, mutta vieläkään Anubis ei pystynyt kohdistamaan katsettaan tuohon vierellään istuvaan naiseen, joka todellisuudessa merkitsi miehelle enemmän kuin tämä edes tiesi.
"...kaikesta mitä olen tehnyt sinua kohtaan.”

Kirkkaan aamu auringon ensimmäisten säteiden päästen sisään vierashuoneen suurista ikkunoista, joita peitteli vain ohuen ohut valkea verho joka liikelehti hellästi kun ikkunaa yhtä ikkunaa oltiin avattu sen verran että ilma pääsisi vaihtumaan tuossa vähän käytetyssä tilassa - sillä yötä vasten saapuneet vieraat eivät olleet todellakaan olleet odotettuja. Vielä vähemmän se että kaksi näistä olikin huonossa kunnossa: Chadin pysyen onneksi edes tolpillaan ja pystyen jotenkin peittämään oman tilansa kun taas Andrea itse oli ollut siitä lähtien tajuttomana kun tämä oli päässyt pois rannan kivikkoalueelta turvaan Maryamin luokse - vaikka suoraan sanoen tämän sen hetkisessä ulkonäössä ollut sen paremmin kehumista. Kasvojen alueella ollen ne näkyvimmät vammat poskilla ja leuansivustassa naarmujen muodossa jotka olivat syntyneet kun kehoa oltiin ryöpytetty veden alla paineen johdosta, kuten myös nyt kuivien vaatteiden alle piiloutuva kylki joka oli saanut ilmeisesti samassa tapahtumassa myös osansa osuessaan todennäköisesti kovempaa luolan seinämää vasten - tai käsivarsissa olevat naarmut jotka olivat syntyneet kun pimeydestä riivaaja oli raahannut vartijan lähelleen ja Andrea oli yrittänyt tarttua jostakin kiinni teon estämiseksi… tai sitten nilkan ympärillä sijaitseva jälki kun tätä oltiin väkisin kiskottu kohti pimeyttä.
Andrean vielä tiedostamatta Maryamin läsnäoloa, joka oli pysytellyt kokoajan ikätoverinsa lähettyvillä siitä lähtien kun he olivat saapuneet Florenzen perheen kartanoon, - mutta onneksi tämä puolivuotta vanhempi mies näytti sillä kertaa olevan vain rauhanomaisessa unessa toisin kuin luolassa paon jälkeen. Posken alueen tuntien äkisti kirvelyn tunteen kun aluetta koskettiin jollakin kylmällä ja kostealla kangaskappaleella, sai se siihen asti kiinni pysyneet silmät näyttämään avautumisen merkkejä sihahduksen kera joka kertoi jonkin tuntuneen sillä kertaa epämiellyttävällä muutenkin aralla iholla. Aluksi heräilevän katseen nähden edessään vain vuoteen toisen puolikkaan joka oli täysin koskemattoman näköisen, mikä sai pään kääntymään hitaammin puolestaan toiselle puolelle - silmien siristyen samantien melkein kiinni kun auringonvalo onnistui osumaan juurikin suoraan silmiin jotka vasta heräilivät pitkään jatkuneesta unesta.

Silmien alkaen jälleen tottumaan nousevaan luonnonvaloon, jota ainakaan ei helpottanut se että kyseisessä huoneessa sattui olemaan myöskin valkeat seinät joista valo suorastaan kimposi joka puolelle - alkoivat silmät erottamaan viimein tuon nuoremman naisen vierellään. Sen hetken aikaa Andrean oli myönnettävä itselleen ettei hän yksinkertaisesti saanut silmiään irti Maryamista, jonka aurinko sai näyttämään hauraammalta kuin mitä tämä todellisuudessa oli, valon leikitellessä tämän vaalennetuilla hiuksilla ja jonka vihreät silmät näyttivät entistä syvemmän vihreältä kuin jade jalokivi… olihan Maryam kuvan kaunis, ei sitä kukaan kieltäisi vaikka aikaisemmin Andrea ei ollutkaan huomannut niin voimakkaasti noita yksityiskohtia… sydämen sykähtäen asteen voimakkaammin, vaikka Andrea laittoikin sillä hetkellä kaiken oman kuntonsa piikkiin joka edelleen ei todellakaan ollut normaalilla tasolla. Kurkusta kuuluvan rykäisyn palauttaen ajatukset viimein normaalile tasolleen, silmien päästen viimein irti ikätoveristaan joka (ehkä) hyvää hyvyyttään oli jaksanut vahtia ilmeisesti jo pidempään miehen vointia - rykäisyn samalla antaen hyvän tekosyyn saada ääntä kuuluvammaksi vaikka kurkkua kuivasi ja sattui edelleen meriveden jäljiltä. Karheutuneen äänen aloittaen kysymystulvansa:
“Mitä oikein tapahtui? Onko Chad kunnossa?” Käden hieraisten silmäkulmaa, jota valo ikävästi onnistui häikäisemään juuri siinä kulmassa missä hän sattui olemaan - vaikka mitä kauemmin silmät pyrkivät pysymään auki - alkoi heräilevä mieli kiinnittämään huomiota tuohon ympäristöön joka ei näyttänyt millään tavoin tutulta. Andrea kun olettaen melkein automaatiolla että he olisivat palanneet De Fioren kartanolle, mutta katsoessaan nyt tuota vierashuonetta… eihän saanut juurikaan mitään irti heidän olinpaikastaan ainakaan sisustuksen perusteella joka oli hyvin pelkistetty ja yksinkertainen ilman minkäänlaista oman käden jälkeä - vain kaiken tarpeellisen ollen esillä eikä mitään muuta ylimääräistä. Kaiken tuntien… lähes kylmältä, toisin kuin heidän kodissaan jossa näkyi Eveyn ja Giovannin käden jälki lähes jokaisessa huoneessa.
”… Missä oikein olemme?”

Kehon alkaen hitaasti nousemaan ylemmäs makuuasennosta, vaikkakin selvästi varovaisemmin kuin normaalisti kun jokaikistä raajaa ja ruumiin osaa sattui - kuin katujyrä olisi ajanut parikin kertaa päältä - puhumattakaan sitten siitä päänsärystä joka jyskytti jälleen voimakkaana - jota seurasi pian jostain ulkoa kuuluva linnun sirpitys joka kuulosti jälleen monen monta kertaa voimakkaammalta kuin sen olisi pitänyt, jopa huoneen ulkopuolelta kuten huoneen ohitse nopeudella kulkevat askeleet joilla selvästikin oli kiire - oikeanpuoleisen käden nousten ohimolle korvien läheisyyteen siinä toivossa että pian kaikki ne äänet rauhoittuisivat jälleen kerran ajallaan… ehkä.

—-------

Sytyttimen lietsoen vain surullisen olemattomia kipinöitä sen sijaan että haluttua tulta oltaisiin saatu aikaiseksi - oli Pandora jo valmis heittämään tuon kirotun pienen tavaran pois silmistään jonnekin metsän siimekseen ja luovuttamaan suosiolla, kyseessä kuitenkaan olematta millään tavoin naiselle itselleen elintärkeä tapa joka aiheuttaisi komplikaatioita ilman nikotiinia, - oli tämä Pandora jo silloin kyllä huomannut Anubiksen viimein palanneen takaisin talon läheisyyteen, vaikka omalla tavallaan nainen oletti jo tässä kohdin automaatiolla että mies itse poistuisi mahdollisimman nopeasti sanaakaan sanomatta talon sisälle niinkuin tämä oli tehnyt jokaikinen kerta niiden viikkojen aikana.
Joten kun ulko-ovi ei avautunutkaan vaan sen sijaan askeleet veivätkin naista lähemmäksi, kääntyivät ne naiselle ominaiset kastanjanruskeat silmät katsomaan kysyvästi Anubista, joka oli karttanut hänen läsnäoloaan kuin hai laivaa jokaikinen päivä siihen asti - tai suonut sanaakaan tälle pakollisten asioiden lisäksi ja nekin oltiin pidetty mahdollisimman lyhyinä ja nopeina ennen paikalta liukenemista. Tällä kertaa toisen kuitenkin jääden nojaamaan tuota läheistä tukipylvästä vasten, eikä tällä näyttänyt sen kerran olevan mihinkään kiire myöhäisestä ajasta huolimatta.

Uuden sytyttimen tulen lähestyen puolestaan Pandoraa auttavasti kun tämällä oli ilmiselvästi ollut hetki sitten vaikeuksia saada tupakkaa syttymään millään tavoin kuin väliaikaisen rauhan eleenä, kohtasivat silloin näiden kahden liian kauan eläneen pimeyden olennon silmät toisiinsa pitkän ajan jälkeen: hopean näyttäen lähes kiiluvan tulen lämpimässä valossa niinkuin se teki aina, kun taas kastanjanruskean korostuen paremmin hetkellisesti ennenkuin pimeys jälleen saisivat silmät näyttämään tummemmilta kuin ne todellisuudessa olivat - naisen kasvojen liikahtaen asteen lähemmäksi kohti liekehtivää tulta hetken selvän epäröinnin jälkeen vaikka katseesta pystyikin lukemaan selvän kysymyksen: mikä toiseen oli oikein iskenyt?
Miehen kysyen toteamuksen tavoin että ilmeisesti nuorimmaiset (nimenomaan, lapset) olivat viimein nukahtaneet, kääntyivät silmät itsekin tuohon seinään joka erotti heidät sisätiloista ja niistä ketkä ainakin auran perusteella nukkuivat syvää unta ainakin vielä, vaikka katse olikin kohdistettu enemmän tuon keittiön ikkunaan jonka sisällä pimeys vastasi pääasiallisesti takaisin niinkuin muissakin huoneissa, mutta sitäkin enemmän lasinen pinta heijasti heidän kummankin peilikuvan takaisin katsojalleen.
“... Jopa Evey, vaikka jouduinkin antamaan lopulta yrteistä valmistetun juoman että saisin hänet rauhoittumaan ja nukkumaan. Ilmeisesti jokin tunne että Andrealle on sattunut jotain…” Tahalteen mietteliään äänen lausuessa lopulta miehelle, jota varmasti kiinnosti nimenomaan tyttärensä vointi kaikista eniten Sophien lisäksi, äänenpainon pysyen tarkoituksella viattomana ja tietämättömänä vaikka kokoajan hän peilasikin erityisesti miehen reaktiota ikkunan kautta - Andreasta puhumisen kun edelleen aiheuttaen toisessa ei-halutun reaktion vaikka kuinka tämä olisi kieltänyt sen, olihan viimeisen teko tyttärenpoikaa kohtaan ollut sen verran vakava että sovintoa noiden kahden sukupolven edustajan välillä ei voisi enään olettaa mahdolliseksi… ei ainakaan nykyisessä tilanteessa jossa molemmat olivat polttaneet sen pienenkin sillan takanaan omilla sanoillaan ja teoillaan - eikä näiden kummankaan nykyinen asema ainakaan helpottaisi tilannetta vaikka kyse olikin Eveyn esikoisesta.
“... Mutta ethän sinä siitä tietenkään mitään tiedä, miten muka tietäisit, vastahan palasit.” Tupakansavun tullen puhalletuksi saman aikaan huulien lomasta ulos. Silmien päästen irti ikkunan peilikuvasta ja siirtyen tietävämmin Anubikseen, tarkalleen sanottuna tämän jalkaan jota mies varoi kävellessään ettei se raaja saisi liikaa hiertymää vahingoittuneelle alueelle.

Anubis puolestaan oli jo tuossa kohdin kerennyt viemään katseensa muualle - mihin tahansa muualle paitsi häneen, - hiljaisuuden laskeutuen kaksikon välille uudelleen niinkuin se oli laskeutunut jo useamman kerran niiden viikkojen aikana kun kumpikaan ei tiennyt mitä sanoa toisilleen: Pandoran ollen edelleen loukkaantunut ja satutettu miehen teosta, joka oli vain päättänyt jälleen kadota kirjaimellisesti maan alle piiloon ilman sen isompaa selityksiä videon lähetyksellä - polttaen jokaikisen sillan takanaan kaikkien kanssa jotka olivat tälle tärkeitä - ja Anubis… no, sitä oli vaikea sanoa. Mies kun ei ollut kovin tunnettu taidostaan näyttää tunteitaan, vaikka tämän viimeaikaiset teot kyllä puhuivat hyvin vahvasti sen puolesta ettei tämä katunut mitään.
Pandoran irrottaen kasvonsa viimein irti toisesta, kääntäen oman katseensa puolestaan muualle toisesta ettei toinen olisi sentään itseään epämukavaksi tuntenut - kehon jo alkaen tekemään nousemisen merkkejä kun selvästikään heillä kummallakaan ei ollut mitään sanomista pinta puolisen keskustelun lisäksi joten miksi jäädä tuohon hiljaisuuteen - mutta… kehon pysähtyen kuin seinään vaikka hetki sitten nainen oli selvästi tekemässä lähtöä.
Katseen kääntyen epäuskoisena katsomaan tuota vanhempaa miestä, joka ei edelleenkään voinut katsoa häntä päin - mutta oli silti pyytänyt… anteeksi?
Sanojen tullen niin puun takaa, että hyvä kun vielä palava tupakka ei pudonnut etu -ja keskisormen välistä - Pandoran saamatta aluksi sanaakaan suustaan kuuluville kun korvien välissä löi suoraan sanoen vain tyhjää. Hän oli miettinyt valehtelematta monet kerrat mitä oikein sanoisi Anubikselle jos vastaava tilanne koskaan tulisi, kuinka reagoisi, mitä tekisi toiselle… kuinka hän sanoisi tuolle suorat sanat tämän käytöksestä ja kuinka raivoissaan hän oli ollut tämän päätöksistä jotka olivat melkein pilanneet välit jopa Eveyhin jonkun "isomman suunnitelman" takia, kuinka jos hän olisi ollut yhtään väkivaltaisempi tai kostonhaluisempi hän olisi voinut repiä toisen kappaleiksi heti nähdessään, ilmoittanut tuolle toivovansa miehen palavan ikuisessa helvetin tulessa tai aivan vähintään läimäissyt toista kasvoille ansaitetusti mutta nyt kun se olikin yhtäkkiä edessä… pyyhkiytyi kaikki kadoksiin vaikka hänellä oli täydet oikeudet olla toiselle vihainen, surullinen, lähemmäs raivoissaan kaikesta viimeisen kahden vuoden takaa.

Viimein raskaan huokaisun nousten jostain syvältä keuhkoista, ojentautui käsi vasemmalla pöydän päälle asetetun matalan tuhka-astiaa kohti että tupakka saataisiin tumpattua johonkin pois käsistä - kehon vaihtaen asentoa kaiteen päällä pois nojaavasta asennosta.
“... Ansaitsin paremmat hyvästit.”
Nainen viimein totesi pienen hymähdyksen kera
“... Kaikki, mitä olemme kokeneet yhdessä, kaikkien näiden vuosien aikana, - ja hyvästelit videon avulla - ymmärrätkö kuinka loukkaavaa, - ei, satuttavaa, se oli? Etten ollut sen tärkeämpi että olisin ansainnut kuulla sitä kaikkea kasvotusten.” Äänen pysyen jopa Pandoran omaksi yllätykseksi rauhallisena, vaikka kuka tahansa olisi voinut puhua vihaisesti toiselle, itkenyt, vaatinut parempia selityksiä tai pahimmillaan lyönyt toista kaikkien tapahtumien jälkeen vaikka se ei olisikaan tehnyt toiseen ainakaan fyysistä vaikutusta. Vaikka kaikki ne sanat olivathan totta, - ainakin Pandoran näkökulmasta siinä hetkenä kun kaikki oli jälleen tullut romahtaen alas videon myötä kaksi vuotta sitten, jolloin suru ja viha olivat olleet vahvimmillaan tunteina siinä hetkessä.
Pään kääntyen katsomaan tuota edelleen vierellä seisovaa miestä, joka ei ollut liikahtanut suuntaan eikä toiseen koko sinä aikana vaikka toisen tuntien tämä todennäköisesti yrittäisi pian liueta paikalta mahdollisimman nopeasti nyt kun puhe oli jälleen tunnetason asioista joissa Anubis ei ollut parhaimmillaan ainakaan mitä tuli niiden näyttämiseen tai puhumiseen.

“Katso minua.” Hellän, rauhallisen äänen sanoen asteen vaativammin miehelle joka ei ollut katsonut häntä kertaakaan tuon keskustelun aikana. Pandoran astuen kevyesti viimein alas kaiteen päältä terassin narisevalle lattialle, mutta sen sijaan että tämä olisi poistunut tuosta tilanteesta - kiersikin tämä miehen eteen jonne tämän katse oli ollut liimautuneena enemmän ja vähemmän koko sen ajan, vaatien näin että toinen soisi edes jotenkin katseensa häneen vaikka se olikin selvästi vaikeaa. Toisen käden asettuen kaiteen päälle miehen ohitse ja toisen taas tukipylvään toisella puolella olevaan kaiteeseen joka kiersi terassia - teon lukiten miehen paikalleen ja vieden kaksikon ensimmäistä kertaa viikkoihin lähelle toisiaan, viimeisimmän kerran ollen Vatikaanissa ennenkuin tilanne oli keskeytynyt kaksikon välillä ja Pandora puolestaan oli kerennyt luikertelemaan Anubiksen riivaajan otteesta vaikka kaksikon välillä olikin ollut silloin sormia hipelevä seksuaalinen jännite.
“Katso minua, Anubis.” Eikö hän edes sen verran ansainnut mieheltä kaiken sen jälkeen?

Tuulen vireen puhaltaessa taas uudemman kerran raollaan olevasta ikkunasta ja saaden tuon kevyen valkoisen verhon heilahtamaan edestakaisin höyhenen kevyesti – sai tuo samainen tuulen vire vuoteella lepäävän potilaan etuhiukset heilahtamaan myös pienesti. Kesäisen tuulen hyväillen hellästi nuorukaisen piirteitä, mutta valitettavasti kasvot olivat saaneen kokea kovia edellisyönä, muusta kehosta puhumattakaan. Chad oli kertonut aikaisemmin matkan aikana mitä oli tapahtunut, joten oli toisiaan ihme, että Andrea oli edes hengissä ja nyt nukkui tuossa Maryamin edessä. Sydän alaa vihlaisten tuo synkkä ajatus, joka ei ollut onneksi päässyt tapahtumaan. Maryamin kyllä muistaen Andrean periksiantamattomana persoonana armeija ajoilta - sillä toinen oli ollut aina se ensimmäinen, joka oli noussut seisomaan, vaikka muu joukkue oli lysähtänyt väsyneenä maahan, mutta tuolla teolla oli ollut voimaa valava vaikutus toisiin – sillä nämä olivat alkaneet nousemaan pystyyn Andrean jäljessä. Armeijassa ja muutenkin vuosien aikana, kun Maryam oli saanut kunnian tutustua lähemmin De Fioren suvun nykyiseen vartijaan – oli tämä saanut nähdä omin silmin sen mistä tuo pyhä sukulinja tiedettiin; ”De Fioren suku oli ihmiskunnan kilpi, kun pimeys nostaisi päätänsä”.
…mutta millä uhrauksella tuonkin kyseisen oli pitänyt tapahtua…
Vihreiden iiristen, jotka auringon valossa näyttivät entistä puhtaamman väriselle, laskeutuen katsomaan peiton päällä lepäävää kättä, jonka ranteessa oli tuo paljon puhuttu symboli; ”Horuksen silmä”. Symboli, josta De Fioren esi-isä oli joutunut maksamaan kalliin hinnan ja vain sen takia, että tämä ja tulevat sukupolvet saisivat kunnian toimia ihmiskunnan suojelijoina. Florenzen suku oli kautta historian toimineet tiedonkerääjinä, joten nämä kyllä olivat tutkineet De Fioren suvun historian myös perinpohjaisesti.

Andrean liikahtaessa silloin ensimmäisen kerran heräämistarkoituksessa, laski Maryam pitelemänsä liinan viereiselle pöydälle ja lausuen jo heti perään pahoittelevasti liinan olleen varmaan liian kylmä veden vuoksi. Silmäluomien siirtyessä lopulta syrjään tuon eriskummallisen värisen katseen edestä, joutui Maryam pinnistelemään itsensä kanssa – ettei olisi vain jäänyt katsomaan toisen silmiä puhumattomana. Niin uhaten käydä joka kerta kun tämä oli joutunut syystä tai toisesta liian lähelle Andreaa. Maryamin ei osannut lausua sitä sanoiksi, mutta joka kerta kun hän sai katsoa Andrean silmiä – sai niiden väritys (hopea ja merenpihka sopusoinnussa keskenään) vatsan pohjaa kivistelemään ja oudon halun painautua lähemmäksi. Vaimean kurkun rykäisyn kuuluen silloin naisenkin suunnalta ja tämä kiskaisi katseensa irti ensin ikkunan suuntaan ja lopuksi omiin käsiinsä sylissään.
”En ole ihan kertonut sinulle kaikkea, De Fiore.”
Alahampaiden puraisten hetken tahallaan ylähuulta ja kielen kärjen lipaisten refleksin omaisesti perään kihelmöivän tunteen sammuttamiseksi.
”Olemme Florenze suvun kartanossa ja mailla…” Pään kääntyen hitaasti nuorukaista kohti ja Maryamin antaen pienen virnistyksen häivähtää kasvoillaan, kun sanat jatkoivat takellellen selvästi ”… sen temppelin ritarien suvun, tiedätkö? He ovat vanhempani… ihan vain tämmöinen pikku tieto sivussa.”
Etusormen ja peukalon kohottautuen näyttämään ilmassa pikkiriikkistä välimatkaa, kuin demonstroiden asian olematta mitenkään vakava. Eihän?

Andrean alkaessa silloin kohottautua istuma-asentoon vuoteessa. Näkyi nuorukaisen kasvoilla selvästi aavistuksen kärsivä ilme, kun tämä yritti selvästi eristää kovemmat äänet taustalla jonnekin takavasemmalle. Nousi Maryam silloin vuoteen reunalta ja meni sulkemaan ikkunan, jotta edes ulkoäänet jäisivät hiljaisemmaksi.
”Anteeksi, en muistanut suvullasi olevan tuo…” Etusormen kohottautuen hetkeksi naisen korvan sivustan luokse. ”…yliherkkä kuulo. Tilannetta myöskään varmaan parantamatta se, että valmistin yöllä (annettujen ohjeiden mukaan) yrttisuitsukkeen, jonka oli tarkoitus rauhoittaa sinut syvempään uneen… mutta siihen taisi vähän lipsahtaa liikaa yhtä yrttiä, joten pahoittelen jos päätäsi vielä särkee päivemmällä.”
Onneksi kevyiden askelien vieden naisen pois ikkunan luota ja keho istuutui lopuksi vuoteen vieressä olevalle penkille, jossa Maryam oli yön alussa ensin istunut, enennen kuin oli siirtynyt istumaan Andrean vierelle vuoteessa.
”Chad on kunnossa ja toivottavasti nukkuu vieläkin – sillä uskon, että mentorillasi oli myös rankka yö.”
Sormien napsauttaen toisiaan pienesti (minkä perään nainen pahoitteli heti kun oli taas unohtanut toisen herkän kuulon), mutta valitettavasti naisella oli aina ollut tuo tapa muistaessaan yhtäkkiä jotakin.
”Ja mentorisi käski sinua odottamaan täällä huoneessa rauhassa, kunnes hän hakee sinut itse tapaamaan Florenze suvun pariskuntaa (vanhempiani siis) – sillä nämä haluavat nähdä De Fiore suvun nykyisen vartijan… ja miten se nyt menikään… tekevän silloin päätöksen aikovatko jatkaa yhteistyötä sukusi kanssa.”
Maryamin jäädessä katsomaan Andrean reaktiota noihin viimeisempiin sanoihin. Oliko tuossa viestissä ollut mitään järkeä?
______________

Pandora ei ollut väärässä tuntemansa miehen suhteen – sillä kun oli tullut puhe ohimenevästi Andreasta ja mitä mahdollinen huoli oli aiheuttanut Eveyssä – oli tuo tieto saanut hampaat pureutumaan hetkeksi tiukemmin toisiaan vasten, mikä taas sai kaulalihakset jännittymään väkisin näkyville. Anubiksen ollen tuolla aihealueella puun ja kuoren välissä. Isän kyllä tietäen hyvin, mitä aiheutti joka kerta tyttärelleen – kun De Fioren vartija ja demoni kohtasivat, mutta tuossa kohtaa Anubis oli voimaton riivaajansa edessä, joka tietoisesti valitsi aina sen hetken, kun ihmispuoli oli heikommillaan ja taka-alalla. Sen vuoksi mies oli tehnyt tietoisen päätöksen yrittää pysytellä fyysisesti mahdollisimman kaukana Andreasta, mutta valitettavasti se ei täysin riittänyt pitämään riivaajan komentamia varjo olentoja kurissa. Tuon jyrkän kuoren sisimmässä ihmispuolen peläten oikeasti, että joku kaunispäivä tulisi se hetki, kun tämä saisi havahtua riivaajansa unesta kädet kastuneina lapsenlapsensa verestä ja pahemmassa tapauksessa nähdä Andrea kuolleena edessään.

”Ansaitsin paremmat hyvästit…”
Hiljaisen, kurkkuun takertuvan hymähdyksen miehen suunnalta kertoen naiselle varmasti enemmän kuin tuhannet sanat yhteensä. Tuota pientä ääntä saatellen vielä silmien sulkeutuminen yhteen ja rypyn ilmestyminen kulmien väliin. Anubis ei olisi halunnut kuulla noita sanoja Pandoran huulilta. Noita samoja sanoja, jotka kirjaimellisesti sanoittivat kuuluvaksi miehen omat ajatukset, kun tämä katui rakastamalleen naiselle tehtyä tekoa… kuinka se repi sydäntä vieläkin ja vain sen karkean totuuden tähden… Anubis ei olisi silloin pystynyt sanomaan hyvästi kasvotusten, vielä vähemmän sulkemaan itseään katakombeihin, jos olisi nähnyt viimeisenä Pandoran edessään. Pystymättä kulkemaan sitä synkän pimeää käytävää kirjastotilaan asti ja kohtaamaan riivaajansa silmästä silmään – jos olisi tiennyt Pandoran olevan maankamaralla silloin lähellä. Hengityksen värähtäen heikosti ja silmät pysyivät alaviistoon painautuneina, suojassa silmäluomien alla. Kuuloaisti oli rekisteröinyt selvästi naisen nousseen ylös kaiteelta, mutta pois lähtemisen sijasta – oli Pandora asettunut kylmän rauhallisesti seisomaan Anubiksen eteen ja teollaan eristänyt vanhemman katoksen tukipylvään ja naisen oman vartalon väliin.

”Pandora… pyydän, älä.”
Tumman äänen lausuen asteen tukahtuneemmin – aivan kuten silloin, kun he olivat seisoneet siellä katolla Kairon yössä ja Pandora oli vaatinut Anubista paljastamaan kasvonsa hupun alta. Juuri tuo menneisyyden hetki, yksi niistä pienistä, oli kirjoittanut kaksikon tulevaisuuden niin kuin se nyt oli. Anubiksen yrittäen pitää itselleen kuuluvan muurin pystyssä, vaikka toinen olikin noin lähellä, hengittäen lähes samassa rytmissä hänen kanssaan ja lausuen vain uudelleen yhtä rauhallisesti kuten oli tehnyt aikaisemminkin;
”Katso minua, Anubis.”
Silmäluomien avautuessa puoliksi, mutta katse pysyi edelleen alaviistossa. Tuona hetkenä Anubis oli lähes toivonut, että riivaajansa olisi vielä valtapaikalla ja saanut tilanteen loppumaan jo ennen kuin se olisi edes kunnolla alkanut. Katso minua… kuinka yksinkertaiselle tuo pieni pyyntö kuulosti, mutta oli todellisuudessa hyvin hankala toteuttaa. Anubiksen keskittyen laskemaan hengityksen rytmiään mielessään, samalla kun tunsi vasemman käden sormien koukistuvan nyrkkiin, jotta kynnet pääsivät painautumaan kämmenpuolta vasten edes jotenkin kipua aiheuttavasti.
Katso minua… Silmien sulkeutuen ja avautuen asteen hitaammin. Tuon pienen hetken aikana muistojen kohoten mieleen kristallin kirkkaina.

Anubiksen ja Pandoran ollen nuorempia, näiden tavaten ensimmäisen kerran niissä samoissa katakombeissa, joihin Anubis oli myöhemmin rakennuttanut maanpäällisen vankilansa. Parin seisoen vastatusten vihkivalan vahvistamiseksi. Pandoran riisuessa vanhan salaseuran vaatetukseen kuuluvan hupun pois miehen kasvoja varjostamasta, Anubiksen sanat; ”Mitä en tekisi eteesi, rakkaani.” Anubiksen pyytäen Pandoraa mukaansa ja katoamaan kanssaan vanhan salaseuran vallan alta. Se hetki, kun Anubis oli saapunut viimeisenä turvaan Saiteksen luokse aavikolla ja nähnyt nuo kaksi sekä Eveyn aamuauringon valaisemassa keittiössä, tunteen saapumisesta vihdoin kotiin. Ne päivät ranskassa, kun he kaikki kolme olivat olleet oikeasti perhe. Pandoran suutelemassa Anubista otsalle, kun tämä viimein nukahti rauhallisempaan uneen kovan kuumeen uuvuttamana.  Sateen kastelemat kasvot ja Pandora niiden yläpuolella laulamassa rahallisesti rakkaalleen kuin mitään muuta maailmaa ei olisi ollut sinä hetkenä läsnä, joihin Anubis oli kuiskannut väsyneesti; ”Minä tunnen sinut.” Saiteksen viimeisen kysymyksen Anubikselle itselleen, joka oli vain nyökännyt myöntävästi ja ojentanut kyynärvartensa päätöksensä painoksi. Pandoran viimeinen tuskan huuto synnytyskivuissa, jota oli seurannut kuopuksen ensimmäinen elämänparkaisu ennen kuin musta raskas pimeys oli nielaissut Anubiksen tiedottomuuden rajan taakse. Hyvästien sanominen Pandoralle, naisen maatessa miehen käsivarsilla ampumahaava vatsan seutuvilla ja tehden selvästi kuolemaa – tukahtuneen, kurkkua kuristavan äänen anellen miehen huulilta; ”Rukoilen Pandora … sinä et vielä voi jättää minua.” Sokaisevan valon tehden hetkeksi silmistä toiminta kyvyttömät, tokkuraisen olotilan päässä kertoen monista lääkkeistä, joita oli annettu miehelle kielloista huolimatta. Se tieto, kun Anubis sai viimein vahvistuksen Pandoran olevan hengissä. Naisen nousten pienesti varpailleen ja suudellen miehen huulia hellästi, kunnes teko oli syventynyt intohimoisemmaksi. Anubiksen ja Pandoran rakastellen tuona yönä pitkän ajan jälkeen ja mitään tuosta hetkestä ei annettaisi koskaan pois. Kuinka tuonkin jälleen näkemisen jälkeen Pandora oli seisonut Anubiksen vierellä tämän päätöksistä ja teoista huolimatta. Jääden toisen vierelle silloinkin – vaikka rakastamansa miehen teot rikkoivat tietoisesti perhejäsenten siteitä. Anubiksen istuessa lopulta, sillä samaisella sohvalla nauhoituksen edessä ja lausuen hyvästit puhtaalla rakkaudella, samalla kun katui ettei ollut pystynyt tekemään tuota samaa kasvotusten. ”Sinä olet aina ollut minun elämäni, Pandora. Muista se rakkaus, jonka kauan sitten annoin sinulle ja haali sitä sydämessäsi. Muista meidän kummankin puolesta ne päivät, kun olimme aidosti onnellisia. Ikuisuudesta ikuisuuteen rakastan sinua… hyvästi iäksi.”

Pimeyden laskeutuen muistojen peitoksi ja silmät avautuivat. Pään alkaen kohottautumaan kiireettömästi niskan varaan. Naisen silmien kohdatessa edessään miehen oman katseen. Se ei olisi vaatinut Anubikselta paljoakaan, etteikö tämä olisi voinut vapauttaa itseään tuosta tilanteesta, mutta sen sijaan tumman rauhallinen äänenpaino toisti lähes ne samat sanat, jotka Pandora oli viimeksi kuullut videon välityksellä. Toisen voiden hyvinkin olettaa, että mies aikoi sanoa tällä kertaa hyvästit niin kuin olisi pitänyt jo kahden vuoden jälkeen, mutta sen sijaan korvat kuulivat sanat;
”Ikuisuudesta ikuisuuteen rakastan sinua… aavikon kukkani.”

Florenze suvun kartanolla ja mailla? Maryamin paljastaessa tuon täysin uuden tiedon elämästään, - joutui Andrea hetkeksi pysähtymään täysin ajatuksiinsa jotka yrittivät miettiä - oliko Maryam koskaan puhunut perheestään? Lyhyen vastauksen ollen: ei, ei ollut - armeijassa muut heidän ryhmäläisensä ja ikätoverit jotka olivat tienneet edes jotain naisesta, olivat aina viitanneet siihen että Maryam oli ollut kokoikänsä kirkon kasvatti ja kirkko toimi tämän pääasiallisena huoltajana - oli Andrea jollakin tapaa automaattisesti olettanut että toinen ei välttämättä tietäisi vanhempiaan tai sukulinjastaan mitään. Toisaalta, oliko ihme jos nuorempi itsekin sanoi ettei tämä ollut kertonut kaikkea hänelle… Toisen vielä raottaen tuota paljastuksien verhoa entisestään, yhdistäen viimein sukunimensä satoja vuosia toimineeseen temppeliherrojen sukuun - iskeytyivät muistikuva kuin salamaniskusta taivaalta “... Vanhempasi eivät sattumoisin ole Leonardo ja Elisabeth Florenze?”
Puhtaana arvauksena alkaneen päätelmän tullen lausutuksi ääneen, - vaikka heti kun Andrea kuuli itsensä sanovansa tuon kaiken ääneen, olisi hänen tehnyt mieli piiloutua pidemmäksi aikaa peiton alle. Hänen muistaen tavanneensa Florenzen pariskunnan monissa niissä hyväntekeväisyysjuhlissa joihin myös heidän koko perheensä oli täytynyt osallistua lähemmäs pakon edessä niinkuin aina ennenkin - muistaen isänsä olleen läheinen varsinkin Leonardon kanssa, joka oltiin tunnettu opiskeluajoista lähtien vaikka näillä olikin ollut kilpailua keskenään miekkailussa ja akateemisissa aineissa, muistaen kaikki ne monet muistiinpanot ja paperit isänsä työhuoneessa joissa kerrottiin nimenomaan temppeliherrojen suvusta jotka olivat tehneet yhteistyötä heidän sukunsa kanssa jo kymmenien vuosien aikana - ja varsinkin muistaen sen että kumpikaan pariskunnasta ei juurikaan hymyillyt kuin lähemmäs kohteliaisuuden nimissä kun tilanne oli sen vaatinut, mikä teki varsinkin Maryamin isästä lähes yhtä jyrkkäkasvoisen kuin isoisästä.
… Mutta eikö Florenzeilla ollut myös poika? Se lähempänä Sophien ikää oleva poika joka oli osallistunut hyväntekeväisyysjuhliin ensimmäistä kertaa muutama vuosi taaksepäin isänsä kanssa? … Mikä se nimi taas oli…?

Andrean aluksi edes juurikaan kiinnittämättä huomiota kun Maryam oli noussut sängyn viereltä sulkiakseen ikkunan jonka takaa kuului kaikki luonnonäänet voimakkaasti sillä hetkellä - mutta kun toinen alkoi uudelleen puhumaan, viitaten puheissaan “De Fioren suvun yliherkkään kuuloon”, käyttäen vielä lisänä päälle käsieleitä jotka korostivat omalla tavallaan naisen puheita - sai tuo kommentti huvittuneen hymähdyksen väkisinkin kuuluvaksi kaikista kivuista huolimatta. Toisen todellakin kuulostaen siltä kuin nainen olisi kaivanut kaiken mahdollisen ylös De Fioren suvusta ja sen nykyisestä vartijasta … niinkuin tämä oli paljastanut jo silloin kun he olivat keskustelleet ensimmäistä kertaa suihkutilassa kun Maryam oli selvästi kyseenalaistanut Andrean motiiveja armeijassa oloon… ”Joten tiedä tämä, prinssi uljas. Minä tulen tietämään aina kaiken kaikesta, haluttiin sitä tai ei.” Niin Maryam oli silloin sanonut ja omalla tavallaan kyseinen väite piti hyvinkin paikkansa juuri siinä hetkessä, jossa nainen oli paljastanut tietävänsä yllättävänkin paljon De Fioren suvusta ja näiden kyvyistä vaikka periaatteessa kenenkään ulkopuolisen ei pitäiis olla niistä tietoinen.
“... Luulen että selviydyn vaikka laitoitkin… ilmeisesti vahingossa salviaa liikaa” Huvittuneen hymyn kohoten väsyneille kasvoille, jotka olivat kokeneet yön aikana paljon - uskaltautui vanhempi nostamaan katseensa paremmin takaisin naiseen joka oli sillä kertaa istuuntumassa takaisin lähettyville, tällä kertaa kuitenkin viereisen tuolin päälle eikä sängyn vierelle, jättäen pienen välimatkan näiden kahden nuoren välille - puheen vaihtuessa viimein Chadiin, joka luojan kiitos oli kunnossa vaikka varmasti vähintäänkin yhtä hyvässä kunnossa kuin oppilaansa sillä hetkellä, sai se helpottuneen huokaisun kohoamaan keuhkoista - Andreasta tuntuen kuinka kivi olisi vierähtänyt sydämeltä tietäessään ettei mies ollut ainakaan kuollut sinne helvetin luolaan - tai pahimmassa tapauksessa mereen. Siihen että nukkuiko Chad… tuon heistä kahdesta vanhimman tuntien - tuskinpa - eiköhän Chad olisi jälleen keksinyt itselleen jonkin tekosyyn vastuullisuuden nimissä millä tämä oli pakottanut itsensä nousemaan jälleen ennenaikaisesti ylös vaikka tämänkin pitäisi välille itsekin levätä eikä huolehtia aina muista.

Sormien kirkkaan napautuksen saaden kehon värähtämään pienesti taaksepäin vuoteen päätyrunkoa vasten kun kuulo oli erityisen herkkänä muiden aistien kanssa - Maryamin ilmeisesti muistaen jotain tärkeääkin (naisen onneksi vaikuttaen pahoittelevalta unohtaessaan jälleen Andrean herkän kuulon) - vaikka Andreaa kaiken epämukavuuden alla huvittikin tuo jatkuva käsien avulla puhuminen joka ei ollut normaalisti noin vahvasti läsnä heidän keskusteluissaan koska Maryam toimi yleensä kirkon alaisuudessa joka taas vaati tietynlaista maskin ja roolin vetämistä joka ei voinut olla … noin rento puhuessaan.
Silloin Maryamin tiputtaen sen isoimman pommin, joka sai kaiken pienenkin rentouden katoamaan vuodepotilaan kasvoilta sekunneissa ja miehen katsoen toista epäuskoisena kuinka rauhallisesti ja huolettomasti toinen oli toimittanut tuon tiedon. Siis, Chad oli järjestänyt tapaamisen Florenzen perheen kanssa - jossa häntä arvioitaisiin ja päätettäisiin olisiko hän enään näiden avun arvoinen?!
“... Mahtavaa. Suorastaan… loistavaa. Sehän tästä vielä puuttuikin.” Sarkastisen muminan kuuluen hiljaa pääsevän huulien välistä, vaikka mies tunsikin pienen ahdistuksen nousevan pintaan. … Mitä jos hän ei olisi enään sen kaiken avun arvoinen? … Florenzen suku oli auttanut De Fioreja monien kymmenien vuosien aikana - entä jos nämä katsoisivat häntä yhden kerran ja toteaisivat vartijan olevan liian nuori ja kokematon vartijan rooliin niin vahvaa demonia vastaan, vaatisivat jotakuta muuta ”parempaa ehdokasta” ottamaan ohjat käsiinsä, entä jos nämä päättäisivät ettei hän ollut isänsä veroinen… entä jos nämä olisivat tehneet jo päätöksensä jo silloin kun he olivat saapuneet yötä vasten, - ja tilanteen tietäen, olisivat tuskin kovin vakuuttuneita näkemästään? Voimistuvan päänsäryn ja jokaisen aistin ollen yliherkässä tilassa ainakaan helpottamatta ollenkaan tuon uutisen sulattamista - mikä sai silmien painautumaan asteen lujemmin kiinni kun oikea käsi nousu kaulan kautta niskalle jotta tämä saisi painettua kahta pistettä kallonpohjassa ja toivottavasti saisi tuon kaiken viimein rauhoittumaan niinkuin monta kertaa ennenkin - mutta sillä kertaa mitään ei tapahtunut. Ehkä se oli voimakkaampi päänsärky, aistien sekavuus tai ne kaikki asiat yhteensä äskeisen paljastuksen ja ahdistuksen kanssa mikä teki kallonpohjan pisteiden löytämisestä vaikeaa, sai se turhautuneen sihahduksen kuuluvaksi Maryamillekin joka varmasti ihmetteli mitä ihmettä hän oikein teki sillä hetkellä.
Tuon eriskummallisen värisen katseen kääntyen jälleen takaisin naiseen, nousi pieni rauhoittava hymy kuivemmille huulille vaikka sitä seurasikin raskaampi huokaisu kun käsi laskeutui takaisin alas niskan puolelta, käden siirtäen peittoa sen verran pois tieltä että tämä pääsi vaihtamaan istumapaikkaansa varoen sängyn reunalle “... Tämä kuulostaa varmasti oudolta… mutta pystytkö lainaamaan auttavaa kättäsi?” Miehen kysyen pyytävästi, vaikkakin lauseesta olikin aistittavissa leikkimielisyyttä - toisen käden nousten sen verran sängyn päältä kohti Maryamia että tämä ymmärtäisi antaa kätensä miehen johdateltavaksi. Andrean kyllä tietäen toisen olevan enemmän kuin kykenevä korjaamaan haavoja ja auttamaan voinnin parantamisessa omilla taidoillaankin… mutta ehkä tällä kertaa kun kyseessä ollen sellainen osa-alue, joka vaatisi myös kehon pisteiden tuntemista… toinen saattaisi hyväksyä avun. Andrean odottaen kärsivällisesti että Maryam laskisi oman kätensä hänen omaansa vasten, josta Andrea pääsisi ohjaamaan tuon varovasti ja hellemmin takaisin niskan alueelle ettei Maryam vahingossa tuntisi itseään epämukavaksi hänen takiaan “Jos pystyt, aseta etu-ja keskisormesi kallonpohjan reunalle, noin kahden sentin päähän toisistaan vierekkäin… siitä jos nostaa vielä vähän ylöspäin…” Käden liikkuen pään ihoa pitkin vielä sentin ylemmäksi missä Andrea tiesi oikean kohdan sijaitsevan, käden pysähtyen viimein ja katse uskallettiin nostaa takaisin tuohon nuorempaan naiseen “... Pyydän että painat sormillasi siitä kohdasta tismalleen samaan aikaan, etkä päästä heti irti vaikka mikä olisi.”

—----------

Sen hetken aikaa, hiljaisuus oli langennut uudelleen kaksikon välille, vaikka Pandora oli astunut lähes kirjaimellisesti Anubiksen katseen reitille joka siihen mennessä oli pysynyt itsepintaisesti suoraa eteenpäin vastapäisessa yön pimeydessä.. ja nyt kun tämä oli “lukittuna” paikallaan, oli hopeinen katse puolestaan siirretty alaviistoon, jälleen välttäen naisen olemassaolon edessään. Kuka tahansa olisi ottanut tuon teon selvänä merkkinä ettei keskustelukumppanilla ollut aikomustakaan toteuttaa tuota yksinkertaista pyyntöä joka pyysi vain katsomaan puhujaan pitkän ajan jälkeen tai edes jollakin tapaa tiedostamaan hänen läsnäolonsa. Siitä huolimatta, Pandoran jääden paikalleen, niinkuin hän oli jäänyt monet kerrat silloin kun Anubis oli osoittanut merkkejä jälleen tämän luonteenomaisesta sisäänkääntymisestä johon tämän oli vähän liiankin helppo tuudittua tarvittaessa - kuten sanottu, Anubis kun ei ollut tunnettu nimenomaan niistä tunteiden näyttämisestä, vielä vähemmän siitä että tämä olisi pystynyt muodostamaan tuntemansa helposti sanoiksi, joten mikä olikaan helpompi kuin liukeneminen paikalta mahdollisimman nopeasti ja tunteiden kätkeminen. Sydämen hakaten rintakehän alapuolella, niinkuin se oli hakannut joka kerta kun he olivat olleet yhdessä kaikkien niiden vuosien aikana, jopa sen jälkeen kun jompikumpi heistä oli kuollut tai kadonnut maan alle piiloon, vaikka Pandora yrittikin pitää hengityksensä mahdollisimman tasaisena ja rauhallisena ulospäin ollessaan niin lähellä rakastamaansa miestä, vaikka tällä kertaa noihin sydämen lyönteihin kuului myös omanlainen jännittyneisyys… joka johtui täysin siitä että hän ei ollut täysin varma miten Anubis reagoisi tilanteeseen.
Rehellisesti, toisen olisi tuskin temppu eikä mikään päästä pois tuosta miehelle itselleen epämukavasta tilanteesta jota tämä oli vältellyt selvästi jo pidemmän aikaa, - olivathan vain naisen omat kädet toisen molemmin puolin eikä vaatisi juurikaan taistelua tilanteen ohittamiseen, varsinkin kun se tarkoittaisi silloin ettei nainen enään yrittäisi kyseistä uudelleen. … Ja miksi edes yrittäisi, jos hän ei saisi mitään irti toisesta eikä toinen selvästikään halunnut olla lähellekään häntä… mikä toista estäisi vain lähtemästä kylmästä tilanteesta, jättäen aiheen vain kellumaan kaksikon välillä ja toinen todennäköisesti katoaisi uudelleen aavikolle luoja vain tiesi kuinka pitkäksi aikaa. … Mutta halusiko hän niin tapahtuvan…?

Hopeisen katseen nousten viimein alaviistosta jonne se oltiin suunnattu viimeisenä paikkana kun mies ei halunnut kohdata edessään olevaa naista tämän pyynnöstä huolimatta, aivan kuin mies olisi yrittänyt kerätä itselleen voimia saadakseen pidettyä muurinsa yllä tilanteesta huolimatta, tunsi Pandora nielaisevansa asteen vaikeammin tuosta odotuksesta - hänen odottaen luonnollisesti jo odottaen miehen sanovan hyvästinsä ja se olisi ollut jälleen viimeinen naula heille ja heidän suhteelleen - niinkuin se oli ollut Anubiksen henkiin heräämisen jälkeen Eveyn syntymäpäiväjuhlissa jolloin kaksikko oli sanonut aidosti hyvästit toisilleen vaikka se olikin repinyt kummankin sydämen kahtia - vain paria vuotta myöhemmin Pandoran menettäen henkensä Anubiksen käsivarsille Zayn suunnitelmien mukaisesti, joten miksi tämä tilanne olisi sen erilaisempi? Toinen kun oli jo hyvästellyt kerran vaikka tapa ei ollutkaan ollut kaikista kunnioittavin tai edes hyväksyttävin… joten mikä estäisi toista muka tekemästä saman uudelleen.
Tumman äänen lausuessa ne samat sanat kuin siinä kirotussa videossa joka oli kaiken lisäksi tuhoutunut heti tehtävänsä jälkeen… sen saman viimeisen rakkauden osoituksen, jonka viimeinen osa oli ollut suora hyvästi naiselle itselleen, Pandoran luonnollisesti odottaen kuulevansa myös sen identtisen loppuosuudenkin mutta kun lause päättyikin lopulta tuohon kutsumanimeen, josta Pandora oli vihoissaan jokaikinen kerta niiden viikkojen aikana sanonut toiselle ettei kutsuisi häntä sillä - odotti Anubis varmasti puolestaan kuulevansa jälleen sen kiellon niinkuin oli tapahtunut jokaikinen kerta siihen mennessä ja se olisi se viimeinen merkki Pandoralta ettei tämä hyväksyisi toisen anteeksipyyntöä ja he lähtisivät erilleen, niinkuin he olivat olleet siihenkin asti jo kaksi vuotta. Niin yksinkertaista… ja siltikin… Raskaamman huokaisun nousten keuhkosta, käsien laskeutuen viimein alas miehen molemmilta puolilta.
“... Sinä olet elämäni, ikuisesti.” Asteen hiljaisemman lauseen tullen lausutuksi vastaukseksi miehen omiin sanoihin, - sanojen, joita kaksikko oli käyttänyt monta kertaa heidän suhteensa aikana rakkauden osoituksena, jotka edelleen pitivät paikkansa tunteiden kieltämisestä huolimatta.

Vasemman puoleisen käden, jonka nimettömässä oli edelleen se rakkauden lupauksesta kertova sormus joka ei ollut kahden vuoden aikana kadonnut mihinkään paikaltaan vaikka tilaisuuksia ja mahdollisuuksia oli varmasti ollut - samalla tavoin kuin Anubiksen omassa nimettömässä sijaitsi puolestaan tuo vastakappale, joka oli pitäytynyt samalla tavoin kiinni paikallaan vaikka riivaaja olikin yrittänyt jokaisena hetkenä päästä siitä eroon. Käden nousten varoen kehon sivulta uudemman kerran, tällä kertaa kohti miehen vasenta kättä joka oli puristautunut jo hetken ajan kovempaa nyrkkiin kuin viimeisenä yrityksenä pitää Anubiksen rauhallisuuden naamion kasvoillaan tilanteesta huolimatta… sormenpäiden hipaisten pyytävästi tuota kämmenen karheampaa ihoa pyytävästi lopettamaan tuon, mitä ikinä tämä halusikaan saada aikaiseksi puristamalla niin lujaa nyrkkiään ja kämmenen puolen ihoa joka olisi normaalille ihmiselle aiheuttanut kipua ja verenvuotoa. Sormenpäiden liukuen varoen käsivartta ylöspäin, kunnes kämmen laskeutui hellästi tutulle paikalleen miehen kasvojen sivustalle jossa peukalo pääsi silittämään varovasti tuota posken aluetta jossa partaa oltiin kasvatettu selkeästi jo pidemmän aikaa, vaikka kokoajan Pandora oli valmiina ottamaan kätensä kauemmaksi pois mikäli toisen kehonkieli edelleen näyttäisi hylkivää reaktiota ellei jopa Anubis itse näkisi parhaaksi pakottaa tuo kosketus pois läheltään ennen paikalta lähtemistä. Normaalissa olosuhteissa olisi nainen jo ottanut sen viimeisenkin askeleen kaksikon välillä umpeen ja noussut varpailleen, painanut suudelman miehen huulille josta Pandora ei ollut varma oltaisiinko siitä pystytty irtoamaan niin helposti kuin itselle haluttiin uskotella… mutta tilanteen ollen sillä hetkellä hyvin erilainen.
Viimeksi kun he olivat keskustelleet Italiassa, Anubis ei ollut pystynyt näyttämään mitään tunnetta selkeästi muuta kuin kyseenalaistaa siis naista siitä missä tämä oli ollut Eveyn ollessa vaarassa - mutta samalla tavoin kuin Vatikaanissa, oli tuossa hetkessä ollut riivaaja enemmän läsnä. Miten siis nyt kun ihmispuoli oli selkeästi enemmän esillä?

”…tekevän silloin päätöksen aikovatko jatkaa yhteistyötä sukusi kanssa.”
Hiljaisuus oli laskeutunut kaksikon välille hyvin painostavana. Jostain päin taloa kuuluen palvelusväen aamuaskareiden tekeminen ja ajoittain vaimeaa puhetta näiden kesken. Maryamin ehtien jo aavistuksen katumaan lausumiaan viimeisiä sanoja, jotka tämä oli vain luvannut toimittaa perille kuultavaksi De Fioren suvun vartijalle. Myönnettäköön ettei tämä nuori nainen ollut oikein itsekkään ajatellut kuinka vakavasta viestistä oli tosissaan kyse tuon yksinkertaisen lauseen muodossa. Viestistä, jossa Florenzen suku voisi pahemmassa tapauksessa kääntää selkänsä De Fioren suvun nykyiselle muinaisen voiman vartijalle ja jättää selviytymään yksinään sen pelätyn demonin kanssa, jota katolilainen kirkkokin pelkäsi.

Punertavien huulien ehtien jo aavistuksen raottumaan toisistaan, kun nainen valmistautui lausumaan vielä jotakin asiaa keventävää, mutta mieleen kohonneet sanat jäivät lausumatta, kun vihreät silmät kiinnittivät huomionsa Andrean yritykseen painella sormillaan takaniskaansa (teosta tulematta sinä hetkenä kuitenkaan yhtikäs mitään). Turhautumisesta kertovan sihahduksen viimeistellen kaiken sen. Andrean siirtyen istumaan vuoteen reunalle, mutta sen sijaan että tämä olisi jatkanut taas keskeytettyä yritystä yksinään – kohottautui käsi aavistuksen naista kohti ja leppoisalta kuulostavat sanat pyysivät toista leikkimielisesti lainaamaan auttavaa kättänsä. Maryamin huulilta kohottautuen asteen huvittuneempi hymähdys Andrean kohteliaaseen eleeseen. Aivan kuin seuralaisensa ei olisi koskaan joutunut vastakkaisen sukupuolen edustajan lähelle. Tämä puolivuotta nuorempi nainen oli tehnyt selibaattivalansa kirkolle, mutta ei tämä sentään mikä nunna ollut, joka kavahti miesten koskettamista kuin kuumaa rautaa. Eikö De Fiore ollut oppinut sitä vieläkään hänestä.

”Anna kun autan sinua vähän tuon päänsärkysi kanssa, De Fiore.”
Heleän naisellisen äänen lausuen rauhallisesti ja Maryamin nousten tuolilta yhtä elegantin äänettömästi kuin äitinsä osasi. Kevyiden askelien vieden ujostelematta lähemmäksi sänkyä ja pään nyökkäisten Andrealle pienesti antamaan naiselle asteen tilaa enemmän, että tämä pääsi istuutumaan miehen takavasemmalle. Solakoiden sormien, jotka toivat herkästi mieleen pianistin sormet, tunnustellen aluksi pienesti tuota yläniskan aluetta, kun Maryam oli ensin antanut Andrean johdattaa kätensä kyseiselle alueelle. Nuorukaiselle ominaisen lämpimämmän ihon tuntien naiselle ominaisen viileämmän kosketuksen. Maryamin jokaisen tehdyn liikkeen ollen rautaisen tyyni, mutta todellisuudessa tämän sydän läpätti rintakehän sisimmässä kuin pieni lintu häkissään – niin kuin se oli tehnyt Andrean syntymäpäivän juhlailtana, kun kaksikko oli seissyt merelle päin suuntautuvalla terassilla kahdestaan ja nuorukainen oli antanut puvun takkinsa lämmikkeeksi. Maryamin muistaen takista huokuneen tuoksun vieläkin, kuinka se oli saanut mielihyvän täyttämään kehon kokonaan ja haaveilemaan kiellettyjä ajatuksia, joissa Andrea olisi itse ollut niin lähellä naista itseään. Tuon samankaltaisen ominaistuoksun hiipien taas hajuaistiin, mutta tuona kertaa se oli luonnollisempi ilman partavettä tai parfyymiä… juuri sellainen mikä herätti halun mennä lähemmäksi ja painaa huulensa hellästi takaniskalle suudellakseen kivun pois.

Vierashuoneen oven pintaan iskeytyessä silloin kaksi terävää koputusta ja ovi avautui Chadin toimesta. Maryamin ponnistaen silloin yhtä nopeasti pois sängyltä ja mennen tuota vanhempaa miestä vastaan, joka ehti näkemään ohitustilanteessa pienen punan naisen kasvoilla ja kiihkon silmissä, kunnes tämä väisti katseellaan tietoisesti ennen poistumistaan huoneesta. Tummien silmien vilkaisten pienesti Andrean suuntaan kuin kysyen oliko Chad kenties keskeyttänyt jotakin. Maryamin askelien kuuluessa enää vaimeana käytävän päässä, sulki Chad vierashuoneen oven jäljessään ja siirtyi lähemmäksi sitä samaista tuolia, jossa nuorempi nainen oli istunut lähes koko yön valvoessaan Andrean unta. Alas istuutumisen sijaan Chad jäi seisomaan puisen tuolin selkänojan taakse ja nojautuen käsillään aavistuksen ylintä poikkipuuta vasten. Mentorin selvästi hakien seuraavia sanojaan tarkoin. Chad oli vasta nyt päässyt irrottautumaan keskustelusta, joka oli käyty hänen ja Florenzen sukua edustavan pariskunnan välillä. Elisabeth oli ollut oikeassa miehestään, kun nainen oli silloin aikaisemmin maininnut, ettei Leonardo pakosti hyväksyisi De Fioren suvun sen hetkistä vartijaa nuoren iän vuoksi… tekikö tämä sen sitten puhtaasti oman sukunsa etuaan tavoitellen vai Andreaa suojellakseen (olihan mies tuntenut Giovannin sisäoppilaitoksen ajoista lähtien ja kunnioitti suuresti De Fioren sukulinjaa). Oli miten oli, mutta Chad oli joutunut laittamaan puhelahjansa todellakin peliin Andrean puolesta.
”Selitin heille tilanteemme katolilaisen kirkon kanssa, mutta en todellakaan maininnut sukukytköstäsi äitisi puolelta – sillä se vaikeuttaisi asemaamme Florenze suvun edessä ja mitätöisi sukumme välisen sopimuksen saman tien. Muista se Andrea - jos yhtään joudut puhumaan perheestäsi. Herra Florenze on tunnetta taidostaan kaivaa salaisuudet julki, mutta tätä salaisuutta varjelet hengelläsi, ymmärsitkö oppilaani.”
Asteen väsyneemmän henkäisyn kohottautuen ulos nenän kautta ja niskoja tullen venytetyksi varovaisesti puolelta toiselle. Chadin aukaisten silmänsä uudelleen, yön mustissa silmissä näkymättä enää häivähdystäkään siitä väsymyksestä, jota toinen oli kantanut harteillaan jo ties kuinka monta päivää. Andrean nähden sen hetken aikaa häivähdyksen uuden salaseuran odaysta, joka kannatteli harteillaan paljon suurempia murheita ja päätöksiä kuin pelkästään katolilaisen kirkon kanssa leikkimistä.
”Oletko valmis tapaamaan heidät?”
Vanhimman kysyen tyynesti ja antaen tumman katseensa kiinnittyä oppilaaseensa (nähdäkseen pienenkin värähdyksen nuoremman kasvoilla, jos toinen yhtään osoittaisi epäröinnin merkkejä).

----------
Sormen päiden hipaisten hellästi kämmenselkää, jossa verisuonten näkyminen kertoi viimeistään siitä voimasta mitä mies käytti sillä hetkellä kyseiseen tekoon. Etusormen kulkeutuen tietoisesti koskettamaan nimettömän sormusta ja sen ympärillä olevaa ihoa, jonka Pandorakin sai tuntea kärsineen paljon menneiden vuosien aikana. Naisen sormen kosketuksen iholla saaden Anubiksen sävähtämään – sillä tuo alue oli valitettavasti miehen heikko kohta, josta tämä kykeni tuntemaan kipua. Nyrkissä pysytelleiden sormien alkaessa suoristautumaan hitaasti, kuin luovuttamisen merkkinä tilanteen edessä. Pandoran kuitenkaan lopettamatta aloittamaansa, ei vielä. Sen saman varovaisen hellän kosketuksen kiivetessä viimein paljasta käsivartta pitkin ylös asti ja kämmenen asettuen tutulle paikalleen miehen kasvojen sivulle. Anubiksen kuitenkaan keskeyttämättä Pandoran tekoa, ei vielä. Nielaisemisen tapahtuen asteen hankalammin. Hopean ja pähkinän ruskean katseen kohdatessa toisensa hyvin pitkän ajan jälkeen noin lähietäisyydeltä. Tuon pienen hetken aikana maailman pysähtyen kaksikon ympäriltä. Kummankaan sanomatta toisilleen mitään, mutta se mitä ei voinut pukea sanoiksi puhui sitäkin enemmän tuossa varhaisen aamun hetkessä. Anubiksen kohottaen silloin myös vasemman kämmenensä Pandoran kasvojen sivulle ja kuin sanattoman tavan johdattamana peukalon, jonka juuressa miehen sukulinjan sormus sijaitsi, kärjen alkaen piirtämään naisen täyteläisten huulten muotoa hitaasti lävitse. Peukalonkärjen herkän ihon tuntien syljen kosteuden, jota oli tietoisesti kostutettu mukaan kielen kärjen päästä, kun sormi oli upotettu tahallaan tietoisesti asteen syvemmälle naisen huulien väliin. Päällisin puoli tuo kyseinen teko näytti viattomalle ja mitättömälle, mutta todellisuudessa se loi hyvin korkean seksuaalisen jännitteen kaksikon välille. Anubis ei ehkä suonut Pandoralle suudelmaa, mutta havainnollisti sen tietoisesti toiselle tuolla pienellä käden eleellä, jota mies oli käyttänyt aikaisemminkin salaseuran kulissien takana, kun suoran intohimon näyttäminen oli ollut mahdotonta/kiellettyä.

Terävän sävähdyksen lävistäessä miehen kohotetun käden ja siitä kehon lävitse, mikä kuin saaden sydämen melkein lamaantumaan – joutui Anubis laskemaan kosketuksensa irti Pandorasta, vaikka tämä olisi voinut jatkaa aloittamaansa auringon ensisäteisiin asti. Hän olisi halunnut vetää naisen lähelleen ja suudella noita punertavia huulia, jotka tulisivat olemaan aina miehen synti ja kirous. Hän olisi halunnut ottaa toisen kehollisesti omakseen noina varhaisina aamuyön tunteina, jossa muu maailma vielä nukkui rauhallista untansa. Uuden epämiellyttävän tunteen taas toistuessa kehon sisimmässä, ei Anubis voinut enää ohittaa kyseistä ja esittää kaiken olevan edelleen normaalisti (riivaaja miehen kehossa tehden viestinsä hyvin selväksi). Joten Anubis teki taas sen minkä osasi parhaiten, henkisen muurin kohottaminen itsensä suojaksi ja tilanteesta erkaantuminen kohteliaiden sanojen saattelemana. Näiden kahden vanhan sielun toivottavasti voiden palata samaan vanhaan muottiinsa, kuten olivat tehneet useasti sitä aikaisemminkin. Ulko-oven sulkeutuen miehen jäljessä.

Talon sisin oli vielä hiljainen sinä aikana. Salamurhaajalle ominaisten aistien kuitenkin kartoittaen talon sisimmän neliö kerrallaan ja kun mitään outoa tai vaaraa ei havaittu, veivät askeleet talon poikki olohuoneeseen ja keho asettui lopuksi makuulle tuolle kolmen istuttavalle sohvalle. Seurueen saapuessa tuonne taloon – oli makuupaikat jaettu naisväen ja lapsien kesken. Anubiksen tyytyen nukkumaan olohuoneessa – sillä tämä oli tottunut lepäämään sitten vaikka taivasalla aavikolla. Kyynärvarren tullen kohotetuksi poikittain suojaksi silmien eteen ja keuhkoista kohottautuen sen hetken ajaksi pieni väsynyt huokaisu, joka ei ollut todellakaan ominaista Anubiksen kaltaiselle henkilölle. Tuon hyvin eriskummallisen mustan kissan kipittäen silloin hiljaisin askelin myös olohuoneeseen ja hypäten kevyesti miehen rintakehän päälle, mihin se käpertyi tyytyväisen oloisena kuin kuuluisi kyseiselle paikalle kaikesta huolimatta.

Pitkien sormien kulkien Andrean isomman käden mukana niskan alueella, liikkuen juuri niinkuin heistä kahdesta vanhempi ja huonokuntoisempi oli pyytänytkin vaikka mitä kauemmin tuo tilanne jatkui sen oudommaksi Andrea huomasi olonsa muuttuvan. Kylmien väreiden kulkien koko kehon lävitse kun kylmemmät ja pitkät sormet kulkivat hiusten halki rauhallisesti haluttuun kohtaan kallonpohjassa mikä nyt oli odotettavissa - mutta entä kun miehestä tuntui kuinka sydän hakkasi niin lujaa että se tuntui kuin hyppäävän kohta ulos ja alavatsalla tuntui selkeä kihelmöinti joka oli Andrealle vuorostaan tuttu vaikka kyseistä tunnetta ei oltukaan saatu kokea ainakaan pariin vuoteen. Kaksikon ollen jälleen lähekkäin istuessaan vierekkäin sängynlaidalla, tuoksui Maryamin lähettyvillä jälleen se sama ominaistuoksu kuin yöllä, johon Andrea oli kiinnittänyt heti huomiota ennen kuin pimeys oli ottanut vallan väsyneessä mielessä - tuoksun tuntumatta kuitenkaan epämiellyttävältä vaikka tuossa kyseisessä huoneessa olikin hajuja vähän liiakseenkin valmistetun suitsukkeen jäljiltä jotka olivat laittaneet herkät aistit heti koetukselle. … Mutta Maryamin… tuntuen lähemmäs rauhoittavalta kaikesta huolimatta - muiden ylimääräisten hajujen melkein kuin kadoten taka-alalle ja siinä hetkessä, tämän puolivuotta vanhemman miehen pystyen vain keskittymään toisen läsnäoloon vaikka ei suoraa nähnytkään tätä selkänsä takana. Pitkien sormien viimein painaessa niitä kahta pistettä, sai se silmät puristautumaan jälleen asteen tiukemmin kiinni kun tuttu tunne sai kehosta jälleen väliaikaisesti otteen - kehon nytkähtäen haluamattaan asteen eteenpäin vaikka Andrea sai nipin napin haettua tukea patjan reunasta, jota vasten kämmenet puristautuivat nyrkkiin ettei äkillinen puuduttavan ja rauhoittavan sekoitteinen tunne saisi kokonaan menettämään otetta kehossa ja hän löytäisi itseään pian naama lattiassa kiinni vaikka sen hetken aikaa Andrean olisi tehnyt mieli antaa kehonsa rojahtaa varoen taaksepäin kohti takanaan istuvaa naista joka itsepäisesti piti edelleen kiinni siitä pisteestä niinkuin tältä oltiin pyydetty.

Kahden koputuksen kuuluen terävästi puista ovea vasten, joka sai koko tuon tilanteen loppumaan kuin se ei olisi ollut koskaan illuusiota vahvempi. Maryamin nousten ylös ja poistuen paikalta lähes silmänräpäyksessä kuin tämä ei koskaan olisi ollut lähelläkään De Fiorea, ei ainakaan niin lähekkäin kuin äsken - Andrean puolestaan jääden vielä istumaan paikalleen vielä kun keho ei ollut vielä saanut täysin otettaan takaisin normaaliin tilaan vaikka kuulikin Maryamin poistuneen käytävään, vaikka sen verran oppilas ymmärsikin kääntää katsettaan kohti Chadia joka silloin kysyi selvästi katseellaan: oliko hän keskeyttänyt jotain? Kaksikosta nuorimmaisen vain luoden kasvoilleen lohduttavan hymyn jonka tarkoitus oli viestiä Chadille tämän tulleen hyvään aikaan … vaikka Andreasta tuntuikin sillä hetkellä että toinen ei tuonut mukanaan mitenkään parhaimpia uutisia, varsinkin nyt kun nuorempi itse tiesi toisen läsnäolon merkkaavan vain sitä että olisi aika tavata Maryamin vanhemmat…

Chadin liikkuessa lähemmäksi oppilastaan, oli oikea käsi jälleen noussut niskan puolelle hieroakseen vielä tuota samaa aluetta jossa Maryamin kosketus oli ollut pidemmän aikaa ja jonka kosketuksen mies pystyi vieläkin tuntemaan ihollaan vaikka tämä oli poistunutkin jo paikalta, - kehon alkaen tuntemaan itsensä vähitellen normaalimmaksi - seurasi katse toisen lähestymistä koko ajan huoneen halki kunnes vanhempi oli päässyt oppilaansa eteen mutta tuoliin istumisen sijasta tämän jääden seisomaan tuolin taakse. Sen hetken aikaa, Andrean voiden kuvitella sen huolen mentorinsa niskoilla painavan tätä henkisesti alaspäin painavan kivenlailla kun toinen vain seisoi siinä edessä väsyneen näköisenä, miettien jokaikistä sanaansa harkiten jotka seuraavaksi Andrean kuuluisi kuulla omaksi parhaakseen. Chadin varoittaen oppilastaan koskaan mainitsematta äitinsä demonijuurista, sillä he liikkuivat ihmisten seurassa jotka työskentelivät kyseisen lajin pyyhkimiseksi maan päältä ja siten rikkoisi sekunneissa kaikki mahdollisuudet saada nämä ihmiset puolelleen jatkaakseen sopimusta De Fioren suvun kanssa niinkuin siihen asti. Viestin ollen hyvin selkeä: Florenzet eivät missään nimessä saaneet tietää Andrean demoniverestä, ja piste - sen täytyen pysyä salaisuutena jonka tämä nuorempi veisi vaikka hautaan asti tarvittaessa. Pään tehden pienen nyökkäyksen kuulemalleen.
Chadin ehkä sitä tarkoittamatta, mutta vanhemman oman käytöksen kertoen rivien välistä enemmän kuin tuhannet sanat yhteensä - Andrean pystyen lukemaan heidän olevan heikoilla jäillä ja luotto häneen tuskin olisi voimakas edellisen yön ja hänen ikänsä perusteella - joista jälkimmäinen oli tosiaan nuori. Paljon nuorempi kuin useimmilla muilla vartijoilla, jotka usein olivat saaneet vartijan leimansa vasta reippaasti yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen … joten voisiko näitä toisaalta syyttää epäröinnistä vaikka ainakin Maryamin isä olikin tuntenut hänen isänsä? Toisaalta myös, oliko moinen epäröinti reilua pelkästään hänen ikänsä perusteella, tietämättä nykyisen vartijan taitoja ensin?
Chadin naksauttaen niskansa ja avaten jälleen silmänsä, jättäen isoimmankin väsymyksen taaksensa jälleen edes hetkeksi - näki Andrea silmiensä edessä kuinka toisen kokonainen tapa kantaa itseään muuttui aivan toisenlaiseksi. Sellaiseksi mitä Andrea itse harvoin sai nähdä, sillä Chad oli perusluonteeltaan varsin vaatimaton jota vahvisti tämän papin rooli joka sai oppilaan useinkin unohtamaan tämän olevan todellisuudessa Uuden Salaseuran Oday vaikka paikka jaettiinkin nykyisin Sinin kansssa - herätti tuo hetki kunnioitusta toista kohtaan entisestään vaikka samalla oppilas ei voinut taaskaan olla huokaisematta mielessään raskaasti Chadin jälleen pistäessä oman terveytensä taka-alalle muiden vuoksi.
Oliko hän valmis tapaamaan Florenzet? Andrean tuntien itsensä nielaisevan asteen vaikeammin tuon kysymyksen jäljiltä vaikka hän pystyikin tuntemaan mentorinsa polttavan katseen itsessään koko sen ajan kun tämä odotti vastausta nuoremmaltaan joka itse laskenut hetkeksi katseensa puulattian kiiltävään pintaan jota vasten nouseva aurinko tanssahteli - kuin hakien jonkinlaista voimaa itselleen kohdata tuo seuraavassa huoneessa odottava ongelma.
Lopulta tuon hyvin erikoisen värisen katseen nousten takaisin Chadiin itseensä, loihdittiin kasvoille pieni hymy “Emme voi antaa heidän odotuttaa enää kauaa, eikö?” Äänen todeten mahdollisimman huolettomasti, kehon alkaen nousemaan viimein pois sängystä merkiksi että he voisivat mennä.

Vierashuoneen jäädessä viimein taakse, kaksikon astuen noihin kartanon käytäviin jotka olivat Chadille jo paljon tutumpia kuin Andrealle itselleen oli hiljaisuus ollut hyvin vahvasti läsnä mentorin ja oppilaan kesken mikä oli hyvinkin epätavallista. Askelia pehmentäen tuo käytävää koristava pitkä matto joka teki kaksikon liikkumisesta lähemmäs äänettömän kuuloisen - kummankin näyttäen ulkopuolisen silmiin keskittyvän vain tuohon matkaan jonka määränpäästä Andrealla itsellään ei ollut minkäänlaista oletusta tai tietoa sijainniltaan … mutta sitäkin enemmän tämä oli seurannut ympäristöään ja laittanut merkillä pieniä yksityiskohtia joilla yleensä ei ollut vieraille niinkään väliä… mutta nyt kun Andrea itse oli kirjaimellisesti sokeana menossa kohti leijonan luolaa, yritettiin tilanteesta ottaa kaikki mahdollinen irti mitä vain oli tarjottavana. Pistäen merkille saman kuin vierashuoneessakin - sisustuksen ollen yhtä yksinkertainen ja tyhjän tuntuinen, paljastamatta liiallisuuksiin mitään perheestä pieniä pintapuolisia asioita lukuunottamatta kuten käytävän seiniä koristava taide tai yhden piirongin päällä oleva koristeellinen kukka asetelma joka todennäköisesti oli varta vasten tilattu tuonne tilaan … ehkä kyseessä ollen tottumisasia, mutta Andrean pitäen sitä heti outona. Vierashuoneen hän vielä jotenkin ymmärsi, mutta että käytävätkin jatkoivat samalla teemalla…

Nuoremman sitä sanomatta ääneen, mutta hänestä tuntuen kuin silmät olisivat olleet liimautuneena hänen selkäänsä siitä lähtien kun he olivat poistuneet vierashuoneen puolelta - tunteen hellittämättä kertaakaan vaikka he olivat kävelleet jo tovin aikaa ja se sai tämän nuoren miehen hyvinkin varovaiseksi liikkeissään ja terävöittäen aistinsa nyt kun ne oltiin saatu viimein normaalille tasolle. Kuulon erottaen takaapäin paljon varovaisemmin liikkuvat askeleet jotka yrittivät liikkua mahdollisimman huomaamattomasti kaksikon jalanjälkien mukaan siinä toivossa että askeleet katoaisivat kauempana kiireisemmin liikkuvan palvelusväestä lähtevien äänien alle.
Epäilyksen alkaen kohoamaan väkisinkin nuoremman mielessä… halusivatko Maryamin vanhemmat tosiaan vain puhua? Riittäisikö muka sanat vain kääntämään näiden mielen niinkin isossa asiassa vai - kuten Andrea alkoi epäilemään - joutuisiko hän todistamaan taitonsa nopeammin kuin olisi alunperin suunniteltu?

Vaiteliaisuus vallitsi todellakin mentorin ja oppilaan välillä – vaikka yleensä nämä puhuivat keskenään aina jotakin tai kommentoivat jotakin toisilleen, mutta nyt olisi voinut kuulla nuppineulankin putoavan tuossa painostavassa hiljaisuudessa. Koko sen ajan mitä askeleet veivät lähemmäksi tuota yhtä ja ainoaa sijaintia, jossa Florenzen pariskunta odotti tapansa mukaan kylmän rauhallisesti – kävi Chad puolestaan ajatuksissaan koko ajan tuota tilannetta lävitse. Oliko hän tehnyt oikean arvion suostuessaan jo nyt esittelemään nykyisen De Fioren suvun vartijan? Oliko hän onnistunut puhumaan varmasti sanansa oikein noina aikaisina aamun tunteina, kun herra Florenze oli saapunut kotiin työmatkalta ja saanut ensimmäisenä kuulla edesmenneen ystävänsä pojan olevan vieraana kotonaan. Chadin olisi tehnyt tuona hetkenä mieli hieraista kämmenellään leukaansa tuon inhottavan niskakarvoja nostattavan tunteen edessä, mutta vältti tekemästä niin – ettei olisi aiheuttanut vierellään kävelevässä nuorukaisessa ylimääräistä ihmetystä ja huolta. Vanhemman henkäisten ajatuksissaan pari kertaa syvää ja suoristaen ryhtinsä juuri silloin kun he saapuivat sen oven edustalle, jonka takana vieraiden vastaanottamiseen tarkoitettu olohuone sijaitsi.

Andrean puoleisen käden kohottautuen rohkaisevana eleenä nuoremman yläselälle ja tuolla pienellä eleellä kehotti toista astumaan ensin ovista sisään ja unohtamaan nuo kaksikon taakse jääneet ylimääräiset askeleet, jotka voisivat kuulua jollekin uteliaalle palvelijalle tai sitten Leonardon varjostajille tai jopa Maryamille, joka ei pystynyt enää näyttäytymään vanhempiensa kodissa vapaasti (ei ainakaan isälleen).
”Isäsi olisi ylpeä sinusta, Andrea. Muista se, kun astut tuohon huoneeseen ja kohtaat Florenzen suvun pääedustajat. Kuten Giovanni aina sanoi; Älä koskaan muutu.”
Rauhoittavan ja rohkaisevan hymyn kohottautuen mentorin kasvoille, Chadin peittelemättä tunteitaan kuten yleensä salaseuroissa tehtiin – sillä nyt hän ei ollut Odayn roolissa, vaan Andrean opettaja ja jollakin tavalla edes vähän ”kasvatti isä”, kun nuorukaisen oma äiti oli maanpaossa ties missä päin maailmaa ja isänsä kuollut. Pienen pään nyökkäyksen antaen merkin, että nyt oli aika.

Toisen raskaista ovista avautuen ensin Andrean toimesta ja nuorukaisen astuen peremmälle tuonne isompaan tilaan, jonka koko seinän korkeat ikkunat antoivat luonnonvalon päästä tilaan esteettömästi. Nousivat kumpikin Florenzen pariskunnan henkilöistä seisomaan ja jääden odottamaan, että Andrea ja Chad pääsisivät myös tuon huoneen keskellä sijaitsevan sohvaryhmän luokse. Olohuoneessa vallitsevan sisustuksen ollen yhtä puhtaan hillitty kuten muuallakin talossa. Kalusteryhmän keskellä sijaiten käsityöllä tehty pöytä, jonka ympyrän muotoiseen kanteen oli kaivettu keskiajan maailman kartta. Tuon samaisen pöydän päällä leväten musta salkku, jota Chad ei voinut olla vilkaisematta pahaa aavistusta tuntien. Mitä jos herra Florenze olikin saanut jo tiedon Andrean äidin sukulinjasta? Mikä muu järkevä selitys selittäisi sen, että Eveyn kaltainen nainen oli yhtäkkiä ottanut nuoremman tyttärensä mukaan ja matkustanut pois italiasta. Chadin tuntien väkisinkin sydämensä takovan asteen nopeammin hermostuneisuudesta.

Viidenkymmenen iässä olevan miehen silloin ojentaen kätensä Andrealle ja jääden odottamaan kärsivällisen tyynesti, että nuorempi toivottavasti ymmärtäisi vastata tuohon kohteliaan eleeseen omalla kättelyllään.
”On kunnia saada kotiini vieraaksi De Fioren suvun vartija, joka on myös edes menneen hyvän ystäväni esikoislapsi.”
Leonardolle ominaisen tyynen rauhallisen äänen silloin rikkoen ensimmäisenä huoneessa vallitsevan hiljaisuuden. Elisabethin istuutuessa miehensä taustalla uudelleen istumaan ja ottaen tuolissa taas arvolleen kuuluvan ryhdikkään istuma-asennon, joka ei omalla tavallaan paljastanut mitään ulkopuolisille. Leonardon puolestaan jääden vielä seisomaan ja katsoen tumman ruskeilla silmillään kotinsa vieraita; Chadia ja Andreaa… kuin odottaen jotakin.
Chadin tajuten silloin protokollan mukaisen tervehdyksen, joka aina tehtiin Florenzen ja De Fioren välillä. Oikeanpuoleisen käden kohottautuen sydämen päälle nöyryyden merkkinä ja puolinainen kumarrus tehtiin seuraavien sanojen aikana;
”Aurinko on laskenut, olenhan suorittanut velvollisuuteni?”
Leonardon silloin kumartaen samalla tavoin takaisin ja vastaten;
”Kuu kiertää varjona vierelläsi ja antaa sinulle voimia seuraavaan auringon nousuun asti, De Fiore.”
Florenzen astuen pienesti syrjään kaksikon edestä ja kehottaen käsieleellä vieraita istuutumaan hänen ja vaimonsa seuraan. Leonardon istuutuen viimeisenä itsekin ja kohdistaen katseensa sillä kertaa kokonaan pelkästään Andreaan, joka varmaan sinä hetkenä tunsi olevansa enemmän piina penkissä kuin viattomalla aamuvierailulla suvun ystävien luona.
”Joten kerrohan, Andrea.”
Kehon nojautuen sen verran pöydän suuntaan, että sen kannelta saatiin otettua kesken jäänyt kahvi takaisin juomaetäisyydelle. Pienen juomisen tapahtuen turhia kiirehtimättä ja miehen ilmeessä häivähti hetken mietintä, oliko kahvi vielä juomakelpoista vai pyytäisikö tämä lähettyvillä olevaa hovimestaria tuomaan uuden. Pienen myöntävän eleen antaen Elisabethille huomaamattoman merkin – ettei tämän tarvitsisi kutsua hovimestaria paikalle.
”Miten voimme auttaa sinua?”
Suupielen kohottautuen pieneen hymyn poikaseen kuin mies eleen takana olisi tiennyt jotain muutakin, mutta sitä vain ei vielä paljastettu.
”Kai sinulla on jokin syy, miksi ilmestyit yhtäkkiä kotiimme näin aikaisin aamulla.”
Elisabethin kohottaen miehensä puoleisen käden puolisonsa oman päälle ja antaen kasvoillaan pysyä vielä tuo rauhoittava hymynkaarre, jota nainen oli käyttänyt silloin Chadinkin kanssa keskustellessaan.

Yläselän tuntien kosketuksen, jonka tarkoitus oli yksinkertaisesti rohkaista nuorempaansa seuraavan koitoksen aikana joka odotti vain tuon yksinkertaisen mutta silminnähden raskaamman puisen oven takana - tunsi Andrea itsekin henkäisevänsä asteen syvempään kuin saadakseen keuhkot täyteen happea kuin pelätäkseen unohtavansa hengittää minä hetkenä hyvänsä kun he joutuisivat astumaan tuonne oleskulutilaan, Chadin silloin lausuen jälleen ne samat sanat kuin silloin puheensa aikana juhlissa viimeisenä neuvon jyvänään jotka pitäisi rauhoittaa tätä nuorukaista joka joutuisi siitä eteenpäin yrittää saada molemmat Florenzen suvun edustajat uskomaan jotenkin itseensä kaikesta tapahtuneesta huolimatta - Andrean voiden vain toivoa enään ettei vahinko ollut jo onnistunut tapahtumaan ja hän onnistuisi kääntämään näiden pään ympäri… toivottavasti.
Pienen nyökkäyksen tapahtuen viimeisen kerran mentorin ja oppilaan välillä, sipaistiin vallattomia hiuksia vielä viimeisen kerran taaksepäin että oppilas näyttäisi edes asteen siistimmältä vieraana ollessaan öisistä tapahtumista ja muuten kehnosta ulkonäöstään huolimatta.

Kämmenen työntäen tuon raskaan oven viimein pois kaksikon tieltä että he voisivat astua noiden esteiden ohitse - Chadin antaen Andrean astua sillä kertaa ensin, vaikka nuorempi jäikin puolestaan kohteliaasti odottamaan miestä perässä ja sulkien oven tämän jälkeen josta he ottivat yhteisen matkan lähemmäksi huoneen keskiötä jossa tuo tilaustyönä valmistettu sohvaryhmä sijaitse - ja jonka luona myös kartanon isäntäpariskunta odotti valmiina ottamaan yllättävät vieraansa vastaan - kummankin nousten kohteliaisuuden saneleman etikettiohjeiden mukaan jotka olivat Andrealle itselleen varsin tuttuja, - tässä kohtaa melkein tutumpia kuin Chadille joka aina pysyttäytyi mahdollisimman kaukana nimenomaan tilaisuuksista jossa vaadittiin tietynlaista koreellisuutta ja käyttäymisetikettiä, joka varmasti tulisi tuon tapaamisen aikana enemmän kuin käyttöön. Askelten pysähtyen viimein tuon isäntäperheen eteen, jossa Leonardo puolestaan oli se ensimmäinen joka otti välimatkan umpeen toivottaakseen kaksikon tervetulleeksi, nousi puolestaan Andrean oma käsi kättelyyn puoliautomaattisesti.
“Ilo tavata jälleen, herra Florenze. Pahoittelen että joudumme tapaamaan tälläisissä olosuhteissa. Toivottavasti vierailumme ei aiheuttanut liikaa harmia teille ja perheellenne.”
Asteen vakavemman äänensävyn, josta oli tullut Andrealle varsin ominainen viimeisen kahden vuoden aikana silloin kun tämä puhui virallisissa asioissa muiden ihmisten kanssa - Andrean onnistuen luomaan kasvoilleen sen saman rauhallisen olemuksen kuin missä tahansa muussakin virallisessa tilaisuudessa - kuin maskin jonka takaa ei haluttaisi paljastuvan mitään ylimääräistä ja antaisi kuvan aivan toisenlaisista olosuhteista kuin mitä ne todellisuudessa olivat.

Chadin ja Andrean antaen vielä De Fiorien ja Florenzien välillä tapahtuvan tervehdyksen - jonka jälkeen he saivat luvan kanssa astua viimein se viimeinenkin välimatka umpeen ja istuutua isäntä pariskunnan seuraan - Andrean istuen asteen varovaisemmin, yrittäen varoa kylkeään joka oli saanut veden alla voimakkaammin tahatonta osumaa itseensä vaikka samalla silmät olivat haravoineet jälleen tuota huonetta - joka ei juurikaan antanut jälleen juuri mitään ylimääräistä tietoa talon omistajista - ainoan vähänkin erikoisen tai silmääpistävän yksityiskohdan ollen heidän edessään oleva pöytä jonka pintaan oli selvästi käsityöllä valmistettu maailman kartan sellaisenaan kuin se oli ollut keskiaikana sekä sen päälle asetettu musta laukku joka selvästi sisälsi… jotain. Jotain hyvin tärkeää, mikä sai sydämen läpättämään jälleen nopeampaa jännityksestä - Chadin ja Andrean miettien tismalleen samaa asiaa: oliko salaisuus jo selvinnyt Florenzeille? Sisälsikö tuo laukku kuitenkin todisteita hänen äitinsä sukujuurista johon kuului vahvasti demonin veri, vaikka Chad oli ollut melko varma tuhotessaan arkistoon kuuluvat asiakirjat muutama viikko takaperin.
Viimeisen asian joka kiinnitti Andrean huomion hetkellisesti ollen kauempana heistä sijaitseva valkea piironki, jonka päälle oltiin asetettu myös se samainen kukka-asetelma kuin käytävälläkin - mutta myös valokuva, jossa sijaitsi kolme henkilöä: kaksi aikuista jotka selvästi olivat Leonardo ja Elisabeth, yhtä vakavan ja asiallisen näköisinä kuin näiltä piti olettaakin, mutta näiden keskellä… ollen tuo paljon nuorempi poikalapsi, joka toisin kuin vanhempansa oli päättänyt esittää kameralla sen vekkulimaisemman ja iloisimman hymynsä mitä tämä vain osasi ja pystyi. Mutta Maryamista taas näkymättä yhtäkään kuvaa yksin tai vanhempiensa kanssa. Kuin nainen ei olisi koskaan ollut isommin läsnä vanhempiensa elämässä.


Leonardon istuuntuessa takaisin paikalleen vieraidensa jäljessä, kääntyivät silmän puolestaan takaisin tuohon vanhempaan mieheen, joka oli päättänyt aloittaa viimein sen pelätyn keskustelun heidän kanssaan vaikka missään kohtaa Leonardo ei paljastanutkaan tietävänsä jo mistä oikein oli kyse. Tämän puhuen johdattelevasti vieraalleen, kuulostaen mahdollisen tietämättömältä - kuin tällä paljon vanhemmalle miehellä ei olisi mitään hajua mitä miksi he olivat saapuneet sellaisessa kunnossa kuin olivat - vaikka Chad oli kertonut näille ilmeisesti suurimman osan tapahtuneen kuluista niinä aamun varhaisimpina tunteina lepäämisen sijasta - haluten kuulla vuorostaan Andrean version - vaikka jonkin pahan aavistuksen varoittaen olemaan varovainen seuraavissa sanoissaan… ja siitä mitä ne voisivat tuoda tullessaan. Sen pienen hymyn poikasen Leonardon kasvoilla vain pahentaen tuota aavistusta, jonka takaa oli luettavissa tämän odottavan tiettyä hetkeä jolloin iskeä tietonsa pöytään ja todennäköisesti nähdä miten keskustelukumppaninsa reagoisi löydettyyn tietoon.

“Valitettavasti, äkillinen vierailumme ei ollut… suunnitelmissa. Niinkuin olette varmasti kuullut, vaikka olenkin kiitollinen rouva Florenzen avunannosta.” Erikoisen silmäparin siirtyessä pienen kiitollisen hymyn kera tuohon vanhempaan naiseen joka siihen asti oli ollut yhtä vähäeleinen kuin miehensäkin - vaikka tämä olikin ottanut ilmeisemmin heidät vastaan aamuyöstä vaikka tämä olisi varmasti voinut yhtä hyvin kieltäytyä, varsinkin jos pystyttäisiin yhtään vetoamaan siihen että Andrea kuului vahvasti Katollisen kirkon etsittyihin henkilöihin ja pakoillut näiden nenän alla jo useamman viikon.
“... Tarvitsen apuanne enemmän kuin olisin itse valmis myöntämään. Vaikka olen myös ymmärtänyt että teillä on epäilyksenne nykyisen vartijan kyvyistä, - mitä varmasti yöllinen kuntomme tuskin on antanut parempaa kuvaa joka saisi teidät kummatkin vakuuttuneeksi, - puhumattakaan nuoresta iästäni vaikka olenkin edistynyt opiskeluissani ja taidoissani Chadin avustuksella. Mistä varmasti olette kuulleet mentoriltani tänä aamuna.”
Pienen hymähdyksen päästen huulilta tuon lauseen aikana kun kyse oli tullut hänen omiin heikkouksiinsa - jotka varmasti olivat olleet keskustelun aiheena sinä aamuna useamman kerran. Sen hetken aikaa tämän kaikista nuorimman miehen alun kuulostaen paljon vanhemmalta ja vakavemmalta kuin vain kaksikymmentä vuotiaalta nuorelta, jonka olisi kuulunut nauttia elämänsä ensimmäisestä aikuisuuden kynnyksestä ja sen tuomista uusista elämänvaiheista… mutta parin vuoden tapahtumat olivat selvästi toimineet kovempana opettajana kuin oltaisiin toivottu.
Andrean kyllä tiedostaen ne kaikki, hän olisi suorastaan harhainen omista taidoistaan jos hän ei niistä tietäisi ja täten kyllä ymmärsi mistä Florenzien huoli varmasti juurtuikin pidemmän päälle mitä tuli heidän sukujensa väliseen sopimukseen ja jos Leonardon motiivit olivat yhtään itsekeskeiset että tämä ajattelisi pääasiallisesti omaa sukuaan… ei sellainen epäileminen olisi ihme eikä mitään.
“... Pyydän että harkitsette uudelleen sukumme sopimuksen purkamista. Tiedän, että sanat tuskin voivat pelkästään vakuuttaa teitä, mutta olen valmis todistamaan kykyni jos sitä vaaditaan. … Pyydän vain mahdollisuutta todistaa että olen kykeneväinen kantamaan Vartijan merkkiä niinkuin esi-isämme ennen minua ja sukumme välisen sopimuksen arvoinen.”

”Pyydän, että harkitsette uudelleen sukumme sopimuksen purkamista.”
Tuon pienen hetken aikana vanhemman miehen tumman ruskeissa silmissä häivähtäen se pieni tunnetila, joka oli päässyt tyyneyden ulkokuoren lävitse hetkeksi pintaan, kunnes se yhtä nopeasti pakotettiin takaisin ruotuunsa. Siitä huolimatta Chad oli kiinnittänyt kyseiseen huomion kuten varmasti oli tehnyt Andreakin. Nuoremman jatkaen puheenvuoronsa loppuun kiitettävän rauhallisesti – vaikka keskustelun puheenaihe liikkui siellä epämukavuuden puolella. Se olisi vain pienistä sanoista kiinni ja Florenzen suku päättäisi yhteistyösopimuksen De Fioren sukulinjan kanssa. Mitä sen jälkeen tapahtuisi… Heistä oli edelleen etsintäpalkkio Katolilaisen kirkon puolelta ja Florenzen suku toimi hyvin tiiviissä yhteistyössä kirkon kanssa.

Andrean päästessä sanoissaan lopulta siihen kohtaan, missä tämä lupasi todistaa kykynsä olevansa sukunsa suoman arvon arvoinen – sai se ilmapiirin muuttumaan huoneessa nanosekunnissa ja Florenze pariskunnan vilkaisemaan toisiaan. Elisabethin nyökkäisten pienesti Leonardolle, joka käänsi uudelleen katseensa nuorukaiseen ja hymähtämään pienesti pienen illuusiomaisen hymyn kera.
”Kuten varmasti olette jo kuulleet (eri tahojen kautta oletan), on perhettämme kohdannut hyvin epämiellyttävä tilanne, jota emme valitettavasti ole pystyneet korjaamaan itse – sillä katolilaisen kirkon määräykset ovat vieneet suurimman osan ajastamme.”
Herra Florenzen pitäen pienen tauon puheenvuorossaan, kuin seuraten hetken mitä sanansa olivat aiheuttaneet muussa seurueessa. Chadin pitäen ilmeensä muuttumattomana, sillä tämä oli kyllä tiennyt Florenze perheen pojan katoamisesta yli kuukausi sitten ja kuinka poikaa ei ollut vieläkään löydetty, vaikka tämän perässä oli ties, kuinka monta etsijää eripuolilla kaupunkia. Mentorin jo aavistellen miten kyseinen puheenvuoro jatkuisi.
”Pyytäisimme sinulta siis palvelusta, De Fiore. Etsi poikamme ja tuo hänet turvassa kotiin – niin me puolestamme varmistamme sinun huomaamattoman liikkumisen katolilaisen kirkon silmien alla.”

Florenzen perheen ja De Fioren suvun välillä keskustelun jatkuen sen hetken aikaa tarkemmista yksityiskohdista, jonka aikana Chadin saaden täyden vakuutuksen Andrean turvassa pysymisestä Italian maaperällä, mutta jos tämä joutuisi poistumaan kauas rajojen ulkopuolella olisi tämä enemmän omillaan - sillä Florenzen valta ei yltänyt Euroopan ulkopuolelle. Chadin pystymättä lähtemään oppilaansa mukaan, koska vanhimman piti jäädä turvaamaan toisen selusta katolilaisen kirkon kulisseista käsin. Chadin yllättävä poistuminen italiasta voisi muutenkin herättää ei toivottua huomiota kirkon etsijöissä – niin oli parempi, että matalan profiilin pitäminen jatkuisi, vaikka Andrea poistuisikin kuvioista vaivihkaa takavasemmalle. Aamuisen tapaamisen loppuen vasta vähän yli tunnin jälkeen, josta Andrea pääsi irrottautumaan ensimmäisenä ja lähtemään olohuoneesta. Chadin jääden vielä vaihtamaan pari sanaa Leonardon kanssa.

Andrean ehtien liikkumaan noilla pitkillä käytävillä tarpeeksi kuuloetäisyyden päähän, ei kestänyt siitä kauankaan, kun korvat nappasivat aavistuksen kireän kuuloiset sanat; ”Meidän pitää puhua.” Mitä seurasi voimakkaampi kiskaisu olkavarresta ja nuorukainen vetäistiin mukaan tuon samanikäisen naisen toimesta. Maryamin sulkien huoneen oven jäljessään tuolla pienessä lukuhuoneeksi tarkoitetussa tilassa ja kääntyen lopuksi katsomaan Andreaa. Vihreissä silmissä palaen päättäväisyys, sen jättämättä mitään arvailujen varaan.
”Tulen mukaasi.”
Aloitetun lauseen kuulostaen kuin käskylle, mikä sai Maryamin hymähtämään huvittuneesti itselleen ja nuolaisemaan ylähuultaan hermostuneesti, ennen kuin jatkoi asteen ystävällisemmin;
”Siis tarkoitin… saanhan tulla mukaasi etsimään pikkuveljeäni. Olen hänestä yhtä huolissani kuin vanhempani ja uskon, että hän voisi lähteä paremmin mukaasi (jos löydämme hänet) kun olen mukanasi.”
Naisen erkaantuen oven luota ja astuen lähemmäksi toista. Vihreän ja merenpihkan kohdatessa toisensa päivän auringon valossa, joka loisti huoneeseen avonaisen ikkunan kautta. Andrean nähden sinä hetkenä, että Maryam oli tosissaan mukaan lähtemisestä – ja jos toinen yhtään tunsi tuota nuorta naista, tietäisi tämän lähtevän etsimään veljeään sitten vaikka yksinään – vaikka siinä olisi omat riskinsä, varsinkin jos Samuel oli eksynyt väärään seuraan tietämättään.
”Ja sitä paitsi, kaksi etsijää on aina parempi kuin yksi. Muistat sen varmasti armeija ajaltamme, De Fiore.”
Maryamin jatkaen perusteluaan sille miksi tämä kannattaisi ottaa mukaan.

Raskaan ovien sulkeutuen tämän kaikista nuorimmaisen miehen perässä kun se tunnin kestänyt tapaaminen tuli viimein päätökseen. Koko sen ajan Andrea oli onnistunut pitämään itsensä ainakin ulkoapäin katsottuna rauhallisena vaikka puheenaihe olikin ollut koko sen ajan tulen arka mutta heti kun ovi oli sulkeutunut ja askeleet olivat vieneet hieman kauemmaksi annettiin osaksi helpottuneemman huokaisun kohota huulten lomasta osaksi helpottuneena ja toisaalta taas tuo taakse jäänyt tapaaminen oli onnistunut luomaan lisää kysymyksiä tulevasta. Ehdot olivat kuitenkin hyvin yksinkertaiset: Tuo Florenzen suvun perijä takaisin kotiin vanhempiensa luokse, niin hän olisi osoittanut taitonsa Maryamin vanhempien silmissä ja täten näiden kahden vaikutusvaltaisen henkilön tuki olisi taattu jälleen De Fioren suvulle. Kaiken sen tulisi tapahtua ilman Chadin avustusta joka valitettavasti tulisi jäämään Vatikaaniin jatkaakseen matalaa profiiliaan niinkuin se oli tapahtunut siihen asti sillä tämän yhtäkkinen katoaminen voisi olla hyvin epäilyttävää niinkuin Leonardo oli huomauttanut kaksikolle heti ja johon kaksikko oli sillä kertaa myöntynyt.
… Mutta… lapsen katoamisesta oli kulunut jo reippaasti oli kuukausi - mikä tarkoitti että jäljet olisivat jo alkaneet katoamaan mitä kauemmin aikaa oli kulunut. Puhumattakaan sitten siitä että tätä oltiin etsitty jo ties kuinka monen ihmisen voimin koko sen ajan eikä tätä oltu vieläkään löydetty kaikesta avusta huolimatta - mikä sai vain entisestään kysymyksiä tulvimaan mielessä. Miksi Samuel oli ylipäätänsä päättänyt lähteä ja miten tämä oli ylipäätänsä onnistunut katoamaan niin ettei edes yksi Italian vaikutusvaltaisimmista perheistä ollut onnistunut vieläkään löytämään poikaansa omin avuin? Samuel oli kuitenkin vasta kolmentoista vuotias lapsi, eikä tällä olisi samanlaisia yhteyksiä kuin aikuisilla vain päästä liikkumaan joka paikkaan ilman minkäänlaista jälkeä mistään…

Askelten kulkien tuota pitkältä tuntuvaa käytävää pitkin kohti eteistä jonne Chad liittyisi toivottavasti pian vaihdettuaan ensin vielä muutaman sanan talon isäntien kanssa - kun olkapäällä tuntuikin äkisti pitävämpi ote ja tutulle naiselle kuuluvat kireät sanat joka vaati saada puua - ennenkuin Andrea oli kerennyt edes kääntymään ympäri, oli tämä jo kiskaistu tuohon paljon pienempään huoneeseen joka toivottavasti jättäisi kaksikon tulevan keskustelun vain niihin tiloihin.
“Maryam, se ei ole…” Andrean kereten aloittamaan sellaisella äänensävyllä joka olisi valmis kieltämään naista toteuttamasta haluamaansa kun tämä oli suorastaan ilmoittanut päättäväisesti tulevansa mukaan, Andrean ollen suoraansanoen valmis laittamaan kaikki sanan taitonsa kehiin että olisi saanut Maryam kääntämään mielensä ja miettimään niitä seurauksia jotka tätä odottaisivat mikäli tämä jäisi kiinni hänen kanssaan - mutta kuunnellessaan naisen seuraavia sanoja jotka yrittivät käännyttää perusteluillaan vuorostaan Andreaa ja nähdessään tuon saman katseen vihreistä silmistä jonka vanhempi tunsi vähän liiankin hyvin… huokaistiin asteen raskaammin luovuttamisen merkiksi kun Maryam otti askeleen eteenpäin heidän välillään.
“... Hyvä on, mutta meidän pitää olla varovaisia. En halua että jäät kiinni Vatikaanissa, taiteilet jo valmiiksi rajalla takiani…”
Silmäparin, jossa sillä hetkellä korostui enemmän meripihka kuin hopea, katsoi noita puhtaan vihreitä silmiä jotka olivat lähes identtiset äitinsä omien kanssa - tunsi Andrea jälleen kuinka katseen irrottaminen toisesta tuntui jälleen vaikeammalta kuin sen olisi pitänyt olla, sydämen lyödessä asteen nopeampaa rintakehällä. Kurkua tullen rykäistyksi hieman että ääni saataisiin uudemman kerran kuuluville ja katsekontaktia siirrettiin edes hieman sivumpaan Maryamin ohi ettei seuraavaksi hän olisi kuitenkaan unohtanut sanojaan.
“... vaikka toisaalta, jos kyse olisi Sophiesta, kukaan ei voisi estää minua etsimästä häntä vaikka itse ylempi voima yrittäisi sen estää.” Pienen hymyn kohoten haikeana huulille kun tuli puhe jälleen tuosta paljon nuoremmasta tytöstä joka oli kadonnut myöskin jonnekin maailman ääriin heidän äitinsä (ja ilmeisemmin heidän isoisänsä) kanssa siinä toivossa että katollisen kirkon metsästäjät eivät näitä löytäisi joten kaikki yhteydenpito oli toistaiseksi täysin kiellossa perheen kesken - mikä tottakai tuntui välillä henkisesti raskaalta perheessä joka oli tunnetusti läheinen keskenään - varsinkin Sophie ja Andrea näiden isommasta ikäerosta huolimatta, joten varsinkin nyt kun hän oli asunut useamman viikon yksin heidän kotonaan joka normaalisti oli täynnä lämpöä ja elämää… tuntui kylmäävä yksinäisyys välillä sydäntä raastavalta niin isossa rakennuksessa vaikka aluksi Andrea oli yrittänyt kieltää tuntemusta jopa itseltään.

Oikean puoleisen käden joka siihen mennessä oli pysyttäytynyt tiiviisti kehon sivustassa, ojentautuen jälleen kaksikon väliin - sillä kertaa tosi kättelyyn kuin sinetöidäkseen noiden kahden ihmisen sopimuksen keskenään jonka tarkoitus tulisi siitä eteenpäin oli löytää Maryamin pikkuveli turvassa ja tuoda tämä kotiin, minne tämä kuuluisikin.
Samalla tuon teon antaen hyvän tekosyyn Andrealle ottaa askelta hieman taaksepäin irti toisesta. Ja no... Andrean jos jonkun uskoen Maryamin taitoihin jotka tämä oli todistanut muille monet kerrat ennenkin, joten ehkä heidän yhteistyönsä olisi jopa hyvä asia.

__________

Aamun alkaessa nousemaan viimein yön tieltä jopa tuolla paljon pohjoisemmassa, vaikka toisin kuin Italiassa jossa aamu näytti vahvasti aurinkoiselta ja lämpimältä niinkuin yleensäkin - sillä kertaa tuolla metsän siimeksessä rikkoutuvan äänen talossa tullen enemmän katolle tippuvan kaatosateen muodossa joka jätti jälkeensä terävemmän äänen joka normaalisti olisi herättänyt kenet tahansa pintapuolisesta unesta. Yleensä siihen aikaan normaalisti keittiöstä olisi kuulunut jo elämän ääniä jotka olivat kertoneet Eveyn tai Anubiksen (tai molempien) olleen hereillä ja tekevän vaadittavia aamutoimia sillä välin kun muut vielä lepäisivät: Pandoran yleensä heräten hieman kaksikon jäljessä sillä tätä harvoin sai kuin pakon edessä heräämään samaan aikaan kuin tytärtään tai tämän isää jotka olivat jakaneet aamun alkavat tunnit yhdessä Eveyn lapsuudesta asti - kun taas Samu ja Sophien annettiin nukkua kaikista pidempään, varsinkin tämän kaikista pienimmän lapsen mikäli yö olisi jälleen mennyt valvoessa. Sinä aamuna niitä tavanomaisia ääniä kuitenkaan kuulumatta, ei ainakaan Eveyn toimesta joka edelleen nukkui harvinaisuudekseen syvää unta äitinsä valmistaman yrittijuoman ansiosta joka ilmeisesti oli kirjaimellisesti kolahtanut maaliinsa monen päivän valvottujen öiden jälkeen, näyttäen pahasti siltä että sinä aamuna talon asukkaat tulisivat nukkumaan pidempään kuin normaalissa olosuhteissa - mutta lopulta, hiljaisuuden rikkoen etuoven hiljainen narina kun se avattiin normaalia hitaammin siinä toivossa ettei ääni olisi herättänyt koko taloa - sekä nopeampi sulkeutuminen kun nuori avaaja oli huomannut heti virheensä vaikka ovi pyrittiinkin sulkemaan mahdollisimman hiljaisesti takaisin kiinni kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

Keltaisen sadetakin tullen ripustetuksi takaisin naulakkoon ja sen alle puolestaan saman väriset kumisaappaat jotka olivat yhtä märät kuin takkikin - ja sitäkin enemmän mudassa vaikka Sophie oli yrittänyt parhaansa mukaan siistiä kenkiään ettei tämän aamuinen luvaton poistuminen olisi ollut niin ilmiselvää (lapsen toivoen että vaatteet kerkeisivät kuivumaan ennen vanhempien heräämistä), jonka jälkeen nostettiin tuo riisuuntumisen takia lattialle asetettu pieni muoviämpäri takaisin otteeseen ja reitti otettiin päättäväisemmin kohti keittiötä jossa ainoa hereillä oleva sielu lapsen lisäksi, oli tuo erikoinen musta kissa joka sillä kertaa oli löytänyt paikkansa keittiötasolta ikkunan vierestä jossa vihreät kiilusilmät olivat helpommin päässeet seuraamaan tuota karkuria tarkemmin koko tämän ulkoilun ajan.

Tuon nuoren tytön ja Simonin katseiden kohdaten keittiön halki, olisi Sophie jälleen voinut vaikka vannoa tuon eläimen pystyvän ymmärtämään asioita paljon enemmän kuin tämän ehkä olisi kuulunut, tytön voiden melkein kuvitella sen moittivan katseen joka oli tarkoitettu vain hänelle sillä Sophie kyllä tiesi ettei hän olisi saanut poistua ilman lupaa, vieläpä niin ettei tämä ollut kertonut asiasta kenellekään. Mutta mitä haittaa siitä muka oli jos hän oli kokoajan talon läheisyydessä ja vieläpä katse etäisyydellä: tarkemmin sanottuna metsän laidalla ja takapihalla, jossa tämä oli viimeksi huomannut Samun kanssa ison marja-alueen. Pienen leikittelevan virneen kohoten pahoittelevasti tuolle eläimelle ja sormen nousten huulien eteen merkiksi että tämä pysyisi hiljaa, ennen kuin askeleet ottivat tuon välimatkan kiinni ja kissalle suotiin odotetut aamurapsutukset leuan ja korvan takaa joka sai huoneen täyttymään hetkellisesti tyytyväisestä kehräyksestä kertovasta äänestä vaikka Sophie tiesikin Simonin olevan varmasti vielä tyytyväisempi jos tämä saisi edes ruokaa itselleen.

Siinä missä koko sen muu talo oli ollut viimeisen kahdenkymmenen minuutin ajan täydessä hiljaisuudessa, oli puolestaan tuolla keittiössä alkanut kuulumaan selvemmin ja selvemmin elämisen ääniä jotka syntyivät pääasiallisesti Sophien toimesta kun tämä availi ja sulki kaapin ja laatikon ovia ympäri keittiötä selvästi etsien keittiötarvikkeita, jotka löydettyään tämä oli asettanut keittiötason päälle Simonin lähettyville joka itse tyytyväisenä ruokaili aamupalaansa Sophien ansiosta, vaikka välillä kissa kohottikin päätänsä kummastellen tuon nuoren lapsen menoa joka välillä pysähtyi mietteliäänä paikalleen kun ei ollut löytänyt haluamaansa, vain sännätäkseen ja kiipeilläkseen tuolien ja tasojen päällä välillä vaarallisenkin näköisesti kurkotellessaan korkealle haluamaansa. Varsinkin tuo viimeisin temppu joka sillä hetkellä oli käynnissä. Sophie oli raahannut tuolin jälleen lähemmäksi kaapistoa tutkiakseen sen sisältöä, vain todetakseen jauhopussin olevan ylimmällä hyllyllä jonne tämä ei pääsisikään niin helposti vain tuolin päältä kurottelemalla - joten lopulta tämä oli uskaltanut astua toisella jalallaan tason päälle ja ponnistaa hieman ylöspäin samalla kun toinen jalka pysyttäytyi tuolilla sen sijaan että tämä olisi (ehkä onneksi) joutunut seisomaan tason reunalla ja vaarassa menettää milloin vain tasapainonsa temppuiluillaan.
Sormenpäiden saaden pienen otteen paketin paperisesta pinnasta että se riitti vetämään jauhopussia lähemmäksi reunaa ja siitä toivottavasti syliin turvaan, - mutta sen sijaan, juuri kun Sophie oli nappaamassa jauhopussia paremmin otteeseensa, tunsikin tämä pussin sivuston repeytyvän siitä kohtaa mistä sormen päät olivat yrittäneet vetäistä pussia lähemmäksi itseään - jauhojen laskeutuen vyörynä Sophien sylissä keittiötasolle ja osaksi lattialle sekä tottakai tytön itsensä päälle vaikka tämä olikin nopeasti asettanut repeytyneen jauhopussin nopeasti pois käsistään tasaisemmalelle pinnalle repeytynyt kohta ylöspäin - mutta vahinko oli kerennyt jo sattua.
Sophien kääntäen päänsä katsomaan tuota kauempana istuvaa kissaa joka oli seurannut koko sen ajan tuota päättömältä vaikuttavaa menoa, Sophien nielaisten asteen vaikeammin tajutessaan kuinka vihainen muut tulisivat olemaan luodusta sotkusta - elleivät nämä olleet jo hereillä.
“... Hups…”

Samuel oli siihen asti nukkunut yllättävän hyvin – vaikka olikin pari kertaa yön aikana herännyt Sophien takia auttaessaan tuota kolmevuotta nuorempaa pysymään makuuhuoneessa (toisella kun oli paha tapa lähteä kävelemään ympäriinsä nukkuessaan). Kieltämättä aluksi poika oli vähän ihmetellyt noin syvää unissa kävelemistä, mutta menneiden päivien aikana siihenkin oli totuttu ja halu auttaa nuorempaa kyseisen kanssa oli noussut hämmennyksen tilalle. Aamun alkaessa lopulta kääntymään kirkkaampaa aamua kohti – eli noin kello kahdeksaa aamulla, oli Sophie edelleen ainut hereillä olija tuolla pienessä maalaistalossa, jonne matkalaiset olivat saaneet puhuttua itselleen majapaikan maanomistajalta, joka itse asui isommassa talossa kahdenkymmenen kilometrin päässä, jossa samassa suunnassa ilmeisemmin sijaitsi pieni kyläyhteisö.

Sophien touhutessa keittiössä ilmeisemmin aamiaisen valmistamisen merkeissä ja tavoitteenaan ilahduttaa muita jollakin valmiilla – vaikkakin se onnistui kymmenvuotiaalta kohtalaisesti eri onnistumisten ja epäonnistumisten kera. Tytön tekosia vahtien koko ajan tuo musta kissa, joka kuitenkin ymmärsi pysyä turvallisen välimatkan päässä työtason edustalta – ettei se saanut osakseen minkään sortin ruoan sotkuja kauniiseen mustaan turkkiinsa. Kissan kohottaen toisen etutassunsa lähelle naamaansa ja alkaen putsaamaan sitä turhia kiirehtimättä. Siinähän tuo ihmislapsi siivoaisi omat sotkunsa, kun kerran sai niitä aikaiseksikin. Tuona hetkenä kissaa kiinnostaen enemmän korvan takasensa puhtaus kuin Sophien touhuamiset jauhosotkun kanssa.

Yläkerran makuuhuoneessa, jonka lapset jakoivat keskenään – oli Samuelin rauhallisena vaikuttanut nukkuminen alkanut näyttämään enemmän levottomalle pyörimiselle, mutta siitä huolimatta poika ei vielä osoittanut selviä heräämisen merkkejä. Kyljelle kääntyneen asennon kyyristyessä enemmän sikiöasentoon – tipahti peitto viimein lattialle kaiken tuon heilumisen jälkeen. Hiljaisena alkaneen muminan kohottautuen koko ajan kuuluvammaksi, mutta sanojen kokonaisuudesta ei saanut selvää viestiä ja mahdollista kuulijaa helpottamatta se, että sanat lausuttiin latinaksi. Talossa vallitsevan rauhallisen aamun rikkoutuessa äkilliseen pelosta kertovaan huutamiseen, joka varmasti lamaannutti kaiken hetkeksi paikoilleen. Mustan kissan hypätessä nanosekunnissa jaloilleen, samalla kun portaista kuului nopeat juoksuaskeleet ja ovi kirjaimellisesti paiskattiin apposen selälleen yläkerrassa Anubiksen toimesta, joka oli herännyt sinä aamuna tuohon huutoon eikä yhdessä auringon nousun kanssa, kuten yleensä. Tämän paljon vanhemman miehen harppoen nopeasti huoneen poikki Samuelin vuoteen luokse ja istuutuen sängyn reunalle tarttuakseen poikaa olkavarsista herättääkseen toisen painajaisestaan. Auringon säteissä välkähtäen silloin jokin äkillisesti ja Anubis tunsi terän poikittaisen muodon suoraan kurkullaan. Tummanruskean ja hopean kohdaten toisensa painostavan hiljaisuuden keskellä, jonka rikkoi nuoremman pojan hengästynyt hengittäminen. Samuel oli kohottautunut liikkeensä aikana puoliksi istumaan kylkiasennosta ja nojasi nyt patjan puoleisella kyynärpäällä pehmeää tasoa vasten.

”Samu…”
Anubiksen aloittaen rauhallisesti – vaikka tämän ei olisi tarvinnut tehdä paljoakaan selättääkseen tuo nuorempi alleen ja riistää veitsi toisen otteesta, mutta tuossa mielentilassa nuorempi voisi tehdä jotakin harkitsematonta ja sitä ei haluttu nyt tapahtuvan. Oikeanpuoleisen käden alkaen kohottautumaan hiljalleen ylöspäin ja sormien koskettaen tilannetta tunnustellen pojan kättä, joka piteli veistä rystyset valkoisina.
”Laske veitsi alas. Sinulle ei tapahdu mitään pahaa, minä lupaan.”
Pojan suunnalta kuuluen silloin hyvin pitkä uloshenkäisy kuin kauan pidetty happi olisi viimein päässyt vapaaksi. Jonkin kuin naksahtaen uudelleen käyntiin nuorukaisen pääkopassa ja järjen palaten takaisin silmiin, nuoremman palaten takaisin omaksi itsekseen. Veistä pitelevän käden herpaantuen voimattomana alas, nappasi Anubis teräaseen saman tien pojalta pois ja pisti sen toistaiseksi syrjemmälle selkänsä taakse, josta Samu ei saisi sitä kuin vasta Anubiksen ohitse kurkottamalla.
”Hei…”
Hopeisen katseen hakien nuoremman pojan katseen takaisin otteeseensa ja tumman rauhallinen ääni jatkoi tilannetta tunnustellen.
”Oletko kunnossa?”
Mitään muuta vanhemman tarvitsematta sillä kertaa sanoa, kun se sai Samun nousemaan paremmin istuma asentoon ja pyyhkäisemään kämmenellään kasvojensa poikki uuden raskaamman henkäisyn saattelemana. Anubiksen antaen nuorukaiselle paremmin tilaa vuoteen reunalla ja suosiolla siirsi itsensä istumaan asteen kauemmaksi toisesta. Vanhemman antaessa tietoisesti tilaa nuoremmalle, etenkin henkisen tason puolella. Anubiksen olematta myöskään sellainen, joka kysyttäessä heti vastaisi – joten hän hyvin ymmärsi tilanteen painostavan ilmapiirin, olihan hän itsekin ollut joskus samanikäinen ja omissa solmuissaan tunteidensa sekä ajatustensa kanssa. Samun kehon eleistä lukien sinä hetkenä selvästi, että toista nolotti ja myös samaan aikaan oli hämmentynyt mikä oli oikein saanut moisen äkkiheräämisen aikaiseksi. Joten kun nuorempi oli aukaisemassa suutaan selittääkseen jotakin, otti Anubis tyynesti puheenvuoron itselleen ja asetti sanat Samun suuhun;
”Näit painajaista ja se on ihan ymmärrettävää kaikkien näiden viikkojen jälkeen.”
Anubiksen ojentaen viimeiseksi tuon pienen veitsen takaisin omistajalleen ja kehottaen pistämään sen parempaan talteen kuin tyynyn alle, mistä sen voisi löytää kuka tahansa. Vanhemman nousten ensimmäisen pois vuoteelta ja suoristaen ryhtiään aavistuksen enemmän, mikä sai selkärangan nikamat rutisemaan pienesti – samalla käden kohottautuen pyyhkäisemään hiuksia päälaen suuntaisesti, että ne asettuisivat edes vähän paremmin nukkumisen jälkeen.
”Sophien on jo hereillä alakerrassa. Autan sinua portaissa - jos tarvitset, mutta uskon sinun jo pärjäävän.”
Askeleiden vieden oviaukolle ja pään nyökkäisten pienesti ulos, merkiksi lähdöstä. Samun nousten myös ylös ja ottaen varovaisempia askelia vanhemman perässä. Pojan pistäen veitsen uuteen piiloonsa ennen huoneesta poistumista.

Samuelin ja Anubiksen päästessä viimein alakertaan (pienen kompuroimisen jälkeen portaissa) – ilmestyi kaksikko viimein keittiön oviaukosta sisään ja Samuel istuutui lähemmän keittiötuolin päälle samalla kun toivotti huomenet Sophielle yleiskielellä. Anubiksen puolestaan mennen työtason eteen ja katsoen nopeasti tilanteen lävitse tarvitsisiko lapsenlapsi jossakin apua. Muinaisenkielen lausuen tavan mukaisen aamun toivotuksen, johon kuului pieni käsi ele (sormen päiden hipaisten otsan seutua ja laskeutuivat lopuksi loivassa kaaressa alaspäin). Isoisän suoden tuon harvinaislaatuisen hymyn lapsenlapselleen, mitä muut eivät olleet koskaan nähneet miehen kasvoilla nykypäivinä.

Vielä tunnin jälkeen Sophie sai edelleen olla yksin keittiössä vain Simon seuranaan ilman että kukaan olisi herännyt tai tullut ihmettelemään niitä aamuisia ääniä joihin oli sekoittunut jauhojen tippuminen ja niiden nopea siivous, joka varmasti jätti toivomisen varaa toteutuksessa - ottaen huomioon että siivoojana toimi vain kymmenvuotias lapsi jolla kaiken lisäksi tuntui olevan mukamas kamala kiire, kananmunien rikkoutuminen jota oli seurannut hiljainen tyytymätön mumina jälleen ranskan -ja italiankielen sekotuksella kun kananmunan rikkoutuminen ei ollut onnistunut niin helposti kuin Sophie olisi halunnut ja lopulta muovikulhosta lähtevä kupea ääni kun kaikki ainekset sekotettiin viimein keskenään. Loppujen lopuksi, keittiön näyttämättä ainakaan sen puhtaammalta vaikka välissä oltiinkin yritetty siivota parhaan mukaan niitä uusimpia sotkuja pois - mutta hän kerkeäisi siivoamaan varmasti jälkikäteenkin, eikö?

Talon täyttäen kylmäävä kauhun huuto, joka sai sen rauhallisesti alkavan aamun rikkoutumaan silmän räpäyksessä, jättäen jälkeensä painavan huolen joka sai nopeimmat reagoimaan heti - rappusista alkaen kuulumaan nopeita juoksuaskeleita, ilmeisesti kuuluen Anubikselle joka oli nukkunut ainoana olohuoneen puolella. Sophien reagoidaan samalla tavoin viimeistään tuossa kohtaa, käsiin nostetun uunipellin tullen lasketuksi pöydän päälle sen enempää ajattelematta että siitä varmasti kuului kovempi ääni - pienempien juoksuaskelten lähtien kulkemaan tuota samaa reittiä kuin isoisä oli juossut, kohti heidän yhteistä huonettaan josta tuo pelottava hädän ääni kuului.
Jalan tömähtäessä yläkerran lattiaa vasten valmiina jatkamaan juoksua tuon ovenaiseksi paiskatun oven luokse ja siitä Samun luokse, mutta tuo liike tuli pysäytetyksi kun selänpuolella tuntui rauhoittava kosketus joka sai kasvot kääntymään pelästyneen näköisenä ympäri, vain kohdatakseen isoäitinsä kysyvän katseen joka myöskin näytti siltä että tämä olisi noussut juuri ylös sängystä. Ehkä onneksi Pandoran onnistuen pitämään itsensä sen verran rauhallisen näköisenä ettei tästä heti huomannut tämän suorastaan pompanneen myöskin sängystä tuohon karmivaan huutoon joka oli nyt loppunut (kiitos Anubiksen).
”Sophie, mitä täällä tapahtuu?”
Rauhallisen äänen kysyessä tuolta nuorelta tytöltä joka oli onneksi pysähtynyt sillä kertaa paikalleen eikä jatkanut ryntäämistä tunteidensa vallassa isoisänsä jäljessä tuonne huoneeseen jossa selvästi oli tilanne päällä, Pandoran saamatta kuitenkaan sen parempaa vastausta tuolta lapselta joka oli yhtä tietämätön tilanteesta kuin he muutkin mutta sitäkin enemmän jännittyneenpi kun ei tiennyt mikä tilanne oli sillä hetkellä, sai se lopulta vanhemman ottamaan rauhallisempia askeleita tuonne avonaisella ovelle nähdäkseen ehkä enemmän tarvitsiko Anubis apua tuon vanhemman pojan kanssa vain nähdäkseen juuri silloin Anubiksen nappaavan jotain Samun kädestä ja asettavan sen kauemmaksi pojan itsensä otteesta turvaan.
”Onko Samu kunnossa?” Hiljaisemman äänen kysyessä edelleen paikaltaan, sai se katseen kääntymään uudelleen Sophieen joka odotti edelleen paikallaan yhtä jännittyneenä, vaikka tämän kirkkaista silmistä näkyikin aito huoli tuota kolmevuotta vanhempaa poikaa kohtaan kun Sophie ei osannut, eikä myöskään ehkä onneksi ymmärränyt piilottaa omia tunteitaan niinkuin he muut koska Evey ei ollut halunnut opettaa kyseistä taitoa kuopukselleen noin nuorena ja näin tallata tämän perusluonnetta alas. Punertaville huulille muodostuen silloin rauhoittavanpi hymy, Pandoran irtaantuen tuon oven luota palatakseen takaisin Sophien luokse ”Näyttää siltä että isoisälläsi on kaikki hallussa Samun kanssa. Tulehan pikku kukkani, yritetään saada sinua puhtaammaksi ennenkuin äitisi herää, eikö.” Sophien ja Pandoran lähtien kulkemaan käsi kädessä takaisin portaita pitkin alakertaan kohti keittiötä jossa oli edelleen keskeneräisenä aamupalan valmistus ja ylipäätänsä siivoaminen. Ja no, ehkä tyttökin olisi hyvä saada vähän siivommaksi samalla kertaa.

Yläkerrasta alkaen kuulumaan uudelleen elämisen merkkejä, tällä kertaa kahden henkilön toimesta vaikka toinen kuulostikin tulevan hitaammin pienen kompuroinnin kera - oli Pandora itse siirtynyt sillä hetkellä itse hetkellisesti keittiön ulkopuolelle etsiäkseen moppia jolla saataisiin Sophien tekemä sotku lattialta siivottua nyt kun Sophie oli saanut viimein aamupalamuffinssit uuniin isoäitinsä avustuksella, jättäen näin tuon kaikista nuorimmaisen jatkamaan keittiötason pyyhkimistä jauhoista ja levinneestä taikinasta kun sitä oltiin sekotettu ehkä vähän liian voimakkaasti kiireessä.
Tutun äänen toivottaen touhuavalle nuoremmalleen yleiskielellä huomenet niinkuin kaksikolla oli ollut siihen mennessä tapana aina aamuisin, kääntyi Sophien omat paljon kirkkaammat silmät katsomaan saapunutta kaksikkoa yhtä iloisesti niinkuin aina ennenkin vaikka äsken tämä olikin ollut selvästi huolissaan tuosta vanhemmasta pojasta vaikka toistaiseksi tämä näyttikin olevan kunnossa jälleen.
Isoisän myös toivottaen lapsenlapselle huomenet vaikkakin muinaiselle kielellä jota kaksikko oli alkanut käyttämään keskenään enemmän viimeisten viikkojen aikana kun tuolle vanhemmalle miehelle oli viimein paljastanut lapsenlapsensa osaavan tuota kuollutta kieltä kuitenkin, vastattiin tälle takaisin samalla tavalla jonka jälkeen isoisä sai osakseen myöskin tuon iloisen hymyn joka aina jaksoi nousta tytön kasvoille vaikka olisi ollut kuinka huono päivä hyvänsä.

Sophien selittäen nolostuneena tekemäänsä sotkua isoisälleen ja pahoitellen ettei ollut kerennyt siivoamaan vaikka oli ollut tarkoitus, Pandoran astellen silloin takaisin keittiöön mopin kanssa. Naisen toivottaen myöskin huomenet tapojen mukaan, kuitenkaan omalla tavallaan odottamatta vastausta Anubiksen puolelta öisen keskustelun pohjalta joka oli jäänyt kesken jälleen miehen itsensä toimesta - kohtasivat ruskeat silmät silti tuon hopeisen katseen joka sai joka kerta kehon tuntemaan itsensä hetkellisesti lamaantuneeksi vaikka päällepäin pyrittiinkin näyttämään ettei toisen läsnäolo muka vaikuttanut millään tavoin häneen.
”Sophie ilmeisesti unohti valmistaa itselleen aamupalaa kaiken töminän keskellä.” Naisen todeten lopulta toiselle pienen hymyn kera, pään tehden pienen nyökkäyksen puolestaan kulmassa avattuun paahtoleipä pussiin jota varmasti oltaisiin haluttu laittaa leivänpaahtimeen mutta teko oli ilmeisesti keskeytynyt ja unohtunut siivoamisen aikana täysin ”Joten, haluatko auttaa siivoamaan Sophien kanssa vai valmistatko loput aamupalasta?”

Sophien siirtyen puolestaan isoisänsä ohitse ja näin ohittaen molemmat isovanhemmistaan, napaten kuitenkin tuon pienen muoviämpärin pöydältä mukaansa jossa oli vielä jonkin verran aamulla poimittuja marjoja, sekä mukin joka sisälsi äsken valmistetun kaakaon ja poistuen istumaan puolestaan Samun viereen niinkuin nämä olivat tehneet useimpina aamuina - vaikka Sophie tiesikin joutuvansa vielä jatkavan siivousta hetken päästä, sotkenut kun itse oli. Kaakaon tullen hivutetuksi ämpärin kanssa lähemmäksi tuota vanhempaa poikaa joka normaalisti ei ollut tottunut heräämään vielä ihan noin varhain ylös uniltaan, Sophien luoden tuolle asteen pahoittelevamman hymyn
”Kävin keräämässä aamulla marjoja joita löysimme toissapäivänä. Anteeksi etten saanut aamupalaa valmiiksi ennen heräämistäsi.” Nuoremman pahoitellen Samulle sillä yleensä kun he olivat heränneet, oli aamupala jo valmiina useimmin joko Eveyn ja/tai Anubiksen toimesta ja olihan Sophie halunnut kerrankin yllättää ystävänsä sekä perheensä jollakin makeammalla aamupalalla muistaessaan varsinkin toisen olevan enemmän nimenomaan makean perään. Varsinkin Sophien muistaen äitinsä puhuneen kuinka tärkeää ruokailut olivat Samulle tämän diabeteksen takia, joten sitäkin isommalla syyllä tyttö oli halunnut huolehtia toisesta - samalla tavoin kuin Samu oli huolehtinut hänestä niiden viikkojen ajan.

Tosiaankin tuolla keittiössä (hopeisen katseen mitaten kyseisen tilan nopeasti seinästä seinään) vallitsi omanlaisensa kaaos, vaikkakaan se ei ollut ihan sieltä pahemmasta päästä, mutta…
Paljaan jalkapohjan tuntien silloin jonkin pehmeän massamaisen muodon leviävän päkiän alla, kun jalkapohja laskettiin otetun askeleen jälkeen. Kylmien väreiden kulkien väkisinkin niskaa pitkin sen enempää asiaa ajattelematta. Pienen kurkun rykäisyn selvittäen karheaa kurkkua ja toisen kulmista kohottautuen kysyvän oloisesti Sophieta kohti, joka jo kiirehti selittämään isoisälleen aamuisia tapahtumia keittiössä. Sisään ja uloshengityksen tapahtuen tahallaan asteen hitaammin, kun vanhempi pyrki rauhoittamaan itsensä ja muistuttamaan itselleen kohteen olevan edelleen kymmenvuotias lapsi, joka hyvää hyvyyttään oli yrittänyt valmistaa muille aamupalaa ja selviytyä siitä yksinään. Pienen pään nyökkäyksen ruokapöydän suuntaan antaen lapsenlapselle sanattoman luvan poistua työtason luota ja mennä istumaan Samun seuraksi. Toisen käden suoristautuen samaan aikaan Pandoraa kohti ja ottaen naiselta ojennetun mopin vastaan. Tuona hetkenä roolijako oli sillä selvä; Anubiksen hoitaen siivoamisen ja Pandora aamupalan valmistamisen.

Sophien ja Samun puhuen tavanomaisia nuorten ihmisten juttuja keskenään (eli ei kovin rakentavia siihen aikaan aamusta). Ehti tuo vanhempi poika jo keksiä oman huvituksensa syömistään marjoista, näiden värjätessä kielen tumman mustan sinertäväksi, näytettiin tytölle kieltä naaman irvistämisen yhteydessä (tarkoituksena saada Sophien vain nauramaan ja paremmalle tuulelle). Kaksikon touhuamisen keskeytyen viimein Anubiksen ohi heittämään kysymykseen / toteamukseen kylään lähdöstä sinä päivänä – sillä ruokavarastoja ym olisi täydennettävä taas alkavaa uutta viikkoa vasten. Samun ehtien jo esittämään kysyvän ilmeensä, johon Anubis vastasi myöntävästi, että toinen saisi jo kävellä sopivan pitkiä matkoja ilman polvi tukea ja he eivät aikoisi muutenkaan viipyä kylässä montaa tuntia. Kyseisen tiedon saaden Samun hymyilemään aidosti tyytyväisenä ja nopeuttamaan oman aamupalansa syömistä.
_________________

Andrean ja Chadin päästessä lähtemään Florenze suvun kartanolta takaisin De Fioren omalle maa-alueelle – oli tämä vanhempi mies pysynyt lähes koko matkan omissa ajatuksissaan ja miettinyt selvästi jotakin, jota ei kuitenkaan vielä jaettu oppilaan kanssa. Vasta kun kaksikko pääsi takaisin Andrean suvun kotiin – oli Chad pyytänyt toista seuraamaan, kun vanhempi oli vienyt heidät takaisin De Fioren suvun holviin maan alle, missä kaikki oli palautunut ennalleen (kuten aina aikaisemminkin). Vasta nyt kun he seisovat kahdestaan tuolla holvissa, kääntyi Chad nuorempaa kohden ja kehotti istuutumaan huoneen keskelle (kaikkien noiden sukua edustavien patsaiden silmien alle).
”Minun olisi pitänyt tehdä tämä jo silloin kun otin opettamisesi vastaan.”
Chadin lausuen ohiheittävästi, samalla kun otti seinän vierustalta osittain poltetun suitsuke nipun ja sytytti sen uudelleen palamaan taskustaan kaivamalla sytkärillä. Tilaan alkaen tiivistymään selvä humalluttava haju, joka hyvin petollisesti kietoi otteeseensa. Chad oli nostanut maskin nenän ja suunsa eteen, ettei itse saisi suitsukkeen vaikutuksesta osaansa. Andrean kuullen mentorinsa puhuvan rauhallisesti jossakin edessään, vaikkakin sillä hetkellä se tuntui kuin puhe olisi kuulunut joka puolella tai ei aina välillä ollenkaan. Chadin pyytäen Andreaa luottamaan häneen ja olemaan mahdollisimman rento ottaakseen vastaan sen mitä ikinä tulisikaan tapahtumaan. Äänen vaipuen kuin kuiskaukseksi;
”Sinun on aika ottaa sukusi siunaus vastaan esi-isältäsi.”
Mielen kuin kaatuen hallitusti taaksepäin ja kaikki nielaistiin pimeyden syleilyyn.

Viileän ilman hivellen kasvoja hellästi, samalla kun seinällä roikkuvat soihdut loivat sekaan tulen lämpöä. Valkoisten pitkien verhojen heiluen kivipylväiden väleissä rauhallisen tuulen tahdissa. Andrean huomaten silloin istuvansa keskellä isompaa huonetta, jonka kattoa pitelivät nuo kivipylväät ja kauempana avautuen iso parvekkeen kaltainen tila, josta näkyvä avautui jonnekin kauas (maantiedosta olematta sillä kertaa hyötyä). Sen saman naiselle kuuluvan äänen lausuen hellästi;
”Nouse ylös, Andrea. Olet turvassa.”
Nuorukaisen tuntien kuin poskeansa olisi kosketettu koko kämmenellä, sen jättäen lämmönkaltaisen tunteen jälkeensä ja samalla se herätti sydämessä lävistävän surun, joka viilsi koko kehon lävitse.
”Nouse ylös…”
Tuulen tarttuessa parvekkeen oviaukkoa suojaaviin verhoihin ja heittäen ne edestä pidemmäksi ajaksi syrjään. Andrean erottaen aikuisen miehen hahmon parvekkeella. Miehen ollessa selin huoneessa olijaan ja nojaten kämmenillään pienesti parvekkeen kaiteeseen. Mustien hiusten latvojen heiluen tuulessa pienesti. Parvekkeella olijan vaatetuksen ollen selvästi yli 3000 vuotta eläneen henkilön, joka ajoittui muinaisen Egyptin valtakaudelle. Lannevaatteessa roikkuvien ohuiden metallikoristeiden kimmeltäen ajoittain tuulen aiheuttaman liikkeen sanelemana. Selän suoristautuessa ryhtiinsä ja keho alkoi kääntymään turhia kiirehtimättä osittain ympäri selän takana olijaa kohti. Puhtaan värisen merenpihkan lävistäen kirjaimellisesti niihin katsovan sielun. Silmien värityksen ollen niin läpitunkeva, että niihin ei tiennyt olisiko katsonut takaisin vain painanut katseensa ennemmin maahan turvallisempaan paikkaan. Andrean kohdaten edesmenneen esi-isänsä kasvotusten. Sin ibn Abdelin.
Tumman rauhallisen äänen silloin lausuessa kysymysmuodossa;
”Kuka olet, Andrea De Fiore?”
Siinä missä Anubiksen ääni poisti hapenkin huoneesta ja loi kuulijassaan syvää kunnioitusta pelon muodossa, vaikka mies olisikin puhunut rauhallisesti – oli Sinin äänellä päinvastainen vaikutus, sen luoden syvää kunnioitusta, mutta samaan aikaan antoi lämpöä ja syvää luottamusta kuulijalle itselleen. Parvekkeen kaiteen puoleisen käden kohottautuen reunalle, paljastaen ranteen mustan tatuoinnin; Horuksen silmä.
Sinin kiirehtimättä Andrean vastausta. Esi-isän katsoen sukunsa sen hetkistä vartijaa ja jatkajaa tyynen tarkkailevasti. Nähden toisen kasvoilta ja silmistä elämän ilot ja surut nuoreen ikään nähden. Nähden nuoren miehen kasvoilta isänsä menetyksen liian varhain ja mitä se oli saanut toisessa syntymään sisimmässä. Nähden epävarmuuden ja epävakaat askeleet, jotka yrittivät olla suvun arvon kaltaiset, mutta silti ne olivat vielä heikot. Sinin nähden Andrean sielun paljaana edessään, mutta silti tämä halusi kuulla toisen omat sanat esitettyyn kysymykseen; Kuka Andrea oli?

Matka takaisin kotiin oli ollut jälleen epätavallisen hiljainen Andrean ja Chadin välillä. Kummankaan kuitenkaan kiirehtimään rikkomaan tuota outoa hiljaisuutta jossa kummallakin heistä selvästi painoi omat mietteensä sillä hetkellä olkapäillä: Andrean pyöritellen yön ja aamun tapahtumia uudelleen lävitse mietteliäänä, kun taas Chad puolestaan pyöritteli itsekin jotakin mielessään. Vanhemman kuitenkaan toistaiseksi jakamatta mitään oppilaalleen vaikka Andrea oli yrittänyt udella mentoriltaan oliko toinen löytänyt tippukiviluolasta jotain ennenkuin heidän oli ollut pakko poistua sortumisen alta paikalta mutta Chad ei ollut sanonut mitään suoraan. Enemmän ohittanut kyseisen keskustelun, jonka jälkeen tuo hiljaisuus oli ollutkin vahviten läsnä kummankin osapuolen toimesta.
Lopulta kartanon pääsisäänkäynnin avautuen jälleen kaksikon tieltä ja ottaen heidät uudelleen vastaan, oli Andrea valehtelematta ollut elätellyt jonkin asteen toiveen harsoa mikä antaisi kummallekin heistä syyn pitää lepopäivä opiskeluista (jotka olivat jääneet kesken illasta), varsinkin Chadin puolesta joka ei ollut antanut itselleen mahdollisuutta levätä yön tapahtumista huolimatta - mutta sen sijaan… Chadin pyytäen Andreata seuraamaan jälleen tuonne takan taakse avautuvaan käytävään, josta he olivat lähteneet edellisenä päivänä kallion alle. Nuoremman kereten vain kurtistamaan kysyvästi kulmiaan mentorilleen, mutta sen enempää nurisematta vastaan, oli tämä seurannut toisen perässä tuonne tuttuun pimeyteen ja siitä suvun holviin joka oli palautunut takaisin normaaliksi, - kuin mitään muutosta ei olisi koskaan tapahtunutkaan ja kaikki se olisi ollut vain näiden kahden ihmisen kuvitelmaa.

”Mitä teemme täällä? Etkö saanut tarpeekseni viime öisestä?” Andrean kereten kysymään Chadilta, kehon istuutuen silloin huoneen keskelle niinkuin toinen oli pyytänytkin - Andrean ollen jälleen kirjaimellisesti kaikkien niiden edellisten vartijoiden silmien edessä tarkasteltava - tunsi nykyinen vartija jälleen kaikki ne katseet itsessään samalla tavalla kuin edellisenä iltanakin kun he olivat etsineet Chadin johtolangan mukaisesti auringon symbolia ja Andrea oli tietoisesti yrittänyt pysyttäytyä nimenomaan pois patsaiden edestä sen epämukavan tunteen vuoksi. Mutta sillä kertaa … Chadin antamatta vaihtoehtona oppilaalleen yrittää välttää tuota tulevaa hetkeä, josta Chad mainitsi viimein ääneen hänen kuultavakseen ohiheittävästi, kuitenkaan kertomatta vielä mitä ne sanat edes merkitsivät - katsoivat ne erikoisen värinen silmäpari kummastellen toisen selkää, joka oli juuri sillä hetkellä ollut kääntyneenä häneen päin ettei hän heti nähnyt tuota suitsuketta mutta kuuli ja haistoi sitäkin enemmän jonkun syttyneen miehen toimesta… siitä menemättä kauaa kun huoneeseen levisi tuo aisteja lävistävä haju, joka sai joka ikisen aisteista turtumaan yksi kerrallaan.
Chadin äänen kuuluen ympärillä kaikuvana kuin tämä muka olisi ollut kaukanakin tilassa vaikka Andrea näki toisen edessään - välillä toisen sanojen muuttuen melkein hiljaisemmaksi kuin kuiskaus itse, jokaisen liikkeen Andrean kehossa tuntuen yhtäkkiä raskaimmalta ja hitaammalta kuin ne todellisuudessa olivat, päässä huimaten vaikka kuinka Chad yritti sanoa jotain – joka lopulta jäi melkolailla kuulon ulkopuolelle. Ainoan minkä Andrea pystyi vielä ymmärtämään tai edes kuulemaan suhteellisen selkeästi ollen Chadin viimeisen sanat: “Sinun aika ottaa sukusi siunaus vastaan esi-isältäsi…” jonka jälkeen mielen ottaen valtaansa voimakas kaatumisesta kertova tunne, joka tuntui enemmän kuin mieli olisi tippunut korkealta unessa - pimeyden nielaisten hänet kokonaan.

Seuraavan kerran kun silmät avautuivat, - ei katseeseen vastannut enåän se pimeä holvi jonne valoa toi vain seinillä asetetut lyhdyt tai edes Chad, vaikka aivan hetki sitten tämä oli ollut silmien edessä maski naamallaan…
Korvien erottaen silloin sen saman äänen, joka oli yölläkin puhunut Andrealle - kasvojen tuntien hellän kosketuksen joka tuntui lämpimältä ja lohduttavalta kun nuorukainen oltiin kiskaistu tuohon outoon tilanteeseen ilman sen isompia selityksiä… mutta miksi tuo kosketus silti jätti sydäntä rikkovan surun tunteen jälkeensä…? Siltikään, Andrean näkemättä tuota puhujaa tuossa samassa tilassa, joka oli paljon isompi kuin se mikä piiloutui heidän kotinsa alle ja josta oli tullut kuluneiden vuosien aikana tutumpi… minkään tuossa uudessa ympäristössä itseasiassa näyttämättä tutulta.
Kehon alkaen varovasti nousemaan ylös, varoen aluksi automaattisesti kylkeään ja nilkkaansa joita oli särkenyt yöstä lähtien, vain todetakseen kivun olevan tuolla… missä hän ikinä olikaan, täysin poissa. Samalla hetkellä kun keho saatiin suoristettua koko pituuteensa, heilahtivat parvekkeen oven eteen asetetut valkeat verhot voimakkaammin syrjään ja paljastaen niiden takaa hahmon jota Andrea ei todellakaan ollut odottanut näkevänsä. Miehen nojaten parvekkeen kaiteeseen selin, kääntymättä vielä katsomaan tuota saapunutta henkilöä enempää kiirehtimättä - mutta Andrean tunnistaen tuon vanhemman miehen siitä huolimatta. Vaatteiden muistuttaen siitä samasta aikakaudesta jonka he olivat nähneet yöllä riivatun Anubiksen päälle tippakiviluolastossa, silmien edessä välähtäen muistikuva jälleen siitä holvissa seisovasta marmoripatsaasta joka oltiin ikuistettu noin kolmenkymmnen ikävuoteen asti… ja joka erehdyttävästi muistutti Giovannia, niinkuin moni oli asiasta huomauttanut.
Lopulta, Andrean saaden vahvistuksen itselleen, hahmon kääntyessä täysin ympäri ja kohdistaen ne puhtaan merenpihkanväriset silmänsä tähän paljon nuorempaan vartijaan, joka oli vielä jäänyt seisomaan tuon huoneen keskiöön vaikka tilaisuuksia olisi varmasti ollut liikkuakin. Andrean nähden esi-isänsä kokonaan edessään, sen saman miehen jonka teot kaikuivat vielä nykypäivänäkin heidän sukunsa jäsenien keskuudessa ja jota kunnioitettiin edelleen tuhansien vuosien jälkeenkin.
Nielaisun tapahtuen asteen vaikeammin.
Mitä seuraavaksi? Chad oli sanonut että hänen tulisi saada viimein sukunsa siunaus esi-isältään… mutta… miten?
Viimein, hiljaisuuden katketen Sinin toimesta, joka rauhallisella äänellään kysyi kuka Andrea todellisuudessa oli - eivät silmät vielä päästäneet irti toisesta vaikka kysymys olikin ollut aluksi kenelle tahansa erikoinen. Kysymyksen jääden hyvin avonaiseksi, jättäen näin monen monta linjaa jolla vastata tuohon kysymykseen: joko pinnallisesti joka antaisi itsestään mahdollisimman parhaimman kuvan, ehkä hän voisi olla vain hiljaa ja antaa Sinin vain löytää oman vastauksensa tuolla sielua tutkivalla katseellaan tai hän vain vastaisi kysymykseen kysymyksillä niinkuin yleensä ihmiset tekivät kun eivät tienneet mitä pitäisi vastata… vaikka Andrea ei voinutkaan olla tuntematta että Sin oli nähnyt hänen kuolevaisen kehonsa taakse heti kun tämän silmät olivat osuneet häneen. Kysymys kuuluikin, mitä Sin oli nähnyt loppujen lopuksi.

Ehkä onneksi Sinistä huokuvan auran ollen paljon lähestyttävämpi kuin mitä Andrea oli ehkä kuvitellut, Sinin kiirehtimättä saamaan nuoremmalta vastausta vaan odotti kärsivällisesti sanojen muodostumista Andrealta itseltään tuohon kysymykseen johon haluttiin vastaus kysyttävältä itseltään.
Andrean kuullen itsensä henkäisevän syvemmin kuin se olisi ollut se viimeinen asia mitä tarvittaisiin ajatusten kokoamiseksi.
”… Joku joka hakee vielä paikkaansa tässä maailmassa, mutta samalla ei tiedä mihin suuntaan jatkaa. Joku joka haluaisi olla sukumme arvojen kaltainen, mutta silti vielä horjuva askeleissaan. … Joku joka tietää että voisin opiskella ja lukea kaikki maailman kirjat, mutta yksikään niistä ei tule opettamaan minua tarpeeksi tähän velvollisuuteen koska lähtökohta on niin erilainen kuin menneisyydessä.” Asteen hiljaisemman äänen viimein lausuen ääneen, voimatta olla hymähtämättä itselleen kuunnellessaan omia sanojaan. Ja silti, jokaikinen sana oli vain puhdas totuus, joita joku viisaampi olisi voinut sanoittaa selkeämmin eksyneeksi sieluksi. Askeleen uskaltautuen ottamaan silloin ensimmäisen liikkeen tuota parveketta kohti, vaikka tuon puhtaan merenpihkanväriä muistuttavan katseen ei olisi ollut vaikea lukittaa nuorempaansa paikalleen huoneen keskiöön niin kauaksi kuin tuo keskustelu olisi läsnä kaksikon välillä.

Askeleen ylittäessä parvekkeen oviaukon, pystyi Andrea tuntemaan tuulen vireen kasvoillaan ja tummissa hiuksissaan jotka heilahtivat liikkeen myötä. ”… Joku jossa yhdistyy sekä sinun että parhaan ystäväsi verilinjat keskenään ja kantaa kummankin vahvuudet että heikkoudet sisällään. Joku, joka on saanut kasvaa viimeisten vuosien aikana enemmän vartijaksi vaikka sitten epävirallista reittiä kun se oltiin ensin otettu väkisin pois. Joku, joka haluaisi suojella kaikkia tulevalta vaikka se veisi itseni varhaiseen hautaan isoisäni käsien kautta.” Askeleiden pysähtyen viimein kokonaan Sinin eteen, tuon erikoisen silmäparin jossa yhdistyi se kylmä hopea ja lämmin meripihka, joiden keskiöön oli alkanut nousemaan se tuttu päättäväisyys joka päästänyt irti edessään seisovasta esi-isästään vaikka tästä huokuva aura olisi milloin tahansa voinut oikeuttaa laskemaan katseen takaisin maahan mahdollisimman nopeasti.
”… Joku, joka voi vain toivoa että olen riittävä kantamaan Horuksen silmää ranteessani sellaisena kuin olen.”

Nuorukaiselle kuuluvan äänen alkaessa lopulta lausumaan vastaustaan kuuluville ensin tuo hyvin raskaan kuuloisen henkäisyn jälkeen – vahvisti jo tuo pelkästään Sinille, kuinka isoa kuormaa nuorempi mies kantoi harteillaan. Merenpihkan värisen katseen seuraten tyynesti lähestyvää Andreaa, irrottamatta katsettaan kertaakaan pois toisen kasvoista ja silmistä. Parvekkeelle lankeavan päivän valon paljastaen nuo erikoisen väriset silmät, joiden keskiössä oli sen hetken aikaa ollut selvä hopeinen sävy, kun nuorempi oli vielä pysytellyt huoneen hämäryydessä (tuon pienen hetken ajan Sinistä tuntuen kuin tämä olisi saanut katsoa Anubiksen silmiä ja se sai sydäntä kouraisemaan puhtaasta ikävästä) – ja nyt kun toinen oli antanut itsensä astua parvekkeelle johtavan oviaukon toiselle puolelle ja valo oli päässyt enemmän silmiin, oli väritys alkanut taittumaan enemmän merenpihkan sävyn suuntaan, joka oli heidän sukulinjansa ominaisin ulkonäön piirre.

Andrean puhuessa jotakin velvollisuuden kulkeutumisesta itselleen epävirallista reittiä pitkin, sai tuo toteamus vain Sinin hymyilemään rauhoittavan lämpimästi ja lausumaan;
”Sinä olet juuri siinä missä sinun pitkääkin olla, Andrea. Ei yhtään enempää, eikä vähempää – sillä jokainen meistä kyllä löytää paikkansa hänelle tarkoitetussa elämän pyörässä, vaikka välillä emme aina ymmärräkään kaikkea elämässämme tapahtuvia muutoksia ja yhteen sattumia.”
Esi-isän astuen sillä kertaa itse lähemmäksi nuorempaa miestä, kun toinen oli jäänyt vielä seisomaan ns. ”turvallisen välimatkan” päähän parvekkeen oviaukon lähettyville. Sinin ja Andrean saaden katsoa toisiaan silmästä silmään saman pituuden vuoksi. Vanhimman nähden todellakin edessään sukunsa sen hetkisen vartijan, mutta tämän perhesiteet kallistuivat myös Anubiksen sukulinjan puolelle (sen nähden noista silmistä ja osittain myös kasvojen piirteistä).
Se oli siis totta… vartijoiden suku oli viimein yhdistynyt demonin sukulinjan kanssa… kuten se oli ollut lähellä tapahtua aikalaskurin alussa, mutta jumalat ja kuolemattomat eivät olleet suoneet kyseisen toteutumista.

”Puhuit erilaisesta lähtökohdasta kuin sinulla nyt.”
Tummemman äänen rikkoessa lopuksi kaksikon välille laskeutuneen hiljaisuuden, jonka aikana katseet olivat puhuneet enemmän keskenään kuin mitkään sanat yhteensä. Sinin astuessa silloin kiireettömästi Andrean ohitse ja jääden odottamaan toista parvekkeen oviaukon eteen laskeutuneen verhon edustalle, kunnes tarttui kädellään verhon paksuun reunaan ja alkaen siirtämään sitä syrjään.
”Anna minun siis näyttää sinulle.”
Verhon takaa paljastumatta enää se samainen huone, mistä Andrea oli lähtenyt alussa liikkeelle – vaan sen sijaan verhon takaa paljastui pitkä kivinen käytävä, jota soihdut valaisivat symmetrisesti. Sinin kehottaen Andreaa seuraamaan perässä ja tarkkailemaan vain ympäristöään, sillä he eivät olleet näkyviä tuolla ajassa ja paikassa oleville.
Käytävän hämäryydessä hiljaisuuden alkaen asteittain muuttumaan ihmisten huutojen kohinaksi, sen tuoden mieleen meren aaltojen pauhun, jotka kuin hakkasivat voimallaan kallioita vasten. Ilmapiiristä aistien kiihkon, jännityksen, verenjanon ja osittaisen pelon, mutta tuo viimeinen tunnetila ei ollut aistittavista huutajien suunnalta.
Käytävän avautuessa viimein tuonne laajalle aukiolle, jonne oli kokoontunut selvästi kaikki kaupungin asukkaat (niin köyhät kuin arvovaltaisetkin), kaikkien haluten selvästi päästä katsomaan sen päivän mestauksia, jotka aina tietyn kuun päivänä toteutettiin tuolla samaisella aukiolla. Andrean nousten puiselle lavalle Sinin perässä, pystyi nuorempi haistamaan veren tukahduttavan metallisen hajun keskipäivän auringon paahteessa. Mestauksia toimittavan ylipapin lausuessa silloin viimeisen kiitorukouksensa Egyptin jumalille ja puhdistaen pitelemänsä veitsen terän vedellä ja liinalla.
Lavalla seisovien ihmisten kiinnittämättä mitään huomiota Sinin ja Andrean läsnäoloon, näiden katsoen suoraan näistä läpi. Esi-isän puhuen nuoremmalle rauhallisesti – vaikka tuo mennyt muisto ei ollut koskaan parantunut, eikä niin koskaan varmaan tulisi tapahtumaankaan.
”Olimme tehneet Anubiksen kanssa sopimuksen jo monta kuukautta sitten ennen tätä päivää, mutta siitä huolimatta ystäväni yritti vaikuttaa kohtaloonsa – vaikka se kaikki oli jo ennalta määrätty. Hän ja nuorin sisareni yrittivät lähteä maanpakoon, koska sisareni odotti Anubiksen lasta.”
Kahden vartijan retuuttaen otteessaan pitelemänsä nuoren naisen puuportaita ylös lavalle ja pakottaen polvistumaan mestausalueen reunalle, jossa ylipappi odotti jo seuraavaa syyllistä uhrattavaksi syntiensä hyvitykseksi. Papin alkaen lausumaan ensin kiitostaan ja lopuksi alkaen puhumaan kansalle uskollisuudesta suvulleen ja etenkin naisen kunniasta perheelleen, kuinka se tarkoitti löystymätöntä kuria ja siveellisyyden pitämistä loppuun asti, kunnes se olisi siirtyvä aviomiehelle. Toisen kahden vartijan tuodessa lavalle toisen henkilön, jonka päätä suojasi vielä vaatetukseen kuuluva huppu. Vartijoiden tarvitsematta tehdä paljoakaan kuin vain päästä irti pahasti hakatusta nuorukaisesta – niin tämä rojahti polvilleen ja sai juuri kätensä maahan tukevasti - ettei seuraavaksi olisi tipahtanut kasvoilleen puiselle lavalle. Verinoron, johon mukaan sekoittui sylkeä, valuen alas hupun peitosta maahan. Ylipapin jatkaen saarnaamistaan kuulijoille, riuhtaisi nuorempi nainen itsensä hetkeksi irti ja kompuroi kiireesti lavalle tuodun nuorukaisen luokse. Angelinan polvistuen alas ja kohottaen kätensä hupun sisimpään, laskien tuon raskaan vaatekappaleen hitaasti alas. Hupun tipahtaen niskan puolelle, paljasti se altaan kaksikymmentäviisi täyttäneen nuorukaisen, jonka ulkonäkö kertoi todella pahasta kurittamisesta fyysisesti, mutta siltikään se ei ollut sammuttanut noiden hopeisten silmien paloa, joka henkisellä tasolla kirosi ylipapin, salaseuran, faaraon hovin, faaraon itse, jokaisen. Angelinan laskien kätensä molemmin puolin kasvojen sivustaa ja kohdistaen oman merenpihkan värisen katseensa hopeisiin. Huulten liikkuessa jotakin sanovasti, mutta ihmismassan huuto peitti sen kaiken alleen. Anubiksen kohottaen otteensa naisen käsien ranteiden ympärille ja antoi Angelinan painaa otsansa omaansa vasten, kummankin sulkien silmänsä hetkeksi. Miehen veren tahraamien huulien lausuen hiljaisesti; ”Ikuisuudesta ikuisuuteen rakastan sinua, aurinkoni.”
Vartijoiden kiskaistessa naisen kauemmaksi, samalla kun toiset vartijat painoivat Anubista maahan – ettei tämä päässyt estämään tulevaa tapahtumasta. Angelinan yrittäen taistella vielä viimeisen kerran kaikilla voimillaan vastaan, kun tämä joutui vielä kuolinhetkenäänkin todistaa rakkaansa pahoinpitelyn edessään. Yhden vartijoista hakaten paksulla puukepillä nuorukaista niin monta kertaa, että tämä jo lyyhistyi maahan vatsalleen. Hopeisen katseen kohottautuen katsomaan vielä viimeisen kerran Angelinan kasvoja kauempana, kunnes auringon valosta välkähti teränpinta ja veri roiskahti puisille lankuille. Angelinan elottoman kehon kaatuessa maahan ylipapin jalkojen juureen.

Menneen muiston alkaessa hämärtymään kadoksiin hiljalleen Sinin ja Andrean ympärillä. Vain jostakin päin kuuluen veden hiljainen helähtäminen, kun vesipisara tipahti kerta toisensa jälkeen alas. Tumman, aavistuksen surullisen, äänen lausuen hiljaisesti;
”Ilmiannoin heidät. Siskoni ja parhaan ystäväni… tuomitsin heidät itse, koska en voinut antaa sen tapahtua mikä olisi tapahtunut – jos demoni olisi päässyt vapaaksi maailmaan, ilman sille tarkoitettua vartijaa.”
Hämäryyden alkaen valkenemaan uudelleen, paljasti se sisimmästään luolan, jonka keskellä kasvoi keskikokoinen appelsiini puu. Auringon valon päässen lankeamaan katon halkeamasta luolaan ja valaisten tuota ainokaista kasvia, jonka näkeminen oli jossakin määrin henkinen ja sielua rauhoittava. Valkeista kukista irtoilevien terälehtien leijaillen maahan kuin puhdas lumisade. Andrean pystyen näkemään puun juurella kaksi hautakiveä, joihin oli kaiverrettu Sinin ja Angelinan nimet.
”Ikuisuudesta ikuisuuteen me odotamme täällä häntä saapuvaksi luoksemme, jotta voisimme antaa hänelle rauhan ikuisen helvetin keskellä… mutta Anubis ei ole etsinyt tätä paikkaa tietoisesti, koska hänen katkeruutensa on liian syvä ja tuntemansa viha on liian sankka.”
Sinin kääntyen vilkaisemaan hetkeksi Andreaa ja hymähtäen pienesti huvittuneesti, koska osittain jo arvasi, että toinen varmasti ihmetteli, kuinka vaatimattomissa oloissa esi-isänsä maallinen keho lepäsi – kuin että se olisi haudattu johonkin mahtipontisen katakombin sisään ja koristeltu lukemattomilla elementeillä, jotka voisivat edes jotenkin kertoa edesmenneen tarinan sen löytäjille. Esi-isän jatkaen tumman rauhallisella äänellään;
”Sielu sielusta, Andrea. Se on maksumme Horuksen silmän symbolista, koska kauan sitten sen syntyminen vaati uhrauksen… oman siskoni hengen.”

Esi-isän kertoen omalla rauhoittavalla ja lämpimällä äänellään Andrean olevan siinä missä tämän olisi pitänytkin olla vaikka reitti siihen ei ollutkaan ollut perinteisin - tuntui Andreasta sen hetken aikaa kuin sydämmen päältä olisi vierähtänyt iso kiven murikka joka oli kalvanut tätä jo vaikka kuinka pitkään. Kaikki epäilivät häntä ja hänen taitojaan, joten oliko toisaalta ihme jos Andrea oli tuntenut hetken aikaa jopa pelkoa siitä että Sin olisi itse todennut tismalleen saman asian kuin Florenzetkin olivat Chadille: että Andrea oli liian nuori ja vielä lapsen kengissä henkisestä kasvusta huolimatta ottaakseen mittaa voimakkaasta demonista jonka pelkkä olemassa olo oli uhka kaikille ja sen takia tämän velvollisuus olisi pitänyt ottaa pois ja siirtää jollekin toiselle paremmalle ehdokkaalle. Mutta onneksi, Sinin sanojen onnistuen valamaan Andreaan uudenlaista valoa ja varmuutta velvollisuudestaan.

Sinin ottaessa koppia nuoremman sanoista jotka olivat puhuneet kuinka erilaiseksi tilanne oli muuttunut viimeisen parin vuoden aikana - niinkuin se olikin uuden sopimuksen myötä. Ennen vartijan oli täytynyt suojella Kiellettyjen kirjaa jonka sisään demoni oltiin suljettu moniksi tuhansiksi vuosiksi ja suojelu oli silloin enimmäkseen kohdistanut muita vihollisia kohtaan, kuten Vanhan salaseuran jäseniä tai Zayta… mutta entä nyt kun demoni oli viimein yhdistynyt kirjan tuhoutumisen myötä haluamaansa kehoon ja sai suurimmaksi osaksi kävellä maan päällä vapaasti. Miten muka hän, joka oli loppujen lopuksi vain pelkkä kuolevainen - pystyisi estämään niin vahvaa demonia, joka oli saanut nimityksen pimeyden ruhtinaana? Hiljaisuus oli laskeutunut kaksikon välille, vaikka se ei tuntunutkaan kummankaan osapuolen mielestä painostavana tai ahdistavana kuin se olisi voinut olla - sai Andrea nyökättyä lähemmäs olemattoman pienesti myöntämisen merkiksi noihin sanoihin vaikka tuohon katseeseen nousikin pian kummasteleva katse kun esi-isä sanoikin tällä olevan jotain näytettävää: Sinin lähtiessä ensimmäisenä liikkeelle nuorempansa ohitse takaisin siihen samaan tilaan jossa nykyinen vartija oli seissyt hetki sitten, mutta sillä kertaa sen yksinkertaisen huoneen tilalla olikin pitkä käytävä, jonka kivisiä seiniä valaisi vain symmetrisesti molemmin puolin asetetut soihdut.
Andrean seuraten esi-isäänsä jäljessä kaikessa hiljaisuudessa, vaikka silmät eivät voineetkaan olla kääntymättä ympäristöä pitkin mietteliäänä, aina välillä osuen uudestaan tuohon edessä kävelevään vanhempaan mieheen - joka kaiken järjen vastaisesti oli kuitenkin heidän esi-isänsä - kuin ilmielävänä… Kuinka Andrea olisikaan yrittänyt muutamia vuosia taaksepäin yrittänyt selittää kaiken sen vain suitsukkeesta johtuvana harhana, eikä minään muuna… yhtä mustavalkoisena ja järjellisen tieteellisenä kuin hän oli nähnyt muunkin maailmana.

Sinin silloin kehottaen jälkeläistään pitämään silmänsä auki ja seuraamaan tapahtumia, mainiten etteivät he olleet nähtävissä niille ketkä olivat ketkä olivat vangittuina aikaansa ja paikkaansa - samassa ympärillä olevan hiljaisuuden rikkoutuen vähitellen - korvien erottaen ison väkimassan yhteinäisen huudon joka aluksi muistutti meren aallokkoa joka osui kallion seinämään - muistuttaen Andreaa jälleen öisistä tapahtumista kun hän oli harhaillut aallokon ja kallion armoilla heidän paettua hiuskarvan varassa tippukiviluolasta ennen sen romahtamista. Mutta vain sekunneissa, nuorempi aisti kuinka rauhallisena ja seesteisenä pysynyt ilmapiiri muuttui paljon painostavammaksi ja ahdistavammaksi, jotka olivat enemmän Andrean omia tunteita - vahviten hänen pystyen aistimaan verenjanon ja vihan, jotka kuuluivat tuolle isolle ihmisrykelmälle jonka äänet eivät hiljentyneet missään kohdin - sekä käsi koskettavan pelon… joka oli kuitenkin erillään kaikista muista tunteista vaikka vielä Andrea ei täysin pystynyt paikantamaan sen lähdettä. Samassa pitkänä tuntuneen käytävän muuttuessa tuoksi aukioksi, jonne kaikki ihmiset olivat kerääntyneet katsomaan tuota tapahtumaa jonka keskiö sijoittui tuonne alttarille jonka luokse he olivat myöskin matkalla - ja jonka päällä ilmeisesti ylipappi seisoi puhdistaen tuoretta verta käytetyn veitsen terän päältä seuraavaa uhrausta varten. Kaksikon päästen alttarin päälle, vaikka näillä olikin suoranainen aitiopaikka, kenenkään kiinnittämättä tuohon erikoiseen kaksikkoon mitään huomiota kuin heitä ei olisi ollut olemassakaan koko siinä kokonaisuudessa - kuin he olisivat vain sivusta katsojia, kuin aaveita jotka joutuivat seuraamaan kuolevaisten tragediaa pystymättä vaikuttamaan siihen millään tavoin.
Rauhallisen äänen silloin rikkoen kaksikon välillä jatkuneen hiljaisuuden, - valitettavasti vahvistaen sen pelon todeksi mitä Andrea oli aavistellutkin mikä hetki menneisyydestä olisi kyseessä, sillä monella tapaa - tuon hetken ollen se joka oli tehnyt Anubiksesta sellaisen kuin tämä nykyisin oli ja vaikutti vieläkin mieheen itseensä vaikka kyseisestä olikin monta tuhatta vuotta - tunsi Andrea hampaiden porautuvan enemmän yhteen katsoessaan noita menneisyyden tapahtumia.

Kuinka monta kertaa Andrean olisi tehnyt mieli kääntää katseensa pois niistä edessään avautuvista tapahtumista, käskeä Siniä lopettamaan tai edes juosta auttamaan noita kahta ihmistä jotka loppujen lopuksi eivät olleet tehneet mitään muuta pahaa, kuin vain rakastuneet toisiinsa ja yrittäneet niin muuttaa kohtalon pyörää toisenlaiseksi kuin se oli tarkoitettu… mutta silti Andrea pakotti katsomaan noita menneisyyden tapahtumia, vaikka jokaikinen yksityiskohta tuossa muistossa sai voimakkaan surun tuntumaan sielussa asti, jota pahensi varsinkin se todellisuus, jossa hän ei voisi tehdä asialle mitään - kyseessä kuitenkin ollen vain kivulias muisto jonka varmasti sekä Sin että Anubis olivat joutuneet kokemaan kerta toisensa jälkeen uudelleen ja uudelleen.
Veitsen terän välkähtäessä viimeisen kerran kun se nostettiin ylös ennen viimeistä iskua… jonka jälkeen, silmät näkivät Angelinan elottomana ylipapin jalkojen juuressa ja Anubis taas… Andrean nielaisten vaikeammin katsoessaan isoisäänsä nuorena, joka oli juuri hakattu henkihieveriin asti ja joka oli joutunut näkemään rakastamansa naisen raa’an kuoleman, joka oli kaiken lisäksi kantanut tämän lasta…

Andrean joutuen hetkeksi sulkemaan silmänsä ettei seuraavaksi tuo voimakas suru olisi ottanut kokonaan valtaansa miehen sisintä, jota sattui sillä hetkellä samalla tavoin kuin hän oli kuullut jälleen sen naisen äänen ennen esi-isänsä tapaamista - samalla tuon tuskallisen muiston ehkä onneksi tullen päätökseensä ja kaikkien niiden yksityiskohtien hämärtyen hiljalleen kadoksiin kaksikon ympäriltä kuin he eivät olisi koskaan seisseet juuri todistamassa tuota kivuliasta muistoa - ympärillä äsken kaikuneet huudot hiljentyen vähitellen tuoksi paljon rauhallisemmaksi ääneksi, kuin vesipisarat tippuisivat yksi kerrallaan hitaasti korkealta maahan - tunsi Andrea ilmapiirin jälleen muuttuvan paljon rauhoittavammaksi - jota kuitenkin pian varjosti Sinin oma surullinen ääni joka valitettavasti joutui myöntämään oman roolinsa siinä traagisessa tapahtumassa, olivat nuo erikoisen väriset silmät kääntyneet uudelleen Siniin. … Sen hetken aikaa, Andrean nähden edessään vain miehen, joka loppujen lopuksi oli ollut vain tavanomainen ihminen muiden joukossa ja joka tunsi yhtälailla syyllisyyttä ja surua päätöksestään joka oli vienyt tämän pikku siskolta hengen ja ajanut tämän parhaan ystävän kohtalonsa tielle… vaikka kuinka Sin ibn Abdelia oltiin pidetty kaikkien niiden vuosien ajan suorastaan isomman paalin päällä suvun keskuudessa ja josta kertovat tarinat kertoivat vain positiivisista asioista: heidän sukunsa perustaja hahmo, kuinka tämä oli tehnyt parhaan ystävänsä kanssa nuoruudessaan sen sopimuksen joka kantoi nykyaikaan asti ja velvollisuuden siirtymistä eteenpäin pidettiin kunniana koska se vei lähemmäksi nimenomaan tuota edessä seisovaa miestä, kuinka tämä oli tunnettu parantaja taidoistaan ja siitä kuinka tämä vanhuuden päivinään huolehtinut sairaista parantajana tämän elämän loppuun asti…
Heidän seisoessa lopulta tuossa erikoisessa luolassa, jonka keskiöön oli kasvatettu appelsiinipuu joka näytti kukkivan - ja niiden alle taas kaksi vaatimatonta hautaa joihin oltiin kaiverrettu Sinin että Angelinan nimet vierekkäin.
Rauhallisen äänen puhuessa silloin uudemman kerran, mainiten heidän odottavan Anubista että tämä olisi viimein saanut ansaitsemansa levon ja rauhan tuhansien vuosien helvetistään ja mitä tärkeintä, saanut yhdistyä uudelleen ystävänsä ja rakastettunsa kanssa tuonpuoleisessa - mutta Anubiksen tuntema viha ja katkeruus olivat liian vahvat - joutui Andrea puremaan hetkeksi kielensä sivustaa ettei seuraavaksi olisi sanonut jotakin, mikä oltaisiin varmasti luokiteltu epäkunnioittavaksi niinkin pyhässä paikassa ja vieläpä esi-isän seurassa - Andrean edelleen muistaen sen viimeisen kerran kun he olivat riidelleen isoisän kanssa tämän toimistossa ja mitä tämän sanat olivat aiheuttaneet tuossa vuosituhansia vanhassa miehessä joka tunnetusti osasi käyttäytyä kuin jääkalikka tilanteessa kuin tilanteessa.. mutta aina Andrean kanssa taas…
“... Hän ei tiedä.” Miehen lopulta sanoen, äänen värähtäen haluamattaankin vaikka aluksi nuorempi oli päättänyt pitää kaikki ne ahdistavat tunteet kurissa jotka edelleen tuntuivat vahvasti läsnä vaikka Sin oli itse rauhallinen.
“... Hän ei tiedä, että petit heidät. Jos hän tietäisi hän ei…” Muistikuvan jälleen lävähtäen kirkkaana Andrean mielestä siitä heidän riidastaan jossa Anubis oli huutanut kuinka hän oli kehdannut vahingossa edes epäillä sitä ystävyyttä Sinin ja Anubiksen välillä “... hän ei ikinä puhuisi sinusta niin kuin hän puhuu vielä kaikkien näiden tuhansien vuosien jälkeenkin. … Hän ei ikinä, olisi antanut ilmiantosia anteeksi, todennäköisesti rikkonut lupauksenne siihen paikkaan ja tappanut sinut paljon aikaisemmin kuin mitä todellisuudessa elit.” Andrean tietämättä miten sai pidettyä itsensä niinkin rauhallisena, vaikka todellisuudessa tämän sisällä mylläsi kaikki negatiiviset tunteet yhdessä keskenään - vaikka silti tämän paljon nuoremman miehen pystymättä täysin syyttää Siniä tämän päätöksestä, vaikka se oli lopulta ollut se iso katapultti kaikille tapahtumille - jotka valitettavasti juurtuivat heidän näkemäänsä hetkeen. Andrean kyllä nähden sen surun ja katumuksen, mitä Sin tunsi sisällään päätöksestään - joka oli valitettavasti joutunut uhraamaan pikku siskonsa hengen paljon isompien asioiden tähden.

“... Sielu, sielusta?” Nuoremman voimatta olla toistamatta tuota viimeisintä rauhallista lausetta ääneen, vaikka hänestä tuntui että hän oli avaamassa kuvaannollista Pandoran laatikkoa tuolla keskustelulle, sydämen sykähtäessä asteen kovempaa rintakehän alla “... Sekö on myös se uhraus, minkä vartija joutuu lopulta tekemään demonin vapauden viemiseksi?” Nuoremman miehen uskaltautuen kuitenkin kysymään esi-isältään, kaksikon katseiden pysyen edelleen toisissaan. Andrean miettien sen hetken aikaa että halusiko hän todellisuudessa kuulla sitä laajempaa vastausta joka pahimmillaan vahvistaisi hänen sanansa - ja toisaalta vastaavasti toisessa ääripäässä pahimmillaan voisi myös kieltäytyä vastaamasta sen paremmin hänen kysymyksiinsä ja jättäisi hänet arvailemaan sanojen todellista merkitystä. Mutta sisimmässään Andrean kyllä tietäen että nämä olivat niitä asioita mitä hänen pitäisi kuulla sellaisenaan kuin ne olivat... vaikka ne olisivatkin kuinka vaikeita kuulla. "Tunnet hänet kaikista parhaiten, jopa sen demonin joka oli vangittuna vuosia Kielletyn kirjan sisällä ennen kuin isoisä teki mitä teki... Miten kuolevainen voi mitenkään pärjätä niin vahvalle demonille vastakkain?"

”Hän ei tiedä…”
Nuoremman miehen sanojen saaden Sinin sulkemaan silmänsä ja hymähtämään tukahtuneesti. Tuona yhtenä hetkenä se kaikki sisimpään piilotettu tuska nousi uudelleen pintaan. Esi-isän muistojen häivähtäen myös Andrealle verilinjan vuoksi. Sinin nähden muistoissaan tuon saman teloituslavan, mutta päivä oli jo lipunut myöhäiseen iltaan ja hennot vesipisarat enteilivät lähestyvää monsuunisadetta. Hitaat askelet olivat vieneet ylös lavalle, samalla kun sydän oli hakannut rinnasta lähes kurkun kautta pihalle, sillä mies oli tiennyt mikä häntä odottaisi ylhäällä. Puinen lava oli siivottu kaikesta muusta, mutta kaiken tuon puiseen pintaan imeytyneen veren keskelle oli jätetty Anubis odottamaan lähestyvää kuolemaa tai sitten jumalten armosta elämää.
”Hän ei tiedä, että petit heidät…”
Sin oli kävellyt ystävänsä ja salaseura veljensä luokse, tuon kolme vuotta nuoremman miehen, joka oli viimeisillä voimillaan saanut itsensä nostettua istumaan ja nojautumaan selällään lavan katosta kannattelevaa tukipylvästä vasten. Sinin polvistuen alas ja kohottaen kätensä ystävänsä kasvojen sivulle, tuntien veren ja vesipisaroiden kosteuden. Nähden edessään nuo kirkkaat hopeiset silmät, jotka katsoivat mitään näkemättömästi eteenpäin – kuin kaikki elämän ilo ja usko hyvään olisivat sammuneet lopullisesti, kaikki luotto muiden ihmisten hyveellisyyteen olisi kadonnut iäksi. Mitään tapahtumista pystymättä enää perumaan. Sinin auttaen ystävänsä seisomaan (Anubiksen uhaten kaatua lähes koko ajan heikon tilansa vuoksi) ja lähtien taluttamaan toista pois teloituslavan luota.

”Tiedän sen, Andrea ja toivon, että pystyt pitämään tämän kaiken kertomani salassa… meidän kaikkien tähden.”
Haudaksi tarkoitetun luolan haihtuessa kadoksiin ja palauttaen kaksikon sinne samaan tilaan mistä nämä olivat alussa olleet. Sinin istuutuen yksistä niistä penkeistä, jotka ympäröivät huoneen keskustaa. Kymmenen tuolia, joista jokainen oli tarkoitettu jollekin tärkeälle henkilölle, mutta tuona hetkenä tilassa olivat vain Sin ja Andrea. Kyynärpään nojautuen käsinojaa vasten ja sormet vietiin leuan sivustaa vasten. Esi-isän katsoen noilla pistävän värisillä silmillään sukunsa vartijaa, joka ei sinä hetkenä näyttänyt vielä ymmärtävän mitä suvun vala; ”Sielu sielusta” oikein tarkoitti. Aikalaskurin alussa Sin oli joutunut uhraamaan siskonsa maksuksi kelvollisuudestaan ryhtyä niin voimakkaan demonin vartijaksi, mutta samalla tämä oli muuttanut pelisääntöjä sen verran – ettei kuolemaa tarvittaisi kirjaimellisesti, kun velvollisuus siirtyisi suvussa eteenpäin (muuten se olisi tarkoittanut, että perheen pojan pitäisi murhata isänsä ottaakseen valansa vastaan). Sin oli alussa nähnyt Andrean silmistä isänsä menetyksen, mutta ristiriitaiseksi tuon kaiken teki se, ettei esi-isä tuntenut samaa menetystä… sillä se ei pitänyt paikkaansa. Vanhimman harkiten sanojaan hetken, kunnes viimein sanoi;
”Entä jos sanon sinulle, että isäsi on elossa.”
Noiden yksien sanojen saaden painostavan ilmapiirin laskeutumaan tilaan. Sanojen viestin ollen yhtä aikaa toiveikkaat ja samaan aikaan painostavat sekä epäuskoiset. Andrean tieteellisyyteen pohjautuvan ajattelun notkahtaen tuon vaivaisen minuutin aikana. Sinin nojautuen tuolin selkänojaa vasten kokonaan ja huitaisten kätensä sormilla ilmaa tarkoittaen katsomaan tuota ympäröivää tilaa hetken.
”Sanani kuulostavat varmasti epäuskoiselle korvissasi, mutta maailmassasi on tapahtunut yliluonnollisia asioita aikaisemminkin… vaikkakaan ne eivät ole paljoa koskettaneet sukuamme, mutta ilmeisemmin siihenkin on tullut poikkeus. Giovanni De Fiore on kuitenkin elossa Shaiyanin ansiosta, joka myös pääsi liittymään sukulinjaamme isäsi isän kautta… ja usko minua Andrea, kun sanon tämän sinulle; Se nainen ei ikinä lupaa selviä pelisääntöjä.”
Huoneessa vallitsevan hämäryyden alkaen tiivistymään asteittain kuin seinällä olevien soihtujen valo olisi alkanut hiipumaan sammumista kohti. Sinin kyllä uskoen, että Andrealla olisi varmasti tuhat ja yksi kysymystä kuulemansa jälkeen, mutta tuona kertaa heidän aikansa oli lopussa. Esi-isän nousten vielä viimeisenä tekonaan ylös tuolilta ja kävellen välimatkan umpeen nuorempaan. Käden, jonka rannetta horuksen silmä koristi, kohottautuen ensin Andrean kasvojen sivulla ja siitä takaniskalle samalla kun otsat painaituivat toisiaan vasten.
”Siunaan sinut, Andrea De Fiore. Aurinko laskee, olen suorittanut velvollisuuteni ja seuraavan aamun koittaessa nousen aina yhä uudelleen ja uudelleen, jotta takanani seisovat ovat turvassa.”
Esi-isä lausui rauhoittavalla äänellään ja samalla jokaista tavua painottaen voimakkaasti, että muu maailma sen kuuli ja todisti.
”Jää hyvästi, Andrea… kunnes tapaamme taas uudelleen.”
Niskalle siirtyneen käden kohottautuen silloin kasvojen eteen, etu-ja keskisormen kohottautuen tökkäisemään silmien väliin – mikä sai Andrean kaatumaan taaksepäin ja sukeltamaan uudelleen sankan pimeyden keskelle, joka kylmyyden sijasta oli kuin lämpimän veden syleily.

”Andrea? Andrea!?”
Chadin äänen kutsuen jostakin kaukaisuudesta, kunnes se viimein alkoi kohdistumaan hyvin lähelle. Pienen avokämmenen taputuksen tuntuen kasvojen sivulla. Mentorin ollessa sinä hetkenä kumartuneena oppilaansa yläpuolelle ja yrittäen saada nuorempaa virkoamaan. De Fioren holvissa enää haisematta mikään muu kuin palavien soihtujen ominaistuoksu ja marmoripatsaista sekä kiviseinistä huokuva maankosteus. Nuoremman alkaessa lopulta antamaan edes jotakin virkoamisen merkkejä, ei Chad voinut olla henkäisemättä ääneen kiitostaan kirkkonsa jumalalle. Opettajan antaen itsensä laskeutua enemmän polvi-istuntaan ja jääden odottamaan Andrean virkoamista kokonaan tuolta ihmeelliseltä henkiseltä matkalta, jotka vain suvun viralliset vartijat saivat kokea.

Esi-isän pyytäen Andreaa pitämään päätelmänsä sillä kertaa vain heidän välisenään, - Sinin sitä sanomatta suoraan mutta tämän tarkoitus oli luettavissa rivien välistä hyvin selkeästi: jos Anubis tietäisi sen totuuden - rikkoisi se sen viimeisenkin pienen ihmisyyden mikä Anubiksesta mahdollisesta löytyisi, ja mitä se silloin tarkoittaisi… Andrean uskaltamatta edes ajatella niitä seurauksia jotka siitä syntyisivät.
Tuon hautapaikan alkaen jälleen katoamaan kaksikon ympäriltä ja muuttaen jälleen ympäristöön toisenlaiseksi: sillä kertaa muiston sijasta heidän päätyen takaisin lähtöpaikkaansa, jonka keskiöön oltiin asetettu kymmenen tuolia niin että kaikki niillä istuvat näkivät varmasti toisensa ilman minkäänlaista estettä… mutta kymmenen vartijan sijasta, heidän ollen vain Sinin kanssa kahden. Tuon kaksikosta vanhemman istuutuen ilmeisesti omalle paikalleen tuossa tietyssä järjestyksessä, vaikka kertaakaan nuo pistävän merenpihkan väriset silmät eivät olleet päästäneet vieläkään jälkeläisestään irti vaikka mahdollisuuksia ollen monia. Toisaalta, Sinin myöskään kiirehtimättä rikkomaan tuota kaksikon välistä hiljaisuutta - mistä Andrea oli omalla tavallaan kiitollinen, sillä se antoi edes pienen hetken vetää jälleen henkeä sisään äskeisen kokemuksen jäljiltä ja vetää kasvoilleen edes väliaikaisen maskin, jonka taakse pystyttiin piiloutua hetkellisesti etteivät tunteet muka olleet enemmän pinnalla kuin ne todellisuudessa olivat - Andrean antaen tuon mietteliään oloisen katseen harhailla itsessään odottavasti.

Andrean astuen yhtä noista tuoleista lähemmäksi, joka oli tarkalleen Sinistä vastakkain ja tarttuen tuon tuolin selkämyksen yläosasta kiinni nojatakseen sitä vasten hetkellisesti ennekuin keho oltaisiin pakotettu siirtymään sivummalle - mutta se mitä Sin sanoi seuraavaksi… sai jokaikisen aloitetun liikkeen jännittymään paikalleen.
Katseen nousten uudestaan tuossa vastapäätä istuvaan mieheen, - katseesta näkyen selvä epäusko noihin sanoihin jotka tosissaan olivat melkeen valmiit väittelemään esi-isänsä kanssa tämän sanojen totuudenmukaisuudesta ja siitä että toisen oli pakko olla erehtynyt: hän oli itse istunut viimeisenä isänsä kuolin vuoteella, joutunut suunnittelemaan hautajaiset ja hautaamaan isänsä katollisen kirkon tapojen mukaisesti ja Egyptin tapojen mukaan antanut viimeiset hyvästit tämän matkalle tuonpuoleisessa… ei se voinut pitää paikkansa.
“... Olet väärässä… Ei se… ei se voi olla…”
Hiljaisena alkaneen äänen aloittaen jo kieltävästi tuon väitteen, mutta sanat joiden oli ollut tarkoitus kieltää tuo mahdoton väite - pysähtyen kun silmät erottivat Sinin käsieleen joka vihjasi katsomaan ympärilleen tarkemmin sekä ne seuraavat sanat jotka jatkoivat vielä tarkemmin tuota väitettä jossa Sin oli täysin varma Giovannin olevan elossa vaikka ymmärsi myöskin jos Andrea ei heti pystynyt sisäistämään kuulemaansa todeksi… tuntui se kaikki kuin nuoremman maailmasta oltaisiin vedetty matto alta kaikkeen viimeisimpiin asioihin mihin hän oli uskonut. Vaikka samalla… mitä enemmän Sin jatkoi sanojaan, sitä vahvemmaksi nuoremman mieleen voimatta olla nousematta muistikuva siitä parin viikon takaisesta tapahtumasta kotonaan jossa joku oli tunkeutunut De Fioren kartanoon aikomuksena selvästi tappaa yksin tiloissa oleva nuorukainen mutta onneksi epäonnistuen… mutta silloin, Andrea oli voinut vaikka vannoa tunteneensa sen taas. Sen saman partaveden tuoksun, joka ei valitettavasti saanut ollut enään pariin vuoteen vahvimmillan ennen sitä yötä… se kuinka tunkeutuja oli tiennyt heti miten suunnistaa kartanon sisätiloissa ilman harhaan astumista… Buddhan outo käyttäytyminen ja se että sen hetken aikaa Andrea olisi voinut vannoa tuntevansa isänsä läsnäolon kaukaisesti sen hetken aikaa - mutta järjellisenä ihmisenä ja osaksi myös Chadin pyynnöstä, oli Andrea asettanut kyseisen ajatuksen taka-alalle.
“Hetkinen, väität siis… “
Andrean kereten aloittamaan jo uutta kysymystulvaa niihin mieleen nousseisiin kysymyksiin jotka halusivat lisää vastauksia - mutta Sinin silloin nousten ylös paikaltaan ja siirtyen rauhallisesti nuorempansa eteen - Sinin kohottaen oman horuksen silmää koristavan kätensä nykyisen vartijan kasvoille ennenkuin ote liikkui määrätietoisesti niskan puolella ja otsat painautuivat hellästi toisiaan vasten ennenkuin esi-isä antoi lopulta siunauksensa uudelle vartijalle - niinkuin se olisi pitänyt tapahtua alunperinkin - toisti nuorempi tuon rukouksen hiljaa Sinin mukana niinkuin tapoihin kuului - sen hetken aikaa Andreasta tuntuen kuinka aika olisi pysähtynyt heidän ympärillään, hienon tuulen tuntuen kaksikon ympärillä vaikka he olivatkin selvästi sisätiloissa ja sisimpään leviten tunteen - jota ei voinut täysin sanoin kuvailla - mutta sen hetken aikaa Andreasta tuntuen kuin kaikki tätä vaivanneet palaset olisivat viimein naksahtaneet paikalleen yksi kerrallaan joka oli riittävä hetkellisesti ottamaan sisimmästä vallan muiden negatiivisten tilalle… sulkeutuivat silmät hetkeksi, kunnes siunaus oli tullut päätökseensä - jolloin Sin oli jo antamassa seuraavaksi hyvästejä sillä heidän aikansa oli tullut sillä kertaa loppuunsa.
“Odota, Sin, en ole vielä valmis, älä…”
Andrean vielä yrittäen vielä viimeisen kerran kiirehtiä kääntämään esi-isänsä päätä hyvästien suhteen vaikka hän itsekin tiesi ajan olevan varmasti hyvin rajallinen sellaisessa paikassa sellaiselle sielulle jonka keho oli edelleen kiinni kuolevaisten maailmassa… samassa silmien välissä tuntuen tuo kevyt tönäisy jonka normaalissa olosuhteissa tuskin olisi riittänyt kaatamaan kehoa niin helposti taaksepäin. Ja siltikin, Andrean tuntien jälleen tippuvansa korkealta taaksepäin, mielen jälleen sukeltaen tuohon tuttuun pimeyteen joka sillä kertaa otti kuolevaisen lämpimämmin vastaansa kylmän aallokon sijasta.

Jossain kaukaisuudessa nuoren miehen kuullen oman nimensä kutsuttavan pimeyden halki, äänen kuulostaen aluksi pätkivältä ja kaikuvalta - kuin hän olisi ollut vieläkin isossa luolassa jossa pimeys ei antanut millään periksi ulos löytäjälleen. Oppilaan tunnistaen tuon huolestuneen äänen omistajan lopulta mitä selkeämmäksi ääni muuttui hetki hetkeltä, vaikka vielä silmät eivät olleetkaan avautuneet tai keho ei ollut liikahtanut heräämisen merkiksi vaikka Chad oli ilmeisesti jo hetken aikaa taputellut oppilaansa kasvoja saadakseen tästä edes jotain irti kun pelkkä nimeltä kutsuminen ei ollut tehnyt minkäänlaista vaikutusta - alkoivat raskaalta tuntuvat silmät lopulta vähitellen avautumaan uudelleen vaikka aluksi kaikki oli ollut hyvin sumeaa ympärillä. Aluksi Andrean edes näkemättä Chadin kasvoja täysin piirtein - hänen ihan valehtelematta olevansa edes varma missä hitossa hän edes oli sen hetken aikaa, sillä jos Chad ei olisi ollut kumartuneena hänen yllensä, ainoan asian minkä hän olisi nähnyt oli vain tuo katossa jatkuva pimeys, joka ei ensihädässä antanut minkäänlaista tiedon jyvästä sen hetkisestä sijainnista vaikka muistikuvat alkoivatkin vähitellen palaamaan uudelleen mieleen.
"... Kuinka kauan olemme olleet täällä...?" Hiljaisen, asteen käheytyneemmän äänen yrittäen kysyä Chadilta, sillä tuolla maan alla ei ollut minkäänlaista ajasta kertovaa välinettä tai mekanismia joka olisi rikkonut pyhän alueen hiljaisuutta, jolle kunnioitettiin esi-isiä. Andrealla itsellään olematta mitään käsitystä ajan kulusta - hänestä itsestään tuntuen kuin kyse olisi ollut lähemmäs puolituntisesta - mutta... Chadin reaktiosta päätellen ja kasvojen alueen arkuudesta päätellen, tämä ilmeisesti oli ollut odotettua pidempään matkallaan eikä ollut herännyt omin avuin.

Mitä kauemmin Andrea sai olla paikallaan, sen vahvemmin yölliset fyysiset kivut alkoivat palautumaan takaisin kuolevaisen kehoon vaikka ne olivatkin olleet poissa koko tuon henkisen maailman toisella puolella, pääsi huulien välistä pieni ynähdys kun keho yritti aluksi nousta varoen istuma-asentoon - nuoremman vain todeten että ehkä sen kerran hänen kannattaisi ottaa rauhallisemmin kuin mitä mieli olisi halunnut - kehon asettuen varoen takaisin makuuasentoon merkiksi, ettei hän aikoisi ihan vielä nousta vaikka Chad varmasti haluaisi itsekin tehdä muutakin kuin istua maan alla pimeydessä.
Valitettavasti, fyysisten tuntemuksen palautuessa - alkoivat palautumaan myös ne samat tuntemukset henkisen maailman toiselta puolelta, oli Andrean ensimmäinen luonteenomainen ratkaisu yrittää kiertää se voimistuva tunne niin kauan kun hän vain pystyisi, toivottavasti niin kauan että Chad olisi poistunut paikalta ja hän olisi saanut olla jälleen yksin tunteidensa kanssa... mutta kaiken sen isoisänsä tunteman ahdistuksen, pelon, surun, vihan jotka olivat lopulta sammuttaneet Anubiksen uskon ihmisten hyvyyteen ja kadottanut tämän elämän ilon - jota pian seurasi sydäntä murskaava syyllisyyden tunne Sinin teon vuoksi...
Chad oli sillä hetkellä siirtynyt kauemmaksi oppilaansa päältä kun tämä oli viimein alkanut näyttämään virkonemisen merkkejä ja varmasti odottaisi kuulevansa tuosta henkisestä matkasta enemmän, varsinkin siitä oliko Andrea onnistunut saamaan siunauksen itselleen niinkuin tämän oli pitänyt... mutta sen sijaan että Andrea olisi alkanut kertomaan seuraavaksi kokemaansa - sulkeutuivat silmät uudelleen kuin yrittäen peittää aluksi ne kivuliaat tunteet, jotka olivat saaneet silmien katseen kostumaan kyynelistä. Hampaiden pureutuen voimakkaammin yhteen ja vasemman puoleisen käsivarren kohoten peittämään silmiä kuin se olisi muka auttanut pitämään tunteet piilossa enään tuossa kohtaa… eikä mennyt tuosta kauaakaan kun viimein voimakkaat tunteet saivat vallan kuolevaisen kehossa eivätkä tienneet kuinka purkautua muulla kuin sielua särkevän puhtaan itkun muodossa.

Oppilaansa ehtien jo kysymään, että kuinka kauan toinen oli ollut oikein tajuttomana humalluttavan suitsukkeen ansiota. Ei Chad kiirehtinyt vastaamaan nuoremmalle – sillä tämä kyllä näki Andrean säröilevän ulkokuoren lävitse. Nähden kyllä kuinka nuorukainen yritti väkisin koota itsensä takaisin omaksi huolettomaksi itsekseen ja olla taas se järjellä ajatteleva ihminen, jota äskeiset tapahtuvat eivät olleet koskettaneet pätkääkään. Tumman mustien silmien seuraten Andrean asettumista takaisin selälleen ja kyynärvarren nostamista poikittain silmien peitoksi. Tuona hetkenä joku toinen Chadin sijassa olisi voinut rikkoa hiljaisuuden omilla sanoillaan ja teoillaan poistua takaisin De Fioren kartanon tiloihin odottamaan, että nuorempi tulisi jossakin välissä perässä…
Chadin nähden Andrean olkapäiden alkavan nytkähtelemään väkisinkin pidätellystä itkusta. Vanhimman, joka myös oli mentorin ja odayn lisäksi isä kahdelle ihanalle lapselle, nousten rauhallisesti uudelleen vähän ylös ja siirtyen istumaan Andreaa lähemmäksi. Pois lähtemisen sijaan Chadin auttaen Andrean istumaan pienen houkuttelemisen jälkeen ja ottaen halaukseen. Kumpikaan heistä ei puhunut mitään, sillä sanoja ei sillä kertaa tarvittu ja loppujen lopuksi mikään sana ei olisi tarpeeksi riittänyt sanoittamaan sitä tunnetilaa, joka viimein purkautui Andrean sisimmästä. Chadin voiden vain tuona hetkenä osoittaa oppilaalleen, että tunteiden näyttäminen oli sallittua eikä se ollut millään tavoin heikkouden merkki – vaikka Andrea olisikin muinaisen voiman vartija.
”Kaikki on hyvin, Andrea… anna kaiken vain tulla ulos.”
Tumman rauhallisen äänen puhuen kiireettömän rauhallisesti. Chadin joutuen jopa itsekin räpyttämään silmiään pari kertaa, että kosteus silmien pinnasta häviäisi. Kaikki tulisi olemaan kyllä hyvin tuosta hetkestä eteenpäin…sen Chad vannoi mielessään itselleen ja Andrealle.

----------------------
Täyden vuoden tullessa lopulta täyteen siitä hetkestä, kun Katolilainen kirkko oli alkanut metsästämään Anubiksen sukulinjan jäseniä ja uhannut jopa katkaista kokonaan välinsä De Fioren sukulinjaankin, mutta tämä viimeinen ei ollut onneksi päässyt tapahtumaan Florenzen suvun ansiota. Näiden pitäen oman osuutensa sopimuksesta kuten toivoivat Andreankin tekevän. Chad oli jäänyt suunnitelmansa mukaan Vatikaaniin ja lähettänyt Andrean sekä Maryamin etsimään Florenzen perheen nuorinta poikaa, jonka katoaminen oli linkittynyt samoihin aikoihin Eveyn ja Sophien maasta poistumisen kanssa. Valitettavasti Evey oli oppinut katoamisen taitonsa Anubikselta ja Pandoralta, joten tämän löytäminen tai edes jäljille pääseminen oli todellinen haaste. Anubis oli palannut takaisin Lähi-itään, mutta aavikolle katoamisen sijasta tämä oli jäänyt tietoisesti näkyville aavikkokansan kaupunkiin, jota oli alettu puolen vuoden sisällä rakentamaan uudelleen nykyaikaisempaan suuntaan. Rakennustöihin suunnatun rauhoituksen tullen selvästi ulkomailta, mutta mitään selvempää linkkiä kyseiseen ei löytynyt. Pandora oli myös palannut jonnekin Pohjois-Euroopan alueelle, mutta kuten tyttärensäkin, ei tämän tarkasta sijainnista voinut olla täysin varma kuukautta kauempaa. Myös Chadin oma perhe (Azra ja lapset) olivat pysytelleen Sinin perheen mukana Slovakiassa ja näin turvassa kirkon etsijöiltä. Chad oli onnistunut kaivamaan uuden salaseuran tietolähteiden kautta Shaiyanin eli Silvana De Fioren nykyisen sijainnin, joka johti Sveitsiin. Tarkempia tietoja naisen toimista ei ollut vielä saatu – sillä varjostamista selvästi häirittiin ja sabotoitiin. Chadin voiden, vaikka vannoa, että kyseinen tapahtui Anubiksen käsien kautta.

”Olen pahoillani, että tilauksen tuomisessa kesti näin kauan. Meillä on tänään vaje henkilökunnassa ja jostakin kumman syystä suurin osa kaupunkilaisista on päättänyt pysähtyä tähän kahvilaan.”
Nuoren tarjoilija naisen selittäen niin nopeasti, että olisi voinut kohta pelätä hapen loppuvan toiselta sanojen välissä. Rintaa vasten painetun tarjottimen hopeisen pinnan välkehtien auringon valossa sitä mukaan miten toinen liikkui puhuessaan. Kaiken tuon pahoittelu tulvan keskeytyessä, kun asiakkaan alkaen kohottamaan katsettaan lukemastaan kirjasta ja auringon valon syventäen noita merenpihkan värisiä silmiä sitä mukaan mitä pystympään päätä kohotettiin niskan varaan. Hymyn, joka sai kirjaimellisesti polvet notkahtamaan, kohottautuen rauhoittavana vanhemman miehen huulille ja kiiveten vielä katseeseen asti. Giovannin vastaten rauhallisesti tarjoilijalle, että hänellä olisi tuona iltapäivänä aikaa ja sitä ei yksi kahvin odottaminen horjuttaisi. Tarjoilijan tuntien punan alkavan kohota hitaasti niskasta poskipäihin – sillä mitä kauemmin tämä katsoi tuota (vaikkakin selvästi yli kaksikymmentä vuotta vanhempaa) miestä, ei sydän voinut lopettaa läpättämistään rintakehän sisimmässä. Kyllähän sen nyt jokainen jo tiesi tuolla kahvilassa tarjoilijoiden kesken. Giovanni De Fiore oli komea ja piste. Tarjoilijan kiittäen kömpelösti naurahduksen kera ja poistuen jatkamaan töitänsä muualla. Tämän omassa pöydässään istuvan miehen alkaen lukemaan pitelemäänsä kirjaa uudelleen. Välillä noiden merenpihkan väristen silmien kohottautuen katsomaan kahvion seinäikkunan lävitse syksyistä Sveitsiä ja tuota kahvion edestä menevää kauppakatua, joka oli rauhoitettu kaupungin määräyksestä autoliikenteeltä. Housun taskussa sijaitsevan kännykän värähtäessä viestin saapumisen merkiksi. Giovannin reagoimatta kuitenkaan vielä tuohon, sillä tämä kyllä tiesi äitinsä Silvanan lähettäneen viestin, joka hyvin todennäköisesti käsitteli sen iltaista viinijuhlaa pankin hallituksen jäsenien ja näiden perheiden kesken. Mennyt vuosi oli ollut tuottoisa osakemarkkinoilla ja tapojen mukaan sitä haluttiin juhlistaa. Todellisuudessa Giovanni olisi voinut jäädä pois juhlista ja uppoutua aloittamansa kirjan sivujen pariin tuoksi illaksi, mutta perheensä esikoisena ja yksistä hallituksen jäsenistä, hänen läsnäoloaan vaadittiin juhlissa sanattoman säännön sanelemana.

Kuinka monennen kerran Evey olikaan tarkistanut itsensä tuosta pitkän koko peilin kautta vain poistaakseen yhden yksityiskohdan tuosta huolitellusta kokonaisuudesta tai lisätäkseen sen takaisin kun mieli ei osannut päättää oliko kyseinen aivan liikaa tuossa tarkoin pohditussa kokonaisuudessa - sille Eveyllä oli vain yksi tavoite sen illan suhteen: näyttäydy vain pakollisten ihmisten edessä, ole mahdollisimman huomaamaton ja poistu mahdollisimman nopeasti paikalta sillä se ilta oli vain pakonomainen poikkeus jolle hän ei sillä kertaa voinut mitään. Normaalisti, De Fioret olivat lähettäneet jonkun johtokunnasta edustamaan heitä niinkin tärkeissä juhlissa sillä Evey De Fiore ei ollut viimeisen vuoden aikana pystynyt itse osallistumaan tekosyiden varjolla tavanomaiseen tapaansa näyttäviin juhliin  - mutta sillä kertaa, Evey oli saanut edellisen päivän iltana soiton edustajaltaan ettei tämä päässyt perheessä tapahtuneen hätätilanteen vuoksi. Edustaja oli uskaltanut jopa ehdottaa Andreaa tilalleen sillä esikoinen oli viimeisen vuoden aikana alkanut ottamaan paljon enemmän vastuuta tämän iän lähestyessä sitä päivää kun esikoinen saisi osan yhtiöstä nimiinsä ja vastuulleen isänsä testamentin mukaisesti, niinkuin Sophiekin vanhempana - mutta sillä kertaa, Evey oli kieltänyt sen idean. Ei sillä, etteikö hän luottaisi Andreaan sellaisissa edustustehtävissä, päinvastoin itseasiassa - mutta nyt kun heidän koko perheensä oli edelleen katollisen kirkon tähtäimessä, ei Evey halunnut heittää lastansa mahdollisesti vaaraan varsinkin Sveitsin kuuluessa niihin maihin jotka tekivät katollisen kirkon kanssa yhteistyötä.
Joten Samu ja Sophie oltiin jätetty Sinin luokse turvaan Slovakiaan mukaan ottamisen sijasta, vaikka molemmille lapsille oltiin luvattu hänen palaavan myöhäisimmillään seuraavana päivänä ja suukoteltu kumpikin vielä hyvästiksi (vaikka Samu edelleen vieroksui tuota elettä vielä vuodenkin jälkeen) - ja Sinin vastaväitteistä huolimatta sisaruksista vanhempi oli hypännyt Zürichin koneeseen.

Hotellihuoneen olematta todellakaan sellainen mitä oletettiin sellaisiin juhliin lähtijöiltä - tai edes sama mihin muut pitkän matkan vieraat oltiin sijoitettu vaan tuon hotellihuoneen tarjoten ne pakolliset tarvikkeet mitä vain yhden yön vieras tarvitsisi: idyllisyysen ollen kaukana tuosta leposijasta mutta se saisi kelvata kun matalaa profiilia pyrittiin edelleen pitämään tuota pakollista juhlaa lukuunottamatta.
Hopeisen katseen kääntyen hetkellisesti peilin viereiselle pöydälle asetetun tabletin puoleen, johon oltiin kerätty kaikki ne tärkeimmät yksityiskohdat juhlista: viinijuhla pankin hallituksen jäsenten ja näiden perheiden kanssa onnistuneen vuoden kunniaksi niinkuin näillä oli ollut tapana tehdä lähemmäs vuosittain. Silmät eivät olleet erottaneet kutsusta mitään poikkeavaa vaikka ne samat tiedot oltiin luettu useampaan kertaan jo lävitse ja painettu mieleen ne tärkeimmät yksityiskohdat tuon illan kulusta (ja syitä mahdollisimman nopeaan poistumiseen) ja keitä mahdollisesti olisi paikalla: Eveyn ollen melko varma että kun kyseessä oli pankin järjestämästä juhlasta hallituksen jäsenien kanssa niin Pandoran läsnäolo oli melkein pakon edessä odotettuna Euroopan keskuspankin johtajana vaikka tämä tunnetusti piti myöskin enimmäkseen matalaa profiilia ja varsinkin nykyisen tilanteen huomioiden… olisiko tämä mahdollisesti saanut joka edustajan itselleen?
Tabletin näytön tullen suljetuksi katseen edestä ja peilikuvaan luotiin vielä viimeinen vilkaisu todetakseen ulkonäön saavan sillä kertaa kelvata, ennalta tilatun kuljetuksen ilmoittaen olevansa valmis hotellin edessä.

Tuon idyllisesti lattiasta kattoon koristellun tilan alkaessa täyttymään nopeasti saapuvista kutsuvieraista ja näiden perheenjäsenistä, huokui ilmassa selkeästi iloinen juhlatunnelma jälleen enemmän kuin onnistuneen vuoden jälkeen, kaiken näyttäen päällisin puolin enemmän kuin täydelliseltä ja että kaikkiin pieniinkin yksityiskohtiin oltiin selvästi kiinnitetty huomiota. Evey oli omalla tavallaan toivonut ja osaksi myös olettanut että hänen läsnäolonsa olisi mennyt sillä kertaa huomaamatta ja hän saisi pysyä katseiden kantamattomissa vierasjoukkioon soluttautuneena ja välillä tuonut läsnäolonsa ilmi vain niille pakollisille kontakteille jotka olivat tuttuja tai vahviten yhteistyössä De Fioren yrityksen kanssa - mutta toisin oli käynyt. Valitettavasti siitä lähtien kun hän oli astunut juhlatilaan henkilökunnan opastamana, oli Evey tuntenut uteliaiden silmäparien kääntyvän magneetin lailla itseensä ja ne ketkä eivät pystyneet pitämään ihmetystään hiljaisemmin kurissa, olivat tuoneet sen ilmi kuiskauksina seurassaan oleville ihmisille sillä kuten sanottu: Evey De Fioren ei ollut näkynyt itse tärkeissä tapahtumissa paikan päällä lähemmäs vuoteen ja se oli varmasti aiheuttanut jos jonkinmoista spekulointia ja juorujen syntymistä niiden kuluneiden kuukausien aikana sillä noissa piireissä joissa rakastettiin pienintäkin poikkeamaa jolla pystyttiin arvostella muita ihmisiä, varsinkin jos aistittavissa oli jonkinlaista skandaalin ainesta (ja sekin usein vain turhien juorujen pohjalta), ei Evey voinut olla henkäisemättä asteen raskaampaa mielessään vaikka siihen asti tämä onnistuikin pitämään itsensä asiallisen maskin takana johon ei kuuluisi kuin ne pinnalliset keskustelut joilla muka oli enemmän merkitystä kuin niillä todellisuudessa oli ja vain hymyily sillä ylimääräiset tunteet eivät kuuluneet sellaisiin juhliin ikinä.
Hopeisen katseen haravoidan pinnallisesti tuon paikalla olijoiden joukkion, vain todetakseen ettei tämä erottanut äitiään ainakaan toistaiseksi tuossa tilassa millään tapaa (sillä Pandora nyt tuntui aina erottuvan sellaisessa ympäristössä), vaikka esikoinen kyllä tiesi etteivät he missään nimessä saaneet tehdä enempää kontaktia keskenään kuin olisi illan aikana pakko matalan profiilin ylläpitämiseksi. Oven suulla seisovan siististi pukeutuneen tarjoilijan lähestyen pyöreän tarjottimen kanssa jonka koko pinta oltiin täytetty puoliksi puna -ja valkoviinillä, napattiin sen päältä valkoviinilasillinen ennen kuin tulisi aika siirtyä sosialisoimaan muun vierasjoukkion kanssa.

//Eveyn mekko illanjuhliin //

Juhlatila oli ehtinyt jo täyttymään vieraista, kun Giovanni vasta saapui paikalle tuonne kaupungin laitamilla sijaitsevaan huvilaan, joka oli varta vasten suunniteltu noin isojen tapahtumien pitopaikaksi. Autonkuljettajan kiertäen aukaisemaan oven – sulkivat kädet vasta sylissä pidetyn kannettavan läpän alas ja kyseinen viestintälaite laskettiin tyhjälle viereiselle paikalle. Kuljettajan tarvitsematta lausua mitään, mutta tämän katse kertoi enemmän kuin tuhannet sanat, jotka oli vain suunnattu Giovannille. Tuolle jo viidenkymmenen iän ylittäneelle miehelle, joka jaksoi tehdä töitä vielä viimeiseen minuuttiin asti ennen juhlapaikalle siirtymistä. Miesten vain nyökäten toisilleen, kunnes kyydissä ollut nousi ulos autosta ja kohentaen käsillään pikaisesti pukunsa takkia - vaikka se kyllä tiedettiin, että tuo mittatilauksella tehty puku istui miehelle kuin nappi silmään. Ehkä tuo kaikki tehtiin pienen aikalisän hakemiseksi – sillä mies jo tiesi mikä häntä odottaisi noiden ovien takana (muiden läsnäolijoiden kiertelevät kysymykset, joilla nämä halusivat päästä taas edes jotenkin ajan tasalle miehen elämästä… etenkin siitä miten Giovannin kaltaisella vaikutusvaltaisella miehellä ei ollut taaskaan seuralaista mukana juhlissa).

Ensimmäisen katsehyökyaallon välttääkseen Giovanni kiersi sisälle palvelusväen oven kautta ja antoi itsensä liittyä juhlavieraiden joukkoon vaivihkaa takavasemmalta, tekemättä saapumisestaan sen isompaa numeroa. Tavoittaessaan äitinsä juhlien keskipisteen paikalta, soi esikoinen äidilleen tapoihin kuuluvan mitättömän suukon poskelle ja pahoitteli myöhäistä saapumistaan juhliin venyneiden työneuvotteluiden vuoksi. Silvanan saaden poikansa saapumisen soljahtamaan juhlaväen joukkoon kuin toinen ei olisi koskaan ollutkaan poissa aloituksesta. Tuon vanhemman naisen ollen kuin kalavedessä kyseisissä tilaisuuksissa ja mitä seurapiirin juoruihin tuli – oli tämä yksi niistä taitavammista nukkemestareista, jotka nauttivat kuulla erilaisista skandaaleista ja tarpeen vaatiessa yrittää ottaa niistä tiedosta hyöty itselleen tulevaisuudessa, etenkin bisnesmaailmassa.

Uuden naurun taas alkaessa tuossa ryhmässä, johon oli selvästi kulkeutunut juhlaväen kerma – irrottautui Giovanni pienen pahoittelun jälkeen ja sanoi hakevansa juomista. Muiden vieraista huikaten Giovannille pitämään kiirettä, sillä nämä eivät olleet vielä saaneet kuulla miehen kuulumisia kuluvan vuoden ajalta. Silvanan jääden katsomaan poikansa perään tyynesti hymyillen, mutta todellisuudessa tuon kaiken ulkokuoren alle kätkeytyi varovaisuus sen iltaisia tapahtumia kohtaan. Eveyn ja Pandoran mahdollinen läsnäolo kyseissä juhlissa voisi olla hyvinkin mahdollista ja mitä se puolestaan tarkoittaisi Giovannin kohdalla… tyyntä myrskyn edellä mahdollisesti. Korvan erottaessa vierellä seisoneen vieraan sanovan jotakin, käänsi Silvana mystisen väriset silmänsä kokonaan seuruetta kohti ja otti tilanteen haltuun leikisti, kuin että olisi antanut itsensä paljastaa - ettei ollut kuunnellut sanaakaan äskeisestä keskustelusta.

”Saisinko lasillisen; Mazo Di Mezzo.”
Giovannin lausuen pyyntönsä tarjoilijalle, joka nyökkäsi kuulemisen merkiksi ja poistui hakemaan tilausta. Tuona aikaa miehen antaen katseensa kiertää tuolla isossa juhlatilassa, joka oli todellakin taas Silvanan yksi taidon näytöistä. Kaikkien yksityiskohtien ollen hiottu tarkasti ja juhlatila toimi vieraiden ympärillä kuin viimeiseen asti viritetty koneisto, johon ei kuulunut pienintäkään poikkeamaa… paitsi tuo yksi; Evey De Fioren henkilökohtainen saapuminen. Tarjoilijan tuodessa miehen tilaaman valkoviinin 12 cl määrällä, otti Giovanni lasin vastaan pienellä kiitoksella. Ihmismassan lävitse silloin erottuessa tuo tummaan mekkoon pukeutunut nainen, jonka läsnäolon oli kyllä kaikki muutkin huomanneet. Tarkan kuuloaistin erottaen nimen; Evey De Fiore. Puhtaan uteliaisuuden saaden askeleet ottamaan välimatkaa umpeen, sillä Giovanni oli jo kauan halunnut päästä keskustelemaan tuon mystisen De Fioren sukua edustavan naisen kanssa, jonka puheille pääsi harvoin, jos ei ollenkaan ja lähivuosina kaikki kontakti oli yleensä tapahtunut yhtiön edustajan välityksellä. Sinä hetkenä naista puhuttelevan kaksikon erkaantuessa kohteliaasti kauemmaksi, kun Giovanni saapui naisen seurapiirikuplan sisään ja otti viimein puheenvuoron itselleen.
”Evey De Fiore?”
Miehen odottaen kärsivällisesti, että seuralaisensa kääntyisi kokonaan ja kohdistaisi katseensa. Hopean ja merenpihkan kohdatessa toisensa pitkän ajan jälkeen synnytti se lämpöaaltoa muistuttavan tunteen, joka humahti koko kehon lävitse. Giovannin laskien tuon reaktion tyypilliseksi; ”mies näkee kauniin naisen”, mutta todellisuudessa tuo sama tunne oli vallannut miehen silloin yli kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun Evey oli avannut kartanon oven ja katsonut noilla samoilla pistävän värisillä silmillään Giovannia. Pienen kurkun rykäisyn rikkoen vaitonaisuuden ja lasi siirrettiin vasempaan käteen, jotta oikea pääsi ojentautumaan kohteliaaseen kättelyyn.
”Giovanni Steinmann.”
Vanhemman miehen jatkaen esittäytymistään – ettei nainen olisi saanut ehti ensitapaamisesta epäkohteliasta kuvaa. Giovanni oli esitellyt itsensä tapansa mukaan äitinsä puolen sukunimellä (joskin tuokin oli tekaistu, mutta sitä ei Giovannille ollut koskaan paljastettu) – sillä edesmenneen isänsä sukunimi tuli puheiksi vain bisnesneuvottelujen kautta ja nekin Silvana hoiti kokonaan.
”Oletteko viihtynyt tähän asti? Sillä jos olen ymmärtänyt teitä oikein, niin ette esiinny juhlissa kuin harvoin. Joten voimme kai pitää tätä kunniana, että saavuitte paikalle juuri näihin kutsuihin.”
Charmikkaan hymyn kohottautuessa huulille, tarkoitus keventää kaksikon välistä keskustelua. Giovannilla oli ollut aina paha tapa nostaa kissa heti pöydälle, kuin että olisi harrastanut seurapiireihin kuuluvaa etiketti kiertelyä ja kaartelua minuutti tolkulla.

// Giovannin puku ja Silvanan mekko

Siitä lähtien kun Evey oli saapunut virallisesti tuonne itse juhlapaikalle ja saanut viinilasin käteensä, oltiin tämä piiritetty lähemmäs samantien muiden vieraiden toimesta jotka tunsivat vastustamatonta uteliaisuutta tätä naista kohtaan, jota ei ollut näkynyt viimeisen vuoden sisään (se siitä huomaamattomana pysymisestä) yhdessäkään isommassa tilaisuudessa vaikka nainen olikin varsin tunnettu noissa ns. ”paremmissa” piireissä joihin kuului lähes poikkeuksetta joko rikkaat perheet tai sitten itsensä maasta ylös nostaneet liikemiehet jotka usein keskittyivät nimenomaan osakekauppoihin. Joten väkisinkin Eveyn kaltainen hahmo herätti aina enemmän uteliaisuutta sillä pääasiassa nainen oli tiedetty menestyneenä balettitanssijana joka oli nuoruudessaan mennyt naimisiin De Fioren yhtiön johtajan kanssa ja miehen valitettavan varhaisen menetyksen myötä onnistunut pitämään yrityksen enemmän kuin onnistuneesti menestyneenä niihin päiviin asti ja teki kaiken lisäksi huomattavasti hyväntekeväisyyttä vaikka moni olisi lyönyt vaikka vetoa Eveyn vain myyvän tuon perheyrityksen parempiin käsiin tai ainakin onnistuisi tuhoamaan sen perustuksiaan myöten yrittäessään jatkaa miehen tilalla… mutta toisin oli käynyt. Joten mysteeri tuon hopeakatseisen naisen ympärillä oli aina hyvin vahvassa, varsinkin kun tätä oli lähes mahdoton tavata kasvokkain ainakaan noinkin rennoissa tilaisuuksissa.

Joten ne ensimmäiset puolituntia tämä oli valehtelematta joutunut vastailemaan kohteliaasti erinäisiin kysymyksiin ja etiketilliseen pinnalliseen rupatteluun jotka kovasti yrittivät saada edes jotain irti tuosta kuluneesta vuodesta tai sitten ne ketkä tunsivat perheen edes hieman paremmin ymmärsivät ihmetellä Andrean että Sophien läsnäolon puutetta ja siitä oltiinkin saatu aasin silta seuraavaan kysymyslitanniaan kuten oliko esikoinen edelleen opiskelemassa lääkäriksi vai liittyisikö tämä äitinsä vierelle johtamaan ja siitä taas uusi kysymystulva saatiin aikaiseksi joihin nainen onnistuikin vastaamaan kaikkeen edes hyväksytyn rauhallisesti vaikka Evey kävikin mielessään niitä moninaisia vaihtoehtoja kuinka kadota vähin äänin hetkeksi vaikka avonaisen parvekkeen luokse jonne toistaiseksi ei ollut eksynyt paljoa kutsuvieraista saadakseen edes hetkellisen rauhan. Ehkä onneksi, tuo samainen keskustelu oli avannut mahdollisuuden naisen selvittää enemmän juhlien järjestäjistä sillä tuo kyseinen yksityiskohta oli osunut varsin herkästi kutsussa silmään: kutsussa ollen vain hatara maininta pankin johtoportaikon jäsenistä jotka halusivat juhlia onnistunutta vuotta muiden kanssa mutta tarkempaa nimeä ei oltu mainittu. Mutta yhden nimen toistuen silti jatkuvasti keskusteluissa: Steinmann. Nimen itsestään kuulostamatta tutulta, mutta sen mitä Evey oli viimeisen vuoden aikana seurannut, tiesi kyseessä olevan ilmeisesti liikemies joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä vuosi sitten ja keskittänyt isoja sijoituksia vahvasti lähi-itään ja kerännyt omaisuutensa sitä kautta… ja ilmeisesti juhlat oli järjestänyt miehen äiti joka myöskin oli vahvasti mukana liikeasioissa.

Naurun soidessa voimakkaasti nimenomaan tuosta kauempana olevasti ryhmästä, johon oli kieroutunut seurapiirin kermojen kerma ja jonne kaikki pyrkivät myöskin pääsemään sisäpiiriin, - jossa mitä arvatenkin myös juhlien järjestävät sijaitsivat sillä hetkellä. Jos Eveyllä olisi ollut yhtään vähemmän tahdonvoimaa, olisi tämä voinut pyöräyttää silmiään hyvinkin avoimesti tuon ryhmän tunnelmalla, josta aina huokui pahimmillaan se ylimielinen ”parempia kuin muut”-asenne, jota Evey ei ollut koskaan voinut sietää ja olikin yksi syy miksi hän mielellään karttoi tuota aluetta pakon edessä vaikka periaatteessa joku varmasti olisi luokitellut hänet myöskin kuuluvaksi samaiseen seurapiiri kastiin ja olettaisi tämän pyrkivän muiden lailla noiden ihmisten puheille sillä kyseessä oli edelleen jatkuva peli suhteista ja hyödyllisimmistä kontakteista sekä nimenomaan vallasta jota kaikki tuossa suuressa tilassa havittelivat enemmän ja vähemmän.
Keskustelun jatkuessa tuon pienen piirin kesken vielä hetken aikaa, ennenkuin tuo viimeisin sosiaalinen hetki näytti viimein tulevan päätökseen - kerkesi Evey jo huokaista hetkellisesti mielessään helpottuneena tilanteen olevan jälleen ohitse ja antaisi jälleen mahdollisuuden siirtyä johonkin rauhalliseen paikkaan toivottavasti uteliaiden silmien alta mutta juuri kun keho olisi ollut valmis tekemään harkitun liikkeen sivummalle, kaikki keskeytyi.
Kysymyksen ollen hyvin yksinkertainen, vain hänen nimensä joka halusi vain varmistaa puhuvansa oikealla ihmiselle… ja siltikin, se sai sydämen sykähtämään voimakkaammin rintakehän alla, hänen kyllä tunnistaen sen äänen omistajan vaikka sen kuulemisesta olikin kulunut yli kolme vuotta. Mutta eihän se voinut millään…
Sen sekunnin murto-osan, Evey joutui tosissaan miettimään pystyisikö hän kääntymään ympäri tuon äänen omistajaan ja kohtaamaan se todellisuus jossa hän oli erehtynyt ja siinä edessä seisoisi aivan joku muu kuin Giovanni - tai sitten, se paljon pahempi - paljon satuttavampi vaihtoehto jota hän pelkäsi enemmän kuin mitään muuta sillä hetkellä.
Lopulta naisen joutuen lähemmäs pakottamaan itsensä henkisellä tasolla kääntymään ympäri, kohtasivat hopeiset ja merenpihkan väriset silmäparit toisensa monen vuoden jälkeen, joka sai jälleen sen saman lämmön aallon värähtämään koko kehon halki, joka oli hyvin tuttu Eveylle ja joka oli valitettavasti jättänyt jälkeensä sydäntä riipivän kaipuun Giovannin kuoleman myötä…  ja nyt tämä olikin siinä edessä. Sen hetken aikaa, Eveystä tuntui kuin kaikki aika ympärillä olisi pysähtynyt siihen paikkaan ja kaikki ylimääräiset ärsykkeet ympärillä olisivat kadonneet jonnekin kauas - kaikkien tunteiden suorastaan ryöpähtäen yksi kerrallaan päällekäin sisimmässä sillä toisaalta sen sekunnin ajan Eveyn olisi vain tehnyt mieli vajota polvilleen ja itkeä kaikki se kolmen vuoden aikainen tuska kuultavaksi, suudella tuota edessään seisovaa miestä ja sanoa ettei hän haluaisi päästää toista pois luotaan… ja toisaalta, Evey pystyi vain arvaamaan ettei Giovannilla ollut mitään tietoa siitä kuka hän oli todellisuudessa. Mitä he olivat joskus olleet toisilleen.

Käsi oli ojentautunut kohteliaasti naista kohden valmiina esittelemään niinkuin hyviin tapoihin kuului tuntemattomien kesken, oli ollut lähellä ettei kyseinen ollut mennyt Eveyltä täysin ohitse tuossa järkyttyneessä tilassa vaikka lopulta hän saikin tilanteesta jälleen kiinni ja teki sen minkä osasi melkein parhaiten tuossa hetkessä: huolettomuuden maskin nostaminen kasvoille, kuin mikään ei olisi ollut hätänä tai vialla. Mitä muutakaan hän voisi? ”Olen pahoillani, hetken aikaa ajattelin teidät erääksi toiseksi.” Hänen saaden viimein sanottua pahoittelevasti Giovannille joka varmasti pian ihmettelisi hänen käytöstään tai hän antaisi itsestään kamalan ensivaikutelman, luotiin miehelle viimein punertavien huulien pinnalle tuttu huoleton hymy jonka tarkoitus oli kertoa kaiken olevan sillä kertaa hyvin. Solakamman käden, jonka kynnet oltiin maalattu punertavaksi tuota tilaisuutta varten ojentautuen viimein tuohon kättelyyn - ihan kuin he olisivat olleet vain tuntemattomia toisilleen jotka esittäytyivät ensimmäistä kertaa ”Evey De Fiore. Ilo viimein tavata teidät, herra Steinmann.” Käsien lähtien erkaantumaan toistensa kosketuksesta, jätti se jälkeensä tuon polttelevamman tunteen joka muuttui hiljalleen kihelmöiväksi vielä sen jälkeenkin kun käsi oli palautunut takaisin paikalleen kehon sivulle, tunsi Evey sen hetken aikaa sydämensä läpättävän kiivaan kovaa rintakehänsä alla vaikka samalla tästä tuntui kuin joku olisi iskenyt terävän tikkarin suoraan sydämen kohdalle ja vääntäisi sitä syvemmälle hetki hetkeltä.

Giovannin kysyen vieraansa viihtyvyydestä ja viitaten sanoissaan siihen että Evey ei koskaan ilmaantunut sen kaltaisiin juhliin itse vaan tällä ja tämän perheellä oli lähes poikkeuksetta aina edustaja joka hoitaisi kaiken sellaisen ja ehkä jonkinlaisena kohteliaisuutena tämä vanhempi mies lisäsi vielä millainen kunnia oli saada niinkin harvinainen vieras heidän juhliinsa - ja kaiken lisäksi vielä tuo charmikas hymy joka sai keneltä vain jalat alta halutessaan vaikka Evey kyllä tiesi sen tarkoituksen olevansa vain keventää tunnelmaa kaksikon välillä - vieläpä hyvin suoraan puhumalla, niinkuin toisella oli ollut aina tapana tehdä sen sijaan että mies olisi kierrellyt ja kaarrellut sanoissaan ikuista kehää. Tuon viimeisimmän huomion saaden väkisinkin lempeämmän hymyn kohoamaan hetkellisesti huulille. Ehkä onneksi jotkut asiat eivät olleet muuttuneet toisessa.
”Kiitos, kaikki on ollut enemmän kuin täydellistä, niinkuin äitinne varmasti on suunnitellutkin. Vaikka ette ilmeisesti ole kuulleet mitä olen tehnyt viimeisen vuoden aikana?” Naisen kysyen toiselta sellaisella vakavalla äänellä ja kohottaen pienesti kulmaansa kysyvästi Giovannille kuin kyse olisi ollut vakavasta asiasta joka liittyisi liiketoimiin. Tuon saman ilmeen pysyen edelleen kasvoilla silloinkin kun tämä jatkoi uudelleen asteen hiljaisemmin, vilkaisten aluksi ympärilleen kuin kyseessä olisi ollut sellaisesta asiasta jota ei haluttaisi muiden vieraiden korviin: ”Ilmeisesti menin uusiin naimisiin, joko Norjan tai Belgian kuninkaallisen kanssa - riippuen keneltä kysytään. Myös minulla on salasuhde Italian mafian johtajan kanssa ja ajanut itseni ongelmiin, jonka vuoksi olen piilotellut nunnaluostarissa viimeisen vuoden ajan, joka on todellisuudessa vain peite sen sisällä toimivalle kultille jonka jäsen olen.  Toivottavasti voitte siis ymmärtää poissaoloni viimeisen vuoden ajalta, olen mitä ilmeisesti ollut kiireinen.” Eveyn jatkaen tuota kaikkea niin vakavalla ilmeellä kuin suinkaan pystyi viimeiseen hetkeen asti ennenkuin naurua pidättelevä hymy kohosi väkisinkin huulien pinnalle aina noihin hopeisiin silmiin asti jotka viimein antoivat ilmi hänen vain vitsailevan ja voiden vain toivoa Giovannin vielä ymmärtävän jonkinlaisen huumorin päälle muutoksestaan huolimatta. Mutta ainakin Evey oli mitä ilmeisemmin saanut oman huvinsa kuuntelemalla niitä lukemattomia juoruja itsestään, jotka tuntuivat muuttuvan naurettavammaksi mitä enemmän niitä kuuli eri ihmisten suusta.

”… Minun kuuluisi onnitella teitä. Ilmeisesti sijoituksenne lähi-idässä ovat tuottaneet… no, näiden juhlien arvoiset tulokset. Vaikuttavaa.” Hopeisen silmien kääntyen katsomaan tuota kartanon ympäristöö, jonka eteen oltiin selvästikin laitettu kaikki ja sen ylikin vain ja ainoastaan noiden juhlien vuoksi - uuden naurun aallon raikuessa tuosta samasta ryhmästä josta Giovanni oli päässyt poistumaan hetki sitten, kääntyi katse vilkaisemaan hetkellisesti olan ylitse tuota joukkiota joka ei edelleenkään aiheuttanut lämmöntuntumaa joka olisi kutsunut liittymään noiden seuraan, varsinkin kun nuo hopeiset silmät viimein erottivat tuossa samassa rykelmässä Silvanan, joka viimeistään oli vahvistanut Eveyn epäilykset hyvinkin todeksi siitä kuka olisi ainakin tuon yhteensattuman takana vaikka siitä oli yli kaksikymmentä vuotta kun näiden kahden naisen tiet olivat risteytyneet keskenään. Viinilasia tullen kohotetuksi samalla huulien väliin siinä toivossa että alkoholi olisi kerennyt turruttamaan edes osan niistä tunteista siksi kuluvaksi illaksi, ennen kuin katse käännettiin takaisin keskustelukumppaniin joka (onneksi) ei ollut toistaiseksi palannut tuonne ryhmän keskiöön vaikka tätä varmasti kaivattaisiin muuallekin kuin vain hänen seuraansa ”Toivottavasti en pidättele teitä liikaa seurassani, herra Steinmann. Vaikka kuulin huhuja ettette itsekään ilmeisesti nauti seurapiirijuhlista?” Eveyn jatkaen tuota keskustelua, tehden pienen nyökkäyksen yleisesti tuota juhlasalia kohden jossa suurin osa vieraista oli ilmeisesti jo saapunut ja joista osa ei voinut olla kiinnittämättä huomiota tuohon kaksikkoon - voiden vain arvata että piankos jälleen kuiskailut alkaisivat liikkumaan tuolla keskiössä vaikka mitään syytä moiselle ei olisikaan ollut.
Mutta ehkä onneksi, muiden huomion vieden uudelleen muualle tuo seuraava odotettu vieras, joka viimein soi läsnäolonsa myöskin saapuvaksi tuonne itse juhlapaikalle. Pandoran näyttäen jälleen tapojensa mukaisesti kuin suoraan muotilehden etusivulta joka ikistä pienintäkin yksityiskohtaa myöten, mitä voisikaan olettaa Euroopan keskuspankin johtajalta. Tämän ulkonäöllään ihannointia aiheuttavan naisen sulautuen juhlajoukkioon vaivatta kuin tämä olisi aina kuulunut sinne vaikka tämä olikin ollut myöhemmässä moneen muuhun nähden - vilkaisi Evey myöskin tuohon samaiseen suuntaan muiden tavoin pikaisesti samalla tavoin kuin kuka tahansa utelias tekisi siinä tilanteessa mutta siihen se tulisikin päättymään hänen osaltaan. Sen illan ajan, he olisivat vain tuttavat tai liikekumppanit toisilleen muiden silmissä - ei äiti ja tytär, jotka sattumalta olivat päätyneet samoihin juhliin.

// Pandoran mekko

Käden ojentautumisesta kättelyyn oli kieltämättä ehtinyt kulumaan hetki, että se sai jo miehen miettimään kohteliasta perääntymistä ja pahoittelemaan liian suoraa lähestymistä. Eveyn vastatessa viimein kättelyyn oman pahoittelunsa kanssa, joka selitti naisen vähän hämmentyneen, kun oli luullut miestä joksikin toiseksi. Kaksikon käsien koskettaessa toisiaan, rikkoutui jää näiden välillä edes vähän. Giovannin jo odottaen jonkinlaista muodollista keskustelua jatkoon (kuten aina noissa piireissä), mutta sen sijaan tuo nainen kumartui asteen lähemmäksi ja madalsi ääntään kuin olisi kertomassa isonkin salaisuuden.
”Sittenhän meidän pitää olla entistä varovaisempia, rouva De Fiore. Koskaan ei voi olla varma sen tahon varjostajista näinkin isoissa juhlissa.”
Giovannin madaltaessa omaa ääntään myös ja irrottamatta katsettaan irti naisen silmistä – aivan kuin nämä kaksi ihmistä olisivat olleet sen hetken aikaa samassa juonessa mukana. Eveyn saaden tuona hetkenä helpotuksekseen huomata - ettei miehen kyky keventää tilanteita ollut onneksi poistunut mihinkään. Hetken hiljaisuuden laskeutuen heidän välilleen, jättäen ilmaan häilyvän kysymyksen; Oliko kumpikin ollut todellakin tosissaan sanoissaan? Eveyn suupielen alkaessa nytkähtelemään ensimmäisenä pidätellystä hymystä – ei siitä kestänyt minuuttiakaan, kun Giovannin totisena pysyvä ilme alkoi myös murenemaan. Juhlavieraiden ympärillä kiinnittäen väkisin huomionsa siihen kuinka huolettoman oloisesti nuo kaksi käyttäytyivät toistensa seurassa ja nauraen jopa.
”Anteeksi…”
Giovannin saaden sanottua viimein ja kohottaen peukalon pyyhkäisemään pikaisesti silmäkulmia.
”…en ole nauranut näin paljon koska sitten viimeksi. Osaatte todellakin olla nopea keskustelun keventäjä, rouva De Fiore.”
Kurkun rykäisten itseään sen verran, että äänen paino saatiin palautettua takaisin omaksi rauhalliseksi itsekseen. Miehen vielä lisäten keventävästi, että hän kyllä ymmärsi Eveyn syyn hiljaiseloonsa ja salaisuus oli turvassa. Niin huvittavalle kuin naisen sanat olivatkin kuulostaneet – oli niiden takana ollut pienenlainen totuuden siemen, joka ilmi tullessaan olisi kaikkea muuta kuin naurua aiheuttava tai edes ilmapiiriä keventävä. Eveyn ja Giovannin jatkaen seurusteluaan siitä eteenpäin vähän kevyemmällä mielellä – vaikkakaan tuo jälleen tapaaminen ei ainakaan auttanut naisen sisäisten haavojen kanssa, muistojen, jotka valitettavasti vieläkin tekivät kipeää kolmen vuoden jälkeenkin. Viinilasin reunan kohottautuessa taas uudemman kerran naisen huulien väliin ja Evey kääntyi vilkaisemaan nopeasti toiseen suuntaan – kurtisti Giovanni kulmiaan tuon murtosekunnin ajaksi. Miten hänestä jotenkin tuntui, että Evey oli hermostunut hänen läsnäolostaan - vaikka he tapasivat vasta ensimmäistä kertaa. Nainen oli kieltämättä todella taitava kätkemään tuntemansa kuin olisi katsonut peliä takaisin, joka peilasi takaisin vain sen mitä kuvajainen halusi näyttää siihen katsovalle.

Giovannin erottaessa Eveyn mainitsevan jotakin miehen omasta halusta osallistua kyseisiin juhliin – ehtivät huulet jo raottumaan pienesti valmiina vastaamaan, mutta silloin se jokin tunne sai tämänkin kääntämään katseensa juhlapaikkaan saapuneeseen vieraaseen, jonka ulkoinen olemus huokui eleganttisuutta ja tarkoin valittuja tekoja. Tuota kaikkea vielä seuraten Silvanan ylikorostettu ystävällinen tervehdys ja vieraan nimen lausuminen ääneen, kun nainen käveli salin poikki kädet aavistuksen levällään ojentautuneena, kunnes pääsi välimatkan umpeen ja naiset soivat toisilleen tapoihin kuuluvan poskisuudelman – ennen kuin oli aika siirtyä keskustelemaan muiden ryhmän jäsenten kanssa.
”Näyttää sille, että Silvana on taas elementissään.”
Eveyn kuullen miehen lausahtavan asteen kuivemmin ja kurkusta kohonnut hymähdys viimeisteli kaiken sen mitä toinen ajatteli sinä hetkenä moisesta siirappisuudesta. Tyhjäksi juodun viinilasin tullen lasketuksi ohikulkevan tarjoilijan tarjottimelle ja miehen selvästi antaen kuvan lähdöstä, mutta sen sijaan että tämä olisi lausunut vielä hyvästit nyökkäsi pää pienesti avonaisten parveke ovien suuntaan ja tumman rauhallinen ääni totesi ehdottavasti;
”Olin koko ajan itsekin poistumassa vähän syrjemmälle ulkoilmaan ja seurasta en pahastuisi - jos olette vielä samoilla linjoilla itsekin suunnitelmissanne.”
Tämän siirtyessä pienesti syrjään Eveyn tieltä ja näyttäen kädellään kohteliaasti; ”Naiset ensin.” Lämpimän hymyn pysytellen miehen kasvoilla.

Sisätilan ja sen vieraiden jäädessä viimein oven kynnyksen taakse – vaimenivat juhlapaikan äänet selvästi ja tilalle laskeutui laskeutuneen illan hiljaisuus, joka huokusi huvilaa kehystävästä metsästä ja laajoista niityistä. Giovannin rikkoen hiljaisuuden ensimmäisenä, mutta sen sijaan että tämä olisi alkanut taas puhumaan jotakin pintapuolista ja jonninjoutavaa. Miehen kääntyen Eveyn puoleen ja suunnaten katseensa selvästi naisen silmiin, joiden iiristen väritys tuntui korostuvan entisestään iltahämärässä.
”Anteeksi jos kuulostan tungettelevalle, mutta en voi olla enää kysymättä; Olemmeko tavanneet joskus aikaisemmin?”
Sanojen tullessa lausutuksi ääneen, kuulostivat ne korvissa yhtä typerille ja ihmeellisille kuin äsken ajatuksissakin. Kyseisen huomion saaden Giovannin naurahtamaan itselleen pienesti ja laskemaan tuijottavan katseensa irti, joka varmasti oli saanut naisen tuntemaan itsensä kuulustelun alaiseksi.
”Tarkoitan siis, että silmäsi ovat todella huomiota herättävät ja minä yleensä muistan ihmisten piirteet todella hyvin, joten on vain outoa…”
Kehon kääntyen maiseman suuntaan ja käden kohottautuen hieraisemaan leukaa miettimisen oloisesti. Giovannin tarkoitus olematta mitenkään kuulusteleva, mutta luonteensa pohjalta tämä ei vaan voinut asia olla. Pään tehden lopulta pienen puisteluliikkeen ja käsi laskettiin alas selvän luovuttamisen merkiksi.
”Olen pahoillani, rouva De Fiore. En olisi saanut kysyä teiltä moista, se oli liian tungettelevaa ja tiedän sen itsekin.”

Giovannin uskaltaen kommentoida asteen hiljaisemmin Silvanan käyttäytymistä joka oli hyvin korostetun ystävällinen tuota saapunutta vierasta kohtaan, joka käytiin nopeasti nappaamaan poskisuudelmin mukaan tuonne samaiseen piiriin jossa Silvana oli pysynyt siihen asti, aivan kuin nämä kaksi vaikutusvaltaista naista olisivat olleet läheisiäkin keskenään vaikka todellisuudessa näiden menneisyys juurtui paljon syvemmälle kuin vain pinnallisiin seurapiirijuhliin tai liiketoimintoihin. Evey olisi hyvin voinut kommentoida jotain samankaltaista omasta äidistään, jonka käyttäytyminen oli hyvin samankaltainen Silvanalla mutta semmoinen kommentointi olisi varmasti herättänyt enemmän kysymyksiä mihin hän ei saanut antaa todellista vastausta - joten sen kerran Evey joutui seuraamaan tuota erikoista kohtaamista sivusta niinkuin muutkin. Sivusilmän erottaen keskustelukumppaninsa luovuttavan viinilasinsa ohitse kulkevalla tarjoilijalle joka oli selvä enne siitä että oli miehen aika poistua jatkamaan matkaansa tuolla vierailijoiden meressä tai sitten takaisin Silvanan vierelle nyt kun Gemma Salander oli viimein saapunut paikalle, tai ainakin näin Evey oletti. Katseen kereten kääntymään takaisin keskustelukumppania kohti valmiina toivottamaan kohteliaasti hyviä illanjatkoja sillä miehelle olisi varmasti paljon enemmänkin kierreltävää sen illan aikana kuin vain hänen seuransa mutta jopa Eveyn yllätykseksi… ehdottikin Giovanni haluaisiko Evey liittyä tämän seuraan parvekkeen puolelle, näkyi sen pienen hetken aikaa ettei nainen ollut aivan täysin olettanut jatkavansa toisen seurassa vielä pidempäänkin… mutta toisaalta, jos he kumpikin kerran halusivat pois tuolta, niin mikäs siinä: kyllä hän ottaisi Giovannin seuran mieluummin kuin monen muun sillä hetkellä.

Viileän syysulkoilman ottaen sisätiloissa lämmenneen ihon vastaansa, sai se kylmät väreet kulkemaan koko kehon lävitse hetkellisesti kun iltapuku ei ollut ehkä lämpimin mahdollinen vaihtoehto sellaisissa olosuhteissa vaikka asiasta ei valitettukaan pahemmin ääneen. Hiljaisuuden laskeutuen kaksikon välille vaikka missään kohtaa se ei tuntunut ahdistavalta tai siltä että olisi pitänyt kiirehtiä mahdollisimman nopeasti rikkomaan hiljaisuus kaksikon välillä, Eveyn suorastaan nauttien sen hetken aikaa niistä kartanoa ympäröivistä luonnonäänistä jotka olivat paljon rauhoittavammat kuin sisäpuolella kuuluvat kova ääninen jatkuva puheensorina jotka olivat tavallaan myös ylikuormittavia niille keillä oli muutenkin herkemmät aistit. Naisen astellen parvekkeen kivestä valmistetun aitauksen lähelle, josta näkyi myös tuo eteen laajeneva metsä ja ympäröivät niityt paremmin. Vaimean tuulen saaden hiukset heilahtamaan pienesti liikkeen mukana, vaikka samalla se samainen tuuli kuljetti myös tutun ominaistuoksun mukanaan, johon oli sekoittunut se tuttu partavesi. Tuon pienen mutta sitäkin tärkeämmän huomion saaden pienen hymyn nousemaan huomaamattomasti huulien pinnalle, iskeytyi jälleen se sama aaltomainen lämmön tunne kehon lävitse hetkellisesti, Eveyn tajuten silloin kuinka oli todellisuudessa ikävöinyt niitä pieniäkin asioita Giovannissa vaikka aikaa tämän poismenosta olikin kulunut jo useampi vuosi.
Giovannin ollen sillä kertaa se joka pääsi rikkomaan uudemman kerran hiljaisuuden kaksikon välillä, oli Evey kierähtänyt ympäri ollakseen jälleen kasvokkain tuon taaemmaksi jääneen vanhemman miehen kanssa - jonkin selvästi näyttäen vaivaavan tätä - kohtasivat hopeiset tuon pimeyden lävitse tuon merenpihkan uudemman kerran, vaikka Evey olisi varmasti voinut hyvin vältellä sitä katsekontaktia enemmänkin sillä joka kerta hänestä tuntui kuinka miehelle ei olisi ollut tehtävä eikä mikään lukea häntä avoimen kirjan tavoin vaikka kuinka tuota maskia pyrittiin pitämään tunteiden edessä viimeiseen asti. Giovannin silloin kysyen suoraan: olivatko he tavanneet aiemmin, ja tietämättään asetti Eveyn uuden päätöksen haaran eteen, vaikka miehen suorasukaisuus saikin asteen huvittuneemman hymyn kohoamaan huulien pinnalle väkisinkin - varsinkin kun tämä yritti kaikkensa tavoin olla kohtelias puheissaan ettei keskustelukumppani olisi pahastunut sillä moni olisi varmasti kaihtanut tuota luonteenpiirrettä, joka kuitenkin oli aina ollut ominainen Giovannille jo silloinkin kun he olivat olleet paljon nuorempia.
”Te osaatte kyllä saada naisen tuntemaan itsensä merkittäväksi herra Steinmann.” Eveyn kuitenkin vitsaillen miehelle tämän voimatta olla kommentoimatta hänen erikoista silmiensä väriä ja mainiten ettei toinen siitäkään huolimatta muistanut häntä, minkä olisi voinut ottaa myös siten että Evey oli muka niinkin mitättömän näköinen silmien väristään huolimatta.

Miehen ehkä onneksi kääntäen itsensä enemmän maisemansuuntaisesti selvästi mietteliäänä omista ajatuksistaan, antoi tuo kyseinen teko tietämättään Eveylle lisäaikaa pohtia vastaustaan tarkemmin, sillä se mitä hän seuraavaksi tulisi sanomaan… määritteli valitettavasti heidän kummankin elämää. Hän voisi vastata totuudenmukaisesti Giovannille, toki - mutta samalla hän ottaisi riskin missä oli todennäköisempää ettei toinen uskoisi häntä ja reaktio olisi hyvin samanlainen kuin yli kaksikymmentäviisi vuotta sitten kun Evey oli ilmestynyt muinaisen kirjan kanssa kartanon kotiovelle… myös, miksi toinen edes uskoisi ilman muistojaan? Kuinka hän muka selittäisi heidän todellisuudessa olleen naimisissa monta kymmentävuotta ja heillä olevan kaksi yhteistä lasta… että Giovannin olisi kuulunut olla haudanlevossa muiden esi-isiensä kanssa, eikä siinä? Tai mitä jos Giovanni oli onnellinen nykyisessä elämässään ja hänen sanansa pilaisivat sen kaiken? … Mutta hänen piti ottaa myös huomioon Sophie ja Andrea, joista molemmat uskoivat isänsä kuolleen (Eveyn tietämättä Andrean olevan tietoinen isänsä olevan elossa) ja heidän piti muutenkin pitää matalaa profiilia… millä todennäköisyydellä he muka tapaisivat uudelleen tuon illan jälkeen…?
”Ymmärrän kyllä. Suoraan kysymykseen suora vastaus, eikö?” Naisen lausuen lopulta lempeästi, kehon astellen rauhallisesti Giovannin vierelle seisomaan kun heillä kummallakaan olematta mihinkään selvästi kiire - Giovanni oli pahoitellut suoraa kysymystään joka selvästikään ei ollut todellakaan seurapiirietiketin mukainen, kohdistui myöskin tuo hopeinen katse hetkellisesti takaisin edessä avautuvaan maisemaan jota kuun valo onnistui edes hieman valaisemaan.
”… Ulkonäkönne muistuttaa kovin edesmennyttä puolisoani, joten jos ette ole hän niin tuskin olemme tavanneet aiemmin. Voitte huokaista siis helpotuksesta.” Eveyn sanoen ne sanat pienen hymähdyksen kera, vaikka tuon teon tarkoituskin olikin enemmän peittää se kuinka Evey onnistui satuttamaan itseään omilla sanoillaan.
Nielaisemisen tapahtuen asteen vaikeammin, vaikka kyseinen teko pyrittiin ohittamaan mahdollisimman nopeasti ettei se olisi vaikuttanut jotenkin oudolta Giovannin silmissä.
”… Tunsin kyllä veljenne. … Mike De Fiore, eikö?” Nainen kuitenkin vielä lisäsi, omalla tavallaan paljastaen samalla olevansa tietoinen Giovannin kuuluvan De Fioren sukuun vaikka tämä käyttikin ilmeisesti äitinsä sukunimeä… vaikka eihän Silvanan entinen avioliitto Giovannin ja Miken isään mikään valtionsalaisuus ollut. Hopeisen katseen kääntyen hetkellisesti vasemmalle puolelle mieheen päin, luoden tuolle lempeän hymyn jonka tarkoitus oli rauhoittaa tuota miestä sillä Evey pystyi vain arvaamaan jälleen kuinka kysymystulva täyttäisi jälleen miehen pään, samalla tavoin kuin se oli tehnyt heidän tavatessaan ensimmäistä kertaa ”… Olimme samaan aikaan Ranskan armeijassa yhdessä. Olen pahoillani siitä mitä hänelle tapahtui.”