When darkness falls, I see you

// Egypti, Kairo //

Aurinko oli noin kolme tuntia sitten kohonnut esiin itäisen taivaanrannan takaa, sen kuumuuden ja valon paljastaen jo kokonaan Egyptin pääkaupungin; Kairon, joka kesäaikaan oli enimmäkseen paikallisia täynnä – sillä tuo sietämätön kivistä hohkaava kuumuus oli monelle länsimäisen kulttuurin edustajalle liikaa tai sitten nämä hakeutuivat enemmin meren äärellä sijaitseviin turistikohteisiin kuin kuumaan kiviseen kaupunkiin, jonka keskeltä virtasi vain Niilin joki. Sinä aamuna, lähellä Tulun moskeijaa El-Sayeda Zainabin kaupungin osassa, olivat torikauppiaat aloittanet vilkkaan myymisensä jo ensimmäisen rukoushetken jälkeen, joka pidettiin auringon ensisäteiden aikaan. Noiden kolmen tunnin aikana hiljaisesta kadusta oli tullut mausteiden, suitsukkeiden ja erilaisten tavaroiden taivas, jossa jokainen yritti saada oman äänensä kuuluville omaa asiaansa koskien. Anubiksen, tämän monen monta tuhatta vuotta vanhan miehen, ollen sinä aamuna myös tuolla samaisella kadulla hoitamassa omia asioitaan kuntoon. Miehen näyttäytyen Kairossa ja yleensäkin ihmisten keskuudessa hyvin harvoin, joten tuo päivä oli yksi niistä harvinaisimmista.

Askeleiden pysähtyessä tuon yhden kojun edustalle, jonka kauppias antoi uudelle asiakkaalleen jotain nahkaiseen kääröön pakattuna – oli käsi ehtinyt jo ojentautumaan antamaan seuraavaksi maksun kauppiaalle, kunnes kaikki tuo seisahtui äkillisen tunteen vuoksi. Tunteen, joka pyyhkäisi Anubiksen ylitse kuin aavikolla puhaltava viileä tuulen henkäys, joka tuntui jokaisessa solussa miellyttävältä läkähdyttävän kuumuuden keskellä. Tuon yhden hetken aikana jopa Anubiksen kaltaisen miehen unohtaen mitä oli oikein tekemässä kun katse oli alkanut selvästi etsimään ihmismassan seasta syytä moiselle tuntemukselle/aistimukselle. Noista lukemattomista ihmispäistä muodostuvan massan näyttäen neliömetri toisensa perään yhtä samanlaiselle, kunnes yksi henkilö siirtyi syrjään toisen henkilön edestä…

Silmien mustuaisten laajentuessa ja supistuessa, raottuneiden huulten lomasta uloshengityksen kuulostaen lähes tukahtuneelle. Tuona yhtenä hetkenä, tuona yhtenä minuuttina Anubiksen nähden kuin muistovälähdyksen edesmenneestä rakkaastaan, jonka nuo hopeiset silmät olivat nähneet viimeisen kerran silloin kun ylipappi oli jo tehnyt peruuttamattoman tekonsa ja Angelina oli maannut kuolleena maassa lasittunein silmin, jotka eivät olleet irrottaneet katsettaan milloinkaan. Kauppakadun vilkkauden kuin hidastuen tuon yhden hetken aikana, jossa tuo vaaleatukkainen nainen seisoi paljon kauempana ja näytti keskittyneen ihan omiin tekemisiinsä maustekojun luona. Auringon valon leikitellessä naisen hiuksissa kuin silloin joskus kauan sitten - sen syventäen valollaan myös noita kauniin sinisiä silmiä, joita Anubis ei valitettavasti saanut nähdä edestäpäin ja läheltä.

Sydämen, jos sellainen olisi jumalten armosta vielä ollut olemassa, aluetta vihlaisten hyvin tuntuvasti. Vasemmassa nimettömässä olevan sormuksen polton auttamatta tilannetta sen yhtään enempää, kuten ei myöskään Demonipuoli, joka ei nähnyt kohdettaan muuna kuin kauniina naishenkilönä, jolla olisi voitu leikitellä ainakin yhden yön verran. Hopeisten silmien kääntyessä poispäin vaikean hengityksen saattelemana. Sinä hetkenä Anubiksesta tuntuen kuin tämä voisi minä hetkenä hyvänsä varmaan lyyhistyä polvilleen maahan äkillisen voimattomuuden vuoksi. Aivan kuin tuon naisen näkeminen olisi imenyt hänestä pahuuden antamat voimat, vaikka se ei ollut missään määrin mahdollista. Rahojen päätyen annetuksi kauppiaalle asteen nopeammin ja kovakouraisemmin, minkä jälkeen keho kääntyi nopeasti kannoillaan ja askeleet lähtivät toiseen suuntaan vaikka se olikin kadulla ihmisvirtaa vastaan. Anubiksen olisi vain sillä hetkellä päästävä kauemmaksi tuosta menneisyyden haamusta, joka ei mitenkään voinut olla läsnä. Angelina oli kuollut. Hänen rakas Angelinansa oli kuollut… ikuisiksi ajoiksi.

Anubiksen joutuessa kirjaimellisesti raivaamaan tiensä vastavirrassa, että pääsisi viimein rauhallisempaan kohtaan, joka oli pienenlainen syvänne torikadun reunamilla. Tuolla samaisessa paikassa sijaiten pieni vesiallas, josta Anubis polvistui ottamaan viileää vettä pestäkseen sillä kasvonsa ja kaulansa. Toisen käsistä jääden hetken pidemmäksi aikaa silmien peitoksi. Oliko hänestä tulossa hullu vai mitä Jumalten ironian mukaan tämä oli? Miksi hänen sisintään poltti vieläkin kuin joku olisi alkanut kaivertamaan pienenpienellä neulalla sisintä ja sen aikomatta lopettaa ennen kuin olisi saavuttanut haluamansa. Hentoisen vesipisaran irrotessa etutukasta ja vierien alas poskea pitkin leualla, josta se tipahti alas kivetykseen.

Miten hän tunsikaan kuuluvansa tänne! Kairo, Egypti, tämä vilkas katu ja kaikki sen äänet saivat naisen huulet kääntymään hetkeksi hymyyn. Vaaleaan tunikaan ja housuihin pukeutunut nainen käveli rauhallisesti eteenpäin väentungoksessa, kuunnellen ympärillä kuuluvaa puheensorinaa, joka tuntui niin tutulta ja turvalliselta vaikka Ayda ei ymmärtänytkään miksi. Hän tunsi tämän maan enemmän kodikseen kuin Englannin, joka oli niin paljon rauhallisempi, mutta silti siellä olo oli aina niin ahdistavaa ja kahlitsevalta. Hän oli viettänyt aamun kaivauksilla ja nyt oli aika pienelle tauolle, mutta asunnossa ei ollut ruokaa, joten oli ollut aika suunnata tänne ostamaan jotakin. Vaaleaa, ohutta huivia kohotettiin paremmin peittämään päätä, tulenvireen leikitellessä sen alta ulos puskevilla vaaleilla suortuvilla ennen kuin nainen kohensi pienellä kädenliikkeellä huivin asentoa. Sinisten silmien katse kävi läpi kojuja, joiden ohitse hän käveli, naisen pysähtyessä muutaman luo, jotka tarjosivat hänen tarvitsemansa. Paikallisen kielen jo lapsena oppinut nainen osasi hoitaa puhumisen ja tinkimisen maan vakinaisten asukkaiden tavoin, joka joskus aiheutti hämmennystä, mutta useimmat olivat tulleet jo tutuksi töitä kaivauksilla tekevän arkeologin kanssa. Yleensä Ayda liikkui seurueen miesten kesken, mutta tänään hän oli yksin. Yksin liikkuvan naisen ei kuitenkaan olisi turvallista liikkua, vaikka tuntisikin kadut ja kujat, joten hänen olisi toimittava nopeasti ja palattava asunnolle valmistamaan ruokaa väsyneinä palaaville kollegoilleen.

Taas uuden ruoka-aineen tullessa maksetuksi ja laitetuksi kannelliseen, punottuun koriin, toivotti nainen hymyillen hyvää päivän jatkoa ja luotsi tiensä kadun toiselle puolelle. Rahoistaan oli hyvä pitää täällä hyvää huolta, sen Aydakin luonteestaan huolimatta tajusi, elegantin naisen astellessa taas eteenpäin. Muutama muukin oston hoidettiin kaikessa tyyneydessä, kun nainen seisahtui tutun maustekauppiaan kojun luo. Huivi valahti niskaan kesken kaupankäynnin, naisen käden kohottautuessa nostamaan sitä ylös, kun hän tunsi omituisen tunteen, joka salpasi hengen hetkeksi. Jokin liikahti syvällä sisimmässä, saaden vaalean naisen vetämään terävästi henkeä. Oliko se iloa ja odotusta vai jotakin muuta? Ayda ei ollut lainkaan varma, mutta katse kohosi mausteista sivulle, etsien lähdettä, joka sai tunteen aikaan. Sinisten sielunpeilien liimautuessa ihmisvirtaa vastaan tietään raivaavaan hahmoon, jonka näkeminen sai omituisen tunteen tulemaan takaisin. Ayda ei osannut sanoa mikä se oli, mutta hänen astui ensimmäiset askeleet pois kojun luonta, kun kauppias ilmoitti kovaan ääneen neidin unohtaneen maksaa.

Katse repäistiin väkisin irti pakenevasta hahmosta, jonka olemuksessa oli jotakin sellaista, joka sai naisen miltei tolaltaan, kun pahoitellen Ayda kaivoi rahat ja maksoi ostamansa mausteen, niiden tullen puolihuolimattomasti laitetuksi koriin. Oli kaiken järjen vastaista lähteä raivaamaan tietä tuntematonta, pakenevaa hahmoa kohti. Se voisi olla vaarallista, mutta silti Ayda teki kuten vaisto käski. Hän tunsi olevansa hyvin lähellä jotakin sellaista, joka voisi selittää ne omituiset muistot. Tämä oli silti hullua ja vaarallista, mutta mitä lähemmäs askeleet toisen olinpaikkaa veivät sitä suuremmaksi toivo ja odotus kasvoivat naisen sisällä. Oli kuin joku olisi huutanut miehen nimeä naisen sisällä, jokaisen solun kurkottaessa toisen suuntaan, vaikka tämä pakenikin paikalta.

Askeleet veivät osittain miehen olinpaikan ohitse, niiden palatessa sitten takaisin, kun siniset silmät äkkäsivät toisen siinä pienen vesialtaan ääressä. Tämä oli hullua. Hän ei tuntenut toista, mutta silti tunsi. Se tunne oli kaiken järjen vastainen ja sai naisen nielaisemaan itsekseen.  Mutta miehen olemus oli niin tuttu ja turvallinen, muistojen menneiltä ajoilta palautuen taas mieleen kivuliaina. Hän muisti hymyt, naurut ja läheisyyden. Toisen sylin ja tunsi tuon tuoksun sekä lämmön. Tuon pienen, ohikiitävän hetken ajan Ayda pysyi täysin paikoillaan, jähmettyneenä aloilleen, kunnes järki alkoi taas viedä voiton ja vaalea nainen kokosi taas itsensä. Hän tunsi toisen nimen pelkän olemuksen perusteella, vai tunsiko? Olisihan se voinut olla joku toinenkin. Silti tuntui kuin vastaus olisi siinä hänen edessään.
”….Anubis…” nimi kuului huulilta ennen kuin Ayda ehti kunnolla edes ajatella, äänen ollessa vain hento kuiskaus. Siniset silmät nauliutuivat toisen olemukseen, toisen käden puristaessa ostoskoria rystyset valkoisina. Kaikessa siinä oli vaalea huivi valahtanut huomaamatta niskaan, paljastaen vaaleat hiukset.

Vesipisaroiden valuessa yksi toisensa jälkeen kastuneista etuhiuksista pisaroina kasvoille ja siitä niiden uurteisia muotoja mukaillen alas leualle sekä kaulalle. Huulten pysyessä koko ajan raollaan toisistaan kun hengitysrytmiä ei voitu vielä palauttaa mitenkään pelkästään nenänkautta kulkevaksi. Kuin miehen olematon sydän olisi värissyt vieläkin vaikka siihen ei pitäisi olla mitään painavaa syytä – sillä Anubis oli juuri sellainen henkilö, jota ei enää oikein mikään järkyttäisi pois tolaltaan. Joten tuollaisen reagoinnin alaisena oli kai ihan ymmärrettävää, että tämä epäili jonkin paljon voimakkaamman asian olevan liikkeellä, mikä yritti saada Anubiksen horjumaan valtapaikallaan. Oliko tämä kaikki jonkin uuden vihollisen keksintöjä tai mitä ihmettä tämä sitten oli?

Kuudennen aistin kertoessa miehelle jonkun muun löytäneen myös paikalle, eivät mikään kehon eleistä kertonut aluksi että mies aikoisi kääntyä edes katsomaan tulijaa tai edes nousta ylös vesialtaan ääreltä. Hopeisen katseen, joka oli jo nyt paljastunut esiin kohonneen kämmenen takaa, pysytellen väreilevässä veden pinnassa, johon pyörteitä synnytti korkeammalta tasolta virtaava laskuvesi. Anubiksen ehkä vain toivoen, että tulija ymmärtäisi kääntyä kannoillaan ja lähteä matkoihinsa, mutta silti samaan aikaan tämä taisteli koko ajan itsensä kanssa – ettei olisi kääntynyt kohti tuota vaaleaa naista, jopa noussut ylös ja mennyt vain haalaamaan toista (hyvin, hyvin pitkän ajan jälkeen). Tuota mielen moraalisuuden puntaroimista auttamatta yhtään se, että pian mies sai kuulla naisen kuiskaavan hyvin hiljaisesti hänen nimensä – kuin se olisi kuiskattu suoraan korvan vierellä kuten silloin kauan sitten. Hengityksen muuttuen samantien hankalammaksi vaikka Anubis onnistuikin peittämään sen tahdonvoimallaan vaikkakin todellisuudessa hänen sisimpäänsä sattui (etenkin jos henkistä tuskaa oli mitenkään päin olemassa).

”Eikö ole liian riskialtista kutsua kuolevien Jumalaa?” Tumman äänen saadessa onneksi edes jotenkin voimansa takaisin, että se saatiin lausuttua ääneen. Kehon kääntymättä vieläkään ympäri, kunnes vasta silloin kun tuota erikoisella lauseella aloitettua puheenvuoroa jatkettiin; ”Varsinkin yksinäisen naisen, jolla hiukset ovat vielä länsimäisen kulttuurin vaaleat.” Anubiksen noustessa silloin ylös polviltaan täyteen sataseitsemänkymmenenviiden sentin pituuteensa. Tuolla syvänteessä auringon valon onneksi jääden piiloon korkeiden kiviseinien taakse, joten valo oli hyvin puolinainen. Heikosta valosta huolimatta Anubis pystyi silti näkemään jokaisen tutun piirteen tuossa naisessa, joka ei voinut olla mitenkään hänen edesmennyt rakkaansa, mutta siitä huolimatta toisesta hohkasi jokin hyvin tuttu aura, joka sai miehen sisimmän reagoimaan ei odotetulla tavalla. Anubis ei ollut koskaan menettänyt kontrolliaan tilanteissa niin miksi ihmeessä muka nyt.

Tämän kaksikosta vanhemmalta näyttävän miehen antamatta ainakaan toistaiseksi myöntävää vastausta siihen, että nainen oli onnistunut arvaamaan nimen kerralla oikein. Anubiksen jopa onnistuen esittämään toistaiseksi täysin vierasta henkilöä kuin ei olisi edes tuntenut naista. Tämän ikivanhan sielun voiden vain rukoilla mielessään, että nainen pahoittelisi erehdystään ja poistuisi matkoihinsa… sillä jos toinen tulisi enää yhtään lähemmäksi ja jopa uskaltautuisi koskettamaan miestä itseään, ei Anubis voisi enää luvata edes itselleen mitä tämä silloin tekisi.

Hetkeksi naisen unohtui hengittää, sydämen lyödyn toiveikkaana rinnassa yhä lujemmin ja syvemmin mitä kauemmin hän toisen olemusta katseli. Ehkä se oli vain varjojen tekemiä kepposia ja mies vain muistutti sitä poikaa niistä muistikuvista, niin järki sanoi, mutta sydän puhui toista. Ayda ei halunnut edes ajatella miten olisi mahdollista, että siihen aikaan elänyt olisi yhä hengissä. Tosin, olihan hänkin, vaikka ei nainen osannut sitä selvittää. Hänellä oli muistoja, jotka kuuluivat jollekin toiselle, mutta jotka silti olivat hänen. Niiden kanssa Ayda oli elänyt niin kauan, kun hän muisti, vaikka lapsuuden muistikuvat olivat vain lisääntyneet ja vahvistuneet naisen varttuessa vanhemmaksi.

Katse toisesta ei irronnut, vaikka värähtikin miehen viimein puhuessa. Käsi puristi korin kahvaa entistä kovemmin Aydan taistellessa järkeään ja sydäntään vastaan. Järki, sekä osittain myös pelko, käski naisen kääntymään kannoillaan ja juoksemaan niin kauas tuosta miehestä kuin mahdollista, kun taas sydän pyysi jäämään ja kenties astelemaan lähemmäs, selvittämään kuka toinen oli ja miksi hän muisti toisen.
Täyteläisiltä huulilta karkasi pehmeä naurahdus, pään kallistuessa hetkeksi sivulle, sillä samalla tavalla, jonka Anubis varmasti muisti Angelinan aikoinaan tehneen.
”En pelkää..” lausuttiin ..kun sinä olet lähellä pään sisällä lisättiin niin kuin joskus silloin aikoinaan, mutta tällä kertaa silloin ääneen lausutut sanat pysyivät vain ajatuksena. Ote korin kahvasta rentoutui hivenen, ensimmäisten askelten tullessa otetuksi kohti miestä. Ja niiden ensimmäisten askelten myötä kasvoi myös se odotus, innostus ja varmuus siitä, että vastaukset olivat siinä hänen edessään. Se oli vain tunne, mutta silti niin vahva, että koko ikänsä vastauksia hakenut Ayda päätti seurata sitä. Sitä ei estänyt edes se toisesta huokuva aura, joka käski kääntymään pois ja olemaan palaamatta.
”Sinun kasvosi, olemuksesi.. tunnen sinut, vaikka en ole koskaan sinua nähnyt”, sanat putoilivat huulilta askelten muuttuessa asteen varmemmiksi. Siniset silmät kävivät läpi toisen olemuksen, palautuen sitten miehen kasvoihin samalla kun askeleet pysähtyivät pienen välimatkan päähän toisesta.

”Muistan sinut, tiedän sinun nimesi ja silti olet minulle vieras. Tunnen paikkoja muinaisia raunioita tutkiessani, muistan tapahtumia joita minun ei pitäisi muistaa”, katse haki vastauksia miehen kasvoista, jotka olivat hänen omiaan vanhemmat. Nuo silmät. Hän muisti nuo silmät. Silloin ne olivat olleet hieman erilaiset, lämpimämmät, mutta silti ne olivat samat, Ayda oli siitä varma. Niiden oli pakko olla. Kaiken tuon ajan naisen olemus pysyi tyynen rauhallisena, vaikka joku toinen olisi voinut kiihtyä. Hän tunsi silmiensä kostuvan äkillisestä tunteiden vyörystä, joka pyrki musertamaan sitä naiselle tyypillistä rauhallisuutta.
”Muistan kosketuksesi, lämpösi ja läsnäolosi. Tiedän nimesi…” katse haki vastauksia toisen silmistä. ..mutta en muista omaa nimeäni ajatuksissa lausuttiin, auta minua, kuka oikein olen? tai olin?

Tuolla syrjäisessä paikassa, joka antoi sopivanlaisen piilopaikan vilkkaaseen ostoskatuun nähden, katsoivat nuo kaksi henkilöä toisiaan mitään puhumatta. Miehen näyttäen paljon vanhemmalle kun vertasi naisen nuoreen ulkonäköön, mutta silti näiden sielut olivat saman ikäiset – vaikkakaan mies ei halunnut vieläkään uskoa todeksi näkemäänsä. Miksi Angelina olisi tullut yhtäkkiä takaisin? Miksi niin puhdassielu palaisin takaisin tuonne maanpäälliseen helvettiin, jossa Anubis oli kirottu kulkemaan ikuisuuden. Hopeisten silmien katseen ehtien laskeutumaan uudelleen alaviistoon vain siksi aikaa kunnes kuuloaisti nappasi tuon hyvin tutun kuuloisen pehmeän naurahduksen, joka oli kuin suoraan menneisyydestä. Anubiksen ehtiessä näkemään vilahduksen naisen tavasta kallistaa jopa samalla lailla päätänsä kuten Angelina oli aina tehnyt kun Anubis oli lausunut jotain katkerankuuloista tai vihaisemmalla äänenpainolla. Ele oli ollut aina mitättömän pieni, mutta sillä oli enemmän vaikutusta kuin ulkopuolinen edes kykenisi uskomaan.

Kuluneen kivetyksen rahistessa vaimeasti jokaisen naisen ottaman askeleen alla, mitkä tämä otti umpeen päästäkseen lähemmäksi tuota vierasta miestä, joka kuitenkin tuntui naisesta todella tutulle (kuin kauan kadoksissa ollut läheinen henkilö, joka oli viimein löytynyt uudelleen). Välimatkan kaksikon välillä jäädessä enää puoleen metriin, tunsi Anubis sisimmässään enemmän vihlontaa, joka oli todella lähellä tehdä jaloista voimattomat. Naisen pitäen katsekontaktinsa koko ajan kun taas tämä mies ei voinut enää kohdata toisen silmiä vaikka aivan alussa tämä olisi maksanut siitä mitä vain. Jokin kuitenkin noissa sinisissä silmissä sai Anubiksen vaivaantuneeksi ja sisimmän kiemurtelemaan kivusta (kuin naisen läsnäolo olisi ollut polttavan raudan kaltainen, jota yritettiin pitää viimeiseen asti kaukana miehen ihosta). Ihmispuolen haluten tuota naista enemmän kuin kukaan pystyi käsittämään. Jos tilanne ei olisi ollut yhtään niin outo, olisi Anubis ottanut tuon naisen mukaansa aavikolle tai ihan mihin vain rauhalliseen paikkaan, jossa tämä olisi päässyt tuntemaan naisen kokonaisuudessaan esteettömästi ja missä nainen olisi vain hänen. Demonipuolen taas kavahtaen kauemmaksi – sillä pahuus ei halunnut lähelleen noin puhdasta sielua.

Tuosta viimeisimmästä asiasta huolimatta jalat ottivat jäljelle jääneen välimatkan umpeen ja kumpikin käsistä kohottautui hitaasti (ettei nainen säikähtäisi) niskan puolelle tipahtaneen huivin reunoille, joita alettiin kohottamaan ylöspäin ja lopuksi kankaalla peitettiin nuo kauniin vaaleat hiukset, jotka Anubis oli ensimmäisenä nähnyt Angelinasta kauan sitten. Huivin asettelemisen paremmin paikoilleen pakottaen miehen tuomaan kasvonsa hetkeksi niin lähelle, että nainen pystyi tuntemaan hengityksen väreet kasvojensa iholla. Tuona yhtenä hetkenä paljon kirkkaamman muistikuvan palautuessa naisen mieleen; Anubiksen ja Angelinan ollessa taas seitsemäntoistavuotiaita, näiden oleskellessa juuri tuollaisessa samanlaisessa katusyvänteessä piilossa katseilta. Muistikuvassa Anubiksen vaan paljastaen Angelinan hiukset huivin alta ja koskettaen huulillaan ensin neidon otsaa, jolloin lyhyt parransänki kutitti nenän vartta ja poskipäitä. Nuorukaisen nimittäen muinaisella Egyptin kielellä neitoa auringokseen. Huulten laskeutuessa kasvoja hivellen huulille, joiden saama suudelma oli puhdasta rakkautta täynnä tekijän nuoresta iästä huolimatta.

Muistikuvan mennessä ohitse ja tajunnan palautuen takaisin nykyhetkeen – oli Anubis saanut naisen päälaen ja hiukset peittoon huivin alle, jotta toinen olisi enemmän turvassa ulkona kulkiessaan. Hopeisten silmien nähdessä kyllä selvästi sinisten silmien pinnan kostuneen vaikkakaan nainen ei itse näyttänyt menettävän tyyneyttään. Tuosta huomiosta huolimatta Anubis sai pakotettua itsensä ottamaan kohteliaan etäisyyden takaisin ja sanomaan tumman rauhallisesti; ”Sinun pitäisi palata takaisin ihmisten ilmoille. Yksinäisen naisen ei ole turvallista liikkua näillä kaduilla vaikka nyt onkin päiväsaika.” Tämän vanhemman miehen vaikuttaen kaikin puolin tyynelle ja kivikasvoiselle, vaikkakin todellisuudessa Anubis oli nähnyt aivan saman muistikuvan kuin tuo nainenkin ja se oli vahvistanut epäluulon todeksi. Angelina, hänen ensirakkautensa, oli tullut takaisin.

Kehon jännittyessä hivenen, kun miehen kädet nousivat ylös, niiden siirtyen kohti huivin reunaa, tunsi Ayda toisen läheisyyden väreinä ihollaan. Kahon rentoutuessa kuitenkin, kun nainen tajusi mitä toinen oli tekemässä. Katse nousi etsimään taas toisen katsetta, sillä mies tuntui sitä välttelevän eikä Ayda ymmärtänyt täysin miksi. Tosin, jos hänen johtaisikin itseään harhaan eikä kyseinen mies olisi se muistikuvien poika. Ehkä hän olisikin väärässä ja kaikki tämä oli vain taas yksi väärä polku, jolle Ayda oli astunut.

Toisen hengityksen väreet iholla saivat vaalean naisen sydämenlyömään kivuliaasti toivosta ja jälleennäkemisen riemusta eikä Ayda hetkeen osannut sanoa luottaako taas tähän tunteeseen vai järkeen, joka kehotti naista kääntymään vielä ympäri ja unohtamaan koko vieraan miehen, jonka piirteet olivat niin tuskastuttavan tutut. Ehkä – Naisen henkäistessä terävästi, kun tuo kirkas muistikuva palautui mieleen arvaamattomana, kuin jonkun haluavan hänen muistaa menneisyytensä täysin, menneisyyden jota ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla edes olemassa. Muistikuvan saaden Aydan varmuuden vain kasvamaan siitä, että hän oli löytänyt etsimänsä. Pitkästä aikaa hän tunsi olevansa oikeassa, niin monesti hän oli tuntunut astuneen vain harhaan, mutta nyt.. Tähän tunteeseen hän voisi luottaa. Muistikuvassa silloin iältään paljon nuoremman miehen kosketuksen tuntuessa iholla ja huulilla vielä muistikuvan mennessä ohitse. Toisen rintakehän kohdille luotu katse pysyi siellä vielä silloinkin, kun Anubis väistyi taaksepäin saatuaan huivin aseteltua naisen pään ylitse suojaamaan Aydan vaaleita suortuvia. Naisen silloin tajutessa miten se puhuikaan siitä, että hän vieläkin merkitsisi jotakin. Ehkä mies jopa muistaisi hänet? Hän vastusti haluaan ojentaa kättään toista kohden ja koskettaa, sillä järki oli mukana vielä liian voimakkaana.

Moisen ajatuksen saadessa naisen varmuuden kasvamaan entisestään, hänen ymmärtämättä miksi mies sitten käyttäytyi kuin ei tuntisi häntä. Hetken näytti jo siltä, että korin kahvaa puristava nainen hyväksyisi vanhemman kehotuksen ja kääntyisi pahoitellen takaisin, Aydan tietäen olevansa niin lähellä kaipaamiaan vastauksia. Se oli tuskastuttava tunne, joka tuntui repivän häntä kahteen suuntaan, toinen poispäin Anubiksesta ja toinen vahvasti miehen puoleen.
”En pelkää, kun sinä olet lähellä”, niiden sanojen soljuessa rauhallisina, mutta varmoina huulilta samalla kun hän tarkasteli kivikasvoisen miehen kasvoja. Hän halusi merkin, edes pienen. Hän oli sanonut sen puolikkaan lauseen äsken, mutta jatkoi nyt sen loppuun. Oliko sillä loppujen lopuksi edes merkitystä? Tuntui kuin Aydan ääneen olisi yhtynyt toinenkin ääni, hieman erilainen, jonka mies voisi tunnistaa sen edesmenneen naisenalun ääneksi, jonka kuolemaa oli silloin hyvin kauan sitten todistanut. Tuo ääni tuntui jäävän kaikumaan kivisille, hiekkaisille kaduille, mutta oli Aydalta itseltään piilossa.

”Muistan sinut, mutta miksi?” Nainen jatkoi hetken hiljaisuutensa jälkeen, pitäen välimatkaa toiseen. Hän oli niin lähellä ettei voisi enää perääntyä, mutta halusi jonkinlaisen varmistuksen mieheltä itseltään. Tämä kaikki olisi turhaa jos hän ei voisi olla varma toisen muistavan myös häntä. Sitten hän olisi lähempänä oman identiteettinsä selvittämistä. Äskeinen muistikuva oli kuitenkin tuonut hänet niin paljon lähemmäs lopullista vastausta, se oli selvittänyt hänelle lopullisesti heidän välejään. Kosketus tuntui yhä iholla niin tuttuna ja turvallisena, vaikka muistikuva olikin jo mennyt, jättäen jäljelle tietyn varmuuden, toivon ja ilon tunteet. Silti jokin miehen olemuksessa häiritsi häntä. Mitä se oikein oli, siihen Ayda ei osannut vastata täysin.

”En pelkää, kun sinä olet lähellä.” Kuinka monta kertaa Anubis oli kuullut Angelinan sanovan noin kauan sitten kun tilanteet olivat uhanneet käydä liian tulen aroiksi. Kuinka monta kertaa nuo yksinkertaiset sanat olivat saaneet Angelinan jäämään Anubiksen vierelle vaikka toisen sinisistä silmistä oli näkynyt selvä pelko ja epävarmuus, mutta siitä huolimatta Angelina oli jäänyt. Anubiksen kohdistaen kirkkaan hopeiset silmänsä uudelleen tuohon paljon nuorempaan naiseen, jonka sielu oli kuitenkin yhtä muinainen kuin naista vastapäätä oleskelevalla miehellä. Naisen jatkaessa puhettaan uudella ilmaan heitettävällä kysymyksellä, ei siihen suotu aluksi vastausta nopeasti, mutta sitä enemmän hampaat pureutuivat posken sisäpintaa vasten. Veren metallisen vivahteen yhtyen syljen kanssa. Tuona samaisena hetkenä Anubis olisi vain halunnut kääntää katseensa pois ja ehkä myöskin kehonsakin osoittaakseen lähtevänsä ensimmäisenä, mutta kun ajatukset vasta harkitsivat moista – tuntui kasvojen iholla silloin hellä hipaisu kuin se olisi kehottanut Anubista menemään tuota vaaleahiuksista naista lähemmäksi. Angelinan äänen kuiskatessa korvan vieressä; ”En pelkää, kun sinä olet lähellä.”

”Ehkä sinun pitäisi…” Muinaisen kielen lausuen hyvin hiljaisesti huulilta kuin se olisi halunnut tukahtua samantien. Anubis oli yrittänyt siihen hetkeen asti saada toista lähtemään matkoihinsa esittämällä - ettei tuntenut toista ja olisi pikemminkin vain ihmeissään naisen käyttäytymisestä. Mitä kauemmin kaksikon katseet kohtasivat, sitä hankalammaksi roolin ylläpitäminen kävi. Sen jonkin kauan sitten haudatun tunteen saaden askeleet ottamaan uudelleen tuon kohteliaan välimatkan umpeen. Sen jonkin saaden Anubiksen kohottamaan toisen kätensä hellästi naisen silkinpehmeälle poskelle ja koskettamaan pehmeästi peukalon sivustalla alahuulen sivustaa. Sen jonkin tunteen saaden hennon verikyyneleen vierähtämään tämän muuten niin pelottavan kivikasvoisen miehen sänkiselle leualle. Tuon hyvin ihmeellisen hetken aikana tumman äänen lausuen aidosti särkyneenä; ”Ehkä sinun pitäisi kuitenkin pelätä minua, aurinkoni – sillä enää et tule löytämään valoa sielustani. Sen kuollen mukanasi kauan sitten.”

Sen saman peukalon, joka aivan hetki sitten oli silittänyt alahuulen sivustaa hellästi – painautuen kynnellään asteen tuntuvammin ja täysin tahallisesti, teon saaden naisen suupieleen syntymään haavan. Demonimaisen kiillon häivähtäessä hopeisten silmien sisimmässä, sen ollen täysin puhdas varoitus kuolevaiselle. Anubis olisi halunnut vetää kätensä pois, mutta riivaaja hänen sisimmässään ei antanut enää periksi – nyt kun se oli päässyt kuolevaista noinkin lähelle uudelleen.
”Mene, Ayda. En halua satuttaa sinua tämän enempää.”
Naisen poskella pysytelleen käden vapisten jo heikosti, Anubiksen joutuen jo taistelemaan itsensä kanssa ettei seuraavaksi menisi tekemään jotain peruuttamatonta vain sen vuoksi koska demoni niin halusi. Juuri tämän vuoksi mies karjaisikin voimakkaammin; ”PAINU MATKOIHISI!” …että se vain riittäisi pelottamaan tiehensä tuon kauniin naisen, joka ei toivottavasti myöskään kääntyisi katsomaan jälkeensä.