I only fear that I don't have enough time left

Viileän sadetuulen päästen raolleen jätetyn ikkunan välistä huoneeseen, jossa sillä hetkellä tuntui paljon rauhallisemmalta ja tyyneltä kuin mitä tilanne todellisuudessa olisi. Varhainen aamunkajo oli siirtynyt jo tunteja aikaisemmin ohitse, vaikka edelleen ikkunan takaa oli erotettavissa se samainen usva ja sumu jotka olivat laskeutuneet raskaina katujen päälle ja tekivät eteen näkemisestä asteen vaikeampaa, jota myöskään jo tunteja jatkunut sade ei myöskään auttanut. Normaalisti varsin kiireisen kaupungin tuntuen paljon rauhanomaisemmalta vaikka kello läheni jo yhtä päivällä, kuten myös tuo tila jossa ilma oli päässyt vaihtumaan jo viimeisen tunnin ajan ettei veren ja yrteistä sekoitteinen haju olisi ollut liian voimakas.
Viimeisen puolen tunnin aikana, oli Pandora alkanut korjaamaan ulkonäköään takaisin edustavamman näköiseksi mustasta verestä joka tuntui oikein liimautuvan kaikkiin vähänkin kosketuksiin joutuvan asian kanssa, kuten miehen omat vaatteet jotka Pandora oli joutunut riisumaan kokonaan pois kun verenvuoto oli ollut niin runsasta että koko se vartijalle kuuluvan asun vaalea kangas oli värjäytynyt mustaksi koko kyljen alueelta. Kuten myös Pandoran oma paita, joka oltiin myöskin suosiolla vaihdettu aivan toiseen kuin alunperin ja kädet kun nainen oli joutunut sitomaan tuon haavan edes jotenkin kiinni vaikka luotia tämä ei saisikaan pois toisesta. Mutta edes jotain mikä saisi helpotettua toisen tuskaa edes väliaikaisesti. Tuon vanhemman meikkipöydän ollessa hieman kauempana itse sängystä jonka päällä tuo paljon vanhempi mies saisi levätä edes ne lyhyet tunnit toistaiseksi rauhassa tämän menetettyä jossain pakenemisen aikana tajuntansa varmasti luodista aiheutuneen kivun ja veren menetyksen vuoksi, huomasivat ruskeat silmät aina välillä peilaavansa juurikin tuota näkymää jossa Anubis näytti vain nukkuvan päällepäin rauhallisesti. Pienen hymyn nousten huomaamatta huulien pinnalle ennenkuin se pakotettiin takaisin piiloon, vaikka kyseessä olikin hänen molempien lapsiensa isä ja valitettavasti myös hänen entinen rakastettunsa jolle oltiin suotu rakkaudentunnustus vain vuotta aikaisemmin vaikka viimeisen vuoden aikana Anubis oli jälleen tehnyt omia päätöksiään jotka valitettavasti yhdistivät tämän nykyisin takaisin Shaiyaan.

Anubiksen alkaessa osoittamaan jonkinlaisia heräämisen merkkejä vaikka se kaikki kävikin paljon hitaammin kuin mitä yleensä olisi voinut olettaa sellaiselta, jota kuolema ei päässyt helposti koskettamaan - vaikka samalla Pandora pystyisi vain kuvittelemaan sen shokin minkä tuo vanhempi varmasti saisi tuntea tiedostaessaan tuntevansa kuitenkin enemmän kipua kuin mihin oltiin sieluttomana totuttu, olihan kyseessä kuitenkin hyvin voimakas demoni. Miehen kuitenkaan heti tiedostaessa Pandoran läsnäoloa oman sekavan tilansa vuoksi, ei Pandorakaan kiirehtinyt tuomaan omaa läsnäoloaan sen isommin ilmi vaikka todellisuudessa hän oli vähän toivonut Anubiksen pysyvän tajuttomana vielä silloin kun hänen olisi ollut pakko lähteä siihen tapaamiseen Shaiyan kanssa niinkuin tämä paljon vanhempi nainen oli toivonutkin aiemmin kadulla… Vaikka Pandora ei voinutkaan olla tuntematta että hän mahdollisesti oli astumassa suoraan ansaan suostuessaan siihen tapaamiseen, varsinkin nyt kun metsästäjiä oli enemmän kaupungissa ja se mitä hän oli saanut selville viime vuoden tapahtumista olevan yhteys myös tähän naiseen, joka tuskin oli ollut iloinen Eveyn läsnäolosta muutenkaan…

Hopean kohdaten viimein tuon ruskean katseen, vaikkakin aluksi vain peilin välityksellä - pystyi tämä kaksikosta nuorempi näkemään kuinka pieni hämmennys oli päässyt kysyvästi tuon yleensä niin ilmeettömän katseen lävitse nähdessään naisen olevan selvästi lähdössä jonnekin. Jota seurasikin pian vahvistava kysymys, vaikka Anubis tiesi vastauksen ilman että sitä oltaisiin suotu ääneen sanotuksi vaikka tämä kysymys paljastikin sen ettei miehellä ollut mitään tietoa ketä hän oli menossa tapaamaan. … Ehkä Shaiya kuitenkin halusi pitää jotain asioita erillään eikä jakanut kaikkea Anubiksen kanssa.
Miehen yrittäen alkaa nousemaan makuuasennosta puoliksi istuma-asentoon, kääntyi keho sen verran irti peilin edestä merkiksi että Pandora aikoisi selvästi nousta ylös paikaltaan, vaikka se miten toinen lopetti lauseensa sai kulman pienesti kohoamaan kysyvästi ylöspäin. Siis, ajatteliko Anubis että he olivat jossain kohtaa päässeet pois metsästäjien seulasta sen vuoden aikana? “Olehan nyt rauhassa etteivät siteesi ala uudelleen vuotamaan läpi. Et ole todellakaan vielä kunnossa.” Naisen sanoen rauhoittavasti toiselle kun tämä yritti jälleen pakottaa itseään liikkumaan normaalisti vahingoittumisestaan huolimatta, oli tämä nuorempi nainen päässyt silloin kiertämään uudemman kerran tuon pienemmän pari sängyn vierelle. Patjan jousituksen muuntuessa naisen oman painon mukana kun tämä istuuntui sängyn pehmeälle reunalle, leikittelevän hymyn päästen nousemaan punertavien huulien pinnalle kun kaksikko näki toisensa vuoden jälkeen niinkin läheltä. Katseen ikään kuin kysyen toiselta: “Oletko huolissasi minusta?” vaikka tuota ei sanotukkaan ääneen sillä pahimmillaan se olisi saanut Anubiksen jälleen kääntymään nopeasti suojamuurinsa taakse tajuttuaan sanojensa kuulostavan ehkä jopa välittävämmältä kuin oli tarkoitettu.

Vasemman käden tullen nostetuksi varoen kohti miehen kylkeä, jossa toisen oma käsi yritti tukea tuota siteiden ja paksun lääketahnan alle piilotettua kylkeä joka ilmeisesti ei polttanut sillä hetkellä niin paljoa kuin sillon kun siellä sisäpihalla vaikka Pandora tiesi sen olevan vain lyhyt ratkaisu isommalle ongelmalle, mikäli luotia ei saataisi mahdollisimman pian pois toisen kehosta. Ja hänen varmaan täytyisi rikkoa se uutinen toiselle ettei tämä alkaisi kuvittelemaan jälleen katoamista luoti sisällään. Toisen käden nousten puolestaan varoen vastakkaiselle haltijalle hakiakseen lisätukea auttaakseen toista parempaan asentoon kuin mitä Anubiksen oma yritys oli saanut aikaiseksi kun kipu sai kehon painumaan väkisin etukumaraan asentoon. “Valmistin yrteistä tahnan joka estää jatkuvan veren vuotosi ja helpottaa tuntemaasi poltetta, ainakin hetken aikaa. Joten yritä edes olla varovainen” Naisen äänen pysyen mahdollisimman vakaana ja rauhallisena kuin kenelle tahansa parantajalla joka toimisi potilaansa hyväksi, eikä että toisen niinkin läheinen olemassa olo vaikuttaisi millään tapaa häneen sen enempää vaikka sen hetken aikaa hän tunsikin sydämensä läpättävän jälleen nopeammin miehen lähellä. Vaikka samalla Pandora pystyisi jo arvaamaan ne monet kysymykset jotka varmasti nousivat nopeasti miehen mielessä, varsinkin kun tämä ymmärtäisi ettei Pandora ollut sulkenut ampumahaavaa niinkuin normaalisti oltaisiin toimittu.

“Tiedän ettet varmaan haluaisi puhua tästä: mutta haluatko hyvät vai huonot uutiset ensin?” Ruskeiden silmien nousten silloin irti tuosta sidotusta kyljen alueesta takaisin toisen silmiin paljon lähempää kuin oltiin alunperin välttämättä edes haluttu, sillä joka kerta kun hän joutui niinkin lähelle Anubista, tuntui hänestä kuin kaikella järjellä ajattelu jäi taka-alalle ja tunteet taas…
“Luoti, joka sinuun osui… on edelleen sisälläsi. Sen takia tunnet kipua niin voimakkaasti tällä hetkellä. Ja ennenkuin sanot mitään, en pysty poistamaan sitä itse. Et edes sinä, tai Shaiya (kyllä, tiedän hänestä). Luotia suojelee vahva rukous, nimenomaan meidänlaisiamme varten joten jos yritän sen poistaa…” Sanojen, jotka kuuluivat sillä hetkellä enemmän olennolle joka valitettavasti oli saanut osansa metsästäjien käyttämistä aseista vuosisatojen aikana, tullen keskeytetyksi tarkoituksella, että toinen saisi sulattaa hetken aikaa kuulemaansa joka tuskin lämmitti mieltä muutenkin tuossa kivuliaassa tilassa. Ja vielä vähemmän varmasti se että luotiin sidottu rukous hyökkäisi heti uhriaan vastaan mikäli tämä yrittäisi käyttää voimiaan, normaalisti tappaen tavanomaisen demonin seuraavan vuorokauden aikana… vaan entä kun uhri oli tällä kertaa sieluton?
Naisen jättäen sillä kertaa tahallaan lausumatta sen mitä luoti tekisi sille ulkopuoliselle joka yrittäisi poistaa sen luodin vaikka eiköhän Anubis osaisi sen itsekin arvata: luodin tuhoten auttajan että uhrinsa itse, tai lievimmillään aiheuttaisi kummallekin osallistujalle ääretöntä kipua.
“... Luoti on mahdollista poistaa. Se on hyvä uutinen. Mutta, poistajan täytyy olla metsästäjä itse. … tai, sinun tapauksessasi, muinaisen voiman vartija.” No niin, nyt se oli sanottu ääneen. Ne ainoat vaihtoehdot jotka kuitenkaan eivät olleet kumpikaan toinen toistaan parempia: joko toinen joutuisi hakemaan apunsa Leonardo Florenzen luota joka oli aseen ampunutkin vaikka kohde olikin ollut väärä ja tuskin olisi omaa hyvyyttään auttamassa metsästämäänsä demonia… Tai Andrean luota, jonka miehen sisällä oleva riivaaja varmasti halusi edelleen nähdä kuolleena edessään. Anubiksen todellakin joutuen päättämään myrkkynsä mihin tukeutua.

Tuolin istuin osan narahtaessa hyvin heikosti kehon painon (vaikka se olikin tuossa kohdin hyvin mitätön) noustessa ylös. Kohdistuivat hopeiset silmät katsomaan raskaiden kulmien alta, kehon ollessa edelleen etukumarammassa tuon kirotun kipukohtauksen vuoksi. Pandora oli jättänyt vielä korkokengät odottamaan peilipöydän vierelle lattialle. Kenkien puuttumisen tehden naisen askelista todella kevyet ja hyvin hiljaiset – kuin olisi kävellyt pehmeän pumpulin päällä. Tuon kyseisen piirteen kertoen jo sanattomasti Anubikselle, että Pandora oli tottunut hallitsemaan jokaista ottamaansa askelta ja vaimentamaan niistä syntyvää ääntä kuten salamurhaajat tekivät automaattisesti. Tuon paljon nuoremman demonin istuutuessa viimein kiireettömän oloisesti sängyn reunalle miehen vasemmalle puolelle. Anubiksen yrittäen näyttää mahdollisimman tyynelle kuten aina teki, mutta todellisuudessa tämä ei ollut voinut olla seuraamatta jokaista naisen tekemää liikettä, joista jokainen näytti tarkoin harkitulle ja silti aistikkaalle… kuin taitavimman taiteilijan maalaus, jossa jokainen pensselin veto oli taidolla vedetty veto kerrallaan.
Vaimennetun hymähdyksen ollen tarkoitettu Anubikselle itselleen, kun tämä pakotti itsensä laskemaan katseensa irti Pandorasta. Riivaaja miehen sisimmässä ymmärtämättä ollenkaan tuota fyysistä vetovoimaa, joka tuntui joka kerta voimistuvan, kun Anubis ja Pandora olivat edes sen hetkenkin aikaa vain kahdestaan ja lähellä toisiaan. Naisen kasvoilla häivähtäen leikittelevä hymynkaarre ja pilkahdus ruskeissa silmissä kuin toinen olisi kysynyt oliko noinkin voimakas demoni muka huolissaan naisesta, kun noin kovasti kyseli perään. Tuon mitättömältä vaikuttavan eleen saaden pinnan alla kuohahtamaan, vaikka se ei kohonnutkaan läpinäkyväksi vihaksi. Ihmispuolen naurahtaen riivaajalle ja ivaten tuota kaikkivoipaa olentoa, joka oli muka niin nähnyt kaiken ja hallinnut kaikkea lähes taivaasta helvetin syövereihin asti. Riivaaja ei ollut ilmeisesti törmännyt ikinä Pandoran kaltaiseen naiseen ja demoniin, joka osasi yhdistää nuo kaksi ominaisuutta hyvin taitavasti keskenään yhdeksi viekoittelevan vahvaksi kokonaisuudeksi. Kuten silloin yli vuosi sitten Vatikaanissa kirkossa… Tuon edesmenneen muiston kaihertaen vieläkin syvällä mielessä. Tuon naurettavan mitättömän muiston, jossa riivaaja oli yrittänyt suudella naista, mutta tämä oli kylmän tyynesti kavahtanut kauemmaksi ja jättänyt toisen nuolemaan näppejään… riivaajan, joka oli todellakin tottunut saamaan kaiken, aina.

Pandoran kehottaessa miestä lepäämään ja kertoen perään lyhyesti mitä aamupäivän aikana oli tapahtunut demoninmetsästäjän ampuman luodin osalta. Ei noista viimeisistä sanoista tullut tavallaan mikään yllätyksenä, mutta jos totta puhuttiin… olisi Anubis valinnut paljon helpomman vaihtoehdon mieluiten. Puheenaiheen päästessä viimeisimpänä siihen miten Anubis voisi auttaa parhaiten itseään, jos tämän mieli tekisi jatkaa täysissä voimissaan oloa. Kaiken tuon kuuntelemisen aikana selän nojautuen väsyneemmin sängyn päätyä vasten ja takaraivo otti paremman tuen reunan tasosta, jonka jälkeen silmät sulkeutuivat selvän miettimisen ajaksi. Tapahtumia tullen kelatuksi kauemmaksi ja yrittäen samalla poimia niistä jotain sellaista tietoa mitä ei ollut huomattu. Miksi ihmeessä demoninmetsästäjä jahtasi yhtäkkiä Eveytä, vaikka tämä oli selvästi pitänyt matalampaa profiilia sukutaustastaan ja vaikuttanut muutenkin tavanomaiselle… toisin kuin veljensä, joka olemuksellaan sai virkavallankin kavahtamaan halutessaan. Oliko jotain tietoa tullut ilmi vastapuolelle kuluneen vuoden aikana? Tapahtumissa välähtäen uudelleen se hetki, kun Anubis oli törmännyt hotellin katolla demoninmetsästäjään, jonka näkeminen oli saanut paljon kauemmat muistot aktivoitumaan. Anubiksen muistaen tuon tummakatseisen miehen liikkuneen yleensä paljon Giovannin kanssa. Leonardo oli ollut kuin huomaamaton varjo isoissa tapahtumissa, joissa De Fioren jäsentä oli enemmän huomioitu ja kaikki se oli tapahtunut täysin tarkoituksella. Oliko Leonardo myös kaikessa tuossa mukana… mutta millä tavalla ja miksi? Mitä Florenzen suku tästä kaikesta hyötyisi?

Naisen viimeisten sanojen lopettaessa. Jätti se tilaan hyvin painostavan ilmapiirin. Alussa vallitsevasta seesteisyydestä ollen enää muisto jäljellä. Pitikö Anubiksen todellakin valita kahden pahemman välillä? Ei helvetissä. Tilanteen ironiasta huvittuneen mielentilan saaden ivallisen hymyn nousemaan huulille ja olkapäät vavahtelemaan pidätellystä naurusta, mikä lopulta kohosi selväksi ääneksi. Anubiksen avatessa silmänsä ja ennen kuin Pandora ehti miestä estää – oli tämä irrottanut veritiputuksen itsestään (pussi oli onneksi jo melkein tyhjä) ja yhdellä kiskaisulla heittänyt peiton syrjään noustessaan jo istumaan sängyn reunalle oikealle puolelle. Äkillisen istumaan nousun saaden korvissa kohisemaan ja kylmän hien kohoamaan ohimoille, mutta siitä huolimatta Anubis vain kohotti etusormensa kiellon eleeksi Pandoralle – jos nainen yrittäisi tulla tukemaan häntä tai nappamaan kiinni ennen kaatumista. Lausuttujen sanojen, jossa riivaajan olisi muka mentävä hakemaan apua vartijaltaan, antaen yllättävän paljon voimaa tuossa hetkessä. Huvittuneisuuden ja siinä samalla ärtyneisyyden kuulemastaan toimien hetkellisenä energiapiikkinä. Demoni ennemmin kulkisi uudelleen helvetin kiirastulen lävitse tai jopa kohtaisi uudelleen jumalten vihan, kun nämä langettivat alas taivaasta – kuin, että tämä nöyrtyisi ja hakisi apua muinaisen voiman vartijalta. De Fioren suvun jäseneltä. Florenzen suku oli yhtä lailla pois laskuista ja jotenkin Anubiksesta tuntui, että Leonardo oli pelannut korttinsa tässä kohdin haluttuun suuntaan. Metsästäjä halusi demonin nöyrtyvän vartijansa edessä ja jäämään jollain tavoin velanmaksajaksi. Silmien pinnan synkistyen selvästi. Eikä kauankaan, kun taivas jyrähti voimakkaasti kuin jokin ylempi voima pakotti sen tekemään niin. Riivaajan ehkä kykeni näyttämään olevansa vieläkin voimissaan, mutta karkea totuus oli, ettei sekään kestäisi kauan ja loputtomasti jos metsästäjän luotia ei poistettaisi. Demonin ollen raivoissaan. Anubis taas peloissaan – sillä tämän pahin painajainen uhkasi käydä toteen liiankin pian mitä oli haluttu. Ei Andrea pärjäisi riivaajalle mitenkään vielä, sillä toinen oli vasta vähän yli kaksikymmentä… lapsi yli kolmetuhatta vuotta ylittäneen isoisänsä edessä.

Viimeisten sanojen jotka saattelivat niitä huonompia uutisia siitä vääjäämättömästä tulevasta joka olisi liiankin nopeasti käsillä sillä luoti tulisi saada nopeasti pois miehen sisältä, onnistuivat sanat muuttamaan koko tuon niinkin rauhallisen ilmapiirin lähemmäs käsin kosketeltavan painavaksi vaikka vielä Anubis ei ollutkaan avannut silmiään uudelleen sen jälkeen kun tämä oli vajonnut jälleen mietteisiinsä. Pandora oli kyllä sen tiennyt että Anubis tai vielä vähemmän tämän riivaaja ei todellakaan tulisi hyväksymään noita kahta vaihtoehtoa jotka kirjaimellisesti pakottaisivat demonin hakemaan apua vihollisen luota: joista toinen valitettavasti oli vasta päälle 20 vuotias nuori ja kaiken lisäksi vielä heidän tyttärensä esikoislapsi jota oltaisiin haluttu suojella vielä hetken aikaa enemmän kunnes tämä olisi ollut valmis. Pandoran tuntematta sen enempää lämpöä siitä ajatuksesta jossa Anubis ja Andrea joutuisivat kohtaamaan kasvokkain toisensa vaikka vanhempi olisikin sillä hetkellä heikommassa kunnossa kuin normaalisti tämän sisällä olevan luodin takia… Mutta se ajatus mitä todennäköisesti tapahtuisi heti kun luoti oltaisiin saatu ulos toisesta, kylmäsi koko olemuksen paikalleen.

Hiljaisuuden rikkoessa viimein tuo pidätelty naurahdus joka selvästi ei voinut uskoa kuulemaansa ja toisaalta… oli hyvin erikoinen reaktio Anubikselta itseltään joka normaalisti oli varsin vähäeleinen ja osoitti niitä pieniä tunteita muiden edessä muutenkin hyvin harvoin. Pandoran vain kereten aukaisemaan huuliaan hieman kuin aikomuksena sanoa vielä jotain, mutta sanat keskeytyivätkin Anubiksen seuraavien tekojen takia. Paksun untuvapeiton lentäessä yhdellä nopealla kiskaisulla sivuun, suoraan naisen omaan syliin ja siitä ei mennyt hetkeäkään kun tuo vanhempi mies joka äsken vielä oli tehnyt jokaikisen liikkeensä selkeällä varovaisuudella kivun tuntemien rajojen sisäpuolella ja näyttänyt selvästi ettei tämä olisi voimissaan, pakottaen itsensä selvästi nousemaan itse omin avuin ylös. Veritiputuksen joka oltiin kiinnitetty toisen käsivarteen tullen samalla revittyä tahalteen irti ja päästettyä vapaaksi, seurasivat ruskeat silmät tuota sängyn toisella puolella tapahtuvaa päätöntä menoa paikaltaan, vaikka normaalisti tämä olisi voinutkin nousta auttaakseen toista mutta sen kerran, pysyi keho paikallaan jopa sillon kun Anubis osoitti sormeaan häntä kohti kieltävästi naiselle ettei kaipaisi apua, nostettiin tuolle vain pienesti kättä merkiksi ettei olisi mitään huolta avunannon suhteen. 

Jos tämä halusi kokeilla rajojaan ja vahingoittaa itseään enemmän tuolla raivonpuuskallaan, omapahan olisi ongelmansa. Pandoran olisi tehnyt mieli huokaista raskaasti ja pyöräyttää silmiään tuolle itsepäisyydelle joka ei näyttänyt taaskaan suostuvan vain olemaan paikallaan vaikka toisen keho huusi sillä hetkellä armoa pysähtymään ja olemaan sen aikaa levossa että tämä olisi päässyt kävelemään normaalisti edes ulos ovesta, mutta kyseinen reaktio olisi varmasti vain aiheuttanut tuon raivon mittarin kilahtamaan uudemman kerran tappiinsa kun ärsykkeitä olisi liikaa liian nopealla. 

“Lopetitko jo?” 
Rauhallisen äänen viimein kysyessä toiselta annettuaan tuolle hetken aikaa olla paikallaan kuin kerätäkseen voimiaan ihan kuin odottaen toisen lähtevän sitten vaikka sitten boksereissaan ovesta ulos tuonne kaatosateeseen jossa ukkonen oli jyrähtänyt vain hetki sitten selvästi voimakkaammin (kuinka ollakaan Anubiksen oman tunteiden mukana). Painon, joka oli jäänyt vielä sängyn päälle Pandoran takia, alkaen uudemman kerran siirtymään pois tuon pehmeän patjan päältä naisen alkaessa nousemaan itse paljon rauhallisemmin ja kiireettömän oloisesti ylös vuorostaan, peiton tullen silloin siirretyksi samalla pois sylistä takaisin sängyn reunalle odottamaan. Kevyiden  askelten viemättä kuitenkaan heti Anubiksen rinnalle auttaakseen tuota joko pakottamalla tuo takaisin sänkyyn tai sitten edes kävelemään että toinen olisi voinut helpommin kadota jälleen kerran, vaan sen sijaan kevyet askeleet lähtivät viemään takaisin tuon meikkipöydän luokse jonka ääreen mustat korkokengät oltiin suosiolla jätetty odottamaan vielä toistaiseksi sitä pakollista poistumista. Ensin näyttäen että tämä kaksikosta nuorempi olisi palannut paikalleen niiden kenkien vuoksi, mikä olisi automaattisesti tarkoittanut sitä että Pandora olisi lähtenyt ja jättänyt Anubiksen yksin tuonne huoneeseen pärjäämään yksin kaiken tietonsa kanssa mutta sen sijaan, kurottivatkin sormet niiden kenkien viereen jätetyn paperikassin kahvoille, ennen kuin kyseinen nostettiin kevyesti ylös otteeseen. Askelten palaten takaisin sänkyä lähemmäksi ja lopulta miehen itsensä eteen vaikka kuka tahansa muu olisi pyrkinyt pysyttäytymään mahdollisimman kaukana tuosta demonista tämän ollessa sellaisessa mielentilassa kuin tämä nyt oli, jossa raivo taisteli väkisin heikkoutta vastaan joka pakottautui sillä hetkellä väkisin mieheen itseensä, joka todellakaan ei ollut tottunut sellaiseen tilaan ties kuinka pitkään aikaan. Ja siitä huolimatta… Pandoran ja Anubiksen välille jäi vain tuo vajaa kymmenen senttiä naisen aloitteesta, jossa ruskea katse kohtasi tuon paljon varoittavan synkemmän hopean edessään tutun todellisen pituuseron saneleman säännön mukaisesti niinkuin se oli tehty monta kertaa aikaisemminkin. Viimeksi vuosi sitten kun he olivat seisseet Pandoran pakottamana terassilla ja myöntäneet jonkinlaisen rakkauden olevan edelleen läsnä näiden välillä kaikesta huolimatta. Vaikka viimeksi kun toinen oli ollut vain boksereissa hänen edessään noinkin avonaisesti vastakkain, olivat tapahtumat vieneet aivan toisenlaisiin tekoihin vierasmakuuhuoneen puolelle. Etusormen kohottaen silloin asteen ylemmäksi tuota paperikassia, jonka sisällä oli selvästi jotain painavempaa että se saisi edes jonkinlaisen huomion toiselta. “Niin paljon kuin nauttinkin siitä että olet vain alusvaatteissasi, otin vapauden hankkia sinulle vaatteet. Ellet halua lähteä verisissä vaatteissa.” Asteen pehmeämmän äänen lausuessa toiselle sillä samalla äänenpainolla joka aina pyysi toista rauhoittumaan ja miettimään kun se miehelle niin ominainen temperamentti nosti jälleen päätään esille, vaikka Pandora kyllä tiedosti hyvin itsekin kulkevan sillä rajalla aina Anubiksen riivaajan kanssa, joka oli osoittanut jo enemmän kuin kerran ettei tämä pitänyt siitä kun Pandora onnistui aina joko leikittelemään toisen kanssa tai sitten sanomaan tuolle vastaan. 

Etusormen pidellen tuota pussia koko sen ajan odottavasti toisen vierelle että Anubis ymmärtäisi napata sen omaan käteensä vaikka samalla se olikin selvä haaste miehelle itselleen: tuo pääsisi itse ulos ja jälleen katoamaan tiehensä, jos tämä pystyisi vaihtamaan itse vaatteet päällensä tilastaan huolimatta, vaikka mitä kauemmin toinen yritti pakottaa itseään, sen enemmän toisesta näki kehon lihaksien alkaen tärisemään vähitellen mitä kauemmin toinen yritti pakottaa vihansa voimalla jatkamaan. Vaikka se olikin ollut yllättävän hyvä motivaattori siihen asti. Eikä Pandoran olisi tarvinnut käyttää juurikaan voimiaan saadakseen miehen romahtamaan takaisin sängylle halutessaan.

 

”Lopetitko jo?”
Rauhallisemman äänenpainon kysyen taaempana. Noiden hyvin tyyneltä vaikuttavien sanojen tavoittaen kyllä miehen kuuloaistin – vaikka veri kohisikin korvissa kiihtyneen sydämen sykkeen tahdissa ja siihen mukaan vielä asteen kiihtynyt mielentila, joka sai kieltämättä selvemmän ajattelun hämärtymään hetkeksi. Vaimean kurkunpohjasta kohoavan murahduksen toimien Pandoralle vain vastauksena. Hopeisen katseen kääntymättä enää katsomaan naista itseään, ei edes silloinkaan, kun tämä nousi sängyltä hakeakseen jotakin peilipöydän luota lattian rajasta. Riivaajan kihisten raivosta puhtaasti myös sen vuoksi, että tuo paljon heikompi demoni uskalsi pitää voimallisempaa olentoa heikompana kuin tämä oikeasti oli – vaikka todellisuudessa asia ei ollut ihan niin mustavalkoinen. Riivaaja ei ollut koskaan altavastaaja, ei kuolevaiselle eikä kuolemattomalle – joten tämä tilanne mikä nyt oli… oli hyvin tuntematonta aluetta sille itselleen. Poskihampaiden pureutuessa toisiaan vasten asteen voimakkaammin, mikä synnytti narskuttelevan äänen ja kaulalihakset jännittyivät asteen näkyvämmäksi. Katseen, joka olisi varmaan porautunut kenen tahansa sieluun asti, katsoen eteenpäin ulos ikkunan suuntaan samalla kun kehoa pakotettiin seisomaan ylhäällä sen heikosta tilasta huolimatta. Lihasten pienen tärinän ja kylmän hien otsalla paljastaen liikaa todellisesta tilasta sinä hetkenä. Anubiksen päättäen tehdä sen mitä tämä teki yleensä olleensa haavoittuneessa tilassa. Halun vetäytyä omaan rauhaansa kokoamaan voimiaan kasvaen koko ajan.

Pandoran palatessa takaisin Anubiksen luokse ja ojentaen tälle pitelemänsä paperipussin, joka sisälsi puhtaan vaatekerran. Ruskeiden silmien katseen heittäen haasteen perään, että jos mies niin kovasti mieli lähteä tuossa kunnossa – olisi tämän pärjättävä siitä eteenpäin omillaan ja käveltävä omin jaloin ulos tuolta huoneistosta. Oikeanpuoleisen käden ojentautuen ottamaan ojennetun vastaan, mutta sen sijaan että mies olisi alkanut välittömästi pukemaan vaatteita päälleen tehdäkseen selväksi häipyvänsä minuuttien kuluessa – kääntyi keho sen verran sängyn puoleen, että paperikassi saatiin laskettua sen päälle. Tumman rauhallisen äänen lausuen pienen kiitoksen naiselle vaatteiden hankkimisesta, mutta katsekontaktia ei suotu selvästä syystä. Anubiksen oli edelleen hankala kohdata Pandoran katse noin lähellä itseään.
”Sinun pitää varmasti jo lähteä.”
Sanojen rikkoen hiljaisuuden uudelleen kaksikon välillä vaikka tuona hetkenä jokainen sanoista uhkasi jäädä jonnekin kurkun seutuville. Mielen ja kehon uhaten asettua riivaajaa vastaan mitä kauemmin Pandora seisoi noin lähellä. Kymmenen sentin välitilasta huolimatta ihoa kihelmöiden selvästi, kuin kaikki aistit olisivat halunneet vain kääntyä naista kohti. Anubiksen muistaen yhtä selvästi kuten Pandorakin, mitä oli viimeksi tapahtunut, kun kaksikko oli seisonut noin lähellä toisiaan ja miehellä itsellään oli ollut yhtä kevyt vaatekerta päällänsä. Silloin heidän välillään oli ollut puhdasta seksuaalista jännitettä ja kaipausta (ainakin Anubiksen puolelta, kun tämä oli joutunut elämään tiedossa Pandoran menehtymisen kanssa ja nainen oli ollutkin hengissä). Nyt tuo tilanne oli paljon erilaisempi, tai niin Anubis luuli.

Käsien, joita kumpaakin käsivartta koristi mustat tatuoidut siivet Egyptin kuvitustavalla, siirtyen vaivihkaa naisen vyötärölle ja voimakkaampi ote tehden selväksi, että mies halusi naisen pysyvän paikoillaan edes sen hetken ajan. Hopean ja ruskean kohdaten toisensa vastatusten viimein usean minuutin välttelyn jälkeen. Pandoran nähden sen pienen hetken aikaa rakkaansa edessään eikä riivaajapuolta, joka oli viimeisimmän vuoden aikana noussut paljon hallitsevammaksi puoleksi. Anubiksen kuitenkaan tehden sen enempää – sillä he eivät olleet enää pari ja se sulki paljon pois. Pandoran tuskin pitämättä ajatuksesta, että mies olisi yhtäkkiä yrittänyt suudella toista sillä samaisella suulla millä riivaaja puhui. Hopeisen katseen katsoen sen hetken aikaa välittävästi ja pieni pään nyökkäys viimeisteli katseen viestin, joka pyysi Pandoraa olemaan varovainen mitä tämä olisikaan menossa tekemään. Vielä miehestä saaden sellaisen vaikutelman, ettei tämä olisi lähtemässä toistaiseksi mihinkään – vaan tyytyisi jäämään huoneistoon lepäämään senkin jälkeen, kun Pandora olisi lähtenyt.

Huoneiston ulko-oven sulkeutuessa ja kaikonnevat askeleet kertoivat naisen poistuneen oikeasti – palasi Anubis kylpyhuoneesta, jonne tämä oli vetäytynyt hetkeksi pesemään kevyesti itsensä ja joutunut oksentamaan pönttöön luodin aiheuttaman myrkytystilan vuoksi. Hitaammaksi käyneiden askelin vieden vuoteen luokse. Kehon istuutuen patjan reunalle näki Anubiksesta jo liian selvästi, että tämä kärsi enemmän… ja siitäkään huolimatta riivaaja ei suostunut edes harkitsemaan annettua vaihtoehtoa, joka olisi pakottanut menemään De Fioren luokse. Iiristen katseen sumentuessa hiljalleen kaihin peittoon, alkoi huoneiston lämpötila laskemaan jäätäväksi ja jokaisen ikkunan ja oven lukon naksahtaen kiinni. Ikkunoiden ruutujen vaipuessa jää huuruun hiljalleen, ulkopuolelta näyttäen vain sille kuin kaikki olisi ollut autioita sisällä. Demonin luoden ympärilleen suojan, jonka sisimpään se sai vaipua lepäämään ja keräämään voimiaan keksiäkseen miten pääsisi metsästäjän luodista eroon omin voimin. Anubiksen vaipuessa uudelleen syvempään uneen, oli huoneistoon laskeutunut paljon synkempi pimeys kuin siihen aikaan päivästä oli normaalia. Huoneen varjoista muodostuen se samainen olento, joka oli suojellut riivaajan rauhaa katakombeissa ranskan maalla. Tuon varjopedon vilkaisten sängyllä nukkuvaa miestä, jonka aurasta oli aistittavissa selvästi, että tämän voimat hiipuivat hitaasti. Pedon asettuen makaamaan lattialle isäntänsä jalkapäätyyn lattialle, jääden odottamaan.

Valkean teekupin päätyen kohotetuksi punertaville huulille. Tummien ripsien kehystämän katseen selaten puhelimen näytöltä viimeisimpiä osakemarkkinoita. Shaiyan oli tapansa mukaan siirtynyt päivän alun jälkeen tuonne rauhallisempaan jokiranta kahvilaan, jossa yleensä siihen aikaan ei ollut muita asiakkaita … tai olisi varmaan ollut, mutta nainen oli maksanut tilan itselleen aina tuona tiettynä päivänä viikossa. Hänen kaltaisensa muinainen olento ei vain yksinkertaisesti kaivannut silmäpareja ympärilleen tiettyinä ajankohtina ja näin vaikutusvaltaisena henkilönä oman ajan ja tilan saaminen kävi sormia napsauttamalla. Ikkunan läheisyydessä sijaitsevan pöydän luokse kävellen yksi naisen luottomiehistä. Tämän kumartuen naisen korvan puoleen kertomaan viimeisimmät uutiset Eveyn ja Giovannin pakomatkasta, jota Shaiya ei ollut ihme kyllä alkanut estämään – kuin tämä nainen olisi pikemminkin halunnut Giovannin päässeen karkuun Anubiksen ja etenkin miehen riivaajan silmien alta. Pienen hyväksyvän pään nyökkäyksen riittäen kertomaan tuolle saapuneelle miehelle naisen hyväksyneen annetun viestin. Miehen poistuessa takaisin omiin tehtäviinsä, laski Shaiya puhelimen pöydälle ja jääden katsomaan ikkunasta avautuvaa jokimaisemaa, joka jatkoi aina omaa elämäänsä säästä tai vuodenajasta huolimatta. Sinä päivänä kaupungin yläpuolella parveillen raskaammat sadepilvet kuin yleensä… aivan kuin jokin voima vetäisi niitä puoleensa liiankin herkästi. Solakoiden sormien riisuen sirot lukulasit alas kasvoilta ja jääden roikottamaan niitä laiskanoloisesti rintakehän edessä, käden nojatessa kyynärpäällään pöydän kantta vasten. Välinpitämättömän hymyn häivähtäessä punertavilla huulilla ja katse irtaantui noista masentavan värisistä pilvistä. Shaiyanin voiden vannoa riivaajalla olevan vaikutusta kyseiseen ilmiöön. Riivaaja oli aina kyennyt olemaan dramaattinen ja synkistelevä. Todellakin, Shaiya muisti sen edelleen, vaikka useat tuhannet vuodet olivat kuluneet niistä päivistä, kun hän oli hallinnut maailmaa demonin rinnalla, kunnes Sin ibn Abdel oli päättänyt sotkea kuviot lopullisesti yhdessä Anubiksen kanssa.

Etusormen pidellen vielä itsepintaisesti tuota ruskeaa paperikassia lähellä miestä itseään odottavasti, vaikka aluksi vaikuttikin hyvin vahvasti siltä ettei toinen aikonut ottaa tuota ystävällisyyden elettä vastaan ja se olisi ollut kenelle tahansa merkki luovuttaa sen kerran aikomuksessaan. Mutta varmasti Anubiksen harmiksi, Pandora ei ollut koskaan luovuttanut toisen suhteen. Ei silloin kun tämä halusi vain vetäytyä takaisin omaan kuoreensa murheidensa kanssa tai piilottaa vakavan tilanteensa rakkaimmiltaan suojellakseen näiltä… ja niin tulisi olemaan jatkossakin, vaikka toisen riivattu olikin noussut viimeisen vuoden aikana voimakkaammin päällimmäiseksi. Jo pelkästään tuon luonteenpiirteen ansiosta, jaksoi nainen olla siinä toisen edessä kylmän hillitystä vaikka Pandora oli melko varma tuon kyseisen vaatepussin omistajan vaihtamisen aiheuttavan todennäköisesti kaksi eri tulosta: joko Anubis osoittaisi jälleen oman jääräpäisyytensä mikä ei halunnut antaa irti millään sille vaihtoehdolle että tämän pitäisi hakea apua vihollisen luota ja se saisi jo pelkästään saisi tämän pukemaan vaatteet mahdollisimman nopeasti päälle että tämä pääsisi pois koko siitä tilanteesta, niinkuin tällä oli tapana aina irtaantua tilanteesta omiin oloihinsa kun tunteet käviviät liian isoina. Tai, miehen keho antaisi pian periksi nousevan voimattomuuden takia. Jälkimmäisen puolesta puhuen tuo paljaalla iholle noussut kylmän hiki ja kehon heikko tärinä kun sitä oltiin selvästi koeteltu tarpeeksi niinkin temperamenttisella toiminnalla kuin liian nopealla ylös nousemisella lähtöaikaiden takia.

Viimein etusormen tuntien kuinka pussi vaihtoi pitelijäänsä, sai se käden laskeutumaan hitaasti takaisin sivulle minne se olisi normaalistikin kuulunutkin, irtautui katse sen verran Anubiksen omista silmistä (jotka selvästi jälleen välttelivät naisen omaa katsetta) seuratakseen mitä ihmettä toinen oikein aikoisi. Mutta sen sijaan että mies olisi alkanut pukemaan heti vaatteita päälleen merkiksi siitä että tämä aikoisi poistua heti miten paikalta vaan sijaan oikea käsi laskikin sen toistaiseksi vielä sängyn päälle odottamaan. Sen tutun rauhallisen äänen jopa suodessa kiitoksen naiselle itselleen, vaikka katsekontaktia ei suostuttu luomaan tähän itseensä vieläkään - sai se pienen kiven tipahtumaan sydämeltä helpottuneena ja se taas pienen paljon pehmeämmän hymyn nousemaan huulien pinnalle aina silmiin asti vaikka normaalisti kaksikko ei osoittanut tunteita niinkin avoimesti toistensa seurassa. Varsinkaan nykyisin, kun kaksikon välit olivat mitä olivat vaikka edes he pystyivät olemaan samassa tilassa keskenään ilman että jompikumpi yritti heti pakoon. Äänen jatkaessa pian että hänen täytyisi olla kohta jo matkalla tapaamiseen, vilkaisivat silmät sivummalla olevaa seinäkelloa kuin varmistaakseen ajan todellakin olevan niin paljon. Anubiksen ollen todellakin oikeassa.
“Ja sinun pitää levätä.”
Pehmeän äänen sanoen puolestaan takaisin toiselle, vaikka Pandora tiesi että toinen kyllä tietäisi sen itsekin sen - ruskeiden silmien kääntyen vielä viimeisen kerran toisen omiin. Kehon alkaessa silloin kääntymään asteen sivummalle merkiksi että olisi hänen oma aikansa poistua paikalta ja hän jättäisi Anubiksen sillä kertaa tekemään omat päätöksensä miten tämä halusi toimia. Joko toinen uskoisi sen yhden kerran kehoaan joka selvästi ei kestäisi enään kauaa paikallaan tai sitten tämä pakottaisi itsensä lähtemään sillä välin on hän olisi poissa. Joka tapauksessa, se kaikki olisi nyt Anubiksesta itsestään kiinni. Mutta lähtemisen sijasta, tunsikin keho kuinka käsivarret kietoutuivat tottuneesti vyötärölle ettei nainen olisi päässyt niin nopeasti karkaamaan sillä kertaa pois, kääntyi pää uudelleen toiseen asteen kysyvämmin mikä toiselle nyt oikein oli tullut. Mielessä käyden jo nopeasti kuvaelma siitä missä riivaaja olisi menettänyt lopullisesti hermonsa häneen ja olisi valmis lopettamaan tuon koko leikin yhdellä kerralla huonosta tilastaan huolimatta.. tai sitten…
Sen pienen hetken aikaa, Pandoran saaden kohdata viimein sen tutun katseen joka oli nimenomaan hänen rakastamansa mies, eikä tämän sisällä oleva riivaaja, riitti se saamaan kehon kääntymään uudelleen toista kohden edes vielä hetkeksi aikaa ja jäämään paikalleen. Sen enempää sanoja ei tuo kaksikko tarvinnutkaan toisilleen. Anubiksen nyökkäyksen kyllä riittäen enemmän kuin ne tuhannet sanat kertomaan nuoremmalleen pyytäessään olemaan varovainen astuessaan ulos niiden ovien ulkopuolelle, vaikka jos Anubis todellisuudessa tietäisi ketä hän oli oikein menossa tapaamaan… olisiko tämä päästänyt häntä lähtemään niin helposti? Anubiksen itse ehkä tekemättä minkäänlaista aloitetta itse, mutta Pandora taas… jalkojen nousten asteen varpaiden varaan päästäkseen asteen lähemmäksi noita kasvoja. Sen hetken aikaa, näyttäen että nainen olisi itse ottanut välimatkan kaksikon välillä kiiinni suudelmaan mutta sen sijaan, painautuivatkin huulet hellästi kuivempien huulten sivulle. Teon ollen ulkopuolisen silmissä hyvin pieni, vaikka todellisuudessa se oli kuin vastaus toisen omaan eleeseen kuin lupauksena olemaan varovainen ulkona ja kaiken kääntyvän vielä paremmin vaikka sillä hetkellä kaikki varmasti tuntuikin yhdeltä isolta umpikujalta miehen mielessä.

Jokirantaa pitkin kulkevan vanhan kivitien johdattaen ne viimeisen askeleet kohti tuota kahvilaa, jonne ei päässyt etenemään kuin jalan pääkadulta, jonne myös Pandoran oma kuljettaja oli sillä kertaa joutunut jättämään naisen jatkamaan yksin. Normaalisti tuo lyhyt kävelereitti olisi varmasti ollut kaikilla tavoin miellyttävä kulkiessään historiallisten rakennusta vierestä jokea pitkin niinkin rauhallisella alueella, mutta sillä kertaa sitä kaikkea peittäen tuo paksu sumu joka oli ollut aamusta lähtien kaupungin yllä, sekä se sadesää jota tummenevat pilvet toivat mukanaan vaikka sen hetken aikaa Pandora oli kiinnittänyt samalla tavoin huomiota tuohon erikoiseen sääilmiöön kuin Shaiyakin. Tummien pilvien tuntien paljon raskaammilta kuin normaalisti, kuin jokin (tai siis, joku) olisi vetänyt niitä enemmän puoleensa kuin kuvastaen omia synkkiä tunteitaan jotka olivat sillä hetkellä kaikista päällimmäisenä… ei ollut kovin vaikea arvata kuka tuon oudon ilmiön takana oikein oli, vaikka Anubis oltiinkin jätetty nimenomaan lepäämään ja keräämään voimiaan sinne huoneistoon.
Ehkä nimenomaan myös sen sään vuoksi, ei tuolla samaisella kadunpätkällä näkynyt yhtäkään ylimääräistä sielua joka olisi ollut matkalla samaan suuntaan tai edes poispäin - mikä luonnollisesti sai Pandoran aina asteen varuilleen kun kaikki tuntui olevan vähän liiankin helppoa ja rauhallista varsinkin kun kaupunki kuhisi sillä hetkellä metsästäjistä jotka varmasti etsisivät vielä Eveytä ja Anubista kaupungista.

Askelten viimein pysähtyen tuon historiallisen näköisen rakennuksen eteen, joka päällepäin näytti hyvinkin viattomalta kahvilalta, jossa olisi vain hiljaisempi hetki jonkun kyltin ilmoittaman yksityistilaisuuden vuoksi. Takaisin mustiin korkokenkiin puettujen askelten vieden nuo matalat laattaportaat ylös tuolle pääovelle jonka edessä ei ollut kukaan vartioimassa niinkuin olisi voinut olettaa kun kyse oli kuitenkin Silvana Steinmannista, joka oli yhteiskunnassa hyvinkin vaikutusvaltainen nainen ja nimenomaan vaikutusvaltaiset ja tunnetut ihmiset olivat varsin herkkiä palkkaamaan suojelukseensa henkivartijoita jotka olisivat varmasti kiinnittäneet enemmän huomiota naisen omaan sijaintiin… Vaikka Pandora kyllä tiesi että Shaiya jos joku oli sellainen, joka ei tarvitsisi mustiin pukeutuneita ammattilaisia suojellakseen itseään.
Käden kiskaisten tuon vanhan ison tammioven auki, jonka yläpuolella kuului pieni kilityskello joka ilmoitti vieraan saapumisesta kaikille ketkä sillä hetkellä olisivat paikalla vain kuuloetäisyyden lähettyvillä, eikä mennyt aikaakaan kun vierasta lähestyi kiireellisesti ilmeisesti Shaiyan luottomies aikomuksena ottaa odotettu muukalainen vastaan ja saattaa tämän selvästi odotetun henkilön päämääränsä, joka sijaitsi pienten tasoportaiden alapuolella sijaitsevassa huoneessa, jonne joen ja kaupungin näkymät avautuivat normaalisti kaikista parhaiten. Sanoja ei lausuttu missään kohtaa edes tuon luottomiehen puolelta, joka oli ojentanut kätensä kuitenkin pyytävästi kohti tuota viattoman näköistä vierasta kohti - eikä onneksi mennyt kauaakaan kun tämän käteen suotiin se sama käyntikortti jonka Silvana oli ojentanut aamulla Pandoralle itselleen ja joka sai sillä kertaa toimia vahvistuksena kutsusta. Tuon nuoremmalta vaikuttuvan miehen käyden tuon käyntikortin katseellaan tarkkaan lävitse, ennenkuin tyytyväiseltä vaikuttavan pienen hymyn kohoten tuon huulille, käyntikortin tullen palautetuksi sillä kertaa Pandoralle itselleen ja miehen kääntyessä ympäri selvästi merkiksi siitä että Pandora saisi lähteä viimein seuraamaan perässä tuon pöydän ääreen.

“Vieraanne, rouva Steinmann.”
Luottomiehen ilmoittaen tuolle vanhemmalle naiselle asiaankuuluvalla tavalla, vaikka kaikki varmasti tuon rakennuksen sisäpuolella olivat hyvin tietoisia tästä tapaamisesta vaikka Pandorasta ei voinutkaan olla tuntematta kuin hän sillä hetkellä olisi vain seurannut sivusta näytelmää, jonka tarkoitus oli vain osoittaa kaiken olevan hyvinkin tavanomaisesti sillä hetkellä tuossa ympäristössä. Luottomiehen poistuen pian takaisin omille teilleen, kohdistui ruskea katse silloin kunnolla Shaiyaan itseensä. Askelten ottaen tuon pienen välimatkan umpeen tämän kanssa ja naiselle suotiin se perinteinen poskisuudelma tervehdyksen muodossa niinkuin se oltiin tehty myös edeltävänä iltana juhlissa vaikka kuka tahansa olisi voinut olettaa ilmapiirin kylmenevän sekunneissa tietäessään kaksikon todelliset välit toisiinsa ja mitä varsinkin Shaiya oli aiheuttanut Pandoran rakastamalle miehelle ja nyt myös hänen muulle perheelleen sekaantuesaan yhteistyöhön Katollisen kirkon kanssa.
“Olen pahoillani että olen myöhässä. Toivottavasti et ole odottanut liian kauan.”
Sanojen sanoen kuitenkin pinnallisesti, sillä loppujen lopuksi tarkkaa aikaa ei oltu missään kohtaa sovittu, eikä Pandora aikoisi alkaa selittämään venytettyä saapumistaan paikalle… sillä hänestä tuntui että Shaiya olisi vähän liiankin tietoinen aina kaikkien tekemisistä vaikka tämä itse olisikin vain varjoissa muiden tietämättä.
Pandoran saadessa luvan istuutua viimein keskustelukumppaniaan vastapäätä, saapui tarjoilija pikinmiten paikalle noiden kahden luokse kysyäkseen haluaisiko saapunut vieras itse jotain - tilasi Pandora kohteliaasti vain espresson niinkuin ranskassa oli siihen aikaan tavanomaista nauttia sellaisessa ympäristössä. Tarjoilijan poistuessa omille teilleen, kohdistui katse silloin uudemman kerran tuohon kylmän hillittyyn naiseen, joka ei koskaan antanut päällepäin ilmi todellisia aikomuksiaan. Jalan risteytyen tottuneesti toisen päälle, muuttaen näin Pandoran oman asennon asteen rentoutuneemmaksi, pienen hymyn kohoten punertavien huulien pinnalle kuin kysyen toiselta odottavasti, aikoisiko toinen koskaan jakaa syytänsä hänen tapaamiseensa - sillä se tuskin olisi vain se että Shaiya halusi kahvitella hänen kanssaan muuten vain.

Tammioven yläpuolella sijaitsevan messinkisen kellon kilahtaessa vieraan saapumisen merkiksi – huiskautti Shaiya samoihin aikoihin toista kättään merkiksi viedä tarjoiltu teeleivos pois, jota nainen oli kohteliaisuuden nimeen maistanut, mutta ei ollut valitettavasti pitänyt sen imelästä mausta. Tämän hyvin vanhan sielun arvostaen edelleen yksinkertaisia ja rakkaita makuja, ei liian keinotekoista tai liian monimutkaista (kuten Anubis piti appelsiinien mausta, koska se oli vain yksinkertaista monilta kantilta). Suussa pyörineen jäljelle jääneen palasen päätyen sylkäistyiksi hyvin huomaamattomasti lautasliinaan, joka asetettiin leivoksen mukaan lautaselle ennen kuin se vietiin pois näköpiiristä takaisin keittiön puolelle.
”Vieraanne, rouva Steinmann.”
Tarjoilijan ehtien juuri parahiksi poistumaan naisten näköpiiristä. Pandoran astuessa peremmälle, nousi Shaiya kohteliasuuden mukaan seisomaan ja otti vastaan nuo kohteliaat poskisuudelmat, joita jaeltiin hyvin auliisti Euroopan alueella. Shaiyanin voiden vieläkin naurahtaa nuoremmalle itselleen, joka kirjaimellisesti oli kavahtanut alta pois, kun kauppias oli erehtynyt tervehtimään niin ensimmäistä kertaa ilman varoituksen sanaa. Idän uskonnossa kasvaneen naisen tajuamatta silloin kyseisen olleen puhtaan kohteliaisuuden merkki, ei lähentely yritys.

”Älä ole huolissasi, Salander.”
Vanhemman naisen istuutuen alas samaan aikaan vieraansa kanssa ja jääden odottamaan kohteliaasti, että toinen saisi tehtyä oman tilauksensa tarjoilijalta. Vasta kun tuo nuori kuolevainen oli mennyt menojaan keittiön suuntaan, ottivat solakat sormet teekupin kantimesta kiinni ja kohottivat tuon valkean posliinimukin uudelleen huulille (teemuki oli saanut jo täydennystä sitä erikseen pyytämättä).
”Sillä uskon, että sinulla oli varmasti hyvin pätevä syy…”
Lilan väristen silmien katsoen kupin reunan ylitse viekoittelevasti hymyillen, kuin olisivat tienneet kaikki likaisemmatkin salaisuudet sinä hetkenä.
”…vai olenko väärässä, kultaseni?”
Teekupin laskeutuen lautasta vasten pienen kilahduksen saattelemana. Yhden sormista kohottautuen painamaan hyvin huomaamattoman oloisesti toista suupieltä korjatakseen verenpunaisen huulipunan rajauksen pysymistä paikoillaan. Shaiyanin voiden melkein käsin kosketella niitä kysymyksiä, jotka ihmettelivät miksi nuorempi oli kutsuttu puhuteltavaksi… varsinkin niin tulen arassa tilanteessa. Tämän muinaisen olennon voiden tuntea vieläkin sen seksuaalisen jännitteen nuoremmasta, joka oli todellakin joutunut taistelemaan itsensä kanssa, ettei olisi taas vajonnut kiusaukseen. Voi kyllä, Shaiya edelleen muisti kyseisen vetovoiman hänen ja riivaajan (paljon kauemmin enenen Anubiksen olemassa oloa) välillä… kuinka se oli saanut kaiken sumentumaan ympäriltä ja tehden kaikesta sen hetken aikaa merkityksetöntä. Ne kaikki lukemattomat kuumat aavikon yöt, kun alaston keho oli vain toista vasten ja puhdas intohimo oli läsnä.
”Vai pitäisikö minun kutsua sinua omalla syntynimelläsi; Leonie Chavaliér?
Rauhoittavan hymyn häivähtäen punertavilla huulilla kuin sanoen kaiken olevan hyvin naisten kesken. Shaiyanin tietäen asioita ja piste, mutta niitä ei toistaiseksi käytettäisi nuorempaa vastaan. Ei niin kauan, kun toinen olisi kiltisti ja tottelevainen.
”Uskon sinun tietävän myös minun muinaisen nimeni, mutta pyydän ettei sitä tuoda turhaan ilmi tässä keskustelussa enempää kuin on tarpeen.”
Käden huiskauttaen ilmaa vähättelevän oloisesti. Tehden selväksi, ettei tämä vanhempi olento halunnut turhaan vatvoa tuossa muinaisessa nimessä vaan nykyaika olisi paljon tärkeämpää.
”Tiedät varmasti myös sen, että olen hyvin tuttu henkilö rakkaan ex miehesi elämässä ja sitä olen aina niin kauan, kun tämä farssi jatkuu.”
Kyynärpäiden nojautuen pöydän kantta vasten ja ristityt sormet asettuivat rennosti solakan leuan alle antamaan tukea etunojassa. Shaiyanin katsoen tuota edessään istuvaa nuorempaa demonia, joka oli kokenut yllättävän paljon kulkiessaan Anubiksen rinnalla. Sietänyt ja tukenut tuon ailahtelevan miehen oikkuja kunniakkaasti ja kasvattanut jopa kaksi biologista lasta kunniakkaasti kaiken sen epävakauden keskellä minkä mies loi ympärilleen väkisin. Kaikkien noiden tapahtumien jälkeen nuorempi demoni oli osoittanut kykenevänsä paljon enempään ja se oli saanut Shaiyanin kiinnostumaan nuoremmasta naisesta. Tämän hyvin paljon muinaisemman olennon lausuen viimein panostavan ja mittailevan hiljaisuuden jälkeen;
”Jos antaisin sinulle voiman asettua rakastettusi rinnalle, niin tarttuisitko tilaisuuteen auliisti? Antaisin sinulle voiman olla lähes yhtä tasavertainen kuin muinainen voima, joka on syntynyt kauan sitten maailman aikojen alussa. Ottaisitko noin vahvan voiman vastaan auliisti ja nöyrästi?”
Lilan väristen silmien porautuen hyvin syvälle Pandoran kadotettuun sieluun asti pähkinän ruskeiden silmien kautta. Nuoremman naisen voiden ollen varma, ettei vanhempi vitsaillut puhumisessaan. Shaiyan oli joskus kauan sitten ollut kuin Pandora ja hyväksynyt ristikseen kulkeakseen muinaisen demonin rinnalla ja pitänyt samalla varjoissa huolta, ettei toisen hulluus saisi kaikkea katoamaan maanpallon päältä. Nykyaikana De Fioren sukua pidettiin kaiken pelastajana, mutta todellisuudessa taustalle kätkeytyi paljon muuta ja paljon muinaisempaa.
”Haluat kuitenkin vielä pelastaa hänet?”
Shaiyanin valiten seuraavat sanat tahallisesti – sillä niillä tämä tiesi osuvansa liiankin lähelle maalia, vaikkakin se oli kätketty noiden eleganttisten eleiden ja sanojen taakse. Shaiyanin tietäen kyseisen vallan hyvin.

Shaiyan todellakaan kiirehtimättä viemään tilannetta eteenpäin, vaikka oli varmasti huomannut heti sen kysyvän katseen kutsuvieraansa silmissä. Kuka tahansa olisi varmasti alkanut osoittamaan pian tuon hiljaisuuden edessä hermostuneisuuden merkkejä kun laskeutuva hiljaisuus tuntui jokseenkin epämiellyttävältä ja se olisi saanut loppumaan jollakin tapaa: joko turhalla rupattelulla joka ei olisi vienyt mihinkään tai sitten jatkokysymyksillä, jotka kieltämättä olivat alkaneet nousemaan myös Pandoran mieleen vähitellen vaikka niitä ei lausutukkaan ääneen Shaiyan kuultavaksi. Pandoran pysyessä edelleen kuitenkin rennosti paikallaan, jopa silloin kun toinen toi viattomasti esille nuoremman demonin synnyinnimen joka oltiin haudattu vuosisatoja sen jälkeen kun Leonie oli tehnyt demonin kanssa kaupat sielustaan vihansa ohjaamana - sai se suupielen nytkähtämään asteen ylöspäin vaikka se pian piilotettiinkin takaisin sen asiallisen naamion taakse, niinkuin teki Shaiyakin sillä hetkellä kaikkien eleidensä suhteen.
Pandoraa huvittaen tuolla hetkellä tuo hetki jossa kaikki naisten väliset eleet vaikuttivat vain yksinkertaisilta keskustelunaiheilta, vaikka nuorempi pystyikin lukemaan vähän liian selkeästi tuon paljastuksen taakse vaikka vanhemman suoman hymyn olisikin pitänyt rauhoittaa tätä lupaamalla salaisuuden olevan toistaiseksi turvassa. Mutta sehän se olikin. Shaiyan pidätellen tarkoituksella tuota tietoa itsellään, mutta Pandoran myöskään epäilemättä hetkeäkään etteikö toinen olisi täysin valmis paljastamaan kaikki vieraansa likapyykit julkisesti mikäli nainen osoittaisi niskuroinnin eleitä tai tekisi jotain mikä ei miellyttäisi vanhempaa naista itseään - sen yksinkertaisen lauseen ollen kuin näkymätön ase suoraan nuoremman ohimolla.
“Ymmärrät varmasti myös omaan pyyntöösi vedoten, miksi en vastaa vanhaan nimeeni samalla tavoin.” Pandoran lopulta sanoen kun Shaiya itse pyysi ettei nuorin käyttäisi nimenomaan tämän muinaista nimeä, pienen rauhoittavan hymyn pysyen koko ajan huulien pinnalla vaikka sanojen välistä pystyikin varmasti lukemaan: toteutan pyyntösi, jos toteutat omani.
Muinaisten nimien käytön saaden jäädä tuossa keskustelussa pois, mikäli Shaiya itse lopettaisi hänen nimensä käytön.

Shaiyan vielä tuodessa itse puheeksi Pandoran “ex-miehen”, joka oli valitettavasti vähän liiankin tuttu naiselle itselleen vuosituhansien takaa ja mainiten vielä sen statuksen pysyvän samana niin kauan kun se koko sekava tilanne tulisi jatkumaan näiden välillä, saapui silloin tuo paljon nuorempi tarjoilija uusimman asiakkaansa pyydetyn juoman pöytään ja ehkä hyvä niin, sillä Pandora olisi oikein hyvin voinut mainita ohimenevästi toiselle että tässä kohdin se “farssi” oli enemmän naisen itsensä jäännöksiä sillä he todennäköisesti eivät olisi siinä tilanteessa jos Shaiya itse tai Vanha Salaseura ei olisi päättänyt herättää luojatietää kuinka monennnen kerran Anubista takaisin elävien kirjoihin ja antanut vain tämän pysyä kuolleena niinkuin se olisi ollut tarkoitettu tapahtuvaksi kaikki ne monet kerrat vuosia sitten. Mutta ehkä sen kerran, oli paljon parempi että hän lukitsisi kielensä siitä kommentista - sillä sen mitä hän oli oppinut Anubiksen riivaajasta, oli se että muinaiset olennot eivät ilmeisesti katsoneet hyvällä heikompien olentojensa uhmailua, eikä todellakaan olisi ollut ihme jos Shaiya itse kokisi täysin samalla tavoin vaikka tämä olikin siihen asti antanut kuvan itsestään paljon viattomampana kuin mitä tämä todellisuudessa oli. Toisin kuin riivaaja itse, joka oli hyvinkin suora osoittaessaan ettei pitänyt jostain sanoista tai teosta.
“... Toivottavasti et pyytänyt minua tänne vain puhuaksesi ex-miehestäni. Vaikka hän osaakin olla oikea maanvaiva sinulle halutessaan.”
Rauhallisen äänen lausuen viimein toiselle samalla kun tuo pieni espressokuppi nostettiin solakoiden sormien varaan vastaavan pienen lautasen päältä, jonka sivuun oltiin asetettu vielä suklaakonvehti kylkiäisenä, toisen käsivarsista nojautuen paremmin tuolin käsinojaa vasten jonka päälle päätä laskettiin asteen vinoon odottavasti, vaikka Shaiya antoikin jälleen hiljaisuuden laskeutua kaksikon välille, kaksikon katseiden seuraten toisiaan tuon pienen välimatkan päästä. Pandoran pysyen koko tuon ajan hyvinkin välinpitämättömän tyynenä, kuin mikään toisen sanoista ei olisi aiheuttanut minkäänlaista reaktiota tässä itsessään tai käynyt jonkun soveliaisuuden keskustelun rajalla. Sillä eihän mikään keskustelu ollut vielä hetkauttanut häntä vaikka toinen oli tuonut esille jo muutaman aihealueen jonka olisi ajatellut aiheuttavan tunteiden myrskyn nuoremmassaan: kuten hänen nimensä ja Anubis. Todellisuudessa, Shaiyan olisi tarvinnut lyödä paljon kovempaa sanoillaan mikäli tämä olisi mielinyt saada halutun reaktion aikaiseksi, sillä toisin kuin entinen rakastettunsa jonka luonteenomainen tulisuus aina välillä nosti päätänsä rauhallisen ulkokuoren alla, varsinkin nykyisin riivaajan vallan alla - osasi Pandora pitää itsensä varsin kylmänä sellaisen tulikokeen alla jossa tämän jokaikistä reaktiota seurattaisiin, testattaisiin ja arvioitaisiin kokoajan.
Viimein, Shaiya päästi kutsuvieraansa pälkähästä tämän odotettua jo pidemmän aikaa sitä syytä mikä oli saanut tuon muinaisen olennon oikeasti haluavan keskustelemaan hänen kanssaan. Ja se mitä Shaiya sanoi… joutui Pandora hetken aikaa toistamaan noita sanoja mielessään uudelleen ja uudelleen, kulmien kurtistuen epäilevästi kuulemalleen. Mitä toinen oikein pelasi sillä hetkellä?

Kenen tahansa korvaan, - kuulostaisi kaikki tuo enemmän kuin täydelliseltä. Voimat jotka olisivat verrannollisia itse muinaiseen voimaan ja hän saisi viettää sen ajan rakkaansa rinnalla? Hulluhan se oli joka ei olisi halunnut vastata heti myöntävästi sen enempää edes ajattelematta … Pandoran ollen sen pienen hetken aikaa varma että tämä vuosituhansia vanha olento oli vain päättänyt käyttää yhden tylsistä päivistään hänen kustannuksellaan leikkimiseen, mutta kun ne erikoset violetit silmät katsoivat kuoleman vakavasti kokoajan häneen… tiesi Pandora toisen tarkoittavan jokaikistä sanaansa. Pandora tunsi silmiensä räpsyttävän pari kertaa hitaammin selvästi epäuskoisena kuulemastaan - naisen asian tullen todellakin täysin puskista.
Shaiyan vielä heittäen sen viimeisen naulan arkkuun joka olisi saanut luonnollisesti kenet tahansa suostumaan viimeistään tuohon ehdotukseen, vaikka jokoikinen sana oli täysin tarkoin valittu jotta sanat osuisivat enemmän nimenomaan kuulijansa tunnepuoleen saadakseen haluamansa. Kuin uhrinsa ympärillä luikerteleva käärme, joka yritti kietoutua uhrinsa ympäri ennen viimeistä iskua. Hiljaisuus oli laskeutunut uudelleen tuohon tilaan, jättäen ne vakavat sanat leijumaan ilmaan vailla minkäänlaista vastausta joka olisi voinut kääntyä mihin tahansa suuntaan. Jonka lopulta rikkoi pidätelty tyrskähdys ääni, aivan kuin Pandora olisi pidätellyt sillä hetkellä nauruaan.
“Olen pahoillani. Myyntipuheesi oli oikein loistava, ymmärrän täysin että kuka vain haluaisi vastata heti myöntävästi. Bravo.”
Ystävällisen heleän äänen pahoitellen vaikka äänenpainosta kuuluikin hetken aikaa lävitse selvästi naurunpidätys, kuin toinen olisi sanonut jotain oikeinkin huvittavaa noissa vakavissa sanoissaan, jotka kuitenkin hyvin selkeästi tarjosivat demonille diiliä kauniiden sanojen takana. Mahdollisimman epämääräisesti mutta houkuttelevasti että kuulija saataisiin houkuteltua kiinnostuneesti loukkuun ja siitä olisikin ollut jo liian myöhäistä kun sanat olisivat tunkeutuneet epätoivoisen mielen lävitse houkuttelevasti - hyvin samalla tavoin kuin miten demonit tekivät normaalisti kauppaa sieluista ihmisten kanssa. Ruskeiden silmien sisimpään nousten selvästi jokin leikittelevämpi pilkahdus, naisen siirtäessä käsivartensa puolestaan pöydän reunalle laskettuaan ensin espresso kuppinsa takaisin pienen lautasen päälle. Kuvan kauniiden kasvojen laskeutuen molempien kämmenien väliin puolestaan, jossa tämä näkisi ne violetit silmät edes asteen lähempää.
“Sinä, puhut pelastuksesta? Anubiksen? Miehen, jonka olet herättänyt uudelleen, uudelleen ja uudelleen takasin kuolleista omien syidesi varjolla… jonka olet kirjaimellisesti sitonut itseesi, ettei hän voi koskaan päästä vapaaksi tuonpuoleiseen omin avuin ilman sinua? Miehen, joka on laittanut kapuloita rattaisiisi enemmän kuin yhden kerran näiden vuosituhansien aikana? Sen Anubiksen?”
Huvittuneiden sanojen päästen huulten lomasta, sanoista käyden hyvin selvästi ettei tämä nuorempi demoni uskonut hetkeäkään että Shaiyalla olisi ollut niinkin yksinkertainen ja viaton syy ehdottaa jotain sellaista vedoten Pandoran tunteisiin jotka tottakai halusivat pelastaa rakkaansa.
“... Hyvä on. Viihdytä minua. Mitä haluaisit vastapalvelukseksi minulta kaikesta tuosta? Kuten tiedätkin, sieluni ei ainakaan ole ollut kaupan… hyvin pitkään aikaan joten tuskin se. Pääsyn kehooni? Ehkä haluat että petän perheeni, et ollut kovin iloinen tyttäreni läsnäolosta Giovannin lähellä eilen. Vai onko tämä tilanne jossa lähetät kirkon koirat… jälleen, itseni ja perheeni perään jos en suostu? Ehkä itseni sitoumista sinuun että saisit jonkinlaisen kontrollin tarvittaessa minusta, ei olisi ensimmäinen kerta.”
Toisen kulman kohoten asteen kysyvämmin Silvanalle, vaikka saikin äänenpainonsa muutettua takaisin paljon vakavemmaksi niinkuin missä tahansa liikeneuvottelussa vaikka todellisuudessa, Pandora ei todellakaan olettanut Shaiyan haluavan jotain yksinkertaista helppoa sellaisesta kaupasta joka kuulosti kaikella tapaa aivan liian hyvältä ollakseen totta. Ja hänen oman kokemuksensa perusteella, juuri ne kaupat olivat kaikista häijyimpiä ja vaativat aina oman varovaisuutensa.
“Miksi olen todellisuudessa täällä?”

Naisten välisen hiljaisuuden rikkoessa lopulta tuo mitätön naurun tyrskähdys nuoremman demonin suunnalta. Vastattiin siihen ihme kyllä yhtä pidättyväisellä hymähdyksellä. Kuin naisten kesken olisi menossa vain joku hauska kertomus, joka sai kummatkin hymyilemään ja pienesti naurahtamaan keskenään. Tuossakin reaktiossa Shaiyanin poiketen hyvin paljon Anubiksen riivaajasta, joka ei sietänyt minkään sortin poikkisanoja, ei edes kysymysmuodossa. Tämän vaaleatukkaisen naisen kääntäen tilanteen vain pehmeästi takaisin omille raiteilleen ja odottaen vuorostaan kärsivällisesti mitä vastapuolella oli sanottavanaan kuulemaansa ehdotusta kohtaan. Nuoremman luetellessa lopulta kaikki ne kerrat mitä Shaiya oli tehnyt estääkseen Anubista pääsemästä kuoleman armolliseen lepoon ja kaikki ne kerrat, kun Anubis oli puolestaan asettunut vastustamaan tätä vanhempaa Odayta vanhassa salaseurassa. Jotain toista kyseisten muistuttaminen olisi kaihertanut vieläkin kitkerästi, mutta tätä vanhempaa naista taas nuo kyseiset muistot eivät hetkauttaneet pois tyynen ulkokuoren alla. Oli asioita mitä ulkopuoliset eivät tienneet Shaiyanin ja Anubiksen välisessä valtataistelussa, joka oli lähtenyt käyntiin jo silloin kun Anubis oli nuorukaisena raahattu Shaiyanin silmien eteen tarkasteltavaksi ja hyväksyttäväksi vanhaan salaseuraan. Shaiyanin muistaen vieläkin selvästi ne kylmän hopeiset silmät, jotka olivat kohottautuneet katsomaan tummien kulmien alta. Katseesta tehden astetta polttavamman likaisen ulkonäön vuoksi, kun ihoa oli tummentanut ties kuinka monennen päivän/viikon katupöly ja lika.

”Miksi olen todellisuudessa täällä?”
Tuon kaikista viimeisimmän kysymyksen, joka kuulosti enemmän karkealle kehotukselle vastapuolta tokaisemaan jo ulos; Miksi he edelleen istuivat siinä hetkessä ja kiersivät toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa.
Kaksikon luokse saapuessa silloin se sama mieshenkilö, joka oli ottanut aikaisemmin Pandoran vastaan kahvilaan saapuessaan. Miehen kumartuen sanomaan jotain vanhemmalle, johon nainen reagoi pienesti nyökäten ja hymyillen pahoittelevasti seuralaiselleen, joka varmasti jo ymmärsi keskustelun tulleen päätökseen sillä kertaa. Shaiyanin suoden kohteliaat sanat ja pahoittelut, että joutui päättämään näinkin miellyttävän tapaamisen, mutta valitettavasti päivän velvollisuudet eivät enää odottaneet kauemmin. Solakan kehon nousten ylös tuolilta ja antaen viestin tuoneen henkilön auttaa pukemaan turkismainen kevät takin suojaksi huolitellun kokonaisuuden suojaksi. Lilan värisen katseen kääntyen vielä kerran vilkaisemaan nuorempaa, kuin sanoen;
”Sinulla on syysi ja minulla omani, kultaseni. Jätän sinut harkitsemaan ehdotustani, kunnes taas tapaamme.”
Poistuvan seurueen jäljessä pöydälle jääden lautasen reunan alle keskeltä taitettu paperin pala, johon oli kirjoitettu kauniilla käsialalla; Simon. Joku asiasta ymmärtämätön ei kyseistä tajuaisi, mutta Shaiya uskoi Pandoran tietävän hyvin, jos tämä oli yhtään seurannut ex miestään ja tuota mystistä mustaa kissaa vuosien aikana. Tuon viattoman näköisen eläimen kantaen edelleen sisällään pientä palaa Anubiksen sielusta – sillä tuossakin kohtaa tuo hopeakatseinen mies oli onnistunut huiputtamaan kaksikon välisessä valtapelissä. Shaiyanin haluten Anubiksen sielun kokonaan, sillä vain sillä tavalla tämä saisi kokonaisvaltaisen otteen toisesta ja Pandora olisi avaintekijä tuossa kaikessa. Niin huvittavalle kuin se kuulostikin; Kissa maksuksi suuresta vallasta ja lupauksesta pystyä kulkemaan rakastettunsa rinnalla, ei sen monimutkaisempaa.


”Nouse ylös, Anubis.”
Nuorelle naiselle kuuluvan äänen iskeytyen alitajunnan lävitse. Sen samaisen äänen, jonka Andrea oli kuullut huuhtoutuessaan rantakivikolle ja joutunut taistelemaan, ettei olisi vaipunut takaisin meren aaltoihin. Nuoremmassa naisen ääni oli synnyttänyt lämmön ja luottamuksen tunteen. Anubiksen sisimmässä taas vihlaisten hyvin ikävästi, kuin umpeutunutta haavaa olisi yritetty repiä uudelleen auki.
”Sinun on noustava ylös.”
Silmäluomien siirtyen hopeisen katseen edestä, joiden pintaa kaihi ei enää peittänyt – sillä riivaaja oli vetäytynyt takavasemmalle ja päästänyt ihmispuolen päällimmäiseksi hoitamaan asiat loppuun mahdollisen vaaran kanssa. Kehon noustessa ylös istumaan hammasta purren, mutta sen hetkisestä tilasta huolimatta oli mentävä eteenpäin. Varoittavan aistin sävähtäen alitajunnassa. Aistien kääntyen väkisin huoneiston ulkopuolelle, josta vaara huokui voimakkaammin. Pienen sihahduksen kuuluessa huulien lomasta. Anubiksen alkaen pukemaan Pandoran ostamaa vaatekertaa yllättävän nopeasti, vaikka lepo olikin jäänyt lyhyeksi Pandoran poistumisen jälkeen. Riivaajan voimista ei ollut sillä hetkellä mitään apua, sillä tuo muinainen voima oli vetäytynyt suosiolla näyttämöltä ja jättänyt tilanteen hoitamisen Anubiksen salamurhaaja taitojen varaan. Tilanteen kartoittamisen kertoen etuoven ollen saman tien pois laskuista, sillä sitä kautta mies olisi joutunut vastatusten metsästäjien kanssa ja tuossa fyysisessä tilassa haluttiin nyt välttää turhia yhteenottoja. Katseen haravoiden huoneiston lävitse, josta poistumistie kävisi terassin kautta ja sen alapuolelta avautuisi valitettavasti jyrkempi rinne, jota alaspäin laskettelu asettaisi liian näkyvälle paikalle ampumalinjalle. Pakeneminen ei ollut siis vaihtoehto, vaikka niin olisi haluttu. Oli siis leikittävä kissa ja hiirileikkiä metsästäjien kanssa rakennuksen tuomien mahdollisuuksien mukaan. Sideharson tullen lopuksi kiristetyksi tiukemmin paidan alle ja vetoketjullisen takin sulkeutuen viimeisimpänä. Anubiksen edes muistamatta koska viimeksi oli joutunut turvautumaan pelkästään omiin kuolevaisen taitoihinsa, mutta nyt oli korkea aika palauttaa ne mieleen nopeasti. Antautuminen ei olisi vaihtoehto.

”Pitäkää silmänne auki ja varmistakaa selustanne jatkuvasti.”
Yhden metsästäjistä lausuen ryhmän jäsenille radiopuhelimen kautta. Viidestä henkilöstä koostuvan ryhmän astuessa kynnyksen ylitse ja edeten systemaattisen rauhallisesti selät toisiaan vasten, kuten armeijassa opetettiin. Aseiden punaisen valo tähtäimen vilahdellen nopeasti huoneiston himmeässä valaistuksessa - kun valoja ei ollut sytytetty ja ulkona vallitsi edelleen sadekeli. Painostavan hiljaisuuden valliten tilassa liiankin selvänä, herättäen väkisinkin epäilyksen, ettei huoneistossa olisi ketään paikalla kuin vain tuo viisihenkinen ryhmä. Terassin oven ollessa auki, herätti se väkisin johtopäätöksen kohteen poistuneen huoneistosta. Kynnyksen yli astuessa silloin vielä yksi henkilö, mikä sai kaikki muut läsnä olevat tekemään tilaa tälle. Leonardon haravoiden katseellaan tuota laajaa tilaa. Tämän arvostetun demoninmetsästäjän uskomatta hetkeäkään, että he olivat muka yksin tuolla tilassa. Yli viisikymmentä elämän vuotta olivat jo ehtineet opettamaan, ettei metsästettyä kohdetta saanut ikinä aliarvioida… etenkään Anubiksen kaltaista miestä. Leonardon antaen seuraavan käskyn asettamaan kaasumaskit naamalle, kytkemään savupommit ympäri huoneistoa ja vahtimaan sen jälkeen jokaista mahdollista poistumisreittiä. Leonardon aikoen savustaa kohteensa näkyville ennen jahdin alkamista.

Shaiya oli tosiaan saanut asetettua omilla teoillaan pelinappulat jälleen paikalleen ja näin pakottanut Pandoran vaikean päätöksen eteen, jossa tuo paljon muinaisempi olento oli ihme ja kumma suonut edes harkinta aikaa nuoremmalle demonille. Ruskeiden silmien katsoen tuota taitettua paperilappua edessään päällepäin varsin ilmeettömästi, sen sijaan että tämä olisi keskittynyt vaihtuviin maisemiin auton ikkunassa kun matka palautuisi takaisin lähtöruutuun sinne huoneistoon jonne Anubis oltiin jätetty lepäämään sillä olihan miehen tila edelleen kriittinen… vaikka todellisuudessa mielen käyden uudelleen ja uudelleen tuota erikoista tapaamista lävitse. Shaiya nyt oli oletettavista onnistunut pitämään sitä mystistä maskiaan kasvoillaan joka koskaan ei kertonut tai näyttänyt keskustelukumppanilleen enempää kuin mitä haluttiin, niinkuin pystyi olettamaan niin vanhalta sieluttomalta, joka oli vuosituhansien aikana oppinut levittämään yksityiskohdat haluamallaan tavalla saadakseen haluamansa ja yrittänyt käyttää sanojaan Pandoraa vastaan saadakseen tämän edes harkitsemaan tuota ääripää ratkaisua joka tarjosi mahdollisuuden kulkea Anubiksen rinnalla vähintäänkin yhtä isojen voimien kanssa…
Mutta miksi?
Anubiksen Pandora vielä pystyi ymmärtämään sillä jos Shaiya saisi Simonin sisälle piilotetun sielunpalan itselleen, tietäisi se automaattisesti täyttä kontrollia miehessä itsessään niinkuin Shaiya oli varmasti halunnut jo vaikka kuinka kauan onnistumatta… mutta mikä oli hänen roolinsa sen jälkeen Shaiyan käsissä… ja miksi tämä halusi että hän astuisi Anubiksen vierelle? Pandoran uskomatta hetkeäkään että kyseessä olisi jokin viaton syy taustalla, joten mitä ihmettä toinen oikein todellisuudessa suunnitteli sillä hetkellä…

Auton pysähtyessä viimein tuttujen katujen varteen, mistä Pandora oli hypännyt alunperinkin kyytiin joka oli vähän kauempana itse huoneiston sisääntulosta ettei naisen poistuminen ja ylipäätänsä kulkeminen olisi ollut niin ilmiselvää mahdollisille vihollisille. Naisen edeten jälleen tuon loppumatkan jalan, olisi tällä ollut enään alle viisi sataa metriä tuohon pääovelle ja hän olisi ollut perillä… kun jokin sai koko kehon pysähtymään paikalleen. Vaarasta varoittavan tunteen särähtäen silloin koko kehon halki, joka tuntui polttavana varsinkin sydämen päällä sen vanhan ampumahaavan kohdilla, mikä sai oikean puoleisen käden nousemaan vaistomaisesti tuolle samaiselle alueelle hieraisemaan varoen aluetta vaatteen päältä rauhoittavasti vaikka hän kyllä tiesi… että se kyseinen tunne ei ainakaan tulisi helpottamaan heti.
Ruskeiden silmien alkaen haravoimaan tuota aluetta uudemman kerran, kiinnittivät silmät väkisinkin huomiota tuohon mustaan pakettiautoon, joka oltiin tarkoituksella pysäköity pääkadun sijasta rakennuksen viereiselle kujalle, jossa kulkuneuvo ja sen kyydissä olevat olisivat päässeet etenemään todennäköisesti kujaa pitkin takakautta itse rakennukseen mahdollisimman huomaamatta saadakseen edes mahdollisuuden yllätyshyökkäykselle. Sekä se tottakai eliminoisi kohteen pakenemisen suoraa takakautta kujalle ja siitä pääkadulle, jättäen vain rajoitetusti edes mahdollisuuksia päästä pakenemaan sillä etupuolelta kiipeäminen ei olisi edes vaihtoehto sillä hetkellä. … Metsästäjien todellakin tehden kaikkensa, ettei kukaan pääsisi näiden huomaamatta ulos, ainakaan ilman että kohde olisi saatu elävältä - näiden kirjaimellisesti yrittäen ajaa demoni nurkkaan ja pakottaa se esiin nyt kun Anubis oli vahingoittunut ja muutenkin heikommassa kunnossa.

Hiljaisemman turhautuneen sihahduksen karaten terävästi punertavilta huulilta, lähestyivät askeleet vielä sen verran eteenpäin lähemmäksi itse rakennusta vaikka hän tiesi sen olevan isokin riski kun ei voinut olla ollenkaan varma olisiko metsästäjiä kuitenkin enemmän kuin sisätiloissa. Askelten pysähtyen vasta kun hän pystyi erottamaan rakennuksen täysin edessään, oli katse alkanut silloin nousemaan tuota rakennuksen ulkoedustaa pitkin ylös kohti sitä kerrosta jossa Anubiksen olisi kuulunut olla lepäämässä omassa rauhassaan... nähden silloin kuinka ikkunan takana kaiken pimeyden halki alkoi nousemaan nopeasti valkeaa savua, joka muuttui asteittain voimakkaammaksi sisätiloissa kun se ei päässyt pakenemaan mistään ulkoilmaan...
Kylmäävän tunteen kulkien silloin koko kehon halki ensimmäisen kerran.
___________
Vaaran lähestyessä uudelleen äärettömällä nopeudella Zürichissa metsästäjien toimessa, oli puolestaan noin tuhannen kilometrin päässä olivat asiat vielä toistaiseksi päällepäin paljon rauhanomaiset, vaikka ilmapiiri Uuden Salaseuran päämajan seinien sisällä olikin hyvin vakava ja synkkä, joka tuntui vain syvenevän kokoajan mitä enemmän aikaa kului eteenpäin. Andrea ja Chad olivat saapuneet tuonne kartanolle jo pari tuntia taaksepäin kiitos Azran ja Sinin, jotka olivat todellakin saaneet vetää naruista saadakseen kaikki edes jotenkin turvallisesti Bratislavaan ilman että metsästäjät olisivat lähteneet uudemman kerran perään ja aiheuttaneet entistä enemmän tuhoa tuon erikoisen perheen sisällä jonka jokaikinen jäsen oli sillä hetkellä katollisen kirkon silmätikkuna.
Jollakin asteella olisi voinut olettaa että turvaan pääseminen olisi viimein ollut se hetki kun tämä kaksikko olisi viimein vetäytynyt edes hetkeksi lepäämään omiin oloihinsa pitkään venytetyn valvomisen jäljiltä, joka alkoi lähenemään uhkaavasti kahta vuorokautta ainakin Andrean kohdilla ja se alkoi myös vähitellen näkyä ulospäin, vaikka kuinka kehoa yritettiin pitää väkisin hereillä vielä hetken aikaa.

Jossain kohtaa kaikki he neljä: Azra, Chad, Sin ja hän olivat päätyneet tuonne yläkerrassa sijaitsevaan työhuoneeseen saadakseen edes jonkinlaista yksityisyyttä keskustellessaan siitä arasta aihealueesta jotka olivat nyt nousseet esille niiden tuntien aikana kuten Italian ja Sveitsin tapahtumat joista osa oli edelleen hämärän peitossa kun joku tai jokin oli saanut kaikki hotellin lähialueen valvontakamerat ja ylipäätänsäkin yhteydet katkeamaan väkisin ja tehtävässä olleet jäsenet olivat viimein päässeet kertomaan pakomatkalla millasessa kuntoa nämä olivat löytäneet lopulta Eveyn.
Mutta se mitä sen viimeisen kahdenkymmenen minuutin aikana oli tapahtunut… jäisi toistaiseksi vielä vain Eveyn tietoon vaikka toinen salamurhaajista, joka oli antanut lopulta sen sisäisen kipulääkityksen vanhemmalle naiselle tehdäkseen kivusta edes jotenkin siedettävää sillä pitkällä matkalla oli kommentoinut arvauksena Eveyn joko paiskaantuneen voimalla jotain päin tai sitten tippuneen korkealta mikäli tämän sen hetkisestä kunnosta olisi mitään pääteltävissä. Toisaalta, tieto siitä että ilmeisesti Evey ja Giovanni olivat päässeet pakoon Sveitsin rajojen ulkopuolelle ja olivat molemmat lepäämässä sairastuvalla jossa Giovannia alettaisiin vähitellen herättämään syvästä unestaan ja Eveyn taas annettaisiin levätä rauhassa tämän menetettyä viimein tajuntansa koettemuksiensa jälkeen vaikka Uuden Salaseuran parantajat pitäisivät tätä silmällä, sai se yhden mieltä painavan huolen kevenemään tämän kaikista nuorimmaisen sydämellä edes vähän… Vaikka samalla isoin huolenaihe olikin vielä selvittämättä ja se sai aina välillä väsyneen ja liian monta asiaa tuntevan mielen vaipumaan vähän väliä syvälle ajatuksiinsa vaikka kuinka tuohon vakavaan keskusteluun yritettiin aluksi keskittyä.

“... rea? Andrea?”
Sinin asteen huolestuneemman äänen herätellen tuota nuorempaa joka ei ollut liikahtanutkaan paikaltaan taas pidempään aikaan ja joka oli jäänyt vain tuijottamaan jäätyneenä eteenpäin tyhjyyteen, joka viimein katkesi kun kuulo viimein erotti ajatuksien lävitse oman nimensä jonka eno oli lausunut asteen kovemmalla äänellä saadakseen edes jonkinlaista reaktiota nuorempaansa ja tuo hyvin erikoinen katse kohotettiin hämmentyneenä käymään nuo kaikki vanhempaa henkilöä lävitse ennenkuin kuivempien huulien pinnalle pakotettiin pahoitteleva naurahdus ja tämä yritti selittää jotain olevansa selvästä väsyneempi kuin oli alunperin ajatellut. Mutta valitettavasti, eiköhän jokaikinen noista vanhemmista ollut osannut lukea heti missä oikein mentiin henkisen jaksamisen osalta sillä hetkellä ja Chad varmasti kaikista parhaiten sillä tämä varmasti tunsi aivan yhtälailla sitä kivenlailla painavaa syyllisyyttä Maryamin jättämisestä yksin De Fioren kartanoon kuin Andreakin, vaikka Chadin oma ajatustapa tilanteen tärkeydestä erosikin myös oppilaansa omasta. Tietämättömyyden ollen todellakin tuntuen kaikista pahimmalta,puhumattakaan sitten niistä muista huolista ja erikoisista tuntemuksista jotka eivät olleet meinanneet jättää miestä rauhaan kaikkien niiden tuntien aikana.
“... Voimmeko pitää tauon? Voisin käydä takapihalla haukkaamassa happea nopeasti.”
Andrean heittämän ehdotuksen saaden Azran vilkaisemaan rannekelloa, joka kertoi heidän jo viettäneen tunnin tuossa lukitussa tilassa - kävi tuo erikoinen kellertävä katse vilkaisemaan Chadia ja Sinia kuin merkiksi että tauko voisi tosiaan olla ihan paikallaan sillä hetkellä vaikka Andrea oli vielä jäänytkin paikalleen kohteliaisuuden saneleman säännön mukaisesta mutta heti kun yhteinen lupa suotiin - hyvä ettei tämä nuorin ponnahtanut paikaltaan samantien mahdollisimman nopeasti kuin viritetty vieterilelu ja lähtenyt heti ulos noista isoista tammiovista päästäkseen edes hetkeksi pois.

Raskaan oven sulkeutuessa oman painonsa mukana takaisin kiinni ja jättäen tuon kolmikon pelkästään tuohon toimistotilaan, sai se asteen raskaamman huokaisun karkaamaan väkisinkin Sinin puolelta väsyneenä ennenkuin hopeinen katse siirrettiin puolestaan Chadiin.
“... Luuletko että hän on kunnossa?”
Asteen tummemman äänen kysyessä viimein tuolta puoli vuotta vanhemmalta mieheltä, josta oli huokunut huoli ihan yhtälailla kuin Andreastakin siihen nuoreen metsästäjään joka oltiin jouduttu jättämään väkisin taakse nopean pakenemisen aikana. Azran kääntäen myöskin oman katseensa mieheensä tuon kysymyksen jäljiltä, joka varmasti painoi heidän kaikkien mieltänsä sillä hetkellä - varsinkin kun Azra oli saanut tiedon tiedusteluryhmän jäseneltä ketkä oltiin lähetetty tutkimaan tilanne De Fioren kartanolla sen jälkeen kun Chad oli saanut pakotettua Andrean mukaansa… vain sanoakseen ettei itsestään kartanon sisältä ollut löytynyt tuota nuorempaa naista vaikka sisätiloissa olikin selviä taistelun sekä ampumisen jälkiä. … Mikä luonnollisesti ei koskaan merkannut mitään hyvää, vaikka kaikkien niiden kaivettujen tietojen mukaan Maryam oli osoittanut useasti kyllä taitonsa pahassakin tilanteessa … vaan entä kun tätä vastaan hyökännyt taho oli se, ketä Maryam oli ajatellut koko ikänsä perheenään?
“... Chad…” Azran kereten aloittamaan tapansa mukaan asteen pehmeämmällä äänellä niinkuin tämä teki aina kun halusi aloittaa keskustelun koskien miehen omaa hyvinvointia joka oli selvästi taas kerran laitettu taka-alalle viimeisen vuorokauden aikana (vaikka hän tiesikin tuon puheenaiheen olevan aina kuin punainen viitta nuoremmalle) mutta sanojen jäädessä vielä ajatuksen tasolle kun ne keskeytettiin kahdella saapuvalla viestillä Sinin puolelta. Ensimmäisen viestin koskien Chadin ja Azran lapsia, joita oltiin tuomassa Sophien ja Samun kanssa juuri päämajan pihaan turvaan... mutta se toinen viesti, sai se paksut kulmat kurtistumaan jälleen asteen huolestuneemmaksi näkemästään. Viestin ollen Pandoralta, joka yksinkertaisuudessaan oli lähettänyt sen hetkisen sijainsi koordinaattinsa vaikka normaalisti tämä teki löytämisestään lähemmäs täysin mahdottoman täysin tarkoituksella. Joten kun hopeiset silmät lukivat tuota viestiä lävitse, jonka koordinaatit veivät takaisin Zürichiin, jossa Evey oli vilkulla päässyt metsästäjiä pakoon - ei se jättänyt kovin montaa vaihtoehtoa mikä sai hätäkutsun aikaiseksi.

Andrean kysyessä tavanmukaisesti rauhallisella äänen painollaan, että suotaisiinko heille kaikille tauko tuon pitkältä vaikuttavan tunnin jälkeen, jonka aikana puheenvuorot olivat enimmäkseen hoitaneet nuo kolme aikuista henkilöä, joiden yhteinen historia juonsi kauas lapsuuteen asti. Chad oli koko tuon keskustelun ajan pysynyt samassa paikassa mihin oli asettunut huoneeseen saapuessaan. Paikan sijaiten korkean ikkunan läheisyydessä. Kehon istuen puoliksi rennosti ikkunalaudalla ja käsivarret pysyttelivät puuskassa rintakehän edessä. Läsnä oleville miehen antaen itsestään kuvan, että tämä kuunteli jokaista sanaa tarkasti ja osallistui keskusteluun aktiivisesti. Tuon viralliselta vaikuttavan pinnan alla mentorin seuraten oppipoikaansa kuitenkin koko ajan. Chadin ollen sillä hetkellä enemmän huolissaan Andreasta kuin Maryamista, joka oli edelleen Florenze ja kasvatettu demoninmetsästäjäksi pienestä tytöstä alkaen. Maryam kuului myös nykyään italian poliisivoimiin nuorena harjoittelijana. Myös tuon nuoren naisen äiti oli varmasti jo kuullut mitä De Fioren kartanolla oli tapahtunut ja jos Chad oli yhtään ymmärtänyt tuota monimutkaista perhe dynamiikkaa – niin ei olisi yhtään yllätys, että jo tuona hetkenä Elisabeth Florenze olisi järjestänyt tyttärensä pois pulasta ja naamioinut tapahtuman poliisi tehtäväksi, jossa Maryamia pikemminkin pidettäisiin sankarina estäessään kartano murron - kuin se vaihtoehto, että toista oltaisiin alettu pitämään petturina Vatikaanin kirkossa ja syrjäytetty demoninmetsästäjän virasta.
Pienen pään nyökkäyksen (lähes huomaamattoman) antaen luvan nuoremmalle poistua tuolta tunkkaiselta vaikuttavasta huoneesta, jonka seinustoja koristi antiikkiset kirjahyllyt ja keskustaa täydensi raskailta vaikuttavat huonekalut, joihin kuului nuo kaksi nojatuolia joista toisesta istui Azra ja lähellä kirjoituspöytää seisoi Sin. Andrean noustessa pois toisesta nojatuolista ja poistuen hyvin verkkaisin askelin ulos huoneesta. Oven sulkeutuessa omalla painollaan takaisin kiinni ja jättäen kolmikon pelkästään keskenään. Azran, Chadin ja Sinin ollen viimeksi samassa huoneessa yli vuosi sitten… vai oliko siitä paljon kauemmin. Mielen kykenemättä enää muistamaan kaikkia yksityiskohtia niin tarkasti vaikka olisikin haluttu.

Sinin kysyessä silloin ääneen sen kysymyksen, joka oli painanut kaikkien mieltä muista puheenaiheista huolimatta. Tuon nuoremman miehen käyttämän äänenpainon ollen kieltämättä samanlainen kuin Anubiksella, kun tämä oli ollut enemmän ihmismäinen. Chadin voiden melkein kuvitella sen hetken aikaa seisovansa huoneessa tuon vanhemman miehen kanssa, kun ei katsonut Siniä kohti vaan kuunteli pelkästään toisen puhumista. Vastausta kuulumatta niin nopeasti Chadin suunnalta kuin yleensä, aiheutti kyseinen pian tunteen katseen alle joutumisesta. Azran ja Sinin katsoen kumpikin tätä tummahiuksista ja -silmäistä miestä, jota ei ollut paljon näkynyt sitä ennen italian ulkopuolella, koska Vatikaanin kirkon sisäiset asiat ja mentorina toimiminen olivat pitäneet kiireisenä. Chad oli taas tapansa mukaan vaipunut omiin mietteisiinsä liian syvälle. Edes Azran äänen saamatta mieltä palaamaan takaisin, ei vielä. Ajatusten käyden läpi tapahtumat; Katolilaisen kirkon metsästäjät, Florenzen suvun vannoma vala De Fioren suvulle, Anubiksen lupaus Eveylle ettei tulisi haastamaan Andreaa ennen kuin tämä olisi siihen varmasti valmis, Giovannin hengissä oleminen Sveitsissä äitinsä suojeluksessa, Shaiyanin halu yhtäkkiä rakentaa aavikkokaupunki loistoonsa, Maryamin todellinen uskollisuus kirkolle ja perheelleen, Leonardo Florenzen palava halu löytää poikansa, josta pitäisi tulla seuraava suvun arvovaltainen henkilö demoninmetsästäjien keskuudessa, Zayn ja Adetten katoaminen kaukoitään kauas kirkon metsästyksen alta ja selvästi Adetten lapsen suojeleminen…
Käden kohottautuen hieraisemaan silmien seutua väsyneesti ja asteen raskaampi uloshenkäisy karkasi väkisin ylös keuhkoista. Chadin voimatta sinä hetkenä kieltää itseltään haluavansa tupakkaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin, vaikka olikin lopettanut kyseisen tavan jo viisivuotta sitten.

Kännykän piipatessa kahdesti viestien saapumisen merkiksi. Kohotti Chad viimein katseensa muihin huoneessa oleviin ja soi pienen pahoittelun, ettei ollut reagoinut tarpeeksi nopeasti kaksikon puheisiin. Sillä kertaa oli Sinin vuoro etääntyä, sillä se mitä tämä luki viimeisimpänä puhelimen näytöltä ei ollut ilmeisestikään hyvä asia. Sen enempää lupaa pyytämättä tai vastausta odottamaan, erkaantui Chad ikkunan läheisyydestä ja käveli jo Sinin luokse. Tarkkaavaisen silmäparin vilkaisten nuoremman olan ylitse puhelimen näyttöä, jossa annetut koordinaatit palasivat takaisin lähtöpisteeseen.
”Taisimme saada viimein selvityksen mitä siskollesi tapahtui Sveitsissä ja mitä olisi voinut pahemmassa tilanteessa käydä.”
Yhtä tyynen rauhallisen äänen (kuin Sinillä yleensä) todeten ääneen kaikkien kuultavaksi. Tumman ja hopeisen katseen kohdatessa toisensa laskeutuneen painostavan hiljaisuuden keskellä.
_____________
Valkean savun täyttäessä koko huoneiston pinta-alan ei siitä kestänyt montakaan minuuttia, kun tilasta alkoi kantautumaan huudettavia käskynantoja ja aseilla ampumista. Terassin edustalla koristavan ikkunarivistön iskeytyessä sirpaleiksi kaksikon toimesta, jotka olivat toistensa kimpussa. Kohteen ja metsästäjän päästämättä toisistaan silloinkaan irti, kun nämä iskeytyivät voimalla puista kaidetta vasten, joka vielä yritti suojella pudottautumiselta rinteeseen. Metsästäjän lentäessä selkä edellä talon seinää vasten, ei kohde ottanut enää välimatkaa kiinni vaan kiipesi kaiteen ylitse ja tiputtautui vapaaehtoisesti rinteeseen, jota pitkin painovoima alkoi välittömästi retuuttaa alaspäin. Leonardon noustessa ylös ja kiirehtien katsomaan kaiteelle mihin asti Anubis oli ehtinyt. Sateesta huolimatta katseen ehtien näkemään kohteensa kauempana rinteessä ennen kuin se päättyisi äkilliseen pudotukseen kadulle. Viestin silloin kilahtaessa metsästäjän puhelimeen ja ohjelmoidun äänen lukien sen ääneen korvanappiin. Viesti oli Elisabethilta ja kiireellinen asia koski Maryamia. Muiden huoneistossa olevien metsästäjien kysyessä jo jatko-ohjeita seuraavaan etenemiseen. Kohotti Leonardo kättänsä pysähtymisen merkiksi ja sanoen jahdin olevan toistaiseksi ohitse. Kohde ei kauas pääsisi kuitenkaan tuossa nykyisessä tilassa. Tummien silmien irrottamatta polttavaa katsettaan kertaakaan, kunnes kohde hävisi lopulta näkyvistä.

Kehon tipahtaen kolmenmetrin pituisen tiputuksen alas kadulle rinteessä pyörimisen jälkeen. Anubiksen kohottautuen vaivalloisesti ylös kontilleen ja siitä horjuvasti seisomaan jaloilleen ennen kuin lyyhistyi melkein saman tien tiiliseinää vasten ja valuen siitä alas istumaan. Katseen laskeutuen arvioimaan kehon kokonaistilan pudotuksen jälkeen. Puhtaista vaatteista olematta enää mitään jäljellä. Veristen naarmujen koristaen käsiä ja kasvojen ihoa. Takaraivon nojautuen väsyneesti tukea vasten. Sadepisaroiden ropisten hiljalleen alas tuonne syrjäiselle kujalle. Anubiksen tiedostaen vallan hyvin, että paikoilleen jääminen tietäisi sataprosenttista mahdollisuutta jäädä kiinni. Salamurhaajan hänessä tietäen kaiken tuon. Hiljaisen kuiskauksen mielessä kehottaen taas nousemaan ylös ja jatkamaan eteenpäin. Muinaisen kielen kuiskaten aidosti väsyneenä veristen huulten lomasta; ”En pysty enää."

Tuon viimeisen viestiäänien tuntuen sen hetken aikaa kuin ensimmäiseltä tuomionkellon lyönniltä, joka jäi leijumaan uudemman kerran tuohon paljon vakavempaan ilmapiiriin joka oli ollut läsnä tuossa huoneessa jo pidemmän aikaa. Sen hetken aikaa kun Sin oli keskittynyt päällepäin tuohon yksinkertaiseen viestiin, jonka sisältö ei kuitenkaan lämmittänyt mieltä millään tavoin - kertoivat aistit selvästi jonkun lähestyvän rauhallisesti oikealta puolelta ja lopulta Chadin pysähtyvän sen verran lähelle että tämä näkisi myöskin viestin sisällön joka sai Sinin niinkin rauhallisen mielentilan horjahtamaan näkyvästi edes pienesti. Normaalisti Sin ei olisi todellakaan hyväksynyt kenenkään lähestyvän niinkin rennon oloisesti itsensä ja puhelimensa läheisyyteen vieläpä sellaisesta kulmasta joka tarjosi täyden näkyvyyden viestin sisältöihin vaan tämä olisi kehottanut nuuskijaa ottamaan nopeasti selvän hajuraon… mutta kun kyse kuitenkin oli nimenomaan noista kahdesta ihmisestä jotka oltiin tunnettu teinivuosista asti ja joiden kanssa oltiin jouduttu  kokemaan niin isoja ylä -että alamäkiä jotka olivat todellakin laittaneet sen vuosia kestäneen ystävyyden koetukselle perustuksiaan myöten… annettiin Chadin olla vain siinä lähelle pitkästä aikaa, niinkuin silloin joskus kuin he olivat olleet paljon nuorempia. Azran seuratessa puolestaan Sinin toiselle puolelle myöskin nähdäkseen ihan yhtälailla mitä oikein oli tekeillä. Tuon puolivuotta vanhemman miehen avatessa suunsa ja tuoden ilmi sen että he taisivat saada viimein jonkinlaisen selvyyden mitä mahdollisesti oli tapahtunut Sveitsissä Eveylle… sai se pienen kuivan hymähdyksen kohoamaan kurkusta väsyneenä, ennenkuin hopeinen katse kääntyi puolestaan noihin tuttuihin tummiin silmiin, jotka olivat paljon lähempänä kuin he olivat olleet toisiaan pitkään aikaan. 

Sen hetken aikaa, Sinin pystyen näkymään paljon tarkemmin kuinka paljon todellisuudessa kaikki se vastuu ja tapahtumat painoivat vanhaa ystäväänsä todellisuudessa. Chad oli aina ollut se joka otti ne vaarallisimmat kenttätehtävät jopa silloin kuin he olivat olleet vain tavanomaisia rivimiehiä salaseuran sisällä, todistanut monesti pystyvänsä pitämään varsin taidokkaasti monta maskia kasvoillaan tarvittaessa jopa yhtäaikaa ja vaihtamaan puolta varsin helposti mikäli jokin sai miehen epäilemään omaa uskollisuuden kohdettaan tarpeeksi… mutta sen hetken aikaa, Sinin nähden kuinka rankkaa se oli henkisesti ja kuinka se söisi Chadia sisältä päin, joka varmasti oli joutunut näkemään enemmän kuin kukaan heistä (keitä Chad oli joskus yrittänyt suojella omilla teoillaan) mitä todellisuudessa tapahtui kaikkien niiden järjestöjen sisäpuolella: oli se sitten Zayn palkkamurhaajat Vanhassa Salaseurassa, Uusi Salaseura Anubiksen aikana tai nyt Katollisen kirkon metsästäjänä vaikka tämä piiloutuikin tavallisen papin roolin alle, tai jopa Andrean mentorina Muinaista Voimaa vastaan. 
“... Eikö Evey sanonut että Anubis olisi myös siellä? Ja Andrea tunsi sen myöskin?” 
Sinin lopulta sanoessa asteen mietteliäämmin puolestaan Chadille, katseen kääntyen puolestaan Azraan joka oli ollut silloin vielä yhteydessä Eveyhin hotellissa kun Anubis oli päättänyt ilmestyä paikalle ennen kuin kaikki oli katkennut yhteydenpidossa.

Azran puolestaan nyökäten vahvistukseksi tuolle tiedolle, vaikka se myöskin toi tullessaan lisää kysymyksiä ja epäilyksiä varmasti tuon kolmikon keskuudessa. Sin ei ollut pitänyt vuosiin yhteyttä vanhempiinsa, isäänsä ei ollenkaan sen jälkeen kun he olivat tavanneet viimeisen kerran sairaalassa ja aikalaila kieltänyt kummatkin elämästään pitääkseen perheensä turvassa … mutta mikä sai Pandoran kaltaisen demonin, joka piti ehdottamasti enemmän myöskin selvän raon itseensä ja perheeseensä katoamalla aina yhteiskunnan verhon taakse piiloon pitkiksi ajoiksi, ottamaan yhtäkkiä yhteyttä Uuteen Salaseuraan ja Siniin…? 
Mutta jos Anubis oli tosiaan myöskin Sveitsissä samaan aikaan edelleenkin … muuttaisi se väkisinkin sitä asetelmaa aivan erilaiseksi. Sillä mikä muu muka saisi niinkin kykyneväistä demonia hakemaan apua ulkopuolelta, ellei jotain oikeasti vakavaa olisi tapahtunut. Jotain sellaista, mihin edes Pandora ei voinut auttaa kaikista kyvyistään huolimatta.
Mutta myös jos niin oli, he eivät todellakaan voineet tuoda kaksikkoa sinne. Kaikesta menneisyyden tapahtumista huolimatta, Anubis oli edelleen Vanhan Salaseuran Oday, vihollinen heille - ja sitäkin vaarallisempi uhka Andrealle jos nämä olisivat edes lähellä toisiaan. 

Normaalia ripeempien askeleiden kulkiessa noita laajoja käytäviä, joissa ei paljaalla silmällä näyttänyt ensimmäisenä olevan juurikaan elämää kuin ne muutamat salaseuran jäsenet jotka olivat todennäköisesti matkalla omiin tehtäviinsä tai harjoittelemaan - mutta sitäkin enemmän ne liian tarkat aistit kyllä kertoivat ettei niissä tiloissa olisi luottamista pelkästään silmillä tapahtuviin havaintoihin sillä salaseuran jäsenet kyllä osasivat piiloutua taitavasti näkyville ympäristöönsä kuin myös varjoihin. Pelkästään tuon pienen tiedon perusteella yritti Andrea jotenkin edes pitää itsensä kurissa ettei kaikki ne sen hetkiset tuntemukset olisivat paistaeet niin selkeästi lävitse tämän nuoren miehen kasvoilta hänen kulkiessaan mahdollisimman ripeästi ulos, vaikka hänen mielensä tuntuikin sillä hetkellä varsin sumealta. Niin sumealta itseasiassa, että hän ei ollut melkein edes huomannut kuinka askeleet olivat lopulta vieneet kartanon sivuovesta ulos josta olisi päässyt tuonne laajaan puutarhaan joka olisi varmasti sopinut enemmän kuin hyvin nimenomaan lyhyeen tauon ajaksi, sillä sitähän hän oli sanonut haluavansa: raikasta happea ja ulkoilmaa pitkää jatkuneen istumisen jälkeen. Mutta sen sijaan, eivät askeleet olleet vielä pysähtyneet vaan kuin automaattisesti, oli Andrea löytänyt itsensä jälleen niiden suorien metalli tikkaiden edestä jotka veisivät tuon massiivisen kartanon katolle. Niinkuin Andrea oli tehnyt ne monet kerrat kesävierailuilla, kun jokin (eli yleensä, jokin sanaharkka isoisän kanssa) oli saanut teini-ikäisen pojan vetäytymään taas omiin oloihinsa  - kuten sinne katolle, jonne edes kartanossa asuvat salaseuralaiset eivät halunneet mennä vapaaehtoisesti sen vaarallisuuden takia. 

Asteen voimakkaamman tuulen tuntuessa kasvoilla ja iholla, niinkun pystyi olettamaan kun ympäristö muuttui maankamaralta korkeammalle - sai se ne vuoden aikana pidemmiksi kasvatetut tumman ruskeat hiukset heilahtamaan tuon luonnonvoiman sanelemin ehdoin mukanaan, Andrean hivuttaessa itsensä varsin tottuneesti jälleen sen katon reunalle istumaan niinkuin tämä oli tehnyt ne monet kerrat ennenkin. Normaalisti niinkin korkea tippumisen vaara olisi varmasti aiheuttanut kenessä vain väkisinkin pelon tai edes lievimmillään hermostuneisuuden tunteen ja halun poistua mahdollisimman nopeasti alas tuolta kunhan omaa rauhaa oltaisiin suotu edes hetken aikaa mutta tämän vasta päälle kahdenkymmenen ikäisen nuorukaisen todellakaan aikomatta pitää kiirettä, mistä kertoi varsinkin se kun keho asetettiin varoen jyrkempää kattoa vasten selälleen. 
Saadessaan olla sen hetken aikaa yksin tuossa hiljaisessa ympäristössä, jonka rikkoi vain korvissa kuuluva tuulen humina - alkoivat kaikki tuntemukset ja ajatukset viimein asettua yksi kerrallaan omille paikoilleen vaikka Andreasta tuntuikin että niiden lähteitä oli jälleen kerran liikaa yhteen vuorokauteen. Ensimmäisenä miehen tiedostoen ne fyysiset kivut joista selvin oli kyljellä ja olkapäässä jonka esikoinen pystyi yhdistämään selkeästi äitiinsä joka sillä hetkellä lepäsi sairaalasiivessä onneksi hengissä vaikka tälle olisi voinut käydä paljon huonomminkin. Toisen fyysisen kivun olematta ollenkaan niin selkeä yhdistää, joka oli tullut puolestaan toisen kyljen kautta kehoon ja jäänyt aluksi polttavana tunteena samaiselle alueelle, jota oli seurannut taas vähän väliä aaltomaisena tapahtuma pahoinvointi. Andrean vielä osaamatta yhdistää tuota tuntemusta isoisäänsä, jonka ihmispuoli oli hetkeksi pakotettu päästämään päälle metsästäjien onnistuneen hyökkäyksen jäljiltä sillä miksi muka hän olisi tuntenut Anubiksen niin selkeästi kun he näiden kahden miehen välit olivat katkenneet aikaa sitten eikä nykyasemassa siihen tulisi muutoksia koskaan… toisin kuin Sophie, joka oli tuntenut kaiken taas vähän liiankin selkeästi. 

… Fyysisiä tuntemuksia pahemmat ollen kuitenkin ne muistikuvat joihin Andrea tunsi itsensä palaavan kokoajan, jos mieli ei saanut itselleen muuta ajateltavaa vaan sai vain olla. Andrean nähden taas edessään ne vihreät silmät kirjastotilassa, joista oli pystynyt sen hetken aikaa lukemaan selkeästi sen päättäväisyyden Maryam halusi jäädä taakse että Chad ja Andrea pääsisivät pakoon. Andrean kuullen itsensä yrittävän saada vielä viimeisen kerran Maryamia muuttamaan mielensä sillä pelkkä ajatuskin oli suoranainen itsemurha, ennenkuin kirjaston ovet olivat sulkeutuneet kahden miehen edessä ja Chad oli joutunut raahaamaan oppilaansa väkisin ulos sivuoven kautta ennenkuin metsästäjät hyökkäisivät. Ulkopuolelta kuuluvat kaksi terävää laukausta, jotka kummittelivat vieläkin korvissa. Tunne, kun sydän oli jättänyt kylmäävästi lyönnin välistä laukauksien mukana ja keho oli jähmettynyt paikalleen. Kaiken hidastuen ympärillä, kunnes ne olivat lähteneet uudelleen liikkeelle Chadin kietoessa automaattisesti estävästi kätensä nuorempansa ympärille ja kertonut ettei mitään olisi sillä hetkellä tehtävissä, ennenkuin mentori oli raahannut vastaan yrittävän Andrean mahdollisimman kauas kartanosta. Jättäen näin Maryamin kohtalon vielä tuntemattomaksi, vaikka vaihtoehtoja oli hyvin vähän sekä toinen toistaan huonompia. Joko Maryam oli tosiaan menettänyt henkens,, oltiin saatu kiinni petturina ja tämä joutuisi kohtaamaan Katollisen kirkon rangaistuksen teoistaan… tai, Elisabeth Florenze oli ollut jälleen askeleen edellä heistä ja tämä oli järjestämässä jo tyttärensä julkisen kuvan puhdistusta metsästäjien keskuudessa mahdollisimman viattomaksi… mutta se mitä mahdollisesti Leonardo taas tekisi tyttärelleen saadessaan tietoonsa kenen kanssa Maryam oli ollut vapaaehtoisesti liikkeellä koko sen ajan, varsinkin nyt kun tämä oli saanut tietoonsa Eveyn yhteydestä siihen demoniin jonka lähiomaiset kirkko halusi kitkeä pois maanpäältä ja näiden kahden suvun välinen sopimus olisi virallisesti sen pohjalta varmasti lopullisesti katki…

“... Tule mukaani.” 
Andrean kuullen oman äänensä lausuvan muiston lävitse pehmeästi vaikkakin vakavalla äänellä vain pari viikkoa taaksepäin heidän istuessa yön hämärässä hotellin olohuoneen pöydän ääressä Cavtatissa jonne sen hetken viimeisin tieto Samuelin sijainnista oli vienyt. 
Muiston kuitenkaan kerkeämättä nousemaan voimakkaammin pinnalle kun tarkkaavainen kuulo erotti etupihalle saapuvan uuden ajoneuvon, joka ilmeisesti pysähtyi lopulta etuoven eteen hidastettuaan selvästi nopeuttaan tuon hiekkaisen sisätien päällä joka oli aina ollut pidempi portailta itse kartanon pihaan… josta pian seurasi ensimmäisenä nuoremman lapsen innokas puheääni kun ilmeisesti pitkä ajomatka tuli viimein päätökseen, josta seurasi perässä kolme auton oven sulkeutumista kun useampi ihminen nousi pois kyydistä melkein samaan aikaan. Sophien kiertäen vielä auton taakse ottaakseen kuskin avustamana oman ja Samun repun kantoon, jotka oltiin pakattu jo valmiiksi edellisenä iltana sillä Evey oli luvannut olla takaisin äkkiseltä matkaltaan viimeistään aamulla mutta kun kello oli ylittänyt kyseisen ajan ja kaikki ne erinäiset oudot tuntemukset olivat seuranneet voimakkaammin Sophien oloa yöstä lähtien… oli tämä paljon nuorempi lapsi tiennyt jo silloin jotain olevan pielessä. Ja se taas oli tottakai väkisinkin aiheuttanut rauhattoman olon, joka ei jättänyt vieläkään rauhaan vaikka tuntemukset eivät olleetkaan yhtä voimakkaat sillä hetkellä kuin aikaisemmin. Tytön saadessa molemmat reput kantoonsa, kiitettiin kuskia kohteliaasti, ennenkuin tämä kiirehti puolestaan takaisin Samun vierelle tavaroiden kanssa että tuo kolme vuotta vanhempi olisi saanut omat kantamuksensa mukaansa ennenkuin heidän tulisi seurata Luciota sisälle jonne tuo kaikista nuorin oli jo kiirehtinyt nopeasti yksi salaseuran jäsen perässään (joka puolestaan piteli tuon nuoremman pojan pikkuveljeä sylissään) todennäköisesti etsiäkseen äitinsä ja Sinin jostain kartanon sisäpuolelta. 
_______
Tapahtumat tuolla huoneistossa alkaen ja loppuen ihan yhtä nopeasti kuin ne olivat alkaneetkin, Terassin ikkunarivistön rikkoutumisen saaden luonnollisesti väkisinkin huomiota itseensä vaikka ehkä oli myös onneksi sekä Anubikselle itselleen että metsästäjille että terassin tasanteen onnistuen peittämään edes osan tapahtumien kulusta jossa ulkopuolisen silmiin tuo kahden miehen käymä taistelu joka lopulta päättyi toisen pakenemiseen paikalta kuin että taistelu oltaisiin käyty loppuun. Leonardon kiirehtiessä itsekin terassin reunalle seuratakseen minne Anubis oikein oli katoamassa, sai Pandora silloin ensimmäisen kerran kunnolla kuvan siitä kuka oikein oli ollut sen päiväisen jahdin takana, sai se sydämen jättämään silloin väkisinkin lyönnin välistä. Pandoran kyllä valitettavasti tunnistaen tuon temppeliherrojen sukuun kuuluvan edustajan vaikka näillä kahdella ei ollutkaan ollut aikaisemmin onneksi vielä syytä kohdata toisiaan niin läheltä, vaikka yritystä olikin ollut. Mutta se mitä Pandora tiesi tuosta miehestä… teki tuosta muutenkin arasta tilanteesta entistä vaarallisemman sillä Leonardo oli varsin tunnettu siitä että jos tämä jotain jahtasi, ei tämä luovuttaisi ennen kuin tämä olisi toteuttanut tavoitteensa. 
Mutta sen sijaan että tämä selvästi ryhmän johtoryhmässä oleva mies olisi lähettänyt muut ryhmäläisensä jahtaamaan heikossa tilassa olevan kohteen sillä tämä ei tulisi pääsemään tilassaan pitkälle… Jopa Pandoran yllätykseksi näkivät silmät käden nousevan kieltävästi ylös ettei tilanne jatkuisi sen kerran tuota pidemmälle vaikka juuri tuo hetki olisi mitä parhain saada Anubis napattua haavoittuneena ja heikkona. 
Tuon samaisen merkin toimien silloin myös Pandoralle kääntymään ympäri seuratakseen Anubiksen jättämää reittiä vaikka nainen valitettavasti myös aisti liiankin kuinka sen täpärästi pakoon päässeen miehen voimat olivat todellakin vaarallisen vähissä. 

Paljon nopeampien askelten kulkien uudelleen tuota kävely katua pitkin täysin aistien johdattamana, sydämessä jälleen kivistävältä niinkuin se oli tehnyt niin monta kertaa kun riipivä huoli nousi päällimmäiseksi naiselle kun kyse oli rakkaan henkilön turvallisuudesta ja vieläpä sellaisessa tilanteessa kuin he nyt olivat… Pandoran kuullen sydämen sykkeen humisevan melkein korvissa mitä lähemmäksi Anubiksen sijainti läheni, peläten millainen näkymä tätä oikein odottaisi edessäpäin. 

Katseen erottaen sääolosuhteiden ja ihmismassan lävitse tuon syrjemmälle jääneen miehen, joka oli romahtanut uudelleen tiiliseinää vasten selvästi väsyneenä ja kykenemättä enään jatkamaan eteenpäin niin nopeasti kuin oltaisiin haluttu - sai se viimeiset askeleet kiirehtimään nopeasti toisen eteen. Naisen laskeutuen sen enempää välittämättä polvilleen Anubiksen tasolle
“Hei, hei… tiedän että olet väsynyt, mutta tämä ei ole parhain paikka lepäämiseen. Eikö, rakkaani? Hei… yritä pysyä hereillä. Kuulitko.” 
Äänen joka oli joskus muuttunut paljon pehmeämmäksi aina tuon vuosituhansien vanhan miehen seurassa, nostettiin solakat kädet hellästi noille jälleen väsyneille kasvoille, joista valitettavasti näki vähän liian selkeästi missä mentiin. Oikean käden taputtaen tuota parran peittämään poskea pari kertaa hellemmin saadakseen edes toisen pysymään vielä hetken aikaa hereillä vaikka valitettavasti Pandora ei ollut enään ollenkaan varma, riittäisikö se. 

Kirosanan karaten punaisten huulien välistä, ajan kuluen kokoajan uhkaavammin eteenpäin ja sitä myös todennäköisemmäksi kävisi että he jäisivät metsästäjille kiinni ja se mitä näille kahdelle demonille tehtäisiin silloin… no, sanotaanko vaikka näin että luoti Anubiksen sisällä varmasti tuntuisi siinä kohtaa paljon paremmalta kuin se mikä heitä odottaisi todellisuudessa sen uskonlahkon jäsenien käsissä.
Pandoran siirtyen silloin viimeisimmän kerran lähemmäksi miehen oikeaa puolta, toisen käsivarren tullen asetetuksi hartian takaa ja naisen oma toinen käsi taas asetettiin tuolle vahingoittuneelle kyljelle että edes jokin olisi tukenut tuota arkaa aluetta kun Anubista alettiin varoen nostamaan takaisin jaloilleen. 
“Älä.” Muinaisen kielen ilmoittaen jo heti alkuun topakasti toiselle mikäli Anubis edes yrittäisi alkaa laittamaan vastaan tuolle avunannolle omaa itsepäisyyttään. Heidän piti päästä nyt pois ja tässä kohtaa se olisi aivan yksi ja sama mitä mieltä toinen siitä olisi, mutta he eivät todellakaan voineet jäädä siihen - mielellään päästävä maan rajojen ulkopuolelle ollakseen edes sen hetken aikaa enemmän turvassa. 

Askelten kimmotessa kujalla seinästä seinään sateen ropinan tahdittamana. Saatteli jokainen otettu askel Pandoraa eteenpäin Anubiksen luokse, joka oli edelleen jäänyt istumaan seinän viereen ja nojannut hetkelliseen tukeen selvästi väsyneenä. Tuon kyseisen näkymän kuulumatta yleensä edes samaan lauseeseen tämän miehen kanssa, mutta nyt se oli ja pysyi. Pandoran polvistuen samalle tasolle miehen kehon kanssa ja koskettaen ilman kylmettämällä kämmenellään kasvojen sivustaa, jossa iho tuntui lähes yhtä viileälle - jos mukaan ei laskettu sitä ylimääräistä lämmön hehkua miehestä itsestään, mikä puolestaan kertoi kehon taistelevan edelleen demoninmetsästäjän luotia vastaan. Anubiksen liikauttaen päätänsä pienesti kuin väistääkseen naisen suoman taputtamisen poskelle herättely mielessä.
”En ole vielä kuollut – vaikkakin sitä jo moni varmasti toivoisi.”
Kylmän hymyn häivähtäessä verisillä huulilla huvittuneisuuden osoittamiseksi. Kehon ehtien jo liikahtamaan aavistuksen etukenoon - kun kyynärpäät valmistautuivat ponnistamaan vauhtia irti seinästä ja siitä seuraavaksi seisomaan. Harkitsemattoman äkillisen liikkeen saaden vain kovempaa kipua aikaiseksi haavoittuneessa kyljessä ja pakottaen nojautumaan takaisin tiiliseinää vasten. Anubiksen kiroilematta ääneen, mutta hopeisten silmien katseesta paistoi ärsyyntyneisyys ja turhautuminen tuohon koko tilanteeseen, joka oli tehnyt yhtäkkiä Anubiksen kaltaisesta suurmiehestä ja tämän sisälle pesiytyneestä muinaisesta demonista avuttomia kuin pieni lapsi, joka ei pärjännyt isossa maailmassa ilman vanhemman suomaa turvaa.

Pandoran jatkaessa jo seuraavaan vaiheeseen – sillä heillä ei olisi paljoa aikaa jäädä tuonne kujalle istuskelemaan. Naisen vieden kätensä kannattelevasti Anubiksen ympärille ja auttaen yllättävän helposti itseään pidemmän miehen seisomaan omille jaloilleen. Vain yksi lyhyt käsky muinaisella kielellä teki Anubiksesta hetken mykän ja nielemään tyypilliset lauseensa, jotka olisivat kertoneet miehen pärjäävän yksin ja avun tarjoaminen olisi turhaa.
Kaksikon päästessä jatkamaan pakomatkaansa toiseen suuntaan vilkkaamasta kävelykadusta, jota pitkin kaupungin asukkaat kulkivat omissa päivän askareissaan ja ajatuksissaan. Oli ehkä Anubiksen ja Pandoran onni, että sadekeli sai ihmiset kulkemaan kasvot syvälle hupun sisään piilotettuna tai sateenvarjo laskettuna kuppimaiseksi suojaksi lähes koko yläkehon mitan verran – kaikkien noiden tehden ihmisten näkemisestä hankalampaa ympäristöään kohtaan ja näin helpottaen myös tämä kaksikon varjoissa pysymistä.

Valitettavasti kaikki kirkon metsästäjän eivät kuuluneet Leonardon alaisuuteen – vaan saivat käskynsä muilta katolilaisen kirkon demoninmetsästäjien ryhmän johtojäseniltä. Tämän kyseisen yksityiskohdan asettaen vielä yhden merkittävän haasteensa Pandoran ja Anubiksen eteen, kun nämä pääsivät viimein ja vihdoin jollakin ihmeen konstilla kaupungin laitamille. Turvaan ja lepäämään pääsemisen estäen nuo viisihenkeä, jotka olivat saaneet käskyn vangita molemmat. Näiden noudattaen orjallisesti alkuperäistä määräystä. Toisin kuin Leonardo, joka oli ottanut pääkohteekseen muinaisen demonin jahtaamisen. Anubis oli tuohon hetkeen asti kiikkunut vuoron perään tajuttomuuden ja hereillä olemisen rajamailla, ollut välillä nykyhetkessä ja välillä oman menneisyytensä ikävimmissä muistokuvissa. Aseiden varmistusten naksahtamisen pois paikoiltaan sytyttäen viimeisen raivonliekin, jota kukaan ei ollut saanut vielä onneksi kokea. Demonin ja ihmispuolen lausuen yhteen ääneen miehen omalla painokkaalla äänellä yleiskielellä; ”Nyt riittää…”

Tyyntyneessä illassa tuulen henkäisten voimakkaammin yhtäkkiä lähes jokaisesta suunnasta. Miehen katseen sumentuessa – vaikka keho kyllä tiesi demonin voimien käyttämisen olevan edesauttamista itsemurhassa, mutta tuona kyseisenä hetkenä sillä ei ollut mitään merkitystä. Tuulen kieputtaessa irtohiekkaa ympäriinsä, syttyi se kaikki yhtäkkiä mustan värisiin liekkeihin ja kuumuus alkoi käymään sietämättömäksi. Kaiken tuon aikana Andrean tuntien ja nähden sukunsa symbolin lähes hohkaavan kuuman raudan lailla iholla. Kuin tuo musta kuvio olisi painettu ihoon ihan tuoreeltaan. Tämän nuoren muinaisen voiman vartijan voiden maistaa suussansa veren ja tuhkan samaan aikaan. Rikin haisten sitäkin voimakkaammin kuin nuorukainen olisi ollut itse sen kaiken keskellä.
Samaan aikaan Chadin nähden kirjaimellisesti edessään kuinka yksi pyhätaulu, joka oli ripustettu kartanon ala aulaan seinälle, halkesi keskellä moneen osaan kuin sitä olisi yhtäkkiä isketty jollain voimakkaasti. Mentorin askelien muuttuen entistä ripeämmäksi. Hänen olisi löydettävä Andrea ja ohjattava miten muinaisen voiman vartija pakottaisi demonin rauhoittumaan juuri tallaisina hetkinä. De Fioren kartanolla esi-isien kammiossa patsaiden vavahdellen pahaenteisesti kuin koko alue kartanon ympärillä olisi yhtäkkiä joutunut maanjäristyksen kouriin. Jopa katolilaisessa kirkossa asti pappien ja messukansan tuntien jonkun voimakkaan voiman iskeytyvän kirkon sisimpään ja sammuttaen jokaisen palavan kynttilän kerralla sammuksiin.

Shaiyan nähden kädessään pitelemänsä vesilasin särähtävän yhtäkkiä pirstaleiksi kesken rennon pitelemisen. Haljenneiden reunojen saaden hetkelliset naarmut syntymään huoliteltuun ihoon, kunnes ne alkoivat katoamaan yhtä nopeasti. Lilan väristen silmien kohottaen katseensa lasista eteenpäin ikkunoille, joista auringon lasku näkyi kauniina.
”Heräsit sittenkin viimein, rakkaani. Sinä kadotettujen jumala ja pimeyden ruhtinas.”
Punertavien huulien kohottautuen tyynen rauhalliseen hymyyn.

Ehkä oli kaupunkilaisten onni, että Anubis ja Pandora olivat jo ehtineet tuonne syrjä seutuville – sillä se mitä tuo kaikki musta tuli kosketti, paloi ja hävisi. Tulen saartaen metsästäjät ja leikitellen kuolevaisten kanssa selvästi. Polttaen näiden haurasta ihoa aste asteelta ja antaen kuin ivaillen illuusion tehdä asialle jotain pelastautumisen eteen. Pandoran jääden myös todistamaan tuota hulluutta, jäädessään saartoon tulikehän sisälle. Riivaajan kohottaen oikeanpuoleisen kätensä ihmisiä kohti ja käskien muinaisella kielellä polvistumaan ja anelemaan armoa tai näiden lopusta tehtäisiin paljon tuskallisempaa. Ihmisten aluksi ymmärtämättä reagoida tarpeeksi nopeasti, niin shokissa kun olivat. Karjaisi demoni paljon raivokkaammin; ”Käskin teidät polvistumaan!”
Yliluonnollisen voiman vetäisten jokaisen metsästäjistä yksitellen maahan ja kumartamaan edessään seisovaa miestä, joka vai antoi itsensä nauraa kylmästi kuolevaisten ahdingolle. ”Nyt on paljon parempi…”
Samean katseen mittaillen jokaisen metsästäjistä yksitellen lävitse.
”Ja nyt saatte valita; kenet uhraatte ensimmäiseksi hyvin nälkäisille pedoilleni.”
Muinaisen demonin sanojen kuulostaen ehkä jotenkin lohduttavalle, että yksi uhri säästäisi edes hetken pidemmäksi aikaa neljän muun hengen, mutta todellisuus noiden sanojen takana oli paljon muuta.

Siihen asti matka oltiin saatu käydä varsin rauhassa ja tuo turvallisempi alue oli kokoajan vain lähempänä ja lähempänä, ei olisi varmasti ollut kauaakaan kun he olisivat jälleen kadonneet hetkeksi metsästäjien seuraavan silmien alta - mutta tietenkään se ei voinut olla niin helppoa ja yksinkertaista. Pandroan aistiessa heti päästyään tarpeeksi lähelle ne viisi ihmistä jotka olivat onnistuneet siihen asti naamioimaan itsensä hyvin demoneilta niinkuin metsästäjät opetettiinkin - mikä oli lopulta saanut askeleet keskeytymään eteenpäin viemisen sijasta kun metsästäjistä koostuva joukkio asettui kukin selvästi omalle paikalleen kaksikon ympärille tasaisin välein aseistautuneena. Muodostelman tehden heti selväksi ettei eteenpäin olisi kulkemista mikäli nämä kaksi demonia eivät halunneet saada uudelleen luodista itseensä, mikä varmasit olisi ollut kummallekin omalla tavallaan kohtalosta enemmän ja vähemmän - vaikka päätavoite näillä viidellä olikin saada nämä vangittua. Vaikka eihän tehtävästi aina voinut selviytyä ilman tahatonta kuolemaa, varsinkin jos se palveli ihmiskuntaa paremmin kuin se että nämä kaksi ja näiden sukulinja olisi elossa.
Aseiden kohottautuen varoittavammin ylöspäin, sai se pienen huvittuneen hymyn nousemaan kylmästi huulien pinnalle tuolle uhkarohkealle joukkiolle ennenkuin kasvot pakotettiin takaisin asteen tunteettomammaksi vaikka enemmän Pandora tunsikin suoranaista ärsyyntyneisyyttä kuin pelkoa. Hänen oli pakko myöntää että vuosien ajan kestäneen piiloutuminen oli todellakin saanut unohtamaan kuinka raivostuttavan ylisinnikkäitä metsästäjät todellisuudessa olivat kapea katseisen ajattelutapansa kanssa joka ei kyseenalaistanut mitään.
Mutta hän oli päässyt jo eroon niistä kuudesta muusta metsästäjästä hotellilla, vaikka taistelu ei oltukaan käyty yhtälailla kasvotusten kuin nyt ja Anubis hyvin todennäköisesti saisi siitäkin syyt niskoilleen ollessaan tietoisemmin alueella samoihin aikoihin… joten eiköhän noiden viiden hoitaminen onnistuisi enemmän kuin helposti vaikka vaara luodista saamiseen olisikin hyvin vahvassa.

Oikean käden, jolla oltiin siihen asti tuettu Anubiksen kylkeä että toisen liikkuminen olisi ollut edes hieman helpompaa sen matkan ajan kereten irtautumaan muutaman sentin tuolta samaiselta alueelta, oli se riittävä aiheuttamaan varmistimien naksahtamisen paikaltaan viimeisenä varoituksena ettei tekoa oltaisi jatkettu sen enempää eteenpäin tai seuraavaksi ryhmä avaisi luotitulen kaksikkoa päin - kerkesi etusormi asettumaan vasten keskisormea valmiina napsauttamaan sormea yhteen - mutta teko keskeytyi jo heti alkuunsa kun yhtäkkiä korvan viereltä kuuluikin se päällekkäinen ääni - jonka äänensävystä kuuli heti raivomittarin heilahtaneen viimein voimakkaasti ääripäähän.
Ruskean katseen vain kereten kääntymään hämmentyneenä takaisin Anubikseen, jonka fyysinen vointi ei todellakaan olisi pitänyt antaa myöden seuraaville tapahtumille - mutta silmien pakottautuen sulkemaan suojautuvammin yhtäkkisen joka suunnasta hyökkäävän tuulen saaden tien päälle asettuneen irtohiekan lentämään joka paikkaan - ennenkuin mustat liekit piirittivät heidät kaikki.

Slovakiassa Andrean todellakin saaden jälleen osansa tuosta raivonpuuskasta jonka lähteenä toimi sillä kertaa kaikki ne Zürichin tapahtumat ja viimeisenä se jokin, joka oli saanut viimeisenkin rauhallisuuden pinnan katkeamaan. Onneksi hän oli päättänyt jo aikaisemmin poistua katon korkeuksista takaisin maan päälle ja viettänyt ne viimeisen viisi toista minuuttia kartanon pihan ja sen suojaavan metsän rajalla josta pääsisi salaseuralaista harjoittelualueelle, jossa Andrea oli saanut polttaa sikarinsa rauhassa loppuun pitkältä tuntuneen tauon jälkeen ennenkuin tämä oli alkanut ottamaan poistuvia askeleita takaisin lähemmäksi kartanoa ennenkuin varsinkin Chad olisi alkanut jälleen ylihuolehtimaan oppipoikaansa jonka tauko oli tuntunut sen kerran venyvän enemmän kuin oli ollut tarkoitus… mutta jonkin paljon voimakkaamman pahaa enteilevän tunteen saaden askeleet pysähtymään pian aloilleen.

Andrean pystyen tuntemaan sen voiman näytteen luissaan asti, mikä oli saanut katseen kääntymään hyvin vaistonvaraisesti sinne ilman suuntaan missä hän tiesi ja tunsi sen voiman kimpoavan kaikista vahviten (eli juurikin missä Zürich sijaitsi) vaikka kenen tahansa normaalin ihmisen järjen mukaan sen olisi pitänyt olla täysin mahdotonsa. Yli vuosi sitten Andrea itsekin olisi ajatellut juurikin niin mutta kun viimeisin siunaus oltiin annettu viimein Siniltä, oli kaikki oli viimein alkanut naksahtamaan varmemmin paikalleen tuossa nuoressa sielussa… ei tämä enään pystynyt kieltämään niitä paljon syvempiä ja mystisempi’tuntemuksia jotka selvästi varoittivat hälytyskellon tavoin jotain tapahtuvan.
Äkillisen kylmän tuulen puheltaen sieltä samaiselta suunnalta, olisi Andrea voinut vaikka vannoa niiden samojen pahaenteisten kuiskauksien kulkeutuvan sen yksinkertaisen luonnonilmiön mukana taas korviin kuultavaksi, niinkuin ne olivat kuuluneet vuotta aikaisemmin Angelinan haudalla kun ympäröivä pimeys oli päässyt kosketuksiin vartijan kanssa. Suun täyttäen hetkessä tuo veren rautainen maku joka yhdistyi tuhkan hiilimäisen jälkimaun kanssa, mikä sai tämän paljon nuoremman miehen sylkäisemään makua pois maahan (ihan kuin se olisi tehnyt muka jotain), jota seurasi melkein samantien se mätien kananmunia muistuttava rikin haju, mikä varmasti laittaisi herkät aistit taas koetukselle.
Muinaisen voiman vartijalle kuuluvan merkin kädessä alkaessa hohkaamaan varoittavasti lähes samantien kuin joku olisi polttanut sen uudelleen ja uudelleen iholle, raa’an poltteen seuraten kivuliaasti perässä varoittavana, mikä sai vastakkaisen käden painautumaan puoliautomaattisesti suojaavammin tuota aluetta siinä toivossa että muka merkin hetkellinen peittäminen olisi helpottanut tuota kivuliasta oloa joka sai kivusta kertovan irvistyksen nousemaan väkisinkin kasvojen pinnalle.
Terävän kuulon erottaen lähenevät askeleet jotka olivat selvästi kiireellisemmät ja lähenivät melkein puolijuoksua nopeudellaan - tiesi Andrea silloin jo kenestä oikein oli kyse vaikka silmät olivatkin sulkeutuneet hetkeksi ja pää oli paineutunut keskittyneesti asteen alemmaksi. Andrean yrittäen tuoda muistoistaan sen muinaisen manauksen jolla pakotettaisiin Muinainen Voima rauhoittumaan takaisin taka-alalle jos tämän raivo oli pääsemässä liian voimakkaaksi niinkuin juuri siinä tilanteessa.

Mustan tulen todellakin saaden saarrettua kaiken haluamansa niinkuin se oli tarkoitettukin. Liekkien tuhoten kirjaimellisesti kaiken mihin liekit vain vähänkin osuivat ja jättivät jälkeensä vain mustan tuhkakasan sekunneissa joka sai varsinkin nuo nalkkiin jääneet kuolevaiset tuntemaan asteen enemmän pelokkuutta siitä mitä oikein tapahtuisi heille, jos nämä edes erehtyisivät kokeilemaan tulen ylitystä päästäkseen pakoon tai edes lähemmäksi tuota erikoista kaksikkoa, joihin tuli ei näyttänyt vaikuttavan niin voimakkaasti kuin metsästäjiin itseensä. Anubiksen tottakai ymmärtäen kuka vain, olihan tämä itse kutsunut ne helvetin liekit metsästäjien ympärille ja valmistautui mitä ilmeisemmin johonkin paljon pahempaan kuin nämä raukat sielut osaisivat vielä edes odottaa - mutta Pandorakaan ei ainakaan näin ulkopuolisen silmissä ei näyttänyt juurikaan hätkähtävän näkemästään. Tai edes juurikaan tuntevan sen nouseman lämpötilan vaikutusta itseensä, vaikka kuolevaisten paljaat ihot puolestaan olivat alkaneet heti reagoimaan kivuliaan näköisesti ja nopeasti vaaralliseen ympäristöönsä. Oliko se kenties se että tämä oli viisaudessaan pysytellyt edelleen tuon muinaisen demonin vierellä eikä hakeutunut tästä kauemmaksi suojeluvaiston vietävänä vai jotain muuta syvempää. Kuolleen kielen, joka oli tuon paljon voimakkaamman demonin rakas äidinkieli käskien metsästäjiä kumartamaan mutta kun nämä eivät joko ymmärtäneet tuota miestä tai ymmärtäneet kiirehtiä reaktioissaan - sai se uuden raivonpykälän jälleen hypähtämään ääripäähän - jonkin ylivoimaisen saaden viimein kuolevaiset maahan polvilleen sitten pakotettuna ja Anubiksen lausuen selvästi leikkivästi näiden joutuvan päättämään kenet nämä uhraisivat pelastaakseen neljä muuta pedolta, jonka murina oli alkanut kuulumaan jälleen voimakkaammin lähettyviltä. Olennosta lähtevän murinan selvästi kulkien kiusoittelevasti saaliinsa ympärillä edes takaisin kuin ivaten pelokkaita ihmisiä joille oli todenteolla alkanut viimein iskemään selkeämmin tilanteensa toivottomuus - pedon selvästi odottaen isäntänsä lupaa hyökätä päälle. Pandoran vain seuraten viereltä noita hulluutta läheniviä tapahtumia, jotka olivat nopeasti jälleen suistumassa raiteiltaan aina vain pahempaan suuntaan jos jotain ei pian tapahtuisi - joka todennäköisesti päättyisi jälleen täyteen veren vuodatukseen Anubiksen osalta tai sitten luoti tuhoaisi toisen kehon tuon voiman näytteen vuoksi. … Mutta mikä muka saisi niin voimakkaa raivon rauhoittumaan nyt kun se oli viimein saatu esille…?
“... Lopetitko jo?”
Naisen pehmeämmän äänen kysyessä viimein tuolta muinaiselta olennolta tämän omalla äidinkielellä, vaikka Pandora tiedosti keikkuvansa varmasti sillä rajalla haluaisiko tämä heittää naisen itse noihin liekkeihin päästäkseen tästä ja tämän kiusoittelevista sanoista eroon jotka eivät ikinä puhutelleet Pimeyden Ruhtinasta niinkuin varmasti tätä pitäisi puhutella. Ruskeiden silmien nousten vuorostaan niihin sumeisiin, jotka eivät todellakaan jättäneet epäselväksi kumpi puoli oli sillä hetkellä enemmän päällimmäisenä (miehen äskeisen dramaattisuuden lisäksi). Hymyn nousten punertavien huulien pinnalle samalla leikittelevällä tavalla kuin se tehty aiemmin huoneistossa. Vasemman puoleisen käden kohoten hellästi kulkemaan viekottelevasti tuota parran peittämää terävää leukalinjaa pitkin leuan alapuolelle, jossa asteen kovempi ote pyysi tuota miestä kääntämään katseensa häneen. Peukalon kärjen silittäen hellästi tuota aluetta vanhan tavan mukaisesti, vaikka nainen tiesikin ettei tuolle teolla olisi samanlaista vaikutusta Anubiksen riivaajaan kuin ihmispuoleen - joka valitettavasti oli varmasti asettunut jonnekin hyvin syvälle riivaajan astuessa tilalle.
“... Vai ajattelitko pitää kaiken hauskan yksin?”

Ripeiden askelien vieden Chadiä niin nopeasti eteenpäin – ettei tämä vanhempi mies edes tajunnut ottaa vastaan uuden salaseuralaisten kunnioittavia tervehdyksiä odaylle, joka monen vuoden jälkeen näyttäytyi itse paikan päällä salaseuran tiloissa. Todellisuudessa (jos häneltä olisi kysytty) oli Chad luovuttanut johtajuuden mielellään Sinille, joka mukautui kyseisiin juonittelukuvioihin paljon vaivattomammin kuin kasvattikodin veljensä, joka oli aina enemmän ollut toiminnallinen ja tehnyt radikaaleja siirtoja… toisin kuin Sin, joka kykeni pelaamaan varjoissa hyvin kärsivällisesti ennen kuin teki lopullisen siirtonsa pitkäaikaisessa väsyttävässä valtapelissä. Chadin lähtiessä ikävän tunteen saattelemana pois tuolta kokoushuoneesta, jonne olivat vielä, jäänet Azra ja Sin. Ei siitä ollut mennyt kauankaan, kun huoneen raskas tamminen ovi avautui uudelleen ja sisälle astui tuo eriskummallinen joukkio, joka koostui Sophiesta, Luciosta ja tämän nuoresta pikkuveljestä, sekä viimeisimpänä tuo ulkopuolinen henkilö; Samuel Florenze. Oli ehkä tuon varhaisteini-ikäisen pojan onni, ettei tämän sukutaustasta ollut vielä alettu sen enempää kaivelemaan ja kyselemisen edessä Samu olisi hyvin todennäköisesti valehdellut kaikesta ja kieltänyt perheensä olevan kaikkea muuta kuin pelätyin demoninmetsästäjien suku.

Samun tummanruskeiden silmien mittaillen tuota maskuliinin näköistä huonetta lattiasta kattoon ja takaisin. Oli Lucio jo mennyt äitinsä luokse ja kysynyt viattomasti; ”Oliko papá täällä?” Sen tutun vanhan aikuiselle tarkoitetun lippiksen koristaen pienen pojan päätä ja lipan alta paljastui nuo yhtä tummat silmät kuin isällään, joihin katsomalla Azrasta oli varmasti joka kerta tuntunut ikävälle ollessaan erossa Chadistä. Lapsen jääden tuijottamaan itsepintaisesti äitiänsä. Lucion kyllä jollain lapsentasolla aistien isänsä läsnäolon vieläkin huoneessa, mutta nuoren ikänsä puolesta ei voinut olla kyseisestä tuntemuksesta varma ja näin nuorella keskittyminen ei riittänyt myöskään kauaksi aikaa. Lucion pikkuveljeä kantavan  salaseuran jäsenen kysyen hiljaisemmalla äänellä Azralta halusiko hän lapsensa syliin vielä – vai vietäisiinkö nuorempi jo vierassiipeen lastenhoitajan huolehdittavaksi pitkän matkustamisen jälkeen. Hetki sitten painostavasta ilmapiiristä olematta oikein mitään enää jäljellä tuolla kyseissä huoneessa, josta Chad oli poistunut etsiäkseen Andrean uudelleen - kun voimakas huoli ja pelko olivat heränneet äkillisesti muinaisen demonin aiheuttamien tapahtumien vuoksi.
____
Demonin ja noiden viiden kirkon metsästäjän sulkeutuessa omiin tapahtumiinsa keskenään – oli Pandora jäänyt suosiolla kaikesta tuosta hullutuksesta ulkopuolelle, vaikka joutuikin samaan satimeen tulikehän keskelle. Kolmen varjopedon kiertäen ihmisten ympärillä vaimeasti muristen ja ajoittain päästäen malttamattomia kurkun pohjasta kohoavia vingahduksia kuin nämä olisivat halunneet jo iskeä hampaansa ja kyntensä kuolevaisten lihaan ilman isäntänsä suomaa lupaa. Oikeanpuoleisen käden ehtien kohoamaan aavistuksen kehon viereltä ja etusormi alkoi suoristumaan osoittaakseen mahdollista valittua ensimmäistä uhria. Sormen kohoamisen saaden sydämen rytmin hakkaamaan nopeammin ja nopeammin, kun kuolevaiset valmistautuivat ottamaan giljotiinin terän vastaan. Metsästäjistä oli nyt tullut itse metsästettäviä.
Pandoran tyynen rauhallisen äänenpainon kysyessä silloin pelottomasti ääneen aikoisiko demoni venyttää tätä kaikkea vielä kovinkin kauan, vai päästäisikö heidät kaikki jatkamaan seuraavalle etapille. Metsästäjät tulisivat kuolemaan, piste. Pandoran taas olisi saatava Anubis avun luokse, tai kohta seuraavaksi tuolla muinaisella demonilla ei olisi paikkaa mihin enää asettua. Kaiken tuon sanallisen toteamuksen lisäksi, nainen vielä uskaltautui ottamaan välimatkan uudelleen umpeen demonin kanssa ja kohottamaan kätensä miehen kasvoille, jotka olivat jääneet katsomaan suoraan eteenpäin uhreja (samaan aikaan riivaaja nirskutteli hampaitaan naisen röyhkeydelle). Ei riittänyt, että Pandora oli keskeyttänyt tapahtuma ketjun vaan nyt tämä jo seisoi miehen vierellä kuin mitään ei olisi äsken tapahtunut. Solakoiden sormien otteen kiristyessä sen verran leuan alta, että se riitti pakottamaan riivaajan kääntämään päänsä naista kohti. Naisen ruskeat silmät olivat myös tummentuneen asteen ja verenpunaiset huulet jatkoivat aloitettua tyynesti; “... Vai ajattelitko pitää kaiken hauskan yksin?”

Pandoran ja muinaisen demonin katsoen sen pienen hetken aikaa toisiaan syvälle pimeimpään sisimpään asti. Riivaajan naurahtaen lopulta kuivasti hymähtäen ja astui vapaa ehtoisesti askeleen kauemmaksi. Antaen naisen jäädä etummaiseksi ja kohdata metsästäjät yksinään. Kyseisen teon kuin sanoen; ”Ole hyvä, rakkaani. Näytä viimein minulle piilottelemasi rumapuoli ja teurasta nämä ihmiset.”
Mustan tulen vaipuessa takaisin maan sisimpään ja ylemmän voiman päästäen metsästäjistä irti, jotta nuo mitättömät kuolevaiset saisivat edes pikkuriikkisen mahdollisuuden pelastaa itsensä… tai niin näille taas jälleen kerran uskoteltiin. Riivaajan hieraisten sormillaan leukaansa ja naksauttaen niskojaan kiireettömästi. Kylmän hymyn häviämättä verisiltä huulilta, mutta silmät pysyivät edelleen kylminä ja kuolleen tyhjiltä. Kaihin peittämästä katseesta näkymättä minkäänlaista tunnetilaa lävitse.
____
”Hengitä sisään ja ulos rauhallisesti, Andrea. Muista ettei hän voi satuttaa sinua, mutta hän voi vaikuttaa sitäkin enemmän sinun mieleesi ja saada epäilemään kaikkea. Anna mielesi vaipua rauhassa syvemmälle…”
Chadin tumman rauhallinen ääni kuului jostakin kauempaa pimeyden lävitse. Mentorin ja oppilaan istuessa risti-istunnassa vastatusten tuolla harjoittelunkentän laidalla maankamaralla. Chad oli lopulta löytänyt Andrean juuri siinä kunnossa missä pelkäsikin toisen olevan, kun De Fioren suvun vartija oli yhtäkkiä joutunut ottamaan lähes täyslaidallisen vastaan muinaisen voiman vihaa ilman sen enempää ennakko varoitusta… ja valitettavasti nuo eivät jäisi viimeiseksi kerraksi. Mentori oli joutunut valitettavasti selittämään sen kaiken pikakelauksella, koska heillä oli edelleen kiire päästä siihen vaiheeseen, joka oli juuri se tärkein muinaisen voiman vartijan roolissa. ”…minä olen koko ajan lähelläsi ja pidän sinusta huolen. Voit antaa mielesi upota syvemmälle… juuri sinne minne demonin voima ei yllä; syvälle isoisäsi sisimpään...”

Kutsun iltarukoukseen kaikuen iltahämärässä, joka armollisesti alkoi viilentämään ympäristöä paahtavan päivän jälkeen aavikolla. Muinaisen kaupungin asukkaiden alkaen kukin heistä valumaan hiljalleen päätemppelille, jonne faaraon papit olivat kerääntyneet suorittamaan isomaa messua Egyptin jumalten kunniaksi. Andrean löytäen itsensä tuolta syrjäisemmältä kujalta, mutta se että tämä olisi seuraavaksi lähtenyt orjallisesti seuraamaan muita ihmisiä – sai jokin hento tunne kääntymään toiseen suuntaan ja seuraamaan kujaa alaspäin viettävää mäkeä, joka laskeutui pienesti kiemurrellen Niilin rantaan. Pitkien kaislikkojen suhisten hennosti tuulen sanelemassa tahdissa.

Tunteen avautuessa lopulta näkymäksi tuonne syrjäiselle pesupaikalle, jossa oli vain yksi jäljelle jäänyt kaupungin asukas. Henkilön olematta paljoakaan vanhempi Andrean omasta iästä. Yön mustan tukan korostuen entisestään auringon päivettämää ihoa vasten. Paljastetun ylävartalon kuuluen yhtä aikaa hintelälle nuorelle ihmiselle, mutta samaan aikaan myöhäiset auringon säteet paljastivat kovalla työllä treenatut lihakset ja ne ikävimmät vammat, mitä ei yleensä esitelty kenellekään. Nuorukaisen selässä ja kyljissä näkyen useat kepin lyönnit. Vanhemmat mustelmat eivät olleet ehtineet edes parantumaan uusien mustelmien alta. Alakehoa peittäen valkeat pitkät pellavahousut, jotka myös olivat seuraavaksi pesemistä vaille. Anubiksen istuen polvillaan puisella laituritasolla ja hangaten käsissään pitelemäänsä vaatekertaa, josta veteen liukeni punainen vana alajuoksua kohti… verta. Päällisin puolin teon näyttäen kylmän tyynelle ja konemaiselle, mutta kun pysähtyi katsomaan näkymää ja keskittyen oikeasti siihen mitä näki… Näkivät silmät pienesti tärisevän nuoren aikuisen kehon ja taistelun oksennus refleksiä vastaan. Anubiksen joutuen aika ajoin keskeyttämään vaatteen pesemisen ja rykäisemään kurkkuaan ja sylkäistäkseen seuraavaksi ulos ns. ”pahaa makua” pois suustansa, joka nousi väkisin hajuaistiin veden ja veren kohdatessa toisensa. Veren näkeminen ja sen koskettaminen oli ollut yhtä lailla Anubiksen heikkous, kuten Eveyllä ja nyt Andrealla.

Käsien lopettaessa lopulta tuon lähes vihaisen ja turhautumisesta kertovan hankaamisen. Käsien jääden polvien päälle ja pestävä vaate jäi puoliksi lillumaan veteen. Anubiksen laskien silloin kasvonsa alaspäin ja purren poskensa sisäpintaa, kun huulet uhkasivat alkaa vavahtelemaan. Hiljaisten sanojen, jotka päivän kuumuus oli osittain kuivattanut karheammaksi, kuiskaten muinaisella kielellä nuorukaisen olevan selvästi pahoillaan jollekin, joka ei ollut sitä enää valitettavasti todistamassa. Anubiksen pyytäen anteeksi uhriltaan, joka ei enää pääsisi siirtymään kuolleiden maahan, koska tämän ruumis oli faaraon käskystä häväisty ja kaikki omaisuus oli pakkolunastettu tai tuhottu.
Andrean nähden isoisänsä inhimillisen puolen totuuden mukaisena… liiankin selvästi.

Sen hetken aikaa, olivat nämä kaksi demonia katsoneet toisiaan syvälle silmiin tuon röyhkeän keskeytyksen jälkeen Pandoran puolelta, joka oli kirjaimellisesti heittänyt pallon tuolle muinaiselle demonille kysymyksellään. Tämä miehen todennäköisesti taaskaan pitämättä siitä kuinka nimenomaan tämä heikompi demoni kehtasi edes hoputtaa tuota dramaattisen raivonsa keskellä joka oli juuri pääsemässä parhaimpaan kohtaan, joka oli nimenomaan vihollisen teurastus ja nimenomaan jälleen esimerkin asettamisen tätä jahtaavalle katolliselle kirkolle. Jollakin asteella Pandoran jopa odottaen automaattisesti tämän ärsytyksen meneen viimein ylitse ja Anubiksen heittävän hänet itse niihin ympäröiviin helvetin liekkeihin tai naksauttavan häneltä niskat varmasti varsin helpostikin päästäkseen naisesta viimein eroon yhdellä kertaa. Tai ainakin katkovan ne selvästi leikkivät sormet leualla, jotka olivat onnistuneet pakottamaan sen sumean katseen itseensä loppujen lopuksi varsin helposti ilman vastaväitteitä… mutta sen sijaan, kuivan naurahduksen kuuluen noiden kuivempien huulien välistä ja Anubis otti vapaaehtoisesti askeleen taaemmaksi. Jättäen Pandoran selvästi enemmän keskellä tuota vaarallista näytelmää kun tämä itse asettui tarkkailijan rooliin. Tämän nuoremman naisen ymmärtäen heti tuon teon taakse sanattomasti puhuvan viestin, joka yksinkertaisuudessaan pyysi jatkamaan siitä mihin mies itse oli jäänyt ja näyttämään viimein se demonipuoli jota Pandora yleensä ei näyttänyt suoranaisesti kenellekään kuin pakon edessä. … mutta toisaalta, jos se saisi viihdytettyä riivaajaa sen verran että tämä asettuisi taka-alalle edes hetkeksi tarvittavaksi ajaksi…

Tyytyväisyydestä kertovan hymyn kohoten hyväksymisen merkiksi huulien pinnalle, ennenkuin katse käännettiin uudemman kerran metsästäjiin joiden ympäriltä tuli oli alkanut sammumaan takaisin maan sisimpään mistä se oli alunperin noussutkin. Aivan kuin näille oltaisiin suotu jälleen armonpala johon tarttua pelastautumisen nimissä… vaikka sekä Pandora että Anubis tiesivät että nämä tulisivat kuolemaan niiden minuuttien aikana. Jos ei naisen itsensä toimesta, niin sitten Anubiksen, joka varmasti oikein mielellään veisi aloittamansa loppuun mikäli näyttäisi että Pandora alkaisi näyttämään minkäänlaista armoa viholliselle.
Vielä metsästäjät eivät nousseet ylös maasta, eivät varmaankaan edes aluksi ymmärtäneet sen pakottavan otteen päästäneen toistaiseksi irti kun se oli jatkunut jo hetken aikaa ja he olivat käyneet lähellä kuolemaa - tai sitä kuinka uudet askeleet lähestyivät rauhallisemmin lähemmäksi. Pandoran pysähtyessä tarkalleen keskelle tuota rinkiä joka koostui vielä hetki sitten valmiustilassa olleista metsästäjistä, tuon paikan tarjoten parhaimman näköalueen joka puolelle olematta liian lähellä - sulkeutuivat ruskeat silmät hetkeksi ja pää kääntyi puolelta toiselle naksauttavasti niskaa. Ensimmäisten metsästäjien alkaen silloin huomaamaan tuon lähemmäksi kuvan kauniin naisen, joka valitettavasti kuului myöskin heidän metsästyslistalleen vaikka siihen asti tämä olikin onnistunut pitäytymään paljon enemmän piilossa kuin Anubis ja näin ollen tehnyt tahalteen itsestään pelokkaamman ja aliarvioitavan kohteen joka oli helpompi unohtaa… mutta se mitä ne kuolevaisen silmät saivat todistaa sillä hetkellä nousevaksi nimenomaan tuon naisen alapuolelta maasta, kertoi viimein näille että ehkä Pandora ei ollutkaan vain täysin viaton demoni.
Mustan usvan alkaen noustamaan maan alta juuri siitä kohtaa mihin Pandora oli jäänyt seisomaan, alkaen nopeasti levittäytymään ympäristöönsä, muuttuen paljon kiinteämmäksi pimeydeksi joka söi kaiken vähänkin valoa tuovan elementin ympäriltään kunnes yksinkertaisesti ympärillä ei ollut mitään muuta kuin sankka kuolemaan johtava pimeys, jonka syvyyksistä nousi ne mieltä syövyttävät pahaenteiset kuiskaukset uhrien korviin.
Silmien avautuen, ei niiden sisimmässä ollut enään se tuttu ruskea sävyte jonka taakse demoni pystyi piiloutumaan hyvinkin helposti saadakseen itsestään inhimmillisemmän kuvan yhteiskunnassa - silmänvalkuaisten ollen selvästi mustat jotka korostivat sitä verenpunaista silmäparia joka sillä kertaa ei piiloutunut tarkoituksella tummien aurinkolasien taakse, saaden tuon katseen näyttämään paljon petollisemmalta pimeyden keskellä, joka näytti liikkuvan naisen ympärillä odottavasti - Pandoran todellakin näyttäen siltä kuin tämä olisi ollut osa tuota ääretöntä pimeyttä.

Kuiskauksien muuttuen ympärillä kokoajan intensiivisemmiksi, porautuen horjuneen mielen lävitse ja kuiskaillen niitä pahimpia ajatuksia uhrin mielessä, mikä sai osan metsästäjistä asettamaan kädet korvien päälle ja huutamaan että äänet lopettaisivat vaikka mitä enemmän nämä yrittivät sitä vastaan taistella, sen pahemmaksi ne muuttuisivat kunnes lopulta ainoa tie ulos siitä helvetistä oli joko järkensä menettäminen tai itsemurha joko oman kätensä kautta tai sitten Pandoran armosta mikäli tämä näkisi se parhaimmaksi. Siitä huolimatta, yksi metsästäjistä oli saanut itsestään sen verran otteen että onnistui nostamaan kädet täristen kohti tuota naista, joka selvästi oli kaiken sen alku ja juuri mitä heille sillä hetkellä tapahtui - joten luonnollisesti jos tätä haavoitettaisiin tai parhaimmillaan tapettaisiin, sen kaiken olisi pitänyt loppua.
Punaisen katseen kääntyen kylmän rauhallisesti tuota uhkarohkeaa kuolevaista kohti joka tosissaan oletti pystyvänsä saamaan heidät vielä viimeisen kerran pelastettua, sai se huvittuneen hymyn nousemaan väkisinkin huulille.
“Päästä meidät, nyt, tai lähetän sinut takaisin syvimpään helvettiin, sinä Babylonin huora!” Käden nousten vakaammin ylös osoittamaan naista kohti, jota ei näyttänyt tuo aseella sohiminen paljoa pelottavan, enemmänkin tämän näyttäen pidättelevän naurua tuolle typerälle rohkeudelle joka halusi tosiaan yrittää leikkiä jonkinlaista sankaria metsästäjä seurueensa edessä vaikka ympärillä oli alkanut kuulumaan aseen laukeamisia kun yksinkertaisesti mieli ei kestänyt enään.
Pandoran nostaen oikean puoleisen kätensä asteen näkyvämmälle, näki metsästäjä silloin koko käden ihon muuttuneen kokonaan syvän mustan sävyiseksi kynsiä myöten, joka näytti jatkuvan tuon vaatekerroksen alle - sai se aseen nousemaan vielä viimeisen kerran ylös uhkaavasti, sormen liipasimella parantaen otetta valmiina ampumaan “Yksi… kaksi… kolme…”
Terävän sormien napsautuksen toisiaan vasten kuuluen tuossa pimeydessä, alkoi siihen asti naisen ympärille liikkunut pimeys liikkumaan suoraviivaisesti nopeasti tuota metsästäjää kohti, joka pian tunsi voiman heittävän tämän selälleen kauemmaksi maahan ja pakottaen aseen tippumisen tämän otteesta. Pimeyden, joka oli kietoutunut metsästäjän ympärille puristavaan otteeseen, alkaen tunkeutumaan tuon miehen kehoon - aiheuttaen kauhun sekaisen huudon miehen yrittäessä vielä viimeisen kerran taistella kuolemaansa vastaan turhaan - alkoi miehen silmistä valumaan lopulta mustaa paksumpaa mönjää mitä lähemmäksi kuolema tuli - kunnes se kaikki loppui kuin seinään. Pimeyden alkaen vetäytymään takaisin Pandoran ympärille kuin mitään ei olisi tapahtunut, kääntyi keho puoliksi ympäri kohdatakseen Anubiksen uudelleen kaiken tuon verilöylyn keskeltä, vaikka siihen asti ne sumeat silmät olivatkin olleet hyvin kylmän tyhjät.
__________
“Hengitä rauhallisesti sisään ja ulos…”
Keuhkojen vetäessä silloin uudemman kerran syvempään itsensä täyteen ilmaa, ennen kuin ne hetkeä myöhemmin tyhjättiin asteen rauhallisemmassa tahdissa ulos - jonka jälkeen sama toistettiin uudelleen, tällä kertaa silmien sulkeutuen mukana. Jokaisen rauhallisena tapahtuneen hengityksen vieden hereillä pysynyttä mieltä kauemmaksi tuosta todellisuudesta, joka oli alkanut muuttumaan hetki hetkeltä synkemmäksi mitä kauemmin Muinainen Voima sai osoittaa raivoaan maanpinnan päällä. Andrean pystyen vielä erottamaan viimeisenä ne Chadin ohjaavat sanat jotka lupasivat jälleen olevansa koko sen ajan tämän paljon nuoremman miehen rinnalla loppuun asti vaikka miehen sanat olivatkin muuttuneet tuon viimeisen sisään henkäyksen myötä paljon kaikumaisemmaksi ja kaukaisemmaksi vaikka hän tiesikin Chadin olevan siinä edessä eikä mikään saisi tätä todennäköisesti liikkumaan kauemmaksi oppilaansa luota vaikka mikä olisi. Hengityksen päästen viimeisen kerran ulos - avautuivat silmät uudelleen kun tämä aisti ympäristön valon muuttuneen paljon kirkkaammaksi kuin mitä sen olisi kuulunut olla siellä harjoittelu alueella jossa he olivat istumassa - jossa ilmasto oli alkanut muuttumaan synkemmäksi ja pahansuovammaksi mitä kauemmin he siellä pysyivät.

Terävän kellosta lähtevän kutsun rikkoessa vain tuon ympäröivän hiljaisuuden jossa kaukaisesti erotti pientä puheensorinaa kauempaa kun ihmiset lähtivät tuota kutsupyyntöä kohden - joka tuntui paljon seesteisemmältä ja rauhallisemmalta kuin mitä se oli ollut todellisuudessa jossa Andrea oli joutunut kuuntelemaan jo hetken aikaa niitä jatkuvia kuiskauksia korvissaan jotka tuntuivat vain voimistuvan lähestyvän pimeyden mukana. Laskeutuvan auringon maalaten tietä oranssiksi kaupungin ylle vaikka se ei täysin ylttänytkään tuolle kujalle, jota suojasi nimenomaan ympäröivät rakennukset - olisi Andrea voinut hyvin lähteä seuraamaan järkensä johdattaman tuota ihmisjoukkiota jotka olivat selvästi matkalla edessäpäin lyödää kellon ääntä kohdin sillä se tuntui vain kaikista järkevimmältä sillä hetkellä … mutta se jokin hento, johdattelevampi tunne kertoi toisin - sen yhden kerran pyytäen Andreaa luottamaan enemmän tunteisiinsa kuin järkeensä vaikka se jälkimmäinen ominaisuus olikin ollut vuosia vahvana päättäjänä lähes kaikessa tämän nuoren miehen koko elämän.

Askelten kääntyen siis ympäri, sen sijaan että matkaa oltaisiin jatkettu tuolle päätielle - kujalle johtavan tien muuttuen kiemurtelevaksi alamäeksi joka olisi tehnyt paikka paikoin liikkumisesta oikeinkin hankalaa mikäli askel olisi vahingossa osunut väärään kohtaan - alkoivat ne muinaiseen maailmaan kuuluvat rakennukset vähitellen kaikkoamaan ympäriltä ja ympäristön muuttuen paljon syrjemmäksi isommasta asutusalueesta, jonka edessä avautui näkymä Niilin rantaan. Vastarannan puolelle aurinko alkoi painumaan vähitellen enemmän ja enemmän alas - kertoen pian yön pimeyden olevan enemmän läsnä.
Viimein, sen johdattavan tunteen löytäessä haluamansa - näki Andrea edessään tuon pesupaikalle yksin jääneen nuorukaisen joka oli vielä selkä häneen itseensä päiten ja selvästi keskittynyt tuon vaalean vaatekappaleen puhdistukseen ettei tämä ollut edes huomannut tämän varmasti erikoisen näköisen tuntemattom saapumista laiturin toiseen päähän. Vasemmassa ranteessa Horuksen silmän tuntuen asteen lämpimämmältä, muttei millään tavoin epämiellyttävän polttavalta niinkuin se oli ollut aikaisemmin todellisuudessa - vaan kuin merkki olisi ilmoittanut kantajalleen tämän olevan oikeassa paikassa. Se hetki, jos mikä olisi ollut mitä oivallisin äkkinäiselle hyökkäykselle jossa tämä todellisuudessa paljon nuorempi mies olisi voinut pakottaa manauksella Anubiksen ihmisyyden päällimmäiseksi nyt kun todellisuudessa oli kirjaimellisesti hätätilanne käynnissä… niin järki olisi halunnut, mutta se mitä taas se sama johdatteleva tunne pyysi… oli vain seuraamaan vielä hetken aikaa tuota edessä olevaa nuorukaista, jonka Andrea tunnisti kyllä paljon nuoremmaksi isoisäkseen.

Katseen erottaen jokaikisen noista väkivallan jäljestä tuon keholla, joka oli joutunut kokemaan ja näkemään aivan liikaa nuoreen ikäänsä nähden - ja joutui edelleenkin - ja sitäkin enemmän, satutti niiden näkeminen Andreaa sisältäpäin… ja mitä kauemmin Andrea antoi itsensä vain olla siinä tarkkailevana osapuolena - sitä enemmän syvempiä yksityiskohtia kohosi tuon aluksi niin robottimaisen ja tyynen ulkokuoren alta, joka alkoi vähitellen rakoilemaan mitä kauemmin Anubis yritti pitää väkisin kiinni tunteettomasta kuorestaan, kunnes yksinkertaisesti siihen ei pystytty enään. Miehen selvästi luullen olevansa yksin, pois ulkopuolisten silmien alta.
Viimeisimpänä silmien nähden kuinka ne lihaksien jännittäminen sai kehon tärisemään ja viimein tuo mustahiuksinen mies lopetti sen raivokkaan vaatteen puhdistamisen ja luovutti edes osaksi tunteidensa edessä, - näki Andrea ensimmäistä kertaa isoisänsä vain normaalina kuolevaisena joka oli valitettavasti joutunut kokemaan liikaa hirveyksiä nuoreen ikäänsä nähden, jotka kaikki varmasti olivat vuosi tuhansien aikana vaikuttaneet Anubikseen itseensä niin paljon että se oli lopulta tehnyt miehestä nimenomaan sen mikä tämä oli nykypäivänä. Terävän kuulon erottaen ne muinaisella kielellä tapahtuvat mutta sitäkin hiljaisemmat anteeksipyynnöt, joka vieläkin yritti taistella täyttä itkua vastaan kun sisin tunsi selvää syyllisyyttä teoistaan vaikka loppujen lopuksi teko oli tehty todennäköisesti toisen antaman käskyn myötä - henkäisi silloin Andrean takaa hellä tuuli uudemman kerran joka sai rantaa ympäröivät luontokappaleet liikkumaan halutulla tavallaan… kuten myös se hento tunne, joka jälleen yritti rohkaista nuorta vartijaa liikkumaan lähemmäksi isoisäänsä vaikka varmasti jokaikinen varoittava tunne Andrean sisällä olisikin sitä vastaan.
Mutta ennenkuin Andrea edes itse sitä kunnolla tiedosti, olivat jalat jo vieneet tuota pidempää laituriväliä lähemmäksi - kunnes askeleet viimein pysähtyivät Anubiksen taakse, joka varmasti oli alkanut tiedostamaan jonkun olevan tämän lähettyvillä vaikka sanoja ei lausutukkaan ääneen kuultavaksi. Kehon alkaen lopulta polvistumaan enemmän Anubiksen itsensä tasolla vaikka tietynlainen varovaisuus seurasikin kokoajan toista tarkkaavaisena sillä hän ei voinut olla varma kuinka Anubis todellisuudessa reagoisi hänen läsnäoloonsa, juuri tuossa hetkessä jota selvästi ei oltu tarkoitettu kenenkään muun silmille.
Lopulta, oikean puoleinen käsi kohotettiin ylemmäksi ja annettiin laskeutua ensiksi miehen hartialle, jota peittivät ne tuoreemman näköiset mustelmat ja haavat. Teon olematta kuitenkaan pahantahtoinen jota oltaisiin oletettu viholliselta joka kohta olisi hyvin kiskaista miestä taaksepäin että tämän iskeminen olisi ollut helpompaa kun tämä olisi kirjaimellisesti alapuolella… vaan sen sijaan, huokui tuosta kosketuksesta se sama hento ja rauhoittava tunne, joka vähitellen alkoi muuttumaan sellaiseksi joka kertoi Anubiksen olevan sillä hetkellä turvassa, mitä kauemmin Andrea vain jaksoi pysyä paikallaan… ennenkuin kehoa liikutettiin lopulta viimein lähemmäksi ja kädet kietoutuivat lohduttavasti ja suojelevasti hellästi sen väkivaltaa kokeneen kehon ympärille.

Puisten lankkujen naristessa vaimeasti otettujen askelien alla – olisi voinut olettaa Anubiksen reagoivan kuulemaansa ääneen saman tien, sillä salamurhaajan terävöitynyt kuulo oli juuri luotu tuollaisia tilanteita varten, kun lähestyvä kohde tulisi näkökentän ulkopuolelta. Andrean saaden kuitenkin huomata, ettei kohteensa muuttanut käyttäytymistään – kuin kaikki olisi tapahtunut edessä muistona, joka jatkaisi samaa vanhaa kaavaansa ulkopuolisista häiriöistä huolimatta. Vartijan laskeutuen rauhallisesti ja jokaista liikettä varoen alas tämän samanikäisen nuorukaisen tasolle, joka oli jäänyt katsomaan verestä tahrautuneita käsiään sylissään ja pidellen edes jotenkin pesemäänsä vaatekappaletta, ettei se seuraavaksi lähtisi virran vietäväksi alajuoksulle ennen kuin painuisi Niilin mutaiseen pohjaan ja katoaisi lopullisesti. Andrean kohottaen käsivartensa halaukseen nuoren Anubiksen ympärille, vaikka toinen jo varmasti tiesi, ettei isoisänsä muisto tiedostaisi toisen läsnäoloa. Lämmönkaltaisen tunteen kuitenkin sykähtäen läpi vuosien ja koskettaen edes vähäisen tuota mustaa kivettynyttä sydäntä, jota nykyhetkessä elänyt Anubis ei ollut avannut kokonaan enää kenellekään.

”Tiedän, säälittävä näky. Eikö sinustakin?”
Andrean kuullen silloin isoisänsä tummemman äänen rannan suunnalta. Äänen kuulumatta ihan niin vanhemmalle miehelle kuin se oli nykypäivänä, mutta ei ihan liian nuorellekaan. Rannalla sijaitsevalla isommalla kivellä istuen huoliteltu tumman harmaisiin vaatteisiin pukeutunut mies, jonka vaatetus oli aavistuksen myöhemmältä ajalta (ehkä lähempää 1800 lukua). Käden pidellen otteessaan pitkävartista piippua, jonka pienessä tulipesässä haisi tupakan lisäksi jokin muukin kitkerämpi tuoksu.
”Ja säälittävämmäksi se tuosta vielä muuttuu - jos pääsisimme tässä muistossa vielä eteenpäin.”
Piipun varren kohottautuen osoittamaan Anubiksen nuorempaa kuvaa itsestään ja hymähtäen kylmästi omalle itselleen, omalle heikolle itselleen.
”Siirtykäämme näin masentavasta muistosta paljon iloisempaan, vai mitä Andrea.”
Kielen kärjen tehden tahallaan naksauttavan äänen kulmahammasta vasten, joka oli paljon isompi ja terävämpi kuin ihmisellä yleensä. Piipun päätyen asetetuksi takaisin huulille ja miehen kohdistaen hopeiset kiiluvat silmänsä nuorempaan vartijaan. Alku yö oli laskeutunut. Niilin rannan ja sen muistokuvien haalistuessa hiljalleen kadoksiin. Tilalle alkaen muodostumaan mukulakivi kadut ja vanhemmat rakennukset, ajan siirtyen vanhaan Moskovaan. Seinillä riippuvien kaasulamppujen valaisten tuota pääkatua, josta ihmiset olivat suurimmaksi osaksi kaikonneet kievareihin ja lämpimiin majataloihin. Alku yön samettisen hiljaisuuden rikkoen vain jostain kauempaa päin kantautuva nauraminen juomisten keskellä. Anubiksen kävellen Andreasta vähän kauempana kadun sivussa ja polttaessaan tuota piippuaan, lausui pehmeän mustalla äänellään synkän runon alkusanoja;
”Näin kävelen kolkkoa joen rantaa,
vain sinun tuoksusi muistona kaulaliinassain,
jonk’ annoit ennen kuin suutelin sinua.

Näin kävelen haudallesi ja kohotan maljasi,
jot’ voit taas suudella minua rakkaani... armaani…
ja sulkea kuolon syleilyysi.”

Anubiksen silloin pysähtyen äkillisesti ja vieden käsivartensa miettivän oloisesti ristiin eteensä, vilkaisten olkansa ylitse tuota nuorempaa seuralaistaan, joka siihen hetkeen asti oli seurannut perässä, kun ei oikein muutakaan voinut.
”Minusta tuo runo on älytön. Kuka menee surmaamaan itsensä edes menneen naisen tähden?!
Kulman kohottautuen kysyvästi ja ivallinen hymy paljasti kulmahampaat hetkeksi. Andrealle oli käynyt jo varmasti selväksi, ettei seuralaisensa yrittänyt peitellä vampyyri puoltansa.
”Mitä ihmeen järkeä siinä on, kun maailma jo tarjoaa seuraavaa seuraavan kulman takana. Eläkää hyvät ihmiset ja nauttikaa täysin sieluin mitä teille annetaan!”
Käsivarsien tullen tahallaan aukaistuksi levälleen korostaakseen tuota viimeistä lausetta ja siihen pari katu humalaista vastasikin olut tuoppiaan kohottamalla ja huudahtaen jotakin samaa mieltä olemisesta.

Kävelemisen johdattaen kaksikon yllättäen tuonne kaupungin lähettyvillä olevalle hautausmaalle (miten he olivat yhtäkkiä sinne asti joutuneet, siihen Andrea ei koskaan saisi vastausta). Hautakivien keskelle avautuen ympyrän muotoinen tyhjä tila ja sen keskellä sijaiten ympyräpöytä kahdella tuolilla. Anubiksen istuutuen ensimmäisenä alas, mutta tämän aloittamatta puhumistaan niin kauan, kunnes Andrea ymmärtäisi myös istua vastapäätä. Pöydän keskellä seisoen metallisessa pidikkeessä kruunukynttilä sammuksissa. Tilanne oli hyvinkin outo, lähes hullunkurinen, mutta ei vielä mitenkään uhkaava, vaikka aistit varoittivatkin olemaan valppaana. Hetken tuoden Andrealle mieleen synkän version ihmemaasta ja samaan aikaan klassisen vampyyritarinan, jota yleensä luettiin kirjastossa, salaa vanhemmilta. Anubis oli siihen hetkeen asti valmistellut uutta sytykettä piippunsa säiliöön, mutta samaan aikaan nuo kiiluvat hopeiset silmät seurasivat kuolevaisen tekoja liiankin ahnaasti (kuin olisi mittaillut mistä maistaisi verta ensin).
”Kolme musta rastasta istui oksalla,
isäntä ampuikin sitten yhden ja jäljelle jäi kaks’.”
Piipun pään tullen lasketuksi lähemmäs kylmää kynttilää, joka yhtäkkiä syttyi palamaan ja antoi elämän piipun pesään, joka imettäessä hehkui punaisena. Valkean savun tullen puhalletuksi tahallaan Andrean kasvoja kohti. Hopeisten silmien hymyillen viekkaasti savun takaa.
”Kumpi uhrataan? Sitä ne kysyivät toisiltaan.
Olivat niin oman selviytymisensä pailoissa,
etteivät huomanneet käärmettä oksalla.
Se avasi kitansa ja söi kummatkin linnuista.
Voi poloisia. Vaikeroi isäntä talonsa portailla.
Käsissään savuava ase, jolla tämä oli vain yrittänyt suojella lintuja.”

Tuolin selkänojan narahtaen pienesti, kun selkä nojautui enemmän sitä vasten. Anubiksen jääden odottamaan mitä tuolla De Fioren pennulla olisi oikein sanottavaa. Mikä oli saanut toisen muka oikeutetuksi tulla samaan alitajuntaan isoisänsä kanssa, joka oli tehnyt varmasti useasti selväksi - ettei kaivannut asioihin puuttumista tai vielä vähemmän päänsä puhumista ympäri.
”Tik, tak… sanoi kello seinällä, kun se viisareitaan nakutti.
Vielä hetki, ennen kuin vasara sitä iski.”
Hiljaisen, kylmemmäksi ja uhkaavammaksi tummentuneen äänen kuiskaten muka rauhallisesti, mutta todellisuudessa se halusi saada kuolevaisen hoputtamaan puhumistaan.

Tuon haikean muiston alkaen jäämään taaksepäin mitä kauemmin Andrea vain jaksoi pysytellä tuota isoisäänsä muistuttavan olennon perässä joka oli pyytänyt Muinaisen voiman vartijaa seuraamaan perässään. Jättämättä Andrealla muita vaihtoehtoja kuin kulkea isoisänsä mukana vaikka tällä nuorella miehen alulla ei olisi aavistustakaan minne hän olisi oikein astumassa. Muiston siitä muinaisen maailman kaupungista alkaen katoamaan kaksikon silmien edessä mitä kauemmaksi kaksikko kulki poispäin tuosta “säälittävästä näystä” niinkuin Anubis oli sen itse ilmaissut - muinaiseen maailmaan kuuluvien rakennusten ja aavikon muokkautuen hyvin vaivattomasti paljon kylmemmäksi ja pimeämmäksi kaduiksi jota vain kadun varrella asetetut kaasulamput valottivat eteenpäin - kuin tuo Pohjois-Eurooppaan kuuluva suurkaupunki olisi ollut muka kävelymatkan päässä siitä muinaisesta kaupungista. Messuun kutsuvan kellon lyöntien muuttuen raikuviksi nauruiksi jotka kuuluivat jostain edestäpäin majatalojen ja kievareiden sisältä joka oli ainoa ääni koko tuossa alkavassa yössä.
Herkkä hajuaisti haistoi sen tutun piipputupakan hajun josta oli tullut vuosien aikana Anubikselle hyvin ominainen vaikka tämä olikin yrittänyt joskus vähentää pahaa tapaansa tyttärensä lasten läsnäollessa (vanhemmalla sisaruksella kun oli muuten vain tavallista herkemmät aistit ja Sophie taas oli sanonut isoisälle suoraan ettei pitänyt isoisän tavasta) - tunsi Andrea kuinka jokainen aisti hänen kehossaan oli niin sanotusti “viritys-tilassa” tuon enemmän kuin eriskummallisen tilanteen takia joka tuntui muuttuvan jokaisen askeleen myötä vain oudommaksi kuin vain se että hän näki isoisänsä edessään paljon nuorempana torahampailla ja pukeutuneena Uuden ajan historiallisiin vaatteisiin ja käyttäytyi muutenkin… kuin suoraan jostain Sophien satukirjasta.
… Kuin hänet oltaisiin asetettu suoraan teatterin eturiviin katsojaksi, jonka pääesiintyjänä toimi tuo edessä eleilevä mies itse, joka viimeisimpänä oli alkanut puhumaan runouden muodossa lapsenlapselleen ennenkuin tämä oli pysähtynyt äkisti ja näin pakottaen Andrean toimimaan samoin liikkeissään ja alkanut puhumaan runon järjettömyydestä oman näkökulmansa ajamana… vaikka se mitä hän oli saanut todistaa vain vuosi sitten Sinin muistojen kautta ja saanut tuntea sen pelkästään sen takia että sekä Anubiksen että Sinin verilinja yhdistyi hänen kanssaan…

Ympäristön muuttuen uudelleen hyvin vaivattomasti railakkaasta kaupungin keskustasta tuonne syrjemmälle sijaitsevalla hautausmaalle, jossa yön hiljaisuus paljon puhtaammalta ja luonnollisemmalta nyt kun muita ääniä ei ollut kuin näiden kahden kevyet askeleet jotka veivät Anubiksen johdattamana hautausmaan keskiöön, jonka keskellä oli tuo pyöreä pöytä ja kaksi tuolia odottamassa. Andrean antaen suosiolla isoisänsä istua ensin paikalleen, vaikka hän itse jäikin vielä seisomaan suosiolla vain pöydän ja tuolin vierelle, rehellisesti aikomatta todellakaan istuutua alas isoisäänsä vastapäätä ja olisi mieluummin seisonut paikallaan vaikka sen kokoajan … mutta kun tuo paljon erikoisempi silmäpari kohtasi ne hopeiset odottavasti edessään merkiksi ettei keskustelua jatkettaisi ennenkuin nuorempi nielisi sen pienenkin ylpeytensä ja istuutuisi alas ollakseen edes kasvotusten kunnolla vanhemman kanssa joka todellakin oli vienyt tilanteen vampyyri tarinan ja Ihmemaan oudoksi yhdistelmäksi - tunsi Andrea vetävänsä asteen syvemmin henkeä sisäänpäin ennenkuin antoi itsensä istuutui tuon kuluneen tuolin päälle.
Tuolin narahtaessa ympäröivässä hiljaisuudessa, olisi kuka tahansa samaan tilanteeseen työnnetty kuolevainen alkanut kiirehtimään puheissaan paniikillisella vauhdilla tiedostaessaan ulkopuolisen tapahtumat jotka uhkasivat minä hetkenä hyvänsä muuttua katastrofaaliseksi mitä enemmän aikaa kului, puhumattakaan sitten siitä maailmasta jonka Anubis oli mitä ilmeisemmin tarkoituksella luonut tunkeutujaa varten saadakseen kuolevaisen tuntemaan itsensä uhatuksi ja hermostuneeksi vaikka siihen asti Andrea oli ollut… melkein pelottavan rauhallinen vaikka aika tikitti kokoajan eteenpäin uhkaavasti ja tämä tunsi tuon pimeyden lävitse hohkaavan hopeisen katseen tarkkailevan häntä hyvin ahnaasti, kuin petoeläin joka odotti tilaisuutta hyökätä uhrinsa kimppuun juodakseen tämän tyhjiin.
Kynttilän syttyessä yhtäkkiä kaksikon keskelle, antaen valoa pimeyden keskellä vaikka samalla se omalla tavallaan korosti myös ironisesti kummankin hopeista silmien sävyä kaksikon istuessa vastakkain toisistaan - vaikka luonnollisesti Andrean oma hopea ei ollutkaan yhtä uhkaava kuin isoisällään, jonka oma sävy oli paljon puhtaampi eikä yhdistyisi merenpihkan kanssa niinkuin lapsenlapsellaan.
Piipun valkean savun tullen puhalletuksi tahalteen Andrean kasvoille, sai se väkisinkin yskän nousemaan keuhkoista, Anubiksen lausuessa jälleen runouttaan lapsenlapselleen yhtä synkällä teemalla kuin aikaisemminkin - heilautti Andrea puolestaan kättään edessään saadakseen savun kaikkoamaan ympäriltään nopeampaan luodun ilmavirran mukana helpottaakseen tuota kuolevaisen heikkoutta ennen kuin tilannetta vietäisiin viimein eteenpäin sillä Anubis alkaisi varmasti jossain kohtaa käydä kärsimättömäksi vaikka tämä selvästi nauttikin myös nuoremman kanssa leikittelystä.
Tuolin narahtaessa vanhemman suunnalta, kertoi se tälle nuoremmalle miehelle isoisän vaihtaneen asentoa selvästi mukavemmaksi selkänojaa vasten odottavasti, - mikä viimeistään olisi se merkki Andrealla alkaa puhumaan mikä ihme antoi tälle De Fioren kakaralle oikeuden astua vanhemman mieleen vaikka tämä oli tehnyt useita kertoja selväksi kaikille ettei sellaiselle alueelle olisi mitään asiaa jos kyse oli vanhemman asioihin sekaantumisesta. Vielä vähemmän varmasti kun kyse oli Andreasta, jonka läsnäoloa varmasti varjosti kaksikon välit toisiinsa De Fioren valan lisäksi… Andrean voiden melkein tuntea kuinka heikoilla jäillä hän todellisuudessa sillä hetkellä seisoi - joka lopulta vahvistui niiden viimeisten sanojen myötä, joiden välistä pystyttiin lukemaan se hoputus joka kohdistettiin nuorempaan mieheen, ilmapiirin muuttuen paljon kylmemmäksi ja uhkaavaksi miehen puolelta.

Toisen tuolin narahtaessa puolestaan Andrean alla kun tämä itsekin muutti asentoaan asteen paremmaksi, olisi mies halunnut henkäistä asteen syvempään ellei ympärille viipyilevä tupakansavu olisi tietoisesti estänyt tuota hyvin inhimillistä reaktiota tapahtuvasta ettei uusi yskänpuuska olisi syntynyt teon myötä. “... Tunnen raivosi.”
Nuoremman viimein lausuessa tuolle fantasi versiolle isoisästään, joka oli päättänyt esittää itsensä kylmänä ja kyynisenä vampyyrinä koko sen ajan - vaikka kaikista mieluiten hän olisi halunnut nähdä tuon vanhemman sellaisenaan kuin se todellisuudessa oli ilman tuota mielen luomaa maskia… mutta samalla hän tiedosti kyllä että se tuskin olisi olemaan mahdollista. Ei ainakaan menemättä syvemmällä miehen sisimpään, jota Anubis tunnetusti suojeli ison muurin tavoin päästämättä ketään sisään.
“Tunnen myös että olet vahingoittunut ja kuinka se vaikuttaa sinuun. Olet raivoissasi, mutta tuhoat itsesi ja kehosi, eikä demonilla ole kohta enään paikkaa minne vetäytyä jos et…”
Yllättävän rauhallisen äänen puhuessa koko tuon ajan vaikka kun viimeksi kun kaksikko oli tavannut niin “kasvotusten”, oli Andrea ollut se tulinen teini-ikäinen joka ei osannut pitää itseään tai tunteitaan kunnolla narun päässä ja otti Anubiksen kanssa jatkuvasti sen seurauksena yhteen kun kaksi hyvin samanlaista luonteenpiirrettä kolahtivat vastakkain.
Sanojen kuitenkin pysähtyen hetkellisesti kielen päälle ja huvittunut hymy nousi hetkellisesti kuivempien huulien pinnalle, teon ollen puhtaasti tarkoitettu nuoremalle itselleen joka huomasi kuulostavansa varmasti ripittävämmältä tuolle vuosituhansia vanhalle miehelle kuin oltiin tarkoitettu vaikka Anubis varmasti tiesi itsekin missä todellisuudessa mentiin. Toisen oli pakko rauhoittua ennen kuin se tuhoaisi miehen itsensä ja todennäköisesti kaiken lähimaastossaan, sitä Andrea teki siellä. Sitten joko vapaaehtoisesti tai pakottamalla.
Aistien varoittaen yhtäkkiä jonkin lähestyvän selvästi tuolin takaapäin, vaikka toistaiseksi Andrea onnistui pitämään itsensä paikoillaan, kehon valmistautuessa kuitenkin kokoajan siihen että kohta hän joutuisi väistämään nopeasti jotain isoisänsä mielen luomusta vaikka hän tiesi ettei toinen voisi fyysisestä häntä vahingoittaa vaikka varmasti pystyisikin luomaan sellaisen kuvan nuoremman mieleen.
“... Anna minun auttaa.” Muinaisen kielen lausuessa viimein ääneen tuolle, vaikka hän tiesi että toisen reaktion olevan mitä todennäköisesti kielteinen - he olivat vihollisia, Andrea oli vain kokematon pojankloppi tuon vuosituhansia vanhan suurmiehen silmissä joka ei tiennyt mistään mitään.
“... Katsomo on tyhjä. Teatteri on pimeä ja kylmä. Kenelle vielä esität?”

Hiljaisuutta kesti sen pienen hetken ajan, mutta ihme kyllä Anubis ei tuntenut minkäänlaista hermostuneisuuden säettä Andrean suunnalta. Nuoremman katseesta vain näkyen sen hetken ajan nopeampi miettiminen ja sanojen oikein asetteleminen ennen kuin ne lausuttaisiin ääneen. Tilanteen muistuttamatta enää ollenkaan sitä, kun Andrea oli ollut kahdeksantoistavuotias ja tämä oli yrittänyt puhua takellellen sanoissaan, mikä lopulta oli valitettavasti päättynyt vanhemman raivostumiseen ja kylmään käskyyn poistumaan tilanteesta. Tuolin narahtaessa lopulta myös nuoremman alla, mikä kertoi Andrean ottaneen yhtä rennon istuma-asennon kuin vanhinkin – vaikka luulisi, että noin jännittyneessä tilanteessa kumpikin antaisi itsestään valmiudessa olevan kuvan. De Fioren avatessa viimein keskustelun kaksikon välillä, aloittaen puhumalla tuntevansa Anubiksesta hohkaavan raivon – vaikka toinen kuinka yritti esittää tyynempää kuin oikeasti oli sillä hetkellä. Sai nuo kaksi sanaa kylmän hymähdyksen kohoamaan kurkusta ja kohottamaan suupieliä ivalliseen hymyyn. Todellako? Tunsiko Andrea muka sen kaiken raivon, mikä kiehui syvällä vanhimman sisimmässä ja vain odotti sitä hetkeä, kun kaikki sitä pidättelevä mielentahto viimein väsyisi ja päästäisi sen kaiken valloilleen viimeinkin… kaiken sen veitsen teräviksi kiteytyneen katkeruuden ja vihan, jotka olivat kasvaneet Anubiksen sydämen ympärille monien satojen vuosien ajan.

Käden, jonka sormia nuo metallista taotut sormukset koristivat, kohottautuen silloin pienesti antamaan merkin sille jollekin, joka oli vaaninut odottavasti Andrean tuolin takana. Tuon pienen mitättömän eleen kertoen sanattomasti keskustelukumppanille demonin kiinnostuneen hetkeksi De Fioren sanoista – eikä näin halunnut minkään keskeyttävän kaksikon keskustelua… ei vielä. Nuoremman ja valitettavasti nykyisen De Fioren vartijan puhuessa edelleen rauhallisella äänellään faktoja esille, jotka karkeasti maalasivat kuvan Anubiksen kehon haavoittuneen sen verran, että kohta demonilla ei olisi paikkaa missä olla ja mitä sen jälkeen? Vartijan tuodessa lopuksi oman ehdotuksensa esille ja se oli puhtaasti avun tarjoaminen. Tuon lauseen saaden poskihampaat kirskumaan toisiaan vasten, kun riivaaja joutui kuulemaan taas sen samaisen ehdotuksen mitä Pandorakin oli sanonut. Anubiksen aistien nuoremmasta muutakin kuin tuo yllättävän rauhallisuuden, jonka toinen oli pikkuhiljaa omaksunut itselleen kuluneiden kolmenvuoden aikana. Hopeisten silmien sisimmässä häivähtäen yllättäen tummentuva sävy, kun vanhin tajusi viimein mistä tuo outo aura huokui… Andrea oli tavannut esi-isänsä ja saanut tietää tämän kautta jotakin, joka kosketti liian läheltä Anubista itseään.

”Ehkä esitän sinulle, De Fiore.”
Tumman rauhallisen äänen jatkaen vastaukseksi yhtä tyynesti kuin se oli aikaisemminkin puhunut – vaikka nuorempi olikin onnistunut viemään keskustelun sille kielletylle alueelle, jota riivaaja ei niellyt pureskelematta. Käden kohottautuessa uudelleen. Keskisormen ja peukalon napsauttaen terävästi, mikä äänellään kaikui ympäristössä kuin he olisivat istuneet holvissa kuin taivas alla hautausmaalla. Äänen hiipuessa kadoksiin sitä mukaan, kun ympäristö haalistui taas kadoksiin ja muovautui uudelleen ympyrän muotoiseksi kiviholviksi, jonka seinustoja koristi kahden metrin välein metallipidikkeessä oleva soihtu. Isoisän ja lapsenlapsen seisoen tilan keskellä vastatusten. Kummankin ollen sillä kertaa juuri sellainen mitä kuuluikin olla. Andrean nähden edessään Anubiksen siinä iässä missä tämä juuri nyt oli, mutta ulkoinen olemus oli tietenkin edelleen haavoittumaton mitä se oli todellisuudessa sinä hetkenä.
”Ehkä sinä puolestasi esität roolisi liiankin hyvin…
Seuraavan teon tapahtuen silmänräpäyksessä. Hyvin vahvan otteen tarttuessa äkillisesti Andreaa kurkusta ja pakottaen koko nuoren kehon kohoamaan varpailleen ilmaan vanhimman otteessa – vaikkakin De Fioren vartijaan koskeminen sai demonin puremaan hampaitaan polttavan tunteen vuoksi. Kauluspaidan hihat oli tavan mukaan kääritty kyynärpäiden korkeudelle ja se riitti paljastamaan nuo mustan väriset siipitatuoinnit, jotka loppuivat kämmenselkiin. Lihasten jännittyen asteen, mikä sai verisuonet kuulastamaan asteen päivettyneen ihon lävitse. Anubiksen valmistautuen selvästi johonkin.
”… vaikka aistin sinusta jotain mitä et tohdi kertoa ääneen, etenkään minulle.”
Alitajunnassa välähtäen Eveyn pettynyt katse isäänsä, mitä seurasi se yksinkertainen lupaus ranskan katakombeissa; Anubiksen luvaten tyttärelleen, ettei satuttaisi tietoisesti tämän esikoista – vaikka toinen sattuikin olemaan seuraava demonin vartija. Ihmispuolen laskien katseensa voimattomana alas riivaajansa polttavan katseen takana ja hiljainen ääni kuiskasi mielen sisimmässä: ”Olen pahoillani, Evey”.

Andrean joutuen henkisellä tasolla kokemaan ruumiillista kipua, jonka keho muistaisi transsista herätessäänkin. Chadin aistien tuon samaisen myös mentorin roolissa, kyseisen saaden jo harkitsemaan useaan kertaan pitäisikö Andrea vetäistä kyseisestä pois. Nuoren De Fioren vartijan päätyen paiskatuksi pitkin kiviholvin seiniä ja lattiaa kuin tämä ei olisi räsynukkea kummoisempi. Tuolla ontossa paikassa demonin ivallisen naurun pilkaten jokaista hetkeä, kun vartijansa sai maistiaisen vartioinnin kohteensa voimista. Mikä typerä kuolevainen toinen olikaan, kun oli uskonut voivansa tulla noin vain samalle henkiselle tasolle demonin kanssa ja solmia jonkinlaisen sopimuksen hyvää hyvyyttään. Andrean osuessa taas uudemman kerran seinää vasten ja rojahtaen siitä lattialle vatsalleen, kuuli tämä humisevissa korvissaan isoisänsä tumman rauhallisen äänen sanovan käskevästi;
”Nouse ylös, Andrea. Jos luulet, että olen vielä valmis kanssasi -niin erehdyt pahasti.”
Lähestyvien askelien pitämättä todellakaan kiirettä. Demonin pikemmin nauttien näystä sinä hetkenä; De Fioren vartija maassa lannistettuna, mikä voisi olla tyydyttävämpää. Sormien nivelten naksahdellen yksitellen paikoilleen. Riivaajan valmistautuessa taas kohta uudelleen koettelemaan kuinka kauan kuolevainen kestäisi henkisesti – vaikkakaan tämä kaikki ei voittaisi sitä, jos demoni pääsisi fyysisesti tekemään tuon kaiken samoin (sitä mielihyvää odotellessa).

Anubiksen kohottaessa toisen kätensä uudelleen tarttuakseen uudelleen Andreaa niskasta, tarttui terävämpi ote miehen ranteesta ja pakotti erkaantumaan kauemmaksi. Käsien kohottautuen kasvojen korkeudelle, kohtasivat hopea ja merenpihkan värinen katse toisensa. Giovannin katseen vastaten polttavana takaisin, sen ollen juuri sellainen, joka nousi esiin, kun lasta uhattiin vanhemman edessä. Vastapuoleisen käden kohottautuessa jo silloin huitaisemaan poikittain, mikä osui demonia kasvoihin ja lennätti kehon selälleen maahan. Isän kääntyen puoliksi Andrean puoleen ja laski tätä lähimmän käden kohti. Sanoen tyynesti, mutta silti komentavasti: ”Nouse ylös, poikani. Et voi jäädä maahan makaamaan - vaikka varmasti haluaisitkin tehdä niin nyt, mutta demoni ja isoisäsi ei tule antamaan armoa.”
Katseen vilkaisten nopeasti tuon tilaa hallitsevan olennon suuntaan, joka oli jo ponnistanut ylös lattialta ja ivaten hopeisella katseellaan entistä vartijaa. Oliko tuossa muka kaikki mitä Giovanni pystyi tekemään?

Isän saadessa poikansa suojelevasti syleilyynsä, kun nuorempi oli päässyt nousemaan ylös lattian rajasta. Kuiskasi Giovanni rauhallisesti kaiken päättyvän hyvin ja isä pitäisi nyt huolta lapsestaan.
”Aurinko on laskenut ja olen suorittanut velvollisuuteni, kunnes päivä on taas uudelleen valkeneva.”
Giovannin lausuen ensimmäisenä tuon ikivanhan lauseen, jota jokainen De Fioren vartija oli kantanut sydämessään mukanaan sukupolvelta toiselle. Yhden miehen lausumana lause kuulosti ontolle tuolla kivisessä holvissa, sen paljoakaan hetkauttamatta demonia itseään. Anubiksen harkiten vain Giovannin siirtämistä hänen ja Andrean välistä. Pilkkaavan hymyn ehtien jo melkein kohoamaan kasvoille.
”Aurinko on laskenut…”
Uuden ja taas uuden äänen aloittaen tuon samaisen lauseen yhä uudelleen ja uudelleen. Seinän vierustaa kiertävästä pimeydestä astuen esiin jokainen De Fioren suvun entinen vartija, kunnes miehiä ja naisia oli yhteensä yhdeksän. Anubiksen odottaen tahtomattaan näkevänsä kohta myös Sinin silmästä silmään, mutta kuin sanattomana käskynä katse hakeutui uudelleen Giovanniin ja näki edes menneen ystävänsä noiden nuorempien silmien takana. Rauhallisen äänen lausuen uudelleen korvien välissä; ”Etsin sinut käsiini, Anubis ja kun minä löydän sinut…” Muistoissa Sinin seisoen suoraan Anubiksen edessä. ”… tulen vapauttamaan sinut, veli.”
Riivaajan murahtaen kuivasti kaikelle näkemälleen, etenkin Giovannille, joka kaiken mustan huumorin nojalla oli saanut ilmeisemmin kannettavakseen esi-isänsä muinaisen sielun. Holvin seinien alkaessa vavahtelemaan ja pienten irtokivien ropistessa maahan. Illuusio kuvan murenemisen kertoen viimeistään Anubiksen voimien tulleen päätökseen sillä kertaa ja ennen kuin sysimusta pimeys laskeutui näyttämölle – pystyi Andrea näkemään isoisänsä romahtavan puoliksi polvilleen ja oksentavan verta lattialle.

Kuolevaisen kehon paiskaantuen uudelleen sitä kivistä seinämää vasten, johon tuota heikompaa kehoa oltiin heitelty hernepussin tavoin jo usemman kerran sen lyhyen ajan sisällä - tunsi Andrea kuinka kivi hänen selkänsä alla mureni ja tippui lopulta alas lattialle. Tuon pienen yksityiskohdan kertoen valitettavasti siitä voimankäytöstä, joka olisi varmasti riittänyt enemmän kuin helposti viemään nuoren vartijan hengen mikäli he olisivat olleet sidottuina kuolevaisten maailmaan sillä hetkellä eikä Anubiksen sisimmässä… mutta Andrean tietäen ettei se ympäristö todellakaan olisi mikään este sille etteikö riivaaja varmasti laittaisi vihollistaan kokemaan kaiken mahdollisen kivun ja kärsimyksen, mikä parhaimmillaan saisi De Fioren toivomaan omaa kuolemaansa että se kaikki viimein loppuisi.
Kehon suorastaan tippuen voimattomana kovalle lattialle vatsalleen vailla minkäänlaista lihasten jännitystä, joka olisi edes jotenkin yrittänyt pehmentää sitä iskua lattiaa vasten - korvissa tuntuen iskun jäljiltä voimakas tingitys joka sai sen tummalla äänellä lausutun käskyn kuulumaan paljon etäämmältä kuin se todellisuudessa oli vaikka Anubis ilmeisesti ei aikoisi heti jatkaa lapsenlapsensa henkistä ryökytystä niinkuin tämä oli tehnyt lähes taukoamatta siihen asti.
Askelten lähestyen kokoajan kiireettömämmin Andrean omaa sijaintia kohti, pystyi tämä nuorempi melkein tuntemaan kuinka riivaaja todellisuudessa nautti sen hetkisestä tilanteesta - kuinka se omahyväinen nautinto hiveli jokaikistä riivaajan sopukkaa kun se pääsi näyttämään todellisen voimansa viholliselleen jonka esi-isä oli onnistunut sen alkujaan vangitsemaan siihen kirotun kirjan väliin ennen riivaajan vapautusta. Kuinka tämä todellakin aikoisi laittaa De Fioren uuden vartijan kärsimään henkisesti, kun fyysisesti tämä ei täysin päässyt vielä upottamaan kynsiään nuorempaansa.

Askelten lopulta pysähtyen Andrean eteen, pakotti Andrea silloin päätään nousemaan enemmän maantasolta ylös isoisänsä kasvoihin joka varmasti odotti näkevänsä väsyneen ja luovuttaneen nuorukaisen edessään sillä kenelle tahansa kuolevaiselle sellainen jatkuva hyökkäys olisi varmasti saanut painavan epätoivon laskeutumaan henkisesti hartioille. Mutta sen sijaan, kaksikon katseiden kohdatessa - näkyi niistä erikoisista silmistä jokin paljon voimakkaampi tunnetila joka ei vielä aikonut luovuttaa vaikka nuorempi oli enemmän kuin altavastaajan asemassa sillä hetkellä ja kaikki kivut olivat alkaneet tuntumaan voimakkaammin kuolevaisen kehossa mitä kauemmin vanhempi aikoisi jatkaa … odotti Andrea jo kuinka seuraavaksi tämä löytäisi itsensä jälleen kivilattiaa -tai seinää vasten uuden voimannäytteen toimesta, joka vahvistui kun silmät erottivat toisen käsistä nousevan kohti aikomuksena tarttua ilmeisemmin uudelleen niskasta kiinni mikä pakottaisi Andrean nousemaan väkisin takaisin jaloilleen niinkuin riivaaja oli alunperin käskenytkin… mutta sitä kuitenkaan tulematta.
Vaan sen sijaan, näkivät silmät myöskin sen saman minkä Anubiskin, mikä sai katseen kääntymään puolestaan tuosta ranteesta jonka liikerata oltiin estetty jonkun toimesta, tuohon vierelle ilmestyneeseen vanhempaan mieheen jonka esikoinen oli valitettavasti saanut nähdä viimeksi ennen tämän haudanlepoa viimeisten hyvästien aikana…
Riivaajan lentäessä Giovannin iskun toimesta kauemmaksi lattialle, kääntyi silloin isä ensimmäisen kerran edes puoliksi esikoiseensa ja ojensi auttavan kätensä lapselleen että tämä olisi älynnyt alkaa viimein keräämään voimansa ja nousemaan ylös lattialta, tutun tumman äänen vielä lisäten käskevästi ääneen sen saman käskyn - eikä Andreaa tarvinnut kehottaa kahdesti.
Käden tarttuen asteen voimakkaammin Giovannin omasta kädestä kiinni että Andrea sai jonkinlaisen tuen itselleen noustakseen irtokivien ja kivipölyn seasta lattiatasolta ennen kuin Anubis itse palautuisi omaksi itsekseen tuon erikoisen väliintulon toimesta, värähti silloin jokin paljon voimakkaampi tunne kaksikon välillä sen yksinkertaisen kosketuksen myötä pitkän ajan jälkeen vaikka aika ja paikka ei ollutkaan iloiselle jälleen näkemiselle ideaalein - vanhemman vetäessä lapsensa lähelleen turvaan ennen kuin Anubis kerkesi palautumaan täysiin voimiinsa uudelleen keskeytyksestä huolimatta.

Giovannin alkaen lausumaan uudelleen ja uudelleen tuota De Fioren vartijoille kuuluvaa pyhää lausetta demonin edessä, ei aluksi niillä sanoilla ollut minkäänlaista vaikutusta demoniin itseensä yhden entisen vartijan lausumana mutta mitä kauemmin Giovanni jaksoi jatkaa aloittamaansa, liittyivät täysin uudet äänet tuohon mukaan kunnes tuo yksinäinen lause kuulosti yhtenäiseltä veisaukselta joka olisi paljon voimakkaampi kuin vain yhden ihmisen lausumana. Yhdeksän vartijan astuen yksi kerrallaan näkyviin ympyrän muotoon demonin ympärille - kääntyi Andrean katse käymään noista jokaikisen lävitse sanattomana, voimatta kieltää täysin tuntemasta syvää kunnioitusta niitä sukupolven edustajia kohtaan joihin hänenkin olisi pitänyt kuulua… silmien edessä voimatta olla välähtämättä se muistikuva vuoden takaa kun Sin oli ennen siunaamistaan heilauttanut kättään merkiksi nuoremmalleen että tämän olisi pitänyt kiinnittää huomiota ympäristöönsä jossa oli ollut kymmenen istumapaikkaa, joista yhdeksän oli ollut tyhjillään - mikä Sinin reaktiosta päätellen oli hyvin poikkeavaa. Silloin Andrean ei ollut saanut tavata noita yhdeksää muuta, keiden muotokuvapatsaat koristivat myös De Fioren kartanon alapuolella sijaitsevia holveja - vaikka samalla Andrea kiinnitti samaan asiaan huomiota kuin isoisäkin. Sinin puuttuessa selvästi täysin fyysisesti vaikka riivaaja oli varmasti olettanut näkevänsä vangitsijansa ja Anubiksen parhaan ystävän edessään jollakin tapaa niinkuin kaikki muutkin… ennen kuin katse oli osunut Giovanniin.
Andrean isänsä vierelle näyttämättä millään tavoin yllättyneeltä Sinin sielun sijaintiin ja isoisä varmasti näki sen olemattoman reaktion myöskin lapsenlapsestaan mikäli tämä olisi ymmärtänyt vilkaista tuota kaikista nuorinta vartijaa paremmin.

Kiviseinämien murentuen voimakkaammin ympäriltä, näki Andrea kuinka Anubis lopulta rojahti itse lattialle puoliksi polvensa varaan jota seurasi lähes heti verioksennus joka sai erikoisen värisen katseen kääntymään asteen sivummalle sillä edelleen Anubis oli kuitenkin hänen isoisänsä vaikka kaksikon välit olivatkin mitä olivat… ei Andrea silti nauttinut vanhemman miehen kärsimyksestä vaikka tämän riivaaja olikin enemmän vallassa eikä varmastikaan jakanut vartijan tunnetta millään tavoin. Silloin nykyinen vartija sai kuitenkin huomata kuinka näiden eri sukupolvia edustavat vartijat käänsivät katseensa yksi kerrallaan kohti tuota vierekkäin seisovaa kaksikkoa… tai siis, tarkalleen, nykyistä vartijaa, joka oli siihen asti saanut pysyä isänsä vierellä turvassa jouduttuaan valitettavasti demonin vihan kohteeksi ja joutunut kirjaimellisesti heitteille tämän voimien edessä, oli Andrea halunnut aluksi kysyä ääneen miksi kaikki oikein katsoivat häntä niin odottavasti vaikka vastaus nousikin lopulta hyvin selkeästi mielen syvyyksistä: Nykyisen vartijan täytyi olla se viimeinen sitova tekijä joka asettaisi demonin taka-alalle.
Nuoremman miehen kääntäen päänsä asteen enemmän oikealle isäänsä kohti pyytävästi tätä hellittämään otettaan sen verran että esikoinen pääsisi irti vanhemmastaan jonka ote siihen asti oli pitänyt esikoisensa tiukasti kiinni lähellään ettei tämä olisi saanut vahingossakaan ideaa mennä lähemmäksi kuin turvaväli antaisi ennen kuin olisi oikea aika. Vahvan otteen alkaen hellittämään nuoremman ympäriltä edes sen verran että se antaisi Andrealle päästä tarvittaessa lähemmäksi, alkoi nuorempi lähestymään tuota ympyrää asteen varovaisemmin askelin - ei sen takia, että koettu hyökkäys olisi saanut Andrean varovaisemmaksi ja aremmaksi vartioinnin kohdettaan kohtaan tämän voimista huolimatta mutta koska keho tunsi edelleen kipua kun tätä oltiin heitetty useamman kerran kovia pintoja vasten. Siitä huolimatta, lähestyivät askeleet tuota ympyrän keskiosaa, jossa sysimusta pimeys oli alkanut asettumaan kokoajan vahvemmaksi riivaajan ympärille nyt kun tämän voimat olivat selvästi asettuneet vahvasti enemmän taka-alalle. Andrea olisi varmasti voinut ihan hyvin pysähtyä muiden vartijoiden vierelle tuohon ympyrään turvalliseen välimatkan päähän isoisästään joka ei vielä ollut kerennyt nousemaan ylös maasta yhtäkkisen voimattomuuden vuoksi - mutta sen sijaan alkoivat askeleet hidastumaan vasta kun välimatkaa Anubikseen oli vaivaiset kolme askelmaa ja lopulta Andrea löysi itsensä laskeutuneena toisen polvensa varaan ollakseen enemmän isoisänsä kanssa kasvotusten.

“Katso minua.”
Vankan äänen sanoen viimein asteen pehmeämmin vaikka olisi voinut hyvinkin olettaa nuoren miehen olevan vihainen, ellei jopa raivoissaan ja peloissaan demonin edessä tämän tekojen jälkeen mutta sen sijaan - pysyi ääni vielä pehmeänä ja kutsuvana vaikka tiukkana joka vaati samalla edessään olevaa miestä tottelemaan vartijaansa “Katso. Minua.”.
Andrean odottaen että se hopeinen katse kohtaisi viimein hänen omansa ja kun se viimein kohosi irti tuosta veren peittämästä maasta, kohosi vasen käsi pyyhkäisemään suupielestä valuvaa verta pois leualta vaikka vartija tiesi kosketuksensa polttavan tuota vanhempaa miestä, ennen kuin käsi asettui tukevasti niskan taakse niin että peukalo pääsi koskettamaan rauhoittavasti leuan sivustaa ettei varmana katsekontakti pääsisi katkeamaan vanhemman itsensä toimesta vaikka toinen varmasti yrittäisi kaikin tavoin saada tuota kirottua kosketusta irti itsestään - mutta sen hetken aikaa ne erikoisen väriset silmät pitäytyivät hopeisissa… kuin etsien jotain paljon syvempää sen kaiken raivon lävitse. Sen jonkin pienenkin ihmisyyden, jonka Andrea oli saanut nähdä edes hetkellisesti isoisänsä muistojen kautta, vaikka ihmispuoli piiloutuisikin luonnollisesti heikompana riivaajansa taakse - paitsi nyt kun riivaaja pakotettaisiin takaisin taka-alalle rauhoittumaan, ettei seuraavaksi heillä olisi käsissä paljon pahempi ongelma kun riivaajan valtaama keho kävi lähellä sortumista todellisessa maailmassa. Andrean yrittäen viestiä isoisälleen tuon katseen välityksellä, ettei lapsenlapsi tuntenut vihaa tätä kohtaan kolmen vuoden tapahtumista huolimatta - pyytäen tätä luottamaan häneen edes sen yhden kerran vaikka he olivat vihollisia toisilleen ja riivaaja oli kieltänyt heti edes mahdollisuuden vartijan avunantoon.
Kuivettuneiden huulien alkaen lausumaan tuota muinaista lausetta uudelleen ääneen, pimeyden asettuessa entisestään ympärille ja poistaen ne viimeisetkin illuusiosta kertovat yksityiskohdat täysin. Tuon muinaisen manauksen muuttuen kerta toisensa jälkeen kaukaisemmaksi, jääden toistumaan kaiun tavoin tuonne pimeyteen erityisesti demonin ympärillä jossa sanat voimistuivat hetki hetkeltä. Vasemman käden, jonka ranteessa Horuksen silmä oli hohtanut koko sen ajan polttavana sisältäpäin, kohottautuen viimeisenä miehen kasvojen tasolle. Etu -ja keskisormen napauttaen kevyesti otsan keskialuetta, mikä normaalissa tilanteessa ei olisi riittänyt kaatamaan tuota pimeyden olentoa taaksepäin mutta sen kerran - tuntisi riivaaja kuinka tämä kaatuisi taaksepäin ennen sisimpään vetäytymistä.
Horuksen silmän ranteessa alkaen viimein palautumaan silmin nähden takaisin normaaliin tilaansa, jättäen kaikki ne epämiellyttävät tuntemukset taaksensa varsinkin todellisuuden puolella jossa Chad todennäköisesti piti edelleen oppipojastaan huolen, vaikka vielä Andrea ei ollutkaan palannut transsistaan takaisin fyysiseen maailmaan omin avuin - mikä pakottaisi Chadin todennäköisesti pian jälleen yrittämään saada oppipoikaansa takaisin maan päälle minne tämä kuuluikin, sillä kuka tietäisi millaisia vaikutuksia silläkin olisi mikäli kuolevainen jäisi liian pitkäksi aikaa toisen sisimpään. Kehon alkaen nousemaan takaisin koko pituuteensa tuosta lattiatasolta, oli keho kerennyt kääntymään sen verran ympäri että katse erotti vielä tuon vanhemman miehen jonka ei todellakaan olisi kuulunut olla siellä... saatika sitten Uuden Salaseuran vuodeosastolla heräilemässä. Siitä huolimatta, sai isänsä näkeminen edessään yli kolmen vuoden jälkeen huulien sivun nousemaan väkisin pieneen hymyyn joka kertoi esikoisen olevan iloinen toisen näkemisestä, vaikka aika ja paikka eivät olleetkaan parhaimmat.

Pienen liikahduksen tuntuessa Giovannin kättä vasten. Sai kyseinen miehen kääntämään katseensa uudelleen Andrean suuntaan, joka osoitti selvän halun mennä isoisänsä luokse vielä viimeisen kerran. Puhtaamman merenpihkan värisen katseen katsoen nuorempaa aluksi asteen epäilevästi, mutta mitä kauemmin tuo erikoisen värinen katse vastasi takaisin tiesi isä jo silloin - ettei voisi estää esikoistaan tekemästä sitä mitä tämä halusi tehdä. Pienen pään nyökkäyksen riittäen antamaan myöntävän vastauksen Andrealle.

Ensimmäinen askel, toinenkin.
Hitaiden ja selvästi kipua varoen lähestyvien askelmien lähestyen huoneen poikki sen keskustaan asti. Kaiken tuon aikana Anubiksen antaen kehonsa laskeutua kokonaan polvilleen kiviselle lattialle ja roikottaen kasvojaan alaviistoon. Ympärillä syvenevän pimeyden suoden armollisuudessaan jonkinlaisen varjon miehen kasvoille – ettei niiltä paljastuisi kaikki sen hetkinen heikkous yleistilaan nähden, mutta tuostakin huolimatta hitaasti tippuvat verihelmet suupielestä paljastivat tarpeeksi. Andrean käskiessä katsomaan häneen, eikä lattiaan. Vastasi riivaaja vain kurkunpohjasta kohoavalla murinalla ja sylkäisi verta lattialle protestoivan oloisesti. Ele oli mitätön, mutta jos tiesi sen oikean tarkoitusperän arabiakansan mukaan – oli teko hyvin suora ja loukkaava vastapuolelle. Päällisin puolin Andrean saaden nähdä vain tuon vieläkin uhkaavalta huokuvan demonin, mutta todellisuudessa sen syvällä sisimmän pimeydessä ihmispuoli henkäisi väsyneenä; ”Pyydän, mene vain pois Andrea… älä anna minun enää satuttaa sinua.”
Puhtaan hopean kohottautuessa kiireettömästi kohtaamaan nuoremman silmät, joiden värityksessä hopeinen sävy oli noussut enemmän pinnalle tilan tummentuvan hämäryyden vuoksi. Vartijan laskeutuessa samalle tasolle vartioimansa demonin kanssa – oli hetki noiden kahden välillä historian kirjoihin kuuluva. De Fioren suvun vartijan kohdaten Anubiksen taas usean vuosisadan jälkeen, viimeksi noin oli tapahtunut Sin ibn Abdelin aikana… eikä enää ikinä sen jälkeen. Nuoremmalle miehelle kuuluvan äänen painon alkaen lausumaan tuota samaa muinaista lausetta, jonka voima oli hetki sitten pakottanut demonin polvillensa.

”Aurinko on laskenut…”
Todellisessa maailmassa Pandoran kuullen selkänsä takana Anubiksen alkavan voimakkaasti yskimään kurkussa vellovan veren vuoksi. Syrjäisen hiekkatien soran synnyttämän äkillisen äänen maalaten kuvan miehen kaatuvan maahan. Keho saatiin vaivoin kääntymään selälleen, mikä paljasti hapen puutteesta raskaasti kohoilevan rintakehän, mitä aika ajoin verinen yskiminen ravisteli entisestään. Andrean kuullen mielessään hiljaisen, paljon tummemman äänen kuiskaavan muinaisella kielellä oman valansa De Fioren valan rinnalle.
”Aurinko on noussut...”
Silmäluomien jaksaen vain avautua puolilleen, mutta se pakotettiin tekemään, koska silmät halusivat nähdä valkenevan aamunkajon taivaan rannan suunnalla. Anubiksen katsoen tuota mystisellä tavalla rauhoittavaa näkyä hiljaa, vaikka tunsikin koko ajan rintakehäänsä polttavan kuin sydän olisi halunnut minä hetkenä hyvänsä päättää sopimuksensa kehon kanssa. Hengittämisen tapahtumatta sen helpompaa osittain hyytyneen veren vuoksi sieraimissa ja suun kautta hengitys sai veren kurlaamaan nielun pohjalla.
”… ja olen suorittanut velvollisuuteni…”
”… ja olen kantanut syntini teidän tahtonne mukaan…”
Etu- ja keskisormen kohottautuen napauttamaan kevyesti otsaa. Häivähti sen hetken ajan muisto Sinistä ja Anubiksesta lapsina, kun tuo kolmevuotta vanhempi oli tehnyt noin ensimmäisen kerran nuoremmalleen ja nauranut perään rohkaisevasti toisen pelkäävän vettä täysin turhaan, mutta samalla vanhin oli osoittanut kyllä myötätuntoa toiselle. Nuoremman lapsen hymyillen arasti vastaukseksi.
”… kunnes päivä on taas uudelleen valkeneva.”
”… kunnes yö on taas uudelleen laskeutuva.”
Kuuloaistin napatessa viimein Pandoran lähestymisen. Käännettiin kasvoja vaivalloisen hitaasti nuoremman demonin suuntaan ja aidosti väsynyt ääni, joka sillä kertaa kuului täysin ihmispuolelle ja järjissään olevalle henkilölle, lausui;
”Tämä ei tainnut mennä tällä kertaa kovin hyvin.”
Veristen huulien hymyillen pienesti, kunnes kipu pakotti ne takaisin neutraaliksi ja värisevä sisään hengitys kertoi miehen olevan todellakin tuskissaan sinä hetkenä.


Andrean palautuessa lopulta takaisin tietoisuuden oikean rajan taakse – sai taas tuo kaikki tapahtunut Chadin henkäisemään helpotuksesta, ennen kuin tumma ääni kiirehti kysymään;
”Saitko hänet rauhoittumaan? Saitko demonin palaamaan takaisin kuoren taakse?”
Mentorin ehtiessä kaiken tuon kysymystulvan aikana jo nousemaan ensimmäisenä maasta risti-istunnasta ja avittamaan oppilastaan ylös vähän rauhallisemmin. Chadin vielä tietämättä, että Andrea jo tiesi sinä hetkenä isänsä olevan lähempänä kuin olisi uskottu… ja jos totta puhuttiin, ei Chad ollut vielä täysin varma halusiko hän edes Andrean näkevän Giovannia. Isä oli edelleen kuollut lapsensa silmiensä edessä ja mitä manalasta oli tuotu takaisin… ei tuskin ollut täysin sataprosenttinen Giovannin persoona. Kykenisikö Andrea ymmärtämään sitä – vai olisiko paljon parempi, että nuorempi saisi pitää hyvät muistonsa isänsä kuolevaisesta elämästä.
”Tule. Mennään sisälle kartanolle ja saat kertoa minulle matkastasi tarkemmin, mutta ensin sinut on saatava lepäämään hetkeksi.”
Chadin rauhoittaen lopulta itsensä ja antaen nuoremmalle rauhan kysymyksistään. He kyllä ehtisivät jutella tarkemmin sisätiloissa, kun toinen olisi ensin saanut vähän enemmän voimia itselleen ja kieltämättä ajatuksetkin kulkisivat paljon paremmin.

Uuden salaseuran pesäpaikkana pidetyssä kartanossa toisen potilaista alkaen myös osoittamaan heräilemisen merkkejä sairaalasiivessä. Silmäluomien siirtyen hitaasti syrjään puhtaan merenpihkan värisen katseen tieltä ja mielen kiittäen sinä hetkenä, että se joku oli ymmärtänyt jättää kattovalot pois sillä kertaa – sillä silmien arkuus ei olisi vielä kaiken lisäksi kestänyt kirkkaita valoja suoraan yläpuolella. Giovannin kohottautuen varovaisesti ensin istumaan sängyllä. Toisen käsistä kohottautuen suojelevan oloisesti sydämen päälle kuin olisi tuntenut sen iskevän rytmiään paljon tuskallisemmin. Tuon kaiken tuskan kuuluen Anubikselle, joka aistittiin Giovannin esi-isän kautta. Katseen laskeutuen takaisin alaviistoon ja silmät sulkeutuivat kiireettömästi. Muinaisen kielen lausuen hiljaisesti huoneen hämäryyteen;
”Hengitä, veli. Sinä et kuole vielä, et vielä.”

Pimeyden alkaen asettumaan viimein taka-alalle tuolla syrjäseudulla, jättäen taaksensa vain sen kylmäävän hiljaisuuden jossa ei enään kuulunut muita elonmerkkejä kuin nuo kaksi kuolematonta olentoa. Ilmassa leijuen selvästi kuoleman aura ja veren rautainen haju kun kaikki ne heitä lähestyneet metsästäjät olivat menettäneet yksi toisensa jälkeen henkensä Pandoran käden kautta: osan selvästi päättäen oman tiensä “kivuttomammin” oman kätensä kautta kun ympäröivä pimeys ja kaikki sen sisällä tapahtuvat kauheudet olivat olleet liikaa … ja osa taas, oli selvästi teurastettu raa’asti vailla minkäänlaista myötätuntoa tai edes armon näyttämistä.
Takaa kuuluvat äänet olivat saaneet hetkellisesti huomion kiinnittymään takaisin Anubikseen, jonka kunto näytti yhtäkkiä menevän uudelleen huonompaan suuntaan mistä kertoi jälleen uusi oire voimakkaam yskän muodossa joka pian värjäsi miehen huulet vereen, eikä aikaakaan kun keho menetti uudelleen voimansa. Soraisen maan ottaen miehen kehon vastaan kun ruumis itsestään ei enään pystynyt omin avuin kannattelemaan miestä itseään enään.

Uudelleen kiireellisten askeleiden lähtien lähestymään tuota huonokuntoista miestä, joka todellakin alkoi näyttämään siltä ettei tämä oikeasti enään jaksaisi taistella kehossaan jumissa olevaa luotia vastaan. Askelten päästen tarpeeksi lähelle, laskeutui Pandora niin nopeasti alas että hyvä kun keho ei liukunut toisen vierelle vauhdeista - oli nainen jo valmiina esittämään ne miljoona kysymystä mitä oikein oli tapahtunut toiselle kun tämän riivaaja oli yhtäkkiä päättänyt asettua syrjään vaikka tämä oli ollut vain hetkeä aikaisemmin valmis teurastamaan kaiken edessään raivonsa sokaisemana - mutta Anubis oli sillä kertaa nopeampi.
Ruskeiden silmien nähden edessään jälleen ne puhtaan hopeiset silmät, jotka kuuluivat sille miehelle ketä tämä paljon nuorempi kaikessa kirouksessaan rakasti edelleen vaikka kumpikin oli pitänyt toisiinsa tietoisesti välimatkaa että tunteet eivät olisi olleet niin ilmiselvät. Anubiksen sanoessa ettei ilmeisesti kaikki sen vuorokauden tapahtumat olleet menneet ihan niin hyvin kuin oltaisiin haluttu, sai se pienen naurahduksen nousemaan naisen kurkusta vaikka tilanne olikin vakava.
“... Meneekö mikään ikinä kovin hyvin…?”
Demonin todeten huvittuneella äänenpainolla, sillä faktahan se oli että loppujen lopuksi hyvin harvoin mikään meni aivan täydellisesti vaan aina oli ollut jotain takapakkia tai sitten tapahtumien kulut olivat poikenneet tarkoitetusta ja samalla onnistuneet vahingoittamaan läheisiä ympärillään… niin kuin nytkin. Toisella ollen selvästi ongelmia sen hetkisen hengityksen kanssa ollessaan selälteen maassa, olivat naisen kädet alkaneet asettua paremmin miehen yläkehon ympärille ja nostamaan tätä sen verran varoen maasta että tämä pääsisi edes puoliksi istuma-asentoon sen sijaan että tämä olisi täysin maassa ja pahimmillaan tukehtuisi omaan vereensä joka kumpusi kurkusta aina vähän väliä ja teki muutenkin hengittämisestä vaikeaa. Pandoran muuttaessa asentoaan sen verran pystyi tukemaan toisen omaa painoa nyt kun tämä ei pystynyt siihen itse ja pahimmillaan tämä romahtaisi naisen itsensä syliin eikä suoraan soraiseen maahan, oli katse noussut silloin katsomaan myöskin tuota valkenevaa aamunkajua joka viimein pääsi tummien pilvien lävitse kaikessa hiljaisuudessa - vaikka … tilanne muistuttikin jälleen ikävästi niistä monista kerroista kun jompikumpi oli pidellyt käsivarsillaan kuolevaa rakastettuaan sylissään ennenkuin viimeinen henkäys oltiin otettu ja elämänvalo oli sammunut silmistä…

Pienen huvittuneen hymähdyksen kohoten kuuluvaksi huulien välistä. … Heidän todellakin täytyisi lopettaa sellaiset tapaamiset viimein…
Ruskean katseen laskeutuen asteen alemmaksi takaisin Anubiksen omiin kasvoihin, joista paistoi sillä hetkellä syvä väsymys joka olisi halunnut ottaa hetkeksi vallan miehestä itsestään mutta vielä sitä ei oltu sallittu miehen itsensä toimesta joka piti väkisin silmänsä edes puolilleen auki. Solakoiden sormien kohoten varovasti toisen kasvoille, ennenkuin ne löysivät tutun paikkansa posken ja leuan välistä, vaikka kaksikko ei ollut juurikaan näyttänyt niitä vanhoja hellyydenosoituksia toisilleen sen jälkeen kun Anubis oli tehnyt päätöksen lukita itsensä ja riivaajansa katakombeihin… ja jos niitä oltiin, oli niistä seurannut yleensä heti tilanteesta poistuminen ja esittäminen ettei mitään olisi tapahtunut eikä mikään teko olisi koskettanut kumpaakaan millään tapaa… vaikka asia olikin aivan päinvastoin näiden kahden välillä. Peukalon alkaen silittämään hellästi tuota samaista aluetta, niinkuin se oltiin tehty monen monta kertaa kaikkien niiden yhteisten vuosien aikana, josta seurasi pian hellä suudelma miehen otsalle joka sanattomasti pyysi miestä viimein lepäämään, luoden kuvan toisen olevan turvassa ja pyytäen miestä luottamaan häneen.
Kaksikon vielä tiedostamatta sitä nopeasti lähenevää pakettiautoa, joka oli saanut kaksikon sijainnin paikannettua Pandoran lähettämän viestin perusteella jolle oltiin annettu Siniltä vain yksi tehtävä: Anubiksen ja Pandoran pois saaminen Sveitsistä.
______
Kartanon sisällä puolestaan oltiin tilanne pyritty pitämään mahdollisimman tavanomaisena kuin mitään ei olisi ollut tekeillä niiden kiviseinien ulkopuolella jonne Chad oli lähtenyt selvästi huolestuneena yli puolituntia aikaisemmin eikä ollut vieläkään palannut takaisin sisätiloihin yksin tai Andrean kanssa. Sinin ja Azran ollen luonnollisesti paljon enemmän perillä niistä tapahtumista mitkä olivat olleet tekeillä tuolla kartanon ulkopuolella - Sinin paljon enemmän kuin Azra. Kuopuksen oman demonin kun ollen peräisin myöskin muinaisesta voimasta joka oli aikoinaan onnistunut pesiytymään tuohon paljon nuorempaan mieheen silloin De Fioren holvissa ja näin jakoi valitettavasti kaikki ne tunteet mitkä hänen isänsäkin sillä hetkellä. Sinin pystyen tuntemaan kuinka … jokin, oli saanut demonin valtaaman kehon yhtäkkiä heikkenemään voimakkaasti eikä se ollut lähtenyt paranemaan enään uudelleen niin nopeasti kuin normaalisti - jota riivaajan nouseminen päällimmäiseksi ei ollut auttanut ollenkaan.

Lasten saaden eteensä omat lautaset joiden päälle oltiin valmistettu grillattuja juustoleipiä ja tuoreita hedelmiä, oltiin näitä kehotettu syömään että lapset jaksaisivat vielä hetken aikaa touhuta omiaan ennen kuin päivä vaihtuisi illaksi - Luciota luonnollisesti nuorimmaisena ei tarvinnut montaa kertaa kehottaa kun tämän pienen lapsen mieli ei vielä edes ymmärtänyt täysin sata prosenttisesti kiinnittää huomiota samoihin asioihin kuin vanhemmat lapset ja aikuiset, toisin kuin vastapäätä istuvat Samu ja Sophie, jotka varsinkin Sophie tuntui kokoajan olevan täysin omissa maailmoissaan joita oli tähdittänyt yöstä lähtien ne oudot tuntemukset, joista päällimmäisenä oli kuitenkin ollut huoli tytön omasta äidistä josta Sophie oli tuntenut olevan jo pidemmän aikaa jotain pahaa olevan tekeillä viimeisen vuorokauden aikana kunnes se oli rauhoittunut vasta muutama tunti aikaisemmin (kun Evey oli viimein menettänyt tajuntansa pakettiautossa) ja saanut jonkun syvältä hohkaavan pelon nousemaan pinnalle jossa tytär pelkäsi ettei äiti olisi palannutkaan takaisin niin kuin isäkin…
Mutta sitten oli ne muut tuntemukset, jotka valitettavasti olivat seuranneet tätä lasta samalla tavoin kuin isoveljeäänkin mutta voimakkaammin sillä olihan Sophiella läheisemmät välit isoisään kuin sisaruksista vanhemmalla… ja sitten olikin se viimeisin tunne, joka hohkasi varsinkin sairastuvasta minne lapsia ei oltu päästetty vielä lähellekään. Osaksi sen takia että samaisessa tilassa Evey lepäsi ja tämän sen hetkinen kunto olisi paljastanut lapsille ettei huoli ollut täysin turhaa kuvitelmaa… mutta sen lisäksi oli se aura, jota Sophie ei ollut saanut tuntea lähellään kolmeen vuoteen. Ei sitten isän kuoleman jälkeen. … Ja kuitenkin… siinä ollen jotain niin erilaista, mikä sai tämän nuoren tytön heti kieltämään edes mahdollisuuden että hänen aistinsa pitäisivät paikkansa. Eihän se olisi edes mahdollista.
Katseen päästäen viimein irti tuosta valkeasta lautasesta ja sen päälle asetetusta ruoasta johon ei juurikaan oltu vielä koskettu ja osuen vieressä istuvaan Samuun joka taas katsoi niillä tumman ruskeilla silmillään huolestuneena nuorempaansa, joka oli taas vajonnut jonnekin liian syvälle mietteisiinsä. Sophien puolestaan luoden asteen rauhoittavamman hymynpoikasen tuolle takaisin, joka yritti vakuutella hänen kyllä olevan kunnossa ja hän kyllä kertoisi toiselle vähän myöhemmin.

Tarkan kuulon erottaen silloin kartanon isojen etuovien avautuvan ja siitä kahdet aikuiselle ihmiselle kuuluvat askeleet jotka eivät tuntuneet kiirehtivän heti kartanon moniin käytäviin niin kuin muut aikuiset ketkä liikkuivat kartanon sisäpuolella. Jos Sophie oikein tarkensi aistejaan … toinen oli ilmeisemmin Chad, joka pysyi tiiviisti tämän toisen osapuolen lähellä jonka sen hetkinen aura ei ollut yhtä voimakas sillä hetkellä kuin vanhemmallaan … mutta siitä huolimatta, tunnisti pikkusisko heti veljensä vaikka tämän auraan olikin tullut selvä ero viimeisen vuoden aikana.
Pöydälle asetettujen aterimien ja lautasen kilahtaessa kimeästi kun pöydän äärestä noustiin liian nopeasti, josta seurasivat nopeat juoksuaskeleet pois keittiöstä ja Sinin ääni joka yritti saada tyttöä pysähtymään ja palaamaan paikalleen mutta turhaan. Sophien vain jatkaessa eteenpäin kohti tuota eteistä sellaisella vauhdilla että hyvä kun tämä itse ei kaatunut marmori lattioiden liukkauden takia.
Eteisessä taas Chad ja Andrea olivat päässeet eteisen puoliväliin ja olisivat todennäköisesti eronneet siitä toistaiseksi - Andrean kehottaen vanhempaansa menevän katsomaan perhettään jota tämä ei ollut saanut nähdä kunnolla viimeisen vuoden aikana ja nuorempi itse oli valmiina rojahtamaan sänkyyn tai sohvalle tai mihin tahansa muulle vastaavalle kun viimeisen parin vuorokauden univelka oli alkanut tuntumaan lyijyn raskaalta vartijan kuolevaisessa kehossa takaisin todellisuudesta palaamisen jälkeen. Nuoremman yrittäen vielä vitsikkäästi toppuutella mentoriaan hänen kyllä kertovan myöhemmin kaiken mitä tahansa tämä haluaisi tietää tapahtumista vaikka toinen olikin varmasti omalla tavallaan utelias … mutta lause jäikin kesken kun kuulo erotti ne nopeaa lähenevät juoksuaskeleet… joiden keveys kertoi niiden kantajan olematta vielä aikuinen… joka vahvistuikin pian kun keittiöön vievän käytävän takaa ilmestyi tuo yksitoistavuotias vaaleahiuksinen lapsi, joka kohdisti heti yhtä erikoisen värisen katseensa Andreaan, ketä ei oltu saatu nähdä viimeiseen vuoteen.

Sen hetken aikaa, Andreasta tuntui kuin aika olisi pysähtynyt siihen paikkaan - tuon todellisuudessa lyhyen hetken tuntuen kestävän ikuisuuden, kunnes Sophie teki ensimmäisen aloitteen ja lähtien uudelleen suoraviivaiseen juoksuun kohti veljeään, joka painavasta väsymyksestä huolimatta kerkesi ottamaan ne pari askelta eteenpäin ennen toisen polven varaan laskeutumista että tämä olisi ollut enemmän Sophien oman pituuden kanssa tasoissa … normaalisti isoveli olisi napannut Sophien ensin lattiatasolta halaukseen ja siitä nostanut tämän paremmin syliin turvaan mutta nyt kun väsymys painoi jokaista raajaa nuorukaisen kehossa - romahtikin tämä Sophien vauhdikkaan halauksen myötä taaksepäin istualteen vaikka missään kohtaa Andrea ei pyytänytkään siskoaan lopettamaan tai päästämään irti että hän olisi vielä päässyt takaisin jaloilleen ja esittänyt kaiken olevan kunnossa. Sen sijaan antoi Andrea käsivarsiensa kietoutua suojelevasti nuorimmaisen ympärille sen verran vahvasti että Sophie varmasti tietäisi kuinka paljon tätä oltiin todellisuudessa kaivattu viimeisen kuluneen vuoden aikana.

Pandoran todetessa takaisin silkinpehmeällä äänellään (joka oli hyvinkin tuttu useiden vuosien saatossa) takaisin, että menikö mikään ikinä niin kuin oltiin alun perin suunniteltu. Sai tuo huolettoman sarkastinen kommentti Anubiksen hymähtämään naurahduksen omaisesti takaisin ja jopa luomaan kasvoilleen hetkeksi asteen huolettomamman ilmeen ennen kuin rintakehällä vellova kipu pakotti tuon kaiken takaisin taka-alalle ja keho joutuisi vain keskittymään selviytymiseensä. Sananvaihdosta menemättä kauankaan aikaa, kun vanhin sai huomata nuoremman tulevan uskaliaasti lähemmäksi ja auttavan varovaisesti kehoa nousemaan enemmän puoli-istuvampaan asentoon, jotta hengittäminen kävisi edes asteen helpommin. Anubiksen tajunnan tason häilyen rajapinnassa jo näkyvämmin – vaikka mies olisi kuinka esittänyt muuta. Solakoiden sormien kosketuksen silittäen hellästi kasvojen sivustaa tutulla paikallaan. Pandoran yrittämättä enää hoputtaa heitä mihinkään – vaan siinä he olivat, vain he kaksi syrjäisellä soratiellä luoja ties missä syrjälaitamilla ja katsoen yhdessä valkenevaa aamunkajoa, jonka maata pitkin lankeavat valon säteen hiipivät hiljalleen lähemmäksi ja lähemmäksi. Anubiksen kuullen mielessään tumman äänen lausuvan pehmeästi, mutta samalla asteen käskevästi; ”Hengitä, veli. Sinä et kuole vielä, et vielä.” Noilla samoilla sanoilla hänelle oli lausuttu useita vuosi satoja sitten, kun keho oli ollut paljon nuorempi ja hauraampi. Anubis oli maannut puolikuolleeksi hakattuna lattialle asetetulla makuualustalla ja Sin oli kumartunut yläpuolelle pyyhkiäkseen veret ja kuumeen synnyttämän tuskan hien kadoksiin iholta. Lähellä palavan soihdun valon heijastuen mystisesti takaisin noista syvän merenpihkan värisistä silmistä, joiden katse oli tyyni kuin parantajalla pitikin olla ja samaan aikaan niiden sisimmän läpi kuulasti aito huoli lapsuuden ystävästä.
Rintakehän kohottautuen asteen syvemmän sisään hengityksen voimasta. Anubiksen tuntien silmiensä pintaa polttavan taas, mutta hän ei itkisi… ei enää. Tajunnan tason hiipuen hiljalleen rajan ylitse ja pimeyden laskeutuen katseen peitoksi silmien sulkeutuessa pidennetystä taistelusta huolimatta. Hänen kuullen oman äänensä lausuvan pimeyteen; ”Minä hengitän, veli.”
-------
Saateltuaan Andrean takaisin varmemmille vesille kartanon sisätiloihin ja vaihtaen pari nopeaa sanaa oppipoikansa kanssa ennen kuin kaksikon tiet erosivat hetkeksi sillä kertaa, ei tuosta tilanteesta mennyt kauankaan, kun ruokailutilasta Sophie juoksi isoveljensä luokse ja saaden toisen kaatumaan istualtaan maahan kovan halauksen saattelemana, josta ei jäänyt kovinkaan epäselväksi kuinka paljon sisko oli kaivannut veljeänsä erossa olon jälkeen. Chad oli hetkeksi pysähtynyt katsomaan olkansa ylitse tuota ylitse pursuavaa ilon näkemistä ennen kuin keho kääntyi itsekin mennäkseen viimein ja vihdoin tapaamaan Azraa ja Luciota pitkän ajan jälkeen. Valitettavasti askeleet eivät ehtineet oviaukkoa (joka johtaisi pienen käytävä osuuden jälkeen ruokailutilaan) kauemmaksi kun Chadin aikeet keskeytyivät salaseuran jäsenen pyyntöön seuraamaan sairaala siipeen – sillä yksi vieraista oli viimein herännyt. Kämmenen kohottautuen nojaamaan hetkeksi oviaukon karmia vasten, tarkemman kuulon erottaen jo Lucion nauramisen jollekin hauskalle ja kuinka paljon tuo kyseinen sai isäpuolen heräämään jyrkän kuoren alla, mutta velvollisuuden tuntoisena henkilönä Chad kuittasi pyynnön lyhyellä myöntymisellä ja kääntyi kannoillaan seuratakseen toista sairaalasiipeen, joka sijaitsi täysin päinvastaisessa suunnassa ja huomattavasti kauempana yleisistä oleskelutiloista. Matkalla Giovannin luokse pysähtyi Chad hetkeksi Eveylle varatussa lepotilassa ja antaen uudet selvät ohjeet hoitajille pitämään sataprosenttista huolta tästä potilaasta. Ei vain Sophien ja Andrean tähden – vaan myös puhtaaksi Anubiksen vuoksi, sillä jos tämä menettäisi tyttärensä demoninmetsästäjän aiheuttaman tapahtumaketjun seurauksena… voisi olla, ettei edes koko De Fioren suvun voimat riittäisi pysäyttämään sitä syvää raivoa, joka tulisi kostamaan katolilaiselle kirkolle. Matkan jatkuessa viimein tuonne syrjäisempään huoneeseen, jonne kenelläkään muulla ei ollut asiaa kuin Chadillä uuden salaseuran Odayna. Edes Sinillä ei ollut tilaan kulkuoikeutta – vaikka sijaisti jo usean vuoden ajan kasvattikodin veljeänsä. Chadin haluten selvittää ensin kaikki asiat rauhassa tuon niin sanotun uudelleen herätetyn Giovannin kanssa - kuin että toinen olisi päästetty kävelemään itsekseen pitkin kartanon käytäviä ja aiheuttaen jo pelkällä läsnäolollaan ihmetteleviä kysymyksiä. Ei, sitä riskiä ei voitaisi ottaa… ei tässä hetkessä.

Ruokailutilan ison puisen pöydän ääressä Samuelin viimeistellen syömänsä ruoan loppuun – oli tämä juuri kiittämässä ruoasta, kun yhtäkkiä jokin sai kehon istumaryhdin jännittymään asteen ja tumman ruskeat silmät suuntautuivat asteen varuillaan siihen samaiseen suuntaan, minne Sophie taas oli juossut nopeasti jotakin henkilöä vastaan. Pöytäseuralaisten kysyvän katseen saaden tämän neljätoistavuotiaan pojan naurahtamaan kevyemmin ja mutisemaan jotain nopeasti kylpyhuoneeseen menosta, koska jokin ruoassa ei ollut ihan tehnyt hyvää vatsalle. Oikeanpuoleisen käden sormien kohottautuen sipaisemaan sekaista tukkaa taaksepäin päälaen suuntaisesti (Samun kykenemättä vielä peittämään tuota läpinäkyvää hermostuneisuudesta kertovaa elettä) – ja ennen kuin kukaan ehti enää esittämään tarkentavaa kysymystä, oli keho jo ponnistettu ylös puiselta tuolilta, ja askeleet veivät ihan päinvastaiseen suuntaan kuin eteisaula – vaikka siellä suunnalla kylpyhuone sijaitsi lähempänä. Tuon niinkin nopean poistumisen aikana pojan vetäisten hupparinsa hupun päänsä suojaksi ja harppoi portaat kaksi askelmaa kerrallaan yläkertaan. Paljon syrjemmällä sijaitsevan kylpyhuoneen oven sulkeutuessa viimein turvaa antavasti selän takana. Nojautui selkä ovea vasten ja takaraivo kopautettiin asteen lujemmin kovaa pintaa vasten. Sormien tarvitsematta edes kaivaa kaulalla roikkuvaa korua esiin silmien nähtäväksi – sillä pelkkä sen läsnäolo poltti mielikuvituksellisesti ihoa, kuin ivaten poikaa, ettei tämä kuitenkaan pystyisi kauan pitämään todellista identiteettiään piilossa. Florenzen suku oli tunnettu etsijän taidoistaan ja jos nämä eivät siihen itse ehtineet, järjestettiin äkkiä joku toinen taho toteuttamaan se puolesta. Samuel oli kuullut kuluvan vuoden aikana rikkinäisiä huhuja, että isänsä oli lähettänyt etsijöitä poikansa perään ja yksi noista juoruista viittasi ikävästi yhteen De Fioren jäseneen… ja jotenkin Samuelista tuntui, että se henkilö oli nyt liian lähellä.
”Helvetti…”
Italian kielellä lausutun manauksen sihahtaen hiljaisesti yhteen pureutuvien hampaiden lomasta. Tumman katseen kohottautuen katsomaan uudelleen kylpyhuonetta ja pari syvää sisään hengitystä riitti sillä kertaa rauhoittamaan laukalle lähteneen mielen. Hänen olisi nyt rauhoituttava ja ajateltava selkeästi. Hänen olisi oltava ovela, mutta ei liian läpinäkyvä (vaikka ajatuksissa olikin koko ajan päällimmäisenä paikalta häipyminen, mutta miten hän selittäisi sen yhtäkkiä kaikille ja tuo teko varsinkin herättäisi epäilykset saman tien). Ajatusten lausuen oman mantransa kerta toisensa jälkeen. Samu olisi edelleen vain kadulta löytynyt poikaressukka, joka oli karannut poikakodista ja puhui kadun slangia huolettoman oloisesti. Kylpyhuoneen oven naksahtaessa viimein auki ja ovi aukaistiin uudelleen käytävän puolelle.

Tiukan otteen kaulan ympärillä alkaen viimein hellittämään Sophien toimesta, oli se myös merkki Andrealle itselleen päästää pikkusiskoaan sen verran irralleen kun tämä halusi - vaikka kädet jäivätkin edelleen lapsen ympärille merkiksi siitä ettei vanhempi halunnut vielä että nuorempi lähtisi kaikkoamaan pois. Sophien taas puolestaan jättäen oman kätensä veljensä hartioiden päälle, nuoremman tytön vain irroten sen verran kauemmaksi että sisarukset pystyivät näkemään toistensa kasvot ensimmäistä kertaa yli vuoteen niin läheltä. Andrean joutuen näkemään paljon selkeämmin sen kuinka viimeisen vuorokauden kaikki ne tuntemukset olivat todellisuudessa vaikuttaneet perheen kuopukseen, joka oli aina ollut paljon herkempi tuntemaan perheen jäsenien hädänhetket ja kivut kuin veljensä, joka kyllä oli myös tuntenut kaiken äidiltään ja isoisältään…
Nielaisun tapahtuen asteen vaikeammin, Andrean muistaen varsinkin sen tunteen yöllä ja aamulla kirjastotilassa joka oli lähemmäs lamaannuttanut kehon paikalleen kun sisin oli tuntenut kuinka se oltaisiin kiskaistu voimalla pimeyteen jossa jokin oli kerennyt raatelemaan sisintä palasiksi ennenkuin se kaikki oli keskeytynyt. … Jos se oli saanut hänet lamaantuneeksi ja menettämään hetkeksi kontrollin kehosta niin että ainoa asia mikä oli pitänyt tämän edes jotenkin pystyssä oli ollut se vanha työpöytä… kuinka paha reaktio Sophiella oli mahdollisesti ollut?

Asteen hiljaisemman äänen kiirehtien kysymään nuoremmalta oliko tämä kunnossa, sillä heidän sen hetkinen sijaintinsa oli kaikkea muuta kuin yksityinen niin erikoiselle keskustelulle, varsinkin kun he edelleen olivat salaseuran tiloissa jossa tarkkailevia silmiä ja korvia oli jokaisessa varjossa ja kulmassa. Sophien mennen selvästi asteen vaikeammaksi tuon kysymyksen myötä, sen sijaan että tämä olisi normaalisti vain vastannut iloisesti kaiken olevan hyvin ja esittänyt mahdollisimman huoletonta niin kuin tämä usein teki varsinkin muiden edessä kun ei halunnut kenenkään huolestuvan turhaan, oli se sitten joku aikuisista tai sitten Samu, joka aina jaksoi kysellä tytön jaksamisesta varsinkin painajaisten ja unissakävelyjen jälkeen… mutta jotenkin pelinappulat asettuivat aina eri tavalla Andrean kanssa.
Pään alkaen kääntymään vähitellen sivummalle irti vanhemmasta, olisi se ollut jollekin toiselle selvä merkki ettei lapsi halunnut puhua asiasta tai että tämä tarkoituksella vältteli puhujaansa, mikä taas olisi ollut automaattinen merkki lopettamaan aihealue alkuunsa… ellei se suunta minne Sophie oli siirtänyt katseensa, ollut se sama minne Chad oli kadonnut. Nimenomaan ne potilaille tarkoitetut lepotilat jossa Sophie selvästi tiesi olevan jotain, mitä aikuiset olivat yrittäneet piilotella lapsilta koko päivän. “... Onko äiti kunnossa?” Äänen, joka oli paljon pienempi ja asteen pelokkaampi kuin normaalisti, uskaltautui viimein kysymään vanhemmalta vaikka edelleen katse ei irronnut niistä käytävistä jotka veivät sairaalasiipeen. Sophien sitä vielä näkemättä, mutta Andrea puolestaan tunsi sydämensä muljahtavan ikävästi ja kivuliaasti nähdessään siskonsa niin surullisena ja selvästi peloissaan heidän äitinsä puolesta, sillä tämä oli selvästi tuntenut jonkin olevan pahasti pielessä jo pidemmän aikaa ja se taas oli saanut selvän pelon tunteen menetyksestä aikaiseksi… olihan heidän isänsä menehtynyt myös yllättäen, joten oliko niin nuorta lasta syyttämistä sellaisesta ajatuksesta?
Kysymyksen kuitenkin asettaen samalla Andrean omanlaiseen tienhaaraan. Valitettavasti, Sophie kun ei ollut typerä ja kaiken lisäksi vähän liiankin tietoinen ympäristöstään siihen nähden ettei tämä tiennyt mitä tämän perhe ja läheisimmät olivat todellisuudessa ja kuinka vaarallista näiden elämä oli sillä hetkellä. … Suojeliko loppujen lopuksi tiedon pimittäminen Sophieta sen paremmin? Vaikka tämä selvästi aavisteli jo jotain isompaa olevan tekeillä kun mitä tälle haluttiin kertoa. Tai että tämä varmasti aisti Giovannin läsnäolon (niinkuin Andreakin) siellä samaisella käytävällä vaikka sen ei olisi pitänyt olla millään tavoin mahdollista. “Sophie.”

Asteen matalamman äänen kutsuen tyttöä nimeltä asteen rauhallisemmalla mutta painokkaammin että nuorempi ymmärtäisi kääntää katseensa takaisin veljeensä takaisin. Aluksi näyttäen siltä ettei vanhemman sanoilla olisi ollut minkäänlaista painoarvoa tuossa pienessä mielessä, tytön pitäyttäen katseensa edelleen samalla suunnalla mutta mitä kauemmin Andrea jaksoi odottaa kärsivällisesti omasta väsymyksestään huolimatta - kohtasivat ne kaksi identtistä katsetta uudelleen lähietäisyydeltä. Sen hetken aikaa, Sophien saaden tuntea jälleen otteen ympärillään muuttuvan asteen voimakkaaksi ja lämpimän hymyn nousevan niille väsyneille kasvoille, ennen kuin
“Et tiedäkään kuinka vahva äiti on. Onko pari hoitajaa ja sairasvuode koskaan ollut iso este hänelle. Varsinkin kun on meistä kyse?” Isoveljen pitäen kasvonsa vielä vakavana nuoremmalleen kuin kyseessä olisi ollut kovinkin vakava hetki, mutta ei mennyt kauaakaan kun kummankin kasvoille murtui tuo huvittunut hymy esikoisen väittämään, vaikka jokaikinen sana olikin täysin paikkansa pitävä siitä huolimatta että Sophie ei edes tiennyt kaikkea äitinsä menneisyydestä, niinkuin ei Andreakaan.
“Äiti on kyllä kunnossa. Huolehdit ihan liikaa meistä isommista ollaksesi noin nuori. Katso nyt, otsaasi on muodostumassa jo iso ryppy.” Käden kohoten lähemmäksi tytön kasvoja ja koskettaen etusormella otsan sivua missä muka liiallisesta huolehtimisesta muodostuvat rypyt olisivat muka ilmestyneet, sai tuo oikeinkin vitsikäs leikinlasku pienen murjottavan ilmeen nousemaan Sophien kasvoille, ennen kuin nuorempi tökkäsi isoveljeään hellästi olkapäähän merkiksi että tämä lopettaisi kiusoittelun vaikka mikään teko kaksikon välillä ei tapahtunutkaan täysin tosissaan että olisi vakavissaan pitänyt pelätä seuraavaksi riitaa sisarusten kesken joka lopulta vahvistui ulkopuolisille kun murjotus nuoremman kasvoilla suli edes vähän iloisemmaksi hymyksi.

Auringon saavuttaessa Slovakiassa taivaan kannen korkeimman kohdan ja siitä aloittanut hiljalleen laskeutumisensa kohti läntistä taivaanrantaa – oli kello taulun viisarit naksahtaneet näyttämään lähestyvää kuutta illan suussa. Kuluneen päivän aikana Andrea oli saanut kerrankin kerätä voimiaan rauhassa tälle varatussa vierashuoneessa, jonka sisarukset jakoivat keskenään siitä päivästä eteenpäin. Chadin kyllä ymmärtäen isoveljen järkkymättömän halun pysytellä lähellä pikkusiskoaan. Varsinkin kun aikaa oli kulunut sisarusten välillä yli vuosi. Uuden salaseuran odayna ja epävirallisena palkkasotilaana Chad oli tottunut pienempiin lepohetkiin, mutta järkevänä ihmisenä hänkin ymmärsi tietyn rajan tulleen nyt sillä kertaa vastaan. Joten iltapäivän aikoihin Chad vetäytyi itsekin hetkeksi nukkumaan, joka sen kertaa kesti 4–5 tuntia. Tuon pienen lepohetken aikana Lucio oli myös löytänyt paikkansa isänsä viereltä. Isän ja pojan nukkuessa vieretysten kuin kaksi marjaa – vaikkakin vanhimman kasvoille piirtyneet syvät uurteet eivät silottuneet edes levossa kuin tällä hyvin nuorella lapsella, joka ei ollut vielä saanut kokea niin raskaita elämän myrskytuulia kuin isänsä ja toivottavasti niin ei koskaan tapahtuisikaan.

”Niin miks nyt okein teemmekään tän?”
Samun kääntäen päätänsä hetkeksi vilkaistakseen olkansa ylitse taaempana seisovaa Sophieta, joka toivon mukaan piti käytävän suuntaan vahtia kuin haukka. Korvan painautuessa kuuntelevasti oven lukkoa vasten samalla kun tiirikat hakivat koko ajan oikeaa kulmaa, jotta tuo sairaalasiipeen johtava syrjäisempi ovi saataisiin viimein ja vihdoin auki. Todellisuudessa Samu ei olisi halunnut sekaantua mihinkään huomiota herättävään toimintaan, mutta kun ystävänsä oli kohdistanut häneen (ties kuinka monennen kerran) pyytävän ilmeensä ja vannonut samalla, ettei heille kävisi mitenkään. He vain kävisivät pikaisesti sairaala siivessä ja poistuisivat sieltä yhtä nopeasti. Tiirikoiden suodessa naksahduksen omaisen äänen ja oven lukon kielen ponnahtaen ulos karmin syvennyksestä. Pääsi Samuelin suunnalta väkisinkin helpottanut huokaisu. Murtotaidoistaan tunnetun nuorukaisen pistäen työvälineet saman tien piiloon ja työnsi sormillaan oven auki - samalla kuunnellen etteivät saranat päästäisi mitään epämääräistä vinkunaa mikä riittäisi paljastamaan kaksikon. Sophien jo astuessa peremmälle ovesta mutisi Samu toisen olevan tästä kyllä velkaa. Pojan noustessa itsekin ylös ja lähtien ystävänsä perään. Sairaalasiiven oven sulkeutuen kaksikon perässä ja jääden millin verran raolleen. Matkaa tullen taitetuksi eteenpäin jo ties kuinka monennen huoneen ohitse, ei Samuelilla itsellään ollut mitään hajua mihinkä heidän pitäisi edetä tuolla paikassa. Sophien puolestaan kuin tietäen mitä etsi tai sille se ainakin näytti päällepäin. Kaksikon onneksi siihen aikaan alku illasta käytävillä ei liikkunut paljon muita. Samun odottaen Sophien suunnistavan äitinsä luokse.
Yhden ovista avautuessa tilasta poistuvan henkilön toimesta. Vilahtivat nämä kaksi samaisesta oven raosta peremmälle huoneeseen, jonka yksistä pöydistä oli tuotu illallista. Tilan muistuttaen pientä kaksiota, jonka sisustus oli kartanon sisustusta peilaava, mutta ei ihan niin raskas kuin muualla yleisissä tiloissa. Samulin ja Sophien ehtien tutkimaan hetken rauhassa tuota ihmeellistä tilaa, kun yhtäkkiä kaksikon selän takaa kuului tumman rauhallinen ääni; ”Sophie?”
Puhujan ollen Giovanni, joka oli juuri silloin ilmestynyt kylpyhuoneen puolelta ja kuivannut tukkaansa pyyhkeeseen. Vaatetuksen ollen tyypillinen rento asu, joka koostui farkuista ja haalean harmaasta t-paidasta. Pyyhkeen päätyen lasketuksi keittiön pienelle saarekkeelle ja vasemman käden sormet pyyhkäisivät asteen pidempiä hiuksia päälaen suuntaisesti, etteivät ne roikkuisi kasvojen edessä häiritsevästi.
”Mitä ihmettä sinä teet täällä… ja missä äiti on?”
Kehon ottaen jo puoliksi lähestyvän askeleen lähemmäksi nuorempia, mutta Giovannin nähdessä mitä läsnäolonsa aiheutti (hämmennystä ja ehkä vähän jopa pelkoa) – otettiin lähestyminen takaisin päin ja keho istutettiin tuolille keittiön pöydän ääreen. Matalammalle istuminen toivottavasti tekisi hänestä vähemmän uhkaavan. Puhtaan merenpihkan väristen silmien pitäen silmällä Sophieta ja Samuelia. Vanhimman jääden odottamaan kärsivällisesti miten nuoremmat perustelisivat läsnäolonsa tuolla kyseisessä paikassa.


Hyvin todennäköisesti isoveli olisi tehnyt nuoremman siskonsa tekemisistä lopun alkuunsa, mutta sillä hetkellä Andrea oli Chadin kanssa menossa tapaamaan Anubista, joka oli saatu viimein ja vihdoin tuotua rajan ylitse Slovakiaan. Turvallisuuden ja toisen statuksen vuoksi tapaamispaikka oli siirretty suosiolla uuden salaseuran toimistorakennukseen, jonka alapuolella kulkevissa tunnelitiloissa oli sopiva säilytyspaikka Anubiksen kaltaiselle epävakaalle demonille. Huone oli hyvin riisuttu kaikesta ylimääräisestä. Yhden seinän koostuen lattiasta kattoon yltävistä panssarilasista. Anubis oli saanut vaihdettavakseen puhtaan vaatekokonaisuuden, mutta siitäkään huolimatta puhdas ulkonäkö ei riittänyt kätkemään allensa kyljenhaavan aiheuttamaa yleisvoinnin laskua, joka jo heijastui kasvojen ihon nihkeydestä ja tummista silmän alusista. Miehen tilaa parantamatta myöskään se, että tämä käveli huonetta koko ajan edes takaisin kuin levoton petoeläin, joka oli suljettu häkkiin.
Chadin seisahtuen ensimmäisenä kyseisen lasiseinän eteen ja lausuen edelleen tyynen rauhallisesti – ettei Anubiksella olisi oikein muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä De Fioren suvun vartijan suoma apu tai sitten he kaikki voisivat odottaa kuluvaa aikaa, joka ennemmin tai myöhemmin päättyisi ikävästi demonin kannalta. Tuon taas niin tutun ivalliselta kuulostavan toteamuksen saaden askeleet pysähtymään Chadin eteen ja kirkkaan hopeiset silmät kohdistettiin hyvin suoraan nuorempaan. Anubiksen kohottaen toisen etusormensa ohimolleen ja naputtaen sitä parikertaa kuin painottaen seuraavia sanojaan;
”En tiedä oletko noin typerä vai sitäkin enemmän, mutta sanon tämän nyt vielä kerran.”
Sormien koukistuen nyrkkiin, joka puolestaan kohottautui nojaamaan lasiseinää.
”JOS kohtaan vartijan fyysisesti… edes sen pienenkin hetken ajan… en voi edes minä luvata, ettei riivaaja sisälläni raatelisi kohdettaan silmänräpäyksessä.”
Kasvoja tuotiin vielä asteen lähemmäksi, jotta Chad varmasti näkisi Anubiksen jokaisen piirteen edessään ja kiittäen samalla jumalaa lasin olemassaolosta miesten välillä. Tumman äänen sihahtaen kylmästi;
”Otatko sen omalletunnollesi, pappi.”
Vanhimman erkaantuessa taas uudemman kerran kauemmaksi lasista ja jatkaen liikkumistaan huoneessa – sillä sinä hetkenä Anubiksen olisi tehtävä jotakin tai hänen psyykensä hajoaisi.

“Siksi koska kukaan ei kerro meille mitään, vaikka selvästi jotain on tekeillä. Etkö ole yhtään utelias?”
Tämän kolme vuotta nuoremman tytön vastaten puolestaan takaisin ystävälleen joka valitettavasti oli suostunut jälleen johonkin Sophien päähän pistoon, vaikka aluksi Samu oli ollut jyrkästi vastaan tuota ideaa missä he murtautuisivat sairaalasiipeen jonne kaikilta oli pääsykielletty (paitsi Chadiltä ja oven lävitse ravaavilta parantajilta). Mutta Sophie oli laittanut kehiin parhaimmat koiranpentu katseensa ja puhetaitonsa, jossa tyttö oli luvannut Samulle olevan niin nopeasti pois sairaalasiivestä ettei kukaan edes huomaisi heidän koskaan edes olleen paikalla - vaikka suostuttelu olikin ottanut paljon kauemmin kuin Sophie olisi alunperin halunnut. Tosin Samun päätökseen oli varmasti vaikuttanut myös se että mikäli tämä yhtään tunsi tuota nuorempaa tyttöä viimeisen vuoden takaa, tiesi tämä varmasti että Sophie olisi toteuttanut aikomuksensa joka tapauksessa ilman pojankin apua saatuaan sellaisen hullun ajatuksen päähänsä - joten ainakin Samu pystyisi pitämään näin nuorempaansa edes hieman paremmin silmällä.
Oven lukosta viimein kuuluen se kauan odotettu tyydyttävä naksahdus kun lukon kaikki osat osuivat kohdilleen ja Samu sai ovea raotettua sen verran ettei se pitäisi liikaa ääntä ja paljastaisi kaksikon aikeet samantien lähettyvillä olijoille, oli se saanut Sophien kääntämään katseensa takaisin Samuun joka vielä asetteli tiirakointivälineitään mahdollisimman nopeasti piiloon, kerkesi Sophie jo livahtamaan raolleen jätetystä ovesta sinne pitkään käytävään vaikka jäikin odottamaan Samua sen sijaan että olisi jatkanut yksin eteenpäin. Samun onneksi seuraten pian itsekin perässä vaikka mutisikin Sophien todellakin jäävän hänelle isosti velkaa sellaisesta tempusta, sai se huvittuneen virneen leviämään leikkisästi tytön kasvoille kun tämä skohtasi katseellaan toisen sillä kertaa paremmin.
“Elämäsi olisi kuitenkin tylsää ilman minua. Sitä paitsi, jos et kerran halua osallistua ideoihini, olisit opettanut minua tiirikoimaan niin kuin pyysin.”

Samun varmasti olettaen heti että he olisivat matkalla näkemään Eveytä jonka olisi kuulunut myöskin olla siellä samaisella rakennussiivessä - mutta sillä kertaa se oli jokin ihan muu, mikä ei ollut jättänyt tuota nuorta tyttöä rauhaan niiden tuntien aikana ja mitä kauemmin tämä aisti sen… oli se tunne alkanut painamaan entisestään mieltä entisestään, kunnes yksinkertaisesti Sophien oli vain pakko saada siihen jokin vastaus kun ei sitä muilta saanut. Vaikka se olisikin ollut jokin järkevä syy tai edes pelkkää kuvitelmaa, hänen oli pakko saada varmistus siitä ettei siellä oven takana tosiaan odottanut hänen isänsä, vaikka miehen olisi pitänyt olla kuollut jo useamman vuoden ajan.
Käytävien onneksi ollen hiljaiset siihen aikaan illasta, antaen tuolle sääntöjä uhmaavalle kaksikolle rauhan toimia omaa tahtiaan eteenpäin edes sen hetken aikaa ennen kuin joku viimein huomaisi kaksikon olevan taas pahoilla teillään, varsinkin nyt kun Chad ja Andrea olivat molemmat poistuneet muualle kartanosta. Siitä huolimatta että kumpikaan heistä ei ollut astunut kertaakaan sinne siipeen koko sinä aikana, oli näiden liikkeet melko suoratoimisia - pääasiassa Sophien ansiosta. Tyttö vaikutti tietävän tarkkaan minnepäin kulkea käytävillä vaikka jokaikinen liike tapahtui puhtaasti aistien kuljettamana kohti tuota perällä olevaa ovea. Mitä lähemmäksi he sitä astelivat, sen jännittyneemmäksi Sophie tunsi itsensä vaikka päällepäin tämä oli yrittänyt antaa itsestään mahdollisimman normaalin oloisen kuvan varsinkin Samulle ettei toinen olisi taas huolestunut jostain häneen liittyvästä asiasta niin kuin tällä oli ollut tapana viimeisen vuoden aikana vaikka kaksikko huolehtikin toisistaan eritavoin tasapuolisesti. Mutta siltikin… Sophiesta tuntui kuinka hänen sydämensä sykki jokaisen lähestyvän askeleen myötä, niin lujaa että kohta tyttö melkein luulisi kaikkien kuulevan sen ulkopuolelta.

Oven avautuessa viimein, oli se ollut sanaton merkki lapsille livahtaa mahdollisimman nopeasti sisään ennen kuin ovi olisi sulkeutunut ja mennyt todennäköisesti lukkoon takanaan ettei kukaan ylimääräinen tilaan kuulumaton olisi päässyt sisään tai edes ulos… tuon oudon huoneen ottaen Samun ja Sophien vastaan. Huoneen ollen paljon isompi kuin päällepäin oltiin ajateltu. Jollakin tavalla Sophie oli kuvitellut hyvin sairaalamaista huonetta jossa olisi valkeat seinät ja lattiat ja sänky keskellä huonetta jossa potilas olisi levännyt… mutta sen sijaan, muistuttikin huone enemmän kaksiota joka oltiin sisustettu enimmäkseen kartanon sisustusta peilaten niinkuin muutkin huoneet. Askelten vieden keskemmäksi tuota erikoista huonetta, joka oli selvästi onnistunut hämmentämään sekä Sophien että Samuelin hetkellisesti, katseen oltiin annettu kiertää niitä huoneen pieniä yksityiskohtia lävitse itse sisustuksesta ja sen vieraasta, josta toistaiseksi ainakaan itse eteishuoneessa ei ollut juurikaan isompia merkkejä elämisestä kuin pöydälle asetettu illallinen ja tuolin päälle siististi viikattu puku, sekä tottakai se tuttu ominaishaju, jota tytär ei ollut saanut tuntea elämässään viimeiseen kolmeen vuoteen, ja siltikin - se oli hyvin vahvana tuossa huoneessa.
Noiden kahden lapsen ollen niin keskittyneitä näkemäänsä, että kun viimein tummempi ääni toi itsensä esille ja paljastaen vieraan sijainnin huoneessa, joka ilmeisesti saapui kylpyhuoneesta päin… sai se tumma ääni sydämen sykähtämään asteen voimakkaammin. Sophien tunnistaen äänen samantien vaikka samaan aikaan sen olisi pitänyt olla mahdotonta, sen saman tavan lausua hänen nimensä niin kuin se oli tehnyt niin monta kertaa aikaisemminkin. Silmien sulkeutuen hetkeksi asteen pidemmäksi aikaa kuin kerätäkseen jonkinlaista rohkeutta, ennen kuin tämä kaksitoistavuotias tyttö antoi itselleen luvan kääntyä ympäri tuohon puhujaan ja kohdata tämän silmästä silmään ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen.
Tyttären ja isän nähden toisensa ensimmäistä kertaa, olisi joku varmasti voinut olettaa Sophien ottavan sen välimatkan kiinni vanhemman kanssa heti sen valtavan ikävän vuoksi mitä toisen kuolema oli jättänyt jälkeensä, ja jollakin tapaa Sophie olisi halunnut tehdä niin … mutta jokin esti sen tapahtumasta. Hetken ajan, hampaiden painautuen asteen kovempaa yhteen ja nielaisun tapahtuen vaikeammin - isän jo kereten esittämään omat kysymyksensä kuopuksensa odottomattomalle läsnäololle ja puolikkaan askeleen jo alkaen nousemaan eteenpäin ottaakseen välimatkaa edes vähän umpeen nuorempien kanssa mutta vastaavasti taas oman varovaisuutensa sanoittamana Sophie nosti oman jalkansa taaksepäin ottaakseen välimatkan heti takaisin mikäli Giovanni olisi ottanut askeleen eteenpäin vaikka samalla… se kuinka rauhallisesti Giovanni sillä hetkellä käyttäytyi, kuin tuo erikoinen tilanne ei olisi ollut sen kummallisempi kuin mikään muukaan tapaaminen… sai pienen kiukun nouseminen vähitellen päällimmäiseksi hämmennyksen päälle. Miten toinen pystyi käyttäytymään noin normaalisti, vaikka tilanne oli kaikkea muuta kuin tavanomainen?
“... Äiti on ilmeisesti viereisessä lepohuoneessa mutta kukaan ei kerro meille mitään.”
Sophie lopulta sanoi kun Giovanni oli päässyt istumaan alas lähimmäisen keittiö tuolin päälle ettei olisi pelästyttänyt nuorempiaan - kuopuksen sanojen paljastaen silloin varmasti vanhemmalle edes osaksi mikä oli saanut kaksikon hakeutumaan kielletylle alueelle, vaikka se olikin vain puoliksi totuus. Mitä kauemmin he kuitenkin seisoivat siinä, sitä enemmän ne sadat kysymykset alkoivat nousemaan mieleen päällimmäiseksi vaikka samaan aikaan Sophiesta tuntui sillä hetkellä enemmän petetyltä kuin miltään muulta. Miten hänen isänsä oli elossa? Oliko tämä ollut koko sen ajan elossa ja miksi tämä ei ollut palannut heidän luokseen? Oliko äiti tiennyt kokoajan? Ja tuhannet muut vastaavat kysymykset, joihin olisi kuitenkin paljon vaikeampi vastata kuin mitä nämä kaksi lasta voisivat todellisuudessa edes arvata. Kuinka monimutkainen Sophien koko perhe todellisuudessa oli.
“... Miten voit olla siinä…?”
Tytön saaden lopulta edes jotain sanotuksi, vaikka hän ei ollut varma ymmärtäisikö Giovanni häntä - varsinkin kun kieli vaihdettiin tahallisesti arabiaan, mitä Samu ei ymmärtäisi sillä nuoremmasta sillä hetkellä tuntui ettei tämä uskoisi kuulemaansa jos Sophie puhuisi tuolle vanhemmalle niin että tämä ymmärtäisi kaiken. Sophien nostaen aiheen heti esille sen sijaan että olisi yrittänyt poistua tuosta oudosta tilanteesta mahdollisimman nopeasti ja esittää kaiken olevan hyvin, kuin mitään ei olisi tapahtunut - kuopuksen haluten vastauksia tuolta mieheltä joka ulkonäöllisesti näytti hänen isältään… mutta se mitä tämä taas aisti…
“Miten voit olla siinä, kun hautasimme sinut…? Et voi mitenkään olla siinä ja hengittää samaa ilmaa kanssani, et sen jälkeen kun…”
Nielaisun tapahtuen asteen vaikeammin, kuopuksen edelleen muistaen ne kaikki tapahtumat sinä aamuna heidän kodissaan, jotka olivat lopulta vieneet Giovannin viimeisen kerran sairaalaan. Käsien puristautuen asteen voimakkaammin nyrkkiin hetkellisesti.
“... Kuka olet?”

Kartanolla tilanteen saaden uuden käänteen noiden kahden lapsen toimesta, oli puolestaan Uuden Salaseuran toimistotiloissa tilanne muuttumassa jälleen tulen aremmaksi. Tuon korkean rakennuksen antaen sillä kertaa paljon enemmän suojaa kuin kauempana keskustasta sijaitseva kartano, jossa sekä Andrean ja Chadin perhe oli suosiolla jätetty turvaan kuin että Anubista oltaisiin väkisin retuutettu sinne asti ja tämä olisi pahimmillaan aiheuttanut itsensä lisäksi muut vaaraan aistiessaan ei vain nykyisen vartijan, mutta myös kaksi entistä vartijaa samassa tilassa… Tuon syvällä maan alle rakennetun tunneliosion ollen todellakin enemmän kuin täydellinen heidän tarpeisiinsa, vaikka aluksi olikin näyttänyt että Andrea ei aikoisi toteuttaa sitä suunnitelmaa jonka Pandora oli lopulta joutunut kertomaan Uuden salaseuran jäsenille kun nämä olivat vain ajatelleet poistavansa luodin suoraan… Olihan se nyt täysi itsemurha niin nuorelle vartijalle, joka ei onneksi ollut joutunut kohtaamaan demonia silmästä silmään … mutta entä nyt kun vaihtoehtoja oli vain kaksi, joista toinen oltiin jo asetettu alas heti sen mahdottomuuden takia: Leonardo Florenze ei todellakaan tulisi poistamaan itse luotia demonista ilman että tämä jäisi metsästäjälle ison palan velkaa - tai että tämä yrittäisi napata tätä itse, kaikista mieluiten varmasti tämä johtoasemassa toimiva metsästäjä olisi halunnut nähdä niin voimakkaan demonin kuolevan silmiensä edessä mikäli tilaisuus siihen oltaisiin suotu. Joten ainoan vaihtoehdon ollen valitettavasti Muinaisen voiman vartija, vaikka Anubis ei ollut sen innoissaan vaihtoehdostaan kuin muutkaan.
Chad oli mennyt ensimmäisenä tapaamaan Anubista panssarilasin takaa, Andrean jääden Pandoran luokse kauempana sijaitsevaan huoneeseen jossa nämä valmistelivat poistoon tarvittavia välineitä pääasiassa Pandoran asiantuntijuuden johdolla sillä heidän pitäisi olla nopea ja samaan aikaan kuitenkin varovainen liikkeissään - Andrean yrittäen painaa pienenkin neuvon mieleensä mitä isoäiti vain antaisi, vaikka samaan aikaan lapsenlapsi oli liiankin tietoinen mitä siellä panssarilasin taakse jäävässä huoneessa todellisuudessa oli tekeillä.
Vartijan pystyen tuntemaan kuinka hetki hetkeltä ihmiskeho heikkeni Anubiksen oman jääräpäisyyden vuoksi joka ei ollut suostunut päästämään ketään lähelle itseään heräämisen jälkeen ja kulki huonetta pitkin rauhattomasti kokoajan taukoamatta tilansa heikkenemisestä huolimatta vaikka tälle kuinka yritettiin puhua järkeä päähän.
Miehen käyttäytyen kuin uhan alla oleva villieläin, joka oltiin ajettu nurkkaan ja valmistautui hyökkäämään heti lähestyjäänsä kohti mikäli nämä tulisivat liian lähelle.

Chad viimein saapuessa takaisin tuohon samaiseen tilaan, oli katse noussut sen verran irti niistä puhdistetuista välineistä Chadiin itseensä että Andrea pystyisi näkemään tuon kasvoista edes jonkinlaista merkkiä miten keskustelu Anubiksen kanssa oli mahdollisesti mennyt vaikka yleensä vanhempi pyrki pitämään kasvonsa mahdollisimman neutraalina niinkin arassa tilassa. Pandoran puolestaan edes tarvitsematta nostaa katsettaan irti kohti tuota takaisin saapunutta miestä arvatakseen mikä oli ollut lopputulema sille keskustelulle: kieltäytyminen De Fioren avunannosta vaikka Anubis oli varmasti itsekin liian tietoinen ettei tämä tulisi pian enään kestämään kauaa vaikka kuinka tämä yritti pyristellä vastaan.
“Hän pelkää.”
Naisen ääni oli lopulta sanonut ääneen, vaikka hän tiedosti kyllä Anubiksella olevan varmasti oma vastaväitteensä niille naisen sanoille joka jälleen kyseenalaisti niin voimakasta miestä, sille mitä muka tämä pelkäisi enään vuosituhansien jälkeen. Tuon kommentin saaden Andrean kurtistamaan hetkellisesti kulmakarvojaan kysyvästi kuulemalleen.
“Hän pelkää ettei hän pysty kontrolloimaan demonia tarpeeksi lähelläsi ja se rikkoisi lupauksen äidillesi.”
Pandoran nostaen silloin oman ruskean katseensa tuohon vain kaksikymmentäyksi vuotiaaseen miehen alkuun joka oli saanut niinkin raskaan taakan kantaakseen hyvin nuorena ja nyt tätä oltiin taas asettamassa vaaraan veriperintönsä sanelemin sääntöjen takia - vieläpä aivan liian lähelle demonia itseään - näki isoäiti kuinka huvittunut hymy kohosi hetkellisesti Andrean kasvoille kuulemansa perusteella. … Evey taisi tosiaan olla ainoa asia Anubiksen elämässä mikä edelleen pidätteli tätä millään tavoin, vaikka isän ja tyttären välit olivatkin enemmän kuin monimutkaiset kaikella tapaa nykyisin,
Andrean kääntäen silloin katsettaan asteen enemmän Chadiä kohden kunnolla, “Toimisiko se sama tainnutuslääke häneen?” Nuoremman kereten jo kysymään, mutta heti kun sanat oltiin sanottu ääneen olisi Andrea halunnut perua ne tietäessään vallan hyvin demonin saavan paremmin otteen takaisin ihmiskehosta jos ihmispuoli ei olisi vahvasti läsnä todellisuudessa vaikka luoti kuinka olisi pitänyt toimia estäjänä sellaiselle olennolle … mutta se mitä Pandora oli kertonut Sveitsin tapahtumista, selvästikin demoni ei joko käsittänyt tilanteen vakavuutta jossa tämä tuhosi ainoan asian mikä pitäisi tämän kiinni kuolevaisten maailmaan omilla voiman esityksillään tai sitten tätä ei suoraan sanoen kiinnostanut mitä tämän vesselille tapahtuisi.