08.] New life, New beginning

[[ Tarina sijoittuu paikkaan; Italia ]]

Jostakin päin kantautui terävä piipitys, joka ei millään tahtonut antaa periksi ja kun käsi kohosi haparoimaan summinmutikassa kyseistä ääntä kohti, ehtivät sormet koskettamaan jotakin muovista ja ohutta ennen kuin käsi tökkäisi vahingossa piipittävän esineen alas. Kännykän kolahtaessa terävästi puiselle lattialle, kuulosti ääni hyvin terävälle korvissa aivan kuin ase olisi laukaistu suoraan kahden metrin päässä.
”Mitä! Mitä!?”
Adetten ponkaisten istumaan selvästi säikähtäneenä äskeisestä kuulemastaan äänestä. Vaalean ruskean tukan sojottaessa mihin sattui ja vasempaan poskeen oli liimautunut kiinni jokin ihmeen vaaleanpunaisen värinen muistilappunen, joka otettiin ensimmäisenä irti ja vietiin unisten silmien eteen luettavaksi;
”Nukahdit sitten taas piirustustesi ääreen (*naurua*).
Laitoin kännykkäsi herättämään tahallaan tuntia aikaisemmin,
että ehdit siistimään itsesi ennen kouluun lähtöä.
Rakkaudella, kummitätisi A.L”

Vihreiden silmien pysähtyen katsomaan noita kahta nimikirjainta. Hiljaisen äänen tavaten ne yksitellen, Adetten uskomatta ensin näkemäänsä, mutta kun sydämen sykkeet alkoivat rauhoittua korvissa – alkoi alakerrasta erottua selvää keskustelemista. Cecilian jutellen selvästi toiselle naiselle, jonka ääni oli hyvin tutunkuuloinen positiivisella tavalla. Adetten nousten puisen kirjoituspöytänsä, jonka kannen päällä lojui piirrustuksia, koulukirjoja ym, äärestä. Käden kohottautuessa pyyhkäisemään avonaisia hiuksia taaksepäin hyvin syvän haukottelemisen säestämänä. Koulukirjojen ynnämuun tarpeellisen päätyen äkkiä pakatuksi olkalaukkuun, joka oli jo selvästi kovia kokenut säässä kuin säässä, mutta siltikään siitä ei suostuttu luopumaan.

Adetten lähtiessä alakertaan, kohtasi tämä olohuoneen sohvalla istuvat kaksi aikuista naista, joista yksi oli hänen äitinsä ja toinen kummitätinsä Alba, joka oli taas tapansa mukaan pukeutunut tyylikkäästi. Toisin kuin kummityttönsä, jolla sinä hetkenä oli vain rypistynyt yöasu päällänsä, jotakin hiiliväriä sillä puolella poskea, joka oli nojannut pöytää vasten ja hiukset sotkussa kuin harakanpesä. Alban noustessa ensimmäisenä seisomaan ja tuli halaamaan Adettea, joka ei oikein edelleenkään voinut uskoa näkemäänsä. Missä vaiheessa Alba oli oikein saapunut heidän luokseen? Kummitätinsä kertoillen tapansa mukaan soljuvalla äänellänsä kuinka oli päättänyt jäädä hetkeksi aikaa Roomaan ja auttaisi mielellään Ceciliaa sekä Adettea, näiden tarvitsisi vain kysyä. Viimeisimpänä tekonaan Alba hymyili lämpimästi ja katsoi suoraan Adettea siihen kohtaan kasvoissa, jonka värihiilet olivat sotkeneet.
”Kultaseni, sinulla on jäänyt vähän väriä kasvoihisi.”
Alban pyyhkäisten likaa aavistuksen kadoksiin peukalollansa vaikka ei kyseinen väri pelkällä pyyhkimällä lähtisi vaan tarvitsisi vettä ja saippuaa.
________________

”Lähden nyt kouluun, äiti!”
Adetten huutaen ääneen aikeensa vasta silloin kun oli jo menossa puoliksi oven raossa. Cecilian ehtien vain sanomaan puolet lauseestaan, jonka tytär jo muisti ulkoa. Se sama lause kehotti olemaan varovainen, ei typeriä tekoja ja ennen yötä olisi tultava kotiin. Piste. Ulko-oven sulkeutuessa kiireellä tytön jäljessä.

Adetten ehtien juuri kadun kulmaan nähdäkseen bussinsa menevän tyylikkäästi ohitseen, mikä sai tytön kohottamaan käsiään eleeseen; ”Oikeasti!?” Etuhampaiden otteessa pideltyn hiuslenkin tullen otetuksi viimein sormien otteeseen ja sitoen sillä hiukset äkkinäiselle poninhännälle. Adetten jääden hetkeksi paikoilleen seisomaan, hän voisi odottaa seuraava bussia ja myöhästyä yli puolituntia, mistä tulisi varmasti jäki-istua… tai sitten…
Katseen alkaen pahaaenteilevästi kohoamaan koko ajan ylöspäin kattojen harjanteille. Ei hän voisi, vai voisiko? Cecilia oli kieltänyt herättämästä huomiota, mutta kuka nyt häneen osaisi kiinnittää huomiota aamuruuhkassa? Sitä paitsi, Cecilia tuskin myöskään haluaisi puhelua rehtorilta (taas). Adetten kävellessä vaivihkaa yhden rakennuksen lähettyville, jonka seinärakenteita pitkin pääsisi kiipeämään katolle. Myönnettäköön ettei hän ollut koskaan tehnyt sitä mitä nyt aikoi juostakseen kilpaa ajan kanssa, mutta yrittänyttähän ei katsota pahalla, eihän? Sormien ottaessa jo tukevamman otteen ränniputkesta ja pian jo jalat seurasivat perässä. Adette ei osannut ikinä sanoa ääneen miten oikein teki tuon, mutta joka ikinen kerta kun hän lähti kiipeämään, tiesi vain jokin hänessä mitä piti tehdä. Jalkojen ja käsien löytäessä paikkansa kuin itsestään ja mitä korkeammalle keho pääsi nousemaan, sitä enemmän sydän alkoi hakata. Ei pelosta vaan innostuksesta, siitä tunteesta joka sai kokeilemaan jotakin aivan täysin hullua.
Adetten päästessä viimein katolle, nousi tämä seisomaan koko ryhtiinsä ja suuntasi katseensa kauemmaksi, jossa tiesi koulunsa sijaitsevan. Auringon säteiden levittäytyessä kaupungin yläpuolelle kuin kultainen harso ja tuulen puhaltaen jostakin kaukaisuudesta. Sen hetken ajaksi mielen unohtaen, että oli kiire jonnekin, mutta kun tuo kyseinen ajatus iskeytyi taas äkkiseltään ajatuksiin päällimmäiseksi, sihahti kirosana huulilta ja keho pinkaisi samantien liikkeelle.

Korvien erottaen selvästi jonkun kysyvän suoraan edessään, oliko hän kunnossa, olisi katse halunnut nousta ylös asfaltista vain nähdäkseen sen jolla oikeasti oli aikaa - sekä mielenkiintoa edes pysähtyä tarkistamaan hänen tilaansa törmäyksen jälkeen mutta ainakin mieli edes ajatteli moista - oli törmäyksestä jäänyt korvien väliin selvä kaiku joka oli niin voimallinen että hetkeen pää ei pystynyt kohoamaan ollenkaan paikaltaan. Sen hetken aikaa, jokainen ääni ympäristössä kuulosti niin voimakkaalta että Andrean olisi tehnyt mieli huutaa päänsä räjähtävän siitä kaikesta. Yläkehon nojautuen polvia vasten toisen käden varassa kun toinen hieroi tuota ohimmoon ilmestyneen haavan vierestä. Ulkopuolisen silmissä sen ehkä näyttäen enemmän liikkeeltä jota autettaisiin päänsärkyyn joka johtuisi iskusta, vaikka todellisuudessa sen tarkoitus oli hillitä aisteja ja palauttaa ne uudelleen samalle tasolle mikä ei veisi tätä sairaalaan asti, veti Andrea tuona aikana muutamaan kertaan syvään henkeä ennenkuin pystyi avaamaan silmänsä. Tämän nähden edessään vain punaiset lenkkikengät, joiden kunnosta pystyi näkemään niiden kuluneen yksinkertaisessa käytössä, ei niinkään fyysisessä toiminnassa toisin kuin pojan omat jotka hyvä jos pysyivät enään kasassa. Tytön jatkaessa, kuulosteli vanhempi hetken aikaa tuota kun joku äänentavu jäi soimaan korvaan ja sai silmien siristymään hetkellisesti, jonka jälkeen matala murina kuului vierustalta joka kertoi osittain ettei Buddha pitänyt tuosta henkilöstä. Miksi? Mutta koiran aistit olivat paljon, paljon paremmat kuin ihmisen, joten tavallaan se toi oman varovaisuutensa tuohon. Mutta toisaalta, Buddha ei pitänyt pojan tyttöystävästäkään - joten tavallaan... ehkä tyttö omisti kissan? Kenties, mutta se ei ollut nyt tärkeintä. 

"Olen kunnossa... " Hiljaisemman äänen lausuen viimein takaisin, vaikka keho ei lopettanutkaan vielä nojaamista, mutta sen sijaan käsi erkantui viimein ohimolta, hieraisten veren leualtaan ja kaulaltaan kadoksiin vaikka tämä tiedostikin olevansa pian yhtä veressä, jonka jälkeen käsi laskeutui koskettamaan koiran päälakea rauhoittavasti jolloin murina hiljeni vähitellen, italian kielen lausuen eläimelle ettei ollut mitään syytä murinaan, sormien rapsuttaen vielä viimeisimpinä korvan takaa. "Anteeksi, Buddha on melko suojelevainen kaveri, mutta ihan kelpo karvaturri muuten. Toivottavasti et hirveästi kavahtanut." Pojan lausuen uudelleen pahoitellen lemmikkinsä käytöstä selittävästi, käden laskeutuen tuon päältä hitaasti kyljelle, hymyn kohoten samalla hieman väkinäisenä huulien pinnalle. Jos hänen tosiaan täytyi esittää iloista ja hyvinvoivaa, se täytyi tehdä. Hänen ei tarvinnut mennä lääkäriin. Piste. Kehon alkaen hitaasti nousemaan ylöspäin, pojan selvästi varoen liian nopeaa nousu nopeutta juuri törmäyksen jälkeen siinä pelossa että se saattaisi viedä nopeasti jalat alta. Kehon palautuen siis astetta hitaammin koko pituuteensa selvästi hitaammin kuin oltiin totuttu mutta se saisi riittää, alkoivat hitaasti nuoremman piirteet selventyä mitä ylemmäksi katse pääsi. Andrean nähden ensin kengät, ja sitten farkut ja paidan sekä kuluneen koululaukun joka kertoi toisen olleen ilmeisesti matkalla kouluun muiden tavoin kiireellä, ja lopuksi itse kasvonpiirteet, joista eritoten silmät saivat jonkin sykähtämään rintakehällä asteen voimakkaammin ja muistikuvan välähtämään mielessä siitä puolivuotta nuoremmasta tyttölapsesta joka oltiin jätetty kauan sitten Egyptiin lupauksen kera että he vielä tapaisivat jokupäivä, niin mahdottomalta kuin se vaikuttukin. Järjen pitäen sitä mahdottomana ja siltikin, katsoessaan toista - loksahtivat ajatukset yksikerrallaan paikoilleen vaikka samalla Andrea epäröi hyvin pitkälle näkemäänsä. Teeskennellyn hymyn ollut kadonnut jo aikoja sitten ja tilalle oli noussut hämmentynyt ilme, joka kertoi ettei Andrea oikein tiennyt mitä sanoa tai tehdä sillä hetkellä. Mutta sitäkin enemmän - hän tunsi kuinka kasvojen väritys oli muuttumassa uhkaavasti kalpeammaksi ja siitä tilanteesta piti päästä pois. Ettei toinen huolestuisi. ".. Nimesi ei sattumoisin ole Adette?" Enemmän kuin mitään, sen hetken aikaa poika pelkäsi tuota kysymystä toivovansa salaa osuvansa oikeaan tuolla yksinkertaisella lauseella. Andrea oli ikävöinyt ystäväänsä, tuntenut pahaa oloa kun tälle ei oltu suotu tavata tätä viimeisen kerran sanoa hyvästit, miettinyt melkein joka päivä minne tämä oli päätynyt loppujen lopuksi siellä kamalassa paikassa, jossa jokapuolella kuka vain olisi ollut valmis tekemään tuolle jotain jos vain olisivat saaneet siihen tilaisuuden.

Sen aikaa kun Andrea oli saanut itsensä jälleen suoraan seisomaan ja kohdannut tuon vielä tuntemattomana pysyneen tytön, joka nyt osoittautuikin paljon, paljon läheisemmäksi kuin Andrea olisi ikinä pystynyt kuvittelemaankaan. Ja juuri Italiassa. Sen hetken aikaa koko tilanteen ollen niin erikoinen etteivät ajatukset saaneet mitään kasaan - ja niin oli ilmeisesti toisellakin osapuolella. Kummankin heidän ollen yhtä hämmentyneitä ja sekaisin, tietämättä mitä sanoa ja tehdä, asiaa helpottamatta mitenkään se kun Adette meni myöntämään ääneen vastauksen kysymykseensä sen todellakin olevan tämä nimi jonka Andrea oli arvannut. Silmien nähden käden nousevan rintakehälle ja siinä koristelevan hyvin yksinkertaisen nahkakorun jonka tämä oli kyhännyt vaivalla aikoinaan monta viikkoa putkeen Adettelle tämän syntymäpäiväksi, eikä se ollut edes hieno, kallis, arvokas... mitään mitä muut tämän korut olivat aina olleet mitä tämä oli saanut isältään lahjaksi. Ja siltikin se oli vielä tallella. "... Oletko kunnossa?" Hiljaiseksi, lähes olemattomaksi muuttuneen äänen saaden viimein sanottua kun silmät erottivat kuinka monta tunnetta nuorempi kävi sillä hetkellä lävitse, tietämättä mitä tehdä tai mikä tunteista olisi oikea tuohon tilanteeseen. Eli ilmeisesti toinen tunnisti tämän... tai sitten ei? Andrean osaamatta sanoa tarkkaan, jokaisen ajatuksen huutaen eri asiaa kun taas kivut käskivät hakeutumaan hoitoon ja mahdollisimman nopeasti vaikka poika kuinka yrittäisi väittää vastaan. 

Kyyneleen vierähtäessä nuoremman kasvoille, olisi vanhempi halunnut kohottaa kätensä tuon kasvojen sivustalle ja pyyhkästä tuon kokonaan pois näkyvistä, niinkuin tämä oli tehnyt monia kertoja palatsissa: mutta nyt se jokin sai käden pysymään paikoillaan sen ajatuksen voimalla että teko saattaisi pelästyttää toisen ja ajaa pois kokonaan tai pahimmassa tapauksessa nostaa hälinän. Adetten saaden siis hoitaa itsensä kokoamisen rauhassa, tämän mumisten siihen päälle valheellisesti tuulesta ja väsymyksestä vaikka kumpikin tiesi: ettei se ollut niin. Mutta pojan antaen sen olla. Toinen tosiaan oli muuttunut hyvin paljon siitä pikkutytöstä joka meni samantien paniikkiin pienestäkin yllättävästä käänteestä eikä osannut tehdä asian eteen mitään - nyt tuo jo alkoi jo kertoilemaan suoraan mitä he tekisivät seuraavaksi, ja siihen ei kuulunut kieltävää vastausta Andrealta. Ja jos kuului, sitä ei hyväksyttäisi. Andrean hymähtäen hiljaa, päästäen suustaan huvittuneen naurahduksen "Eikö sinun kannattaisi miettiä enemmin koulua, kuin minua? Olet jo myöhässä takiani joten..." Pään kääntyen osoittamaan isoa kelloa aukiolla joka näytti kymmentä vaille kahdeksan aamulla, eli näin ollen - tyttö tulisi myöhästymään mikäli jäisi kaitsemaan vanhempaansa. Tuon pienen liikkeen, joka ei ollut mitenkään mullistava tai erikoinen, mutta se riitti saamaan päässä tuntumaan selvän huippauksen että Andrea joutui tahtomattaankin ottamaan muutaman askeleen taaksepäin aina vasten taakse pysäköityä autoa, Andrean puoliksi melkein istuen konepellin päällä. Tämän olo oli huono, ei epäilystäkään, koiran tullen takaisin omistajansa vierelle ja haukahtaen ääneen kuuluvasti kiinnittääkseen huomiota, kun käsi asetettiin uudelleen tuon pään päälle rauhoittavasti että kaikki olisi hyvin, vaikka todellisuudessa hiljainen ääni naurahti selvästi huvittuneena: "Ehkä se lääkäri ei kuulostakkaan niin pahalta idealta tähän hätään."  Hymyn kohoten vielä tuohon päälle vaikka joku olisi voinutkin valittaa päänsärystä, kuinka äänet saivat melkein pään halkeamaan, tuo koko aivan uppo-outo ja erikoinen tilanne... ja siltikin, Andrea ei tehnyt sitä. Hän ei ollut sellainen. Silmäparin hakeutuen nyt rohkeammin uudelleen Adetteen ja käden puolestaan nousten koiran pään päältä joka vieläkin tarkkaili selvästi tuota uutta tuttavaa epäilevästi vaikkei enään murissutkaan, "Andrea. Andrea De Fiore. Jos muistat minua enään. Ade-de" Pojan esittäytyessä kuin Adette olisi kuka tahansa uusi tuttavuus, vaikka todellisuudessa tuolla oli merkityksensä: hän halusi Adetten tietävän hänen sukunimensä. Tietävän miten tämän löytäisi ja kuka hän oikeasti oli, vaikka toinen olisikin hänet unohtanut. Sitäpaitsi eivätkö vanhemmat aina käskeneet lapsia olla lähtemättä tuntemattomien mukaan? No, nytpähän he eivät enään olleet tuntemattomia, eiväthän?

Oliko se kenties pitkäkin aika mitä tapahtui tuon kaiken hoitamisessa? Andrean olettaen automaattisesti Adetten lähteneen takaisin koulutielle tämän kehotuksesta, sillä koulut eivät hyväksyneet niskoittelua ja vielä vähemmän itsestään kokopäivästä poissaoloa ilman syytä tai ilman erillistä ilmoitusta. Mutta sen sijaan sivusilmä erotti Adetten siirtyneen kauemmaksi puhumaan pysähtyneelle taksikuskille jotain, kummankin vilkaisten aina välillä poikaa päiten mikä sai puolestaan kulmien kurtistumaan hetkellisesti. Mitä oikein nuo suunnittelivat? Sen jälkeen nuoremman kääntyen uudemman kerran heitä kohti ja kutsui selvästi koiraa tulemaan lähemmäksi vaikka tämä selvästi empi, eläimen vilkaisten omistajaansa kuin hakiakseen tältä merkkiä joka kertoisi voisiko tuohon outoon ihmiseen edes luottaa tuollaisessa tilanteessa, kun tämä ei edes nimeä osannut vääntää oikein, nousi käsi uudelleen ja teki pienen liikkeen, samalla kun italian kieli lausui mahdollisimman rauhallisesti yksinkertaisen käskyn mennä eteenpäin tilanteessa.

Näiden kahden ja koiran päästen viimein taksiin joka tulisi viemään nämä kolmen korttelin päässä sijaitsemaan keskussairaalaan ja siitä suoraan nämä jatkoivat päivystämään odottamaan omaa vuoroaan. Andrean päässen kuitenkin onneksi nopeasti odottamasta, vaikka tämä joutuikin lähtemään hoitajan mukaan ja jättämään Adetten yksin odotushuoneeseen. Kuullemma tutkimuksissa ei saisi olla pienintäkään häiriötekijää kun lääkäri yrittäisi selvittää mikä todellisuudessa oli saanut aikaiseksi noin voimakkaan reaktion yksinkertaisen katuvalo-törmäyksen jälkeen ja samalla varmistettaisiin ettei kyseessä olisi mikään vakavempaa - vaikka todellisuudessa poika kyllä tiesi tasantarkkaan mistä nuo kaikki oireet johtuivat ja siltikään hän ei voinut kertoa niistä ilman että olisi saanut epäileviä katseita puoleensa. 

Siltikin, ennenkuin ovi olisi sulkeutunut tuon sairaalahenkilökuntaan kuuluvan naisen perässä tämän suurinpiirtein taluttaessa nuorempaansa pitääkseen tämän edes pystyssä, kääntyi pää katsomaan vielä viimeisen kerran olkansa ylitse näkemäänsä nuorempaa tyttöä joka oli auttanut häntä siihenkin asti vaikka tuo olisikin voinut poistua paikalta jo hyvin aikaisessa vaiheessa ja jättää asia sikseen omalle nojalleen. Ja sitä tämä ei ollut tehnyt. Andrean ollen tuolle kiitollinen siitä, vaikkei vielä pystynyt vielä sanomaan sitä ääneen. Käytävän ja tutkimushuoneen erottavan oven tullen suljetuksi perässä, jolloin jäisi enään vain piinallinen odotus siitä mitä tapahtuisi seuraavaksi. Tuon miehen ollen se sama, joka oli hoitanut niin Andrean isää, äitiä ja isoisääkin aikoinaan, jolloin tämä oli tavallaan jo varautunut joutuvansa antamaan tuolle nuorukaisellekin rauhoittavia ettei tämä olisi alkanut panikoimaan samalla tavoin mutta sai pian todeta sen olevan turhaa. Taskulampun tullen osoitetuksi silmiin, vieden sitä sivulta sivulle, sydämen lyönnit tultiin tarkistaneeksi, raajojen refleksit ja lopuksi vielä verikokeet, jotta varmistuttaisiin ettei kyseessä olisi jotain vakavempaa kuin vain tuo haava ohimolla. Andrean päätyen lopulta makuuasentoon tiputukseen, jossa tälle jouduttiin antamaan lääkitys sitä kautta eikä normaalisti suun kautta kun ilmeisesti "migreeni" oli liian voimakas, ja tuo puolestaan sai silmien sulkeutumaan väsyneenä ennen kevyttä nukahtamista epämukavan sängyn päälle, koko huoneen täyttyen puhdistusaineiden hajusta mikä tuntui vain pahentavan itse päänsärkyä vaikka lääkkeiden kuuluisikin auttaa. Korvien erottaen oven aukeavan, jonka jälkeet hyvin kevyet askeleet seurasivat tuon perässä. Silmien aukeamatta vielä mutta Andrean olettaen automaattisesti sen olevan hoitaja joka olisi tarkastamassa potilaalla olevan kaikki kunnossa siihen asti, mutta sen sijaan kun korvat erottivat verhojen siirtyvän sen verran sivuun että niistä pääsi ohitse ja sitten jakkaran narina kun uusi paino laskeutui istumaan sen päälle. 

"Hei" Lähes yhtä hiljaisen äänen vastaten takaisin vaikka silmät eivät auenneetkaat, mutta edes pää kääntyi ympäri kohti toista sen sijaan että ikkunasta paistava aurinko olisi häikäissyt silmiä. Silmien aueten vasta sen jälkeen hitaasti kun käsi tunsi yhtäkkiä paljon pienemmän käden päällänsä, Andrean ollen jo valmiina kysymään nopeasti takaisin mitä toinen luuli tekevänsä sillä hetkellä mutta jokin sai sanojen jäämään kurkun alueelle kun silmät erottivat jokaisen yksityiskohtaisen piirteen edessään tuosta nuoremmasta tytöstä, ja jokaisen niistä syventyen entisestään tuohon osuvan auringonvalon toimesta vaikka tuohon ei lausuttu sanoja takaisin, kun niitä ei yksinkertaisesti pystytty, ainakaan ennenkuin tyttö ojensi harmaata hupparia takaisin ja pahoitteli kukkaistuoksua kun parempaa ei ollut tarjolla, hymyiltiin tuolle rauhoittavasti takaisin "Se on tällä hetkellä pienen murheistani. Kiitos. Kaikesta mitä olet tehnyt vuokseni." Väsyneen äänen todeten takaisin kiitoksen tuolle nuoremmalle viimeinkin "Minun se pitäisi pahoitella kun jäit koulusta pois, ja annoit lounasrahasi taksikuskille. Anteeksi, aiheutin melkoisen vaivan." Andrean lausuen pahoittelun viimein ääneen, katsoen toista koko tuon ajan silmiin samalla kun keho yritti nousta pois makuuasennosta tyynyn ja seinän varaan puoliksi. "... Pyydä edes hoitajalta todistus tästä, niin et joudu ongelmiin. ... Ja jos haluat, voin tarjota sinulle lounaan huomenna, kiitoksena jos vain kelpuutat sen. Minun takiani et ole saanut syödä tänään." Andrean tuoden oman ehdotuksensa tähän mukaan, kohottaen pienesti toista kulmaansa toiselle kuin sanoakseen tuolla pienellä eleellä - ettei Adettelle annettaisi mahdollisuutta kieltäytyä. Toinen oli nähnyt hemmetisti vaivaa hänen vuoksensa, pojan todellakaan aikomatta jättää tuota kaikkea puolitiehen. 

Adetten aloittaessa lauseensa siihen tapaan joka kertoi selvästi toisen aikovan vähätellen kaikkea tapahtunutta, ja ettei Andrealla olisi ollut tarvetta moiselle kiitokselle, oli Andrea puolestaan jo valmis tokaisemaan oman vastaväitteensä takaisin, suun jo kereten puoliksi hymyillen aukeamaan sen verran että tämä olisi ollut lausumassa tuon ääneen mutta jokainen sana tuli nielaistuksi kun verho avattiinkin yhtäkkisesti mitään varoittamatta, esikoisen katsoen hämmentyneenä noita tuttuja silmiä edessään "Isä?" Miehen tittelin tullen lausutuksi hämmennyksestä ääneen ensimmäisenä hiljaisella äänellä kun vielä tokkurainen olo ei antanut äänellä kaikkea valtaa takaisin päästä kunnolla kuuluville ilman rykimistä. Huoneeseen laskeutuen tuosta eteenpäin hiljaisuus, erityisesti tuon nuoremman osalta joka näytti olevan hetken aikaa epämukavassa tilanteessa noiden pistävän silmäparin alla jotka selvästi näkivät toisessa jotain. Kuka tahansa, joka olisi ollut tuossa tilanteessa olisi varmasti pitänyt tuota hetkeä hieman ehkä... erikoisena, mutta Andrean kyllä tuntien isänsä sen verran hyvin tietääkseen mitä todellisuudessa tuon pään sisällä tapahtui. Giovanni tiesi. Tiesi, kuka Adette todellisuudessa oli, vaikka epäilikin hyvin vahvasti mitä tuo teki Italiassa, vihollisperheen esikoisen kanssa. Viiden vuoden ajan, Andrealla olisi ollut monen monta tilaisuutta kertoa vanhemmilleen ne todelliset tapahtumat mitä siellä palatsissa oli tapahtunut muuta kuin sellissä oleskelua mutta tuo aihe ei ollut tullut kertaakaan puheeksi, joten Andrea ei myöskään ollut nähnyt tarpeelliseksi kertoa ystävästään. Vaikka ehkä hänen olisi pitänyt.

Tytön suodessa pahoittelunsa nopeasti kummallekin näistä ja tämän luikahtaessa nopeasti pois kaksikon välistä, kohotti Andrea nopeasti katseensa vielä nuorempaa kohti "Oi, muista se tod..." mutta ennen kuin lause kerettiin lausumaan loppuun oli toinen ja kadonnut ovesta pihalle jolloin hiljaisempi ääni jatkoi sanan: "istus.". Nuoremman henkäisten raskaasti, voiden vain toivoa Adetten oikeasti muistaneen pyytää todistusta rehtorille sairaalasta poissaolosta jolloi tämä ei pahentaisi tilannettaan, mutta siltikin katse kohottautui hitaasti uudelleen tuohon mieheen, joka oli kaikesta huolimatta hänen isänsä, joka oli vain huolissaan lapsestaan. Eikä tuo peitellyt sitä arvioivalla katseellaan. Andrean hymähtäen kuivasti, italian kielen lausun tuolle sarkastisesti: "Oletko kuullut koputtamisesta? Tiedätkö, oveen: sellainen puinen este missä on avattava kahva? Vai haluatko olla pelottava kuin nonno*?"  (*isoisä), toisen kulmista kohoten tuon lauseen aikana pienesti ylös jotta hänen isänsä ymmärtäisi jonkinlaisen huumorin säkeen tuosta lauseesta, mutta Andrea epäili hyvin pitkälle ettei onnistunut kovinkaan keventämään tunnelmaa. Vanhemman istuutuen puolestaan jakkaran päälle, päästämättä kertaakin irti katseellaan esikoisestaan, jonka haava ohimolla oltiin sidottu siteillä veren tyrehdyttämiseksi kun tikkejä ei sillä hetkellä nähty tarpeelliseksi, tuon kysyen suoraan mikä olisi pojan oma versio tapahtumista. 

"... Olin lenkillä Buddhan kanssa ennen tuntien alkua. Huomioni herpaantui ja osuin katuvaloa päin, jonka jälkeen olen tuntenut kuinka metallin ääni törmäyksestä kaikuu pääni sisällä, pienimmätkin ympäristön äänet ovat liian voimakkaita, päänsärkyä, huimausta, tämä haava. Adette oli ainoa joka pysähtyi auttamaan, hän maksoi lounasrahoillaan taksin ja toi tänne lääkäriin, jonka jälkeen hoitaja pisti tämän käteeni ja sinä astelet tänne pelottavana itsenäsi. Siinä kaikki." Pojan käyden tuon kaiken lävitse mahdollisimman yksinkertaisesti ja nopeasti lävitse sen sijaan että olisi käynyt jokaisen yksityiskohdan erikseen lävitse, mutta siltikin Andrea piti katseensa toisessa kuin painottaakseen ettei hän jättänyt mitään pois ja puhuvansa totta. Kehon yrittäen hitaasti vaihtaa uudelleen asentoaan ja päästä istumaan kunnolla sängyn reunalle vaikka jokainen pienikin kehon nosto liike sai päässä tuntemaan voimakkaammin kivun ja se taas sai silmät sulkeutumaan pienen älähdyksen kera "... Anteeksi. Jouduit tuleen sairaalaan takiani vaikka kammoat näitä tiloja." Pojan pahoitellen hiljaa vielä isälleen tietoessaan tuon kammosta sairaalatiloja kohtaan, mutta siltikin hän vielä uskaltautui jatkamaan vielä tuossa samassa aiheessa joka koski tuota tyttöä "... Taidat tietää kuka hän on, vai olenko väärässä?"

Kehon päästessä edes jotenkin istumaan tuon hyvin epämukavan vuodesängyn päälle, joka oli vieläkin täysin siististi pedattu vaikka sen päällä oli vielä hetki sitten maattu huonovointisena, mutta tuota tekoa kaduttiin samantien ja keho rojahti uudelleen hitaasti polvien ja käsien varaan. Samalla isän jo vaihtaessa paikkaansa jakkaralta itsekin sängyn vierustalle. Andrean erottaen selvästi isänsä sanovan jotain, mitä kuitenkaan korvat ja ajatukset eivät saaneet punottua enään yhtenäiseksi ääneksi vaan kaiken ollen kaikuvaa ja sekavaa ympärillä, Andrean ymmärtämättä mistä vanhempi oikein puhui tai edes aikoisi tehdä, mutta siltikin pää pystyi nousemaan hitaasti vilkaisemaan kohti Giovannia yhä hämmentynyt ilme kasvoillaan joka pian muuttui selvästi pian kivuliaaksi voimakkaan älähdyksen kera joka sai silmät sulkeutumaan. Toinen olisi voinut edes varoittaa. "Au..." Äänen sihahtaen ärsyyntyneenä isänsä tekoon, tämän aukaisten huulien hetken aikaa ilman mitään erityistä siitä kuin aikoakseen sanoa muutaman valitun sanan isänsä teolle mutta kun niskan alue alkoi tuntemaan puudutuksen ja rauhoittavan sekoittamiselta - tuon tunteen leviten nopeasti niskan alueelta päähän jossa se sai ajantajun ja kaiken ympäristössä menemään kokonaan sekaisin "Mitä hemmettiä, isä.."  Pään tuntuen hyvin tyhjältä tuona hetkenä, jokaisen lihaksen kuin lamaantuen siihen paikkaan ja olisi varmasti rojahtanut enemmän eteenpäin tuosta helpottavasti kyyryasennosta joka sai yläkehon nojaamaan enemmän kuin normaalisti kohti lattiaa - ellei esikoinen olisi ymmärtänyt pitää toisella kädellään kiinni patjan reunasta. Mutta mitä enemmän kuitenkin hän sai vain olla, mitä enemmän tuo kaikki vaikuttivat toisiinsa ja mitä kauemmin isä osasi etsiä ne tietyt pisteet - joutui Andrea myöntämään itselleen sen toimivan, vaikkei hän sitä ääneen halunnutkaan lausua.

Pojan keskittyen hetkeksi omaan tilaansa kuin peläten sen saavan äkisti itsensä lattialle ja lyöhänsä päänsä entistä pahemmaksi, joutui pian poika kuulemaan uudelleen isänsä äänen johon oli tullut selvä muutos äänessä kun aihepiiri kuului sillä kertaa tuohon tyttöön joka oli auttanut Andrean hoitoon, ei tuohon ensimmäiseen kysymykseen vastattu sillä Andrea kyllä tiesi Giovannin ymmärtävän vaikkei hän sitä ääneen lausunutkaan. Hän kyllä tiesi, aivan liian hyvin. Giovannin jatkaen aihetta jatkokysymyksellä, joka halusi selvästi tietää miten kaksikko ylipäätänsä edes tunsi toisensa, hiljeni poika hetkeksi kuin saadakseen ajatuksensa kokoon ja siitä taas järkeviksi sanoiksi täysin rehellisesti. Andrean pystyen tuntemaan vetävänsä henkeä sisäänsä ennenkuin saisi mitään ääntä suustaan "... Hän oli paras ja ainoa ystäväni niiden viiden helvetin vuoden ajan. Pidimme toisistamme huolta kunnes pääsin takaisin kotiin enon ja sen toisen naisen takia. Sen jälkeen en ole häntä nähnyt kuin vasta tänään ensimmäisen kerran." Kehon nousten hitaasti asennostaan kun uskoi selviävänsä edes sen pienen hetken ajan ilman apua tai että keho tekisi äkillisen liikkeen joka saisi tämän olon huononemaan äkisti uudelleen. Katseen nousten hitaasti kohti isäänsä vielä kerran "... hän oli kuin sisko minulle, vaikka Zay on mitä on. Yritä ymmärtää." Hymyn kohoten vielä viimeisimpinä huulien pintaan ennenkuin pää laskeutui uudestaan hitaasti hieman kenoon niin että otsa kosketti väsyneenä toisen hartiaa "Taidan mennä vielä muutamaksi päiväksi koululle, eikö?" äänen lausuen vielä, yrittäen lausua tuon kaiken mahdollisiman virkeästi kuin vain pystyi kunnostaan huolimatta ettei olisi huolestuttanut isäänsä liikaa ja vienyt samalla tuon arvokasta työaikaa - tiesi Andrea joutuvansa palaamaan koululleen edes harjoituksien vuoksi, jos ei muun. "vai miten on, isukki?" Jos Andrea olisi tuolloin nostanut katseensa kohti isäänsä tuon viimeisen nimityksen aikana joka lausuttiin puhtaasta leikittelystä ja ärsytyksestä, sen näkyen myös täysin viattoman puhtaana kuivettuneilla huulilla jotka eivät olleet taaskaan saaneet nauttia tarpeeksi vettä tuona päivänä. 

Hiljaisuus oli laskeutunut tuohon potilastilaan hetkellisesti sen jälkeen kun Andrea oli mennyt kysymään uudelleen isältään saisiko hän kenties palata tuossa tilassaan takaisin opinahjoonsa, jossa elämä taas jatkuisi vaikka Andrea yrittäisikin luoda kuvaa olevansa täysin kunnossa pikku huippauksesta huolimatta - oli isä antanut mietteillään pojalleen huomaamatta aikansa koota itsensä uudelleen kuntoon niin henkisesti, nuoremman saaden suoristettua jopa selkänsä kunnolla takaisin ryhtiin vaikka olkapäitä jouduttiin pyöräyttämään muutaman kerran epämukavan tilanteen jälkeen. Isän aloittaessa uudelleen puheensa joka aluksi kuulosti siltä että Andrea tosiaan pääsisi takaisin kouluun ilman sen isompia ongelmia, kerkesi esikoisen kasvoille kohoamaan tyytyväinen hymy kun asia annettiin olla, mutta se tultiin nopeasti myös lasketuksi peruslukemille kun isä jatkoikin painottavasti mitä varten he todellisuudessa menivät tekemään, lisäten vielä painottavan syyn siihen perään pojan äidistä joka ei ehkä ollut niin ylisuojeleva kuin isä, mutta sitäkin huolissaan lapsistaan muuten. Ja mitä siitä seuraisi jos tämä jätettäisiin kouluun ja sama tapahtuisi uudelleen ilman naisen mielipidettä? Ei ainakaan mitään mairitsevaa. Kummallekaan heistä. Pojan näyttäen isälleen murjottavaa naamaa tuohon jälkimmäiseen, italiankielen lausuen jotakin ettei moisella olisi oikeasti tarvetta ja olevansa kunnossa mutta jokainen sana tuli kadotuksi hiljaa kurkun päälle kun lause kedettiin aloittamaan kun päälaki tunsi karhean sängen ja huulet itseään vasten joka sai nenänrypistymään niinkuin yleensäkin lapsilla jotka kasvoivat siihen tiettyyn ikään asti jonka jälkeen nämä olivat ilmeisesti liian vanhoja moiseen, ainakin muiden ihmisten edessä. Nenän tehden pienen rypistävän eleen isälleen vaikkei sitä pidetty tosissaan, sillä sen jälkeen kun tämä oli palautunut Egyptistä näkemättä kertaakaan tuona aikana vanhempiaan oli jokaista näistä pienistäkin hellyyden osoituksista tullut tärkeä osa, vaikkei Andrea sitä näyttänyt. Käden sekoittaen vielä kertaalleen hiukset sekaisin vaikka sekin olisi ollut tarpeeton teko - Andrean huokaisten raskaasti ja naurahtaen tuolle ennen isän poistumista tilasta soittaakseen muutaman tärkeän puhelun. 

Tuolla välin kun Andrea valmistautui lähtemään isänsä perään, kerkesi huoneeseen astella vielä yksi hoitaja joka halusi tarkistaa pojan kunnon ennenkuin tämä tulisi päästetyksi yhtään mihinkään tapahtumien pohjalta, ja varmistamaan että tämä pääsisi turvallisesti edes sairaalan ulkopuolelle jos tämän kunto ei äkisti antaisikaan vielä mahdollisuutta. 

Hoitajan käyden kaikki nämä perustutkimukset, ja kertoen vielä nuoremmalle selkeästi että tämän tulisi ottaa seuraavat kuluvat päivät rauhallisemmin kuin tämä olisi ehkä tottunut siihen asti, tämän naisen vielä varmistaen kysymällä topakasti ymmärsikin nuorukainen varmasti nuo painotetut sanat eikä lähtisi omaa typeryytään kokeilemaan rajojaan normaali liikunnalla, - hyvä jos poika ei joutunut vannomaan käsisydämellä ymmärtävänsä jokaisen sanan ja tottelevansa ohjeistusta vaikkei se miellyttäisikään. Kehon päästen tuona aikana hitaasti ylös tuon naisen avustamana vaikka loput hän sanoikin pystyvänsä kävelemään itsekin aulaan ja siitä autoon - pojan kiittäen hymyillen kuitenkin avustusta ja huolenpidosta. Andrean voimatta aavistaa sillä hetkellä mitä aulassa oli oikeasti tekeillä, pojan ollen varma että Adette olisi jälleen vain lähtenyt ja unohtanut taivaanrannan maalarina todistuksen, ja se olisi siinä. Ei mitään muuta, elleivät he uudelleen tapaisi sattumien kautta. Käsivarsien sukeltaen ensin hupparin hihoista sisään ja viimeisimpänä itse pää, pystyi nenä haistamaan hyvin selvästi saippuaisen kukkaistuoksun josta Adette oli aiemmin varoitellut pahoittelun muodossa kun muuta ei ollut käytettävissä, sai tuo tuoksu pienen aivastuksen aikaiseksi tahtomattaan, samassa kun käsi avasi oven perässään ja sulki sen myös samassa jalan astumisella vielä väsyneestä olotilasta huolimatta, toisen käden kohoten hieromaan varoen tuota samaa aluetta josta Giovanni oli tehnyt sitä erikoista liikettä aiemmin, tuon tuntuen vieläkin hyvin aralta ja lihakset puolestaan olevan jumissa totaalisesti, sormien hieroen tuota aluetta vielä uudelleen saadakseen edes päänsä liikkuvan jotenkin helpommin. 

Tilan muuttuen rauhallisempaan sitä mukaa mitä askeleet veivät tuonne aulaan jonne uskoi isänsä menneen kun tämä oli maininnut soittamisestaan niin kouluun kuin äidille, sekä osaksi myös aistien varmistaen päätelmiensä pitävän kutakuinkin paikkansa vaikkakin mitä lähemmäksi tämä pääsi: sen selvemmäksi myös tuttu ominaistuoksu -ja aura kävivät hyvin nopeasti, jokaisen askeleen ollen kuin vahvistus sille minkä kuitenkin väitti vääräksi. Adetten piti olla lähtenyt. Sillä hetkellä rauhallisen pääaulan ottaen tokkuraisen nuoren miehen vastaan, joka ei ollut vielä päässyt omasta tokkuruudestaan eikä ainakaan ensialkuun ainakaan aikoisi edes yrittämään viedä omaa tilaansa samalle tasolle mitä se oli ollut muutama tunti sitten: hän ottaisi sen päivän ainakin rauhallisemmin, alkoivat silmät etsiä samalla ympärillään jotain kiintopistettä mikä selittäisi tuon aistin hänen ystävänsä läsnäolosta - erottivat silmät hetkellisen etsimisen jälkeen penkillä istuvan nuoremman neidon joka näytti odottavan jotakin, ja sitten tiskillä seisovan vanhemman miehen joka puhui tiedoista vastaavan hoitajan kanssa - kurtistuivat kulmat hetkellisesti. Mitä hänen isällään oli mielessä? Sitä ei koskaan sanottu ääneen mutta viiden vuoden aikana - oli Andrea huomannut isässään pienen piirteen, jonka tuo osasi piilottaa tuntemattomien silmiltä mutta todellisuudessa tuo vanhempi mies osasi olla hyvin viekas mutta samaan aikaan olla hyväntahtoinen niille keille tämä halusikin olla. Epäilyksen kohoten mieleen, vaikka se jätettiin vielä hetkeksi mielen taakse piiloon vielä ainakin. Siitä huolimatta jalat eivät kulkeneet suoraan hänen isänsä luokse, kun tämä näytti sen verran kiireisemmältä hoitaessaan jotain selväksi, niin sen sijaan tämä kulkeutui itsekin noita penkkejä kohden Adetten viereiselle vapaalle paikalle sillä tekosyyllä että hän ei voinut tietää kuinka kauan vanhemmalla vielä menisi "Toivottavasti et saanut isästäni traumoja. Ei hän oikeasti ole paha." Kaksikosta tämän vanhemman sanoen nuoremmalle hieman pahoitellen isänsä käytöksestä joka oli saanut tämän vaivaantuneeksi viimeksi, hymyn nousten sen verran huulien pinnalle "Luulin että lähdit jo. Unohditko jotain?" Tämän uskaltautuen sitten kysymään, vaikka yrittäen kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja puolueettomalta kuin härnäävältä, muistaessaan toisen aiemman käytöksen joka ei ollut enään niin 'hienon neidin omaava', kuin mitä oltiin tälle opettaa Egyptissä. Andrean hymähtäen ajatuksissaan. Adette oli tosiaankin muuttunut hyvin paljon viiden vuoden sisällä siitä pienestä pikku tytöstä joka ei ollut uskaltanut tehdä mitään toisten silmien alla mikä poikkesi jollakin tapaa salaseuran säännöstä jonka tämän isä oli tälle sanellut opetettavaksi. Giovannin palatessa takaisin kaksikon luokse paperilappunen kädessään joka tuli sittemmin ojennetuksi myös Adettelle, näytti tuo vielä enemmän hölmistyneeltä seuraavasta ehdotuksesta: kyyti kotiin. Andrean näyttämättä sitä päällepäin enään nyt kun oli muiden seurassa mutta sitäkin enemmän mieli alkoi miettimään oliko Giovannilla oma taka-ajatuksensa joka halusi varmistaa liittyikö Zay tosiaan tuohon nuorempaan tyttöön ollenkaan ja sitä kautta mitä harmia se toisi taas Andrealle - vai oliko tuo kaikki silkkaa puhdasta ystävällisyyttä ilman taka-ajatuksia vaikka sellasta olikin enään harvassa nykypäivänä? Mutta poika tuskin tulisi saamaan vastausta kuin vasta silloin kun kyytiläinen olisi saatu päämääräänsä ja he taas olisivat kahdestaan, joten annettaisiin tuokin aihe olla edes siihen asti, pojan nousten hitaasti penkin päältä kun kolmikko lähtisi tuolle parkkipaikalla jonka edessä tuttu musta auto odottaisi matkustajia, ja sen sisällä taas se samainen kultaisennoutaja joka oli maannut koko tuon ajan kiltisti auton lattialla vaikka sillä olisi ollut mahdollisuus pehmeään penkkiin, Buddhan kuitenkin liikahtaessa makuuasennosta istuma-asentoon kuin antaakseen tilaa muille vaikka tämä ei vieläkään näyttänyt pitävän Adettesta jostakin kumman syystä vaikkei se pahemmin enään murrissutkaan tuolle. 

Koko tuo automatka sujui kolmikon välillä kaikessa hiljaisuudessa, kenenkään edes yrittämättä aukaista suutaan aloittaakseen minkäänlaista keskustelua, Andrean itse pitäen silmänsä visusti ikkunassa ja siinä vaihtuvissa näkymissä, samalla kun oikean käden sormet koukistuivat välillä rapsuttamaan hellästi Buddhan korvan takaa, koiran lepuuttaessa itse päätään nuoremman jalan päällä tottuneesti tuon kokoajan, mutta siltikin välillä - eivät silmät voineet olla tekemättä sitä viatonta peilaamista ikkunan pinnasta tuohon nuorimmaiseen tyttöön jonka koko olemus kertoi enemmän kuin tuhannen kerran tuon käyvän lävitse hermostuneisuutta kerta toisensa jälkeen. Silmien käyden myös isässään joka ei näyttänyt se enempää tunteita kuin esikoinenkaan vaikka tuokaan ei näyttänyt edes yrittävän aloittaa keskustelua joka olisi mahdollisesti ajanut tietämään nuorimmaisesta neidosta enemmän, mutta mitään ei tapahtunut. Äänen saaden äänen itselleen vasta silloin kun Giovanni kysyi suoraan mikä olisi se kohta mihin toisen voisi jättää, johon Adette vastasi suoraan antamatta äänessään kuulua mitään epäröintiin liittyvää vai pienintäkään tavua mikä olisi vihjannut tämän valehtelevan, ei Andrea missään kohtaan epäillyt tytön sanoja. Ja miksi olisi? Kuka muka valehtelisi oman asuin sijaintinsa tietoisesti? Eihän siinä ollut mitään järkeä. Kuljettajan pysäyttäen auton ja kolmikon jättäen toisilleen hyvästit mistä viimeisin oli osoitettu suoraan itse Andrealle, käänsi pää katseensa ensimmäisen ja viimeisen kerran kunnolla katsomaan Adettea silmiin koko tuon automatkan aikana, soivat huulet tuolle ystävällisen hymyn "Minähän lupasin eikö. Pidä itsestäsi huoli tästä eteenpäin." Oven pamahtaessa kiinni perässä, annettiin kuljettajalle lupa jatkaa eteenpäin, Andrean olettaen sen olevan siinä. Mitään muuta ei tulisi tapahtuneeksi ja pääsisivät hakemaan tavarat koululta. Niin yksinkertaista.

Mutta kun he olivat päässeet tarpeeksi pitkälle tekikin mies toisin käskystä, heidän kääntyen ympäri kohdisti Andrea katseensa kummastellen isäänsä, katseen kysyen: mitä hemmettiä toinen aikoi? Heidän kulkien tuolla samaisella kadulla aina siihen asti kunnes vastaan tuli jälleen tuo samainen tyttö jonka he olivat hetki sitten jättäneet kotiin mutta se mitä tämä tekikin sai pojan entistä hämmentyneeksi. Toinenhan kulki aivan päinvastaiseen suuntaan?! "Se ei taida olla meidän ongelmamme, eihän?" Isän ja pojan kohdaten katseellaan uudelleen toisensa, Andrean kuulostaen mahdollisimman välinpitämättömältä kuin pystyi tuossa tilassa vaikka tuosta lauseesta pystyi helposti lukemaan sen viestin joka oli tarkoitettu vain ja ainoastaan hänen isälleen: anna sen olla, äläkä sekaannu. Niin  helpolta kuin se kuulostikin, tunsi Andrea valitettavasti isänsä ja tämän luonteen mikä ei antaisi minkään jäädä tietämättömäksi itseltään jos asia vähänkin tulisi häiritsemään tätä: Andrean toivoen ettei tulisi tässä asiassa missään kohtaa isäänsä. Kirjoista saadun tiedon janon hän ymmärsi vielä mutta se että pitäisi tunkeutua syvälle jonkun elämään saadakseen selvää tämän aikeista ja samalla riskeerata oma elämänsä... ei se vain käynyt. Silmien pysyen vielä toisessa sen aikaa että esikoinen olisi varma isänsä ymmärtävän tämän viestin joka pyysi tätä olla sekaantumatta edes sen yhden ainoan kerran johonkin, vaikka kyseessä olikin Zayn tytär. Katseen kääntyen sen jälkeen uudelleen ikkunaan, jossa maisemat alkoivat muuttumaan vähitellen tutummaksi ja tutummaksi kun matka kävi tutulle koululle, jonka pihassa osa oppilaista vietti taukonsa ennen tuntien alkua, pyysi Andrea puolestaan kuskia pysähtymään asuntolan eteen mistä tämän olisi helppo jatkaa omaan huoneeseensa. Auton päästessa parkkiin poistui poika auton kyydistä kiittäen, Buddhan hypäten perässä vaikka sitä ei päästettäisi sillä kertaa huoneeseen kun he olisivat pian lähdössä, mutta tämä voisi odottaa pihalla sen aikaa jos auto ei kiinnostaisi. 

Kevyen hölkän vieden pojan asuntolan ovista sisään vaikka Andrea oli luvannut ottaa kevyemmin tilansa vuoksi. Huoneen olematta mitenkään iso, tai erikoinen vaan nimenomaan sellainen joka soveltui yhdellä ihmisellä nimenomaan elämään viisi kertaa viikossa opiskelun merkeissä: sänky, työpöytä tietokoneineen ja vaatekomero - niilläkin pärjäsi jo pitkälle. Andrean yrittäen olla mahdollisimman nopea pakkaamisessa sillä isän täytyi kerran vielä päästä käymään työpaikalla tuon jälkeen, tuli jokainen tavara enemmänkin vain viskotuksi laukkuun kuin että niihin oltaisiin kiinnitetty sen enempää huomiota viikkaamalla, yritti poika pakata sen kaiken tärkeimmän mitä tarvitsikin pidennettyyn viikonloppuun mukaansa. "Olisit voinut edes soittaa." Andrean hymähtäen kuulemalleen, vaikkei tämä kääntynytkään ääntä kohta, josta oli tullut noiden vuosien aikana tuttu - ja niiden muutamien kuukausien aikana sitäkin tutumpi, ja varsinkin sen tietyn äänensävyn - mikä kertoi ettei johonkin oltu tyytyväisiä. "Ei ole ollut aikaa. Ne pumppasivat minut täyteen rauhoittavia, etten olisi ymmärtänyt sanaakaan jos olisin soittanut." Pään kääntyen vasta nyt vilkaisemaan nopeasti ovelle jossa tuo vaaleahiuksinen tyttö oli seisonut koko tuon ajan kädet puuskassa koulupuvussa. Vetoketjun tullen suljetuksi samalla nopealla vedolla kiinni yhdellä liikkeellä, joka kertoi pakkaamisen olevan valmis tunsi keho silloin kuinka kämmenet kietoituivat hellästi ja huomiota hakevasti hupparia vasten, huvittuneen hymähdyksen jääden kaikemaan tuohon pieneen huoneeseen kun hiljaisempi ääni jatkoi "... tuoksut kukille. Onko sinulla jotain kerrottavaa, kenties?" "Vanha ystäväni puhdisti hupparini verestä, eikä kuullemma ollut muutakaan tarjolla." "Ooonko siinä kaikki?" Andrean kääntäen katseensa hieman alemmaksi toiseen, lyhyempi kun Grace oli, suotiin tuolle raskas huokaisu tuolle ilmeelle joka oli samaan aikaan viekotteleva että leikkisä, ja siltikin se varoitti tekemästä yhtäkään väärää liikettä sanoissaan ja teoissa. Pään painautuen varoen vasten tytön omaa, katseen pysytellen kokoajan toisen omissa yrittäen tunkeutuen niin syvälle kuin vain pystyi toisin omiin painottaakseen seuraavaa: "Siinä kaikki." suukon painautuen varoen toisen omille kunnes siitä erkaannuttiin yhtä nopeasti, Andrean todetessa isänsä odottavan vielä ulkopuolella.

Gracen saattaen Andrean kuitenkin siitä huolimatta takaisin pääovelle asti, josta nämä erkaantuisivat sittemmin omille teilleen - poika lähtisi kotiin vanhempiensa luokse sairastamaan ja Grace taas takaisin tunneille, annettiin nuoremmalle kuitenkin vielä viimeisimpänä suudelma punaisiksi maalattujen huulien pinnalle kun nämä eivät kerran näkisi hetkeen toisiaan, jonka jälkeen Andrea matkasi huomattavasti rauhallisemmin tutulle tummalle autolle jossa tätä oltaisiin jo odotettu "Matka jatkuu, anteeksi odotus." Esikoisen pahoitellen hymyillen isälleen mikäli pakkaaminen oli kestänyt tämän mielestä liian kauan, vaikkei toinen ollutkaan hoputtanut koko tuon matkan aikana kertaakaan vielä.

Aurinko oli jo ylittänyt taivaan keskiakselin Italian maalla, jonka kaduilla oli sillä hetkellä hyvi pitkälti normaalia rauhaullisempaa kun kyseessä oli erityinen vapaapäivä joka salli lapsille ja aikuisille sen ylimääräisen vapaapäivän viikonloppuun työstä riippumatta jonka suurinosa kulutti ensin lepäämisellä jonka jälkeen niillä perustehtävillä jotka pitivät huushollin ja perheen lähempänä toisiaan. Ainakin useimmissa perheissä. De Fioren kartanossa tuo päivä oli edennyt hyvin pitkälti sen kanssa että Andrea oli nukkunut normaalia pitempään törmäyksien aiheuttamien oireiden takia, eikä ollut halunnut päästä millään ylös ennen kello yhtätoista kuin vasta siskonsa pakottamana, jonka jälkeen koko päivä siihen asti oli kulunut De Fioren-suvun valan asioilla joiden päätarkoitus olisi valmistaa esikoinen ottamaan vastuun siitä kirjasta - joka vieläkin piilotteli heidän alapuolellaan kaikkien niiden vuosien jälkeenkin. Monen monta tuntia katse oli pysytellyt vain ja ainoastaan kirjan haalistuneissa sivuissa, katseen yrittäen parhaansa mukaan käydä lävitse yksityiskohtaisesti ja tärkeimmät palat kuluneesta ja varmasti monen monta sataa vuotta vanhasta tekstistä ne nimenomaan tärkeimmät osat, mutta sinä päivänä jokin sai ajatuksen kokoaika katkeamaan, tehden keskittymisestä lähes mahdottoman. Pimeän kirjastohuoneen, pölyisyyden sekä päänsäryn auttamatta tätä mitenkään. Käden läimäyttäen turhautuneena kirjan kiinni ja tönäten sen vähän turhankin voimakkaasti kauemmas itsestään, aiheuttaen lattiaa vasten kovan tömähdyksen kun kovat kannet ja paksu kokonaisuus tipahti puista pintaa vasten. Italiankielen manaten ärsyyntyneenä kirosanaa litanniaa niin matalalla ja hiljaisella äänellä kuin vain pystyi samalla kun toinen käsistä oli noussut hieromaan jälleen ohimon aluetta ties kuinka monen kerran sen päivän aikana. Eiliset tapahtumat olivat todellakin onnistuneet jättämään oman muistonsa seuraavale päivälle, joka oli vain saanut jättimäisen kysymyslitannian aikaiseksi nuorukaisella, joka oli valvonut yömyöhään yrittäessään turhaan saada vastausta omista ajatuksista. Mitä Adette teki Italiassa? Tarkoittiko se että Zaykin olisi lähellä? Aikoisiko isä kertoa isoisälle ja enolle tästä erikoisesta kohtaamisesta? ... Tiesikö tämä edes salaseurojen välisestä sodasta mitään?

Silmien sulkeutuen uudemman kerran kiinni, Andrean antaen kehonsa laskeutua puoliksi makuuasentoon tuolille, joka antaisi tälle mahdollisuuden rentouttaa itsensä edes hetkellisesti vaikka todellisuudessa poika olisi voinut nukahtaa uudemman kerran tuohon rauhalliseen ympäristöön jossa ainoa valon lähde oli sillä hetkellä ikkunan takaa paistava ikkuna, joka ei edes ulottunut lähellekään jokaiseen osaan kirjastoa. Hän ei todellakaan jaksanut miettiä sellaista juuri nyt.

Italian maalla kaikki vuosien tapahtumat olivat ehkä saaneet uuden käänteen kokonaan, oli ei tuon kohtaamisen vaikutus vielä näkynyt itsestään Uudessa Salaseurassa vaikka jäsenet olivatkin hyvin tietoisia vihollisen tihenemästä nopeudesta mitä tuli heitä kohtaan. Viime yönäkin he olivat saaneet kokea jälleen uuden hyökkäyksen tehtävän aikana joka oli melkein vienyt hengen, vaikka sillä kertaa he olivat selvinneet nipin napin takaisin päämajaan vaikka haavoilta ei oltu silläkään kertaan säästetty. Näin ollen Pandoralla oli ollut kiireinen ilta ja yö varmistaessaan jokaisen turvaan päässeen haavat, joista jokainen sai ottaa sen päivän rauhallisemmin kuin normaalisti oli suotavaa. Koko tuon ajan, kun keho oli asetettu lepäämään makuulle kovan sängyn päälle jottei keho olisi saanut rasitettua itseään vahingossakaan kaiken sen paikkaamisen jälkeen jonka toinen salaseuran vanhimmista oli saanut korjattua vaikka pelkkä normaali hengityskin tuntui vaikealta Azrasta. Siltikin kipu kyljellä esti liian nopeaa liikettä tapahtumasta. Ehkä jopa parempi niin, vaikka paikallaan istuminen olikin yhtä tuskaa. Huoneessa tuoksuen selvästi lääkeyrtit, joista valmistettiin parantavaa rohtoa, joka parhaimmassa tapauksessa saisivat heidät jälleen kuntoon viimeistään parissa päivässä jos hyvin kävi. Kellon tikityksen seinällä ollen lähes yhtä hermoja raastava kuin ympärillä kuuluva rahiseva hengitys tai tuhina kun viisi muuta potilasta saivat edes levättyä. Toisen käden kohoten hitaasti kyljen päälle, jonka ympäri oli kierretty pehmeä side estääkseen mahdollisen tulehduksen ja liiallisen veren vuodon, kun taas toinen käsi tukeutui varovasti kovaa sängyn patjaa vasten saadakseen itselleen sen tietyn tukipisteen - josta hän saisi kiilattua itsensä istuma-asentoon takana olevaa seinää vasten.

Heti tuon teon jälkeen hengitys tuntui pysähtyvän hetkeksi, joka sai tämän hengittämään nopeammin puolestaan suun kautta, hampaiden purren osaksi alahuulta samalla kun katse kävi tuon huoneen kertaalleen lävitse, näyttäen siltä että Azra oli ainoa hereillä oleva kipujen vuoksi.

Jatkuvan harjoittelun äänet jättivät oman jälkensä tuolle muuten niin rauhallisen ulkomuodon antavalle kartanolle, jossa kukin salaseuralaisista oli päättänyt ottaa sen päivän rauhallisemmin ja auttaa toinen toistaan sen verran kuin vain pystyi mitä tuli viime öiseen hyökkäykseen jonka tarkoitus oli ollut jälleen ahtaa heidän salaseuransa uhkaavasti nurkkaa, josta ei olisi enään pakopääsyä ennen lopullista iskua mikä voisi taas olla jo seuraava tehtävä. Kenenkään juuri poikkeamatta kartanon ulkopuolelle paitsi mennäkseen harjoittelemaan metsään - ja ne ketkä taas halusivat pois sisätiloista saivat jälleen todeta heidän 'taistelutaitojen opettajansa' jälleen harjoittavan lajiaan muiden kanssa vaikka tuo oli itsekin ollut osana viime öillistä. Chadin tiedettiin itsepäisenä, siitä ei ollut erehdystäkään, mutta entä kun tämän vaaransa oman terveytensä noin pienellä väliajalla... alkoivat ajatukset miettimään uudelleen tuota kaikkea kertaalleen. Miksi? Oliko mies menettänyt viimeisenkin järjenrippeensä? Ehkä? Kuinka kauan tuota ääntä oli jatkunut, mutta se ei tuntunut loppuvan missään kohtaan vaan päinvastoin tuntui jatkuvan ja jatkuvan kokoajan ilman kunnollista taukoa, vaikka samalla pystyi erottamaan selvästi kuinka tahti kuitenkin hiipui vaikka sitä yritettiin itsepintaisesti pitää yllä käskyn käydessä. 

Askelten, joita ei loppujen lopuksi edes yritetty peitellä kun lenkkikengät astuivat tuon maastan halki juuri mitään kiirehtimättä pitkän aamulenkin jälkeen, jonka teossa ei oltu pidetty mitään kiirettä vaikka joka hetki oli se jolloin joku saattaisi hyökätä selän taakse. Koko tuo aamu oli ollut niitä perusteellisia tehtäviä, jotka oli yksinkertaisesti pakko hoitaa siihen aikaan ilman minkäänlaista tekosyytä mutta jossain kohtaa kuluneita tunteja oli yksinkertaisesti vain tullut sellainen olo että jos hän joutuisi olemaan vielä hetkenkin aikaa sisätiloissa - järki lähtisi perusteellisesti. Tuo lenkki oli kestänyt lähemmäs yli puolitoista tuntia, ja viimeisimpänä hetkinään Sin oli vain yksinkertaisesti poikennut mielenkiinnosta katsomaan harjoituksia joita Chad veti jälleen viiden muun salamurhaajan avustuksella, mutta sen sijaan että nuorempi osapuoli olisi tuonut itsensä alusta alkaen selvästi esille, jäi tämä seuraamaan tuota taktillisesti kauemmaksi sillä uhalla että hänen läsnäolonsa olisi saattanut häiritä muita jo ennestään ja pahimmassa tapauksessa keskeyttänyt kaiken kokonaan, joutui Sin seuraamaan jokainen kerta kuinka tuo viisikko nousi uudelleen ja uudelleen yhden käskyn voimalla hyökkäämään vaikka fyysinen kunto olisi voinut pettää minä hetkenä hyvänsä ja puhaltaa tuossa kohdin pelin kokonaan poikki. "Oppilaasi näyttävät uupuneilta, pitäisikö heidän antaa olla hetken aikaa?" Viimeisimmän salamurhaajan jääden hengittämään raskaasti paikoilleen, uskaltautui Sin tuolloin astua pois piilostaan lähemmäksi vaikka olisi hyvin voinut samalla kertaa poistua takavasemmalle ja jättää kaiken tuon omaan maailmaansa, mutta todellisuudessa nuorempi oli vain huolissaan Chadista viimeöisen takia, vaikkei tuonut sitä esille. Ainakaan muiden edessä. "Sen sijaan: voisimme antaa heille hetken aikaa kerätä itsensä, ja näyttää hieman mallia miten nämä hoidetaan. Pitkästä aikaa." Hymyn kohoten pienesti kasvoille, vaikka tuosta pienestä, lähes olemattomasta eleestä pystyi näkemään sen leikkimielisyyden joka oli tullut kaikille tutuksi kaikkien niiden vuosien aikana vaikka Sin olikin nykyisin selvästi enemmän sellainen kuin seuraavan Odayn oletettiinkin olevan. Mutta pitihän tälläkin olla se hetkellinen rentoutuminen. 

Askelten kulkeutuen noiden sanojen jälkeen hitaasti lähemmäksi paikaltaan, miehen pysähtyen vasta silloin kun hänen ja Chadin välillä oli nopeasti laskettuna kolme askelta jotka voitaisiin ottaa kiinni missä kohtaa tahansa mutta Sinin seuraten katseellaan vanhempansa jaloista aina kasvoihin - arvioiden tuon voinnin. Jonkin kuitenkin saaden pään kääntymään hitaasti olan ylitse kun terävöityneet aistit kertoivat jonkun muunkin lähestyvän, vaikkakin hitaasti, pelkän kävelyn ilmeisesti sattuen. Sinin pystyen vuosien harjoitusten jälkeen kuka tuo kyseinen ihminen oli, vaikka tuon sen hetkinen tila ei miellyttänytkään miestä itseään millään lailla vaan sai tämän haluamaan juosta Azra kiinni ja kantaa tämä väkisin takaisin lepäämään - pahimmassa tapauksessa jopa sitoa tämän sänkyyn kiinni mikäli tämä ei ymmärtäisi omaa parastaan. Jostain syystä tämä ei kumminkaan tullut suoraan kaksikon luokse niinkuin tällä oli ollut tapana, vaan sen sijaan tämä jäi tarkoitulla kauemmaksi, vaikkakin sellaiseen kohtaan mistä tämän näkisi selkeästi. Hopean kohdaten kellertävän katseen välimatkan halki, riitti se tavallaan Sinille sillä kertaa vaikkei tämä ollut tyytyväinen kumpaankaan 'sisaruksestaan'. Arzran saaden nieltyä asteen hankalammin, käden poistumatta vieläkään kyljen päältä pois missään kohtaa vaikka tämä yritti olla näyttämättä kipua ulospäin kaikilla mahdollisilla tavoilla, etenkään silloin kun katse hakeutui kunnolla puolestaan Sinin ohitse tuohon toiseen osapuoleen, vaikka ääneen ei tultukaan sanomaan mitään, mutta sen sijaan katse yritti kaikin tavoin viestiä: "onko sinulla aikaa puhua?", vaikka sitähän nämä kaksi olivat yrittäneet karttaa jo pidemmän aikaa. Mutta kumpikin heistä tiesi että jommankumman tulisi nostaa kissa pöydälle tässä kohtaa. 

Kummankin huomioiden Azran läsnäolon kauempana, ja erityisesti tuon huonon olon vaikka vanhempi kuinka olisi yrittänyt välttää moisen näyttämistä sen aikaa kuin olisi yksinkertaisesti pakko, kääntyi pää kuitenkin katsomaan vuorostaan toista osapuolta vielä viimeisen kerran tuon todetessa juuri parahiksi etteivät he sillä kertaa voineet ryhtyä leikkimieliseen tappeluun, tuon muistuttaen myös iltapäivästä joka teki uhkaavasti tuloaan vaatimalla kuopuksen panoksen läsnäolollaan vaikka enemmin Sin olisi pysynyt kartanolla illan ja lähtenyt sitten myöhemmin Gabriellen kanssa kotiin, mutta joissakin asioissa vain piti yksinkertaisesti joustaa. Raskaamman henkäisyn tullen karatuksi huulten välistä joka kertoi puoliksi miehen oman mielipiteen kuulemastaan mukamas harmistuneesti "Olkoon. Jos kerran häviösi pelottaa niin paljon ettet halua, niin toki. Yrittäkää olla siivosti lapset." Käden kohoten samalla tavoin vastaamaan vanhemman omaan käsieleeseen ennenkuin tämä olisi kokonaan poistunut keskustelukumppanista seuraavaan, jäi hopeinen katse seuraamaan tuon vanhemman kulkua tuon naisen luokse josta ei ollut jäänyt enään kenellekään epäselväksi kaikkien niiden vuosien aikana mitä nämä kaksi todellisuudessa merkitsivät toisilleen vaikka ulkopuolisten silmissä nämä käyttyivät siivosti joka vaiheessa, tekemättä elettekään siihen suuntaan että nämä olisivat paljon enemmän ja kysyttäessä kumpikin vaikeni tai vastasi huumorilla ympäripyöreästi. 

Chadin saapuessa oletettua nopeammin Azran luokse kohdistuivat silmät katsomaan tuota puolivuotta nuorempaa miestä tuon todetessa ensimmäisen tämän kuuluvan kunnonsa puolesta selvästi sairastuvan puolelle vielä, kohotti Azra toista kulmaansa tuolle. Chad oli ollut mukana tehtävässä ja siltikin tämä oli ensitöikseen heittää oman terveytensä harjoituksien vuoksi sivuun, ja hän sai moisen äänensävyn osakseen? "Tämä ei ole niin paha kuin miltä se näyttää, älä huolehdi." Tämän kuitenkin lausuen rauhoittavasti takaisin, vaikka yleensä Azralla oli ollut tapana vastata suoraan takaisin Chadille mikäli tämä osoittaisi minkäänlaista suorapuheisuutta mikä tuli tämän kuntoon mutta sillä hetkellä hän ei vain jaksanut. Eikä se olisi muutenkaan auttanut, joten sillä kertaa tuo annettaisiin olla. Chadin kysyessä pystyisikö hän kuitenkin kävelemään, oli Azra kerennyt jo nyökkäämään tuohon kysymykseen topakasti ja vielä lausunut vakuuttavasti että jos kerran hän oli sinnekin asti päässyt, pääsisi hän kyllä takaisin hyvissä voimissa vaikka tämän ulkomuoto ei ehkä ollut itsestään se vakuuttavin. Mutta Chadin onneksi luovuttaen tuossa kohtaa ja antoi Azran liikkua haluamallaan tavalla sen sijaan että olisi alkanut huolehtimaan ja kantanut tämän sisälle väkisin ilman naisen sananvaltaa, vaikka selvästi kävely oli normaalia varovaisempaa vaikka tahti olikin sama. Niin nopeasti kunhan he pääsisivät sisälle, olisi kaikki hyvin. Ei muulla niinkään väliä. Kartanon sisällä ollen selvästi enemmän elämää kuin normaalisti siihen aikaan, kenenkään juuri huomioimatta vierekkäin kulkevaa kaksikkoa, ja jos huomasi osoitettiin se pienellä tervehdyksellä käden nousemisen muodossa kuin kumartamisella sillä olihan kumpikin näistä kohonnut korkeampaan asemaan siitä mitä nämä olivat olleet alkuaikoina ja sen mukaan myös käyttäytymisetiketti kulki melko pitkälle rivien sisäpuolella. Tummien ovien tullen suljetuksi kaksikon takana heidän päästessä tuohon oleskelutilaan jossa ei liikkunut juuri ketään siihen aikaan päivästä tehtävien vuoksi, erotti tuo olematon este ylimääräiset äänet lähes kokonaan huoneen ulkopuolelle kauemmalta käytävältä, jättäen huoneeseen vain nuo kaksi osapuolta jotka matkasivat aina kuluneen sohvan luokse. Sohvan tyynyn ottaen painon vastaan lähemmäs upottamalla sen päälle istuvat, Chadin tuodessa kuitenkin ennen oikeaa puheenaihetta esille miksei Azra ollut saanut vahvempaa lääkettä jos kerran oleskelu oli noinkin kivuliasta, kohosi toinen suupielistä tahtomattaan vaivaantuneeseen hymyyn "... saattaa olla että vähän kuin "siirsin" lääkkeen juontia myöhemmälle..." Azran sanoen vastauksen vaivaantuneena, tietäen tasantarkkaan mitä mieltä Chad oli moisesta: jättää nyt ottamatta auttava lääke silloin kun se piti oli melko riskialtista muutenkin, varsinkin nyt.

Keltaisen silmäparin, jotka olivat muuttuneet vuosien kuluessa entistä dominoivammaksi piirteeksi värityksessä kuitenkin katsoen siitä huolimatta kokoaika toista, käden nousten sen verran ylös että nuorempi pystyi näkemään ylös kohotetun pikkurillin edessään niinkuin aina lapsilla oli tapana tehdä lupauksia tehdessä. Ja niin oli ollut heilläkin aikoinaan. "Lupaan palata tämän jälkeen suoraan sairastuvalle ja ottaa lääkkeeni ettei sinun tarvitse pakottaa sitä kurkustani alas. Sopiiko? Käden laskeutuen kuitenkin takaisin sivulle sanojen jälkeen, jolloin huoneeseen laskeutui selvä hiljaisuus kun sanoja yritettiin tuoda esille miehelle tuosta aiheesta, jota he olivat karttaneet koko yhteiselon ajan. Hiljaisemman huokauksen tullen päästetyksi punertavien huulten lomasta ennenkuin hän sai viimein aloitettua: "haluan tietää mitä oikein on tekeillä tällä hetkellä. Otat kaikista vaarallisimmat tehtävät mitä vain löydät, keskityt täysin harjoituksiin ja opettamiseen jatkuvasti... vaikka olet yhtä loistavassa kunnossa kuin me muutkin viimeyön jäljiltä." Pään tehden pienen nyökkäyksen vuotavaan haavaan joka oltiin kuitenkin saatu yön aikana paikattua ennen miehen perusluontaista jääräpäisyyttä mikä tuli harjoituksiin, näki sen hetken aikaa vanhemmasta tämän olevan huolissaan toisesta. "... Se lupaus, jonka teimme ennen kuin lopetit pappeuden ja siirryimme kokonaan salaseuraan... onko mahdollista että olet muuttanut mielesi?" 

Esille lausuttu kysymys, joka oli pyörinyt Azran mielessä jo pidemmän aikaa kaikkien niiden muuttuvien tilanteiden jälkeen jotka olivat vain syöttäneet tuota yhtä lausetta ajatuksille kuin ravintona kaiken sen tietämättömyydelle ja turhautumiselle kun kumpikaan ei suostunut tai halunnut aluksi puhua kyseistä aihetta, ja nyt tuo isoon tilaan oli laskeutunut sellainen hetki joka sai hengityksenkin tuntumaan vaikealta ympärillä vaikka tilaa oli kuinka paljon, nielaisun tapahtuen hyvin vaikeasti, Azran melkein peläten moisen olevan liian äänekäs ja tarttuvan kurkkuun. Chadin reaktion parantamatta hetkeä yhtään sen helpommaksi, tuon pienen naputtavan äänen joka oli ollut läsnä koko tuon ajan, tuon pienen jokapäiväisen äänen muistuttaen kellon tikitystä joka laski kuinka paljon aikaa heillä kulutettu pelkästään hiljaisuudessa, seurasivat kellertävät silmät kokoajan toisen kehon liikkeitä aina siihen asti kunnes yksinkertainen naputus loppui ja Chad näytti vajoavan omaan mietteliääseen asentoonsa, aikomatta vieläkään puhua tai ainakin yritti saada sanoja oikeanlaisessa muodossa lausutuksi ääneen edes joten tulenarassa tilanteessa, Azran vaihtaen asentoaan sen verran että jalat pääsivät nostetuksi sohvalle mahdollisimman pieneen tilaan kun ja silmät kääntyivät ison ikkunan puoleen kuin hakiakseen sen pienen merkittävän kiintopisteen mihin kiinnittää huomio. Naisen peläten sydämensä hypähtävän paikaltaan minä hetkenä hyvänsä mikäli tilanne jatkuisi pitkään samalla linjalla. Ulkona olemisen tuntumatta enään niin pahalta ehdotukselta. Ei ollenkaan.

Hiljaisuuden katketessa oli se kuin he olisivat heränneet pitkästä unesta takaisin todellisuuteen joka ei ollut niin lempeä sillä hetkellä kuin sen oltiin annettu olla kummankaan aikomatta puhua tilannetta selki hellin sanoin tai kohdella sanojen muodossa toista kuin kukkaa kämmenelle pelätessää pienenkin väärän sanan olevan se isoin virhe pahempaan kohti josta ei olisi paluuta, ja siitä huolimatta Azra ei kääntynyt toista kohti suoraan vaan sen sijaan tämä tyytyi epäsuoraan versioon: ikkunan pinnan kautta peilaaminen. Jokaisen sanan jonka nuorempi sai kuitenkin lausuttua ääneen kuultavaksi tälle puolivuotta vanhemmalle, tuli lausutuksi kuitenkin hyvin selkeästi ja itsevarmasti joka kertoi ettei Chad aikoisi muunnella niitä vaikka asian kuuleminen ei ehkä miellyttäisi, tiesi Azra tasantarkkaan että toinen tarkoitti jokaista sanaa jolloin tälle piti antaa tilaisuus kuunnella ja ymmärtää nuoremman oman kannan vaikka Azra saattaisikin olla huolissaan miehen päätöksestä. Siitä huolimatta punertavat huulet pysyivät vaiti, antaen jokaisen sanan valua korvien väliin ajatuksiin ja jäädä siitä kaikumaan mieleen kunne olisi hänen vuoronsa puhua. Chadin nousematta kertaakaan ylös omasta kyyry asennostaan joka oli haudannut toisen kasvon piirteet kokonaan piiloon ja näin ollen estäen kasvojen näkemisen kokonaan naisen omasta kulmasta vaikka tämä olisikin kääntynyt suoraan katsomaan miestä, oli hetki siltikin hyvin vakava. Edes silloin kun toinen viimein liikahti paikaltaan mukavampaan asentoon kuin pää etukenossa lattiaa kohti, ei Azra kohdistanut vielä katsettaan pois ikkunasta, josta katse oli löytänyt sen kiintopisteen mikä piti tunnetason tasapainossa kuulemansa suhteen jonka Azra oli tavallaan tiennyt sen kokoajan. Chad oli kuitenkin edelleen uskossa vaikkei tuonut sitä esille kovin usein, ja tukeutui näin ollen henkisesti Jumalaan tehtävien aikana joita tämä ottaisi jokatapauksessa vastaan vaikka olisikin ollut naimisissa tai perheellinen: tulisi tämä aina olemaan ensikärjessä sotilas joka halusi pelastaa sen ihmishengen jolla olisi jotain menetettävää. Noiden sanojen jälkeen hiljaisuus oli jälleen laskeutunut huoneeseen, muttei se ollut enään mitenään ahdistava, painostava tai edes hirvittävä joka olisi saanut tämän juoksemaan huoneesta pihalle, tunsi Azra pystyvänsä hengittämään sen pienen hetken hieman vapaammin. 

Hän oli saanut vastauksen. Hän oli kuullut sen mitä oli pitänytkin, täysin rehellisesti ja kainostelematta ja hän oli siitä iloinen sekä kiitollinen nuoremmalle ettei tämä ollut alkanut karttamaan aihetta josta olisi pitänyt puhua jo aikoja sitten. Parempi niin. Pään nyökäten pienesti omaan hyväksyvään tapaansa kuulemalleen vaikka tämä kävi monta tunnetta samaan aikaan lävitse vieläkin, haluten pitää sen pienen kiintopisteen katseellaan vielä viimeisen asti mutta kun kämmen tunsi sormien kietoutuvan ympärille, kääntyi katse hämmentyneenä kohti nuorempaa. Ilmeisesti puhe ei ollut vielä loppu. Azran yrittäen pitää ulkokuorensa kasassa tunnemyllyltä joka vain paheni toisen sanojen myötä, tunsi silmäkulma kuinka se kostui uhkaavasti ja se sai katseen kääntymään puolestaan alaspäin kaulan varaan. Hän oli luvannut Chadille ettei aikoisi itkeä... hän ei aikoisi itkeä... hän ei halunnut itkeä.. hän ei antaisi tunteilleen irti vielä. Hiljaisuuden valliten uudelleen huoneessa, sai se Azran nostamaan päänsä hitaasti ylemmäksi vaikka pitikin kasvonsa normaalia alempana etteivät tämän tunteet olisi näkyneet liian selvästi, naisen voimatta olla laittamatta merkille kuinka... mietteliäs toinen oli. Sen hetken aikaa melkein näyttäen siltä että Chad olisi ollut kahden päätöksen vaiheilla. Suudelman kämmenellä seuraten kuitenkin seuraavaa, joka särähti ilkeästi korvien välissä hyvin epämiellyttävällä tavalla, mutta sen hetken aikaa sanat olivat kuulostaneet siltä kuin Azra olisi viemässä tätä selliin mistä ei olisi enään vapaata pääsyä ulos mitenkään, näytti Azran kasvoilla valahtavan kaikki tuntemuksen yksi kerrallaan lävitse tietämättä mikä niistä oli se oikea, jättäen kasvoille hetkellisen eksyneen ilmeen kuin joku olisi juuri lyönyt tätä päähän ja tämä tarvitsisi hetken sulattelun kuulemaansa. "... Odota hetki..." Hiljaisemman äänen saaden lausutuksi kurkun rykäisyn kera kuin toivoen sen saavan ajatuksiin sen oikeanlaisen vastauksen jota Chad ilmeisesti odotti. 

"... tiedät, etten pysty muuttamaan sinua. Vaikka haluaisinkin suojella sinua viimeiseen asti, en voi estääkään mikäli tosissaan haluat osallistua rintama tehtäviin. Tiedän ettei se hyödytä mitään, vaikka se onkin henkisesti rankkaa." Azran henkäisten hiljaa vielä loppuun ennenkuin antoi katseensa laskeutua kummankin omiin käsiin joita pideltiin vielä kiinni otteessa ennen kuin vapaakäsi kietoutui varoen jälleen kyljen alueelle kun keho kohotettiin varoen ylöspäin jalkoja käyttäen pienesti apuna, vaikka Azra ei noussut ylös vaan liikkui patjaa pitkin lähemmäksi toista. Azran jääden suosiolla polvi-istunto asentoon matalalle kasvotusten toisen kanssa kuin että olisi yrittänyt tehdä jonkin ylimääräisen liikkeen kun jo pelkästään nouseminen sattui, kohosi käsi varoen kaulan sivustalle mistä peukalo pääsi silittämään hellästi leuan sileäksi ajettua linjaa, katseen päästämättä irti toisesta vaikka ajatus yritti tuoda sanoja jotenkin julki ymmärrettävässä muodossa. "... kun sanon kyllä, hyväksyn kaikki ehtosi vaikka se on rankkaa, itseasiassa tulee olemaan rankempaa kuin mitä se nyt on. Mutten pysty tekemään sille mitään muuta kuin luottamaan sinuun." Sen pienen hetken aikaa, Azran pystyen tuntemaan kuinka tämän hengitys olisi loppunut siihen paikkaan. Pelkkä ajatuskin kädettömänä olemisesta ettei pystyisi tekemään mitään rakkaimpansa vuoksi... oli kamala. Suorastaan koko ajatus sai nielaisun tapahtumaan vaikeammin kuin oltiin odotettu ja silmät joutuivat sulkemaan hetkeksi kun nainen halusi koota itsensä nopeasti, jonka jälkeen tämä antoi hymyn kohota huvittuneena huulien pinnalle "... olet oikea jäärä välillä, tiesitkö?"