I only fear that I don't have enough time left

Tunnin ollessa melkein kulunut – olivat Anubis, Pandora, Evey ja Sophie siirtyneet jo ulos etupihan puolelle, josta noiden kolmen viimeisimmän olisi tarkoitus jatkaa matkaansa miehen omistamalla urheiluautolla, jonka tämä oli suostunut antamaan kulkuvälineeksi vaikka se tietäisi sitä, että tämä itse jäisi ilman minkäänlaista kulkuvälinettä keskelle metsää. Kaikki oli näyttänyt tuohon yhteen hetkeen asti menevän niin kuten oli suunniteltukin. Jopa Evey oli keskittynyt vain Sophieen ja siihen, että matkaan päästäisi mahdollisimman pian. Pandora puolestaan oli huolehtinut kolmikon jälkien minimoimisesta paikanpäällä, jonne Anubiksen oli vielä tarkoitus jäädä omien suunnitelmien mukaan. Vanhin oli puhunut kuukaudesta, jonka kuluneen ajan jälkeen tämä palaisi itsekin takaisin aavikolle vanhan salaseuran luokse.
Mikä voisi siis enää mennä pieleen?

Eveyn tullessa vielä esiin autotallista kuin että tämä olisi istuutunut jo kiltisti odottamaan autoon apukuskin puolelle – oli Anubis juuri antamassa auton avaimia Pandoralle. Kummankin vanhemmista jääden katsomaan Eveytä kysyvänä, kunnes naisista vanhempi aukaisi suunsa ensimmäisenä ja toi karkean suoraan esille ne faktat, jotka olisivat olemassa haluttiin niitä sitten myöntää tai ei. Siitäkään huolimatta Evey ei alkanut kääntämään päätänsä, sillä tätä oli jo alusta alkaen ilmeisemmin murehduttanut Samun kohtalo kun he kaikki lähtisivät ns. ”maanpakoon” ja tyhmä kun tämä ei myöskään ollut – olivat palaset loksahtaneet paikoilleen siinä asiassa miten tuolle kolmetoistavuotiaalle pojalle tulisi käymään kun tämä jäisi Anubiksen kanssa kahden.  Evey yrittäen jopa vedota Anubiksen omaan menneisyyteen ja muidenkin. Kaikkien niiden, jotka olivat joskus olleet itsekin orpoja ja silti saaneet uuden mahdollisuuden!

Anubiksen jo ehtien aukaisemaan suutansa puoliksi kuin olisi seuraavaksi halunnut sanoa; ”Älä ole typerä, Evey.” Sanojen kuitenkin jäädessä kielen päälle kun kuuloaisti erotti talon takaoven aukenemisen ja kevyet askeleet kuistin lattialautojen poikki, minkä jälkeen ääni muuttui ruohokentän poikki kiitäviin juoksuaskeliin. Samu oli siis ollut koko ajan hereillä ja odottanut vain sopivaa hetkeä lähteä ilman ylimääräisiä silmäpareja. Kerran katulapsi… aina katulapsi.
Tiedä sitten kuinka paljon Samu oli oikein heitä kuullut, mutta sitä riskiä Anubis ei ollut valmis ottamaan. Vielä vähemmän ainakaan nyt kun Evey ja Sophie olivat siinä kunnossa kuin olivat. Matalan murahduksen kohottautuessa syvältä kurkusta, kehon siirtyessä sen verran talon ohitse että hopeiset silmät pystyivät näkemään toiselle puolelle tuonne tasaiselle takapihalle, joka päättyisi siihen mistä heinäpelto alkaisi metrin levyisen ojan jälkeen. Samun ollen jo kolmen metrin päässä tuosta korkeammasta suojasta, jonka lävitse poika ilmeisemmin suunnitteli juoksevansa sokeana.

Demonipuoli oli ollut jo aikeissa asettua taka-alalle ja päästää inhimillisempi puoli päällimmäiseksi, mutta nyt kun se näki kuinka sitä yritettiin petkuttaa vain kolmetoistavuotiaan lapsen toimesta – muuttuivat silmät samean kaihin peittämäksi ja muinainen kieli sihahti jäätäkin kylmemmin; ”Tapa.”
Viileän tuulen henkäistessä pihamaan poikki, aluksi tapahtumatta mitään – kuin miehen sanat olisivat vain olleet ilmaan heitettyjä. Talon sisäpuolelta kuuluessa silloin selvä rysähdys, joka syntyi oven paiskaantumisesta selälleen. Vertahyytävän murinan kuuluessa hyvin selvästi jokaisen ulkona olevan korviin, Eveyn tunnistaen kyseisen ääneen varmasti liiankin hyvin katakombeista, jossa nainen oli juossut kyseistä olentoa pakoon Chadin kanssa henkensä edestä. Tuon saman epämääräisen varjopedon tullessa yhtäkkiä ulos takaoven kautta isoa sutta muistuttavassa muodossa ja lähtien samantien kohteensa perään aikomuksenaan puhtaasti tappaa, ei mitään muuta. Anubiksen seisoen paikoillaan vieläkin kuin olisi vaipunut johonkin transsinkaltaiseen tilaan. Kaihin peittämien silmien katsoen mitään näkemättömästi eteenpäin, sillä sinä hetkenä demoni ei nähnyt ympärillään olevaa (kuten silloin katakombeissa), mutta näki kaiken varjopedon silmien kautta ja tuona hetkenä koko ajan lähemmäksi tulevan pojan - vaikka Samu olikin jo onnistunut hyppäämään ojan ylitse pellolle. Tuon vain kolmetoistavuotiaan pojan kuullessa selkänsä takaa lähestyvän kurkusta kohoavan pedon murinan ja sen raskaiden tassujen iskeytymisen juostessa mutaiseen maahan.

Tuon aikuisista perheenjäsenistä koostuvan ryhmän pysytellen tuossa terassilla täysin liikkumattomina vaikka todellisuudessa jos Evey olisi vain jäänyt kiltisti autoon - olisi Pandora todennäköisesti saanut avaimet käsiinsä ja kerennyt autotalliin itsekin. Mutta tytär oli valitettavasti tuonut hyvin selvästi ilmi huolensa tuosta pojasta - jonka kohtalo valitettavasti näytti erittäin pahalta sillä hetkeltä, vaikka alunperin kumpikaan demoneista, Anubis tai Pandora eivät olleet itsekään lämmenneet ajatukselle tappaa Samu. Ja vaikka olisikin, kumpikaan ei olisi kertonut siitä Eveylle tai Sophielle koskaan sillä nämä olivat lähdössä maasta ja katulapset yleensä katosivat sen sileän tien jos vain saivat siihen mahdollisuuden - mutta ilmeisesti Evey oli sillä kertaa osoittanut senkin edestä ettei tämä ollut kuitenkaan niin tietämätön vanhemmistaan tai vielä vähemmän typerä vaikka tämän ajatus tuntuikin sillä kertaa juuri jälkimmäiseltä. Tai ainakin hyvin riskialttiilta ja uhkarohkealta, joilla kummallakin oli kuitenkin se olemattoman pieni ero toisiinsa verrattuna - varsinkin kun mietittiin sitä tilannetta missä he juuri nyt olivat - jossa sitä pientäkin virhettä ei suotaisi huolimattomuudesta. Pandoran hiljentyen siksi aikaa kun ruskeat silmät näkivät selvästi Eveyn kääntävän omat identtiset silmänsä isäänsä, joka oli juuri sanomassa oman mielipiteensä - jonka tytär aavisti olevan yhtä mieltä Pandoran kanssa ja syystäkin mikäli he todellakin aikoisivat löytää tiensä aavikolle, jossa selviytyminen yhden lapsen kanssa oli vaikeaa - vielä enemmän kahden kanssa, varsinkin kun puhuttiin aavikolla liikkuvista ryöstäjistä, ihmiskauppiaista, aavikkokansojen sotilaista sekä ylipäänsä hyvin karuista olosuhteista joka oli hyvin olennainen osa aavikkoa itseään mitä tuli kuumuuteen, hiekkamyrskyihin ja moneen muuhun asiaan. Joten kyllä, Samun ottaminen mukaan ei todellakaan ollut hyvä idea. 

Hopeisten silmien pysyttäytyen isässään sen aikaa, kun se pystyi kunnes näköaisti laittoi merkille jonkin vieneen sillä kertaa tuon paljon vanhemman miehen huomion sillä kertaa, joka sai silmät siirtymään nopeasti taloon itseensä jonka sisäpuolelta pystyi kuulemaan ylimääräiset juoksuaskeleet olohuoneen halki keittiössä olevalle takaovelle - ja viimeisimpänä askeleet märän ruohon päällä kun sitä pitkin yritettiin juosta niin nopeasti kuin vain pystyttiin poispäin - Samun sitä itse tietämättä, mutta tuo teko oli kuin suora virhe kaikella tapaa joka veisi tämän vain nopeammin kuolemaan - sai se pieni huomio kylmät väreet kulkemaan Eveyllä koko kehon halki "... Isä...?" Asteen hiljaisemman äänen yrittäen kutsua miestä kun korvat erottivat murinaa tämän suunnalta ja kuinka kiinni tämän huomio oli juuri ulos juosseessa pojassa - sekä sen viimeisemmän sanan, joka kuulosti hyvin selvästi käskyltä sen tunteettomimmassa muodossa miten se pystyttiin lausumaan. Josta ei todellakaan seurannut kauaa kun se ääni - jonka Evey tunsi valitettavasti aivan liian hyvin kahden vuoden takaa juostuaan sitä pakoon henkensä edestä Chadin kanssa - sen saman varjoeläimen juosten talon halki samaa reittiä kuin Samukin oli poistunut, astui Evey puolestaan lähemmäksi isäänsä ja tarttuen tätä olkapäästä siinä toivossa että tytär saisi edes jonkinlaisen reaktion Anubikseen jonka koko olemus oli jälleen muuttunut sillä sekunnilla kun tämä oli aistinut Samun aikovan lähteä ja kadota omille teilleen - mutta nähdessään silmät, jotka olivat kaikkea muuta kuin kirkkaan hopeiset - tiesi Evey kyllä että pelkkä yrityskin oli tuhoon tuomittu. Pandora, joka ei ollut vielä nähnyt tuota varjopetoa itse siihen päivään mennessä - vaikka olikin aistinut sen oleskelun yläkerran oven takana jonne Sophie oli yöllä yrittänyt kävellä sisään, katsoi tuota takapihalle juossutta olentoa hämmentyneenä ja sitten viimeistään Eveytä ja Anubista joista nuorempi oli ilmeisesti yrittänyt saada isänsä takaisin maan päälle sen sijaan että tämä olisi antanut demonipuolen päätyä vielä päällimmäiseksi sillä erää mutta heti kun Evey oli todennut ettei kosketus tai isänsä kutsuminen edes muinaiselle egyptillä auttanut - oli tämä kääntynyt äkisti ympäri ja lähtenyt juoksemaan terassin portaat alas ja siitä suoraan talon sivulle josta pääsi takapihalle suhteellisen nopeasti - pääsi demonin huulten lomasta samantien selvä kirosana, kun silmät olivat nähneet selvästi minne Evey oikein oli menossa, josta taas Pandora lähti heti kulkemaan puolestaan sisä kautta takaovelle tytärtään vastaan, sillä vaikka Evey olikin nopea - ja puoliksi demoni ja hyvässä kunnossa - tämän sen hetkinen fyysinen jaksaminen viime yön jälkeen ei todellakaan ollut vielä hyvä. Puhumattakaan siitä että Evey saattaisi pahimmillaan avata vahingossa tikkinsä juoksentelullaan jolloin matkaan lähtemisellä menisi vielä kauemmin. 

Evey oli kuitenkin kerennyt jo melkein puoleen väliä tuota takapihaa liukkaasta maasta ja kunnostaan huolimatta, nähden siltikin sen pedon ja Samun vielä kauempana edessään lähellä tuota peltoa jonne Samu oli matkalla, tuo peto perässään joka ei todellakaan aikoisi luovuttaa ennenkuin saisi kyntensä upotettua pojan selkään ja mahdollisimman paljon pahempaakin - tunsi keho äkisti kuinka se pakotettiin pysähtymään äidin toimesta, joka oli fyysisesti vahvempi saadakseen lapsensa pysymään aloillaan vaikka sitten väkisin, Eveyn kyllä yrittäen rimpuilla vastaan tuloksetta - ja tytär kyllä tiesi että Pandora päästäisi tätä juoksemaan perään oman henkensä uhalla. Ehkä se sai lopulta Eveyn kutsumaan isäänsä samalla tavoin kuin katakombeissa - joista jokaikinen repi Pandoran omaa sydäntä moneen osaan sillä kuka vanhempi haluaisi kuulla lapsensa kutsuvan vanhempaansa hädissään tai epätoivoissaan että tämä lopettaisi - viimeisimmän huudon ollen paljon kovaäänisempi kuin muut että se jäi kaikumaan hetkeksi takapihan lävitse, käänsi Pandora samalla hetkellä Eveyn nopeasti ympäri itseään kohden suojelevasti nuoremman pään painautuessa hartiaa vasten piiloon - nostettiin kädet tyttären korvien päälle suojelevasti. Pandoran haluamatta esikoisensa näkevän tai edes kuulevan niitä tapahtumia jotka mahdollisesti tulisivat tapahtumaan seuraavaksi hyvinkin nopeasti, vaikka nainen itse pitikin katseensa tuossa pellon suunnassa nähdäkseen aikoisiko Anubis tosissaan tehdä sen mitä oltiin haluttu välttää. 

Metrin levyisen hypyn jälkeen pellon reuna osoittautui paljon liukkaammaksi kuin Samu oli olettanut. Tämä kokemattomana oli uskonut ihan erillä tavoin kuin totuus nyt antoi myöten ja se maksoi tälle jalkojen lipeämisen sateen synnyttämän mutaisuuden vuoksi, mikä taas sai kehon kaatumaan vatsalleen ja valumaan reunan ylitse puolivartaloon asti. Käsien yrittäessä haparoida kaikkea mahdollista mistä vain saisi kiinni, että se auttaisi pääsemään ylös alkavasta pudotuksesta ojan pohjalle. Pellon tarjotessa vain pitkiä ruohon korsia, maassa olematta sen enempää mitään juurakoita vain pelkkää pöyhittyä peltomaata. Samun yrittäen ottaa tarpeeksi ruohonkorsia otteeseensa, että se riittäisi hinaamaan kolmetoistavuotiaalle kuuluvan kehonpainon ylös. Aluksi jopa näyttäen sille, että kyseinen teko onnistuisi, mutta silloin suurin osa ruohoista irtosi maasta, mikä sai pojan tipahtamaan ojan pohjalle kesken vetämisen. Terävän kivun tuntuessa oikeassa polvessa, joka tipahduksen aikana muljahti pois paikoiltaan. Ojan pohjalla seisovan veden ja ravan onneksi vain yltäen alle kymmenen sentin korkeuteen, mutta sade oli edelleen tehnyt reunoista mutaisen liukkaat. Samun kohottaen katseensa hetkeksi taaksepäin siihen suuntaan ojan reunalle, josta tätä jahdannut peto pitäisi ilmestyä minä hetkenä hyvänsä.

Askeleiden kyllä lähestyessä, mutta jos kuunteli asteen tarkemmin – pystyi kuulemaan niitä olevan vain kaksi, ei neljä kuten ajojahdin alussa. Talon puoleiselta reunalta kuuluessa vaimeaa keskustelua, joka selvästi käytiin Anubiksen ja Pandoran välillä – sen verran Samu vain kuuli tykyttävän sydämensä ja kivun suhinan lävitse. Oikean jalan ollen kuin tulessa, joka vielä oli alkanut säteilemään selkää ylöspäin hartiaan asti. Käsien liukuessa uudelleen eteenpäin ja koukistuen vetiseen maahan – Samun alkaen ryömimään eteenpäin, vaikka se sattui enemmän kuin paikoillaan oleminen. Toisaalta kuka hullu jäisi odottamaan mitä tapahtuisi seuraavaksi kun nytkin hengenlähtö oli ollut hiuskarvan varassa.

”Toivottavasti tiedät mitä teet, Evey…” Anubiksen todeten keskustelun lopuksi tyttärelleen, joka oli astunut vähän kauemmaksi Pandoran luota, jolloin toisesta pystyi näkemään selvän järkytyksen sekä vihan isänsä tekoa kohtaan vaikka se olikin pysäytetty aivan hiuskarvan varassa. Varjopeto oli Samun tipahtamisen jälkeen loikannut pellon puolelle ja hävinnyt pitkien ruohojen sekaan kuin sitä ei olisi ollut koskaan olemassakaan. ”-mutta en siltikään voi päästää sinua kahden lapsen kanssa matkaan niinkin vaaralliselle alueelle.” Aluksi näyttäen hyvin paljon sille, että Anubis jättäisi lauseensa siihen ja kumoten sillä taas uudemman kerran Eveyn aikomuksen Samun suhteen – kunnes yhtäkkiä tämä vanhempi mies laittoi auton avaimet oman takkinsa taskuun ja todeten raskaan henkäisyn jälkeen; ”Joten muutan omia suunnitelmiani ja tulen mukaanne, piste.” Chad oli tosiaan ollut oikeassa parivuotta sitten Eveyn ja Anubiksen väleistä. Tämä ainut tytär oli tosiaan isänsä valonpilkahdus ja muisto jostain hyvästä, jonka riivaaja oli yrittänyt tuhota kokonaan. Evey oli jälleen kerran saanut isänsä inhimillisemmän puolen esiin, vaikka demonin viha oli ollutkin päällimmäisenä.

Hopeisten silmien, jotka olivat kirkastuneet takaisin viimeistään silloin kun kuuloaisti oli taas joutunut kuulemaan Eveyn hätääntyneen huudahduksen, kääntyen lopuksi ojan suuntaan. Jalkojen ottaen tarvittavan välimatkan reunalle, josta näki paremmin ojan pohjalle. Samu oli päässyt ryömimään eteenpäin vasta kaksi metriä ja nyt jo pojasta näki tämän voimien ehtyneet tarpeeksi. ”Autetaan tuo piruparka ensin ylös tuolta ojasta.” Anubiksen lähtien laskeutumaan ojan pohjalle ensimmäisenä, mikä sai Samun yrittämään pakoon taas uudelleen, mutta ennen kuin poika olisi edes päässyt kontilleen – oli Anubis jo kävellyt välimatkan umpeen ja kyykistynyt alas kysyäkseen suoraan oliko nuorempi satuttanut itsensä pudotessaan. Moisen huolehtivan kysymyksen saaden ensimmäistä kertaa koko sen aikana Samun naurahtamaan kuivasti kivustaan huolimatta, tämän edelleenkään suostumatta kohottamaan katsettaan tuohon vanhempaan mieheen. ”Mitä sä siitä välität? Vai kysytkö siksi, et voisit satuttaa mua enemmän?” Nuoremman yrittäen kuulostaa mahdollisimman tympeälle ja etäiselle, jotta ne yhdessä riittäisivät kertomaan vanhimmalle jättämään rauhaan, mutta valitettavasti Anubis ei ollut kuka tahansa. Tämän oli tarvinnut vain saada Samu puhumaan jotain. ”Kevennät selvästi oikeaa puoltasi, niin jalkaa kuin kättäkin, mikä kertoo sinun satuttaneet jonkin tärkeän osan nivelistäsi. Puhut myös haukkoen ja hammasta purren, mikä kertoo kovasta kivusta – vaikka yritätkin sen salata. Kun mietitään hetken tarkemmin, että putosit harkitsemattomasti alas – niin oletan sinun muljauttaneen polvesi pahasti, mikä on yleensä yleinen vaiva sinun ikäisilläsi kun nivelien ympärille ei ole ehtinyt kehittymään vielä tarpeeksi tukilihaksia.” Nuoremman katsoen tuota vanhempaa selvästi hämmentyneenä, mistä toinen tiesi noin paljon pelkällä vilkaisulla? Samun olisi tehnyt tuona hetkenä sanoa jotain paljon pistävämpää, mutta kipu oli alkanut säteilemään jalasta uudelleen ja se sai keskittymisen ihan muualle kuin Anubikseen. ”Tulehan, autetaan sinut ylös täältä ojasta. Sen jälkeen lähdet mukaamme.” Voimakkaamman otteen napatessa nuorempaa kainaloiden alta ja auttaen yhdellä nykäisyllä pystyyn, samalla Eveytä kehotettiin hakemaan jotain sidostarpeita talon sisältä, millä saataisiin Samun polvi tuettua paikoilleen asettamisen jälkeen. Sen jälkeen heidän olisi lähdettävä matkaan, sillä aika uhkasi käydä koko ajan vähiin ja pahemmassa tapauksessa se toisi katolilaisen kirkon metsästäjät uudelleen heidän luokseen.

Kuin ihmeen kaupalla, tilanne oli keskeytynyt aivan hiuskarvan varassa ja hetki oli näyttänyt todellakin siltä ettei mitään olisi tehtävissä, jolloin mieleen oli noussut väkisinkin se kammottava kuva siitä hetkestä että he joutuisvat hankkiutumaan eroon kolmetoista vuotiaan lapsen ruumiista - ettei sitä koskaan löydettäisi eikä kukaan osaisi edes hakeutua niille maille vahingossakaan etsimään Samua. Mutta jokin oli saanut varjopedon muuttamaan kirjaimellisesti lennosta mieltänsä hyökkäyksen suhteen, ja vain hypännyt ojaan pudonneen Samun ylitse peltoheinien sekaan vaikka Samun saaminen kynsiin ei todellakaan olisi ollut otukselle vaikeaa - katsoi Pandora näkemäänsä hämmentyneenä vaikka nainen olikin aistinut hyvin selvästi Anubiksen lähestyvän itsekin uudelleen heidän sijaintiaan, päästettiin Evey äidin otteesta. Tyttären mennen selvästi enemmän taka-alalle lähes heti kun oli vain päässyt irti, vaikka tämä paljon nuorempi nainen olikin yhtä hämmentynyt kuin kaikki muutkin, vaikka tämä näyttikin sitä enemmän silmiensä kautta - kuin myös sen pienen pelästymisen tunteen, helpotuksen ja osaksi myös järkytystä isänsä tekoa kohtaan joka oli ollut tuskin metrien päästä kiinni onnistumistaan - vain ja ainoastaan miehen oman luontaisen temperamentin ohjastamana. Eveyn mennessä hiljaiseksi, keskittyen enemmän ympäristöönsä jossa lähialueella oli kaksi lasta joista toinen oli ties missä kunnossa ojan pohjalla ja toinen taas nukkui vielä auton takapenkillä - mitä taas petoon tuli... oli sen sijaintia lähes mahdoton havaita edes kuudennella aistilla. Ehkä se oli kadonnut toistaiseksi uudelleen talon yläkertaan, mistä se oli alunperinkin lähtenyt. Pandoran ja Anubiksen käydessä selvää keskustelua kaksistaan mitä tuli seuraaviin tapahtumiin ja suunnitelmiin, erottivat korvat viimein paljon matalemman ja tummemman äänen sanat jotka hyvin yksinkertaisuudessaan toivoivat nuorimmaisen olevan täysin varma aikomuksistaan, viitaten selvästi aiempaan käytyyn keskusteluun jossa sekä Pandora että Anubis olivat olleet hyvin paljon vastaan edes harkintaa ottaa Samu mukaan ja antaa tälle toinen mahdollisuus, sai se kysyvän katseen nousemaan ensimmäistä kertaa kunnolla tuohon heistä kaikista vanhimpaan mieheen aikomuksena avata suunsa ja kysyä oliko toinen nyt tosissaan, mutta isän jatkaessakin eteenpäin laittaessaan autonavaimet takaisin omaan taskuunsa sen sijaan että ne oltaisiin annettu Pandoralle alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ja kertoen hyvin suoraan sellaisella äänensävyllä johon ei suotu mitään vastaväitettä keneltäkään että hän tulisi mukaan, oli mikä oli. Hopeisten silmien näyttäen entistä hämmentyneeltä kuulemaansa kohtaan, sillä tuskin kymmenen minuutin sisällä heidän suunnitelmansa olivat muuttuneet hyvin radikaalisti - mutta heillä ei ollut aikaa alkaa väittelemään enään siitä. Aika oli käymässä hyvin nopeasti vähiin ja he kaikki tiesivät sen, jonka takia kaikkien huomio kohdistui täysin tuonne pellon rajassa olevaan ojaan jonne Samu oli kadonnut aiemmin... ja oli ilmeisesti vielä hengissä, aurasta päätellen. Eveyn helpotukseksi.

Anubiksen ollen ensimmäisenä se joka lähti kulkemaan eteenpäin, seurasivat kaksi muuta perässä vaikka Pandora välillä kääntyikin ympäri katsoakseen olisiko esikoinen kunnossa - saaden vastaukseksi vain pienen hymyn joka kertoi nuorimmaisen kyllä pärjäävän hyvin vaikka tilanne oli mikä oli. Mies oli laskeutunut ensimmäisenä samalle maatasolle kuin Samu, joka yritti selvästi ottaa parhaansa mukaisesti takapakkia saapuvista henkilöistä, joka jo omalla tavallaan kyllä kertoi pojan kuulleen ainakin osan mitä he olivat puhuneet - joten ei se mitään ihme ollut jos tämä ei kovin tuntenut suurta luottamusta keheenkään tuolla alueella. Varsinkaan näihin kahteen aikuiseen, jotka valitettavasti olivat Sophien isovanhemmat. Kenkien tullen riisutuksi hetken tarkastelun jälkeen todettuaan että koroilla tuota mutamäkeä olisi ihan turha edes yrittää päästä ylös tai alas nopeasti tai edes turvallisesti, varsinkin nyt kun koko yön ja päivän kestänyt sade oli kyllä tehnyt maasta hyvin liukkaan ja haastavan sille joka sinne astui - alkoi Pandora laskeutua ojaa pitkin alas lähemmäs heti saadessaan tilaisuuden - vaikka kaksikko olikin hieman kauempana. Mutta pelkkä vilkaisu tuonne suuntaan kyllä kertoi erittäin selvästi että Samulla oli sanottavansa tuosta tapahtuneesta - eikä todellakaan positiivisella tavalla -, ja että lapsi oli onnistunut satuttamaan itsensä viimeistään putoamisen aikana jotenkin. Todennäköisesti tämä tuskin olisi jäänyt paikoilleen vain maan tasolle. Anubiksen puolestaan laittaen parastaan mitä tuli sanojen käyttöön (vaikka tosin, kolmetoista vuotiaalle se tuskin olisi kovin vaikeaa, saatika aikaa vievää) ja samalla helpottaen heidän työtään johon kuului hyvin selvä aikataulu, oli Pandora astellut silloin tarpeeksi lähelle kaksikkoa - samassa Eveytä oltiin pyydetty palaamaan talolle hakemaan tukisiteitä joita tarvittaisiin hyvin pian, "No niin, Sherlock. Eiköhän nosteta Samu ylös täältä mudasta. Meillähän on aikataulu josta pitää kiinni, eikö." Käden koskettaen kevyesti miehen hartiaa takaa suunnattuna, samalla sekunnilla naisen astuessa hieman sivummalle kohti tuota mäkeä joka ei ollut jyrkkä, tai täysin mahdottoman edes suurikokoinen mutta hankala ja liukas josta pitäisi löytää ne tietyt pisteet jos edes kuvittele pääsevänsä ylös kovinkaan liukumatta heti alas. Ja se tarkoitti myös yhteistyötä kahden demonin puolelta jos he aikoisivat tosissaan saada vahingoittuneen yksilön pois tuolta, sillä varmasti oli enemmän kuin selvää ettei ojan pohja todellakaan ollut se ihanteellisen paikka polven paikoilleen asetteluun, saatika sitten sidoksien tekoon. Ja vaikka olisikin, toisin kuin heillä kahdella - Samu tuskin edes pystyisi kävelemään heti tai edes hetken päästä normaalisti päästäkseen ylös omin avuin. 

----

Paljon kauempana saman maa-alueen toisella puolella kun tilanne alkoi vähitellen etenemään juuri siihen suuntaan kuin sen oli pitänytkin, vaikkakin hieman erilaisella kokoonpanolla - vaaran ollen edelleenkin läsnä kaikkien perheenjäsenten luona vaikka öinen tulipalo olikin aiheuttanut hetkellisesti uudenlaisen kaaoksen katollisen kirkon sisällä - että se toivottavasti soisi sen verran aikaa Eveylle, Sophielle, Anubikselle, Pandoralle ja myös Samulle kadota huomaamattomasti jonnekin kuin maan nielemänä edes siksi aikaa, että tilanne olisi vähän rauhoittanut. Vaikka sillä hetkellä se tuntuikin vain kaukaiselta toiveajattelulta sen hartaimmassa muodossa, varsinkin kun tunteja oli kulunut eteenpäin eikä kukaan De Fioren-perheestä ei ollut saanut yhteyttä esikoispoikaan joka oli vain lähettänyt yksinkertaisuudessaan numero vitosen yön myöhäisenä tunteina - vaikka Evey kyllä tunsi hyvin selvästi ilman sitä informoivaa tai yksityiskohtaisempaa selitystä että esikoisella oli kaikki hyvin. Vaikka siitä eteenpäin, oli kaikki suunnitelmat kariutuneet - Andrean ollen turvassa mentorinsa ja Maryamin ansiosta - mutta kuinka kauan? Katollinen kirkko ei todellakaan ollut typerä, eikä niiden uskonlähettiläilläkään menisi varmasti kauaa ennenkuin nämä aikoisivat kohdistaa katseensa lähiympäristöön viimeaikaisten tapahtumien jälkeen... ja silloin he kaikki olisivat niin syvällä ongelmissa ettei niistä heti kavuttaisikaan ylös. Ja se taas oli hyvin pelottavaa, varsinkin kun Andrea joutuisi olemaan eristyksessä, ja vain luottamaan Chadin sanoihin tai Maryamiin, joista tämä jälkimmäinen oli edelleen kirkonkasvatti ja todistanut monesti kyllä toteuttavan jokaikisen kirkon käskyn enempää kyselemättä vaikka naisella lähtisi oma henki siinä samassa rytäkässä. Chad oli ehkä itse suositellut lepäämistä yön jälkeen, mutta kaikki ne ajatukset olivat pitäneet Andrean puolestaan hereillä pätkittäin, - Maryam oli ollut jo aamuyöstä hereillä, sen hän oli aistinut hyvin selvästi jostain päin taloa. Ja aina välillä Andrea oli varmistanut Chadin nukkuvan varmasti monen päivän univajeensa pois, vaikka tällä olikin mennyt taas hetki ennen nukahtamista omilta ajatuksiltaan - minkä vuoksi Andrea oli pysytellyt pehmeässä sängyssä ylitse kello kymmenen, vaikka hän olikin ollut jokseenkin hereillä ja olisi hyvin voinut poistua vierashuoneesta omille teilleen. Ja samalla myös vienyt toisen kännykän mennessään ylimääräisiltä häiriöiltä, vaikka toisaalta hän kyllä tietäisi saavansa selkäänsä sellaisesta tempusta. 

Mutta kuten sanottu, kello oli jo roimasti ylitse kymmenen kun Andrea viimein antoi keholleen mahdollisuuden liikkua kunnolla patjan päällä niinkin radikaalisti kuin nousemalla istumaan ensimmäisen kerran koko sinä aikana, kun he olivat päätyneet tuohon hyvin yksinkertaiseen vierashuoneeseen. Silkasta kohteliaisuudesta Maryamia kohtaan, tuli sängyn päällinen pedatuksi sen näköiseksi kuin kukaan ei olisi koskaan nukkunutkaan siinä - ennen viimeistä vilkaisua tuohon lähes viisitoista vuotta vanhempaan osapuoleen, ja Andrean poistumista huoneesta niin hiljaa kuin vain kykeni siinä tilanteessa. Maryamin talon olematta todellakaan ennaltaan tuttu, saatika sellainen jossa mies tunsi olonsa sellaiseksi että hän saisi ja voisi kulkea täysin vapaasti missä vain ilman että joku sanoisi jotain - vaikka ehkä se fiksuin asia nyt ensimmäisenä oli löytää varmaankin keittiö. Jostain tuolta oudosta talosta. Ehkä tieto olohuoneen ja vierashuoneen sijainnista antaisi jotain painoarvoa päättelylle, vaikka vieläkin ajatukset juoksivat kilpaa ääripäästä toiseen viime yöstä, heidän perheeseensä josta ei ollut kuulunut mitään yli vuorokauteen - mikä heidän tilanteessaan ei ollut kovin lohdullinen tieto. Vaikka Chad olikin kertonut äidin ja Sophien olevan isoisän seurassa.

Puisen lattian narisemien saatellen Andrean askelia kohti tuota pientä maalaiskeittiötä, jonka sisustus oli yhtä persoonallinen kuten muutkin talon huoneet – oli Maryam lopettanut hetkeksi teensä hämmentämisen ruokailupöydän ääressä. Korvien kääntyessä hetkeksi kuuntelemaan noita lähestyviä askelia, joiden painosta ja askeltavasta pystyi hetken päästä päättelemään kuka tulija mahdollisesti olisi. Eipä vaihtoehtoja olisi paljoakaan – sillä tämän punatukkaisen naisen lisäksi talossa oli vain Chad ja Andrea. Noista miehistä vanhemman tuskin kävellessä vielä sinä päivänä paljoakaan vammojensa vuoksi vaikka Chad olikin yrittänyt peitellä niitä viimeiseen asti. Tumman vihreiden silmien kääntyessä takaisin alaviistoon pöydän päällä lepääviin papereihin, joista osa oli varjostusvalokuvia Anubiksesta, Zaystä ja Sinistä. Kaikki nuo kuvat olivat ottaneet katolilaisen kirkon palkkaamat henkilöt, joiden päätehtävänä olisi varjostaa määrättyä kohdetta. Nuo tiedostot oli lähetetty sinä aamuna sähköpostiin, josta ne oli tulostettu paperille paremmin tarkasteltavaksi. Lähestyvien askelien ollessa enää kahden metrin päässä keittiön oviaukon suulta, kerättiin kaikki nuo pöydälle levitetyt dokumentit yhteen pinoon, joka käännettiin täysin tietoisesti väärinpäin ja teekuppi laskettiin vielä kaiken sen päälle painoksi.

”Huomenta. Toivottavasti sait nukuttua hyvin.”
Kohteliaan ja muodollisen aamutoivotuksen ottaessa Andrean ensimmäisenä vastaan – vaikkakaan Maryam ei ollutkaan heti pomppaamassa pystyyn keittiön pöydän äärestä, vaan antoi vieraansa itse ottaa tarvitsemansa keittiöstä. Päällisin puolin tämä puolivuotta nuorempi nainen näytti keskittyneen teensä hämmentämiseen lusikalla, mutta todellisuudessa nuo pistävän vihreät silmät tarkkailivat Andreaa aika-ajoin. Etenkin miehen ranteessa näkyvää symbolia, jota ei enää peitelty kuten aikaisemmin armeija aikoina. Silloin Andrea oli selvästi halunnut salata tuon kuvion, mutta nyt vuosien saatossa jokin oli selvästi naksahtanut paikoilleen miehen sisimmässä. Katseen laskeutuessa viimein takaisin seuraamaan lusikan hidasta ympyrämuodostelmaa, josta syntyi aika ajoin kilisevä ääni – palautti Maryam taas hetkeksi mieleensä lukemansa paperit, joissa oli ollut tietoa De Fioren suvusta itsestään. Etenkin ne monimutkaiset symbolit olivat jääneet mieleen ja maininta jostain kiellettyjen kirjasta, jota suvun tehtävä oli ollut vartioida useiden sukupolvien ajan… ja maininta pimeyden demonista, joka repisi maailman riekaleiksi lähemmäs yhdellä käden huitaisulla. Miten kenelläkään voisi olla niin paljon voimaa ja valtaa? Eihän sellaisia olentoja voinut olla olemassakaan… vai voisiko? Maryamin muistaen Anubiksen hopeiset silmät suoraan kasvojensa edessä – nuo silmät, joissa ei ollut silloin yhtään inhimillistä tunnetta jäljellä, pelkkä ääretön tyhjyys vain. Se henkilö, jonka Maryam oli tuolloin kohdannut, oli ollut pahuus itse.

”Mitä aiot tehdä nyt? Aiotko jäädä odottamaan mentorisi parantumista vai lähdetkö itsekin pakosalle kuten muu perheesi? Tiedätkin jo mitä minä ja mentorisi aiotaan tehdä, mutta entä sinä?” Kehon lakatessa nojaamasta kyynärpäiden avulla pöytää vasten ja selkää suoristettiin ryhdikkäämpään asentoon. Pään kääntyessä sillä kertaa kokonaan Andreaa kohti, jotta toinen varmasti näkisi ja kuulisi Maryamin puhuvan vieraalleen.
”Minun mielestäni sinun pitäisi lähteä italiasta.”
Noin, nyt se oli viimein sanottu ääneen mitä Maryam oli koko ajan pyöritellyt päässänsä siitä hetkestä lähtien kun oli kuullut katolilaisen kirkon ottaneen Andrean myös silmätikukseen. Vieläkään tämä ei kertonut Andrealle kirkon luottometsästäjästä, joka varmasti lähetettäisiin minä hetkenä hyvänsä miehen perään. Jos Maryam vain saisi puhuttua Andrean lähtemään ennen sitä… niin kaikki olisi silloin toivottavasti paremmin.

Askeleet, jotka erosivat totaalisesti talon omistajasta joka oli löytänyt jo aamuvarhaisella paikkansa keittiöstä, suuntasivat hiljalleen oikein mitään kiirehtimättä tuota samaista huonetta kohden olohuoneen poikki. Andrea oli ehkä vieläkin väsynyt vaikka olikin saanut osaksi unta, ja toisaalta aina välillä pyörinyt ajatuksiensa kanssa sängyssä - jotka olivat kiinnittyneet vain ja ainoastaan siihen tilanteeseen mihin he kaikki olivat joutuneet. Chadin aiempien sanojen auttamatta ollenkaan tai edes se että isoveli oli tuntenut hyvin selvästi jonkin olleen hätänä Sophiella - se mikä se oli, ei hän osannut suoraan sanoa vaikka tuo kyseinen tunne olikin toistunut muutaman kerran sen päivän aikana. Eikä hän pystynyt mitenkään ottamaan yhteyttä perheeseensä ilman että se aiheuttaisi näille vaaraa mikäli kirkko tosissaan aikoisi saada heidät kaikki kiinni, sen tottakai turhauttaen Andreaa hyvin paljon olihan perhe läheinen ollut aina. Aurinko, joka oli noussut jo korkealle taivaan pinnalle luoden tuohon pieneen, vaikkakin hyvin erikoisella tavallaan kotoisaan keittiöön joka oli ihan yhtälailla soinnussa muuhun taloon sekä sen omistajaan, jonka uniset silmät näkivät hyvin selvästi istuvan pöydän ääressä kupin kanssa sekä papereiden, jotka oltiin käännetty selvästi tarkoituksen mukaisesti ympäri jotta ulkopuolinen silmä ei pystyisi näkemään niiden sisältöä. Ja sillä hetkellä, se oli Andrealle aivan yksi ja sama mitä ne sisälsivät sillä hetkellä - vaikka asia olisi ollut aivan toisin mikäli tämä puolivuotta vanhempi osapuoli olisi tiennyt niiden papereiden pitävän sisällään tietoa isoisästä ja enoista, ja mitä kirkko oikein suunnitteli sillä hetkellä. Mutta toistaiseksi, Andrea ei halunnut olla tökerö vieras sillä he olivat saapuneet aamun pikkutunneilla naisen vieraaksi ja ainakin Andrean oma läsnäolo edes lähimailla olisi hyvin vaarallinen tuolle kaksikolle jotka sattuivat kumpikin olemaan kirkon leivissä omalla tavallaan - ja he kaikki kyllä tiesivät että kirkko ei todellakaan katsonut vihollisen piilottamista hyvällä. 

Maryamin lausuessa ensimmäisenä aamun toivotukset kohteliaisuuden nimissä, vaikka tämä ei kääntänyt katsettaan vielä täysin kunnolla tulokasta kohden. Andrean tyytyen vain muodollisesti vastaamaan takaisin niinkuin asialliseen käytökseen kuului ja myöntymään että sänky oli ollut mukava - samalla selän ollen kääntyneenä naista päin lasihyllylle. Toinen kun ei ollut vielä tässä kohtaa noussut ylös tai osoittanut mitään toputtelevaa hääräävästä vieranvaraisuudesta jossa vieraan piti vain pysyä paikoillaan tekemättä mitään, antoi se tottakai nopeasti oikeanlaisen oletuksen että Andrealla olisi periaatteessa vapaat kädet toimia - kurotettiin ylemmältä hyllyltä kaksi kahvimukia joista toinen asetettiin odottamaan vielä tiskipöydälle rauhassa - kun taas toinen täytettiin vain yksinkertaisesti kylmällä vedellä täyteen. Edes armeija aikoina Andrea ei ollut päässyt kofeiinin makuun mitä tuli kahviin, eikä ilmeisesti Maryamkaan vaikka yöt ja päivät olivatkin olleet hyvin väsyttäviä ja silti energiaa tarvittavia - mutta valitettavasti heidän kanssaan oli tämä vanhin yksilö - joka tiedettiin kyllä nauttivan tuota kofeiinijuomaa armeijallisen ihmismäärän edestä lähes päivittäin oli tilanne mikä vain. Ja Chad oli valitettavasti heistä heikoimmassa kunnossa fyysisesti, joten tämän ei todellakaan annettaisi edes yrittää rasittaa itseään vielä. Joten oppilaan päätyen napauttamaan selvästi vanhemman kahvinkeittimen päälle valmiiksi jotta se helpottaisi mahdollisesti tulevaa hetkeä - kääntyen lopulta ympäri istuutuakseen myöskin tuon pöydän ääreen jossa hiljaisuus oli ollut läsnä jo jonkin aikaa vaikka Andrea oli kyllä hyvin selvästi tuntenut Maryamin tutkivan katseellaan tuota ranteessa olevaa polttomerkkiä jota vanhempi oli piilotellut ensimmäisenä armeija vuotena selvästi toisin kuin nyt. Kummankaan aluksi kiirehtimättä lisäilemään sanoja tuohon hiljaisuuteen jossa kahvinkeitin porisi omaa tahtiaan, miehen itse jaksamatta sillä hetkellä miettiä suorassa istumista joten keho liukui hieman makaavampaan asentoon niin että niska retkahti tahallisesti tuolin selkänojan päälle kuin venyttäen samalla ja silmien sulkeutuen automaattisesti kokonaan kiinni katseen edestä. 

Samassa terävöityneen kuulon erottaen naisen äänen joka vakavissaan kysyi suoraan oliko Andrea päättänyt tekemisensä  - muistuttaen jälleen Chadin ja Maryamin suunnitelmasta johon kuului edelleen kirkkoon soluttautuminen - se oliko se sitten hyvä idea (Andreasta ei todellakaan) oli ilmeisesti vain näiden päätettävissä eikä näihin kahteen ilmeisesti järkipuhe toiminut mikäli jotain oltiin päätetty. Tuon lauseen kuitenkaan saamatta mitään aikaiseksi miehessä itsessään joka näytti nukkuvalta, vaikka todellisuudessa jokaikinen aisti oli enemmän läsnä nyt kun näköaisti oltiin suljettu hetkellisesti pois - pienen kilinän joka lähti Maryamin mukista ja lusikasta tuntuen korviin hyviin voimakkaalta kuin oikestaan kaikki äänet tuossa pienessä tilassa - tämän kuitenkaan vastaamatta. Niin mitä hän tekisi? Jos hän tietäisi, hän ehkä olisikin voinut vastata edes jotain mutta valitettavasti Andrealla oli erittäin vähä hyviä vaihtoehtoja, joista Maryam toikin hetken päästä oman mielipiteensä: joka kehotti lähtemään Italiasta. Huvittuneen hymyn kohoten hitaasti huulien pinnalle vaikka vieläkään silmät eivät avautuneet. Ja valitettavasti Andrea oli Maryamin kanssa samaa mieltä mitä tuli viisaampaan mahdollisuuteen vain lähteä - sillä edelleenkin kirkko oli enemmän hänen kaulassaan kiinni, eikä näillä menisi kauaa huomata hänen oleskelunsa näiden silmien alla. Mutta toisaalta Chad oli myöskin tuonut hyvin selvän pointin, johon kuului se että ilman suojaa Anubis puolestaan olisi niskan päällä mikäli koskaan näiden kahden tiet kohtaisivat toisensa sattumalta tai tahallisesti - sekä mentorin että oppilaan tietäessä aivan liian hyvin että Andrea oli kaukana valmiista kohtaamaan isoisäänsä ja tämän demonia silmästä silmään - ja vielä selviytyä kohtaamisesta. 

"Niin... sinullahan ei ole perässäsi kirkon salaisia pikku kerholaisia jotka enemmän kuin mielellään ottaisivat käyttöön "noitavasaran"-vanhat opit käyttöönsä perheeni pyyhkiyttämiseksi maanpinnalta. Ja toisaalta ei myöskään demonia, joka on paljon pahempi kuin itse paholainen, ja joka myös - mielellään näkisi elämänvalon sammuvan silmistäni ja kuulisi viimeisen hengen vetoni." Sarkastisen äänen lausuessa tuon lauseen, vaikka jo pelkkä kirkon herjaus - joka kaikessa kirouksessaan sattui olemaan Maryamin "perhe" - oli kuin suora huitaisu tulisella kepillä päin kasvoja. Andrean voimatta vain olla kirkon kanssa samaa mieltä jokaisesta asiasta, varsinkin kun siihen liittyi viattomien satuttaminen. "... Kai ymmärrät, että kirkko aikoo myös etsiä Adetten ja lapsen käsiinsä aivan yhtälailla kuin meitä muitakin vaikka isoisä kielsikin esikoisensa. Ja jos Chad jää kiinni, kirkko lähtee todennäköisesti hänen perheensä perään. Ei väliä onko henkilö lapsi vai aikuinen, nainen tai mies - rakas kirkkosi ei tule koskaan olemaan pahoillaan sen enempää viattomasta ihmisestä kuin siitä mitä teille kirkon nappuloille tapahtuu. Se on heille aivan yksi ja sama, vaikka demoni repisi teistä jokaikisen riekaleiksi matkalla ja valmistaisi itselleen juhla-aterian - kunhan vain he saavat haluamansa." Kuivan hymähdyksen nousten kurkusta kaiken tuon jälkeen, vaikka mies tiesi tasantarkkaan sanojen olevan hyvin iso virhe tuon naisen seurassa joka oli kokoikänsä ollut uskollinen Katolliselle kirkolle ja elänyt näiden oppien mukaisesti, vaikka toisaalta edelleenkin Andrealle ei tuottanut niinkään vaikeuksia sanoa asia suoraan vaikka sanat eivät olleetkaan vain hyväntahtoista rupattelua jolla naamioitiin kaikki alle. Niskan tullen nostetuksi hitaasti takaisin suoraan ryhtiin hartioiden päälle, aukesivat silmät hitaasti ja kohdistuivat suoraan keskutelukumppaniinsa nähdäkseen tuon reaktion paljon paremmin. Auringon valon osuen puolestaan miehen silmiin, korostaen kahta väritystä aivan erilailla - merenpihkaa, joka oltiin peritty isältä ja joka korostui kaikkein eniten paistavan keskiauringon valossa ja illan hämärtyessä - ja äidiltään saatu hopeinen, joka muistutti valitettavasti Anubiksen omaa katsetta tavallaan ja korostui aamuauringossa ja pimeydessä tietyissä kulmissa - näiden kahden ollen siltikin maagisesti sopusoinnussa keskenään kaiken järjen vastaisesti - muodostaen yhden hyvin mieleenpainuvan katseen jota tuskin pystyisi unohtamaan noin vain - ja sen pysyen kokoajan naisen omissa hyvin pistävän vihreissä, joista ei koskaan nähnyt merkkiä luovuttamisesta. Asteen raskaamman huokaisun karaten lopulta huulten lomasta samalla kun mukia nostettiin huulien väliin juotavaksi, - mutta ennenkuin savinen reuna kosketti huulten pintaa kerettiin lausumaan silti "... Teidän vuoksi, aion kyllä lähteä." 

Andrean suodessa tuon hyvin yksinkertaisen vastauksen, joka olisi kuulostanut kenen tahansa korvissa hyvin tekopyhältä lähteä muiden takia vaikka tämän henki oli kirjaimellisesti hiuskarvan varassa mikäli mies jäisi kiinni. Mutta toisaalta, tuo yksi lause taisi jälleen kertoa jotain vanhemman ajatusmaailmasta jossa tällä oli hyvin huono (tai hyvä, riippuen katsojasta) laittaa muiden hyvinvointi itsensä edelle. Valitettavasti vastaus ei ollut suonut kuitenkaan tarkennusta milloin Andrea aikoisi lähteä - sillä valitettavasti edelleen - Chadillä oli ollut kyllä hyvä pointti vihollisalueen suojasta itsestään isoisältä - vaikka samalla se tarkoitti että hän olisi paljon lähempänä ja helpommin löydettäessä katolliselle kirkolle. Ja sitten oli tietenkin heidän isänsä yritys, jota Andrea ei olisi halunnut jättää täysin kenelle tahansa hoidettavaksi. 

Hiljaisuuden laskeutuen tuohon keittiöön, tuossa kuuluen vain kupin hieman äänekkäämpi kopahdus puista pöydän pintaa vasten kun tuo hyvinkin hyvin pidetty juomaväline asetettiin pois käsistä, Andrean selvästi miettien jotakin hyvin syvällä tasolla oman väsymyksensä lävitse, sillä se yksi ajatus oli pitänyt häntä hereillä suurimman osan heidän lepoajastaan. Varsinkin kun eiliset tapahtumat ja tuntemukset kummittelivat vieläkin mielessä "... Mistä sait tai löysit isäni kellon Maryam?" Hänen oli pitänyt kysyä sitä jo paljon aiemmin sillä olihan se erikoista että kaikista ihmisistä juuri Maryam oli palauttanut kyseisen esineen, vaikka nuorempi ei ollut tavannut koskaan De Fioren perheen päätä missään kohtaa tai edes se että kyseinen kello oli ollut jopa perheen sekä sairaalan ihmetykseksi hukka teillä lähes heti isän kuoleman jälkeen. 

Hiljaisuuden vastaten aluksi pelkästään takaisin Andrean suunnalta – kohottautuivat naisen pistävän vihreät silmät takaisin mieheen itseensä, joka sillä hetkellä näytti enemmän nukkuvalle tuolissa istuessaan. Miehen pitäen silmänsä ummessa ja roikottaen tahallaan päätänsä aavistuksen taaksepäin. Maryamin ehtien jo hetken toivomaan – ettei Andrea vastaisi mitään naisen viimeisiin sanoihin, mutta silloin tumman rauhallinen ääni alkoi puhumaan tämän nuoren miehen omia ajatuksia julki, mitkä olivat selvästi kaivaneet mieltä hetken. Sanojen mitenkään ylistämättä katollisen kirkon vanhurskautta tai pehmentämättä sitä tosi seikkaa mitä Maryamille ja Chadille tulisi tapahtumaan, jos nämä jäisivät kiinni petoksestaan. Jokaisen sanoista lyöden yksittäisen naulan henkisellä tasolla naiseen itseensä. Mitään kertovan hymyn pilkahduksen häivähtäen lopuksi naisen punertavilla huulilla. Eleen ollen niin mitätön, että se sai jo uskomaan elettä enemmän illuusioksi kuin hetki sitten tapahtuneeksi.
”Voimme siis vain toivoa, ettei kirkko koskaan saa tietää totuutta meistä…” Teekupin tullen lasketuksi alas pöydälle ja jääden siihen. Kummankaan käsistä kuitenkaan vielä laskematta irti tuosta keraamisesta mukista. ”Sillä jos niin tapahtuu, on kuolemamme silloin jo sinetöity ilman oikeudenkäyntiä.”
Maryam tiesi tämän kaiken vallan hyvin. Tiedostaen kyllä ne kaikki vakavimmatkin riskit mitkä vaanivat koko ajan seuraavan kulman takana. Yksikin väärä siirto tuossa pelissä kirkkoa vastaan voisi olla loppu kaikelle. Etenkin Chadille – vaikkakaan Maryam ei tiennyt miehen kuuluvan uuteen salaseuraan ja toimittavan vain peiteroolia katollisen kirkon pappina.

Andrean kysyessä lopuksi suoraan mistä Maryam oli saanut sen kultaisen taskukellon, jonka tämä oli luovuttanut miehelle takaisin aikaisemmin (ennen katollisen kirkon hyökkäyksiä ja vainoamista). Huulten ehtiessä raottumaan jo aavistuksen jonkinlaisen kelpuutettavan vastauksen edestä – kunnes silloin eteisen pöydällä sijaitsevan kännykän alkaen soimaan terävästi. Naisen ottaen tämän tilaisuuden enemmän kuin mielellään tekosyyksi poistuakseen paikalta ja jättäen vastaamatta kysymykseen. Miten Maryam olisi sen selittänyt Andrealle, että tämä oli saanut taskukellon aikoinaan Chadiltä, joka puolestaan oli silloin pyytänyt naista antamaan esineen uudelle omistajalleen, kun sopiva aika olisi kulunut. Tämän nuoren naisen todellakaan tietämättä taskukellon kuuluneen Andrean isälle – jos Chad ei olisi sitä kertonut. Se miten tuo vanhempi mies oli itse kellon aikoinaan saanut itselleen… sitä ei ollut kerrottu (ja tuon tiedon Chad veisi mukanaan hautaansa asti tarvittaessa). Siihen aikaan aamusta olevan soittanut osoittautuen hänen parhaaksi ystäväkseen. Adetten kertoen olevansa Maryamin yllätykseksi italiassa.
________

Auton, johon lopulta olivat nousseet kyytiin kaikki, pysähtyen tunnin ajomatkan jälkeen syrjäiselle betonikentälle, joka hetken tarkkailemisen jälkeen alkoi tuomaan mieleen lentokoneiden hätälaskeutumispaikan kaupungin laitamilla. Juuri tuonne kyseiseen paikkaan oli myös laskeutunut tunnistamaton armeijan rahtilentokone, jonka ympärillä parveili vielä selvästi henkilöitä näiden pakatessa konetta selvästi lähtökuntoon. Samun nousten autosta vasta viimeisempien joukossa. Tämän vasta kolmentoista vuotiaan pojan katsoen näkemäänsä silmät suurina ja suu auki hämmennyksestä. Mihin ja keihin henkilöihin tämä olikaan oikein sekaantunut? Mitä tämä kaikki oikein oli?
Anubiksen tavoittaen kentän laitamilta lopulta katseellaan sen tietyn henkilön, jonka tämä varta vasten olikin halunnut nähdä paikan päällä (ihme kyllä kun otti huomioon kuka kyseinen henkilö oli). Hyvin pistävän hopean ja siitä vastakohtaisesti vihreän kohdistuessa viimein toisiinsa pitkän ajan jälkeen, hyvin pitkän ajan. Anubiksen, Pandoran, Eveyn, Sophien ja Samun päästessä hetken ajan kuluttua kuuloetäisyydelle – käveli tämä mieshenkilö myös vastaan. Ryhmästä vanhimpien tunnistaen henkilön Zayksi, jonka vaatetus ei jättänyt arvailujen varaan palkkasotilaisiin kuulumisesta. Zayn katsoen Anubista kylmän tyynesti, vaikka tämä olisi voinut hyökätä toisen kimppuun monestakin syystä, kaikkein eniten siitä viimeisestä mikä oli johtanut miehen pidättämiseen).
”Anubis.”
”Zay.”
Miesten lausuessa toistensa nimet mitään tunteita näyttämättä. Kuin kaksi täysin toisilleen vierasta olevaa henkilöä – ei todellakaan isän ja esikoispojan kaltaisesti. Vihreiden silmien käyden tuon muun ryhmän lävitse, josta näytti puuttuvan Andrea ja Chad. Loppujen lopuksi tämä mies ei kyseistä välittänyt pätkääkään, mutta syntyjään tarkkaavaisena henkilönä pienetkin yksityiskohdat ja huomiot antoivat itsensä julki tavalla tai toisella.
”Kone lähtee tunnin päästä. Olkaa valmiina silloin.”
Sen enempää alkamatta selittämään yksityiskohtia tai edes avaamaan syytä mikä ihme oli saanut Zayn suostumaan tähän auttaakseen ns. ”perheensä” ulos Euroopasta… siihen osoitettua vastausta tuskin tultaisiin kuulemaan tuohon huulilta. Zayn kääntyessä uudelleen lentokoneen suuntaan ja kävellen konetta lastaavien sotilaiden luokse antaakseen näille vielä jotakin toiminta ohjeita sen jälkeen, kun kone olisi noussut ilmaan ja jättänyt italian taakse pysyvästi. Zayn kertomatta sitäkään vielä ääneen, että tämä ja Adette tulisivat myös samalle lennolle. Tämän hyvinkin kylmäkiskoisena tunnetun miehen aikomatta myöskään jäädä odottamaan mahdollista kirkon hyökkäystä – vaikka se ei ehkä satuttaisi pahasti miestä itseään, mutta kun oli kyseessä Adette ja tämän syntymätön lapsi… ei riskiä alettu ottamaan.

Jokaisen heistä aloittaen oman pakomatkansa tuon päivän aamuna,
missä heistä ikinä sattui olemaankaan tuona hetkenä.

Viikot olivat kuluneet eteenpäin Italian maalla tapahtuneesta hyökkäyksestä, joka oli lopulta ajanut jokaikisen Anubiksen verilinjaan kuuluvan piiloutumaan Katollisen kirkon silmien alta. Vähän liiankin hyvin sillä Katollisen kirkon sisällä paine oli alkanut nousemaan niiden sisällä vähitellen mitä enemmän aikaa kului ja mitä enemmän aina uudet johtolangat olivat osoittautuneet vesiperiksi tai jopa pahimmilaan täysin tekaistuiksi. Olon itse metsästäjien keskuudessa läheni kuin painekattilan sisällä olemista, joka oli valmis läikkymään minä hetkenä hyvänsä ylitse, kiitos ylempien johtohahmojen jotka olivat viimeisten viikkojen aikana alkaneet vaatimaan isompia tuloksia, jota ei kuitenkaan oltu voitu toteuttaa. Kuinka vaikeaa muka yhden perheen jäjitys olisi?! Varsinkin kun mukana oli pieni lapsi, eihän nyt kokonainen perhe johon kuului useampi sukupolvi, voinut vain kadota kuin ilmaan yhdellä kertaa?!

—

Puisen portaikon naristen jo ties kuinka monennen kerran kun kevyet askeleet juoksivat ylös ja alas muutaman minuutin välein muuttolaatikoiden kanssa, kertoen jokaiselle talon sisäpuolella olevalle henkilölle Sophien sen hetkisen sijainnin - joka sillä kertaa oli laskeutumassa takaisin ensimmäiseen kerrokseen. Onneksi Sophie itse oli parantunut rokkotaudistaan ja muutenkin oli jälleen oma energinen itsensä, vaikka tytölle oltiinkin kehotettu olemaan jo useampaan kertaan varovaisempi kantaessaan laatikoita rappusissa - varsinkin kun tämän vauhti ei ollut tuntunut hidastuvan varoituksista huolimatta. Onneksi aina välillä Sophien saadessa tarpeekseen muuttolaatikoiden tutkimisesta ja järjestelystä, oli tämä rauhoittunut edes sen verran että tyttö oli etsinut isovanhempansa käsiinsä - Evey kun oli ollut jo hetken aikaa varattuna olohuoneen puolella Samun kanssa.

“Näyttäisi siltä että polvesi on parantumassa hyvää vauhtia.” Kaksikosta vanhemman viimein todetessa, hopeiseen katseen noustessa uudelleen Samun ruskeisiin silmiin rauhoittavasti hymyn kanssa merkiksi että toinen voisi olla jälleen huoletta - sillä jalka tulisi varmasti kuntoon enemmin tai myöhemmin, vaikka tottakai tarvitsisi edelleen lepoa ja tarvittavaa lääkitystä - puhumattakaan sitten siitä että Samu saisi edelleen pitää polvitukea - vaikka poika olikin jo  muutaman kerran ollut hyvin rehellinen siitä kuinka ärsyttävä kyseinen apuväline oikein oli jalassa. “... mutta ainakaan saat lepuutella kun me muut teemme rankemmat työt.” Evey totesi vitsillä viitaten sanoillaan viime viikkojen aikana lisääntyneeseen tavaran määrään muuttolaatikoissa, joista osa oli Andrean lähettämiä Italiasta — ainakin siis ne tärkeimmät mitä pääasiassa Sophie oli halunnut huoneestaan - kuten unipäiväkirja ja kirjoja ylipäätänsä sekä muutama tärkeä valokuva.
Mutta tottakai koska heidän täytyi olla varovaisia sijainnin paljastumisesta, - kesti kuljetuksilla normaalia kauemmin saapua kohteeseensa, puhumattakaan sitten siitä että paketit lähetettiin väärillä nimillä usean välietapin kautta – sekä se että Pandora oli (onneksi) onnistunut ylipuhumaan Eveyn muuttamaan suunnitelmiaan aavikon suhteen ainakin toistaiseksi.

Ja tottakai lapset olivat hämmentyneitä tapahtumista … Samu nyt varsinkin, joka ei edelleenkään tiennyt juuri mitään tapahtumista - mutta erityisesti Sophie, joka oli puolestaan alkanut esittämään kysymyksiä jotka vaativat vastauksia ja tietämättä seikkailivat hälyttävästi välillä niitä keskustelunaiheilla mitkä oltiin kuopukselta kielletty alusta lähtien tämän omaksi parhaaksi. Mutta mitä enemmän vaara oli ollut polttavan lähellä viime aikoina … sitä enemmän Evey oli alkanut miettimään oliko Sophien suojelu salaamisella sittenkään parhain vaihtoehto. Mitä jos Sophien tietämättömyys veisi tämän vain entisestään vaaraan, varsinkin kun tätä oltiin jahdattu jo kerran Italiassa? Varsinkin kun tämä ei osannut vielä suojella itseään samalla tavoin kuin he muut, saatika ymmärtäisi pitää ympäristöön tarkkailun alla jatkuvasti … Entä taas jos historia toistaisi itseään ja Sophie joutuisi kohtaamaan maailman todellisen julmuuden samalla tavoin kun Evey oli aikoinaan? Pelkkä vastaavan tilanteen ajattelukin sai rintakehää puristavan huolen päällimmäiseksi. Kuka muka haluaisi sellaista kokemusta omalle lapselleen itse koettuaan saman.

Eveyn odottaen että Samu saisi laskettua housun lahkeen takaisin alas tutkinnan jälkeen, ennenkuin naisen täytyi vakavoitua hetkeksi. “Samu…” Pehmeän äänen aloittaen asteen vakavemmalla painolla merkiksi tuolle kolmetoistavuotiaalle pojalle ettei tämä ihan vielä kerkeäisi lähteä karkuun omille teilleen, sillä yleensä Samu ei jaksanut kovin pitkään pysytellä paikallaan kuultuaan mikä tilanne tämän polvella olisi. Mutta heidän oli pakko puhua toisen sen hetkisestä tulevaisuuden näkymästä - sillä edelleenkin täysi faktahan oli että mikään maan ja taivaan välillä ei lukittaisi Samua jäämään heidän luokseen sen jälkeen kun tämän jalka olisi parantunut mikäli tämä sitä ei halunnut. Mutta se kaikki riippui jälleen täysin Samusta, joka oli ainakin omien sanojen mukaan tähän asti ollut katulapsi ja asunut aiemmin mitä ilmeisemmin katollisessa poikakodissa. Joten minne tämä menisi? Takaisin poikakotiin? Vai karkaisiko tämä uudelleen kadulle heti ensimmäisen mahdollisuuden tullessa? Mistä tämä saisi tarvitsemansa lääkkeet ja ruoan itselleen päivittäin pitääkseen diabeteksensa kurissa?
“... Kuten sanoin, jalkasi alkaa paranemaan - joten halusin kysyä mitä haluat tehdä sen jälkeen?” Asennon joka siihen asti oli pysynyt nojautumassa lähemmäs polvia vasten että Evey oli pystynyt näkemään Samun jalan paremmin, alkaen suoristumaan hitaasti oikeaan ryhtiinsä tietynlaisella varovaisuudella, minkä Evey laittaisi vain pitkään jatkuneen paikallaan istumisen syyksi.
“En voi tietenkään pakottaa sinua jäämään mikäli sitä et halua, - tottakai jos haluat palata takaisin Italiaan - autamme parhaamme mukaan… vaikka pelkäänkin että karkaat uudelleen kadulle - etkä saa lääkkeitäsi ja ruokaa tarvittaessa.” Naisen tuoden selvästi huolensa ilmi nuoremmalle, - joka valitettavasti oli edelleen vain kolmetoistavuotias lapsi joka oli vain päätynyt paskamaisen tilanteen väliin täysin sattuman varassa - ja no, rehellisesti, Samukin varmasti ajattelisi että mikä tahansa muu kasvatuskoti tai vastaava olisi turvallisempi ja parempi kuin he sillä hetkellä. Varsinkin kun puhuttiin niistä syistä mikä oli ylipäätänsä aiheuttanut pojan saamaan polvensa sijoiltaan.

Jokaisen vihlaisun tullessa polven alueelle sitä mukaan mitä tuo vanhempi nainen käsitteli aluetta, eivät ne saaneet siltikään tätä nuorta tummatukkaista miehen alkua vetäisemään alaraajaa pois kauemmaksi toisen käsittelyn alta. Jokaisen vihlauksen aikana pojan muistoista kohoten muisto paljon kivuliaammasta muistosta, joka oli kohdistunut hänen isosiskoonsa. Niiden muistojen rinnalla tämä ei olisi todellista kipua ja juuri nuo muistot antoivat Samulle yllättävän paljon voimaa kolmetoistavuotiaaksi, että tämä ei koskaan paennut sellaisen kivun alta, jonka oli päättänyt kestää vaikka sitten hampaat irvessä.

Eveyn esittäessä ääneen viimeisen lauseensa, joka kysyi suoraan aikoisiko Samu palata italiaan vai suostuisiko tämä jäämään heidän luokseen, joka voisi taata huomattavasti paremmin säännöllisen ruoan ja lääkkeet diabetekseen… ei tämä kolmetoista vuotias nuorukainen ehtinyt vastaamaan mitään avaavaa ennen kuin portaikosta kuului terävä kolina ja turhautumisesta kuuluva sihahdus, joka kuului selvästi Sophielle (ilmeisesti yksi muuttolaatikoista oli päättänyt pettää pohjasta ja nyt kaikki sen sisältämät tavarat olisivat levinneet pitkin portaikkoa). Lähes puoliksi auenneiden huulten laskeutuen takaisin yhteen ja laiha keho oli jo ponnistettu ylös tuolilta, josta se nilkuttaen vietiin katsomaan oven taakse avautuvaan portaikkoon, jonka alapäässä Sophie seisoi rikkinäinen laatikko sylissään ja kun katsetta vietiin portaikkoa pitkin – niin pystyi näkemään lähes jokaisella portaikolla jonkinlaisen pienen tavaran, joka oli päättänyt heittäytyä ulos laatikosta heti tilaisuuden tullen.

Samun ehtien ottamaan melkein kolme askelta lähemmäksi Sophieta, aikomuksenaan auttaa tavaroiden keräämisessä, vaikka olikin vielä raajarikko rumasti sanottuna, mutta viimeisen askelman aikana portaikon yläpäästä alkoi kuulumaan selviä raskaampia askelmia. Tuona yhtenä hetkenä ajan ja ympäröivän maailman kuin pysähtyen hetkeksi kirjaimellisesti. Samu ei tiedostanut miten se tapahtui ja missä vaiheessa – vai oliko edes mitään edes päässyt tapahtumaan hetki sitten… mutta kun aika lähti uudestaan liikkeelle silmänräpäytyksen aikana – oli Sophien sylissä oleva laatikko ehjä ja kaikki sen sisältämät tavarat palautuneet takaisin laatikkoon. Anubiksen astuen viimeisen porrasaskelman alas ja ojentaen tyttärentyttärelleen tämän unohtuneen unipäiväkirjan ja tumman rauhallisen äänen sanoen jotakin tavaroiden unohtamisesta kaiken kiireen keskellä. Hopeisten silmien katseen kääntyen hetkeksi nuorukaisen olinpaikkaa kohden. Samun aluksi vain jotenkin tuijottaen pysähtyneenä takasin, kunnes tajusi olevansa sillä hetkellä tarkkailun kohde. Samun palauttaen itsensä takaisin yllättävän nopeasti toimintakyvylliseksi ja kohdistaen tällä kertaa puheensa suoraan Sophielle.
”Anteeksi jos säikytin sut ryntäämällä tähän äkkiseltään. En vaan ollut täysin varma tarviitko apua vai onko kaikki jo okei.”
Samun nostaen toisen kätensä takaraivolleen ja naurahtaen keventävästi kuten tällä oli aina tapana, kun tilanne alkoi vaikuttamaan liian epämukavalle. Anubiksen mittaillen katseellaan koko ajan tuota vasta kolmentoista ikävuoden täyttänyttä poikaa. Etenkin demoni noiden silmien takana katsoi tarkkaavaisesti ja ei todellakaan pitänyt näkemästään sen hetken ajan, kunnes sekin viimein ymmärsi jotain merkittävää tuossa nuorukaisessa ja se ajatus sai demonimaisen hymyn kohoamaan silmiin asti näkymättömästi.

Anubiksen tumman rauhallisen äänen todeten jotakin tilanteen jatkamisesta rauhassa ennen kuin askeleet veivät tuon vanhemman miehen kauemmaksi kaksikosta ja juuri siihen samaan huoneeseen missä Evey vielä oleskeli, kun oli tutkinut Samun polven kuntoa. Oven sulkeutuessa näiden kahden peitoksi yksityisestä syystä.
”Taidat olla huolissasi tuosta ihmislapsesta enemmän kuin haluat ulkopuolisten ymmärtää …vai olenko väärässä, tyttäreni?”
Tumman äänen aloittaen oman puheen vuoronsa, kun olohuoneen liukuovi naksahti kiinni jäljessä ja keho vietiin kiireettömin elein istumaan siihen samaiselle vastapäiselle tuolille missä Samu oli istunut noin kolmekymmentäminuuttia sitten. Riivaajan Anubiksen hopeisten silmien takana katsoen Eveytä punnitsevasti koko ajan takaisin.

Olohuonetta erottavan liukuoven sulkeutuessa hiljaa naksahtaen tuon vanhemman miehen jäljessä, ei tämä nuorempi miehenalku voinut olla kääntämättä hetkeksi korviaan suljettujen ovien taakse. Nuorukaisen tehden sen osittain automaatiolla – sillä kadulla eläminen oli opettanut ottamaan kaikesta selvää tarpeen vaatiessa, etenkin jos sillä pystyi varmistamaan oman selustansa tiukan paikan tullessa. Samu ei oikein itsekkään osannut selittää itselleen mikä sai tämän olemaan aavistuksen varovainen Sophien isoisän seurassa, vaikka vanhempi mies olikin pelastanut silloin heidät joltakin siellä syrjäisellä talolla italian maaperällä. Ajatusten painuen sen hetken ajaksi tuohon viikkojen takaiseen muistoon, joka oli kokonaisuudessaan jäänyt mysteeriksi. Mitä loppujen lopuksi oli silloin tapahtunut talolla ja sen jälkeenkin? Arabian kielisen keskustelun vastatessa uteliaalle korvaparille takaisin – oli Samu jo ottanut tuon pienen välimatkan umpeen Sophien luokse ja vastannut myöntävästi takaisin kolmevuotta nuoremmalle. Sophien lähtiessä edeltä kiipeämään portaita uudelleen yläkertaan – vilkaisi Samu vielä pikaisesti olkansa ylitse olohuoneen suljetun oven suuntaan. Ehkä hän joku päivä saisi selkoa noista kaikista, mutta etenkin hän halusi päästä jyvälle tuosta hopeakatseisesta miehestä, joka ei päällisin puolin antanut mitään ylimääräistä näkyville kasvoillaan kuin olisi tilanteeseen nähden pakko… ja juuri tuo piirre sai Samun liiankin uteliaaksi Anubiksen suhteen.

"Kuvittelen että Sophien unipäiväkirja ei ollut kovin mieltä avaavaa luettavaa?" Eveyn sanojen saaden hopeisen katseen kohoamaan uudelleen miehen tyttären identtisiin silmiin, joiden väritys oli kuin peilikuva isänsä omista, mutta niiden sisin ei ollut onneksi niin synkkä kuin vanhimalla… vielä.
”Oletan, että olet lukenut tyttäresi kirjoittamaa kirjaa pariinkin otteeseen…” Tuon pienen hetken aikana suupielen kohotessa kuin illuusiomaiseen puolinaiseen hymyyn. Ele oli mitätön, mutta se riitti kertomaan ihmispuolen olevan sillä hetkellä enemmän esillä Anubiksessa, joka oli pyrkinyt toimimaan mahdollisimman normaalisti noiden kuluneiden viikkojen aikana, etenkin Sophien ja Samun läsnä ollessa (nuorempien tietämättä edelleenkään mikä tämä heitä auttanut mies oikeasti oli ja mihin tämä todellisuudessa kykeni).
”…mutta en voi syyttää sinua teoistasi, sillä olen toiminut niin itsekin sinun ollessasi teini-ikäinen ja olin yhtä suojelevainen.” Anubiksen jatkaen lauseensa loppuun yhtä rauhanomaisesti kuin oli sen aloittanutkin. Tämän kuitenkaan mainitsematta mitään Eveyn ja Michaelin tapauksesta, kuinka se oli aikoinaan nostanut suojelushalun pintaan… ja kuinka se kaikki oli lopulta päättynyt liiankin traagisesti Michaelin kohdilla.

Eveyn viimeisen kysymyksen vaimentaen kohonneen muiston Michaelin kuolin yöstä takaisin horrokseensa ja Anubiksen parantaen istumaryhtinsä pienellä liikkeellä, kunnes antoi itsensä nojautua kyynärpäillään reisiään vasten ja ottaen paljon rennomman asennon päällisin puolin, vaikka todellisuudessa tämä oli kaikkea muuta kuin rento sen hetkisessä elämäntilanteessa. Tuon pienen hetken aikana isän katsoen tytärtään sen enempää mitään miettimättä. Päivän paistaen huoneeseen verhojen lomasta ja valon kimaltaen hentoisesti Eveyn vaaleassa tukassa. Auringon säteiden leikitellessä nuoremman kasvojen piirteissä ja tehden Eveystä sen hetken ajan kauniin sekä hauraan näköisen, mutta silti samaan aikaan naisesta hohkaava aura puhui toista kieltä. Anubiksen aistien tyttärensä muuttuneen vuosien myötä paljon… etenkin Giovannin poismenon jälkeen, josta oli kulunut jo kaksi vuotta. Anubis olisi kai voinut sanoittaa ajatuksensa ääneen, kertoa toiselle, kuinka oli oikeasti kiitollinen, että sai nähdä vielä tyttärensä sen kaiken jälkeen, jotka olivat lopulta ajaneet Anubiksen lukitsemaan itsensä ranskan maalla sijaitsevaan katakombiin ja antautumaan riivaajallensa. Kaikki ne teot mitkä Anubis oli tehnyt… ja siitä huolimatta Evey oli etsinyt hänet uudelleen.

”Oletko puhunut vielä äitisi kanssa jatko suunnitelmasta?”
Tumman rauhallisen äänen aloittaen tapansa mukaan puhumaan asian vierestä. Välttäen hyvin tietoisesti tuon tunteista puhumisalueen tai minkään muunkaan sellaisen, joka olisi mennyt miehen ulkokuoren taakse liiaksi. ”Uskon, että ymmärrät itsekin, että kauaksi aikaa paikoilleen jääminen ei ole hyvä idea tässä kohtaan. Katolilainen kirkko etsii jatkuvasti ja jos he saavat pienenkin vihjeen olinpaikasta, lähtevät he seuraamaan jälkiä itsepintaisesti kuin pahaiset ajokoirat ketun perässä.” Anubiksen mainitsematta tietenkään sanoissaan itseään ja omia suunnitelmiaan. Tuona hetkenä häntä kiinnostaen mitä Evey aikoisi tehdä – sillä olihan tällä Samu ja Sophie huolehdittavana. Zay ja Adette olivat lähteneet jatkamaan matkaansa jo heti pari viikkoa sitten, koska Zay halusi tyttärensä mahdollisimman turvalliseen paikkaan ennen lapsenlapsensa syntymää. Sin perheineen ja Azra lapsineen olivat myös lähteneet liikekannalle. Ainostaan Andrea ja Chad pysyttelivät vielä kaikista lähimpänä vaarapistettä.

-----------
”Lue se uudelleen lävitse, Andrea.”
Lyhyen, mutta sitä selvemmän käskyn vain vastaten mentorin suunnalta, joka ei edes kääntynyt katsomaan oppipoikaansa vaan selasi käsissään pitelemänsä kirjan sivuja rauhallisesti eteenpäin. Chadin etsien selvästi jotakin tuosta vanhansa kirjasta samalla kun kuunteli toisella korvalla oppilaansa kappalelukua muinaisesta manauksesta, jolla voimakkaimmillaan saisi demonin seisautettua paikoilleen hetkeksi (vaikka sitten kesken sen hyökkäyksen). ”Et lausunut kaikkea täysin oikein - ja siihen ei ole silloin varaa jos ikinä tulet kohtaamaan isoisäsi tai jonkun hänen vasalleistaan.” Kirjan kansien sulkeutuessa ja teos asetettiin takaisin omalle paikalleen kirjahyllyssä, joka oli yksi niistä monista De Fiore suvun kartanon kirjastohuoneessa. Chadin siirtyen lisää askelmia eteenpäin hyllyrivistön edessä ja silmäillen noilla tummilla silmillään kirjojen selkämyksiä. Päällisin puolin tämän kuusitoista vuotta vanhemman miehen liikkeet vaikuttivat päällisin puolin varmoille ja määrätietoiselle, mutta todellisuudessa Chad sai taistella itsensä kanssa, ettei näyttänyt kehonsa olevan vieläkin toipilas. Käden vetäisten taas yhden kirjan esiin silmien alle ja tummanpunaisen etukannen avautuessa syrjään tekstin päältä. ”Tällä hetkellä lausunta tapasi puhuttelee vihollistasi kuin vierasta henkilöä, jolle ei haluta olla liian tuttavallinen tai suora.” Mentorin kääntäessä silloin tumman katseensa Andrean olin paikkaa kohti. Andrean ollen varmasti jo turhautunut monen tunnin opiskeluun, mutta tämänhetkisessä tilanteessa ei ollut vaihtoehtoa. Siitä päivästä lähtien, kun Anubis oli hyökännyt katolilaista kirkkoa vastaan ja kirkko puolestaan oli vastannut omalla vainoamisellaan takaisin – oli Chad alkanut tiivistämään opetustahtiaan Andrean kohdilla, joka ei ollut todellakaan vielä valmis kohtaamaan Anubista taistelukentällä, kun se päivä koittaisi, jolloin demoni tulisi haastamaan vartijansa ja mitaten sen kautta toisen kyvyn tehtäväänsä demonin vartijana.
”Manauksessa edelleen käsket yli muinaisen iän ylittänyttä henkilöä pysähtymään käskystäsi. Annan hänelle silloin syy kuunnella sinua, jonka puhe sillä hetkellä ei ole kärpäsen siipien pörinää kummoisempi.”

Isän kuunnellessa tyttärensä vastausta omasta suunnitelmastaan, joka toivon mukaan pitäisi Eveyn, Sophien ja Samun mahdollisimman kaukana katolilaisen kirkon kynsistä – eivät nuo kirkkaan hopeiset silmät voineet olla kiinnittämättä huomiota nuoremman tapaan pyöritellä vasemman nimettömän sormusta. Tuon hyvin mitättömän eleen kertoen sanattomasti vastapuolen olevan hermostunut ja yritti olla kompastelematta niissä sanoissa, jotka lausuttiin ääneen vanhemman kuultavaksi – vaikkakin Anubis luki Eveyn vastausta ja reaktiota muullakin tavoin kuin kuunnellen pelkästään sanoja. Kehoneleiden, niiden pienienkin, kertoen välillä enemmän kuin tuhannet sanat yhteensä.
”Evey…”
Tumman rauhallisen äänen yrittäen aloittaa jotenkin isällisen viisaasti ja oli lähelle, ettei mies olisi nostanut omaa vasenta kättänsä Eveyn käsien päälle, jotta olisi saanut tuon sormusta pyörittävän liikkeen loppumaan. Vasemman käden ehtien nousemaan vain aavistuksen, kunnes mieli muisti miltä miehen oma vasemman nimettömän sormen juuri näytti, mikä oli aiheutunut puhtaasti siitä kun tuo pyhää valaa symboloiva sormus oli polttanut ja hiertänyt ihoa – ja siitäkään huolimatta Anubis ei ollut suostunut riisumaan vihkisormustaan vaikka riivaaja hänen sisällään kirskutteli hampaitaan edelleen ja yritti jatkuvasti saada ihmispuolen kääntymään tahtoonsa. Joten vasemman käden kohoamisen sijasta se laskettiin takaisin alkuperäiselle paikalleen ja katseen annettiin laskeutua alaviistoon. Anubiksen todellakaan suunnittelematta huokaisevansa raskaasti seuraavaksi, mutta silti jokin sai sen tapahtumaan. Jokin tuossa hetkessä, jossa olivat vain he kaksi… isä ja tytär… jonkin saaden Anubiksen laskemaan henkistä suojamuuriansa edes vähäisen.

”Ei, en ole jutellut äitisi kanssa tästä asiasta aikaisemmin ja nyt kun kuuntelin vastauksesi – niin en usko, että minun tarvitsekaan.” Anubiksen palauttaen äänensä takaisin siihen normaaliksi tyyneksi itsekseen ja ryhdistäen päänsä niskansa varaan suoraksi kuin olisi halunnut tuolla pienellä eleellä osoittaa Eveylle, ettei tämän sanat olleet saaneet mitään heräämään. Ei mitään niistä muistoista, jotka olivat valitettavasti päättyneet siihen, kun Anubis lausui elämänsä rakkaudelle hyvästi… ja sekin oli tapahtunut niinkin raukkamaisesti kuin videotallenteen välityksellä.
Poskihampaiden pureutuessa tahallaan tiukemmin yhteen.
… mutta jos hän olisi silloin yrittänyt tehdä sen kasvotusten, ei Anubis olisi pystynyt siihen. Pandora, hänen rakkaimpansa, hänen sydämensä ja sielunsa toinen puolikas, hänen kahden lapsensa äiti… nainen, joka ainoana henkilönä oli kauan sitten saanut Anubiksen kaltaisen miehen vaipumaan polvilleen edessään ja näyttämään heikkoutensa.
”Kerro äidillesi sama kuin minulle nyt – niin uskon hänen jättävän sinut silloin myös rauhaan suunnittelemaan tarkempia yksityiskohtia tulevaa varten. Luotamme kyllä sinuun, Evey.”

---------------------------
Tukahtuneen vaimean valituksen vastatessa lopulta Andrean suunnalta, joka oli hyvin selvä merkki nuoremman väsymisestä toistamaan tuota yhtä ja samaa lukua kerta toisensa jälkeen – ei Chad voinut olla hymyilemättä itsekseen, vaikka pitikin katseensa hyvin kiinteästi lukemassaan kirjassa. Tuon yhden hetken aikana Andrean muistuttaen Chadiä itseään samanikäisenä. Yhtä kärsimätön ja turhautuva jos jokin asia ei ottanut onnistuakseen.
”Hyvä on, Andrea. Pidetään tauko, mutta…” Mentorin pistäen myös lukemansa kirjan takaisin hyllyyn ja kääntyen vilkaisemaan oppilaansa suuntaan muka asteen tiukemmin. ”…ei sen vuoksi, että sanot niin – vaan tarvitsemme tauon jo muutenkin, sillä olemme opiskelleet jo hetken tovin.”
Chadin antaen katseensa kiertää tuolla kirjastohuoneessa. ”Ja jotenkin minusta tuntuu, etten tule löytämään etsimääni tästä huoneesta.” Hänen lisäten mielessään itsekseen.

Vanhemman jättäen toistaiseksi vastaamatta tietoisesti nuoremman kysymykseen siitä mitä toinen oikein etsi niin vimmatusti, lähes hulluuden rajoilla. Chadin antaen Andrean kävellä edellään kartanon pienempään ruokailutilaan, joka ei ollut pääsali – vaan pikemmin aikoinaan keittiöväelle tarkoitettu taukotila. Chadin haluamatta tehdä heidän läsnäoloaan kovin julki tuolla De Fioren kartanolla ja siksi tämä oli ohjeistanut oppilastaan myös pitämään mahdollisimman matalaa profiilia. Katotilainen kirkko ei vielä osannut etsiä Andreaa tämän perheen talosta – sillä kyseinen paikka oli etsitty ensimmäisten joukossa ja kukaan ei olisi niin ”tyhmä”, että palaisi tietoisesti niin näkyvälle piilopaikalle… niin kirkon etsijät olettivat ja noin olisi Chad olettanut, mutta sen vuoksi tämä toimikin päinvastoin.

Kahden keraamisen lautasen kopahtaessa lopulta puista pöytää vasten ja kaksikon istuutuessa pöydän ääreen syömään. Pureskeli Chad hetken ajatustaan omassa mielessään, kunnes lopulta antoi itsensä kertoa vastauksen Andrealle, jotta tämä olisi edes sen hetken aikaa kartalla mentorinsa suunnitelmista.
”Etsin pientä kirjaa, joka ei ole kooltansa loppujen lopuksi kahta postikorttia isompi. Täysin varmaa kuvaelmaa en osaa sen ulkonäöstä kertoa ja missä se edes sijaitsee, mutta sen tiedän, että sen sijainnista pitäisi olla piilotettuna erilaisia johtolankoja. Loppujen lopuksi en ole edes täysin varma löydänkö kirjan edes täältä Roomasta vai ihan jostakin muualta päin maailmaa. Miksi sitten taas haluan löytää sen kirjan…”
Lähes mustan värisen katseen kohottautuen lopulta nuorinta kohti. Tuon yhden hetken aikana tuntuen kuin kylmä ilmavirta olisi saanut tunnelman laskemaan hetkeksi.
”…koska se kuului De Fioren suvun perustajalle, Sin ibn Abdel.”

Eveyn ottaessa yhtäkkiä kiinni (vaikkakin se tapahtui varovaisesti, mutta määrätietoisesti) isänsä vasemmasta kädestä ja vielä perään tyttären koskettaen nimettömän sormen juurta – sai tuo kaikki pienen poispäin nykäisyn tuntumaan otteessa, mutta sen jälkeen (ihme kyllä) käsi jäi paikoilleen. Hiljaisen kuivahtaneen hymähdyksen vain vastaten Eveyn sanoille takaisin, kun tämä oli yrittänyt ehdottaa sovinnon eleisesti Anubista sopimaan vielä viimeisen kerran Pandoran kanssa. Ennen kuin olisi liian myöhäistä, tulevaisuudesta kun ei koskaan voinut olla varma… ei noina hetkinä. Anubiksen vilkaisten hetkellisesti Eveyn suuntaan, kunnes antoi katseensa kääntyä poispäin ja suuntautua johonkin toisaalle, ihan minne vain muualle kuin Eveyhen sillä hetkellä – sillä isä ei halunnut nähdä noita viattoman näköisiä silmiä, jotka kaiken kokemansa jälkeen vielä jaksoivat uskoa Anubiksessa olevan jotakin hyvää jäljellä. Jotakin, joka olisi antanut voimaa miehelle itselleen pyytää anteeksi rakastamaltaan naiselta… vielä viimeisen kerran. Tietäisipä Evey. Voisipa toinen vain tietää mikä Anubiksesta oli tullut. Mikä oli todellisuudessa noussut maanpinnalle niistä kylmistä katakombeista miehen ruumiissa. Mitä tämä nykyinen ”olento” pystyi tekemään niille, jotka jollakin tapaa erehtyivät uhmaamaan sitä tai sitten vain huvikseen ilman sen enempiä selityksiä tai syitä. Aavistuksen vaivautuneelta kuulostavan kurkun rykäisemisen rikkoen lopulta kaksikon välisen hiljaisuuden. Anubiksen vetäisten vasemman kätensä irti Eveyn sylistä ja mutisten jotakin perään talon ympäristön turvallisuuden tarkistamisesta ennen pimeän tuloa. Tämän vanhemman miehen poistuen olohuoneesta ennen kuin Evey ehti antamaan mitään omaa vastaväitettä ilmoille.
Talon ulko-oven sulkeutuessa lopulta selän takana. Jäi Anubis hetkeksi nojaamaan selällään talon seinää vasten kuistilla. Hengityksen rytmin kulkien selvästi kontrollin alaisena hitaasti ja silmät sulkeutuivat hetkeksi. Tuon pienen ns. ”heikon hetken” aikana Anubiksen näyttäen sille kuin tämä olisi taistellut ihmispuolensa surua vastaan. Taistellut kyyneleitä vastaan, vaikkakaan ne eivät olisi olleetkaan enää suolaisia vesipisaroita – sillä riivaaja ei kyennyt ilmaisemaan noin puhdasta tunnetta, vaan se olisi voinut antaa tilalle vain verikyyneleitä. Hopeisen katseen ottaessa avautuvan talon edustan vastaan, ei noissa silmissä ollut enää mitään jäljellä, joka olisi kertonut siitä tunteesta minkä Evey oli saanut aikaiseksi puhuessaan Pandorasta. Kuistin portaiden naristen heikosti laskeutuneiden askelien alla. Anubiksen suunnaten kulkunsa pihamaan poikki toiselle laidalle, josta tämä aloittaisi alueen haravoimisen mahdollisten uhkien varalle ennen yön pimeyden laskeutumista.

-------------------------
Oppilaansa todetessa takaisin, että ei kai mentorinsa tosissaan olettanut noinkin arvokkaan teoksen löytyvän niinkin selvästä paikasta kuin De Fiore kartanon kirjasto huoneesta? Naurahti vanhempi mies pienesti nuoremman sanoille, mutta yritti muuntaa moisen reaktion hymähdykseksi. Chadin itsekin nojautuen tuolinsa selkänojaa vasten ja ristien kätensä rinnalleen. Antaen katseensa kohota hetkeksi kattoon ja sieltä seinien pintoja mutkitellen alas pöydän kannelle ja lopulta Andreaan, jonka silmiin oli syttynyt De Fioren suvun jäsenille ominainen tiedonjanon kiilto.
”Andrea, ei…”
Vanhimman ehtien aloittamaan oman vastaväitteensä sille ajatukselle, että nuorempi pääsisi mukaan etsintöihin… varsinkin näin tulen arassa tilanteessa, jossa piti olla koko ajan varuillaan liikkuessaan ulkopuolella. Päänkin ehtien jo tekemään puolinaisen puisteluliikkeen, mutta mitä itsepintaisemmin Andrea katsoi opettajaansa kuin sanoen katseellaan nuoremman olevan valmis – ei Chad voinut olla lopulta huokaisematta tuskastuneesti ja antaa ryhtinsä lysähtää luovuttamisen merkiksi. Sillä kyllä Chad sen tiesi, että jos hän nyt kieltäisi Andrealta sen mitä toinen halusi – ei kukaan sanonut, etteikö tämä olisi lähtenyt etsintöihin yksikseen ja silloin vaaraan joutuminen olisi paljon suurempi. Chadin laskien katseensa alaviistoon luovuttamisen merkiksi (tämän kerran). Miehen tummien silmien silloin pysähtyen katsomaan Andrean ranteessa olevaa De Fioren sukulinjan vartijan symbolia. Horuksen silmä.
”Aurinko laskee, olen suorittanut velvollisuuteni…”
Chadin lausuen yhtäkkiä hiljaisesti ääneen selvästi omissa ajatuksissaan. Katsoen koko ajan tuota symbolia kuin lumottuna. Tämän edes oikein tajuamatta heti itsekkään mikä sai hänet lausumaan ääneen tuon muinaisen valan, jonka heidän esi-isänsä oli itse kerran lausunut.
”…Anna minulle voimia, kunnioitettu Isä, jotta saisin olla veroisesi ennen kuin matkani päättyy viimeisten auringon säteiden myötä.”
Jonkin odottamattoman ajatuspalasen loksahtaessa silloin paikoilleen siinä sekamelskaisessa mielen palapelissä, jotka Chad oli yrittänyt jo monta epätoivoista viikkoa järjestellä paikoilleen. Kuinka sokea hän oli ollut?! Polun avain oli ollut koko ajan hänen silmiensä edessä ja kaikkien niiden suvun vartijoiden edessä.
”Ra on vastakohta…”
Asian tajuamisesta kohoavan mielihyvän saaden Chadin naurahtamaan ääneen puhtaasta tyytyväisyyden tunteesta ja ponnistamaan varoittamatta ylös ruokapöydän äärestä. Miehen jo painellessa ulos tilasta – vain nopeasta ajatusten juoksusta kertovan äänen vielä hihkaistessa jostakin pää aulan suunnalta:
”Ra on vastakohta Anubiksesta!”

Ulko-ovi oli sulkeutunut Anubiksen jäljessä, äänen kantautuen heikosti yläkerran huoneisiin jossa yhdessä makuuhuoneessa Sophie ja Samu vielä laittoivat laatikoiden sisältöä paikalleen, Sophien tottakai laittaen enimmäkseen tavaroita korkeimmille paikoille tai alueille joihin Samu itse ei tilansa vuoksi välttämättä yltänyt - pysähtyi Sophien liike hetkellisesti ulko-oven käydessä alakerrassa. Ääni ei ollut voimakas, niinkuin voisi olettaa heidän ollessa toisessa päässä käytävää toisessa kerrastossa … mutta paljon teräville aisteille, kuulosti se lähes samalta kuin ovi olisi sulkeutunut vain viereisessä huoneessa. Korvien kuullen seuraavaksi uudet askeleet alakerrassa, josta seurasi liukuoven siirtyminen pois tieltä ja raskaampi huokaus joka erehdyttävästi kuului hänen äidilleen joka oli hetki sitten ollut isoisän kanssa olohuoneessa. Joten poistuvan ihmisen henkilöllisyyden olematta mitenkään yllätys… varsinkin kun kello alkoi lähentyä sitä aikaa kun isoisä poistui iltakävelylleen (niinkuin lapsille oltiin sanottu) ennen pimeän tuloa. … Mutta se tunne, jonka tämä paljon nuorempi lapsi pystyi tuntemaan hohkaavan isoisästään sen hetken aikaa.

Suru. Sydäntä raapiva kipu, joka tuntui painostavana rintakehällä - kuin voimakas suru olisi hukuttamassa sielua sisältäpäin jonnekin synkempään josta ei heti kavuttaisi ulos. Hengityksen tuntuen asteen raskaammalta mikä aiheutti ulos henkäyksen tapahtumaan asteen hitaammin vaikka tyttö pystyi tuntemaan kurkkua kiristävän kun kyyneleet pyrkivät nousemaan silmien pintaan. Mutta yhtä nopeasti kuin tuo tunne oli noussut voimakkaasti päällimmäiseksi, oli se yhtä nopeasti kadonnut - kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Jäljelle jääden vain tyhjyys, jota Sophie ei vielä osannut yhdistää isoisänsä todelliseen puoleen vaan enemmän siihen että tämä oli varmaan jo liian kaukana aistittavaksi - mikä sai nuoremman kääntämään katseensa takaisin kauempana sängyn päällä istuvaan Samuun joka varmasti ihmetteli mikä oikein oli iskenyt tyttöön sillä kertaa. Sophien pahoitellen, silmien räpäytyksen saaden kyyneleet valumaan pieninä noroina poskilla ”Sain jotain silmääni” Tyttö kerkesi sanomaan nopeasti tekosyyksi ettei Samu olisi seuraavaksi kerennyt huolestumaan niinkuin tällä tuntui olevan tapana nuorempansa suhteen kuten äsken alakerrassa kun toinen oli kiirehtinyt samantien avuksi kuullessaan ryminän portailla.

Vapaan käden nousten pyyhkäisemään silmien aluetta jotta kyyneleet saataisiin kadoksiin ja tyrehdytettyä, jonka jälkeen kasvoille pakotettiin edes pieni lohduttava hymy ja tytön yrittäen vääntää vitsiä pahoitellen millaisena itkupillinä vanhempi häntä varmaan pitikään, jonka jälkeen katse käännettiin uudelleen pöydän päälle asetettuun laatikkoon, jonka tavaramäärä onneksi oli enään pohjallinen ”Täällä ei näytä olevan kuin pientä tavaraa enää, haluatko ne tänne vai etsitäänkö parempi paikka? Olohuoneessa on varmaan ainakin tilaa. Onkohan siellä vielä montakin laatikkoa?” Tyttö kysyi mietteliäänä tuolta kolme vuotta vanhemmalta pojalta, pienen kurkun rykäisyn selkeyttäen värähtäneen äänen takaisin normaaliksi, vaihtaen samalla puheenaihetta takaisin alkuperäiseen teemaan joka oli ollut jo tovin huoneen sisustuksessa ja siinä mihin mikäkin tavara haluttiin. Erikoisen silmäparin, joiden värityksessä korostui sen hetkisessä valotuksessa enemmän tuo merenpihka kääntyi vuorostaan jälleen kohti Samua sillä kertaa paljon aidomman hymyn kanssa joka nousi silmiin asti kirkkaammin kuin hetki sitten tunnettu suru.
“... Kuinka voit?” Tyttö uskaltautui lopulta kysymään toiselta asteen huolissaan olevasta, nyt kun he olivat kaksin, eikä kukaan aikuisista ollut kerrankin läsnä - varsinkin isoisä joka tuntui aina katsovan kauempaa Samua tarkkailevasti, varsinkin mikäli vanhempi poika oli vähänkin Sophien lähettyvillä liiakseen “Äiti ilmeisesti tutki jalkasi aiemmin? Oletko paranemaan päin vai joudutko kulkemaan jalka kipsissä vielä kauankin?” Sophie kyseli uteliaana tuolta vanhemmalta pojalta, jota ainakin hän oli alkanut ajattelemaan viimeisten viikkojen aikana enemmän ystävänä kuin puolituttuna.

————

Mestarin jo kereten aloittamaan jälleen kieltävän vastauksensa, jonka jyrkkyys olisi varmasti jälleen tehnyt hyvin selväksi Andrealle ettei tällä olisi vielä mitään asiaa sellaisen tason tehtäviin nykyisessä elämäntilanteessaan jossa vihollisten määrä oli äkillisesti tuplaantunut yhdestä voimakkaasta sieluttomasta kokonaiseen kirkkoon ja sen metsästäjiin - mutta valitettavasti Chadin kielteisyys oli jo myöhäistä. Vanhemman sanat olivat saaneet jo jonkin heräämään Andrean sisimmässä, tarkalleen sanottuna sen De Fioren-suvunjäsenille liiankin ominaisen voimakkaana virtaavan tiedonjanon joka oli noussut kirkkaana silmiin asti.
Nuoremman ollen tässä kohtaa jopa valmis ottamaan kaikki väittelytaitonsa ja puhetaitonsa käyttöönsä saadakseen Chadin myöntymään edes sen kerran tiukan opettajan roolistaan ja ottamaan hänet mukaan: valmiina huomauttamaan itse ettei Chadin oma sen hetkinen elämäntilanne ollut sen vaarattomampi kuin hänenkään toimiakseen yksin, puhumattakaan sitten tämän yleisvoinnista joka ei ollut edelleenkään parhaimmillaan tulipalon jäljiltä (tästäkin Andrea oli oppinut lopulta Maryamilta ja sekin oli tapahtunut lopulta pitkän kaivelun pohjalta, jota olikin seurannut huolestunut ripitys Andrealta kuinka tämä oli taas mennyt vaaratilanteeseen ominpäin) vaikka toistaiseksi Chadin henkilöllisyys oli turvassa Katolliselta kirkolta. Tai vain sen kadun faktan jonka Chad itsekin tiesi tuntiessaan oppilaansa, jonka mukaan ei olisi ihme eikä mikään että Andrea päättäisi itse lähteä yksin etsintöihin vaaran uhallakin, varsinki nyt kun hänen kaikki liikkeensä olivat olleet jo useamman viikon hyvin rajoitettuja ja suoraan sanoen neljän seinän sisällä istuminen sai jopa niinkin isossa kartanossa tuntumaan kuinka seinät kaatuisivat henkisesti päälle.

Chadin ryhdin kuitenkin lysähtäessä lopulta luovuttamisen merkiksi, sai se niinkin vakavana pysyneen ilmeen lopulta sulamaan ensiksi hämmennykseksi sillä Chad ei oikeastaan ikinä antanut mitään periksi oppilaalleen - varsinkin sellaisissa asioissa missä tämä uskoi Andrean hyvinvoinnin olevan enemmän vaarassa - ja lopulta hämmennyksen kadoten innostuneen hymyn tieltä joka nousi noihin erikoisen värisiin silmiin asti pitkästä aikaa voimakkaasti kun nuorempi (onnekseen) ei ollut oppinut piilottamaan tunteitaan maskin alle toisin kuin muut esikoisen lähipiirissä sillä näillä kaikilla oli salamurhaajien koulutus alla ja näin taitoivat tuon tunteiden ja jopa oman itsensä todellisen luonteen piilottamisen paljon paremmin - kaikista parhaimman ollen luonnollisesti heidän isoisänsä.

Sen hetken aikaa, Andrean voiden tuntea polttavan tunteen vasemmassa ranteessaan kun vanhempi ei saanut katsettaan irti tuosta Horuksen silmästä joka oli siirtänyt itsensä takaisin De Fioren sukulinjaan kaksi vuotta sitten vaikka sen minkä Andrea itse tiesi… oli kyseinen perintöoikeus kuulunut aiemmin Chadin isälle joka valitettavasti oli menehtynyt jo kauan aikaa sitten ja näin olisi vartijan rooli kuulunut Chadille vartijoiden säännön sanelemana esikoispoikana vaikka kyseinen oikeus oltiin ryöstetty vanhemmalta Anubiksen toimesta. … Andrean oli tehnyt monta kertaa mieli kysyä mestariltaan että miksi tämä oli suostunut kulkemaan hänen vierellään opettajana vaikka tällä olisi ollut enemmän kuin täydet oikeudet vaatia veriperintöään takaisin ja enemmänkin kaiken tämän kokeman jälkeen… mutta huulet olivat lukinneet itsensä siihen päivään asti tiukasti, sillä toisaalta Andrea ei voinut olla tuntematta että kyseinen kysymys olisi avaamaan pahimmillaan jotain, mitä hän ei välttämättä halunnut tietää.
Korvissa soiden tuo samainen muinainen vala tummemman äänen lausumana, jonka heidän esi-isänsä oli aikoinaan lausunut myöskin ja joka kaikui edelleen sukulinjan jäsenien keskuudessa tuhansia vuosia myöhemmin, vaikka Andrealle kyseinen vala kuulosti toisaalta myös katkeransuloiselta sillä aina sen kuullessaan nousi mieleen väkisinkin kivulias muistikuva isänsä viimeisestä hetkestä kun vala oli lausuttu ja Andreasta oli tullut jälleen sukunsa vartija. Ajatuksien uhaten jälleen karata liian syvälle omiin mietteisiinsä, jolloin Andrea ei tunnetusti nähnyt eikä kuullut mitään muuta kun omat mietteensä - mutta Chad onneksi tietämättään sai omalla nauramisellaan nuorimmaisen heräämään takaisin maanpinnalle nykyhetkeen. Andrean näyttäen vähintäänkin hämmentyneeltä katsoessaan vanhempaa jonka puhe ei kuulostanut sillä hetkellä yhtään yhtenäisellä tilanteeseen.

”Okeii…? Menetitkö viimein järkesi vai haluatko selittää mistä oikein puhut?” Nuoremman keräten vain kysymään vastausta hakevasti kun Chad ponkaisi itsensä yllättävällä nopeudella ylös että se sai vanhan ruokapöydän liikahtamaan pahaenteisesti miehen mukana tämän edes tajuamatta, jäi Andrea tuijottamaan Chadin loittonevaa selkää kirjaimellisesti monttu auki ennenkuin keho ymmärsi olevan ehkä parempi lähteä perään seuraamaan minkä päähän piston Chad nyt oli saanut ”H-hei, Chad, odotas nyt…! Chad!” Andrean nousten nopeasti, jättäen pian taakseen tuon ruokailutilan, kuullen vain edessäpäin innostuneen hihkaisun joka todennäköisesti liittyi aikaisempaan kysyttyyn johtolankaan muttei siltikään käynyt sen enempää järkeen kuin hetkeä aikaisemminkaan ”Chad, nyt rauhoitu ennen kuin intosi saa sydämesi pysähtymään. Voitko nyt viimein selittää mitä höpiset?” Asteen temperamenttisen äänen yrittäen saada uudelleen jotakin irti edellä nopeasti astelevasta Chadista jolla näytti olevan selkeä reitti haluamansa luokse.

Ulko-oven käydessä jossakin päin alakerrassa – oli Samuel siirtynyt vaivihkaa seisomaan lähemmäksi ikkunaa, josta näkisi edes osittain etupihalle. Ketään näkymättä aluksi hetkeen, mikä sai tämän nuoren pojan jo harkitsemaan siirtymistä huonetta keskemmäs. Silmien erottaessa lopulta liikettä pihamaalla. Anubiksen kulkiessa silloin poispäin talosta, kohti sitä samaista pihamaan toista laitaa, jonne vanhin oli hävinnyt aikaisemminkin edellisinä iltoina. Peukalon kärjen hivellessä etuhampaiden pintaa, Samu kun oli taas tapansa mukaan nostanut toisen kätensä leualleen syvän miettimisen vuoksi. Hänen olisi tehnyt jo monen monta kertaa kysyä Sophielta tämän isoisästä, mutta jokin sai kielen pysymään vielä lukossa ja pitämään välimatkaa tuohon kyseiseen keskustelu aihealueeseen, joka olisi tulen arempi kuin Samu osasi edes kuvitella.

Pojan kääntyessä pois ikkunan luota ja kävellen sängyn luokse istuutuakseen hetkeksi alas vammautuneen polven vuoksi, jota oli alkanut särkemään muutto touhuamisen vuoksi. Oli Samuel kyllä nähnyt heti Sophien itkevän – vaikka nuorempi yrittikin selittää muuta. Kulmien rypistyen pienesti Sophien sanojen aikana, kun tämä yritti vakuutella jotakin roskasta silmissä ja niin edelleen.
”Kai sä tiedät, ettei sun tartte selitellä mulle?”
Vanhemman pojan sanoen hetken hiljaisuuden jälkeen kun Sophie oli lopettanut selitystulvansa. Tumman ruskeiden silmien katsoen nuorempaa aidon ystävällisesti. Ei yhtään ilkkuvasti kuin olisi voinut olettaa sen ikäiseltä pojalta. Samuelin tehden jopa tilaa Sophielle sängyllä, jotta toinenkin ymmärtäisi istuutua alas ja pitää taukoa laatikoiden purkamisesta. Pojan nojautuessa seinää vasten takanaan ja hymähtäen huvittuneesti nuoremmalle.
”Ai kuinka mä jakselen?” Katseen mitaten nopeasti toisen päästä varpaisiin ja naurahduksen lopuksi keventäen tunnelmaa. ”Entä sä taas? Sullahan se ihmeellinen kuumetauti oli ja vieläkin nukut ajoittain levottomasti.” Samun kohentaessa pienesti istuma-asentoaan ja antaen katseensa kiinnittyä kokonaan Sophieen. ”Pitäiskö mun tietää jotakin, mitä et ole vielä kertonut mulle.” Hetken vakavana pysytteleville kasvoille kohotessa uudelleen rentous ja toinen käsistä kohosi takaraivolle (hupun pysytellen päässä sisälläkin) pienen naurahduksen kera. Samuelin todellakaan haluamatta olla liian utelias tai ahdistaa Sophieta millään tavoin nurkkaan kysymyksillään. ”Sori, tarkoitukseni ei ole kuulostaa mitenkään tenttaavalle.”
Käden ojentautuessa sovinnon eleisesti toista kohti, valmiina kättelemään nuorempaa rauhan merkiksi.
”Kaikki okei?”

------------------
Chad oli jo päässyt kartanon suureen olohuoneeseen ja siellä takan eteen, joka avauduttuaan paljastaisi kulkureitin De Fiore suvun pyhimpään paikkaan, sinne samaan tilaan missä kiellettyjen kirjaa oli aikoinaan säilytetty monien vuosien ajan ja jossa sukulinjan tärkeimmät henkilöt seisoivat patsaina ikuisuudesta ikuisuuteen. Mentorin odottaen tietoisesti, että Andrea pääsisi kuromaan välimatkan umpeen kaiken kysymystulvan keskellä. Raskaan kiven rahisten valittaen kun takka liukui syrjään ja syvältä maan alta henkäisten kylmän kostea ilma. Chadin kääntämättä katsettaan missään vaiheessa nuorempaan, mutta koko sen aikana mitä tämä teki – selitti tämä päätelmäänsä ääneen Andrealle. Kertoen lyhyen version Egyptin jumalien myyteistä – etenkin Horusesta (taivaan haukkapäinen jumala) ja taivaankappaleet miellettiin tämän silmiksi; vasen oli kuu ja oikea aurinko. Tuo kaikista väkevin symboli taivaankannella; Aurinko eli Ra. De Fioren suvussa kulkeneen symbolin tarkoittaen myös Ra:n silmää. Aurinkojumala, jonka vasta kohta oli Anubis, yön jumala. Kaiken tuon selityksen lomassa Chadin onnistuen näpäyttämään oppilaalleen historian lukemisen tärkeydestä – sillä ilman sen tietämystä, ei voinut olla minkään etsijä tai ymmärtäjä. Tämän vuoksi De Fioren suku oli aina lukemassa ja tutkimassa kaikkea, jotta muinaisen voiman vartija voisi ymmärtää paremmin.

Pimeyden läpi kävelyn ja seinään ilmestyneen tähtikuvion tulkitsemisen jälkeen raskaat kiviovet avautuivat jyristen. Ovien aukeamisesta käynnistyvän vanhan ajan mekanismin saaden soihdut syttymään yksitellen huoneessa, aloittaen huoneen uloimmista ja lopuksi kaikkein viimeisimpinä ne syttyivät kummallekin puolelle De Fioren sukulinjan esi-isän patsasta; Sin. Tuon keski-ikäiseksi ikuistetun miehen katsoen kivisillä silmillään huoneen poikki suoraan huoneeseen astuvia. Kobraksi kuvatun käärmeen luikerrellen miehen käsivartta alaspäin ja eläimen niska oli levitettynä selvästi hyökkäysvalmiiksi. Edelleen tuo samainen näkymä sai kunnioitusta aikaiseksi – vaikka kumpikin tulijoista tiesi, mikä toinen puoli Sinin patsaaseen sisältyisi, jos lattian avaavan mekanismin käynnistäisi.
Chadin lausuen hiljaisen kunnian osoituksen esi-isälleen ennen kuin astui ns. ”pyhälle maalle”. Mentorin jopa vilkaisten sivusilmällään nuoremman suuntaan, että tämäkin varmasti tekisi samoin – eikä nuoruuden typeryydessään menisi häpäisemään suvun pyhintä paikkaa, jossa kaksi vuotta sitten olisi oikeasti pitänyt tapahtua uuden vartijan siunaaminen tehtäväänsä. Chadin tajuten sen vasta itsekin. Andrealla ollen edelleen vain isänsä siunaus ja sukunsa henkinen tuki sen takana, mutta mitä tuli esi-isiin… noihin kaikkiin kymmeneen henkilöön, jotka seisoivat puolikaaren muodossa ja keskellä Sin itse. Tummien silmien kohdistuen Sinin kasvoja kohden (samalla kun oli ohimennen huikannut Andrealle etsimään huoneesta jotakin sellaista symbolia, joka yhtään kuvasti aurinkoa. Neuvoen enimmäkseen katsomaan katosta). Soihduista syntyvien varjojen leikitellessä patsaan piirteissä, kuin jollain mystisellä tavalla saaden ne elämään katsojan silmissä. Chadin tuntien piston sitä syvemmin sydämessään, mitä enemmän tämä tunsi Sinin katseen itsessään. Miten hän voisi siunata Andrean noin pyhässä paikassa… miten hän voisi olla edes sen arvoinen, kaikkien niiden tekojen jälkeen. Giovannille tehdyn teon jälkeen.

Suolaisen kyyneleen vierähtäessä poskelle ja silmät suljettiin hetkeksi. Hampaiden purren posken sisäpintaa tahallaan lujasti.
”Pyydän… Älä katsoa minua noin.” Hiljaisen, lähes voimattomien sanojen sihahtaen huulilta.
”En ole sen arvoinen mitä pyydän minulta.” Tukahtuneiden sanojen jatkaen mielessä. Chadista tuntuen kuin tämä olisi kohta vaipumassa alas maahan tuon voimakkaan tunteen edessä. ”Pyydän, Isä… Sin.”
Sen jonkin päästäessä yhtäkkiä irti (ainakin toistaiseksi) ja antaen Chadille yhtäkkiä sellaisen tunteen, kun tämä olisi päässyt pinnalle upoksista. Tuon kaiken saaden kehon tarttumaan lähimmällä kädellä viereisen ensimmäisen patsaan jalansijasta ja nojaamaan sitä vasten. Värisevän hengityksen ollen vain ainoa ääni vanhemman suunnalta. Toisen käden pyyhkäisten kasvojen aluetta, jotta kyyneleet ja hikihelmet saataisiin katoamaan.
”Löysitkö vielä mitään, Andrea?”
Mentorin kootessa äänensä mahdollisimman normaaliksi. Huikaten sanoillaan johonkin päin tuota huonetta missä nuorempi menisi sillä hetkellä etsintöjensä lomassa. Chadin olisi tehnyt sillä hetkellä vielä mieli läimäistä itseään poskille, jotta olisi saanut itsensä tokeentumaan nopeammin, mutta ei tehnyt niin epäilyttävän käytöksen minimoimiseksi. Chadin sen sijaan ottaen pikaisen hätävalheen käyttöön, puhuen jotain tilan huonosta ilmasta usean vuoden jälkeen ja miten se kaikki sai heikossa kunnossa olevan kehon reagoimaan herkemmin.

Hänen vakuuttelunsa ei ilmeisesti ollut mennyt täysin Samulta läpi, joka oli hetken hiljaisuuden jälkeen todennut että tiesihän Sophie ettei tämän olisi tarvinnut esittää ja selitellä kyyneliään hänelle, sai Sophie samalla pyyhittyä kasvonsa kutakuinkin kuivaksi pitkähihaiseensa, vaikka tämän olisi tehnyt mieli piilottaa kasvonsa käsiensä alle piiloon häpeästä. Sophien jo omalla tavallaan odottaen seuraavaksi kuulevansa jonkinlaista ivaavaa sanan partta jotka nimenomaan kutsuisivat tyttöä itkupilliksi käyttäytymisensa vuoksi, olihan Samu häntä kuitenkin kolme vuotta vanhempi joten sellainen käytös olisi ollut siinä kohtaan hyvin odotettua - mutta sen sijaan tämä katsoikin tätä ystävällisesti omalta paikaltaan, joka sillä kertaa oli pehmeä sänky. Sophien voimatta olla naurahtamatta heikosti nolostuneena kohdatessaan viimein Samun kunnolla jäätyään selittelyistään ja Samun vielä tuodessa sen esille, tuon jopa tehdessä tilaa hänelle vierellään patjan päällä - jota kohti Sophie lähtikin lopulta astelemaan saadessaan tavarat takaisin laatikkoon turvaan toistaiseksi.
Pehmeän patjan jousien ottaen puolestaan uuden, vaikkakin kevyemmän painon päälleen - oli Sophie puolestaan kerennyt kysymään toisen vointia, jonka Samu jälleen vain aikalailla sivuutti fyysisellä jaksamisellaan joka nyt oli tottakai mitä oli kun jalka oli paketissa - mutristi Sophie puolestaan asteen huuliaan katsoessaan ystäväänsä joka oli nojautunut sillä kertaa takana olevaa seinää vasten saadakseen itselleen mukavemman asennon “Tiedät kyllä mitä tarkoitan” Nuorempi totesi lopulta hieman topakammin puolestaan, katsoen omilla silmillään Samun omia ruskeita. Niin, kuinka monta kertaa hän (ja Evey) olikaan kysynyt toiselta tämän jaksamisesta - tarkoittaen enemmän henkisellä tasolla kuin fyysisesti sillä mahtoihan koko se tilanne olla varsin kova pala vanhemmallekin lapselle tuntemattoman perheen kanssa aivan tuntemattomassa maassa - keskustelun päättyen joka kerta samalla tavalla: Samun vastaten kuin kyse olisi ollut vain fyysisestä hyvinvoinnista ja kaiken lisäksi yleensä jonkinlaista vitsin tapaista heittäen.

Pojan puolestaan huomauttaen tarkkanäköisenä nuorempansa omasta jaksamisesta, viitaten aikaisemmin viikoilla kestäneeseen rokkotautiin joka onneksi oltiin saatu kuriin (kiitos Anubiksen ja Pandoran) … sekä tämän lepotapoihin, jotka todellakin, olivat levottomia - sen lievimmässä muodossa kuvailtuna. Varsinkin sen viimeisen huomion saaden Sophien menemään asteen epämukavemmaksi, ei siis Samun vuoksi - tottakai tämä olisi väkisinkin huomannut hänen yöaikaisen käytöksen ja varmasti mietteliäs moisesta - mutta mitä hän oikein selittäisi asian toiselle kun hän ei itsekään oikein tiennyt mitä öisin tapahtui? Äidin mukaan tämä käveli unissaan, mutta hänellä itsellään ei ollut minkäänlaista muistikuvaa sellaista koskaan edes tapahtuneen - ja painajaiset taas… se olikin eri tarina täysin. Samun vielä kysyessä oliko jotain mitä tämän pitäisi tietää, sai se nielaisemisen tapahtumaan asteen vaikeammin hetkellisesti. Niin oliko? “Voin nyt ihan hyvin. Vielä paremmin kun ei tarvitse käyttää sitä vihreää voidetta joka päivä näppyihin. Tai sietää sitä kutinaa.” Vastattiin puolestaan melko samalla tavoin kuin Samukin - vitsikkäästi, pintapuolisesti - edes koskematta viimeiseen kommenttiin joka oli saanut rauhattomuuden tunteen tuntumaan kehossa kun Sophie ei itsekään oikein tiennyt mitä vastaisi toiselle.
Samun ehkä onneksi kuitenkin pian muuttaen oman vakavuutensa takaisin rennoksi itsekseen ja pahoitellen nuoremmalleen mikä tästä tuntui kuin tämä olisi ollut kuulusteltavana, sai se Sophien edes hieman rennommaksi itsekin - aidon hymyn kohoten uudemman kerran huulien pinnalle kun isompi käsi ojentautui eteenpäin sovinnonmerkeissä vaikka mitään pahaa ei ollut tapahtunut. “Kaikki okei.” Tyttö vastasi toiselle rauhoittavasti, oikeanpuoleisen käden jo nousten sylistä valmiina tarttumaan toisen kädestä kiinni, kun liike pysähtyikin tuskin paria senttiä kauemmaksi toisesta. Sophien vaihtaessa silloin asentoaan risti-istuntoon paremmin sängyn päälle, pienen ilkikurisen virneen kera
“Mutta, minulla on ehdotus” Tämä aloitti vanhemmalle, äänen kuulostaen siltä kuin sieltä olisi muka tulossa jotain inhottavaakin toisen pään menoksi ”Jos kerron jotain omasta jaksamisestani, sinun täytyy kertoa omastasi. Muustakin kuin jalastasi siis. Sovittu?” Käden jonka alunperin oli ollut tarkoitus tarttua sovinnon eläänä toisen omasta, ojentautuen sillä kertaa enemmän odottavasti lähemmäs Samua, odottaen mitä tämä oikein vastaisi.

—-------

Kun kunnian osoitus oltiin lausuttu noille oman aikakautensa vartijoille, astuttiin sisään rajan ylitse viimein tuohon tilaan - täytyi Andrean myöntää voivansa melkein vaikka vannoa tuntevansa jälleen arvioivan katseen itsessään kun ympärillä liekehtivien soihtujen luomat varjot saivat erityisesti Sinin marmoriset kasvojen piirteet tuntumaan paljon elävältä kuin ne todellisuudessa olivat. Erityisesti tämän silmät, jotka tuntuivat seuraavan tilaan tulijoita aina hyvinkin tarkkailevan katseen alla minne ikinä nämä liikkuivat - arvioiden jokaisen pienenkin liikkeen tai kehonkielen joka olisi paljastanut tunkeilijan todellisen itsensä ja laittanut nämä kyseenalaistamaan itseään ja motiivejaan. … Tai ehkä todellisuudessa, Andrean voimatta olla tuntematta olevansa kovankin arvioinnin kohteena joka kerta tuohon tilaan astuessaan, johtuen vain ja ainoastaan siitä kuinka hän oli saanut Vartijan etuoikeuden takaisin itselleen - joka oli sillä hetkellä kaukana perinteisestä reitistä kuin vain pystyi olemaan. Todellisuudessa mikäli Chad ei olisi tehnyt uutta sopimusta Anubiksen kanssa, hän olisi menettänyt oikeutensa lopullisesti Horuksen silmän kantamiseen - kiitos isoisän, puhumattakaan siitä että häntä ei oltu edelleenkään siunattu virallisesti heidän esi-isiensä edessä - siunauksen tullen hänen isältään ja suvun muilta jäseniltä jotka seisoivat tarvittaessa hänen takanaan mikäli tilanne sitä olisi vaatinut. Mutta tekikö se hänestä samanvertaisen kuin muut vartijat ennen häntä? Voisiko hän koskaan todistaa arvonsa esi-isilleen kaikesta huolimatta, tai tehdä edes isänsä ylpeäksi? Henkäyksen tapahtuen hiljaa raskaammin, Andrean hakeutuen jälleen tarkoituksella sivummalle marmoripatsaista ettei hän olisi ollut kokoajan Sinin polttavan katseen edessä - Andrean voiden tuntea jälleen rintakehällään ahdistavan raskaan tunteen joka halusi pakottaa etsimään huonetta nopeammin että sieltä oltaisiin päästy pois takaisin yläkertaan, vaikka samalla tuo etsintä antoi oivallisen tekosyyn pysyttäytyä kauempana Chadista, joka toivottavasti ei olisi huomannut oppilaansa ahdistusta vielä.

Katseen kiertäen Chadin ohjeen mukaan varsinkin kattoa, jonne tämä uskoi aurinkoa kuvaavan symbolin kuuluvan aikaisemmin historiahetken perusteella, vaikka aina välillä nuorempi ei voinut olla kääntämättä katsettaan kauempana seisovaan mieheen, joka selvästi tunsi yhtälailla jotain tuossa pyhäkössä heidän esi-isiensä silmien alla … hiljaisena kuuluvan kuiskauksen vahvistaen tämän arvauksen lopulta, vaikka Chadin ääni olikin kuulostanut enemmän häpeävältä, lähes katuvalta ja itseään syyttävältä… vaan miksi, sitä Andrea ei pystynyt sanomaan vielä täysin varmaksi. … Ja toisaalta, jos hän olisi sitä nyt kysynyt, olisi Chad todennäköisesti vain todennut kaiken olevan hyvin ja hänen taas huolehtivan liikaa tästä vaikka asia oltiin keskusteltu monet kerrat lävitse: se oli Chadin tehtävä huolehtia hänestä, ei toisinpäin - vaikka kyseinen tehtävä olikin melko tasaisesti jakautunut kaksikon välillä varmastikin Chad omaksi ärsykkeeksi joka tunnetusti ei pitänyt muutenkaan siitä kun muut yrittivät huolehtia tästä.
Jäntevien sormien kulkien seinää pitkin sivuttain ylhäältä ja alhaalta alue kerrallaan, toivoen löytävänsä edes jotain mikä olisi vastannut aurinkoa … tai oikeastaan mitä vain nappia, joka olisi vahvistanut toisen päätelmän todenmukaiseksi mutta turhaan. Katossa näkymättä ainakaan paljaalla silmällä olevan yhtään mitään - ainakaan selkeää kuviota joka olisi heti kertonut kyseessä olevan yksi monista aurinko symboleista, samoin seinillä joita onneksi päästiin edes kosketuksella todentamaan tarkemmin pitävän paikkansa. Pian Andrea oli kiertänyt huoneen jo puoliksi lävitse turhaan, - Chadin kysyen samaan aikaan oliko tämä löytänyt jo jotain, oli hyvä ettei toisen sanat menneet täysin kuuroille korville
”Hm? Mitä? Ei… ei ole vielä…” Selvästi ajatuksissaan olevan äänen vastatessa viimein edes jotain takaisin, vaikka jos Chad olisi yrittänyt seuraavaksi kysyä jatkokysymyksiä - tämä tuskin olisi saanut vastausta yhtään sen paremmin, ei ainakaan kun Andrean kasvoille oli jälleen noussut se ankarasti pohtiva ilme joka oli kaikille nuoremman miehen tunteville selvä merkkiä aivojen kiivaasta raksutuksesta kun jotain mietittiin paljon voimakkaammin kuin normaalisti jolloin oli hankala päästä tämän pohdintojen lävitse.

Aurinkosymboli… miksei sellaista löytynyt mistään? Varsinki jos kerran kyseinen symboli oli niin tärkeä … luulisi kyseisen kuvion toistuvan useammankin kerran eri muodossa ympäri huonetta - edes patsaiden vaatetuksessa tai seinillä - mutta mitään ei ollut missään. Oliko Chad kuitenkin ollut väärässä? Voisiko olla että tämä oli kuitenkin ymmärtänyt jonkun osion johtolangasta väärin?
Raskaamman huokaisun karaten väkisinkin turhautuneena puolihuolimattomasti kuulolle, käden irtaantuen viimein luovuttaneempana pyöreästä seinästä, jonka tutkiminen ei vieläkään ollut antanut haluttua tulosta ja takaperin kulkevien askelien vieden tämän kauemmas tutkimusalueeltaan siinä toivossa että ehkä näkökulman vaihdos olisi antanut parempia vastauksia… tyhjän seinän kuitenkaan muuttumatta miksikään paljastavammaksi kuin aikaisemminkaan. Katseen lähtien kiertämään uudelleen hitaammin tuota huonetta ympäri, oli Andrea huomaamattaan päätynyt takaisin huoneen keskiöön - tarkalleen vastapäätä Sinin patsaan kanssa, jonka katsetta tämä oli äsken halunnut vältellä pysymällä mahdollisimman huoneen reunassa.
Kiertävän katseen päätyen lopulta takaisin tuohon keski-ikäiseksi ikuistettuun mieheen, jonka katse tuntui edelleen sielua arvioivana koko kehon lävitse - mutta sillä kertaa nuoremman jääden vain paikalleen sen sijaan että olisi yrittänyt paeta uudemman kerran “... Mitä haluat kertoa meille Sin?” Hiljaisen, tuskin kuiskausta korkeamman äänen lausuessa viimein ääneen enemmän itselleen kuin Chadille joka teki kauempana omaa tutkimustaan - tietämättään käyttäen lähes samoja sanoja kuin isänsä aikoinaan kun tämä oli astunut ensimmäistä kertaa tuohon samaan tilaan Eveyn kanssa.

Katseen viimein irtaantuessa esi-isästään, lähtien kulkemaan sillä kertaa tarkoituksella suoraa reittiä lattiaa pitkin, aina toiselle puolelle huonetta jossa sisäänkäynti sijaitsi ja lopulta takaisin omien jalkojensa juureen - ja lopulta kohti kattoa - jossa pimeys vastasi edelleen katsojalleen samoin takaisin kuin ennenkin seinien soihtujen tuomasta valaistuksesta huolimatta - mutta mitä kauemmin Andrea jaksoi katsoa tuohon pimeyteen … alkoi sen keskeltä näkyä kiviset ääriviivat joiden keskellä pimeys oli edelleen läsnä. Innosta kertovan hymyn syrjäyttäen jo pitkään vakavamman ilmeen jossa oli ollut pieniä yksityiskohtia ahdistuksesta, silmien sisimpään nousten innosta kertova kimallus - joka viimein kohdistui tyytyväisen virneen kera takaisin mestariinsa pitkän ajan jälkeen “... Oletko koskaan kuullut auringonpimennyksestä Egyptin muinaisen mytologian mukaan?”
Andrean lähtien astelemaan takaisin kohti seinää jossa yksi soihduista paloi edelleen, nuoremman alkaen vuorostaa pitämään historian oppituntia Chadille josta tämä aikaisemmin oli maininnut: nuoremman kertoen tarusta jonka mukaan auringonjumala Ra veti palavaa aurinkoa taivaan poikki ennustaen näin uuden päivän - mutta joutui kaaosjumala Apepin (joka kuvattiin myös käärmejumalana) jahtaamaksi joka kiinni saatuaan söi auringon, josta auringonpimennyksenä tunnettu ilmiö syntyi. Vasta kun Ra pääsi itse pakoon, päätti se pimennyksen.
Andrean saaden irrotettua palavan soihdun samalla seinämästä ja lähtien palaamaan takaisin kohti huoneen keskustaa, jossa tämä hetki sitten oli seissyt. Soihtua pitelevän käden kohoten kohti kattoa, kohti katossa sijaitsevaa pyöreää reikää
“Yksi auringon monista merkeistä on ympyrä, jonka keskellä on toinen ympyrä, eikö? Ja valo ja tuli yhdistettiin Ra:han koska niiden uskottiin olevan elämän ja hyvinvoinnin lähteitä Muinaisessa Egyptissä… jos en ole siis aivan väärässä…” Viimeisen kurkotuksen tapahtuen varpailleen nousemalla kun palava soihtu asetettiin paikalleen, jäätiin vielä odottamaan muutaman sekunnin rauhallisesti sen sijaan että oltaisiin yritetty heti siirtyä pois tieltä - katseen pysyen kokoajan tuossa soihdussa jännittyneenä pitäisikö hänen teoriansa paikkansa. Vasta kun Andrea näki selvästi valon lähteen siirtyvän soihdusta johonkin mitäikinä tuolla reiän sisään oltiinkin ikinä rakennettu, liikahti mies viimein askeleen kauemmaksi keskiöstä - sillä kertaa sammuneen soihtu kädessään jotta lattian keskustaan heijastuisi vuorostaan tuo pyöreä kuvio, joka edusti Andrea mainitseman auringon symbolin keskustaa. Nuoremman vain kereten nostamaan katseensa pois maasta uudelleen mestariinsa aikomuksena sanoa jotain oikeinkin voitonriemuista ja näpäyttää tätä samalla toisen kommentista etteikö hän muka opiskelisi tarpeeksi historiaa, kun kuulo erotti jonkin uuden mekanismin lähteneen liikkeelle - luoja vain tiesi todellisuudessa kuinka pitkän ajan jälkeen - nuoremman jo osaksi odottaen jonkin nousevan pian lattiasta samalla tavoin kuin Muinaiselle kirjalle tarkoitettu pylväspaikkakin, mutta yllätykseksi liikkeen tuntuenkin heidän jalkojen allaan tärinänä joka sai tasapainon horjahtamaan askeleen taaksepäin hyvinkin automaattisesti uuden tasapainon löytämiseksi että seuraavaksi Andrea ei olisi löytänyt itseään lattiatasolta. Sen hetken aikaa Andrean voiden vaikka vannoa huoneen lähteneen kiertämään myötäpäivään ympäri… mutta eihän se voinut niin olla?!

Siromman käden ojentautuessa jo puoliksi vanhempaa poikaa kohti – oli Samu jo viittä vaille valmis tarttumaan siihen ja viimeistelemään kyseisellä teolla (kummallekin heistä) kiusallisen puheen aiheen, jota poika ei oikein koskaan ollut oppinut käymään lävitse lapsuudessaan. Vanhempansa eivät olleet koskaan kysyneet miten hän jakseli, mitä tämä ajatteli tai teki… kunhan vain oli käyttäytynyt mahdollisimman huomaamattomasti ja tyynesti, ei mitään pienelle lapselle kuuluvaa liika riehumista… ei edes liian kovaan ääneen puhumista tai nauramista ilman että siitä oli tullut heti sanomista. Sophie ei ollut loppujen lopuksi myöskään antanut vastausta pojan esittämään kysymykseen.
”Sovittu.”
Tuon yksinkertaisen sanan viimeistellen sopimuksen kaksikon välillä - vaikka se olikin kieltämättä päinvastainen, miten vanhempi lapsista oli oppinut toimimaan. Henkisen voinnin ääneen sanoittaminen… se ei ollut koskaan kuulunut hänen perheensä keskustelu aihealueisiin. Samuelin nyökkäisten pienesti Sophielle ja hymyillen päälle pienesti – kuin sanoen äänettömästi, että poika yrittäisi, mutta pahoittelisi jo valmiiksi, jos ei aina moisessa onnistuisi. Alakerrasta, jossa Pandora ja Evey oleskelivat keittiössä, kuuluen silloin kutsu tulla syömään iltapalaa.
_____________

Chad ei enää osannut sanoa itselleen, kuinka monta kertaa oli käynyt huoneen toista puolta lävitse etsiessään sitä samaa symbolia, jota Andreakin etsi. Mentorin ja oppipojan kiertäen tuota ympyrän muotoista huonetta kohta kohdalta lävitse, mutta mitään ei löytynyt tai ei ainakaan mitään sellaista, joka olisi kiinnittänyt kaksikon huomion heti itseensä. Chadin ehtien jo murahtamaan itsekseen turhautumisesta, kunnes yhtäkkiä korvat erottivat Andrean sanat ja jotakin auringon pimennyksestä Egyptin muinaisen mytologian mukaan. Kaksikosta vanhemman kääntyen katsomaan nuorempaa toinen kulma selvästi kohotettuna kysymyksen muodossa, kunnes tummissa silmissä välkähti myös ymmärtämisestä syntyvä innostuksen kiilto. Soihdun liekkien tullen silloin imeytyneeksi huoneeseen kätkettyyn mekanismiin ja aiheuttanut uuden tapahtuma ketjun, jota ei ollut varmaan koskaan aikaisemmin liikutettu sen jälkeen, kun se oli kerran sinetöity. Vanhemman ehtien vain lausumaan kehotuksen nuoremmalle pitämään jostakin kiinni turvallisuuden takaamiseksi (Chadin tehden itse niin).

Noina parin minuutin aikana De Fioren suvun pyhätön muuttaen ulkonäköään, kaikkien muiden patsaiden kääntyessä ympäri seinän sisään ja jättäen jälkeensä vain seinään kaiverretun vanhan salaseuran symbolin. Sin ibn Abdel patsaan ollen ainoa, joka jäi liikkumattomaksi (ainoastaan miehen kättä kiertävä käärme oli vetäytynyt piiloonsa pois näkyvistä) – alaviistoon laskeutuvan käden näyttäen nyt vain sille kuin se olisi ojennettuna kämmen puoli ylöspäin jotakin kohti kuin sanomattomana kehotuksena tarttumaan miestä kädestä. Chadin kääntäen katseensa uudelleen sitä syvää pimeyttä kohti, joka oli avautunut kierreportaiden muodossa keskelle huonetta. Mentorin ja oppilaan katseiden kohdatessa, kummankin nyökäten hitaasti toisilleen – sillä kumpikin miehistä tiesi, että heidän olisi seuraavaksi jatkettava matkaansa vieläkin alaspäin … kuin kirjaimellisesti kohti helvettiä.

Käsien kiskaistessa metallipidikkeestä soihdun kantoon. Askelien alkaen laskeutumaan yksi askelma kerrallaan kierreportaita alaspäin ja alaspäin ja alaspäin… pimeyden ollen jo niin raskasta, että olisi voinut kohta jo kuvitellakin, että seuraavaksi alhaalla olisi tullut itse paholainen vastaan. De Fioren kartano kyllä sijaitsi korkean kallion päällä ja suoraan meren läheisyydessä, mutta kuinka syvälle tämä tila voisi oikein mennä?
Matka oli jossain vaiheessa jatkunut eteenpäin kapeaa luolamaista käytävää pitkin, jonka seiniin oli upotettu useita ihmisten luita (kuin niistä olisi vuorattu koko hemmetin tunnelisto). Chadin jo silloin tajuten etteivät he olleet Andrean kanssa tavallisessa salakäytävässä… he olivat kirjaimellisesti haudassa.
”Tämä on kuin suoraan Danten helvetistä; Lasciate ogni speranza, voi ch'entrate (Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää).”
Soihdun valon vääntelehtien levottomasti kuin olisi sammumisuhan alla minä hetkenä hyvänsä. Chadiä myöskään innostamatta ajatus, että tuona hetkenä he olivat usean tonnin painoisen kalliomassan alla ja vielä merivesi mahdollisen siihen mukaan. Vanhempi oli alusta alkaen antanut nuoremman kävellä edellään – sillä Chad kyllä tiesi Andrean mielipiteen ahtaista paikoista. Tuon koko ympäristön pistäen väkisinkin mielikuvituksen liikkeelle.

Kuinka kauan he olivat kävelleet tuolla pimeydessä, sen yksin jumala tiesi. Aika ja fyysinen ympäristö olivat merkityksettömiä. Kaikki oli muuttunut merkityksettömäksi, jota vain syvä armollinen pimeys tuuditti. Silloin se lopulta kuului… veden hiljainen liplatus ja tippuvista vesipisaroista syntyvä ääni, joka kaiken sen hiljaisuuden jälkeen kuulosti voimakkaalle. Chadin ja Andrean saapuessa tippukiviluolaan, joka sai valonsa veden kautta. Meriveden, joka pääsi tilaan selvästi jotakin toista kautta, loistaen syvän turkoosin värisenä. Keskellä tuota syvän majesteettista hiljaisuutta leväten kiviarkku. Chadin astuen lähemmäksi, näki tämä arkun kanteen kaiverretun patsaan, joka toi mieleen rauhassa nukkuvan nuoren naisen. Kiviarkun seiniin ollen kaiverrettuna hieroglyfikirjoitusta… vainajan nimen paljastuessa; Angelina ibnt Abdel.
Anubiksen ensirakkaus oli ollut Sinin sisko...

Pimeyden ottaen heidät molemmat syleilyynsä kun tuttu ja turvallinen De Fioren pyhäkkö sai jäädä taakse ja uuden salaisuuden paljastuessaan kirjaimellisesti heidän jalkojen allaan. Chadin antaen oppipoikansa kulkea suosiolla edellä koko tuon ajan tämän tietäessä että Andrea ei lämmennyt edelleenkään kaikkien niiden vuosien jälkeen ahtaissa tiloissa joissa ei ollut minkäänlaista ulos pääsyä - ja vastaavasti Chadin tuskin lämpenemistä ajatukselle jossa he olivat kirjaimellisesti matkalla kohti merta, jonka kallion päälle De Fioren kartano oltiin rakennettu aikoinaan - Chadin kun edelleenkin peläten vettä. Tuon matkan siis todellakin ollen yhtä helvettiä heille kummallekin.

Pimeyden hellittämättä juurikaan edes sillon kun he pääsivät tasaisemmalle maalle kierreportaiden tultua päätökseen, vaikka Andrealla itselläänkin oli jälleen palava soihtu jonka liekki välillä näytti heikentyvän mitä pidemmälle he kulkivat. Silti kumpikaan ei rikkonut laskeutunutta hiljaisuutta vaikka se olisi varmasti helpottanut kummankin oloa kun he joutuivat olemaan varuillaan koko sen ajan tuntemattoman äärellä, jopa Andrean tuntien jokaikisen lihaksensa olevan jännitystilanteessa kun peläten jonkin kohta ilmestyvän pimeyden keskeltä suoraan heidän eteensä.
Chadin kommentoidessa kuinka tälle tuli mieleen Danten Helvetti heidän sen hetkisestä sijainnistaan, ei Andrea voinut muuta kuin olla vanhemman kanssa samaa mieltä ”… Ehkä tämän rakennuttaja on saanut inspiraationsa nimenomaan Danten jumalaisesta näytelmästä” Pohtivan äänen lopulta lausuen takaisin, katseen seuraten juuri sillä hetkellä seinämiä joihin ihmisten luita oltiin upotettu, Andrean voimatta olla pohtimatta oliko yksi ihminen voinut olla todellisuudessa vastuussa niin valtavasta projektista? Hänen tietäen De Fioren kartanon rakentamisen alkaneen renesanssi aikoina, jolloin todennäköisesti myös suurinosa vartijoiden patsaista oltiin veistetty - mutta että sama ihminen olisi tehnyt kaiken tuon… oliko se edes mahdollista yhden elämänkaaren aikana?

Kuluvan matkan tuntuen kestävän ikuisuuden pimeydessä noiden ihmisrippeiden ympäröimänä, ajantajun kadoten täysin tuossa pimeydessä joka ei antanut minkäänlaista vihjettä missä kohtaa he todellisuudessa kulkivat maan alapuolella tai kuinka pitkään he joutuisivat vielä kävelemään - kunnes korvat erottivat viimein ääntä. Kuin sadat vesipisarat tippuisivat tietyn ajoin yksikerrallaan veteen, pimeän käytävän päässä näkyen viimein valoa joka kertoi kertoi heidän päässeen ulos, luolan luonnollisen valon saaden silmät säröttämään väkisinkin kun itse valoa ei oltu suotu pimeyden lävitse pitkiin aikoihin - Andrea voimatta olla pyyhkimättä silmiään näkemänsä edessä osaksi jälleen valoon totuttelusta mutta myös epäuskosta siitä mihin he oikein olivat päätyneet.
Kaiken tuon keskiössä ollen tuo kiviarkku, jonka päälle oltiin veistetty marmoripatsaan kansi joka näin pintapuolisesti näytti vain nukkuvalta nuorelta naiselta, Chadin kereten astumaan sillä kertaa nopeammin lähemmäksi näkemäänsä, Andrea seuraten pian perässä - vain nähdäkseen tuon saman kuin Chadkin. Tuon hieroglyfi kirjoituksen paljastaen vainaman identiteetin, tunsi Andrea kulmiensa kurtistuvan asteen kysyvämmin hämmentyneenä, varmasti vähintäänkin yhtä yllättyneenä kuin Chadkin sillä hetkellä. Sinillä oli ollut sisko? Johon Anubis oli ollut rakastunut aikoinaan? Miksei Angelinasta ollut mitään mainintaa aikaisemmin missään suvun kirjoissa?
… Joku viisas olisi varmasti voinut todeta tuossa kohdin historian toistavan ironisesti itseään tuhansien vuosien päähän, olihan Anubiksen oma kuopus, Sin, ollut rakastunut naiseen jonka hänen paras ystävänsä joka sattumoisin kuului myöskin De Fioren sukuun, luokitteli edelleen sisarukseen tämän kuoleman jälkeenkin…
“Haudassa tuskin on hän.” Andrean lopulta todetessa ääneen mentorilleen joka oli vielä pysähtynyt arkun lähettyville. Sanojen kuulostaen ehkä asteen kylmemmältä kuin oltiin tarkoitettu, vaikka kyseessä olikin enemmän looginen ajattelu joka toisaalta halusi myös uskotella itsellään ettei heidän edessään todellakin olisi sillä hetkellä Angelinan jäännökset, piilotettuna kivimassan alle vuosisatojen ajaksi. Hänen itsensä sillä kertaa laskeutuen ensimmäisenä kyyryasentoon haudan vierelle, jonka reunus oli vuosien saatossa likaantunut ympäristön kosteudesta sekä mineraaleista jotka lähtivät luolan tippukivistä “... Tai jos hän on sisällä, se tarkoittaa että jonkun olisi pitänyt avata alkuperäinen hauta, siirtää ne tänne Egyptistä ja jättää hänet tänne … kuinka kauan tämä kaikki ikinä onkaan ollut suljettuna.” Nuoremman vielä jatkaen omaa logiikkaansa, - joka ei todellakaan käynyt millään tavoin järkeen, varsinkin kun puhuttiin muutenkin Egyptin uskosta joka oli vahvassa heidän suvussaan enemmän ja vähemmän vielä nykypäivänäkin joka kirjaimellisesti uskoi hautaan kajoamisen olevan vähintäänkin epäkunnioittavaa kuolleita kohtaan - puhumattakaan sitten niistä uskomuksista jossa puhuttiin kirouksista kaikille ketkä kehtasivat häiritä kuolleita. Pelkän ajatuksenkin kylmäten mieltä, joka ei halunnut uskoa jonkun De Fioren vartijoista alentuneen sellaiselle tasolle joka oltaisiin hyvin voitua kutsua haudan häpäisyksi.
Sormenpäiden voiden tuntea kivipinnassa selvät ääriviivat, jotka toistuivat yksi toisensa jälkeen kaiken sen kertyneen lian alla, mutta lika kerroksen estäen vielä saamasta sen enempää selvää mistä oikein olisi ollut kyse.

Hiljaisen huokauksen päästen Andrean huulien välistä, joka ei voinut olla nostamatta katsettaan irti tuosta kivireunamasta käydäkseen paremmin lävitse tuote tilaa - joka kuitenkaan ei antanut näin äkkiseltään mitään muuta huomion arvoista kuin tuon haudan. Mitä heidän pitäisi edes etsiä tuolta päästäkseen eteenpäin?
“... Mitä nyt? Emme voi ainakaan tämän alemmaksi mennä (ainakaan toivottavasti), mutta täällä ei näytä olevan mitään muutakaan kuin… Angelina.” Nuoremman todeten, äänen painon muuttuvan asteen hiljaisemmaksi lauseen loppua kohden, kuin peläten nimen lausumisen aiheuttavan jotain tapahtuvaksi - Andrean nostaen kysyvän katseensa Chadiin siinä toivossa että tällä olisi jokin idea miten tilanteesta seuraavaksi edettäisiin tai ehkä tällä olisi jokin johtolanko josta vain aiemmmin ei ollut puhetta?

”Haudassa tuskin on hän.”
Andrean sanojen saaden käden pysäyttämään liikkeensä, kun siihen hetkeen asti sormet olivat tunnustelleet tuota tarkasti kaiverrettua kirjoitusta, joka oli kieltämättä yli kolmetuhatta vanhaa ja siitä huolimatta oli säilynyt teräväpiirteisenä… aivan kuin se olisi kaiverrettu vasta lähivuosien aikana. Nuoremman ihmetellessä myös ääneen kuka ja miksi joku olisi tehnyt noin suuren vaivan tuodakseen kiviarkun keskelle tippukivi luolaa, joka taas sijaitsi jossain De Fioren kartanon lähettyvillä. Kuinka kenelläkään olisi ollut elinaikaa ja resursseja sellaiseen? Vastauksen särähtäen silloin alitajunnan lävitse kuin pienenlainen sähköisku ja se sai sormet kavahtamaan kauemmaksi kiviarkun pinnasta kuin sitä olisi ollut yhtäkkiä hyvin epämukava koskettaa.
”Hän on täällä.”
Chadin yrittäen puhua mahdollisimman rauhallisesti – vaikkakin todellisuudessa ääni värähtikin jännittyneisyydestä. Andrean toivottavasti ymmärtäen tilanteen muuttuneen tulen araksi, kun kuuli mentorinsa käyttävän puhekielenä De Fioren suvun vartijoiden aksenttia, jota demonit eivät kyenneet ymmärtämään. Vanhemman miehistä todellakaan tarkoittaen vainajan läsnäoloa arkussa. He eivät olleet yksin tuolla tippukiviluolassa.

Raskaiden kynsien raapiessa kivistä maata, kun peto koukisteli etutassujaan malttamattomuuden merkiksi. Sen kurkusta päästen välillä hiljainen murahdus ja verenjanoinen vinkuna, kun se yritti maanitella herraansa antamaan käsky teurastaa tunkeilijat. Helvetin tulta palaneiden silmien tarkkailen varjosta tuota luolaan saapunutta kaksikkoa jo alusta alkaen. Noita kahta henkilöä, jotka peto ja sen isäntä olivat tunnistaneet heti De Fioren suvun jäseneksi ja … (hampaiden narskuen toisiaan vasten ja kurkusta kohottautuen raskaampi murina) … suvun sen hetkiseksi vartijaksi.

Irtonaisen kivirouheen rahisten pienesti Chadin jalkojen alla, kun tämä vanhempi mies nousi kyykystä seisomaan ja näyttäen kädellään merkin Andrealle seisomaan mahdollisimman liikkumattomana paikoillaan, mieluiten kääntämättä katsettaan selkänsä taakse jäänyttä luolan pimeintä kohtaa, jonne kaikki aistit huusivat varoitusmerkkejä. Chadin pitäen katseensa itsekin eteenpäin ja välillä antoi katseensa laskeutua tuohon kiviarkun kannen päällä olevaan patsaaseen, jonka jokainen piirre oli taitavasti veistetty… kuin jokainen kaiverrusliike olisi syvällä rakkaudella tehty. Tämän kolmekymmentä kuusi vuotta täyttäneen miehen yrittäen käydä mielessään useat vaihtoehdot, miten he pääsisivät hengissä tuosta tilanteesta. Chad oli puhutellut riivaajaa viimeksi Eveyn läsnä ollessa ja silloin toinen oli pelastanut miehen hengen, koska oli kyennyt vaikuttamaan Anubiksen ihmispuoleen… mutta entä nyt… He olivat vain kahdestaan tuolla luolassa Andrean kanssa. Tuon vasta kahdenkymmenen vuoden iän saavuttaneen nuorukaisen kanssa, jonka riivaaja oli valmis teurastamaan enemmän kuin mielellään.
”Tunnen läsnäolosi, demoni.”
Tumman rauhallisen äänen kohotessa lopulta kuuluvammaksi, Chadin puhutellen tuota pimeydessä oleskelevaa olentoa sillä samaisella äänen painolla - mitä mentori oli yrittänyt opettaa oppilaalleen useita kertoja manausten lukemisen aikana.
”Miksi hengität niskaani ja kirskuttelet hampaitasi kuin kuvittelisit jo syöväsi kuolevaisen lihaani.”
Kehon alkaen kääntymään ympäri jokaista liikettä harkiten. Chadin näyttämättä sitä päällepäin, mutta koko ajan tämä skannasi katseellaan mahdollista pakoreittiä ulos luolasta. Olisiko se sitten palaaminen tuonne ahtaaseen tunnelistoon mistä he olivatkin tulleet – vai löytyisikö joku nopeampi vaihtoehto.
”Olet pyhällä maalla, sinä pimeydestä syntynyt. Täällä ei ole sinulle mitään kuuluvaa.”
Katseen tottuessa pimeyteen sen verran mitä ihmisen silmät antoivat myöten. Niiden erottaen silloin luolan perällä seisovassa pimeydessä tuon saman varjopedon hahmon, joka oli jahdannut Chadia ja Eveytä ranskan maan katakombeissa lähes hulluuden partaalle asti… kunnes Anubiksen tytär oli kutsunut isäänsä ja saanut ajojahdin loppumaan kuin seinään.

Varjopedon alkaessa ottamaan lähestyviä askelia, otti Chad puolestaan automaattisesti omat perääntyvät askeleensa, kunnes kiviarkku takana esti. Luolan perällä seisovan pimeyden rajan loppuessa ei hämyiseen valoon astunut pedolle kuuluva käpälä – vaan ihmiselle kuuluva jalan kärki ja mitä enemmän valo väistyi, paljastui alavartaloa peittävä pitkä lannevaate, joka koristukseltaan ja ulkonäöltään kuului muinaisen ajanjakson aikaan. Nahkan ja metallin synnyttäen oman äänensä. Chadin ja Andrean nähden lopulta edessään vähän yli kolmekymmentä vuotta täyttäneen miehen, jonka vaatetus kuului muinaisen maailman ajanjaksolle. Hyvin pistävän värisen hopeisen katseen kohdatessa kaksikon liiankin pelottavan tyynesti – jos vertasi hetki sitten siihen varjopetoon, jonka jokainen ele oli kertonut raatelun halusta.
”Kertokaahan te puolestanne minulle;”
Tumman rauhallisen äänenpainon aloittaessa, mikä viimeistään silloin vahvisti Chadille tämän katsovan tosissaan nuorempaa Anubista silmästä silmään, kuin ajanpyörää olisi yhtäkkiä pyöräytetty roimasti taaksepäin.
”…Miksi häpäisette tämän paikan läsnäolollanne.”
Hopeisten silmien katsoen Chadin ohitse kiviarkkua ja pian sen vieressä seisovaan nuorempaa miestä.
”Eikö enää kuolleetkaan saa levätä rauhassa, ilman että te elävät olette nuuskimassa heidän lepopaikkaansa.”

”Hän on täällä.”
Kuka tahansa olisi voinut olettaa Chadin puhuvan sillä hetkellä heidän edessään olevasta arkusta ja mahdollisesti sen sisällöstä joka pahimmillaan olisi nimenomaan Angelinan jäännöksen yli kolmentuhannen vuoden takaa - mutta heti kun Chad oli lausunut tuon yksinkertaisen lauseen… tuntui Andreasta kuin hän olisi unohtanut hetken ajaksi kuinka hengittää tuossa kosteassa luolassa. Puhekielen vaihtamisen nimenomaan tuohon aksenttiin jota De Fioret käyttivät keskenään silloin kun demoneiden ei haluttu ymmärtävän näiden puhetta - oli se kertonut heti tälle vain kaksikymmentä vuotiaalle miehelle jonkin olevan pahasti pielessä mutta viimeisimmän ollen tuo pimeydessä kuuluva ääni. Ääni, joka jäi kaikumaan tuohon tippakivistä muodostuvaan luolastoon - mutta sitäkin enemmän herkkien aistien avulla kuulostaen paljon voimakkaammalta kuin se ehkä olisi ollut - mutta sitäkin enemmän äänet antoivat varoittavan kuvan jostain isommasta eläimestä, joka maaritellen valmistautui hyökkäämään kahden tunkeutujan kimppuun. Varsinkin… nimenomaan nykyisen vartijan kimppuun.

Kyykky asennon vaihtuen hitaasti takaisin seisoma asentoon Chadin oman mukana, tuon yksinkertaisen käsieleen pyytäen sanomattomasti oppilastaan pysyvän mahdollisimman liikkumattomana ja samalla kuitenkin pitämään silmällä vallitsevaa pimeyttä, - jonka sisimpään Andrea olisi voinut vaikka vannoa näkevänsä kaksi kiiltävää silmää vaanimassa pimeyteen piiloutuneena - toisaalta järjen ja pelon sekaisen ajatuksen lähemmäs huutaen nuoren miehen sisimmässä ottamaan juoksuaskeleet alleen mahdollisimman nopeasti ja nappaamaan Chad samalla mukaansa jotta he pääsisivät pois tuosta helvetistä. Mutta sitten taas sen hetken aikaa, Andrea olisi voinut vaikka vannoa kuulevansa oman suojeluvaistonsa kuiskaavan rauhoittavammin ajatuksissa: “Älä, rauhoitu”, - vaikka tästä tuntui että sydän hypähtäisi minä sekunttina hyvänsä rintakehästä ulos kaiken sen jännityksen vuoksi. Sen verran nuorempikin uskaltautui irrottamaan edes sivusilmällä katsettaan tuosta edessä olevasta pimeydestä haravoidakseen nopeasti tuon ympäristön, joka ei juurikaan antanut yrityksistä huolimatta juurikaan oivallisia pakoreittejä: vaihtoehdoiksi melkolailla jääden vain se sama reitti mitä he olivat tulleetkin vaikka pimeys ja muutenkin ahtaat käytävät varmasti olisivat haitallisia juostessa… tai … Andrean nielaisten asteen vaikeammin vilkaistessaan heitä ympäröivään meriveteen, jonka oli pakko tulla jostakin muualta sisään. Voimakkaamman murinan saaden katseen palautumaan nopeasti takaisin eteenpäin kohti pimeyttä, jonne Chad oli osoittanut painokkaamman puheensa siellä odottavalle riivaajalle niinkuin tämä oli yrittänyt opettaa Andreata manauksien lukemisen yhteydessä - toimisiko se sitten kun Chad oli periaatteessa heistä kahdesta se siviili uskonammatistaan ja entisestä vartijuudesta huolimatta… ei voinut olla ollenkaan varmaa. … Vaikka samalla Andrea olisi voinut vaikka vannoa pimeyden ympärillään vain lisääntyneen yhtäkkiä… kuin se olisi yrittänyt hukuttaa kaiken vähänkin turvallisen allensa, jättäen vain tyhjyyden jälkeensä josta ei olisi pakenemista. Korvien voiden nousevan pimeyden mukana erottaa ympärillä kuiskailua, joka tuntui vain voimistuvan mitä kauemmin he olivat liikkumatta siinä tilassa, kuiskaillen niitä kaikkia kammottavia mielikuvia kuulijalleen millä hirveinmillä tavoin he tulisivat kuolemaan noihin tiloihin, mistä kukaan ei heitä löytäisi, missä he tulisivat kärsimään mitä kivuliaimman kuoleman joka jäisi sieluun asti vielä kuolemankin jälkeenkin iän ikuisuudessa.

“... Chad…?” Andrean keretän aloittamaan kysyvästi toiselle että olisi saanut toisen huomion itseensä koskien nimenomaan tuota muuttunutta ympäristöä ja sitä että nyt jos ikinä olisi se hetki kun jalat otettaisiin alle, mutta sanojen keskeytyen alkuunsa kun uusi ääni kohosi kaikista selvemmin pimeydestä. Pedon lähtien liikkeelle, Chadin lähtien puolestaan peruuttamaan Andrean kanssa samaa tahtia taaksepäin niin pitkälle kunnes arkun kivinen pinta tuntui esteenä selän takana, oikean puoleisen käden kereten nousemaan suojelevammin Chadin kehon eteen, askeleen kereten kohoamaan sivummalle jotta keho olisi astunut Chadin ja tuon… mikäikinä se nyt tuolla odottikaan, eteen - vain tullakseen keskeytetyksi kun isojen tassujen äänten, joiden isot kynnet olivat vain hetki sitten raapineet odottavasti kivimaata - ei tullutkaan enään… sen sijaan askeleet olivat paljon kevyemmät… kuin… ihmisellä?
Pimeyden astuen sen verran syrjään että heidän eteensä avautui hämyisen valon saattelemana tuo vain vähän päälle kolmenkymmenen ikävuoden ylittänyt mies, eikä odotettu peto, miehen vaatetuksen kertoen selvästi muinaisesta maailmasta - josta tämä oli ilmeisemmin kotoisin… mutta ne hopeiset silmät… eihän se voinut olla mahdollista… “Non..no…?” Andrean kuullen itsensä lausuvan tuon miehen nykyajan tittelin tuskin kuiskausta korkeammin, tuon verisidoksesta kertovan kutsuman jota hän ei ollut lausunut useampaan vuoteen ääneen - ei viimeisimmän jälkeen, joka oli vienyt hänet miehen aloitteesta sairaalaan vaikka mitä enemmän hän oli jälkikäteen miettinyt niitä tapahtumia - olivat palaset jälleen loksahtaneet paikalleen tavalla ja toisella, vaikka Andrea ei edelleenkään menneisyyden tekojen jälkeen pystynyt uskomaan sillä miehellä olevan yhtäkään välittävää osaa häntä kohtaan.

Rauhallisen äänen, joka oli aivan päinvastainen siitä pedosta joka vain hetki sitten oli ollut valmiina jahtaamaan ja teurastamaan heidät kummatkin siihen sijoilleen vaikkakin sitäkin pelottavampi - kysyen suoraan mitä he oikein tekivät siellä - oli se kuin vahvistus heille molemmille tuon miehen todellisesta identiteetistä - vaikka sitten paljon, paljon, paljon nuorempana kuin mihin oltiin totuttu. Varsinkin Andrealle tehden sen hetken aikaa hankalaa käsittää sitä kaikkea… isoisän kun olisi pitänyt olla jossain hyvin kaukana tyttärensä ja tyttärentyttärensä kanssa, ei siellä… ei varsinkaan tuon ikäisenä, ei niin lähellä De Fioren kartanoa johon demonilla ei ollut normaalissa olosuhteissa mitään asiaa. Hänen joutuen oikein urakalla jälleen muistuttamaan itseään että he puhuivat nyt kolmentuhannen vuoden ikäisestä demonista/riivaajasta, jonkin kaikista voimista heillä ei ollut vielä täysin edes tietoa - olihan se ollut vangittuna aikaisemmin vain kirjan sisällä kaikkien niiden tuhansien vuosien aikana.
Miehen vielä lisäten että eivätkö kuolleet saaneet edes rauhassa levätä heidän elävien vuoksi - oli tuo jonkun toisen mielestä eriskummallinen lause kuin herätys tälle nuorimmaiselle joka ei ehkä onnekseen saanut hopeista katsetta itseensä sillä kertaa.
“... Emme tienneet että hän on täällä.” Nuorimmaisen lausuen lopulta Anubikselle yllättävän rauhallisesti, oman katseensa kohdaten tuon hopeisen jonka olisi pystynyt melkein kuvittelemaan hohtavan pimeyden keskellä pedon tavoin,
“... Jos olisimme tienneet, emme olisi täällä.” Yleensä kun isoisä ja lapsenlapsi kun olivat kohdanneet toisensa, oli riita ollut samantien välttämätön - yleensä Andrean onnistuen suorasukaisuudellaan loukkaamaan vanhempaa ja Anubis omalla käyttäytymisellään häntä, molempien ollen kuin piikki lihassa toisilleen jossa toisen näkökulmaa ja käyttäytymistä ei pystytty tulla vastaan vaikka mikä olisi - mutta kahden vuoden jälkeen… ehkä Andrea oli edes sen verran aikuistunut että hän pystyisi edes oman ja Chadin hengen uhalla keskustelemaan normaalisti isoisänsä… tai siis isoisänsä riivaajan kanssa vaikka tämä haluaisikin hänet haudan lepoon omien käsiensä kautta.
”… Miksi hän tosin on täällä? Piilossa kaikelta?” Nuoremman kysyen tuolta vain kymmenen vuotta vanhemmalta mieheltä, vaikka tavallaan Andreasta tuntuen että mitä enemmän hän päästi sillä hetkellä ääntä missään muotoa, sen huonompi asia se olisi.
Vaikka tuo eriskummallisen värinen katse pysyikin kokoaika isoisässään, pystyi tämä erottamaan pimeydessä levotonta liikehdintää, joka kärsimättömästi odotti jotain … kuin käskyä, joka antaisi luvan viimein käydä vartijan ja toisen tunkeilijan kimppuun. Oikean puoleisen käden, joka oli edelleen asetettu Chadin eteen ettei tämä saisi vahingossakaan ideaa tehdä jotain typerää itsensä kustannuksella, etusormen irtaantuen sen verran muista sormista että se sai napautettua toisen kylkeä sanattomana käskynä että heidän oli pakko lähteä mahdollisimman pian vaikka sitten sitä epämieluisinta reittiä joka odottaisi todennäköisesti jossain veden alapuolella. Jonkin koskettaen silloin nilkan alueen paljasta ihoa, sai se katseen kääntymään vaistomaisen nopeasti alaspäin, aluksi silmien näkemättä ympyröiden pimeyden takia mitään mutta sitäkin enemmän tämä pystyi tuntemaan pitävämmän otteen jalkansa ympärillä. Toisen käden soihdun, jonka valo oli lähes sammunut tuona aikana, tullen osoitetuksi kohti tuota nilkkaa jossa kiemurteleva tunne tuntui kaikista vahviten nykivän kohti tuota pimeyttä, näkivät silmät edessään mustan, lonkeromaisen hahmon joka oli kiertynyt nilkan ympärille, joka näytti vetääntyvän heti kun tulta tuotiin lähemmäksi - mutta entä sitten soihtu sammuisi ja ainoa valon lähde oli vain ympäröivästä merivedestä?

De Fioren sukuun kuuluvien henkilöiden perääntyessä siihen asti, kunnes kiviarkku oli tullut vastaan kuin sanomattomana pilkkana, ettei tilasta olisi sillä hetkellä selkeää pakoreittiä – ei tuo muinainen olento voinut olla hymyilemättä kylmästi tyynen ulkokuoren sisimmässä. Tyypillistä kuolevaisilta, ensin nämä olivat rohkeasti työntämässä nokkaansa joka paikkaan ja sitten tiukan paikan tullen luikkimassa pakoon. Kiireettömien askelien lähtien kiertämään kaksikon olinpaikkaa sivusuuntaisesti, riivaajan pysyen tietoisesti valon ja pimeyden rajalla. Raskaan pimeyden peittäen luolan seinämät jo lähes kokonaan ja tuohon samaiseen ilmiöön Chad kiinnitti myös huomionsa.
”Hän ei ole isoisäsi, Andrea. Älä anna riivaajan pettää silmiäsi.”
Chadin lausuessa lopulta nuoremmalle. Ilmeisemmin siellä päin maailmaa – missä Anubis todellisuudessa eli, oli laskeutunut yöaika ja riivaajan voimat olivat nyt voimakkaimmillaan. Varjopetojen ollen juuri niitä olentoja, jotka pystyivät oleskelemaan missä päin maailmaa ja pystyivät olemaan täysin yhteydessä isäntäänsä, joka kykeni leikittelemään varjojen ulkomuodolla, miten halusi.
”Älä anna hänen pettää sinua…”
Chadin viimeisten sanojen hiipuessa kuulumattomiin, kun riivaaja oli kohdistanut katseensa uudelleen vanhempaan ja saanut kehon muistamaan vanhat haavansa, jotka olivat parantuneet osittain. Chadin nojautuen takareisillään enemmän kiviarkkua vasten. Sydämen muljahtaen ikävästi. Hikihelmien kohotessa kalvenneelle iholle. Mentori oli kyllä kuullut oppilaansa kysymyksen siitä miksi Angelina loppujen lopuksi oli tuolla paikassa, niin kaukana synnyinmaastaan… mutta tuona hetkenä Chad ei pystynyt puhumaan.

”Mikä hätänä, Andrea?”
Tumman rauhallisen äänen lausuessa nuoremman pään sisällä. Demonin itse seisomatta nuorukaista lähellä, mutta silti toinen pystyi kuvittelemaan kuin riivaaja olisi seissyt suoraan selän takana ja kuiskannut korvan juuressa leikittelevän pehmeästi; ”Et kai sinä pelkää minua, muinaisen voiman vartija.”
Pimeyden olennon tiukentaessa otettaan nuorukaisen nilkan ympäriltä, kuin se olisi halunnut Andrean seuraavan sitä pimeyden syleilyyn. Astumaan pois valosta.
”Eikö minun kuuluisi pelätä sinua.”
Äänen lausuen pehmeästi ja sointuisasti, että se sai niskakarvat nousemaan. Kurkun pohjalta kohoavan naurahduksen rikkoen viattoman illuusion hetkessä ja silloin voimakas kiskaisu sai nuoremman kaatumaan selälleen ja vetämään asteen kauemmaksi kiviarkun luota, lähelle pimeyden ja valon rajaa tilassa. Aikuiselle miehelle kuuluvan hahmon astuessa lähelle Andreaa ja painaen jalkansa nuoremman rintakehän päälle pitääkseen toisen aloillaan.
”Eikö minun kuuluisi anella sinun edessäsi.”
Hahmon riisuessa huppunsa ja paljastaen kasvonsa. Andrean nähden Giovannin yläpuolellaan, mutta rakastavan isän sijasta – ei noissa silmissä ollut häivääkään isällistä rakkautta, vaikka kaikki muu oli täydellinen kopio tuosta edesmenneestä De Fioren suvun vartijasta.
”Aurinko laskee, De Fiore.”
Meriveden heijastama valo oli alkanut hiipumaan uhkaavasti, kertoen illan kääntyvät minä hetkenä hyvänsä yöksi ja kun valo katoaisi kokonaan tilasta olisi se kuolevaisten loppu. Vertahyytävien kuiskausten vahvistuessa kuin nekin tietäisivät pimeyden kohta laskeutuvan.

”En haluaisi keskeyttää sinun voiton riemuasi, demoni…”
Voimattomuudesta kertovan äänen aloittaessa, mutta siitä huolimatta jokaisessa noissa sanoissa oli itsevarma säe. Chadin kooten voimansa tahdonvoimansa ajamana, sillä tämä oli vannonut suojelevansa ja opettavansa Andreaa viimeiseen hengen vetoonsa asti. Jonkin punaisen vilkkuvan valon näkyen silloin miehen otteessa ja kun tämä kohotti sen paremmin näkyville, ei pienestä räjähteestä voinut erehtyä.
”… mutta olemme kumpikin kiireisiä miehiä ja nyt joudumme valitettavasti poistumaan.”
Demonin kurkusta noussen hyvinkin tuttu murina, jonka Chad oli oppinut tuntemaan jo aikaisemmin katakombeissa Eveyn kanssa. Tuon äänenpainon luvaten koskaan mitään hyvää sen kuulijalle. Sitä suuremmalla syyllä Chadin tuhlaamatta aikaa sanoihin. Käden heittäen räjähteen kauemmaksi luolan perälle ja sanojen karjaisten nuoremmalle; ”Andrea, NYT!”
Chadin voiden vain toivoa, että oppilaansa muistaisi vartijan symbolin voiman, joka toimi kuin polttava elementti demoniin koskettaessa. Räjähdyksen vavisuttaen koko tilaa, oli Chad jo kompuroinut takaisin jaloilleen ja juossut Andrean luokse kiskoakseen toisen myös jaloilleen kainaloista. Kivipölyn saaden kumpikin miehistä yskimään ja näkemisen käyden lähes mahdottomaksi. Kaiken tuon sekasorron keskellä Andrean huomaten opettajansa juoksuttavan heitä vettä kohti ja pian siitä kaksikko oli jo veden alla tunnelistossa. Luolan romahtaessa synnytti se voimakkaan paineen mikä sai sukeltajat paiskaantumaan holtittomasti kiviseiniin ja raapien ihoa naarmuille. Vaahtopäiden ja veren sekoittuen keskenään.

Meren aallot kohisivat tasaisesti, mutta lokit eivät enää kiljuneet taivaalla. Hiljaisuuden valliten ympärillä rauhoittavan pehmeänä. Suolan ja märän hiekan tavoittaen hajuaistin, minkä perässä seurasi tuntoaisti. Kehoa särkien joka puolelta kuin se olisi ollut hetki sitten riepoteltavana voimakkaamman voiman toimesta. Ajatusten alkaen käymään uudelleen, tajusi keho olevansa sinä hetkenä vatsallaan matalikossa. Käsien liukuen lähelle kylkiä ja keho ponnistettiin kontilleen kivusta kertovan ähkäisyn kera. Veden valuen mustia hiuksia pitkin pään sivuilla. Suolaisen meriveden maistuen huulilla ja kirveltäen silmiä. Päätä jyskyttäen voimakkaasti, sai se toisen käsistä kohoamaan ohimolle, johon oli tullut selvä isku jostain terävästä. Muistikuviin välähtäen silloin Chadin ja Andrean pako luolastosta ja lopuksi viimeisin muistikuva veden alla, kun voimakas paineaalto oli saanut kaksikon eroamaan toisistaan.
”Andrea…”
Merivedestä karheutuneen äänen yrittäen aloittaa kuuluvasti, mutta ääni murtui jo ensi tavuilla. Kehon yrittäen ponnistaa nopeasti seisomaan, mutta huimaus pakotti tipahtamaan takaisin polvilleen. Chadin sihahtaen jotakin itselleen kokoamaan itsensä. Silmien avautuessa uudelleen ja katsetta yritettiin kohdistaa eteenpäin pidemmälle rannan suuntaan. Yö oli laskeutunut Roomaan rannikolle.
Kehon nousten uudelleen sillä kertaa rauhallisemmin. Kohotettiin kumpikin käsistä torveksi suun eteen ja Chad huusi uudelleen oppipoikaansa nimeltä. Ei vastausta.
Sydämen rytmin selvästi alkaen kiihtymään rintakehän sisimmässä.
Mitä jos…
Chadin puistellen päätänsä ja pakottaen itsensä ajattelemaan selkeästi pelon lävitse, mutta kaikesta tuosta huolimatta pelko uhkasi puristaa pitkät sormensa sydämen ympärille.
Mitä jos Andrea ei ollutkaan selviytynyt hengissä ulos.

Chadin muistuttaen vieressä ettei edessä seisova mies ollut ulkonäöstään huolimatta Andrean isoisä, vaan nimenomaan se riivattu joka ainoa tavoite olisi tappaa nykyinen vartija omin käsin - varmasti varsinkin nyt kun Andrea oli vasta oppipojan asemassa ja muutenkin hyvin nuori jolloin kyseinen olisi varmasti paljon helpompaa, sai Andrea nyökättyä noihin sanoihin takaisin ymmärtämisen merkiksi vaikka silmät tuntuivatkin olevan täysin nauliutuneena tuohon edessä lisääntyvään pimeyteen, kuin odottaen näkevänsä pian jotain muutakin ilmestyvän sieltä eteensä. Riivaajan lähtiessä liikkeellä, jokaisen tämän liikkeen tapahtuen kuin tämä olisi ollut osa pimeyttä, minkä tämän liikkeen pitämättä ylimääräistä ääntä vaikka he olivatkin luolastossa jonka maa olisi täynnä pieniä irtonaisia kiviä jokaisen askeleen tiellä, riivaajan saartaen heitä kuin petoeläin saaliinsa ympärillä joka odotti oikeaa hetkeä hyökätä. Sivusilmän erottaen Chadin kehon liikahtavan ja herkän kuulon erottaen tämän hengityksen muuttuvan yhtäkkiä nopeatempoisemmaksi ja lyhyimmiksi, kääntyi pää vilkaisemaan toista vierellään huolestuneemmin - kysymyksen toisen voinnista jo kereten nousemaan kurkun päähän valmiiksi mutta kaikki sanat tultiin pysäytetyksi kun tummmenpi ääni kuuluikin paljon lähempää kuin sen olisi pitänyt olla. Pään kääntyen ympäri vasemmalle missä kuiskaus oli kuulunut lähemmin, ketään kuitenkaan näkemättä lähimaillakaan itseään - olisi Andrea astunut tuossa kohdin pois kiviarkun läheisyydestä jos ota nilkan ympärillä ei olisi pitänyt tätä paikallaan, yrittäen kuitenkin vielä uudemman kerran riuhtaista tuota kireentynyttä otetta turhaan irti itsestään - ivaavien sanojen jatkaen lisää kuiskailuaan joiden sanat kysyivät hyvin yksinkertaisesti: eikö riivaajan olisi pitänyt pelätä kuollakseen tätä edessään olevaa vartijaa, eikä päinvastoin? Sanojen ollen pehmeitä, suorastaan viattoman kuuloisia vaikka jokaisen sanan tarkoitus olikin osoitettu suoraan maaliinsa, jonka tulisi aiheuttaa vartijan epäilemään itseään kaikilla tavoin jolloin heillä ei olisi mitään mahdollisuutta lähteä pois kun pimeys ottaisi viimein vallan koko luolastosta ja he olisivat Chadin kanssa tuhon omat.
Jalan yrittäen vieläkin riuhtaista itseään irti, tuntui nilkassa viimein voimakkaampi kiskaisu joka sai kehon menettämään tasapainonsi nopeasti - Andrean löytäen itsensä älähdyksen kera tuijottamasta luolaston kattoa jossa vielä löytyi tippukivimuodostumia vaikka raja ns. pimeyden ja valon kanssa olisikin hyvin selkeä - ja omaksi kauhukseen häntä oltiin raahaamassa juurikin sinne missä raja kulki kaikista häilyvimmin - missä jokin selvästi odotti jo vartijaa.
Jalan astuen asteen voimakkaammin rintakehän päälle mikä sai hengityksen tuntumaan hankalammalta lisääntyneen painon ansiosta, näki tämä kaikista nuorin kuinka uusi hahmo astui esiin vaikka kasvoja piiloteltiinkin hupun taakse vielä toistaiseksi - vaikka lopulta riivaaja paljastikin uusimman muotonsa, joka sillä kertaa sattui olemaan De Fioren edesmennyt vartija ja isä… vaikka silmissä ei ollutkaan sitä tuttua ja turvallista isällistä lämpöä olemassakaan. Aivan kuin Andrea olisi tuijottanut tuntematonta ihmistä silmästä silmään joka muistutti kovin isäänsä … mutta sitten ei kuitenkaan. Pienen huvittuneen hymyn nousten kuivuneiden huulten pinnalle näkyväksi
“... Oliko tämä parhaintasi, sinä pelätty pimeyden ruhtinas?” Karheutuneen äänen lausuessa viimein huvittuneena muinaisella kielellä, - vaikka hän tasantarkkaan tiesi että tuo pimeyden olento ehdottomasti voisi repiä hänet siihen paikkaan tuhansiin osiin ilman minkäänlaista vaikeutta tai myötätunnon tuskaa - äänen silti pyrkien pysymään mahdollisimman itsevarmana, - näki Andrea sen yhden sekunnin aikana noista “isänsä” kasvoista että vastaus ei ehkä ollut täysin odotettu. Ei ainakaan noin ja se olikin tarkoitus. Andrean kun muistaen edelleen mitä hänen epäkunnioittavat lauseensa aiheuttivat isoisässään… entä sitten kun kyseessä oli kuitenkin kirjaimellinen voimakkain pimeyden olento maan päällä, joka nimenomaan vaatisi kunnioitusta hänenlaiseltaan kärpäseltä.

Kauempana kuuluen Chadin ääni, joka ei kuitenkaan ollut yhtä voimissaan kuin heidän saapuessaan tuohon helvetin koloon vaikka ääni olikin itsevarmuutta täynnä - joka puhui että olisi heidän aikansa poistua viimein paikalta - kuului riivaajan kurkusta tuo samainen murina joka oltiin aiemmin osoitettu heille, joka ei vaikuttanut tyytyväiseltä muuttuneeseen tilanteeseen joka oli muodostumassa tuon pienen räjähteen ja Chadin toimesta. Virneen kereten kohoamaan entisestään tuon kaikista nuorimman miehen kasvoille vaikka tämä olikin melko kirjaimellisesti altavastaajana sillä hetkellä kaikella tapaa. Chadin huutaessa merkin, käsien tarttuen nopeasti tuon isänsä kuvannoksen ottanutta riivaajan siitä kohdin missä tämän jalkataipeen pitäisi sijaita, kylmäävän huudon täyttäessä tuon laajan tilan kokonaan, varsinkin kun Andrean ote ei irronnutkaan samantien vaikka puolestaan riivaaja yrittikin riuhtaista itseään irti tuosta kirotusta kosketuksesta joka tuntui kuin palavaa tulta oltaisiin pidetty suoraan ihoa vasten, kivun pahentuessa mitä kauemmin Andrea jaksaisi pitää kiinni. Muinaisella kielellä lausutun manauksen tullen vielä lausutuksi ääneen - kyseessä olematta yhtä voimakas manaus kuin se mitä Chad oli yrittänyt aiemmin illasta opettaa hänelle, mutta manaus lukittaisi olennon edes hetkeksi paikalleen - mikä olisi sillä hetkellä parempi kuin ei mitään ja varmasti antaisi heille edes hieman etumatkaa nyt kun tilaisuus oli tullut. Otteen kainaloiden alla tuntuen voimakkaana, Chadin saadessa silloin viimein otteen oppilaastaan jotta tämä saisi nuorempansa äkkiä mukaan nyt kun luola näytti hyvin pahasti sortumisen merkkejä, - jonka alta heidän oli päästävä pois, mielellään nyt heti. Kivipölyn peittäen kaiken ympärillään, tehden näkemisestä lähemmäs mahdottoman mutta siltikin Andrea pystyi kuulemaan selkänsä takaa puhtaasta raivosta kertovan huudon joka kutsui vartijaa nimellä. Chadin lähtien johdattamaan kaksikkoa käytävän sijasta kohti vettä, oli Andrea valmis sanomaan oman kieltonsa Chadin toiminnalle joka tosissaan oletti heidän selviytyvän veden alla ulos asti nyt kun luolasto oli romahtamassa - mutta sanojen kerkeämättä pääsemään kurkusta ääneen lausutuksi - kun kylmä meri otti heidät molemmat vastaan.

Kaiken sen jälkeen seuraten vain pimeys.
Luolan todellakin romahtaessa, mutta pakoyrityksestä huolimatta kaksikon pääsemättä yhtäaikaa turvallisesti pintaan: Chadin ajautuen enemmän ja vähemmän turvallisesti rannan matalikkoon jossa tämä oli heräilemässä ties kuinka pitkän ajan jälkeen - Andrean taas ajelehtien vielä tajuttomana kauempana rannasta, vaikka onneksi keho olikin lopulta pysähtynyt kallion kivikoihin jotka estivät tätä ainakin ajelehtimasta ihan mihin sattuu. Miehen näyttämättä kuitenkaan minkäänlaisia elonmerkkejä - pimeyden vain ollen voimakkaasti läsnä jopa tajuttomuuden toisella puolen, joka tuntui siltä kuin Andrea olisi kirjaimellisesti hukkumassa pimeyteen josta ei olisi pois pääsyä. Ehkä se oli oire oltuaan niin lähellä ympäröivää pimeyttä luolassa pidemmän aikaa että se jatkuisi vielä vaaravyöhykkeen ulkopuolella - mitä enemmän Andrea yritti pyristellä pois, sen kovempaa tästä tuntui kuin tätä vedettäisiin kauemmas ja kauemmas tiedottomuuteen josta ei pian olisi enään pääsyä pois.
Yhtäkkiä vasemmassa ranteessa tuntui voimakkaampi puristava tunne - ei niinkään kipu, niinkuin se oli ollut pari vuotta sitten kun Horuksen silmä oli ilmestynyt uudelleen vartijalleen - tai kun vartijan rooli oltiin otettu tältä väkipakolla pois, mutta kuin joku olisi tarttunut siitä kiinni ja vetänyt takaisin turvaan … tajuttomuuden pimeyden vaihtuessa yhtäkkiä kirkkaaseen valoon joka tuntui sokaisevalta - nuoren miehen näkemättä niinkään mitään mutta sitäkin enemmän kuulo erotti edessäpäin naiselle kuuluvan pehmeän äänen joka puhui muinaisella kielellä ”Sinun täytyy palata takaisin, lapseni, tehtäväsi ei ole vielä ohitse eikä ajan hiekkasi vielä lopussa. Herää siis Andrea.”

Tähtitaivaan ottaessa yhtäkkiä avautuvan katseen vasta josta oltaisiin varmasti nautittu enemmän mikäli keuhkot eivät olisi ottaneet äkisti happea äänekkäästi sisään, aivan kuin keho ei olisi hengittänyt pitkään aikaan. Voimakkaan yskän puuskan alkaen väkisinkin kun keuhkoihin päätynyt merivesi pyrki tulemaan ylös, käsien haparoiden ympäristöstä jonkinlaista tukea itselleen että keho oltaisiin saatu käännettyä enemmän vatsalleen tai kyljelleen olon helpottamiseksi kun ote sai edes isommasta kivikko rykelmästä kiinni, jonka avulla kehoa alettiin raahata pois vedestä turvaan - vasta kun väsynyt ruumis oli raahauttanut itsensä isomman ja tasaisemman kiven päälle jota vasten merivesi vain aaltoili voimakkaasti uudelleen ja uudelleen, uskaltautui mies kääntyä selälleen kohti tähtitaivasta joka kertoi yön nousseen Rooman ympärille. Pään tuntuen kuin se olisi ollut halkeamassa siihen paikkaan, kehon tuntuen väsyneeltä ja jokaista lihasta särkien, erityisesti kyljen seutua mikä vain kertoi jonkun osuneen kovemmin sitä vasten - ajatuksien lähtien käymään tapahtumia hiljalleen lävitse nyt kun vaara oli toistaiseksi ohitse: he olivat päätyneet siihen outoon luolaan, joka lopulta oli ilmeisemmin romahtanut ja he olivat menneet veden alle… entä äskeinen ääni? Kenelle se oli oikein kuulunut ja oliko se ollut vain tajuttomuuden luomaa illuusiota? … Jos oli, miksi hän edelleen tunsi otteen taiteessaan ja kasvoillaan taas pehmeän kosketuksen, kuin joku olisi silittänyt poskien pintaa rauhoittavasti…? Ajatuksien laukaten kiivaasti keskenään kunnes kaikista kirkkaimman muistikuvan kohoten mieleen: missä helvetissä Chad oli? Ja oikeastaan missä hän oli? Kylmäävän tunteen tuntuen äkisti rintakehällä. Huolen alkaen nousemaan jälleen tutulla tavoin pinnalle.
”… Chad…?” Huudossa yritetyn äänen jääden heti alkuunsa murenevaksi edellisen yskän ja meriveden takia. Kehon alkaen nousemaan hitaasti ylös vaikka päässä tuntuikin siltä kuin pienikin ylimääräinen liike olisi aiheuttanut uudelleen tajunnan menetyksen - kaiken tuntuen huimaavan ympärillä joka kerta kun Andrea yritti saada itseään nousemaan ylös seisomaan.
Lopulta nuorimmaisen päästen jälleen jaloilleen kalliosta tuettuna vaikka vaatteet tuntuivatkin painavimmilta ja jokainen liike sitäkin hitaammalta, alkoivat varovaiset askeleet viemään kivikkoa pitkin poispäin, kohti rantaa - Andrean yrittäen edelleen kutsua mestarien nimeltä siinä toivossa että tämä kuulisi hänet… eikä toivottavasti olisi itse menehtynyt romahduksessa.

Niin paljon kuin sitä toivottiin, että nuoremman miehen kutsumanimen huutoon vastattaisiin viimein ja vihdoin takaisin – ei yön pimeydessä tuolla syrjäisellä rannalla kuulunut mitään muuta kuin aaltojen tasainen kohina ja jostain päin kantautuva liikenteen kohina, mikä ei sekään ollut siihen aikaan enää niin voimakas kuin yleensä päivällä. Keuhkojen valmistautuen taas uuteen kutsuhuutoon – samalla kun jalat johdattivat vähän horjuvasti pois tuolta matalikosta kuivemmalle maalle – keskeytyi kyseinen ääni rintakehän korkeudelle, kun yöstä vastasikin takaisin nuoremmalle naiselle kuuluva ääni;
”Chad? Chad!”
Vanhemman miehen nähden puoli hölkkää lähestyvän naisen hahmon ja kun tämä pääsi lähikontaktiin – oli nuorempi heti auttamassa istuutumaan lähimmälle isommalle kivelle. Chadin voimatta olla naurahtamatta mielessään. Hän ilmeisemmin näytti niin pahalle ulkoisesti, että ensin tarjottiin apua kuin kysyttiin mitä täällä oikein tapahtui.
”Tässä.”
Parhaat päivänsä nähneen kangasliinan (Maryam oli ilmeisemminkin käyttänyt sitä aina moottoripyöränsä peilien kiillottamiseen) tullen ojennetuksi Chadin silmien eteen, josta se otettiin vanhemman toimesta vastaan ja painettiin sen enempää nirsoilematta verta vuotavan haavan päälle ohimolla. Tummempien silmien nähdessä jo silloin kuinka nuoremman naisen huulet ehtivät jo raottumaan erilleen mikä tietäisi kysymyksiä, mutta ne saisivat nyt vielä jäädä – sillä Andrea olisi löydettävä.
”Maryam…” Chadin aloittaen yllättävän rauhallisesti, vaikka hetki sitten tämä oli ollut räjähdyksessä ja sen jälkeen vaarassa hukkua jonnekin jumalan selän taakse tunnelistoon. Vanhemman yllättyen jopa itsekin omasta rauhallisuudestaan, mutta jatkoi silti puhumista;
”… kun tulit rannalle tuolta suunnalta, näitkö mitään? Näitkö Andreaa?”
Oppipoikansa nimen äänen lausumisen saaden taas jälleen kerran kurkkua kuristamaan puhtaasta huolesta. Chadin peläten Maryamin vastausta – sillä jos toinen ei ollut kiinnittänyt mihinkään huomiota ja heistä katsottuna eteenpäin toiseen suuntaan tulisi kohta jyrkät kalliot vastaan… olisi pelätty pelko kohta totisinta totta. Naisen olemuksen muuttuen silmin nähtävästi, kun tuli viimein puhetta tuosta saman ikäisestä nuorukaisesta.
”Kuullessani täältä rannan suunnalta kovaa jyrinää kuin jokin olisi sortunut, sai se minut koukkaamaan tämän kautta matkallani De Fioren kartanolle – ja kun näin tumman siluetin kahlaamassa rantavedessä, sai se jo pahan aavistuksen minussa aikaiseksi. Pääsin laskeutumaan tänne rannalle tuolta kallion välissä mutkittelevaa kävelypolkua pitkin.” Sormen kääntyen hetkeksi osoittamaan naisen taakse jäänyttä reittiä. ”Kuulin sinun huutosi ja nähdessäni missä kunnossa kahlasit pois vedestä…” Pään puistellen raskaan huokaisun kera. ”…tiesin jo silloin, että jotakin isompaa on nyt meneillään.”
Maryam selitystulvan keskeytyessä miehen ylös nousemisyritykseen, joka olisi hyvin todennäköisesti päätynyt horjahtamiseen, jos nuorempi nopea refleksisenä ei olisi tarttunut kannattelumielessä. Nuoremman ihme kyllä jaksaen pitää vanhempaa pystyssä, vaikka jäikin kuusi senttiä lyhyeksi.
”Sinuna ottaisin rauhallisemmin, Chad. Tuollainen haava päässä ei tuskin jättänyt pois aivotärähdystä.”
Tämän kuusitoista vuotta nuoremman demonimetsästäjän saaden ihme kyllä puhuttua Chadin ympäri istuutumaan uudelleen alas ja selkeyttämään päätänsä sen aikaa, kun Maryam itse lupasi alkaa haravoimaan rantaa lävitse Andrean löytämiseksi. Chadin ehtien vain aloittamaan mahdollisen ohjeistuksen nuoremmalle, kun toinen oli jo hävinnyt takaisin yön pimeyteen ja pian jo jostain kauempaa kuului naisen oma ääni, joka huuteli Andreaa nimeltä. Tuona kertaa Maryamin käyttämättä toisen sukunimeä ollenkaan – sillä se olisi aiheuttanut liikaa huomiota ja kuulevia korvapareja voisi olla lähellä.

Nuoren naisen mentyä etsimään toisen puolesta. Kaivoi Chad taskustaan pieneen läpinäkyvään muovipussiin pakkaamansa kirjepaperin, jonka mies oli onnistunut pelastamaan kiviarkun jalan salalokerosta, jonne se oli ollut piilotettuna useiden satojen vuosien ajan. Chad oli saanut lokeron auki juuri parahiksi ennen demonin ilmestymistä kuvioihin. Sydämen muljahtaessa uudelleen, mutta ei sillä kertaa sairauden tai minkään muunkaan fyysisen vamman vuoksi. Tuon vanhan paperin pysyen kohotettuna silmien edessä ja mitä enemmän katse luki näkemäänsä, sitä enemmän Chad tunsi kurkkuaan kuristavan. Teksti oli selvästi viimeisiä kirjoituksia Sin ibn Abdel elämänkerrasta ja miksi juuri tuo kyseinen teksti oli piilotettu hyvin visusti ulkopuolisten katseilta… Tuon yhden hetken aikana mentorin joutuen punnitsemaan uskollisuutensa De Fioren suvun valalle.
Käden laskeutuen takaisin syliin paperi yhä sormien otteessa. Suolaisten kyynelien vierähtäessä poskille ja silmäluomet puristettiin tiukemmin yhteen. Nopean ryhdistäytymisen seuraten jo heti perässä. Kirjepaperin tullen piilotetuksi vaatekerrastojen alle ja käsi pyyhkäisi kyyneleet kadoksiin. Chadin nousten lopulta itsekin ylös isolta kiveltä ja lähtien kävelemään Maryamin askelten jäljessä.

Laskeutuneen yön tuntien vierähtäessä hyvinkin nopeasti kaikkien niiden tekojen aikana, jotka lopulta johtivat aamun sarastaessa niinkin tulen arkaan paikkaan kuin Florenze suvun kartanolle; Temppelien ritarien päämajaan. Muuten Maryam ei olisi harkinnut astuvansa jalallakaan vanhempiensa maille, mutta Andrean kunto oli romahtanut sen verran yön tunteina, että järki oli sanonut nuorukaisen tarvitsevan osaavaa apua – ja valitettavasti se oli tällä kertaa Florenze suvun luota, tuon vanhan demoninmetsästäjä suvun tietäen parhaiten lääkkeet ja rohdot lähes kaikkeen yliluonnolliseen. Matka itäiseen Roomaan ei ollut taittunut mitenkään helposti – vaan se oli vaatinut auton vaihtoa kahdesti ja hyvin taktista liikkumista – sillä kirkon etsijöitä oli joka paikassa (jopa yö aikaan). Maryam oli pystynyt liikkumaan omilla kasvoillaan, mutta Chad ja Andrea olivat joutuneet pysymään koko ajan piilossa auton takana. Tämän nuoremman naisen helpotukseksi Chad oli onneksi mukana auttamassa Andreaa – sillä toisen tajunnan taso liikkui aika ajoin hämärän mailla. Matkan aikana (Andrean ollessa tajuttomana/unessa) oli Chad kysynyt tarkemmin Maryamin vanhemmista ja vastauksen kuullessaan, ei tämä ollut yllättynyt kuulemastaan – vaan pikemminkin tuo kaikki oli antanut selkeämpää kuvaa tuosta nuoresta naisesta, joka nuorella iällä oli päätynyt demoninmetsästäjien ja katolilaisen kirkon kasvattamaksi. Florenzen esikoinen oli suvun kiroukseksi naispuolinen.

”Olemme perillä.”
Maryamin hiljaisten sanojen kuuluessa lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun auto kaarsi kartanon isoille porteille ja ajoneuvo pysäytettiin hetken kuluttua kahden vartijan toimesta. Näiden tarvitsematta edes kysyä lupapaperia, kun näkivät kuskin paikalla istuvan henkilön. Noiden kahden miehen vain nyökkäisten pienesti ja perääntyivät pois ajoneuvon edestä samalla kun portti aukaistiin. Auton jatkaen matkaansa ylöspäin viettävää loivaa mäkeä ja kaarsi lopuksi syrjemmälle talon sivustaan (kuin että olisi ajanut suoraan pääovien eteen). Maryamin nousten autosta ulos ensimmäisenä ja kehottaen samalla Chadiä pitämään kiirettä Andrean auttamisessa sisälle taloon – sillä mitä kauemmin he seisoskelisivat ulkona näkösällä, oli jokainen niistä sekunneista riskialtis. Kolmikon saaden lopulta itsensä sisälle taloon sivuovesta, joka vei heidät jonkinlaiseen kasvihuoneeseen / oleskelutilaan. Suihkulähteen rauhallisen solinan ollen vain ainoa ääni tilassa. Chadin pitäen ympäristöä koko ajan silmällä asteen valppaampana – sillä vaikka tämä halusi luottaa Maryamin sanoihin, ei salaseuran kasvatus sokeasta luottamisesta ollut unohtunut kuitenkaan noiden rauhallisten vuosien aikana. Tuon saman epäilyksen Maryam aisti myös vanhemman suunnalta ja se sai tämän vihreä katseisen naisen hymyilemään rauhoittavasti ja nyökkäämään päällänsä pienesti seuraamaan vielä vähän eteenpäin tuolla tilassa.
”Äiti, oletko täällä?”
Tyttären huhuillessa tilan etuosaan, jonka yksistä oviaukoista lopulta astui näkyville viidenkymmenen ikäluokassa oleva vaaleahiuksinen nainen, jonka silmät olivat yhtä vihreät kuin nuorella naisella. Äidin nähdessä lapsensa hetken hiljaiselon jälkeen, ei kestänyt kauankaan, kun tuo välimatka oli otettu umpeen ja kädet kohonneet koskettamaan lapsen kasvojen sivustaa ja siitä alaspäin käsiin kuin haluten varmistaa toisen olevan varmasti kunnossa. Maryamin saaden sanottua huolestuneiden kysymysten lomaan tarvitsevansa apua Andrealle eikä itselleen. Nopean pikakertomisen aikana tyttären mainiten sen mitä Chad oli kertonut demonin ilmestymisestä ja kuinka se oli päässyt koskettamaan nuorukaista. Tuon viimeisen maininnan aikana Chadin nostaen sen verran Andrean housun lahjetta, että vanhempi nainen näki itse jäljen nilkan ympärillä, joka muistutti sillä hetkellä kuuman raudan kosketusta ihoa vasten. Elisabethin nyökäten takaisin ymmärtämisen merkiksi, tämän antaen Chadille ja Maryamille selvät ohjeet seuraamaan perässä peremmälle talon sisimpään. Andrean päätyen kuljetetuksi huoneeseen, joka sisustukseltaan toi kirjaston ja laboratorion sekaisin. Nuorukaisen päätyen lasketuksi tumman vihreälle sohvalle Chadin ja Maryamin toimesta. Elisabethin etsien sinä aikana jotakin hyllyjen ja kaappien kätköistä. Tämän löytäessä lopulta pienen lasipurkin, jonka sisällä oli veden kaltaista nestettä. Naisen ottaen vielä mukaansa vanhan kirjan pöydän kannenpäältä. Chadin saaden selvät ohjeet pidellä Andreaa paikoillaan, vaikka toinen olikin sillä hetkellä puolitajuton – sillä se mitä tulisi seuraavaksi tapahtumaan, ei ollut kivutonta.
Nilkan alueen tullen paljastetuksi uudelleen kengän ja sukan riisumisen yhteydessä. Purkin korkin avautuessa hiljaa napsahtaen ja nestettä alettiin kaatamaan ohuena norona nilkan jäljen ympärille, selvän muinaisella kielellä lausutun manauksen kuuluessa tasaisena sointuna vanhemman naisen punertavilta huulilta. Elisabethin käskien demonia päästämään irti kuolevaisesta. Päästämään irti saamastaan otteesta – sillä tuolla maalla demonilla ei olisi mitään vaikutusvaltaa. Ukkosen jyrähtäen jossain päin kaukaisuudessa merellä päin ja kuin ihmeenkaupalla – se jokin päästi viimein irti, mutta jätti ihoon selvät kynsien raapaisu jäljet. Maryamin oli koko tuon ajan seisonut äitinsä takana ja katsonut miten vanhempi hoiti tilanteen tapansa mukaan kylmän rauhallisesti, kuten temppelien ritarikuntaan kuuluvan johtohenkilön oletettiinkin toimivan. Lapsen tuntien syvää kunnioitusta vanhempaansa kohtaan.
”Maryam, sido hänen nilkkansa ja lievitä kipua yrtillä, jonka tiedät itsekin.”
Äidin sanojen lausuen pehmeästi, vaikka aivan hetki sitten tämä oli kirjaimellisesti manannut demonin vasallin ulos talostaan. Elisabethin suoristaen ryhtinsä ja siirtyen syrjään tyttärensä tieltä, joka nappasi mukaansa pöydältä haavansidonta välineet ja alkaen tekemään äitinsä ohjeistuksen mukaan.

”Voitko keskustella hetken kanssani, Isä?”
Chadin kuullen Elisabethin kohdistavan sanat tällä kertaa hänelle. Miehen nyökäten lopulta pienesti ja nousten varovaisesti pois Andrean luota, jotta pääsisi kävelemään naisen vierelle ja poistumaan tilasta syrjemmälle. Elisabethin auran pysyen koko ajan ihmeen tyynenä – vaikka aivan hetki sitten hänen kotiinsa oli ilmestynyt tuo kolmikko, joista yksi oli tytär ja kaksi De Fioren sukuun kuuluvaa jäsentä, jotka olivat kirkon etsintä listalla.