02.] Verba volant, scripta manent

Myrsky tuuli riepotteli raa’asti niityn kasvistoa. Pitkien ruohon korsien painuen kumaraan tuulen voiman edessä, sateen piiskaten vaakasuunnassa ilman halki. Veden tuntuen entistä kylmemmälle pohjoisesta puhaltavan viiman ansiosta. Sadetta oli tullut sinä päivänä jo aamusta lähtien ja se alkoi näkyä jo kulkemiseen tarkoitetulla poluilla, jotka olivat muuttuneet mutaisiksi tantereiksi isoine vesilätäkköineen. Valittavan vinkunan vilistäen korvien ohitse yhtenäisenä, ei kertaakaan katkeamatta kunnes sen ylitse kiiri terävä yskiminen, joka sai matkalaisen pysähtymään hetkellisesti ja kohottamaan kätensä suunsa eteen. Tuulen nähdessä tilaisuutensa tulleen yritti se itsepintaisesti saada revittyä päätä peittävän hupun alas, mutta toinen käsistä onnistui vielä estämään sen aikeet. Silmät, jotka olivat sulkeutuneet väkisinkin kohtauksen ajaksi, avautuivat lopulta ja suuntautuivat katsomaan puolessa välissä kohoavaa mäkeä sijaitsevaa maalaistaloa, joka oli kooltansa puolet kartanoa pienempi. Moni olisi voinut alkaa valittamaan matkan pituudesta päämäärään, mutta Anubiksen kohdilla näkymä sai hymyn kohoamaan kasvoille.

Askeleiden alkaessa ottamaan välimatkaa uudestaan umpeen. Tuulen aloittaessa uudelleen valittavan vinkunansa korvien ohitse kun yskimisen äänet eivät enää sitä häirinneet. Ilmojen teitse alkaessa kuitenkin pian kuulumaan uusi häiritsevä tekijä. Tuulen ehtiessä ryöstämään sanat mukaansa ei Anubis kyennyt erottamaan niitä, mutta naispuoliselle henkilölle ääni kuitenkin tunnistettiin ja kun käsi kohosi varjostamaan silmiä hetkeksi – pystyi katse näkemään talon pihamaalle ilmestyneen solakkavartaloinen neito, joka oli peittänyt itsensä sadeviitalla ja piteli sylissään toista samanlaista. Neidon huitoen vapaalla kädellään hetken että tulija varmasti huomaisi hänet ja kyllä, Anubis kyllä näki tyttärensä, joka sinä hetkenä seisoi kuin pajun korsi myrskytuulessa.
”Evey! Mene sisälle! Vilustut vielä!”
Anubiksen huutaen lähes saman tien takaisin, äänen ollen vieläkin aavistuksen yskimisestä käheä - tietäen samalla ettei Evey kuitenkaan kuuntelisi ja niin kävi nytkin. Neidon lähtien laskeutumaan mäkeä alas, aikomuksenaan tulla isäänsä vastaan ja antaa tälle enemmän suojaa myrskyssä vaikka samalla tiesi toisen kastuneen jo läpimäräksi.

Pandoran huokaisten hiljaisesti seuratessaan Eveyn seisoskelua kaatosateesa, vain ja ainoastaan sen takia, jotta saisi olla Anubista vastassa. Niinkuin aina ennenkin.
Sen sijaan että tyttö olisi tehnyt läksyt ja muut kotityöt, oli tämä asettunut istumaan keittiönjakkaralle ikkunan eteen heti kotiin saavuttuaan, ja odottanut kuin kuuta nousevaa sitä että isä ilmestyisi horisonttiin näkyviin.

Nyt kun viimein mies oli ilmestynyt silmänpintaan, oli Evey lähes hypähtänyt ylös ja kaapannut sadevaatteet ja painellut pihalle vastaan.

Käden kohoten ylöspäin heilutellen jotta mies aivan varmasti näkisi neidon ja osaisi tulla sinnepäin.
Anubiksen yrittäen turhaan usutella tytärtään sisälle suojaan sateelta. Jalkojen lähtien ottamaan askeleita automaattisesti eteenpäin, kohti isäänsä. Välimatkan tullen punotuksi nopeasti kiinni ja heti ensimmäisenä mitä Evey teki, sen sijaan että olisi tervehtinyt tai antanut halausta, tämä kiepautti sadeviitan ja valmiiksi märkänä olevan miehen päälle "sinä vilustut tuota menoa minua ennenmin pöhkö" Evey murahti hieman leikkimielisesti, hopeisten silmien kohdaten toisensa.
Käden tullen kohotetuksi sen verran ylemmäksi että tyttö saisi isänsä omaansa ennenkuin kaksikko lähti astelemaan takaisin mäen yläpuolelle jossa Pandora odottelikin jo.

Märkä ruohikko litisi neidon askeleiden tahdissa kun tämä läheni lähenemistään. Astetta raskaamman henkäisyn kohottautuen ylös keuhkoista vaikka sitä vastaan yritettiin taistella. Anubis tunsi tyttärensä luonteen osittain ja silti lähes joka kerta tuo nuori neito sai raskaan henkäisyn osakseen omalla jääräpäisyydellään. Identtisen silmäparin seisoessa lopulta edessä ja sadeviitta tuli laitetuksi nopeasti vanhemman suojaksi. Eveyn sanojen saaden hymyn pilkahtamaan pienenä häivähdyksensä Anubiksen silmissä, mutta kasvojen ilmeen tämä piti periaatteesta järkkymättömänä. Isä olisi voinut vastata jotakin temperamenttista tyttärensä lauseeseen, mutta kun kämmen haki toisen otteeseensa ja nykäisi kutsuvasti liikkeelle – nieli kieli kurkun päälle kohonneet sanat. Kaksikon lähtien yhdessä kävelemään talolle.

Ulko-oven käydessä kahdesti – jäi kylmä viima valittamaan puisen esteen taakse. Anubiksen vieden kätensä hupulle ja laskien suojan kokonaan niskan puolelle. Märkien hiusten ja ihon kalpeuden kertoen kuitenkin että mies oli ehtinyt kastumaan ulkona tarpeeksi. Käsien alkaen riisumaan ulkovaatteita kiireettömästi. Tumman äänen huikaten Pandoralle keittiön suuntaan leikkimielisesti ihmettelevänä:
”Katso mitä löysin pihamaaltamme? Kovin samaa näköä on… mistä moinen samankaltaisuus?”
Isän leikitellen sanoilla Eveyn kiusaksi kuten oli tehnyt esikoisensa lapsuusiästä asti. Askeleiden viedessä keittiöön – soi Anubis Pandoralle tervehdyksen kaltaisen suudelman. Veren metallisen vivahteen pystyen maistamaan haaleana miehen huulilta. Kulkemisen pysähtyen toistaiseksi keittiön pöydän ääreen, jonka päällä lepäsi sentin korkuisessa kasassa kirjeitä, joissa eri ihmiset (omine vaivoineen) pyysivät lupaa tulla tapamaan Anubista. Parin kirjeen tullessa avatuksi – katseen alkaen selaamaan rivejä ja vaipuen syvään keskittymiseen.

Kaksikon viimein päästen sisään turvallisesti, toinen hieman vähemmän kalpeana kuin isänsä ja molemmat yhtä märkinä, vilkaisi Pandora olkansa ylitse hymyillen. Ulkovaatteiden tippuen Eveyn päältä nopeammin kuin isältään, mutta kyllähän Anubis siltikin kerkesi heittämään leikkimielisen kommentin äidille, saaden Eveyn katsahtamaan toista murjottavasti "...itse näytät vampyyriltä kalpean ihon kanssa..." nuoremman mumisten tuolla takaisin murjottavalla äänen sävyllä, käsien asettuen automaattisesti puuskaan.
Pandoran naurahtaen hiljaisesti aulanpuolelle kuuluvalle keskustelulle, pään tehden pienen pudistelevan huvittuneen liikkeen. Kauaa demoni ei kuitenkaan kerennyt kuuntelemaan kun Anubis asteli keittiönpuolelle tervehtimään, johon nainen vastasikin ja Evey taas juoksi omaan huoneeseensa vaihtamaan vaatteita ja Anubis taas selaamaan saamiaan kirjekuoria.

Pandoran vilkaisten miestä huvittuneena olkansa ylitse tuon ollen jälleen kerran keskittynyt lukemiseen, antoi tämä nousta väkisinkin pyrkivän hymyn huulilleen ennenkuin tyytyi jättämään keittiön hetkeksi rauhaan ja hipsimään hiljaisin askelin miehen taakse.
Käsien kiertäen tuon ympärille hellästi ja pään asettuen hartialle nojaamaan rakastavasti. "Eikö herran pitäisi vaihtaa vaatteet ettet vilustuisi, hmm?" Demoni kysyi hiljaisesti tuolta, pään asennon hieman taittuen niin että Pandora pystyi näkemään miehensä kasvot selvästi, kohottaen kulmaansa toiselle ollen valmiina väittelemään tilanteesta sillä osasihan mies vieläkin puhua itsensä pois tilanteesta ja väitellä oman terveytensä puolesta.
Toisen käden irroten varoen Anubiksen kehon ympäriltä halausotteesta ja asettuen kokeilemaan tuon otsan aluetta ennenkuin huulet painautuivat poskelle varoen.

Sillä välin Evey oli jo kerennyt vaihtamaan vaatteet ja asettamaan ne kuivumaan, tuli tämä vilkaisseeksi ulkona lähes mustaa taivasta synkeästi, pienen huokaisun päästen kuultavaksi.
Kissan nukkuen tiedottomana tapahtuneesta Eveyn sängyn toisella puoliskolla hyvin tyytyväisen oloisena, ja yöpöydälle ollen laskettuna se samainen vaatekappale jonka Anubis oli hänelle luovuttanut kymmenen vuotta aiemmin suojaksi, tietämättä että joutuisi seuraamaan sen samaisen pikku tytön kasvua elämän polulla kaikkine pahoine ja hyvine päivineen.
Käden tullen hipaisseeksi kissan turkkia hymyillen, eläimen tehden vain pienen liikkeen pienempään suppuun ennenkuin tunsi painon siirtyneen pois sängyltä ja Eveyn kadonneet oven kumahduksen mukana käytävälle.
"äiti, isä?" Hopeisten silmien kurkistaen keittiön nurkan takaa kaksikkoa hieman hymyillen, Pandoran kääntäen samassa katseensa tyttäreensä.
"saisinko käydä nopeasti talleilla...? Varmistamassa että Echo on kunnossa?" Pienen viattoman kysymyksen päästen kuuluville, katseen siirtyen Anubiksesta Pandoraan vuorotellen. "ihan nopeasti vain ja olisin kotona ennen ruokaa ja kerkesin tekemään läksytkin jo" Toiveikkaan selostuksen kuuluen huulien välistä, samalla kun tyttö asteli huoneeseen peremmälle.
"kiltit?" Pandora huokaisi hiljaisesti tyytyen nyökkäämään pienesti että hänen osaltaan Evey saisi mennä mutta isän mielipidettä tarvittaisiin vielä.

Sanojen vilistäen katseen editse erilaisin koukeroin – sai näkymä väkisinkin halun sulkea silmänsä, mutta ne pysyivät silti auki. Pandoran siirtyessä seisomaan miehensä selän taakse ja kietoen käsivartensa hellästi tämän ympärille – lopetti Anubis lukemisen vaikka piti katseensa vielä papereissa. Naisen pehmeän äänen lausuessa kuuluville huolehtivan lauseen – hymähti Anubis hiljaisesti ja pienellä pään nyökkäyksellä osoitti toisen olevan oikeassa.
”En ala puhumaan itseäni irti tästä tilanteesta sillä tiedän sen olevan turhaa ja typeryyttä itseäni kohtaan.”
Käden kohottautuen ottamaan naisen oman otteeseensa, huulten suodessa hellän suudelman kämmen selälle. Pandoran kumartuessa suutelemaan posken seutua – sai tuo pieni teko hymyn piirtymään näkyvämmäksi miehen kasvoille, jotka tämä piti suurimmaksi osaksi tyynenä; varsinkin Eveyn seurassa ettei toinen luulisi isäänsä liian pehmeäksi.

Esikoisen ilmestyessä takaisin keittiön puolelle oli tällä jo omat suunnitelmansa mihin tarvitsi / pyysi kohteliaisuuden nimissä vanhemmiltaan luvan. Pandoran myöntyessä, epäröi Anubis paljon pidempään. Ajatus Eveyn päästämisestä takaisin rankkasateeseen, liukkaaseen maastoon ja epävakaan sään armoille ei lämmittänyt sydäntä. Anubiksen nousten pöydän äärestä ja kävellen työtason luokse hakemaan vettä itselleen. Veden kohinan täyttäessä huoneen, tumman äänen vastatessa:
”Mene sitten, mutta jos jotakin sattuu… en tule pelastamaan sinua ensimmäisenä.”
Lauseen kuulostaen lopusta karkealle, mutta tiesihän sen että Anubis olisi kuitenkin ensimmäisenä pelastamassa tytärtään jos jotakin pahaa tapahtuisi. Anubiksen puolestaan tietäen ettei kielteinen vastaus vaikuttanut - sillä Evey hyvin toden näköisesti keksisi kiertää isänsä ei vastauksen ja lähtisi salaa, jolloin tämän olin paikasta ei olisi tietoa. Aivan kuten isänsä saman ikäisenä – jos tämä päätti ryhtyä kapinalliseksi.

Eveyn lähtiessä uudemman kerran ulos – päätti Anubis puolestaan viimein totella Pandoraa, joka oli kehottanut vaatteiden vaihtamista. Ukkosen jyrähtäen taivaan rannan suunnalla. Talosta kilometrin päässä kävellen tumma hahmo, jonka ryhti oli aavistuksen kumarassa ja toisen käsistä suojaten selvästi oikean puoleista kylkeä. Punaisten veripisaroiden jättäen jälkensä muukalaisen askeliin.

Eveyn saadessa pitkän harkinnan jälkeen luvan kohosi iloinen hymy kasvoille, hyvä jos tyttö ei pomppinut tasajalkaa saamastaan luvasta, Pandoran katsoen tytärtään hymyillen vaikka epäilikin hieman miehensä loppu lausetta hyvin vahvasti.
Eveykin tiesi että isä olisi se ensimmäinen joka rientäisi hätiin pahan paikan tullen, vaikkei kumpikaan naisista sanonut mitään asiaan.
Neitokaisen halaten vielä pikaisesti vanhempiaan ennenkuin sadevaatteet olivat jälleen päällä ja oven kalahtaen kiinni perässä. Anubiksen kadoten itsekin vaihtamaan viimeinkin vaatteet ja Pandoran itse jääden vielä keittiönpuolelle valmistamaan ruokaa kolmikolle.
"Tiedät kai että olet opettanut Eveyn hyvin huolehtimaan itsestään pahankin paikan tullen?" Demoni huikkasi miehellensä perään ruoanlaiton välistä, kääntämättä kertaakaan katsettaan kuitankaan sinne suuntaan minne mies oli kadonnu hetki sitten.
Makuuhuoneen oven avautuen hiljaisesti kissan tepastellessa käytävälle ja siitä takaisin vanhempien makuuhuoneeseen missä Anubis oli. Kissan astuessa huoneeseen, päästi eläin pienen huomiota herättävän maukaisun joka kertoi että tämä olisi paikalla, ennenkuin kissa tuli hypähtäneeksi sängylle istumaan. Seuraten Anubiksen tekemisiä huomiota odottavasti.

Sillä välin kulkivat nopeat juoksuaskeleet pitkin mutaista soratietä pitkin kohti risteystä joista toinen johtaisi tallille ja toinen kylään, tiesi Evey tasantarkkaan minne pitäisi suunnistaisi oman kulkunsa.
risteyksen näkyen jo, oli hymy kerennyt nousemaan kasvoille ajatuksesta siitä että hän pääsisi pois sateesta, lämpimään talliin hevosensa luokse mutta sitten askeleet alkoivatkin vähitellen hidastumaan tahtiaan ja hymyn laskeutuen kasvoilta olemattomiksi.
Vastaan kävelemän muukalaisen vuoksi. Verentuoksun kirien nopeasti vaikka välimatkaa olikin ja satoi kaatamalla, kyllä tyttö tunnistaisi sen ällöttävän ruokavalionsa vaikka olisi menettänyt jokaisen aistinsa.

Neidon joutuen nielaisemaan vaikeasti vaikean paikan edessä, vaikka askeleet alkoivatkin edes hänen tajuamattaan ottamaan muukalaisen ja hänen matkaväliä kiinni vähitellen kunnes muukalaisen ja hänen välillään oli vain muutama metri. Ranskankielisen lauseen tuoden ilmi että tämä nuori neito tarjosi apuaan tuolle muukalaiselle.

Vaatekaapin pariovien avautuessa hiljaa narahtaen ja kädet alkoivat selata vaatteita etsivästi lävitse – pysähtyivät niiden tekeminen hetkeksi kun korvat kuulivat naisen toteamuksen keittiöstä. Valkoisen kauluspaidan tullessa vedetyksi kasasta paremmin näkyville katsoivat silmät sitä hetken, mutta todellisuudessa eivät välittäneet näkemästään. Anubiksen vain ajatellen sinä hetkenä:
”Tiedän sen, rakkaimpani. Siksi en ehkä haluakkaan päästä tytärtämme liian helposti… Pelkäänkö alitajunteisesti sitä päivää ettei hän enää tarvitsekaan apuani?”
Kissan vilahtaessa samanaikaisesti huoneeseen ja hypäten sängylle. Kääntyi katse eläimen suuntaan. Anubiksen katsoen eläintä hetken kuin olisi voinut saada jonkinlaisen yhteyden. Tämän siirtyen sängyn luokse ja istuutuen alas, jolloin kissa tuli puskemaan kättä tyytyväisenä.
”Ehkä olen Eveytä kohtaan liian ankara välillä… vai mitä luulet?”
Hiljaisen äänen huokaisten väsyneesti itsekseen.

Isän ollen vielä täysin tietämätön talon ulkopuolisista tapahtumista, missä Pandora tarjosi auttavan kätensä täysin tuntemattomalle. Neito oli saanut muukalaisen huomion itseensä jo silloin kun tämä oli lähtenyt kävelemään vastaan. Hupun varjostaen tulijan kasvoja kun tämä kohotti katseensa ylös maasta, mutta ennen kuin tämä ehti vastaamaan mitään kuulemaansa lauseeseen - antoivat jalat silloin periksi. Muukalaisen lyyhistyen maahan tajuttomana. Mutaisen maan alkaen värjäytymään vereen hiljalleen.

Saamatta vastausta mieheltään, tiesi Pandora tuon jälleen vajonneen omaan pikku maailmaansa, jatkoi nainen vain ruoanlaittoa hiljalleen. kunnes vähitellen ruoantuoksu täytti koko pienen talon joka kertoi kohta olevan valmista, tulivat silmät vilkaisseeksi ulos, näkemättä vielä Eveytä matkalla.
selän kääntyen pois ikkunasta ja Pandoran poistuen keittöhuoneesta katsomaan mitä ihmettä Anubis oikein teki, löytäen tämän viimein kissan kanssa sängyltä.
Antaen naurhaduksen päästä ilmi, katsoessaan kissaa ja miestä ovelta. "Enpä olisi uskonut että Simon välittää muistakin kuin vain Eveystä?" Hän tokaisi kissan vilkaisten puskinnan seasta naisen suuntaan kuin olisi ymmärtänyt tämän puheen. Demonin istahtaen miehensä vierelle, ja käden kohoten rapsuttamaan kissaa korvan takaa varoen.
Ruskeiden silmien katsoen hopeisia mietteliäänä, yrittäen jälleen kerran lukea mitä Anubiksen mielessä liikkui sillä hetkellä "... oletko huolissasi Eveystä?" hän tyytyi viimein kysymään hiljaisella äänellä, kohottaen pienesti toista kulmaansa tuolle.

Ennenkuin kasvojaan peittelevä muukalainen olisi kerennyt sanoa mitään myöntymiseen tai vastaväitteiseen liittyvää, oli tämä menettänyt jo tajuntansa verenhukan ansiosta.
Eveyn puntaroiden ensimmäisen minuutin aikana vaihtoehdot. Hän voisi raahata toisen kotiinsa, pyytää isää auttamaan ja ehkä jopa saada pelastettua täysin tuntemattoman henkilön, tai hän voisi jättää toisen maahan kuolemaan ja kieppua omantuntonsa kanssa loppuelämänsä ajan. Ja sitten toisaalta taas, kyseisellä henkilöllä täytyi olla jotain asiaakin kun oli kerran heillepäin tulossakin. Kenties joku kylän asukki?

joka tapauksessa ensimmäinen vaihtoehto kuulosti huomattavasti paremmalta, tulivat kädet ripeästi pujahtaneeksi muukalaisen ympäri, toisen käden asettuen vuotavan haavan päälle veren tukkeeksi.
Ripeän raahaamisen alkaen muttei kohti kotia. Vaan lähempänä olevia talleja kohti.

Pandoran kattaessa pöytää perheelle niinkuin aina normaalistikin, kissa seurasi tilannetta hämmentyneenä keittilpöydän päältä, leikitellen muutamalla asiastolla ihmettelevästi.
Kellon lyöden minuuttiviisarin viimeinkin kello kuuden kohdalle, katsahti Pandora kelloa kummissaan. Eveyn pitäisi olla jo kotona.
"Sin, onko kello väärässä vai eikö Eveyn pitäisi olla täällä jo?" Pandora huikkasi miehelle hieman huolissaan, kissan tullen nostetuksi pois tieltä ruokapöydän äärestä.

Kissan turkki tuntui silkinpehmeälle kylmettyneitä sormia vasten, vartalon yrittäen vielä saada itseään lämpenemään. Anubiksen huomaten hymyilevänsä väkisinkin kun tuo pieni eläin osoitti suorasti pitävänsä saamastaan huomiosta. Siinä kohdin Evey oli tullut isäänsä mieltymyksissä. Anubiksen pitäen kissoista yhtälailla sillä juuri tuon eläimen hän oli oppinut tuntemaan ensimmäisenä lapsuusiässään. Silloin kissat eivät olleet lemmikkejä vaan pikemminkin arvokkaita vieraita, jotka soivat läsnäolonsa kuolevaisille. Henkimaailman vartijoita ne olivat, ei sen vähempää. Pandoran ilmestyessä lopulta itsekin makuuhuoneeseen ja istuutuen Anubiksen vierelle – tiesi tämä valmistautua kuulemaan seuraavaan lauseen, joka pian lausuttiin kuuluville. Hopeisen katseen suuntautuen katsomaan hetkeksi toista. Anubiksen ei tarvinnut sanoa sitä ääneen sillä Pandora kyllä lukisi vastauksen rakkaimpansa silmistä. Isä tulisi olemaan aina huolissaan esikoisestaan vaikka tämä antaisi sanoillaan kuinka toisen kuvan. Kaksikon jäädessä hetkeksi istuskelemaan paikoilleen kunnes lopulta Pandoran oli palattava takaisin keittiön puolelle. Anubiksen jääden yksikseen ei tämä hetkeen liikkunut paikoiltaan, jalkojen lopulta ponnistaen vartalon takaisin ylös. Kuivien vaatteiden tullen vaihdetuksi viimein kokonaan sateen kastelemien tilalle.

Minuuttien valuessa tunneiksi ja tuntien kertoutuen itsellään tasan kuuden kohdille – ei Evey ollut tullut vieläkään takaisin. Pandoran huikatessa keittiöstä kellon oikean ajan näyttämisestä oli Anubis puolestaan jo siirtynyt takaisin eteiseen ja nappasi naulakosta ulkotakin päällensä.
”Menen hakemaan hänet. Tulemme pian takaisin.”
Ulko-oven käydessä heti lauseen lopussa. Hiljaisen kumahduksen kertoen oven sulkeutumisesta. Anubiksen lähtien kävelemään pihan poikki. Kurkkua kuristaneen yskän puuskan purkautuessa kuuluville kun mies antoi sille viimein periksi. Veren metallisen vivahteen sekoittuen yhteen syljen kanssa. Alaspäin mäkeä viettävän tien lähtiessä johdattamaan talleille päin, jonne Evey oli sanonut menevänsä.

Minuuttien ollen kuluneita yhä useampaan kertaan tunneiksi, kun Evey oli hoitanut tuota salaperäistä muukalaista. Nuoren olennon ollen saanut saanut tyrehdytteä verenvuodon kyljen alueella.
Kunnioittaen kuitenkin sitä ettei tyttö aikonut siirtää huppua pois tuon kasvojen tieltä, vaikka uteliaisuus olikin kova eikä edes Evey voisi olla varma pystyisiko vastustamaan kiusausta. Silmien tullen kohdanneeksi seinällä tikittävän kellon viisarin, pääsi pieni pelästynyt huokaus kuuluville neidon huulien välistä tajutessaan hänen olevan myöhässä. Mutta toisaalta taas, kyllähän isä ja äiti varmasti ymmärtäisivät miksi jos vain hän kertoisi? Ymmärtäisiväthän?

Pään tullen käännetyksi hevosiin päin, jotka vaikuttivat pitivät hermostuneisuutta ääntä uuden tulokkaan johdosta, joka makasi sillä hetkellä lattialla Eveyn sadeviitta päänsä alla tukena, osa vaatekappaleen helmasta ollen nostettuna haavan puhdistamisen ja sitomisen johdosta.
Pienen hymyn tullen johdetuksi kasvoille, käsien kostuessa kylmän sadeveden alla, veren joka oli tarttunut Eveyhin raahamisen aikana, valuen hyvin hitaasti maahan ja sulautuen muun veden kanssa yhdeksi.
Aistien tullen herkistyneeksi samassa. jonkun lähestyen tallia hiljalleen, joku tuttu. Hymyn tullen noustetuksi enemmän aivojen viimein hahmottaen kuka kyseinen henkilö oli, demonin kuitenkin tietäen ettei isällä olisi mitään hyvää sanottavaa kuitenkaan.

Mitä lähemmäksi tallirakennuksen ääriviivat lähestyivät - sitä enemmän vaatteet kastuivat taas uudemman kerran miehen päällä. Anubiksen murahtaen vihaisesti ajatuksissaan. Tätä menoa Pandoran pelko saisi puolestaan käydä toteen miehensä kohdilla. Vesisade kylmässä tuulessa, mitä muuta voisi odottaa käyvän kun joutui kulkemaan kyseisessä koiran säässä useamman kerran. Käden laskeutuessa viimein liukuoven kahvalle ja valmiina tekemään avaamisliikkeen sivulle päin – pysähtyi käsi äkillisesti kun hajuaisti rekisteröi selvästi veren hajun rakennuksen sisältä. Pahan aavistuksen maalaten saman tien kauhukuviaan isän ajatuksiin, mikä sai tämän avaamaan oven nopeammin kuin oli alussa tarkoitus. Silmien tottuessa sisätilan hämäryyteen, jota valaisi himmeät valot seinillä – erotti katse Eveyn; tytön ollessa täysin kunnossa ja maassa makaavan muukalaisen; hahmon liikkumatta milliäkään, mikä kertoi toisen olevan tajuton.
”Evey, mitä täällä oikein on tapahtunut?”
Kysymyksen ollen lyhyt ja selvä. Anubiksen puhuen tyttärellensä aavistuksen jyrkemmällä äänellä, katseen pysyen puolestaan koko ajan tuossa kolmannessa osapuolessa. Isän kuunnellen tyttärensä vastauksen keskeyttämättä, mutta paikoillaan seisomisen sijasta käveli tämä muukalaisen luokse ja kyykistyi alas. Yksi käden liike ja huppu oli vedetty pois kasvoja peittämästä. Yksityisyyden kunnioittaminen oli hyväksyttävää, mutta niillä main jokainen sai paljastaa kasvonsa, vaikka sitten väkisin. Anubis ei halunnut ketään hämäräperäistä perheensä lähettyville ja siitä tämä oli pitänyt vuodesta toiseen huolen. Mustan kankaan tipahtaessa pään ylitse maahan, paljastui hupun alta Eveytä parivuotta vanhemman nuorukaisen kasvot, jotka olivat kalmankalpeat veren hukasta. Anubiksen tietäen silloin jokaisen minuutin olevan kallis - jos mieli teki palauttaa kyseinen piruraukka takaisin varmempiin lukuihin elämänkirjassa.
”Juokse edeltä talolle ja pyydä äitiäsi valmistamaan vastaanotto tila potilasta varten.”
Ohjekäskyn kuuluessa. Polttavan katseen käväisten neidon suunnalla ennen kuin palautui takaisin tajuttomaan. Anubiksen mittaillen nuorukaisen vartalon rakenteen nopeasti katseellaan ja kun varmuus saatiin ettei toinen painanut liiaksi – asettuivat kädet tajuttoman alle ja nostivat tämän käsivarsille. Hän ehtisi läksyttämään Eveyn myöhemmin, mutta ei nyt.

Oven tullen avatuksi aavistusta nopeammin kuin Evey oli odottanut ja kysymyksen ollen ensimmäinen asia miehen suusta päässyt asia, varsin jyrkänlainen sellainen. Eveyn säpsähtäen hieman äänensävyä isänsä huulille, mutta tyytyi kuitenkin avaamaan edes suutaan tilanteeseen "hän... hän tuli vertavuotavana vastaan matkalla meillepäin, mutta ennenkuin hän kerkesi sanomaan mitään hän... pyörtyi" Hän selitti hiljaisesti isälleen joka oli jo rientänyt muukalaisen vierelle.
Sen sijaan että tuo olisi jättnyt hupun kasvoille kaiken kunnioituksen nimissä, oli tuo siirtänyt piilokkeen kasvojen edestä pois.
Muukalaisen olematta Eveytä paljoakaan vanhempi, ainakin ulkonäöllisesti, hämmentyi Evey ehkä hetkellisesti.
Mitä ihmettä tuon ikäiselle olisi voinut tapahtua?
Käskyn käyden ja palauttaen tytön takaisin turvallisesti maanpinnalle, ei Eveytä tarvinnut kahdesti kehottaa kun tämä oli jo menossa.
ennen kuin tämä kerkesi astumaan ulos, vilkaisi tyttö isäänsä viimeisen kerran pahoittelevasti, ollen jo valmiina pyytämään anteeksi siitä että mies kastui hänen takiaan jälleen kerran, mutta päättikin vielä kääntyä menosuuntaa kohti. Kyllähän saisi läksytyksen ja anteeksi pyyntönsä ilmi vielä myöhemminkin.

Nopeuden juoksuaskelten ollen nopeasti johdattaneet takaisin talolle, ei Pandora ollut edes kerennyt kysymään mikä hänellä kesti, tai kommentoimaan myöhästymistä kun Evey pyysi samantien ovesta päästyään laittamaan hoitohuoneen valmiiksi.
Pandoran tehden tietenkin työtä käskettyä.
Pian olivat kaikki päässeet takaisin lämpimään sisälle, odotteli Evey kiltisti jokseenkin hieman hermostuneen oloisesti keittiönpuolelle ja odotteli isäänsä. Jalkojen läpättäen lattiaa vasten tahdikkaasti ja huokauksen karaten huulten välistä vähän väliä. ajan tuntuen menevän hitaammin kuin normaalisti sillä hetkellä.

Rauhallisen illan muuttuessa talossa yhtäkkiä nopeatempoiseksi ja osittain meluisaksi – sai tuo kaikki kissan painumaan silmänräpäyksessä turvaan Eveyn huoneeseen yläkertaan. Hoitohuoneen kirkkaiden valojen syttyessä kattoon – lävisti se rauhoittavan tunnelmavalon karkeasti sen ajaksi kunnes ovi tuli suljetuksi tilaan. Pandoran auttaen Anubista laskemaan nuorukaisen tutkimuspöydälle. Kaksikon aloittaen tekemään parhaansa potilaan hengen pelastamiseksi. Kyljen seudun, jonka Evey oli saanut alussa tyrehdytettyä, alkaessa vuotamaan uudelleen, mikä vaati haavojen paikkaamista kirurgisin toimenpitein. Valkoisen kauluspaidan hihat oli aikoja sitten kääritty kyynärpäiden korkeudelle, mutta mitä enemmän aikaa kului – oli veri kiivennyt vanhemman miehen käsivarsia pitkin sekä roiskunut tahroiksi muuallekin. Anubiksen näyttäen päällisin puolin tyynelle, lähes kiveen veistetylle, mutta ajatuksissaan tämä rukoili Jumaliltaan - ettei nuorukainen kuolisi hänen käsiinsä.

Kellotaulun viisareiden naksahtaen näyttämään puoli yhdeksää – avautui hoitohuoneen ovi lopulta ja Anubis astui ulos huoneesta. Mustan varjon synkistäen vanhemman kasvoja, joissa hopeinen katse paloi jo jonkinlaisella säästöliekillä. Isän kävellessä tyttärensä ohitse kosketti tämä toisen päälakea kahden sekunnin ajan. Sanoja ei lausuttu, mutta ele kertoi sanattomasti nuorukaisen selvinneen ja Evey oli tehnyt omalla tavallaan oikein ottaessaan toisen mukaansa. Lattian narisemisen kertoen Anubiksen kävelevän keittiötilojen ohitse talon peremmällä sijaitsevaan työhuoneeseen, jonka seinustoja lukemattomat kirjahyllyt koristivat. Pariovien kumahtaessa kiinni.

Nahkaisen nojatuolin narahtaen hiljaisesti äkillisen painon voimasta – Anubiksen rojahtaen istumaan kaikessa ulkoisessa ihanuudessaan, välittämättä sinä hetkenä miltä näytti. Raskaan, tukahtuneen henkäisyn kohottautuen ylös keuhkoista. Lasin, joka oli napattu pöydältä puoliksi tummaa alkoholia täynnä, tullen kohotetuksi kuumoittavalle otsalle. Silmien sulkeutuen automaattisesti hyvän tuntemuksen vaikutuksesta kunnes ne tulivat avatuksi uudelleen ja katse suuntautui jotakin kiintopistettä kohti. Rintakehän kohoillen selvästi raskaammin. Pään nojautuen rennommin selkänojaa vasten. Anubiksen yrittäen saada itsensä rentoutumaan, mikä auttoi yleensä petollisiin hengenahdistuksiin, vaikka adrenaliini jylläsi vieläkin veressä. Hiljaisen huvittuneen hymähdyksen karaten väkisin huulten lomasta. Nuoruus ja terveys ovat todellakin katoavaisia.

Ajan kuluen hyvin hitaasti molempien vanhempien pysyen pojan lähettyvillä koko sen ajan ja yrittäen parhaansa mukaan auttaa tuota. Vaikka se meinaisikin isompia otteita.
Viimein kellon lyöden puoli yhdeksää, kuului ääni joka kertoi jonkun astuvan ulos huoneesta, sykähti Eveyn sydän rinnassa astetta kovempana ja ahdistavana jonkin mielessä peläten jo pahinta nähdessään isänsä synkeät kasvot.
Sen sijaan että mies olisi sanonut pahoittelut tai ylipäätänsä avannut suutansa, tunsi päälaki lyhyen kosketuksen joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Eveyn huokaisten helpottuneena ja pään vajoten käsiin uuvuksissa.

Pandoran astellen myös pois tiloista peiteltyään nuorukaisen ensiksi lämpimän peiton alle kunnolla, olihan tuo kävellyt sentään sateessa jonkin aikaa ennen Eveyn kohtaamista.
Keittiössä odottaen näky jossa Eveyn pää oli painautunut helpottuneisuudesta ja väsymyksestä käsiinsä ja Anubiksen ollen kadonnut työhuoneeseensa rauhoittumaan illan odottomattomasta käänteestä, tulisi Pandorakin saamaan hieman henkeä keuhkoihinsa kunnolla. Se siitä rauhallisesta illasta...
"Haluaisitko selittää mitä oikein tapahtui?" Äidin kysyen tyttäreltään joka kohotti väsyneet silmänsä kohti vanhempaa naista, alkaen selittämään tilannetta juurta jaksain pienien helpottavien käsiliikkeiden kera. Kertomuksen loppuessa tyytyi nainen vain nyökkäämään ja kehottamaan tytärtään menemään sänkyyn, Eveyn lähtien tallustamaan hieman vastahakoisesti yläkertaa kohti.

Oven aueten hitaasti Anubiksen työhuoneeseen ja sulkeutuen lähes yhtä hiljaisesti ruskeiden silmien katsoen miestään sohvalla pienesti hymyillen pienesti. Pandoran ollen antanut Anubikselle hetken aikaa rauhoittumisaikaa rentoutuakseen hermoja vievästä leikkauksesta ja ylipäätänsä yht'kkisestä tilanteen muutoksesta.
"Taidat olla uuvuksissa?" Hän kysyi hiljaisesti mieheltä, kohottaen varoen kulmaansa tuolle pienesti hymyillen ennenkuin askeleet lähtivät viemään tuota kohti varoen, jalkojen kyyristyen tuon eteen sitten varoen ja seuraten niitä hopeisia silmiä ja toisen koko olemusta. Pienen hiljaisuuden valliten huoneessa muttei painostavana. Käden kohoten toisen oman päälle rauhoittavasti
"no, et taida tänään enään vaihtaa kertaalleen vaatteitasi... vai?" sormien nousten hieman ylemmäs miehen vielä jokunen tunti sitten olleelle valkealle kauluspaidalle sormien alkaen hiljalleen availemaan nappeja yksikerrallaan alhaalta ylöspäin.

Toisen ovista avautuen sen verran että tulija pääsi astumaan sisään – avautuivat silmät uudelleen. Kiintopisteessä pysytelleen katseen laskeutuen Pandoran kasvoihin kun nainen lopulta kyykistyi miehen eteen ja laski kätensä toisen omien päälle. Naisen tuodessa ohimenevästi vaatteiden vaihtamisen kysymysmuodossa – vastasi Anubis pienellä hymyllä takaisin. Pandora oli ensimmäisessä lauseessa oikeassa, hän oli väsynyt – niin paljon että hymyileminenkin tuntui sinä hetkellä ylivoimaiselle. Kahden napin avautuessa solakoiden sormien toimesta – otti Anubis vaimonsa kädet omiinsa ja vei ne huultensa eteen suudeltavaksi. Silmien katseen kertoen samaan aikaan sanattomasti; ”Älä minusta ole nyt huolissasi, pärjään kyllä.”
Käsien päästäen hitaasti irti. Hengitys oli myös palautunut tasaiseksi, hengenahdistuksen kadoten uudemman kerran… toistaiseksi.
”Voisitko puhua, Eveyn kanssa… ettei hänelle jää mitään ikävää kaivelemaan tästä päivästä, tiedäthän.”
Tumman äänen lausuessa pyynnön julki sanoja hakien. Esikoinen oli tehnyt väärin - ettei ollut noudattanut lupaamaansa, mutta siltikään isä ei toivonut lapselleen minkäänlaisia traumoja illan tapahtuman jälkeen. Pandora osaisi valita sanat paremmin sinä hetkenä.

Anubiksen saadessa vaihdettua puhtaat vaatteet – siirtyi tämä nukkumaan menemisen sijasta vielä toipilaan luokse. Nuorukaisen nukkuen täysin tietämättömänä ulkoisista tapahtumista. Hopeisen silmäparin katsoen näkemäänsä ilmeettömänä. Ajatusten käyden tiuhaa analysointia korvien välissä kunnes lopulta Anubis käänsi katseena pois ja kumartui nostamaan nuorukaisen verisen paidan lattialta, jonne se oli viskattu pois operaation tieltä. Kyljen aluetta koristavat veritahrat kertoivat selvästi paikatun haavan olleen iso ja laaja. Käsien alkaessa taittelemaan vaatekappaletta kasaan, erottivat silmät silloin toisen veritahran vasemman olkapään seutuvilla. Kankaassa ei ollut reikää, joten haava ei ollut voinut tulla mitenkään ulkoisen vamman aiheuttamana. Sitä paitsi veritahra oli liian symmetrinen tapaturmaiseen haavaan nähden. Paidan tullessa lasketuksi pöydälle, kääntyi Anubis uudemman kerran nuorukaisen puoleen. Voisiko olla…
Kuristavan tunteen pilkahtaen kurkun seudulla petollisesti. Katseen kääntyen salamana pois samaan aikaan kun ajatukset puhuivat järkeä pahoille aavistuksille. Vanhemman miehen poistuen huoneesta äänettömin askelin. Seuraavana päivänä nuorukainen hyvin toden näköisesti heräisi ja silloin Anubis kysyisi tältä itseltään mistä tämä oli matkalla ja miten tämä oli löytänyt juuri kyseiseen paikkaan, suunniteltua vai sattumaa?

Viimein jokaisen talossa olevan nukkuen sikeästi sillä hetkellä, aina aamuun asti, kunnes auringon valo työntyi rankka sateen jälkeen iloisesti ikkunoista lävitse siristivät Eveyn silmät jokseenkin väsyneesti, mielen haluten painaa silmät vielä hetkeksi kiinni ja nukkua mutta sitten toisaalta taas...
Evey pakottaen itsensä väkisin ylös sängystä.
Askelten vieden alakertaan pikaisen pukeutumisen päätteeksi missä Pandora oli itse valmistamassa jo aamupalaa muille perheenjäsenille.
"Huomenta..." nuoremman kereten tokaisemaan ennen äitiään haukotuksen lävitse ja pienen niiskauksen kera, enteillen pientä flunssaa toiselle. "onko se poika kunnossa? saanko nähdä hänet?" Aiheen vaihtuen nopeasti eiliseen, jäi Pandora miettimään sanojaan muutamaksi minuutiksi ja pidempäänkin.
Mitä sellaiseen pitäisi oikein vastata? "Poika on kunnossa... menetti tosin paljon verta vaikka yrititkin tyrehdyttää haavan... mutta hän toipuu joten älä huoli" Pandoran tyytyen viimein vastaamaan, jättäen kuitenkin toisen kysymyksen täysin avonaiseksi, antaen näin Eveyn ymmärtää että ei olisi vielä aika. Ruskeiden silmien vilkaisten nyt piilolinssien johdosta jäänsinisiä silmiä olkansa ylitse arvioivasti. Tytön näyttäen itseasiassa hieman flunssaiselta, nyt kun asiaa ajatteli. Ihon ollen kalpeampi ja silmien väsyneemmät, Evey niiskautteli vähän väliä eikä näyttänyt muutenkaan järin hyvinvoivalta.

Pandoran huokaisten ja astellen tyttärensä eteen ja kämmenen painautuen otsalle huolehtivasti. Hetken pohdinnan jälkeen, naisen vain todeten että tytön täytyisi jäädä kotiin.
Nuoremman katsoen äitiään epäuskoisena, yrittäen hetken aikaa inttiä ettei hänen tarvitsisi jäädä kotio lepäämään.
Viimein kuitenkin myöntyen vastahakoisesti. Demonilapsen sipsuttaen hiljaisesti käytävää pitkin, kohti huonetta jossa Anubis oli.

Keittiössä Pandoran valmistaessa aamupalaksi kelpaavaa syötävää perheelleen – valmisti Anubis puolestaan omia sekoituksiaan yrtti-/kasvihuoneessa, joka sijaitsi talon itäisellä puolella. Auringon valon antaen kasvaville lajikkeille elinvoimaa heti ensimmäisenä joka kerta noustessaan taivaanrannasta valaisemaan päivää. Vanhemman miehen kävellen pitkän pöydän vierustaa edestakaisin ja napaten tasolta tarvitsemansa kädessään pitelemäänsä saviastiaan, jonka sisältö tuli lopuksi sekoitettua pieneen määrään vettä ennen kuin yrttien/kasvien lehtiä sekä juuria alettiin jauhomaan ja sekoittamaan yhteen. Yskän puuskan kiristellen aika-ajoin aamukarheaa kurkkua, mutta kohtaukset rajoittuivat siihen kun mies lopetti hetkeksi tekemänsä ja joi syrjemmällä olevasta lasista kitkerää nestettä, mikä sai väkisin irvistämään - niin voimakas maku juomassa oli. Lasin sekoitus oli Pandoran keksimä monen vuoden takaa – silloin Anubiksen kärsimät yskän puuskat olivat olleet paljon voimakkaimpia ja rajumpia. Rakkaastaan välittäen Pandora oli halunnut helpottaa toisen olotilaa ja onnistunutkin siinä, mutta ei valitettavasti täysin.

Tilaan johtavan lasioven avautuessa valittavasti narahtaen – kohotti Anubis hetkellisesti katseensa tulijaan, joka osoittautui hänen esikoiseksensa. Eveyn niiskuttaminen ei ollut voimakasta, mutta silti tuo pieni ääni riitti kertomaan isälle tyttären sen hetkisestä voinnista.
”Taisit saada kiellon ulosmenemisen suhteen.”
Tumman äänen lausuen ohimenevästi. Anubiksen ollen taas keskittyneenä omiin tekemisiin. Savikulhossa lilluvan sekoituksen muutellen väriä sitä mukaan mitä sinne sekoitettiin. Isän kyllä aistien sen hetkisen ilmapiirin kaksikon välillä, mutta siitä huolimatta vanhempi ei avannut suutansa ensimmäisenä.

Eveyn astuessa yrttihuoneeseen jossa Anubis vietti usein aamutuimaan aikaansa, sekoitellen yrttejä ja yrittäen saada arkisia yskänpuuskiaan rauhoittumaan.
Ennenkuin tyttö olisi saanut edes ensimmäistä sanaa suustaan oli jo mies heittänyt ohimenevästi oman kommenttinsa johon nuorempi tyytyi myöntymään pienelle nyökkäyksellä.
Väsyneiden silmien haroen hetkellisesti huonetta arvioiden sitä toisensa jälkeen kunnes silmä osuivat tuttuun savikulhoon, Eveyn päätellen että isä yritti taas luoda jonkinlaista lääkettä yrttien avulla. Neidon niiskaisten vielä viimeisen kerran, ennenkuin meni istumaan tuolille joka oli asetettu nurkkaan, pois tieltä ja viltin kiepautuen selkänojan päältä ympärille.
Kummankaan sanomatta mitään ja pienen hiljaisuuden langeten huoneeseen.

Viimein hiljaisuuden alkaen tuntumaan jossain alitajunnassa ahdistavalta, tuli katse siirtyneeksi lattiaan pienen huokauksen kera. Puolikkaan olennon nousten hiljaisesti istuimelta mutta sen sijaan että olisi hän kävellyt suoraan isänsä luokse, jäikin tämä miettimään olisiko se parasta.
Olihan hän kipeä, ja isä oli ihminen joka auttoi toisia parhaansa mukaan mikä tuskin onnistuisi sen jälkeen mikäli toinen saisi myöskin tartunnan. "... anteeksi että rikoin lupaukseni eilen..." Hiljaisuuden rikkoen se pieni ja hiljainen anteeksipyyntö, jonka Evey olisi halunnut lausua jo edellisiltana. Silmien tullen nyt kohdistuneeksi isäänsä kun askeleet johtivat tuon vierelle ja käsien nousten hieman irti vartalon vierestä, antaen isälleen valita uskaltaisiko tämä halata senkin uhan edessä että sairastuisi itse vai antaisiko asian olla sellaisenaan kuin se oli sillä hetkellä.

Lehtien ja juurien ym. tippuen kulhossa lilluvaan nesteeseen – näytti päällisin puolin vanhemman miehen keskittyneen täysin tekemäänsä, välittämättä ollenkaan toisen osapuolen läsnäolosta. Sellaisen kuvan Anubiksesta ehkä sai, mutta todellisuudessa tämä mietti oikeita sanoja ja niiden oikeaa järjestystä. Vanhempana oleminen ei ollut helppoa ja jos niin joku joskus väittäisi - ei todellakaan tiennyt mistä puhui. Tuolin narahtaessa hiljaisesti kun paino tuli nousseeksi sen päältä pois. Haparoivan anteeksi pyynnön rikkoen huoneessa vallitsevan hiljaisuuden. Eveyn kävellessä seisomaan isänsä vierelle ja kohdistaen katseensa vanhempaansa – ei hopeiset silmät vastannut aluksi toiselle vaan ne pysyivät edelleen sen hetkisessä tekemisessä. Kulhon tullessa lasketuksi viimein pöydälle terävän kopahduksen saattelemana.
”Kai sinä ymmärrät että sinulle olisi voinut käydä todella pahasti eilen.”
Hiljaisen äänen aloittaen puhumaan julki mielessä vellovat ajatukset. Äänen painon muuttuessa terävämmäksi mitä enemmän sanoja lausuttiin kuuluville.
”Oletko unohtanut ettemme ole tavallinen perhe vaikka haluaisimme. Menneisyytemme, Evey… älä unohda sitä. Pelastin sen pojan hengen eilen, mutta koko ajan mielessäni kummitteli kauhukuva sinusta samassa tilanteessa.”
Käden kohottautuen hieraisemaan silmien seutua kuin yrittäen pyyhkiä tuon pahan kuvan uudemman kerran kadoksiin katseen edestä. Uloshengityksen värähtäessä.
”En halua ajatella sitä enää…”
Sanojen henkäisten ohimenevästi. Käden laskeutuen takaisin alas. Silmien kääntyessä viimein Eveyn suuntaan. Tuon nuoren neidon muistuttaen sen hetken aikaa sitä viisivuotiasta lasta, joka oli kipittänyt isänsä perään kymmenen vuotta sitten. Anubis olisi voinut periaatteesta antaa tilanteen jäädä siihen, mutta kääntyi silti tyttärensä puoleen ja otti toisen halaukseen. Leuan painuen Eveyn päälakea vasten sillä vielä isä oli tytärtänsä päätä pidempi.
”Teit oikein kun otit apua tarvitsevan suojelukseesi, mutta tuo heidät seuraavilla kerroilla suoraan tänne. Sovittu?”
Anubiksen erkaantuen sen verran että pystyi näkemään tyttärensä suoraan edessään. Etusormen kohottautuen pyyhkäisemään hellästi silmän sivustaa. Isä olisi halunnut kysyä miksi Evey taas oli peittänyt silmiensä todellisen värin valheen taakse, mutta vaikeni asiasta. Viidentoista vuoden ikä alkoi tuomaan omia päätöksi esille ja niiden kanssa vanhempien tulisi oppia elämään.
"Mennään katsomaan onko äitisi saanut jo aamupalan valmiiksi."
Isän todeten perään puheen aihetta vaihtavasti. Hetkellisen hymyn pilkahtaen katseessa. Anubiksen ottaen savikulhon mukaan ennen huoneesta poistumista. Sekoituksen ollen tarkoitettu nuorukaiselle.

Isän viimein ilmaistessa mielipiteensä tyttärelleen huolestaan, tyytyi tämä painamaan katseensa hetkellisesti lattiaa kohti. Ne harvat kerrat kun he olivat sellaisista asioista puhuneet oli mies saanut jokaikinen kerta pienen ahdistuksen tunteen kuristavan kurkun aluetta entisestään. Ei sillä, etteikö Evey tiennyt noita asioita, ei sillä että hän halusi huolestuttaa vanhempiaan entisestään vaan sillä että jokaikinen lause ja sana jonka Anubis lausui, - olivat totta.
Vaikka Evey kuinka halusi elää normaalia elämää alusta loppuun asti, ei se tulisi koskaan olemaan mahdollista.
Eveyn myös tietäen ettei hänelle oltu kerrottu vieläkään täysin kaikkea liittyen siihen miksi heidän täytyisi piilotella, miksi he olivat asuneet niin monta vuotta aavikolla mutta vasta myöhemmin asettuneet oikeasti edes hetkeksi aloilleen.
Miksi isä ja äiti olivat aina huolissaan niin paljon?

Viimein kaksikon halaten ja käsien kietoutuen isänsä ympärille turvaa hakevasti niinkuin aina ennenkin, tunsi Evey kuinka kivi tipahti sydämen päältä ja kurkun alueella ahdistus hälveni olemattomaksi. Nuoremman nyökäten leuan alta myöntyvästi tuon ehdotukseen siitä että ensikerralla tämä toisi avuntarpeessa olevat suoraan vastaanotolle.

Nuoremman tarttuen isäänsä toisesta kädestä hellästi kiinni näiden lähtiessä astelemaan takaisin kohti keittiötä jossa Pandora oli saanut aamupalan perheelleen valmiiksi.
Eveyn vilkaisten kuitenkin vielä isänsä savikulhoa jota tuo piteli mukanaan, josta huomasi heti, ettei se mitä Anubis oli valmistanut - ei todellakaan olisi mieleinen hajuna. Eveyn nyrpistäen pienesti nenäänsä. "Luuletko että hän oikeasti aikoo ottaa tuon täysin vastaväitteitä?" tyttö kysyi, kohottaen kulmaansa hieman epäilevästi katsoessaan purkkia.
niin monta kertaa kun Eveylle itselleen oli valmistettu yrteistä lääkkeet tuossa samaisessa kulhossa, tiesi hän liiankin hyvin ettei kyseinen neste olisi mieluinen yllätys heräävälle potilaalle.
Pandoran naurahtaen hiljaisesti tyttärensä epäilykselle "hyvinhän isäsikin on saanut kaikki yritit alas tähän mennessä, sinusta puhumattakaan" Naisen todeten, vilkaisten Eveytä joka edelleenkin niiskutteli nenäänsä tiheään tahtiin "ja joudut itsekin ottamaan lääkettä joten älä mukise" Tytön katsoen hetken aikaa äitiään, ollen jo lähes varma että tuo pilaili mutta tajuttuaan ettei asia todellakaan ollut niin, tämä vilkaisi isäänsä "... onko pakko?"

Kuullessaan tyttärensä kommentin savikulhon sisällöstä ja sen ominaishajusta – naurahti Anubis esikoisensa luomalle mielikuvalle. Niinpä kuka sanoi että potilas suostuisi ottamaan tarjotun kiltisti hymyillen, harvoin niin yleensä kävi kun tarjottu oli kaikkea muuta kuin houkutteleva. Pandoran keskeyttäen Eveyn kommentit omilla sanoillaan – pystyi näkemään selvästi neidon ilmeen muuttuvan yhden sekunnin ajan monen monta kertaa. Anubiksen vain vastaten tyttärensä avun pyyntöön:
”Suosittelen tottelemaan äitiäsi. Sen yhden jälkeen se vain kirpaisee, mutta et ainakaan päädy vuodelepoon jolloin olet täysin noiden karttamiesi ’yrttilitkujen’ armoilla.”
Käden taputtaen Eveytä rohkaisevasti olalle ennen kuin isä jätti toisen äitinsä armoille. Anubiksen kertoen Pandoralle menevänsä käymään potilaan luona ettei tämä luulisi hänen livistävän taas omille teillensä.

Vierashuoneen oven sulkeutuessa selän takana – kääntyi Anubis ympäri nähdäkseen vuoteen suuntaan, missä nuorukainen oli maannut tajuttomana. Näkymän poiketen tällä kertaa eilisestä. Nuorukaisen ollen edelleen läsnä, mutta nyt tämä istui sängyn laidalla ja nojasi kyynärpäillään polviinsa kuin yrittäen saada päätänsä tokeentuumaan.
”Olet siis viimein hereillä.”
Anubiksen aloittaen tapansa mukaan yleiskielellä, mutta nähdessään ettei toinen näyttänyt ymmärtävän kuulemaansa – vaihtui puhekieli ranskaan, jonka mies oli opetellut jäädessään kyseiseen maahan asumaan. Vanhemman kävellen lähemmäksi ja laskien kantamansa kulhon yöpöydälle.
”Saanko vilkaista haavojasi?”
Puhumisen jatkuen rauhallisella äänen painolla. Anubiksen jääden odottamaan nuorukaisen vastausta, mutta kun sitä ei kuulunut kyykistyi tämä alas toisen tasolle ja siirtäen t-paidan helmaa sen verran että näki kyljen sidokset. Nuorukaisen seuraten vanhemman tekemisiä hetken, mutta lopulta väsymys sai uudelleen vallan ja katse valahti voimattomana alaviistoon.
”Menetit paljon verta joten anna itsellesi aikaa toipua. On ihan ymmärrettävää että tällä hetkellä voit kokea olosi sellaiseksi kuin olisit käynyt monen kymmenen metrin syvyydessä ilmattomassa tilassa ja sieltä sinut olisi kiskaistu nopeasti ylös.”
Saadessaan kyljen alueen valmiiksi siirtyivät kädet vilkaisemaan olkapään seutua. Hihan kohottautuessa syrjään haavan päältä, paljastui sen alta hankautunut ja revitty ihoalue, jonka alareunasta oli nähtävissä tatuoinnin kuvion jämiä. Ensimmäisen kysymyksen kohottautuen päällimmäiseksi: Miksi?
Turmeltu alue oli vanhempi kuin muut ruhjeet joten tapaus oli sattunut jo pariviikkoa aikaisemmin. Anubiksen alkaen puhdistamaan aluetta mitään kyselemättä sillä siinä kunnossa nuorukainen ei vielä kykenisi ajattelemaan terävästi, puhumisen ollen yhtälailla pois laskuista.

Eveyn katsoen isäänsä hieman mököttävästi tuon kehottaessa vain suostumaan mukisematta äitinsä apuun vaikka haju ja maku eivät olisikaan se parhain ja herkullisin vaihtoehto. ainakin se auttaisi.
Eveyn asettaen mököttävästi kädet puuskaan saadessaan vain lohduttavan taputuksen olkapäälleen ennen miehen poistumista potilaansa luokse.
tytön huokaisten pienesti jupisten jotain eqyptin vanhalla kielellä, mutta äänenpainon kertoen enemmän kuin tuhat sanaa, mitä Evey oikein mutisi saaden Pandoran naurahtamaan. Äskeisen teon muistuttaen häntä kuusitoista vuotta sitten tavattuaan Anubiksen tuon sen aikaisessa yrittihuoneessa katakombeilla.
Pään tehden pienen liikkeen ja hymyntapaisen nuoremmalle, joka tyytyi kuitenkin jupisten syömään aamupalansa.

Aamun vaihtuessa iltapäivään, oli Pandora saanut Eveyn juomaan sen ällöttävän aineen kurkusta alas lähes ilman ylimääräisiä jupinoita vaikka se loppu olikin vähän muuta kuin onnellista hihittämistä.
Eveyn ollen asettunut kiltisti omaan huoneeseensa kissan kanssa peiton alle ja nukkunut lähes koko loppu päivän aina iltaan asti, kun taas Pandora oli pysytellyt yrttihuoneessa.
Iltapäivän hipuen iltaan asti kunnes viimein edes Evey kömpi ulos huoneestaan peittokietoutuneena kehon ympärille, ilman piilolinssejä tällä kertaa tulivat jalat astelleeksi hiljaisin askelin alas portaita, olettaen näkevänsä edes jommankumman vanhemmistaan. Mutta ei.
Koko talo ulisi hiljaisuuttaan ja tyhjyyttään kertoen että jokainen olisi sillä hetkellä omien askareidensa parissa. Kylmien väreiden kulkien jokasen ruumiinosan poikki ylhäältä alaspäin, aiheuttaen jälleen pienen pakonomaisen värähdysliikkeen tehdyksi.

Demonin murahtaen hyvin hiljaisesti, ennenkuin jalat lähtivät katsomaan missäpäin taloa kukin oli. Pandoran löytyen nopeasti yrttien keskeltä, tämän vain kehottaen tyttöä syömään jotain johon tämä tyytyi olemaan hiljaa. Kyllähän söisikin, muttei vielä.
Seuraavaksi olisi vuorossa Anubis. Mutta sen sijaan että tyttö olisi aistien johdattelemana mennyt suoraan sisään raotti tämä vain ovea hitusen ja vilkaisten aivan pienesti sisään, toivoen ettei hän häiritsisi tai että isä huomaisi tytärtään oven takana ja viemässä miehen huomion pois tärkeämmistä asioista.

Keskipäivän kääntyessä ajan kanssa iltapäivään – pystyi sen kulkua seuraamaan auringon säteiden liikkeistä, jotka liukuivat hiljalleen lattian poikki kohti varjoja kunnes lopulta katoaisivat kokonaan. Eveyn jättäessä äitinsä yrttihuoneeseen ja lähtien etsimään isäänsä ei kestänyt kauankaan kun Anubis asteli kyseiseen tilaan. Miehen kuivaten pestyä savikulhoa liinalla.
”Evey siis heräsi viimein.”
Tumman äänen todetessa ohiheittävästi samalla kun toinen käsistä asetteli astian omalle paikallensa. Hyllyjen muiden tavaroiden tullessa myös samalla järjestellyksi paremmin paikoilleen. Miehen valmistama lääkejuoma oli vaihtanut sijaintinsa vierashuoneen yöpöydällä lepäävään lasiin, jossa se edelleen odotti tulemista juoduksi.

Huoneen oven avautuessa sen verran että neito pääsi kurkistamaan sisään – avautui katseen eteen sängyllä lepäävä nuorukainen, joka oli kääntynyt selin yöpöydän suuntaan ja näyttäen päällisin puolin nukkuvalle. Tilanteen näyttäen nyt rauhalliselle, mutta hetki sitten takaperin Anubis oli yrittänyt puhua toista ympäri juomaan tälle tarkoitetun lääkkeen. Nuorukainen ei ollut lausunut sanaakaan, mutta tämän eleet olivat puhuneet puolestaan, mitkä olivat saanet vanhemman miehen puhaltamaan toistaiseksi pelin poikki ja ottamaan tauon kyseisestä yksin puhumisesta.

”Pelastamamme nuorukainen ei ole vielä sanonut sanaakaan…”
Anubiksen todetessa hetken hiljaisuuden jälkeen kun tämä oli keskittynyt muka pelkästään tekemisiinsä. Jonkun nyt saaden kuitenkin puhumaan pään ajatukset julki ehkä toivoen että Pandoralla olisi jonkinlainen ratkaisu.

Anubiksen astellen sisään samainen savikulho jälleen kädessään kuin aamullakin, todeten vain ohimenevästi Eveyn heränneen. Pandoran vain nyökäten tuolle pienesti, huomion kiinnittyen hetkellisesti pelkästään tekemisiseen.
Sen pienen hiljaisuuden kuitenkin rikkoen toinen toteamus, tällä kertaa nuorukaisesta, lopetti demoni hetkellisesti puuhansa ja siirsi katseensa mieheen. Hiljaisuuden jatkuen pienestä huokaisusta huolimatta ja demonin nousten paikoiltaan, kiertäen salakavalasti miehensä vierelle pienen hymyn kera.
Silmien katsoen toisiaan hetken "Hän puhuu sitten kun on valmis, kärsivällisyyttä rakkaani." Pandoran lausuen hiljasesti tuolle, huulien painautuen toisiaan vasten hetkellisesti.

Sen sijaan että eteen olisi ilmestynyt tuttu mies, näkikin Evey suoraan edessään kyseisen muukalaisen jonka isä oli saanut juuri ja juuri pelastettua viimeyönä.
Tuon näyttämättä olevan edes hereillä sillä hetkellä, mutta toisaalta olihan toki niitäkin jotka esittivät nukkuvaa saadakseen olla sen pienen hetken rauhassa. Äänettömän henkäyksen karaten säikähtäneesti huulilta kun pieni virhe liike sai vierashuoneen oven aukeamaan narahdellen hyvin hitaasti entisestään, lähes toivottaen tämän tervetulleeksi huoneeseen. Kissan kipittäen Eveyn jalkojen vierestä oikeinkin kiitollisena huoneeseen katsomaan muukalaista sen enempiä ajattelematta.
Joutui Evey itse pohtimaan hetkellisesti tekemisiään

"Oletko varma että hän edes ymmärtää ranskaa?" Pandoran kysyen Anubikselta, kohottaen toista kulmaansa hitusen epäilevästi ylöspäin, käsien hieman löystyen tuon ympäriltä vähitellen.
"Ja mitä lääkkeeseen tulee... se voi odottaa vielä jonkinaikaa, mutta jos nuorukainen ei vieläkään suostu ottamaan sitä vapaaehtoisesti, voit tehdä niin että piilotat litkun vaikkapa ruokaan" Demonin tokaisten sitten hetkellisen ajan vakavan näköisenä ennenkuin suupielet alkoivat väkisinkin nykiä kertoen miehelleen sanattomasti ettei hän ollut tosissaan.
Pandoran kaapaten oman pikku savikulhonsa käteensä, jatkaen tekemisiään mutta sen sijaan että hän olisi istahtanut tuolille, alkoikin tämä nojailemaan seinää vasten mietteliäänä.

Kissan hypähtäen pienen silmillä tutkimisen jälkeen pojan sängylle vierustalle, hajuaistin hoitaen lopun tutkimisen.
Eveyn katsoen hieman tympääntyneenä kissaansa kirjahyllykön luota. aina piti kerjätä huomiota toisilta vierailta...
tytön kuitenkin salaa toivoen ettei toinen heräisi, mikäli tuo siis oikeasti edes nukkuisi. Olihan toinen vuotanut paljolti verta viimeiltana, joten lepo olisi enemmän kuin tarpeessa sillä hetkellä, jopa se yrttilääke auttaisi jonkinverran asiaa vaikkei haju ja maku olleetkaan mitä herkullisempia.

Demonin saaden viimein viimeisenkin lehden oman lääkkeensä mukaan, ei tämä siltikään kohdistanut katsettaan mieheensä vaikka olisi jollain tavalla halunnutkin. Silmien kuitenkin arvioiden varoen toista pienen ikkunaheijastuksen kautta, hymähti tämä pienesti "mikä siinä pojassa huolettaa?" Kysymyksen ollen lyhyt ja suoraan asiaan menevä, niinkuin yleensäkin Pandoran kysymykset miehelleen. Ruskeiden silmien kohdistuen nyt kokonaan Anubikseen, lopettaen tuon peilailun ikkulasin kautta. Vaikka toisaalta taas, pystyihän Pandora jo lähes arvaamaan mikä se oli. Se sama syy, jonka takia mies oli varmistanut jo vuosien ajan, ettei kukaan hämäräpäinen pääsisi vastaanotolle. Lähelle heitä. Lähelle Eveytä.

Eveyn ollen siirtynyt nyt istahtamaan penkille, jossa hänen isänsä oli istunut vielä jonkin aikaa sitten, katseen haparoiden huonetta mietteliäänä vaikka olikin ollut kyseisessä huoneessa useamman kerran kuin olisi välttämättä edes halunnut, tai edes tajunnut. Auttanut isäänsä ja äitiään potilaiden kanssa parhaansa mukaan ja jopa itsekin oppinut muutaman helpon kikan pelkällä vierestä seuraamisella. Sellaisten asioiden ei enään pitäisi hätkähdyttää tätä kuin tuntemattomat ihmiset kyseisessä huoneessa, mutta siltikin tuo poika. Sai kahden kysymyksen nousemaan pintaan. Mitä tuolle oli tapahtunut ja mitä tuo oli tehnyt kyseisellä polulla aiemmin?

Kärsivällisyyttä tosiaan. Tuota pientä luonteen piirrettä hän tulisi tarvitsemaan paljon sen nuorukaisen kohdilla – jos ikinä teki mieli saada jotakin selkoa toisesta. Pandoran todetessa ääneen vaihtoehdon ettei nuorukainen pakosti ymmärtänyt ranskan kieltäkään, kuuli Anubis itsensä huokaisevan turhautumisen merkiksi.
”Siinäpä se kun en tiedä mitä hän ymmärtää ja mitä ei. Pieni merkin antaminen helpottaisi, mutta ei.”
Miehen jättäen kommentoimatta rakkaimpansa viimeiseen lauseeseen, joka kehotti lääkkeen piilottamista ruoan sekaan – jos Anubikselta kysyttäisiin, pakkosyöttäisi hän kyseisen lääkkeen potilaalle väkisin. Se menisi jo liian brutaaliksi. Hymyn vastaten takaisin naisen omaan.
”Niin tai näin… hänen on kuitenkin syötävä jotakin tai voisin yhtä hyvin…”
Äänen painon kadoten kuulumattomiin tahallisesti kun kieli meinasi alkaa puhumaan yli rajojensa. Eveyn kuuntelevien korvien tähden isä pyrki pitämään puheensa sopivina. Rykäisyn selvittäen kurkun alueen, mikä oli merkki puhumisen loppumisesta. Anubiksen suudellen Pandoraa hyvästiksi ennen kuin poistui yrttihuoneesta ja jätti naisen jatkamaan omia tekemisiään. Askeleiden lähtien johdattamaan talon poikki kohti vierashuonetta.

Oven avautuessa enemmän pelästyneen henkäisyn saattelemana raottuivat silmät puolilleen, katseen kohdaten valkoisen seinän, jota ilta auringon valo värjäili oranssinvivahteiseksi. Töminä kaltaisten askelien lähestyessä nopeasti, ei kestänyt kauankaan kun ylimääräinen paino hyppäsi jalkopäähän ja jääden hetkeksi sinne. Silmien sulkeutuessa kokonaan, mielen yrittäen pitää kehon mahdollisimman paljon rentona ettei päällepäin näkyisi nuorukaisen hereillä olemista. Toisenlaisten askeleiden kävellessä pian perässä, mutta sängyn lähelle tulemisen sijasta pysähtyivät ne kahden metrin päässä olevalle tuolille, jonka istuin narahti hiljaisesti painon laskeutuessa sen päälle. Erikoisen, raikkaan tuoksun täyttäessä pian läheisen ilman, jonka nuorukainen haistoi selvästi. Uuden tuoksun syrjäyttäen puoliksi yrttijuoman hajun, joka edelleen lillui lasissa yöpöydällä. Nuorukainen olisi halunnut kääntyä ympäri vain nähdäkseen kuka tulija oli, mutta tämä pakotti itsensä pysymään liikkumattomana vaikka kissan kuono haisteli sinä hetkenä niskan seutua, mikä sai kylmät väreet kulkeutumaan väkisin kehon lävitse. Kehon joutuen taistelemaan itsensä kanssa ettei nostanut olkapäitä korviin kuin yleensä tuollaisen tuntemuksen edessä tehtiin.

Anubiksen saapuessa vierashuoneen edustalle – pysähtyivät tämän askeleet hetkeksi kun näki oven olevan rakosellaan. Oliko potilas lähtenyt omatoimisesti liikkeelle tai sitten joku oli mennyt sisään. Pandora oli yrttihuoneessa joten vaihtoehdoksi jäi…
Käden asettuen ovea vasten ja työntäen sen kokonaan auki. Näkymän vahvistaen epäilyksen. Eveyn istuen kiltisti tuolilla ja tapittaen miettivin silmin pelastamaansa muukalaista.
”Mene syömään, Evey. Olet nukkunut koko päivän ja tarvitset voimia parantumiseen.”
Enempää alkamatta perustelemaan toiselle lausettaan, nyökkäsi pää kehottavasti keittiön suuntaan. Anubiksen odottaen kärsivällisesti tyttärensä lähtevän ennen kuin siirtyi uudemman kerran potilaan luokse, mutta toisen heräämisen odottamisen sijasta, tumma ääni sanoi:
”Voit hengittää vapaasti ja sama lause koskee sinuakin. Ymmärrät tätä tai et, mutta sanon tämän vain kerran; syöt ja keräät voimasi tai voin alkaa kaivamaan sinulle kuoppaa tuonne takapihalle. Kaunistelisin edellistä lausetta jos voisin, mutta sille ei ole kaunista muotoa.”
Anubiksen jääden odottamaan, hopeisen katseen pysyen naulitsevana nuorukaisen selässä. Toisen kääntyessä hitaasti ympäri ja nousten varovaisesti istumaan – hymyili vanhempi mies ajatuksissaan. Ehkä tämän nuorukaisen kohdilla olisi vielä toivoa.
”Tule. Autan sinut keittiöön ja ruokapöydän ääreen. Tiedän että pidät minua idioottina kun leimaan sinut rammaksi iästäsi huolimatta, mutta en halua sinun katkovan luitasi matkalla.”
Auttaen nuorukaisen ylös vuoteesta oli toinen jo heti yrittämässä omatoimista askeleen ottamista, mutta jalat antoivat heti periksi, jolloin Anubis joutui estämään kaatumisen. Vanhemman kehottaen varomaan enemmän ennen kuin lähti taluttamaan nuorukaista ulos huoneesta keittiöön, joka sijainniltaan ei ollut pitkän matkan päässä, mutta sinä hetkenä viisikin metriä oli liikaa verenhukan jälkeen.

Koko sen ajan kun Evey oli istunut siinä tuolille miettiliäänä, oli tämä samalla tarkkaillut poikaa arvioivasti ja tilannetta mietteliäästi. Vaikka toinen yrittikin pitää nukkuvan ilmeen ja esittämisen mahdollisimman yllä, kyllä demoni jossakin mielessä arvasi toisen vain esittävän.
Siltikään demonin alkamatta herättelemään toista tai antanut ilmi että tiesi toisen vain esittävän, antoi tämä vain toisen jatkaa leikkiään. Omapahan oli valintansa.
Niin tai näin se olisi aivan sama nousisiko toinen nyt vai myöhemmin ylös, olisi tuon pakko syödä jossakin vaiheessa.
Oven avautuessa ja Anubiksen astellen takaisin potilaan luokse, ensimmäisenä kuuluen selvä kehotus syömisestä. Tähän Eveyn vain kereten olemaan lähes valmis sanomaan vastaväitteensä, mutta antoi asian olla sillä hetkellä. Olihan isä oikeassa... niinkuin yleensäkin sellaisessa tilanteessa.
Nuoremman tytön vain huokaisten raskaasti ja tyytyen viimein astelemaan pois huoneesta hieman vastahakoisesti, jättäen kaksikon jälleen kahden.

Keittiössä odottaen selvä hiljaisuus kun Pandora ei ollut siellä tällä kertaa, valotkin oli sammutettu huoneesta aurinkoisen päivän ajaksi. Ilmapiirin ollen hieman karu tilanteeseen nähden, saaden jälleen pienen ahdistavan kuristuksen tuntumaan kurkun alueella inhottavasti.
Muttei Eveyn auttanut muu kuin alkaa valmistamaan itselleen ruokaa. Edes jonkinlaista sellaista mitä pystyisi syömään.
Katseen haroen jääkaapin sisältöä, joka sisälsi asioita joita jokasessa kodissa varmasti löytyisi leivänpäälle sopivasta aina lisukkeisiin ja vihanneksiin asti. Käden viimein tyytyen tarttumaan edes juustoon ja kinkkuun, oli vuorossa leivän etsintä.

Anubiksen astuen nyt vuorostaan keittiöön potilaan kanssa, tuota tukien kävelyn aikana aina tuolille istumiseen asti. Eveyn sanomatta mitään tuolle muukalaiselle vaikka olikin tuon pelastanut, tyytyi tämä tekemään tuollekin ruokaa. "Mitä kieltä hän puhuu?" Tytön kysyen isältään seuraavaksi, vilkaisten tuota olkansa ylitse hieman avuttomana sillä ei itse tiennyt olivatko kaksikko keskustelleen ranskaksi vaiko yleiskielelle tai jollakin muulla jotta vanhempi olisi suostunut edes ottamaan ruokaa.
Tai sitten isä oli heittäytynyt hieman brutaalimmaksi kuin normaaliksi hermot menetettyään että oli raahannut toisen keittiöön väkisin ja aikoisi nyt pakkosyöttää tuon.
Leipien tullen asetetuksi pienelle grillille ja tytön kääntyen nyt kokonaan ympäri odottamaan niiden valmistumista hiljalleen. niin... eihän heidän välineensä olleet uusinta mahdollista mutta ainakin toimivat.
Hopeisten silmien vilkaisten potilasta ja sitten isäänsä, pienen huokauksen kera hiljaisuuden vallitessa huonetilassa sen hetkisen aikaa, ennenkuin nuorempi osapuoli päätti viimein aukaista suutaan "onko sinulla nimeä?"

Nuorukaisen istuutuessa viimein turvallisesti ruokapöydän ääreen – sai vanhempi huokaista ajatuksissaan helpotuksesta, ainakin siihen asti kunnes toinen pitäisi saada syömään ja juomaan jotakin. Eveyn kysyessä isältään mitä keskustelukieltä tämä oli käyttänyt nuorukaisen seurassa - olisi Anubis halunnut vastata jotakin järkevää, mutta sinä hetkenä ei hän itsekkään tiennyt mitä kieltä toipilas puhui tai ymmärsi. Hopeisen katseen vastaten vain takaisin; ”Jos saat sen ennemmin selville, kerro ole hyvä.” Eveyn kysyessä nuorukaisen nimeä – käänsi Anubis katseensa takaisin nuorukaiseen kun huomasi sivusilmällään ettei toinen aikonut vastata mitään, mutta alkoi kurkottaa pöydän päässä sijaitsevaa kynää ja paperia. Vanhemman miehen rypistäen kulmiaan vielä enemmän kun näki nuorukaisen alkavan kirjoittamaan jotakin paperille ennen kuin ojensi sen pöydän ylitse Anubikselle, joka nosti sen silmiensä eteen luettavaksi.
”Et pysty puhumaan…?”
Katseen kohottautuen hetkellisesti paperin reunan ylitse katsomaan nuorukaista, joka kosketti toisella kädellään yläkaulan seutua ja puisteli päätänsä merkiksi ettei ääntä kuulunut. Anubiksen ehtien aukaisemaan suunsa kysyäkseen syytä, nuorukaisen ehtien kuitenkin ensin kertomaan sen kirjoittamassaan paperissaan. Sana ’lamaannuttava’ ja ’myrkky’ korostuen tekstistä. Lukemansa saaden Anubiksen epäilemään tätä kaikkea entistä enemmän. Tekstin viimeistellen allekirjoitus.
”Michael. Nimesi on siis Michael?”
Nuorukaisen nyökäten myöntävästi ja tehden perään pienen tervehdyseleen Eveylle, joka oli kysynyt nuorukaisen nimeä ensimmäisenä. Anubiksen pistäen kyllä merkille millä katseella toinen katsoi hänen esikoistaan. Vanhemman kävellen lopulta itsekin työtason luokse, pyytäen Eveytä istumaan vain alas ettei tämän tarvitsisi rasittaa itseään toipilaana ollessaan. Anubiksen alkaen valmistamaan iltapalaa tyttärensä ottamista eineksistä ja lisäten mukaan muutakin, mikä toisi makua ja väriä enemmän.

Sen sijaan että Anubis olisi kertonut vain suoraan mitä kieltä poika puhui, näytti tuo itsekin miettivän vastaustaan. Mitä enemmän vastaus venyi sen selvemmäksi kävi, etteivät kaksikko olleet keskustelleet kertaakaan. ainakaan suoraan.
Isän viimein antaen esikoiselleen pienimuotoisen vastauksen tyytyi tyttö vain hymähtämään ja pudistamaan huvittuneena päätään.
Pojan näyttäessä hetkellisesti siltä ettei tosiaankaan aikoisi vastata kysymykseen, mutta sen sijaan että tuo olisi pudistanut päätään ja kieltäytynyt vastaamasta kysymykseen ottikin tuo paperin pöydän päästä.
Tiheän kirjoitustahdin alkaessa.
Isän ja tyttären katsoessa tapahtumaa hämmentyneenä, molempien varmasti ymmärtäen ettei poika osannut puhua, omien sanojensa mukaan.
Eveyn vain nyökäten pienesti ja tervehtien pienesti Michaeliksi nimitettyä poikaa pienen hymyn tapaisena, käden kohoten pienesti peiton alta heilutuksena. Samassa Anubiksen pyytäessä tytärtään istumaan, demonin vain vilkaisten tuota olkansa ylitse "olisin voinut tehdä sen itsekin" tämän todeten pienten saksan kielisten mökötyslauseiden kera. Se ainoa kieli jota hän ja isä eivät puhuneet yhteisesti.
Peiton tullen asettuneeksi paremmin ympärille ja jalkojen nostetuksi rintakehää vasten tuolille, hopeisten silmien tarkkaillen hiljaisesti päässä istuvaa poikaa arvioivasti, mielen painaen muistiin jokaikisen piirteen tuossa mitä nyt siis silmä pystyi näkemään sillä hetkellä.

Ruoan viimein saavuttua pöydälle, kiitti demoni isäänsä hymyillen vaikka väitti edelleenkin että olisi voinut tehdä ruoan itsekin loppuun asti.
Eveyn miettiessä vielä hetken aikaa uskaltaisiko kysyä pojalta mitä tuolle oli tapahtunut ja jos kerran toinen ei ymmärtänyt ranskaa tai ei pystynyt puhumaan, miten toinen oli lähtenyt kävelemään juuri sille polulle, missä kylän läheisin osaava "lääkäri" asuisi?
Tytön sivuuttaen ne kysymykset kuitenkin pian. Hän ei kysyisi vielä. "Asutko jossain lähelle? Eikö perheesi ole huolissaan kun sinusta ei ole kuulunut mitään?" tämän kysyen pojalta ystävällisesti, pään painautuen varoen polvien päälle kun toisen käden kohoten leivälle.

Paistinlastan kohennellen pannulla makaavia kasviksia etteivät ne palaisi pohjaan kiinni – pysytteli vanhemman katse koko ajan alaviistossa. Jatkuvan miettimisen käyden sinä hetkenä korvien välissä. Puhumattomuus lamaannuttavan myrkyn takia? Vereslihalle revitty ja hangattu iho tatuoinnin kohdilta? Teräaseen aiheuttamat haavat kyljessä, minkä tarkoituksensa oli saada uhri menettämään henkensä mahdollisimman nopeasti. Miten yhdelle ihmiselle pystyi käymään noin monta asiaa peräkkäin?
Palaneen hajun kantautuessa hajuaistiin – palasi Anubis takaisin omista ajatuksistaan ruoan tekemishetkeen. Leipien ja erilaisten kasvisten levätessä pian kahden lautasen päällä. Eveyn ja Michaelin saadessa pian ruokaa eteensä.

Anubiksen hakien kaapista kannun ja täyttäen sen tuoreella hedelmämehulla, viedessään kantamaansa ruokapöydälle lipesi käsi yllättäen kannun ympäriltä nuorukaisen läheisyydessä. Kaiken tapahtuen kuin hidastettuna kun näki jonkun tipahtavan tahattomasti. Auringon säteiden myötäillen lasista pintaa mystisesti, hetkeä ennen maahan iskeytymistä tai niin odotettiin käyvän, mutta kun vesikannu ohitti pöydän reunan toimi nuorukaisen käsi kuin automaattisesti. Putoavan esineen matkan tyssäten kuin seinään. Anubiksen ja Michaelin katseiden kohdatessa, painostavan ilmapiirin kiristyen kuin taikaiskusta kaksikon välillä. Kummankaan sanomatta sanaakaan. Kannun kolahtaen lattiaa vasten nuorukaisen päästäen siitä irti tajutessaan mitä oli mennyt tekemään automaattisesti. Hedelmänektarin valahtaen lankuille laajaksi lätäköksi.
”Ups… minun vikani.”
Hiljaisen, selvästi kylmemmäksi muuttuneen äänen lausuen pahoittelevasti. Vanhemman miehen olemuksesta hohkaten selvä uhka/viha nuorempaa kohtaan. Palojen kuin loksahdellen itsestään paikoilleen sen hetkisen tilanteen auttamana.

Michaelin aistien muutoksen myös selvästi ja ennen kuin Anubis ehti tekemään ensimmäistä siirtoa kohosi toinen jaloista yhtäkkiä pöydän reunaa vasten ja potkaisi siitä vauhtia matalaan takaperin kiepahdukseen, joka päätyi jaloilleen kyyryyn. Äkillisen teon heijastuen nuorukaisen ruumiista lihasten tärinänä, veriläiskien alkaen myös värjäämään sieltä täältä paikattua kyljen seutua. Sellaisessa tilanteessa Anubis olisi puhaltanut pelin poikki potilaan hyvin voinnin tähden, mutta nyt…
Käsien puristautuen nyrkkiin vartalon sivuilla.
…kiivaan luonteen nostaen pahaenteisesti päätään tyynen ulkokuoren alla.

”Myrkky, joka lamaannuttaisi äänihuulet etteivät avun huutosi kuuluisi… Teräaseen aiheuttamat jäljet kyljessäsi, joiden tarkoitus oli saada sinut mahdollisimman nopeasti hengiltä… Revitty ihoalue olkapäässäsi, jonka teit itsellesi ettei kukaan sinua tunnistaisi… karkuriksi siitä samaisesta salaseurasta, josta minäkin aikoinani pakenin.”
Michaelin nousten ylös maasta Anubiksen sanojen osuessa kerta toisensa jälkeen maaliinsa. Käden kohottautuen hetkellisesti koskettamaan uudelleen vuotavaa kyljen seutua, tahrautuneen kämmenen käydessä silmien edessä. Askeleiden lähtien ottamaan perääntyviä askeleita ulosmenoreittiä kohti. Varjojen laskeutuen nuorukaisen päälle sitä enemmän mitä kauemmaksi tämä erkaantui pois auringon valosta. Anubis olisi halunnut sinä hetkenä mennä ja heittää toinen omin käsin pihalle, mutta omanlainen myötätunto sitoi hänen kätensä. Hänelle itsellään ei ollut mahdollisuutta jättää salaseuraa tuon ikäisenä, mutta hän voisi yrittää auttaa toista.
”Michael…”
Vanhemman ehtien kutsumaan nuorempaa nimeltä, mikä oli piste i:n päälle. Nuorukaisen kääntyen kannoillaan ja lähtien voinnistaan huolimatta kompuroimaan talon poikki yrittäessään päästä ulos. Hiljaisen kirosanan sihahtaen väkisin Anubiksen suusta. Ei kai tässä muukaan auttanut kuin lähteä perään.

Tilanteen muuttuessa äkisti rauhallisesta tilanteesta aivan johonkin toiseen, säikähti demoni sitä kuinka kaksikon tunteet toisiaan kohtaan olivat muuttuneet silmän räpäyksessä.
Isän vihan kertoen jotain olevan tekeillä. jotain mistä tuo ei pitänyt.
Mehukannun läsähtäen maahan, tuoden lattialle lätäkkömäisen vesialueen vaikka Michael olikin ensiksi saanut otteen silmänräpäyksessä, oli tuo myös päästänyt otteensa samantien irti tajutessaan paljastuneeksi.

Eveyn katsoessa kaksikkoa hämmentyneenä, oli Michael jo kerennyt kiepauttamaan itsensä taitavasti takaisin jaloilleen. Anubiksen puristaen nyrkkejään kovemmin, Eveyn nähden isänsä ensikertaa kiivastuneena kunnolla. Demonin nielaisten ja tullen noustuksi omalta paikoiltaan, valmiina rauhoittamaan isäänsä kovanpaikan tullen.
Miehen alkaessa luettelemaan päättelyitään esille, kalahtivat jokainen tytön korvissa toinen toistaan pahemmin mutta vain yhden lauseen saaden koko mielen keskittymisen.
... ettei kukaan sinua tunnistaisi… karkuriksi siitä samaisesta salaseurasta, josta minäkin aikoinani pakenin. Kysymyksien nousten pintaan, vaatien vastauksia vaikkei mitään tullutkaan lausutuksi ääneen, Michaelin edes kieltämättä yhtäkään väitteistä vääräksi.
Pojan nyt kuitenkin ottaen askeleita poispäin, vaikka haava vuosikin jälleen kerran verta, olisi Evey juuri sanonut jotain estääkseen toisen lähdon mutta Anubiksen kereten jälleen kerran ensin, pelkästään lausumalla toisen nimen.
Kompuroivien askeleiden lähtien jatkamaan matkaan, miehen samalla sihahtaen kirosanoja suustaan. Tytön kereten astelemaan edemmäksi tällä kertaa isäänsä, huikaten vain että hän hoitaisi Michaelin ja että toisen olisi parasta siivota. Pandoran astuen samalla takaisin keittiöön jossa näytti olevan tapahtunut enemmän kuin olisi pitänyt, Eveyn samassa astellen pois huoneesta. Vain yhden lauseen sopien tilanteeseen, jonka nainen esitti miehellensä "mitä tapahtui?".

"Michael odota!" Kuului vain pojan seläntakaa, tytön sillä hetkellä ollen enemmän kuin onnellinen ettei toinen pystynyt liikkumaan yhtä nopeasti kuin olisi voinut, haavojen hidastaen huomattavasti matkaa.
Käden tullen tarttuneeksi varoen poikaa ranteesta, vaikka tyttö tiesikin, että käsi tulisi työnnetyksi pois tieltä. "Et voi lähteä, kun olet haavoittunut... vuodat kuiviin tai haavasi voi tulehtua ellei niitä hoideta loppuun" Tytön todeten tiukasti, vaikka todellisuudessa se menisi mitä suurimmalla todennäköisyydelle niin että mikäli Michael kerkeäisikin kylään asti, joku varmasti raahaisi tämän takaisin vaikka väkisin tuon huonontilan vuoksi.
Hampaiden tullen painetuksi alahuulta vasten voimakkaasti. Eveyn tietäen, ettei voisi vedota siihen että he suojelisivat toista kyseiseltä salaliitolta, josta demoni ei tiennyt mitään, mutta ainakin he voisivat auttaa hieman.
Eveyn nielaisten vaikeasti "... jos et anna isäni auttaa, anna edes minun"

Eveyn kiirehtiessä isänsä ohitse ja huikaten olkansa ylitse aikovansa mennä taloon kadonneen toipilaan perään. Ehti Anubis vain avaamaan aavistuksen suutansa aikomuksenaan estää tytärtänsä, mutta tämä oli jo tiessään. Katseen laskeutuen väsyneenä alaviistoon. Isän voiden vain toivoa tyttärellensä onnea sillä vaikka Michael oli haavoittunut, voisi tämä olla silti äkkipikainen ja vaarallinen. Pyyhkeen tullen napatuksi työtason päältä – alkoi Anubis siivota yhteen otosta syntynyttä sotkua. Pandoran ilmestyessä silloin keittiöön, hyvin todennäköisesti hetki sitten kuulunut meteli oli saanut naisen huomion myös osaksensa. Esitetty kysymys oli lyhyt ja selvä, mikä kuitenkin jätti kaiken avonaiseksi. Pandoran odottaen Anubiksen selitystä, jota mies ei kuitenkaan heti lausunut sillä vielä niin paljon omanlainen viha ja pettymys kiristivät mieltä että tämä voisi katua jotakin sanomaansa. Ajatusten saadessa lopulta äänen itsellensä, Pandoran kuullen vastauksen kysymykseensä. Keittiön ilman tuntuen sen hetken aikaa jäätävän kylmälle.

Laihojen sormien onnistuen tarttumaan ranteen ympäriltä, riuhtaisi käsi itsensä automaattisesti vapaaksi. Eteenpäin vievien askelien pysähtymättä vaikka perässä tuleva yritti saada puhuttua ympäri. Michaelin lopulta pysähtyessä, kääntyi tämä vilkaisemaan Eveytä ja jääden katsomaan toista. Eveyn viimeisen lauseen tavun voiden vieläkin kuulla ilmassa. Huulten erkaantuen aavistuksen toisistaan kuin nuorukainen olisi halunnut ja yrittänyt sanoa jotakin, mutta turhautuneena tämä joutui alistumaan sen faktan edessä - ettei kyennyt puhumaan sanaakaan sinä hetkenä. Lankkujen narahtaessa uudemman kerran kun eteenpäin vievä askel tuli otetuksi. Michaelin tuntien silloin hengityksensä muutuvan paljon raskaammaksi kuin jokin olisi alkanut painamaan itsepintaisesti rintakehää sisään. Nuorukaisen ehtien ottamaan kolme askelta, joidenka jälkeen jalat antoivat viimein periksi. Käsien hakeutuen vaistojen johdattamana keskivartalon seutuville kuin krampit olisivat yhtäkkiä lyöneet koko kehon lävitse. Silmien puristautuen taistelusta huolimatta kiinni. Hikihelmien alkaessa kerääntymään kasvoille ja kaulalle. Selvän kohtauksen raadellen nuorukaista sinä hetkenä. Voimakkaan krampin pakottaen taipumaan kaksinkerroin, purskahti verta uloshengityksen mukana.

Isän huudon alkaessa kuulumaan lähettyviltä, tämän kutsuen tytärtänsä nimeltä. Yrittäen etsiä toisen olinpaikkaa keittiöstä lähtemisen jälkeen. Peläten väkisinkin kokoajan pahinta.

Käden tullen oletetusti sysättyä pois matkan tieltä, kuunteli Michael siltikin tytön sanat. Tuon pysähtyessä viimeinkin kohtasivat katseet ensimmäisen kerran kunnolla, saaden Eveyn puraisemaan huultaan. Pojan selvästikin yrittäen selvästikin puhua, lausua jotain tiettyä mutta ei saanut myrkyn takia sanaakaan äännettyä, näytti tuo hetkellisen sekunnin ajan turhautuneelta.
Demonin tehden mieli naurahtaa vanhemmalle, mutta sen sijaan että olisi antanut sen pienen heleän äänen tulla julki, katsoi tämä vakavana takaisin.
Michaelin kääntyessä jälleen ympäri samassa aikomuksena jatkaa matkaa. Kuitenkaan pääsemättä kauas. Jalkojen pettäessä odotetusti alta, kiiruhti Evey ensimmäisenä tuon vierelle auttamaan.
Käsien tullen kietoutuneeksi toisen ympärille varoen, korvien samassa välittäen kuuloonsa isänsä huhuilun lähettyvillä. Verta päätyen jälleen tytön käsille, saaden silmät puristumaan inhosta kiinni, tämän varoen kaikin tavoin ettei itse oksentaisi siihen paikkaan.
Huulien huudahtaen isäänsä rauhallisesti apuun vaikka silmät olivatkin kiinni ja pienen hädän haluten tuoda itsensä julki, sai tyttö piilotettua paniikkinsa hyvin rauhallisuutensa taakse - tosin vaivoin.

Katseen viimein tavoittaen isänsä oman, tulivat huulet raottuneeksi edes sen verran että ne saisivat muodostettua hiljaisen avunpyynnön, jota hädin tuskin kuuli.

Kuullessaan Eveyn värähtelevän äänen vastaavan takaisin – kääntyi isä kannoillaan nopeasti tyttärensä olinpaikkaa kohti. Eteiskäytävässä avautuvan näkymän saaden vanhemman pysähtymään sekunnin ajaksi paikoilleen, vain sen hetken ajaksi kunnes temperamenttisuus ja johtamistaidot ottivat tilanteen haltuunsa. Anubiksen polvistuen tytärtänsä vastapäätä. Eveyn taistellen sinä hetkenä selvästi itsensä kanssa ettei antaisi omille tuntemuksilleen valtaa. Katseen kohdistuessa nuorukaiseen synkistyi silmien katse tummemmaksi. Michael oli lopettanut kouristelemisen, rintakehän pysyen liikkumattomana. Anubiksen voiden vain toivoa sinä hetkenä että Pandora olisi hänen jäljessään. Eveyn tähden. Isän kehottaen tytärtänsä perääntymään kauemmaksi ja pitämään silmänsä edelleen kiinni. Vanhemman käsien asettuen päälletysten nuorukaisen rintakehälle, tasaisten painallusten alkaen iskemään rintakehää tarpeeksi alas. Toistosarjojen seuratessa toisiaan uudelleen ja uudelleen, nuorukaisen pysyen elottomana. Nielusta kohonneen veren etsien tiensä suupielen kautta ulos, tuon punaisen nektarin valuen pään vierelle pikkuhiljaa laajenevaksi lätäköksi.

Anubiksen lopettamatta pelastamisyritystään vaikka sinä hetkenä teko vaikutti hävitylle. Tilanteen tuoden mieleen muistikuvan miehen omasta nuoruudesta, jolloin tämä oli yhtälailla yrittänyt pelastaa ryhmänsä jäsentä, ystäväänsä. Karu vuoristo, monsuunisade… ystäväsi makaamassa maassa verissään… ajan kanssa kilpaa taisteleminen… minuutti minuutilta… kunnes pitkän taistelun jälkeen huomaat häviäväsi.
”En tiedä kuuletko minua, mutta pyydän silti; palaa takaisin. Tule takaisin, Michael. Sinä et voi etkä saa vielä lähteä.”
Hiljaisen äänen lausuen pyytävästi. Kovan ulkokuoren säröillessä. Anubis pyrki olemaan vahva Eveyn ja Pandoran tähden, mutta tuossa hetkessä sai hän taas muistutuksen – etteivät kaikki tapahtumat olleet eivätkä voineet olla pelkästään hänen käsissään. Terävän yskänpuuskan alkaessa jo kuristamaan kurkun seutuvilla, voimien loppuessa myös uhkaavasti käsivarsista.
”Haluat kysyä minulta jotakin… kysy siis.”
”Tiedät kyllä mitä haluan sinulta kysyä.”
”Toteutan toiveenne... jos toteutatte omani.”
”Palauttakaa hänet takaisin, pyydän.”
”Elämä kuolemasta... Kuolemasta elämä...”
”Tuhkaa… ja … varjoja…”
Niin aluksi voimakkaiden painallusten hiipuessa. Käsien kohottautuen vastahakoisesti pois, toisen käsistä laskeutuen suoraan pään vieressä lepäävään verilätäkköön, johonka nuorukaisen elämänvoima oli hiipunut. Katseen laskeutuen luovuttaneena alas. Hampaiden purren alahuulen sisäpintaa voimakkaasti. Anubiksen voiden sinä hetkenä tehdä enää mitään muuta kuin pakottaa itsensä kokoamaan sisimpänsä ja olemaan tukena perheellensä. Katseen ehtien kohottautumaan Eveyn ja Pandoran suuntaan kun terävä henkäisy kuului nuorukaisen suunnalta, tämän vetäen nopeasti keuhkonsa täyteen ilmaan kuin olisi joutunut pidättämään hengitystään useita minuutteja. Helpottuneen henkäisyn karaten väkisinkin vanhemman huulilta. Anubiksen laskien katseensa takaisin Michaeliin.

Isän löytäessä tiensä paikalle, ennenkuin tyttö edes kerkesi sanomaan mitään muuta oli toinen jo asettunut omalle paikoilleen, pyytäen tytärtään peruuttamaan taaksepäin pois tieltä.
Eveyn nousten maasta käskettyä ja ottaen muutaman peruutusmaisen askeleen vaikkakin jäi suoraan näköetäisyydellen. Haluten seurata koko tapahtuman kulun alusta loppuun asti.
Tilanteen jatkuessa samana ties kuinka kauas, oli Pandorakin jo astellut perheensä luokse, Eveyn ollen nopeasti kietotunut kädet tuon ympärille halausmaisesti, mielen jo odottaen itseasiassa pahinta.
Demonin kuullen selvästi kuinka isäkin alkoi muuttua loppua kohden epätoivoiseksi mitä kauemmin elvyttämisessä meni, Pandoran seuraten miehiä maassa hiljaisesti, toivoen ettei Evey vain vilkaisisi taakseen sillä hetkellä.

Viimeinkin miehen itse luovuttaessa, kuului verilätäköstä lätsähdys kun Anubis laski vielä äsken poikaa yrittäneen elvyttää kätensä siihen. Miehen näyttäen turhautuneelta tilanteeseen.
Kerkesi tuo vain hieman nostamaan katsettaan kaksikkoon hieman kauempana kun kuului jotain ylimääräistä Michaelin puolelta.
Henkäisy. Evey kääntyen ympäri ja katsoen poikaa ja isäänsä hämmentyneenä, vaikka olikin iloinen kun toinen oli saatu pelastettua. Juuri ja juuri. Helpottuneen henkäisyn karaten varmasti kaikkien huulilta jokaisen tajuttua toisen olevan kunnossa tai no, ainakin elävien kirjoissa.
"Saanko käydä...?" Pandoran korvan juuressa kuuluen hiljainen kuiskaus tyttäreltään, johon nainen kerkesi nyökkäämään ennenkuin toinen edes kerkesi sanomaan lausettaan loppuun. Äidin tietäen ettei verennäkeminen ja haistaminen tehnyt hyvää Eveylle.
Tytön lähtien ripeästi kohti kylpyhuonetiloja, tuli nainen itse Anubiksen vierelle avuksi pojan kanssa "Teit hyvin pelastaessasi hänet" Pandoran jos jonkun tietäen ettei Anubis varmasti kovin mielellään pelastaisi sellaisen ihmisen henkeä, joka on ollut samaisessa salaliitossa kuin he itse. Salaliitossa joka aina uhkaa rikkoa kaikkien elämän pienellä harkitulla liikkeellään.

Sormien kohoten varoen koskettamaan toisen kasvonpiirteitä, ennenkuin olisi aika viedä Michael takaisin hoitohuoneeseen lepäämään ja hoidettavaksi jälleen kerran kuntoon.

Elämän henkäys oli viimein kuulunut nuorukaisen verisiltä huulilta vaikka aivan hetki sitten tilanne oli näyttänyt kaikin puolin toivottomalle. Michaelin yrittäessä nousta istumaan helpottaakseen omaa hengittämistään ojensi Anubis jälleen kerran toiselle auttavat kätensä, joista toinen oli nuorukaisen omaa verta täynnä. Isän erottaen sivusilmällään tyttärensä poistuvan kiireesti paikalta, etääntyvien askeleiden edeten mahdollisimman suoriksi lähimpää kylpyhuonetta kohti, minkä ovi avautui ja sulkeutui nopeasti. Oli ikävää että Evey joutui kärsimään noin paljon verta nähdessään, mutta heikkoudessa oli hyväpuolikin; Evey ei toivon mukaan koskaan valitsisi isänsä ja äitinsä menneisyyden jalan jälkiä.

Pandoran auttaessa miestään viemään Michaelin takaisin toipumaan – pyörivät naisen lausumat sanat miehen ajatuksissa. Anubis oli pelastanut nuorukaisen hengen, mutta joutuisiko hän katumaan tekoansa joskus tulevaisuudessa. Hopeisen katseen katsoen tuota tutkimuspöydällä makaavaa nuorukaista.
Kuka sinä oikein olet, Michael? Yksinkertaisen kysymyksen toistaen itseään ajattelun keskellä. Kuka tahansa samanikäinen ei olisi onnistunut pakenemaan salaseuran alaisuudesta hengissä, mikä teki tuosta nuorukaisesta kiinnostavan omalla tavallaan. Ehkä Anubis voisi yrittää alkaa luottamaan toiseen… aikanaan… tai ei milloinkaan.

Viikon kuluessa eteenpäin olivat myrskyt myös rauhoittuneen maalaisalueella, talven tehdessä tuloaan pohjoisesta. Aamuisin maan ollen selvän kuuran peitossa, mutta lunta ei ollut vielä satanut taivaalta. Michael oli toipunut verenhukasta, mutta haavan paraneminen otti oman aikansa. Äänihuulten ollen myös entisellään, kiitos siitä Pandoran valmistamalle juomalle, joka kumosi myrkyn vaikutusta elimistössä. Puhuminen oli siis taas mahdollista, mutta siltikään Michael ei puhunut paljoa kuin melkein vasta jotakin kysyttäessä. Nuorukaisen kyeten soluttautumaan huomaamattomaksi niin halutessaan, minkä seurauksensa Anubis oli saanut pari kertaa ylimääräistä sydänhierontaa kun oli luullut olevansa jossakin huoneessa yksinään. Michaelin ulkoisen käyttäytymisen vaikuttamatta millään tavoin uhkaavalle, tämän auttaen kotitöissä vammoistaan huolimatta ja puhutellen ystävälliseen ääneen sävyyn talon asukkaita – jos nämä ottivat puhekontaktin nuorukaiseen. Toisesta voimatta uskoa millään tavoin tämän kuuluneen salaseuraan, joka teki kaikkensa omien päämääriensä saavuttamiseen.

Pandoran valmistaessa päivällistä – auttoi Michael tätä keittiössä. Anubiksen tehdessä ulkona pihatöitä saapuvaa talvea varten samalla kun odotteli Eveyn saapuvan koulusta vaikka tuota viimeistä lausetta mies ei myöntäisi ääneen. Isä oli ehkä jyrkkä tyttärellensä, mutta oli myös suojeleva toista kohtaan. Olihan Evey hänen ainoa lapsensa ja sitä enemmän rakas. Kissan puolestaan istuskellen ulkoportailla ja tapittaen keltaisilla silmillään miehen tekemisiä – eläimellä olematta missään vaiheessa aikomusta mennä kastelemaan tassujaan.

Viikon kuluessa nopeasti, oli Michael saanut puhekykynsä Pandoran ansiosta ja Anubis jopa osasi luottaa toiseen -edes sen verran ettei mies ollut hyökkäämässä pojan kimppuun kokoaika, Eveyn taas ollen parantunut täysin flunssasta ja palannut kouluun joka oli ollut sitä samaa kuin siihenkin asti: massaan sulautumista erikoisista kouluvaate muutoksesta huolimatta. Sen onnistumatta koska jokainen koulussa tunsi jokaisen, tosin ryhminä. olivat rikkaat ja "nuket", komeat ja suositut, nörtit, "muut alalajit" sekä tietenkin hylkiöt sekä erakot.
Eveyn kuuluen näihin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, vain sen takia koska oli mennyt ensimmäisenä päivänä sanomaan eräälle rikkaalle pennulle ettei häntä kiinnostanut jatkuva itsekritiikki kun sille ei ollut syytä. no, vastaus ei selvästikään ollut se parhain vaihtoehto.
Koulun olematta liian pieni tai liian iso, vaikkei oppilaita virtasikin sisään kahdesta eri kylästä, asuinpaikasta riippuen tietenkin. Kellon kertoessa oppilailla että olisi jälleen raastavan mutta opettavaisin oppitunnin aika, käytävän tyhjentyen vähitellen mutta hyvin nopeasti. viimein käytävien ollen tyhjentyneet kokonaan jokaisesta oppilaasta.

Kotona taasen tilanteen ollen rauhallinen niinkuin itseasiassa koko se viikko olikin ollut pelkästään, Pandoran ja Anubiksen onneksi sekä tietenkin Michaelin jonka haavat täytyisi saada vielä hoidettua kuntoon.
Kaksikon työskennellen keittiössä ja Anubiksen taas pihalla tulevaa talvea varten, oli demoni yrittänyt luoda keskustelua vaikkakin tuloksetta. Tilanteen ollen yhtä hankala kuin silloin kun hän oli tavannut Anubiksen ensikerran. Puhui vain puhutellessa, jos sitäkään.
Demonin huokaisten viimein ja kääntyen toista kohti "haluaisitko mennä kylään tänään hakemaan Eveytä baletista?" Hänen viimein kysyen toiselta, pienen hymyn kera tietäen kysymyksen olevan hieman outo mutta Anubis olisi kuitenkin unohtanut jälleen kerran tyttärensä harrastuksen joka päättyisi vasta illalla. Pöydän tullen katetuksi kun ruoka vielä kiehui hyvää tahtia kattiloissa vähitellen. Ruskeiden silmien vilkaisten nuorempaa lämpimästi, ennenkuin jalat lähtivät astelemaan pois keittiöstä, kohti ulko-ovea, jonka takana Anubis teki ahkerasti omia asioitaan.

silmien seuraten hetken ajan huvittuneena miestään kissan vierestä, kunnes huulet viimein aukesivat hieman lausuakseen jotain "taisit unohtaa että Eveyllä on tänään baletti?" Lauseen ollen hieman leikittelevä, kulman tullen kohotetuksi hieman kysyvästi.
Kyllä Pandora nyt Anubiksen tunsi ja mitä tuo tunsi Eveystä.
Naisen noukkien kissan syliinsä kääntyäkseen takaisin mutta vippasikin vielä ennen sisälle astumista miehen tulemaan sisälle, ruoan ollen pian valmis.

Veitsen pilkkoessa kasviksia tasaiseen tahtiin – taukosi tekeminen hetkeksi kun kuulo rekisteröi läsnäolijan sanovan jotakin, joka oli kohdistettu selvästi nuorukaiseen. Michaelin siirtäen pilkkomansa kasvikset leikkuulaudan vieressä olevaan kulhoon, minkä jälkeen veitsi tuli lasketuksi työtasolle poikittain. Kielenpäälle kohoten jo kysymys valmiiksi, mutta nähdessään aikuisen naisen hymyilevän omaa viatonta hymyänsä – tulivat sanat nielaistuksi ja kieli muotoili uudet niiden tilalle:
”Jos haluat minun tekevän niin, teen silloin niin.”
Käsien tullen kuivatuksi pieneen käsipyyhkeeseen, joka roikkui vetolaatikon kahvassa. Pienen nyökkäyksen tarkoittaen jäähyväisiä hetken kestäväksi ajaksi. Michaelin kääntyen kannoillaan ja poistui tilasta aikuismaisen tyynesti kuin tämä olisi ollut seitsemäntoistavuotiaan sijaan korkeasti koulutettu sotilas ja sitähän Michael olikin omalla tavallansa. Tämä ei ollut siihen ikään asti osallistunut minkäänlaisiin teinien tekemisiin, viidentoista vuoden iässä Michael oli jo riistänyt hengen ihmiseltä.

Pandoran siirtyessä katsomaan miehensä tekemisiä pihamaalla - oli Anubis sinä hetkenä peittelemässä talon vierustalla kasvavia kasveja, jotta ne eivät paleltuisi pakkasien alla. Päällepäin mies oli pelottavan komea ilmestys, mutta sinä hetkenä tämä oli kuin parahin viherpeukalo konsanaan. Anubis oli elämänsä aikana riistänyt hengen monelta tuhannelta olennolta, mutta kun nyt katsoi tuota miestä ei olisi voinut uskoa tämän menneisyyttä jos sen olisi tiennyt. Pandoran mainitessa Eveyn iltaharrastuksesta – pysähtyi käsien liike sekunnin murto-osan ajaksi. Tumman äänen mainitessa jotakin varhaisesta dementiasta ja sen etteivät kasvit voineet enää odottaa seuraavan yön ylitse joten ne oli suojattava nyt. Kaiken tuon ollen puhdasta selittelyä, jonka tarkoituksena oli kumota se väite että Anubis olisi varta vasten odottamassa tytärtänsä. Päästessään sisälle taloon ja siellä keittiöön – haravoi katse autiota huonetta hetken. Seuraavan kysymyksen tullen suusta automaattisesti:
”Missä Michael on?”

Kylän valojen alkaessa näkymään pikkuhiljaa kirkkaammin edessäpäin laajojen peltoaukioiden jälkeen – hidasti Michael askeleitaan automaattisesti ja vetäisi toppatakin hupun päänsä ylitse. Kyläläiset eivät olleet nähneet nuorukaista aikaisemmin, mutta sekaan kyllä voisi mahtua niitä jotka halusivat nähdä sitäkin enemmän. Salaseura ei ollut saanut varmistusta nuorukaisen kuolemasta, joten nämä olivat viljelleen tarkkailevia silmiä ja kuulevia korvia sinne tänne. Mukulakivillä päällystettyjen katujen kiemurrellessa suuntaan ja toiseen, niitä reunustaen rakennuksista koostuva seinämä, joissa vilisti erilaisia näyteikkunoita ym. Ihmisiä kävellen edestä ja takaapäin vailla minkäänlaista päämäärää, joillakin ollen kiireempi kuin toisilla tai päinvastoin. Michaelin saapuessa lopulta teatterin edustalle, jonka seinään oli lyöty käsin kirjoitettu lappu, jossa luki kiemuraisella käsialalla balettiryhmän harjoitusajat ja sijainti rakennuksen sisällä. Kapean oviaukon johtaessa sisäpihalle lähtivät askeleet viemään pihan poikki, jonka reunustoilla harjoitusryhmien jäsenet oleskelivat taukoa pitämässä. Tupakan hajun kulkeutuen aika-ajoin hajuaistiin. Kuppikunniksi kokoontuneiden ryhmien kääntyen vilkuilemaan tuon oudon muukalaisen perään, jonka kasvoja ei pystynyt näkemään. Tyttöjen supistessa keskenään; ”Kuka tuo oikein on?”

Anubiksen viimein lopettaessa työnsä ulkona, kuului oven käyvän kahdesti ja jääden kaikumaan hetkellisesti tyhjänä tuntuvaan taloon. Pandoran kuullessa ovelta kysymyksen, joka kertoi miehen hämmennyksen siitä ettei poika ollutkaan keittössä auttamassa. "Ehdotin että hän menisi Eveytä vastaan" Vastauksen ollen lyhyt, naisen vilkaisten miestä olkansa ylitse hymyillen, - tietäen kuinka huolissaan Anubis osasi olla tyttärestään pahimman paikan tullen ja kuinka suuret toisen suojelushalut olivat tilanteesta riippumatta.
"Michael on ollut neljän seinän sisällä ja auttanut kotitöissä kunnostaan huolimatta... ajattelin jos pieni ulkoilma ja 'oman-ikäisten seura' olisi mukava vaihtelu" Demonin todeten vielä lisäksi, kääntyen nyt kokonaan miestään kohti kädet puuskassa. Jalkojen ottaessa kaksikon välimatkan kiinni ja käsien kietoutuen varoen miehen ympärille rakastavasti pienen hymyn kera "tiesitkö että puutarhatyöt sopivat sinulle yllättävän hyvin?" Naisen todeten pienesti naurahtaen, ruskeiden silmien katsoessa hopeisia.

Oven avautuessa nyt ties kuinka monennen kerran kun balettityttöjä kirmasi teatreellisesti kimitellen ja nauraen, tupakan hajun tuoden itsensä -liiankin hyvin huoneeseen näiden tyttöjen joukossa.
Kaikkien näyttäen toistensa klooneilta. Samanlaiset vaatteet, puheenaiheet, hiukset, asusteet, ryhmät jopa vaatteiden värien sointuen ollen lähellä toisiaan vaaleina pastilleina aina sininsestä vaaleanpunaiseen asti.
Eveyn siis erottuen tuosta joukosta helposti, liiankin helposti. tällä ollen vain mustat legginssit, vanha iso bändi t-paita, kuulokkeet kietoutuneena kaulan ylitse toiselle puolelle ja jalassa nillkurisukat. Ainoan piirteen joka yhdisti sillä hetkellä häntä ja noita muita ikätovereitaan - ollen vain pakollinen nuttura.
Tytön huokaisten pienesti vilkaistuaan kuluneen kännykän kelloa joka kertoi automaattisesti että tuntia jatkuisi vielä hetken aikaa.
Nuoren neidon kerkeämättä asettumaan paikoilleen tavanomaisesti lattialle kun kuului jo opettajan kutsu takaisin hommiin. Osan tytöistä päästäen harmittelevan voihkaisun ja osan vain ollen hiljaa välittämättä, ajatellen että mitä nopeammin homma saataisiin hoidettua sen nopeammin päästäisiin myös kotiin.
Jokaisen askelten johtaen nyt isolle teatterilavalle, jonka katsomo oli jätetty tahalteen pimeäksi - kaikkien olettaen ettei kukaan tulisi katsomaan harjoituksia.

Oppitunnin kuluen vähitellen kohti loppuaan, tuli se vuoro jolloin opettaja pyysi jokaisen lavalle yksistään koska miespuolisia pareja ei ollut, ja katsoa että jotkut oikeasti harjoittelivat ja osaisivat edes jotain tulevassa esityksessä.
Eräänlainen hiljainen koe-esiintyminen.
Nimien tullen huudeltua yksivuoronsa perään ja jokaisen seuraten sivusta enemmän tai vähemmän mielenkiinnolla jokaisen esitystä. "Evey" Hieman matalan, selvän britti-aksenttisen nimen tullen mainituksi viimein, asteli tyttö pienin askelin keskelle lavaa.
T-paidan tullen heitetyksi syrjään ennen sitä opettajan käskystä ja valkoisen topin paljastuen alta tilalle. Kuulokkeiden asettuessa takaisin korville vaikka taustamusiikki olikin valmiina opettajan puolelta, ei tuo maininnut asiaa. Eveyn vain kereten henkäisemään ja sulkemaan silmänsä hetkellisesti ottaessaan alkuasennon. Mielen sulkien kaiken ympärillä olevan sen hetkelliseksi ajaksi jopa sen taustamusiikin jonka opettaja oli laittanut itse, kuulokkeiden ja tytön oman musiikin täyttäen sen puolen ennen tanssin alkamista.

Harjoitusryhmäläisten esittäessä yksi toisensa jälkeen oman esityksensä – muistuttivat kaikki toisiaan omalla tavallaan. Jokaisen harjoittelijan totta kai pyrkien olemaan toinen toistaan parempia, mutta ahneuden sokeudessaan nämä unohtivat eivätkä edes kyenneet näkemään sen puuttumista; tanssin sielu. Opettajan enemmän nähden askelten oikeaoppisuuden, mitä muuta tämä voisi vaatia sellaisilta jotka pyrkivät kopioimaan toinen toistaan. Eveyn tullessa kutsutuksi lavalle seurasi osa ryhmäläisistä esitystä kuin haukka, valmiina pistämään merkille pienetkin virheet ja toisten taas keskittyen omiin keskusteluihinsa; sinä hetkenä olivat paljon tärkeämpää kuka seurusteli kenenkin kanna ja minkälaiset juhlat oli missäkin tulossa kuin balettiharjoitusten tärkeys. Kenenkään huomaamatta tuota yksinäistä hahmoa katsomon keskivaiheilla. Michaelin katsoen Eveyn tanssia nauliutuneena – jonkun sykähtäen nuorukaisen sisimmässä kivuliaasti. Tuntemuksen saaden hämmennyksen hetkellisesti pinnalle sillä Michael ei ollut koskaan tuntenut aikaisemmin niin. Silmien kääntyessä uudelleen lavaa kohti – häivähti silmien editse sumea kohtaus menneisyydestä.

Teatterilava, lähes samanlainen kuin nyt, mutta katsomo oli täynnä ja lavalla tanssi monta esiintyjää kunnes lopulta nämä perääntyvät ja lavalle ilmestyy vitivalkoiseen pukuun sonnustautunut kaunis nainen, jonka jokainen liike on kuin jumalan käden neitseellistä työtä. Yhden ihmisen tanssin päättyessä ihmiset nousevat seisomaan osoittaakseen suosiotaan. Hurraamisen peittäen allensa aseen laukeamisen. Pienen veripisteen ilmestyen naisen valkeaan pukuun rintakehän kohdille, alueen alkaessa laajenemaan pahaenteisesti. Paniikin vallatessa koko teatterin eikä kukaan juokse ottamaan naista kiinni kun tämä kaatuu lavalle. Hiuksia pitelevän koristeen lentäen lattian poikki. Naisen katsoen jään sinisillä silmillään eturiviä kunnes vereen värjäytyneet huulet liikahtavat viimeisillä voimillaan.
”Älä itke, Michael.”
Pehmeän äänen kuiskaten karheasti.

”No niin tytöt! Rauhoittukaapa kuuntelemaan hetkeksi mitä sanon.”
Vanhemman naisen äänen halkaistessa tiensä alitajuntaan kuin kuuma veitsi voin. Michaelin säpsähtäen väkisin – tämän huomatessa itsensä katsovan edelleen lavan suuntaan, mutta Eveyn ei enää tanssinut vaan nyt koko ryhmä oli koolla ja opettaja antoi näille jotakin ohjeita tulevaa esitystä varten ja kotiharjoittelu ohjeita yksitellen jokaiselle. Käden kohottautuen hieraisemaan silmiä, näkymän säilyen edelleen samanlaisena. Mitä hän oli oikein nähnyt hetki sitten?
Opettajan sanoessa viimeisen sanan, vastasi tämän puheen loppumiseen laiskankuuloinen taputtaminen ennen kuin tytöt lähtivät hajaantumaan kotia tai pukuhuonetta kohti. Michaelin siirtyen odottamaan Eveytä ulko-oven edustalle, sieltä käsin hän huomaisi neidon jos tämä aikoisi kävellä ohitse sillä eihän tämä tiennyt nuorukaisen olevan vastassa.

Tanssin päättyessä, oli Evey näkevinään hetkellisesti pienen hymyn opettajansa kasvoilla, tosin vain murtosekunnin ajan ennenkuin siirryttiin jo seuraavaan tyttöön, joka veti saman kuin kaikki muutkin ennen Eveytä: kopiota jokaikisestä pienestäkin liikkeestä loppuun asti.
Viimein oppitunnin loppuessa ja jokaisen nuorista sipsuttaen opettajan eteen lavalle kuunnellen toisen sanottavan, Eveyn itse ollen hieman kauempana etsiessään paitaansa.
"Evey, jäisitkö viel hetkeksi?" Kuuluen vielä muiden melkein poistuttua taka-alalle pukuhuoneeseen vaihtamaan ja juoruamaan kaikki viimeisetkin asiat loppuun asti, opettajan katsoen tyttöä lavalla pyytävästi. Eveyn vain suostuen hiljaisesti.
"missä opit tanssimaan noin? 15 vuotias ei harvemmin pysty noin täydelliseen tulokseen muita matkimatta" kysymyksen ollen suora, juuri sellainen joka sai selkäpiin karmivaan väkisinkin kolkossa teatterissa.
tytön miettien hetkellisesti vastaustaan kunnes mieleen vain tupsahti se clisheisin ja vähättelivin vastaus: harjoitus. Opettajan naurahtaen vain pienesti nuorelle tytölle ja pudistaen päätään. Olisihan sitä varmasti vaikea uskoa siihen nähden että muut tytöt tuskin edes yrittävät ja matkivat vain toisiaan, ja sitten Eveyn kaltainen hylkiö onnistuu vetämään jotain, -mitä kukaan hänen ikäisensä ei ollut vetänyt kertaakaan sinä iltana.
Opettajan ollen hetken aikaa hiljaa, näyttäen miettivän sanojaan "... sinulla on lahjoja. ainakin intohimo ja rakkaus tanssiin näkyy liikkeistäsi ja kasvoistasi kun tanssit etkä matki toisia... se on hyvä" Eveyn vain kereten luomaan pienen hämmentyneen ilmeen naiselle, ennenkuin tuo kääntyi selin ja toivottaen hyvää loppuu iltaa. Eveyn vilkaisten vielä viimeisen kerran kummastellen taakseen matkalla pukukoppeja kohti.

Pikaisen vaatteiden vaihdon ja ulkovaatteiden päälle pukemisen jälkeen asteli tyttö viimein ulos teatterista muiden ihmisten seassa oli aurinko jo laskenut taivaanrannan taakse, tähtien ottaen paikkansa sen tilalla odottavasti kun kuu teki hiljalleen nousuaan.
Mutta sen sijaan että olisi lähtenyt suoraan astelemaan kotiin yksin ja mahdollisimman nopeasti niinkuin aina ennekin ettei isä huolestuisi, huomasivatkin jäänsinisiksi piilotetut silmät jonkin ylimääräisen tutun odottamassa. Vaikka kasvoja ei näkynytkään, kyllä Evey haistoi jo kauas Michaelin olemassa olon. Askelten johtaen tämän suoraan pojan eteen hymyn kera, käden kohoten hieman ylöspäin tervehdykseksi. Tytön pysähtyessä vasta ollessaan kokonaan toisen edessä, ensimmäisen lauseen ollen ihmettelevästi mitä ihmettä toinen teki täällä ja kuinka kauan tuo oli oikein odottanut?

Päästessään takaisin ulos teatterin lämpimästä sisäilmasta – huomasi ulkoilman kylmettyneen kuluneen ajan mukana. Uloshengityksen höyrystyen kasvojen edessä. Pakkasen kiristyen saapuvan yön mukana. Käsien tullen kohotetuksi suun eteen, jotta sormien iho lämpenisi jotenkin. Katseen erottaessa sivustassa liikettä – lopetti Michael itsensä lämmittämisen ja kääntyi kokonaan tulijan suuntaan. Eveyn tervehtien kuin vanhaakin tuttua ja kysyen perään oliko toinen joutunut odottamaan kauan, mihin Michael vastasi:
”En sen enempää - kuin tässä tilanteessa oli pakko.”
Ystävällisen hymyn vastaten neidolle takaisin, mutta ei aidosti vain sen hetkistä protokollaa noudattaen. Kaksikon lähtiessä kävelemään kylän poikki eivät nämä päässeet puoleen väliin asti kun nuorukainen kiinnitti väkisin huomion Eveyn sen hetkiseen vaatetukseen. Toinen oli selvästi lähtenyt päiväsaikaan liikkeelle, jolloin aurinko oli paistanut paljon lämpimämmin kuin nyt. Michaelin kuullen itsensä henkäisevän astetta raskaammin ja ennen kuin toinen ehti kysymään syytä nuorukaisen pysähtymiseen – riisui tämä päällystakkinsa ja kiepautti sen kyselemättä Eveyn ylle lisävaatetukseksi. Harmaan verkkaritakin jääden lämmittämään nuorukaisen omaa yläruumista.
”Ettet vilustuisi uudemman kerran…”
Michaelin mumisten selityksen nopeasti ja jatkoi kävelemistään. Nuorukaisen vajotessa taas kuorensa taakse. Tämän näyttäen katsovan suoraviivaisesti eteenpäin, mutta todellisuudessa tämä kartoitti ympäristöä jatkuvasti. Kiinnittäen huomion jo aikoja sitten noihin muihin tyttöihin, jotka olivat olleet Eveyn kanssa harjoittelemassa – näiden ilmeistä näkyen selvästi, että opettajan kehut Eveylle olivat kantautuneet myös muiden korviin. Kateuden hohkaten muista selvästi. Michael olisi voinut kysyä mistä muiden käyttäytyminen oikein johtui Eveytä kohtaan, mutta tämä piti suunsa kiinni. Ehkä se oli vain tuon ikäluokan niitä 'juttuja' ,joista Michaelilla ei ollut mitään tietoa.

Eveyn saadessa vastauksen, tosin yhtä robottimaisesti ja palvelijamaisesti kuin ennenkin: kuin Michael vastaisi vain sen mukaan mitä muut halusivat kuulla. Demonin mainitsematta asiasta, pääsi huulien välistä väkisinkin pieni raskas huokaisu senkin puolesta. Kaksikon lähtien hitaasti liikkeelle, tosin eivät he kauaa kerenneet astelemaan eteenpäin kun poika pysähtyi uudestaan tytön hämmennykseksi.
Ollen juuri kysymässä miksi toinen niin teki, sen mitä Eveyn mielestä ei pitäisi tehdä siihen tilanteeseen nähden. antoi takkinsa vaikka tytölle vaikka pakkasen nousisivat varmasti. Eveyn katsoen tuota hieman mököttävästi, käden kohottautuen korottamaan takkia pois päältään "... tarkenen kyllä" Lauseen ollen yhtä jääräpäinen kuin aina ennenkin, sormien tarttuen takista kiinni ja kiskaisten sen pois päältään, yrittäen ojentaa sitä takaisin toiselle.

Matkan jatkuessa, huomasi myös Michael toisten tyttöjen murhaavat katseen nuoremmassa, tuon kuitenkaan kysymättä mistä moinen vihanpito johtui. Demonin murahtaen hiljaisesti tämän kävellen selvästi taka-alalla toisesta. ei sillä etteikö tämä pitänyt toisesta, etteikö tämä olisi halunnut kävellä vieressä ja mahdollisesti edes yrittää keskustella. Sen vain ollen mahdotonta koska Eveystä itsestään tuntui välillä siltä että poika itseasiassa vain kulki tämän kanssa ympäri kyliä vain sen takia koska vanhemmat olisivat pyytäneet saattamaan tämän turvallisesti kotiin. Henkivartija.
"onko... onko sinun pakko käyttäytyä kuin mikäkin palvelija-robotti?" Kysymyksen ollen suora ja yksinkertainen, joka kertoi itseasiassa enemmän kuin tuhat sanaa ja kuva sillä hetkellä Eveyn ajatuksista. "Puhut kun sinua puhutellaan, yrität hymyillä mutta sen takana ei ole mitään aitoa, teet kaiken sen mukaan mitä sinulta pyydetään mukisematta vastaan" Eveyn nielaisten hiljaisesti ja vaikeasti. Kuvailun kuulostaen tosiaankin siltä kuin Michael olisi palvelija "... kun haluaisin sinun elävän kunnolla... näkevän oikean Michaelin joka piiloutuu ulkokuoren alle turvaan maailmaa ja sen pahuutta" Tytön arvellene ttei toinen varmastikaan pitäisi tämän sanoista, ollenkaan.

Neidon silmissä paistoi hetken hämmennys, joka pian muuttui näkyväksi kiukustumiseksi ja tomeriksi sanoiksi. Sen vaihtoehdon sijasta että toinen olisi tyytynyt ottamaan vastaan ylimääräisen lämmikkeen pakkasilmassa – kohosi toinen käsistä kiskaisemaan takin harteilta ja ojensi sen takaisin alkuperäiselle omistajalle. Michaelin ottaen takin vastaan vastaväitteitä sanomatta vaikka ei ymmärtänytkään neidon käyttäytymistä sinä hetkenä. Toisen syyttäen robottimaiseksi palvelijaksi vaikka hetki sitten Michael oli osoittanut inhimillisyyttä toista kohtaan. Hymyn vastaten takaisin kuulemalle, tuon pienen eleen kulissien värähtäen aavistuksen.
”Jos en miellytä sinua tällaisena… en voi tehdä muuta kuin pyytä anteeksi ja jättää asian tähän ennen kuin se muuttuu toisenlaiseksi. Et pidä puhetyylistäni? Älä sitten puhuttele minua millään tavoin että joutuisin vastaamaan sinulle takaisin. Joten… menemmekö?”
Michaelin sanojen kumotessa Eveyn vuodatuksen karkeasti maan tasalle. Pienen käden liikkeen viimeistellen ohiheitetyn kysymyksen matkan jatkamisesta. Nuorukaisen purren kieltänsä ettei ulkokuori murentuisi, mikä johtaisi kiivasluonteiseen puhumiseen. Eveyn sanat olivat tarkoittaneet omalla tavoin hyvää, mutta Michaelin kohdilla se oli huitaisu päin ampiaispesää. Mitä tuollainen pentu voisi vielä ymmärtää hänestä? Ei yhtään mitään.

Eveyn ja Michaelin puuttuessa talosta – oli se laskenut aavemaisen hiljaisuuden tuonne talouteen, jossa sinä hetkenä olivat vain Pandora ja Anubis. Naisen seisoen yön hämärässä keittiössä ja katsoen ikkunasta pihalle odottavasti – ilmestyi Anubis lopulta keittiön puolelle. Miehen seisahtuen hetkeksi paikoilleen nähdessään rakastamansa naisen illan hämärässä valossa, jota keittiön pöydälle asetetut kynttilät valaisivat. Hiljaisten askelien vieden varoen naisen luokse. Käsivarsien kietoutuen omistavasti toisen ympärille, hellän suudelman hipaistessa kaulan sivustaa huomiota hakevasti.
”Näen että olet ajatuksissasi.”
Hopeisen katseen hakien naisen kasvot ikkunan heijastuksesta, joka näytti sinä hetkenä pariskunnan kokonaan. Nuo kaksi olentoa, jotka oli revitty erilleen monen monta kertaa kyyneleiden ja veren kera. Silmäluomien laskeutuen katseen peitoksi. Anubiksen haluten sinä hetkenä tuntea rakkaimpansa kaikilla muilla asteillaan. Nenän pään hipaisten kasvojen sivustaa tutkivasti. Tumman äänen kuiskaten korvan juuressa:
”Kerro minulle…”
Hiljaisen pyynnön kehottaen naista avautumaan omista ajatuksistaan jos tämä halusi tehdä niin.

Michaelin kumoten jokaikisen lauseen jonka Evey oli lausunut äskettäin omalla tavallansa, olisi demonin tehnyt mieli sanoa vielä jotain mutta antoi asian olla. hän tulisi kerjäämään vain verta nenästään siinä vaiheessa mikäli tilanne jatkuisi.
Vanhemman vinkaten kädelleen että he jatkaisivat matkaansa.
Hampaiden tullen purreeksi posken sisäpintaa -ihan vain sen takia että pystyisi jättämään edes osan sanoista pois.
Matkan jatkuen hiljaisuuden merkeissä, kummankaan sanomatta mitään koko sen hetkellisenä aikana. Toisaalta taas, Eveyn tietäen sanoneensa väärin. eihän hän tosiaan voinut tietää toisesta mitään, minkälaista oli elää salaseurassa jotka tappoivat ihan vain rahasta muita, ilman minkäänlaisia kunnollisia ihmiskontakteja tai perhettä.
Silmien painautuen hetkellisesti kiinni kuin miettien vielä monen kertaa, pitäisikö sanoa mitään vai tyytyisikö pitämään suunsa kiinni ihan suosiolla kiinni "... anteeksi..." Katseen kohdistumatta kertaakaan toiseen sinä hetkenä, ainakin näin päällisin puolin näyttäen että tyttö katselisi niitä monia kutsuvia kauppoja mietteliäänä. Hiljaisuuden jatkuessa jälleen kerran kaksikon välillä kunnes pienen hymyn poikasen kohoten huulille pienesti "Oletko koskaan maistanut kaakaota?" Kysymyksen ollen viaton, ystävällinen, ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia joka kertoi siitä että tyttö halusi tutustua toiseen paremmin, muuallakin kuin kotona. Mikäli vain Michael itse päästäisi kuorensa alle. Jalkojen hypellen toisen vierelle hymyn kera "tarjoan sinulle juotavaa, jos vain herra ottaa sen vastaan"

Sydämen saaden muutaman lisä tykytyksen aikaiseksi kun kädet tulivat kietoutuneeksi ympärille tuttuun omistavaan tapaan ja huulien paunautuen kaulalla kerjäten naisen huomiota itselleen.
"aina täytyy säikäyttää..." Demonin murahtaen hieman leikkisästi vihoissaan, kasvojen yrittäen pitää hetkellisesti sen murjottavan ilmeen mutta huulet alkoivat väkisinkin nykiä pikku hiljaa ylemmäksi. Nenän tehden omaa pientä tutkimusretkeä kun miehen itse pyytäessä kertomaan mitä Pandoran päässä liikkui sillä hetkellä.
Naisen miettien hetken aikaa mitä vastaisi kunnes tuli kohautetuksi pienesti olkiaan "joulu on pian.. se on yksi asia. Se miten Evey pärjää Michaelin kanssa koska niin... tiedät kyllä minkälainen tyttö osaa olla välillä" tämän todeten viimeisen asian pienen rykäisyn kera. Niin, molempien vanhempien tietäen varsin hyvin että vaikka Evey osasikin olla hiljaa ja tarkkailla, osasi tämä myös valitettavasti olla itsepäinen ja joskus ei välttämättä ajatellut sanojaan ennen kuin olisi liian myöhäistä. Ja Michael ei ollut tottunut sellaiseen kun ei ollut elänyt 'normaalia' teinielämää koko murrosikänsä aikana joten, saattaisi olla että kaksikko kemiat saattaisivat olla yhtä mahdottomia kuin tuli ja vesi yhdessä. Katseen vastaten miehen omaan ikkunalasin kautta hymyillen. Pään kääntyen hieman rakkaansa kasvoja kohti tulivat päät painautuneeksi yhteen ja silmien sulkeutuneeksi hetkisesti, huulten vain hipaisten pienesti posken karheaa pintaa varoen.

Neidon sanojen ehdottaessa puheen aihetta vaihtavasti lämpimän juomisen tarjoamista ja hetkeksi sisätiloihin vetäytymistä – oli Michael aikeissa vastata kieltävästi ja perustella perään ettei Eveyn kannattaisi viivytellä kauan omilla teillänsä, mutta kun tämä nuorukainen näki neidon viattomat kasvot ja ystävällisen hymyn poikasen punertavilla huulilla – saivat nuo kielen nielaisemaan kielteiset sanat vaikka Michaelilla ei ollut mitään aikomusta tehdä niin. Nuorukaisen kuullen itsensä lausuvan myöntyvästi:
”Hyvä on sitten. Näytä minulle mistä olen jäänyt paitsi.”
Tämän antaen Eveyn asettua oppaan paikalle ja johdattaa sinne minne tämä sitten aikoikin. Kuuraisen maan naristen hiljaisesti kaksikon jalanjäljissä kun nämä vaihtoivat suuntaa kahvilaa kohti, kodinomaisen paikan sijaiten pääkadusta sivummalla. Oven yläpuolelle ripustetun kellon kilahtaessa iloisesti tulijoiden astuessa peremmälle. Pöydän ääreen päästessään ja saadessaan tilaukset eteensä – laski Michael vasta sitten päätänsä peittäneen hupun alas. Tämän katsoen edessään höyryävää kuppia kulmiensa alta selvästi miettivänä. Juomasta kantautuen selvä makean haju ja se sai nuorukaisen nyrpistämään aavistuksen nenäänsä vaikka tämä yrittikin pitää kasvonsa mahdollisimman paljon liikkumattomana. Pitikö tuo ruskehtava neste juoda? Tuo makean tuoksuinen kokonaisuus, joka hyvin todennäköisesti maistui yhtä makealle kuin haisi. Katseen suuntautuen katsomaan Eveytä, yrittäen näkemällä nähdä mitä toinen tekisi sinä hetkenä. Ulkona alkaessa rauhallinen lumisade.

Kuullessaan naisen vastauksen – vivahti lämmin katse miehen silmissä kun tämä avasi ne uudelleen nähdäkseen toisen. Pandoran kääntäessä päätänsä suukottaakseen miestä poskelle – kohottautui toinen käsistä naisen leuan luokse, Anubiksen suudellen rakastettuaan intohimolla ja syvällä rakkaudella. Pariskunnasta voiden sinä hetkenä aistia päällepäin että nämä olivat toistensa täydentävät vastakohdat, kaksi sielua, jotka olivat valmiita uhraamaan toistensa vuoksi mitä tahansa.
Anubis olisi voinut suudella sylissään pitelemäänsä naista vielä pitkääkin, mutta jokin ympäristössä sai kuudennen aistin särähtämään alitajunnassa. Miehen erkaantuen suudelmasta, päästämättä kuitenkaan Pandorasta irti. Etusormen kohottautuen huulten edustalle hiljaisuuden merkiksi. Äänen kuuluessa uudelleen, lattian narahtaen selvästi muualla päin talossa. Hopeisen katseen nauliutuen saman tien kuultua kohti. Käsien irtaantuen hiljalleen naisen ympäriltä. Anubiksen astuen Pandoran ohitse, näyttäen kädellään merkin toiselle, mikä pyysi odottamaan siinä missä nyt oli. Lattian naristen hiljaisesti varovaisten askeleiden alla, Anubiksen pyrkien pitämään jokaisen liikkeensä mahdollisimman huomaamattomina. Käden tarttuen veitseen ja ottaen sen jonkinlaiseksi turvaksi. Seinän takana olevien käytävien ja huoneiden vaikuttaen päällisin puolin aavemaisille, liiankin. Katseen erottaessa yhtäkkiä sivustoilla liikettä varjoissa, mitkä etenivät kuin aaveet konsanaan. Kaiken ollen yhtä nopeasti ohitse... kunnes…
”JUOKSE, PANDORA!”
Varoituksen ehtien tulla huudetuksi, kovan jysähdyksen saaden korvat vinkumaan. Räjähdyksen raastaen talon rakenteita, tulen tarttuen kaikkeen mahdolliseen mistä ikinä kiinni sai.

Michaelin seuraten tyttöä kahvilan sisätiloihin, jossa Eveyllä oli
joskus tapana poikata kotimatkan varrelta, tervehti vanhempi pariskunta tyttöä tiskin takaa ranskankielellä, neidon vastaten hymyillen takaisin.
Pariskunnan kyllä tietäen mitä Evey aikoisi ottaa vaikka hämmensivätkin hieman tuon muukailaisen olemassa oloa, joka ei suostunut ottamaan edes sisätiloissa peittävää vaatekappaletta pois päästään mutta tulivat vain
olkapäät kohautetuksi pienesti kummankaan alkamatta kysylemään sen enempää. eihän se heille kuuluisi loppujen lopuksi kenen kanssa Evey olisi.
Kaksikon istuutuen syrjemmälle tilaa, odotellen tilauksiaan kaikessa rauhassa vaikka Michaelilla näyttikin olevan omat pienet epäilyksensä ideasta ja ylipäätänsä siitä mihin oli saanut päänsä työnnettyä.

Juomien saapuen viimein pöytään asti, ei kumpikaan tarttunut
ensimmäisenä kuppiin Eveyn antaen toisen arvioida hieman eteen tuotua joka lapsen suosikkia, ei Evey voinut olla naurahtamatta huomatessaan pienen nyrpistysmäisen eleen ilmestyneen vanhemman kasvoille.
tuosta huomaten heti ettei kaakaota ollut tullut ennemmin kyllä
maistettua koko elämän aikana. demonin vain huokaisten pienesti vaikka pienen huvittuneisuuden kuuluenkin äänestä "ei siinä myrkkyä ole" hänen todeten hieman rauhoittavasti, tulivat omat kädet tarttuneeksi eteen tuodusta kupista rohkeasti.
Huulten painautuen kupin reunaa vasten, makean juoman päästen elimistöön asti, tytön nyt siirtyessä seuraamaan toista mielenkiinnolla. Huokauksen tuoden itsensä julki "sinusta tosiaan huomaa ettet ole koskaan juonut mitään muuta kuin vettä" leikkisän lausahduksen karaten huulilta, heti perään kohoten hymy joka kertoi ettei tytön sanoista kannattaisi pahastua. Ihan hyvähän se vain oli että osasi olla hieman
epäileväinen joistakin asioista.
Hymyn kuitenkin laskeutuen vähitellen alas, taas normaaliksi ja tytön näyttäen menevän hetkellisesti ajatuksiinsa, tämän selvästikin miettien
jotain. Miten muotoilla sanat. "saanko kysyä jotain?" Eveyn odottaen toisen vastausta oman aikansa
kunnes jo kieli kerkesi muotoilemaan kysymyksen kuuluville "silloin kun hoipertelit sillä tiellä ensimmäisen kerran... miten tiesit, että siellä asuisi joku, joka osaisi hoitaa haavasi? Isän kaltaisia on harvassa tässä kylässä kuten varmasti olet huomannut" Kysymyksen ollen.. niin varovaisesti muotoilta kuin vain oli siinä mahdollista. hopeisten silmien katsoen toisen reaktiota vaikka tyttö epäilikin ettei Michaelin ilme tulisi värähtämäänkään kuulemastaan kysymyksestä. Se vain
oli kysymys, joka oli vaivannut tyttö ensitapaamisesta lähtien
pääsemättä kertaakaan ulos muiden kuultavaksi. Paitsi nyt.

räjähdyksen ollen kuulunut läheisimmille taloille asti kylään,
asukkaiden katsoen hämmentyneinä ja kauhistuneina oranssimaista valoa kukkulan päältä joka toi omanlaisensa pakokauhun kaikille. Jokaisen tietäen kenelle se talo kuului.
Osan juosten valoa kohti niin nopeasti kuin oli mahdollista, yhden tai parin tullen lähettäneeksi hakemaan muita apuun ja viemään sanaa eteenpäin kenenkään tietämättä mitä todellisuudessa oli talon sisällä tapahtunut. Tai tapahtui sillä hetkellä.
Oli Anubiksen varoituksen kuulunut hetkellisesti liian myöhään, Pandoran ollen itse se joka ei ollut kerennyt juoksemaan pakoon mutta ruskeiden silmien silti raottaen silmiään kattoon jota tuli yritti tavoitella liekkien kasvaessa korkeammiksi. Päässä pyörähtäen hetkellisesti naisen yrittäessä nousta ylös maasta, tulivat huulet ensimmäiseksi lausuneeksi miehen nimen.
Nimen toistuen muutamaan kertaan kovemmaksi sitä mukaa kun nainen pääsi takaisin jaloilleen kunnes lausuminen oli muuttunut huhuiluksi. Pahimman jo käyden naisen mielessä. anubis ei ollut enään vampyyri, vaan ihminen joten oli hyvin mahdollista ettei toinen olisi...
Ripeiden askelten ottaen eteenpäin ja silmien haroen tulimerestä miestä - tai ylipäätänsä mitään elonmerkkejä.

Käsien tarttuessa kupista ja kohottaen sen automaattisesti huulten luokse – seurasi Michael kyseistä tilannetta hyvin tiiviisti. Jotakin tuijottaminen olisi voinut häiritä, mutta sinä hetkenä nuorukainen ei ajatellut niin pitkälle – tämä haluten vain saada kaiken tiedon siitä mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi. Michaelin seuraten esimerkkiä perässä. Lämpimän lasin tuntuen mieluisalle ilman kylmettämiä sormia vasten ja kun makea juoma saavutti kielen makuhermot tiesi Michael pitävänsä ja inhoavansa maistamaansa yhtäaikaisesti. Aivojen tietämättä oikein mihin lokeroisi sen hetkisen tilanteen. Eveyn esittäessä silloin aremman kysymyksen julki, mikä oli ilmeisemmin vaivannut neidon mieltä pidemmän aikaa. Michaelin pistävän tuijotuksen parantamatta varmastikaan sen hetkistä kiusaantuneisuutta. Katseen kääntyessä kuitenkin pian ikkunan suuntaan ja jäi katsomaan pimeyteen.
”En tiennytkään… oli minun onneni siis että sinä löysit minut.”
Hetkellisen, illuusiomaisen hymyn pilkahtaen nuorukaisen kasvoilla, jotka heijastuivat sinä hetkenä ikkunalasin kautta. Omanlaisen ilmapiirin laskeutuen kaksikon välille – sen rikkoessa kuitenkin nopeasti kyläläisten äkillinen reagoiminen kun nämä alkoivat selvästi vilkuilemaan tiettyyn suuntaan ja osan jo lähtien sinne päin. Kahvilan väen keskusteluista erottaen yhden pistävän sanan; räjähdys. Michaelin kääntäen katseensa nopeasti seuralaiseensa. Sinä hetkenä tarvitsematta kovinkaan paljon miettiä mistä mahtoi olla kyse ja sen tiesi Michaelkin. Tämän ollen valmiina seuraamaan Eveytä - jos toinen päättäisi lähteä onnettomuuden keskelle.

Räjähdys oli kestänyt vain hetken, mutta silti sen voima oli riittänyt pistämään sisätilat uusiksi ja enemmänkin. Tulen nuollessa seiniä ja kaikkea palavaksi kelpaavaa. Mustan savun muuttuessa tunkkaisemmaksi koko ajan mitä kauemmin aikaa kului. Romahtaneen olohuoneen puitteista kaivautuen lopulta esiin kaksi hahmoa, joista toinen oli syypää räjähdyksen syntymiseen. Asu oli repeytynyt sieltä täältä, mutta katse riitti silti erottamaan punaisen symbolin oikean olkapään seutuvilla. Merkin näkemisen saaden vihan kiehahtamaan uudemman kerran veressä.
”Luovuta, Anubis. Et voi paeta kohtaloasi tai perheesi, jotka tulevat kuolemaan typeryytesi takia.”
Synkän äänen lausuen hupun varjoista tuolle edessäpäin seisovalle ihmisille, joka oli yltä päätä veressä. Hopeisen katseen katsoen naulitsevana takaisin kuin demoni olisi tuijottanut helvetin syvyyksistä. Terän sujahtaen näkyville kaavun kätköistä – salaseuralaisen valmistautuen viimeistelemään tehtävänsä.
”Olet aseeton tällä hetkellä… mitä mahdollisuuksia sinulla voi olla minua vastaan?”
Saman äänen puhuessa uudelleen. Salaseuralaisen vetäisten huppunsa alas – vaatekappaleen alta paljastuen selvästi Anubista nuorempi jäsen; henkilö, joka ei nähtävästi tiennyt kenet oli saanut tappolistalle.
”Aseet ovat vain tiellä.”
Tumman äänen vastaten viimein takaisin, sanojen kietoutuen salaseuralaisen ympärille kuristavan käärmeen lailla, vannoen että toiselle tulisi käymään huonosti ennemmin tai myöhemmin. Sanattoman uhkauksen saaden jäsenen hymähtämään kuivasti – tämän hyökätessä ensimmäisenä. Terävän rusahduksen kuuluessa, veren roiskahtaessa noroina maahan pitkiksi viiruiksi. Nuoremman jäsenen lentäessä kaaressa ilman halki ennen kuin paiskaantui selälleen roinan sekaan. Anubiksen laskien polvensa alas, millä tämä oli iskenyt miestä leukaan.
”Olet joko todella typerä tai varomaton kun otit saamasi tehtävän vastaan.”
Vaarallisen tyynen äänen jatkaen puhumista. Askeleiden pysähtyen seisomaan maassa makaavan vierelle. Anubiksen kyykistyen alas vammoistaan huolimatta ja tarttuen pitävällä otteella toista hiuksista päälaelta. Tumman katseen kohdatessa hopean suoraan edessään. Näkymän ollen pelottava ja kunnioitettava saman aikaisesti. Nuoremman jäsenen tajutessa silloin katsovansa jotakin sellaista mitä ei ollut tiennyt aikaisemmin… tuo mies ei ollut pelkkä rivimies, joka oli pettänyt salaseuran… tämä oli ollut paljon enemmän.
Pehmeän äänen kumartuen kuiskaamaan korvan juureen:
”Rakasta minua, veljeni. Ehkä jumalat antavat joskus meille kummallekin anteeksi - sillä olemmehan vain varjoa ja tuhkaa heidän edessään.”
Rusahduksen viimeistellen lauseen, niska alueen nikamien antaen periksi äkillisen käden liikkeen edessä. Salaseuralaisen vajotessa kuolleena maahan käden päästäessä viimein irti.

Saadessaan viimein vastaukseen kauan mieltä painaneeseen kysymykseen, kohosi huulille vähitellen pieni hyväksyvä hymynpoikanen, nyökkäyksen seuraksi. Kuuman kaakaomukin reunan tullen painautuneeksi huulia vasten uudestaan, tuoden hetkellisen lämmöntunteen kehoon kylmän ulkoilman tilalle.
Kaksikon välien kehkeytyen hetkellisesti hyvin omaperäiseksi hyvässä mielessä, tulivat ne pilattua ulkona tapahtuvalla oudolla liikkeellä.
Ihmisten osoittaen ja katsoen tiettyyn suuntaan, osan lähtien nopeasti liikkeelle samaiseen tienviitteeseen ja jopa kahvilaväen tietäen mistä oli kyse.
Jokaisen korvissa särähtäen sanat tulipalo ja räjähdys, tiesivät Evey ja Michael varmasti kumpainenkin mistä oikein oli kyse.
Sen enempiä ajattelematta tulivat jalat ponkaistuksi ylös mukavalta penkiltä ja jalkojen ottaen automaattisesti juosuaskeleet ulos kahviosta kohti kotia muun ihmismassan mukana.
Inhottavien mielikuvien vallaten mielen kuristavan ahdistuksen tunteen kurkunalueella parantamatta oloa yhtään, pelon tehden tietä järkevien ja rauhoittavien ajatuksien tilalle mitä lähemmäksi tämä pääsi tapahtuma paikkaa.

mitä nopeammin silmät ja jalat kulkivatkin ympäri taloa liekkien keskellä, tiesi myös mieli ettei aikaa olisi riittämättömiin sillä savun alkaen olemaan tummempaa ja liekkien leikitellen jo lähes joka paikassa. Huolen jo käyden yhä pelottavamman todelliseksi, kunnes viimein tulivat jalat päätyneeksi olohuoneen ovelle, naisen nähden näyn, jota tämä ei ollut joutunut näkemään moniin vuosiin. Anubiksen kyyryssä, kaiken sen aiheuttaneen maassa elottomana, miehen ollen itse tyyneyden perikuva ulkokuorisesti.
Siltikään naisen voimatta olla tuntematto kuinka kivi olisi vierinyt pois sydämen päältä nähdessään että toinen oli kunnossa rikkoutuneista vaatteita ja haavoista huolimatta.
Juoksuaskelten ottaen kaksikon välimatkan kiinni ja käden tarttuen samantien miehensä kädestä, otteen kertoen ettei demoni todellakaan aikoisi päästä toista pois vielä. "... Evey tarvitsee sinua vielä pitkään joten älä ole typerä ja jää paikoillesi" Äänen sanoen hiljaisesti toiselle, käden kietaisten miehen kehon toiselle puolelle ja toisen taas asetetuksi kaulan takaa.
Naisen ollen selvästikin valmiina kantamaan toisen ylös vaikka itse ennenkuin koko talo olisi maan tasalla.

Viimein jalkojen tullen pysähtyneeksi mäen päälle, oli Evey jo valmiina juoksemaan palavaan taloon vaikka järki käskikin toista.
yrityksen tullen kuitenkin estetyksi yhden kyläläisistä tarttuen tätä takaapäin kiinni ettei tämä varmana menisi taloon.
Selvästikin suurimman osan kyläläisistä tuntien tytön luonteen -valitettavasti, eivätkä voisi antaa tuon rynnätä palavaan taloon.
viimein käsien irtautuen ympäriltä tytön rauhoituttua edes hetkelliseksi rimpuilusta, miehen ollen varma ettei tyttö yrittäisi mitään. tämän vain istuutuen maahan yrittäen pysyä pois tieltä. Silmien tullen painautuneeksi kiinni ja käsien asettuen suun ja nenän eteen peitteeksi. Tytön haluamatta nähdä liekkejä, kuulla ympärillään tai edes nähdä että joku ihminen tulisi hänen luokseen pahoittelemaan mikäli hänen pelkänsä toteutuisivat.
Päällisin puolin näyttäen siltä kuin Evey olisi pidätellyt itkua, niinkuin tämä itseasiassa yrittikin mutta myös rukoillen ajatuksissaan, että isä ja äiti olisivat turvassa.

Silmien näkemän ja korvien kuuleman lävistäessä Evyn alitajunnan – ei kestänyt kauaakaan kun toinen oli ponkaissut ylös paikaltaan ja rynnännyt ulos, juoksuaskeleiden edeten mahdollisimman suoraviivaisesti mäenpäällä sijaitsevaa taloa kohti. Etenemistä hankaloittaen muut kyläläiset, jotka olivat myös menossa samaan suuntaan. Michaelin juosten Eveyn kannoilla, tämän päästämättä toista missään vaiheessa katoamaan silmistään. Auttaen tarpeen vaatiessa nopeamman reitin löytämisessä massan lävitse ja kun nuoret saapuivat tapahtuman keskipisteeseen oli Michael aikeissa estää Eveytä, mutta joku kyläläisistä ehti ensin. Kaiken tuntuen sekavalle kokonaisuudelle, osan kyläläisistä kauhistellen paikoillaan, toisten yrittäessä sammuttaa alkanutta paloa. Lumisateen hukkuen liekkeihin.

Talon suunnalta näkymättä minkäänlaista liikettä. Epätoivon hiipien hiljalleen jokaisen läsnäolijan alitajuntaan – sen kuiskien korviin pahoja ajatuksia, joissa ei pilkahtanut minkäänlaista toivoa. Michaelin katsoen jähmettyneenä tuota edessä avautuvaa näkymää. Miten tämä kaikki oli mahdollista? Katseen erottaessa liikettä massan sivustalla – kääntyivät silmät salaman nopeasti näkemänsä suuntaan. Minkään erikoisen kuitenkaan vastaamatta takaisin, mutta aivan hetki sitten Michael oli näkevinään kolmihenkisen ryhmän, jotka olivat poistuneet kylään lähteneen massan mukana. Kulkijat olivat saaneet pahan aavistuksen kohoamaan kylminä väreinä selkää pitkin.
”Katsokaa tuonne!”
Yhden kyläläisistä huudahtaessa ja alkaen osoittamaan savun keskelle, josta alkoi muodostua kahden ihmisen ääriviivat. Pandoran tukiessa Anubista pysymään pystyssä kun tämä taas yritti nilkuttaen pysytellä toisen askelten vauhdissa. Adrenaliini ja viha olivat kaikonneet verestä, jättäen miehelle inhimillisen muistutuksen; kylkeen iskeytyneen lasinpalan, jota ei niin vain vetäistäisi irti ilman seuraamuksia.
”Evey, katso tuonne. Vanhempasi… he ovat kunnossa.”
Michaelin kyykistyen neidon tasolle ja koskettaen tätä olkapäästä että toinen kohottaisi katseensa uudemman kerran talon suuntaan. Kyläläisten alkaessa taputtamaan pariskunnan selviytymisen johdosta, noiden vieraiden ihmisten ollen aidosti iloisia ettei uhreja ollut syntynyt. Taputusten äänen saaden Anubiksen kohottamaan katseensa, silmistä nähden ettei tämä tajunnut sen hetkistä näkemäänsä. Tumman äänen kysyen väsyneesti:
”Mitä he oikein tekevät?”
Kysymyksen tarkoittamatta suorasanaisesti tekemistä vaan siihen liittyvää syytä. Mitä taputtamisen aihetta tässä oikein oli?

Silmien ollen suljettuna koko sen ajan, Eveyn tullen sulkeneeksi kokonaan muun ympärillä pyörivän huomaamatta ollenkaan sitä kolmikkoa jonka Michael itse näki. Tytön vain välittäen sillä hetkellä vanhemmistaan.
Minuuttien tuntuen ikuisuuksilta siinä istuessaan kylmässä maassa jonka lumi vähitellen alkoi peittämään, silmien siltikin pysyen tiukasti kiinni vaikka välillä tekikin mieli varmistaa olisiko savun keskeltä näkynyt joku.
Viimein demonin tuntien jonkun asettavan kätensä olkapäälle toivoen tytön nostavan päästänsä liekkejä kohti, tutun äänen kertoen myös että Anubis ja Pandora olivat elossa.
Silmien tullen hitaasti avatuksi, näkyvän saaden tytön kiittimään sitä herraa pilvilinnan yläpuolella, vaikkei hän itse kyllä uskonutkaan jumaliin. Pään kääntyen hieman Michaelia kohti, luoden tuolle helpottuneen hymyn, käden tullen nostetuksi toisen käden päälle hetkisesti ennenkuin Evey nousi ylös kylmästä maasta ja mennen vanhempiensa luokse.

Pandoran naurahtaen hiljaisesti miehensä sanoille, vaikka ne olivatkin totta demonin ei vastannut mitään "voidetaan tuo haavasi kuntoon... käykö?" Naisen kuiskasten hiljaisesti rakkaalleen hiljaisella äänellä, kerkeämättä kuulemaan vastausta kun edessäpäin näkyi kaksikon esikoinen hieman vihaisen näköisenä tämän astellessa vanhempiaan kohti.
Välimatkan tullen otetuksi kiinni olivat ensimmäiset sanat ranskankielellä lausutut lauseet jotka antoivat ilmi kuinka huolissaan tyttöä oli ollut vanhemmistaan, etteivät he saisi säikäyttää noin, lauseen tullen vielä päättäneeksi iso kirosana litannia. Pandoran huokaisten hiljaisesti ja painaen esikoisensa otsalle rauhoittavan suukon joka kertoi etteivät he aikoisi häipyä minnekään. Nyt olisi tärkeintä hoitaa Anubis kuntoon.

Eveyn vilkaisten isänsä kylkeä huolissaan, tyytyen kuitenkin nyökkäämään varoen äidilleen vastaukseksi, kolmikon mennen hieman syrjemmälle, pois muiden tieltä. Anubiksen tullen asetetuksi maahan, Pandoran silitellen miehensä hiuksia Eveyn katsoessa isänsä haavaa paniikinomaisesti. Pandoran huomaten tyttärensä ilmeen ja kertoen tuolle rauhoittavasti että isä tulisi kuntoon. eihän se ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta kun Pandora korjaisi Anubiksen haavoja.
Eveyn tullen käsketyksi menemään Michaelin seuraan siksi ajaksi, totteli tyttö vastahakoisesti tietäen ettei tästä olisi mitään hyötyä mikäli tämä olisi oksentamassa jossain pusikossa veren takia.
Huokauksen karaten naisen huulilta "Saat uuden arven tästä" naisen todeten keveästi pienen rauhoittavan naurun kera, hiuksia silittäneen käden siirtyen hitaasti kasvoille ruskeiden silmien katsoen Anubista.

Eveyn kiirehtiessä vanhempiensa luokse – oli perhetapaaminen aluksi kaikkea muuta kuin lämmin. Lapsen vuodattaen huolestuneisuutensa avoimesti julki. Äidin lopulta kumartuen suukottamaan otsaa ja vakuuttaen kaiken kääntyneen jo parhain päin – ei Michael voinut kieltää itseltään tunnetta, joka pilkisti arasti kovan ulkokuoren alta. Läheisyys, sitä hän ei ollut koskaan saanut kokea – joutuen jäämään tietämättömäksi sen edessä. Jalan ottaen varovaisen askelman taaksepäin. Michaelin katsoen tuota syrjemmälle siirtynyttä kolmihenkistä perhettä, joista jokainen oli sinä hetkenä kiitollinen hengissä selviytymisestä. Pandoran kasvoilla pilkahtaen lämmin hymy vaikka hetki sitten tämä oli joutunut auttamaan rakastettunsa ja itsensä turvaan tulipalon keskeltä. Anubiksen naurahtaen hymähtäen jollekin naisen lausumalle kommentille. Michaelin kääntyen katsomaan ympärillään seisoskelevia ihmisiä, jokaisen heistä kuin katsoen suoraan hänen lävitseen – sillä eihän noista kukaan tuntenut nuorukaista.

Varjona… ihmisten joukossa.
Tuhkaa… joka valuu sormien lomitse jos sitä yrittää koskettaa.

Yksinäisen lumihiutaleen laskeutuen hiljalleen hartialle, tuntui kuin näkymätön vahva käsi olisi koskettanut. Revittyä ihoaluetta, jonka tilalla oli joskus ollut salaseuran symboli, alkaen kihelmöimään alitajuntainsesti. Michaelin kääntyen selin näkemäänsä ja kadoten ihmismassaan. Kyljen alueen haavat muistuttivat läsnäolollaan - ettei nuorukainen ollut vielä kunnossa lähteäkseen, mutta tuon kiellon Michael sysäsi syrjään.

Pandoran saadessa viimein lasin palan ulos kyljestä ja peittäen haavan äkkinäisillä sidoksilla, jotka enemmän koostuivat vaatteista – uskalsi Anubis viimein hengittää vapaasti. Miehen nousten varoen istumaan, mutta vielä voimat eivät antaneet myöten ylösnousemiseen. Hopeisen katseen haravoiden ympäristöä etsivästi, kunnes kohdistui Pandoraan.
”Missä Evey ja Michael ovat?”
Nuorista näkymättä jälkeäkään sinä hetkenä. Isän tuntien sydämensä muljahtavan rintakehän sisimmässä. Huoli omasta tyttärestä kasvaen väkisinkin ajatuksissa - varsinkin nyt kun salaseuran jäsenet olivat lähettyvillä.

Eveyn kävellen sinne minne Michael oli viimeksi jäänyt odottamaan, pojan olematta nyt paikalla toisinkuin olisi pitänyt, tytön päästäen pienimuotoisen huokaisun huuliltaan. tuo pitäisi etsiä siitä ihmisjoukosta...
Isäkään tuskin pitäisi siitä jos poika olisi lähtenyt omille teillensä kun salaliiton jäseniä oli perässä, tuolla oli haava joka ei ollut vielä parantunut ja Evey oli luvannut huolehtia toisesta pahan paikan tullen. tytön lähtien suunnistamaan ominaishajun perässä vaikkakin hitaasti ihmismassan takia.
anteeksipyyntöjen kohoten huulilta vähän väliä tytön pujottautuessa ihmisten vierestä yrittäen löytää katseellaan Michealia. Vielä ainakin tuloksetta.

Haavan tullen viimein korjatuksi vaatteilla, kun kaikki tarvikkeet olivat palaneet talon mukana yrttejä myöten, yritti Anubis nousta istumaan haavasta huolimatta tuli silti keho antaneeksi periksi yrityksestä huolimatta, Pandoran naurahtaen pienesti rakkaalleen miehen ollessa huolissaan kaksikosta.
"Aistin Eveyn ja Michaelin vielä... he eivät ole kaukana" Naisen todeten tuolle rauhoittavasti sama hymy kasvoillaan kun verta tuli pyyhkineeksi käsistä omiin vaatteisiinsa. Yhden kysymyksen kuitenkin kohoten väkisinkin huulille: mitä nyt tapahtuisi kun ei ollut taloakaan?

"Michael!" Kuului pojan takaa, Eveyn viimein löytäessä tuon ja samalla pois ihmismassan joukosta tämän näyttäen tuolle mököttävää naamaa pienesti vaikka tytöstä näkikin ettei tämä ollut tosissaan. Ollen valmiina haukkumaan toisen pystyyn ettei tämä saisi noin vain kadota ja huolestuttaa kaikkia tempuillaan.
Sen sijaan, tytön pystyen näkemään vanhemmasta, ettei tuolla ollut kaikki hyvin. Mököttävän ilmeen tullen lasketuksi huolestuneeksi ja tämän astuessa nopeasti eteen, "Onko kaikki hyvin?" Käden kohoten varovasti toisen poskelle lämpöä kokeilevasti ja sitten otsalle, tytön olevan ensimmäistä kertaa huolissaan toisesta -ainakin niin että toinen näki.
Vaikka tyttö olikin huolehtinut isänsä kanssa pojasta tuon ollessa heikkona vielä verenhukasta ja puhekyvyn saamisesta takaisin, ei tämä ollut sitä näyttänyt mutta oli aina yöllä hipsinyt tuon huoneeseen Michaelin nukkuessa ja varmistanut että tuolla olisi kaikki hyvin. Varmistuttuaan toisen olevan kunnossa, tuli hymy kohonneeksi huulille silmien tullen kohonneeksi toisen omiin "et saisi kadota, huolestun muuten, onko selvä? Sitten etsin sinut vaikka maan alta jotta tiedän ettei sinulla oli mitään hätää!" tämän todeten Michaelille rivakoiden nyökkäyksien kera.

Tutun äänen kutsuessa nimeltä – sai äänenpaino Michaelin pysähtymään ja kääntymään puoliksi ympäri. Eveyn kävellessä nuorukaisen luokse samalla kun puhui ääneen - ettei toinen saisi kadota noin vain. Michaelin tehden mieli kysyä sinä hetkenä miksi toinen vaivautui välittämään. Eihän kukaan ollut tehnyt niin näihin vuosiin asti - niin miksi nyt yhtäkkiä? Huolehtijan osoittautuen kaksi vuotta nuoremmaksi naispuoliseksi henkilöksi, joka ei tiennyt tai osannut edes aavistaa mihin välittämisen kohteensa oli sotkenut kätensä. Kysymyksen ehtien kohoamaan jo kielen päälle valmiina lausuttavaksi, mutta sanat lamaantuivat heti – Eveyn käden laskeutuen koskettamaan Michaelia kasvoihin. Käden ihon tuntuen viileämmälle – kosketuksen tuntuen pehmeälle ja rauhoittavalle, mutta silti se sai väreet kulkemaan salakavalasti kehon lävitse aivan alavatsalle asti. Michaelin itse myös hämmentyen omasta reaktiostaan ja se sai tämän ottamaan automaattisesti pakkia tilanteesta.
”Olen pahoillani. En halunnut huolestuttaa teitä, mutta en halunnut olla tiellä äsken…”
Katseen kääntyen hetkellisesti poispäin Eveyn kasvoista hakeakseen lisäaikaa koota ajatukset uudelleen. Hiljaisen hymähdyksen karatessa huulten lomasta, jotka kohottautuivat illuusiomaiseen hymyyn.
”…Perhe on kuitenkin perhe.”
Sen enempää alkamatta selittämään omaa katoamistaan tai perääntymistä neidon kosketuksen alta – käänsi Michael puheen aiheen toisaalle. Tämän alkaen puhumaan menemisestä takaisin Eveyn vanhempien luokse. Askeleiden lähtien viemään vanhempaa takaisin lähtöpisteeseen, jossa Anubis ja Pandora punnitsivat vaihtoehtoja seuraavaan siirtoon. Talo ei ollut tuhoutunut täysin, mutta tulipalo oli tehnyt siitä asuinkelvottoman. Samaan paikkaan jääminen ei olisi myöskään kovin viisasta sillä nyt salaseura tiesi heidän olinpaikkansa. Olisi taas siis odotettava tilanteen rauhoittumista ja vetäydyttävä syrjemmälle salaseuran silmien alta.

Anubiksen vieden perheensä ja Michaelin kylästä pohjoiseen päin sijaitseville maille, jossa asuinkelvollinen talo sijaitsi. Talo oli aikoinaan kuulunut vanhalle rouvashenkilölle, joka kuollessaan oli lahjoittanut talon lääkäriperheelle kiitokseksi. Anubis ei ollut viettänyt aikaansa kyseisessä talossa pitkään aikaan, mutta tavaroiden, joita ei halunnut pitää silmiensä lähettyvillä, säilyttämiseen se oli käynyt mainiosti. Päällepäin asunto oli sisustukseltaan kuin muutkin, mutta jos eksyi ullakolle; pystyisi sieltä löytämään paljon enemmän, kuten Michael löysi yhtenä päivänä kun tämä siivosi kyseistä tilaa ajan tuomasta pölystä.

Ullakko oli siivottu jo lähes kokonaan ja pian työ olisi valmis, mutta kun pölyhuiska tuli viimein lasketuksi alas ja Michael oli tekemässä lähtöä takaisin alakertaan – pysäytti uteliaisuus nuorukaisen askeleet. Jäänsiniset silmät olivat huomanneet peremmällä seinustalla roikkuvan tumman verhon, joka heilui selvästi ilmavirran voimasta. Oliko kankaan takana vielä ylimääräistä tilaa? Käden siirtäen tuon mustan paksun verhon syrjään. Silmien tottuessa tummempaan pimeyteen erottivat ne lopulta raskaan näköisen kirstun, joka näytti päällisin puolin viattomalle, mutta silti jokin veti siinä puoleensa. Michaelin katsoen hetken löytämäänsä ja pakotti itsensä jo kääntymään tulosuuntaan, mutta lähes yhtä nopeasti tämä oli kääntynyt takaisin ja polvistunut kirstun eteen. Käsien asettuen kannen molemmin puolin, pidätti hengitys itseään väkisin. Ruosteisista saranoista lähtevän vinkaisun kertoen kannen aukenemisesta, tumman varjon siirtyen hiljalleen sisällön päältä pois. Pidätellyn hengityksen karaten keuhkoista, silmien laajentuen selvästä yllättyneisyydestä – uskomatta hetken ollenkaan näkemäänsä. Huulten muodostaen vain äänettömät sanat:
”Ei voi olla…”
Toinen käsistä irtaantuen kannen luota ja siirtyen varoen kirstun sisällön luokse. Yön mustan kankaan tuntuen vieläkin uudelle vaikka se oli varmasti monta tuhatta vuotta vanha, kaikki sen koristukset olivat vielä paikoillaan, hupun reunoja pitkin kulkevan kuvion saaden sormen päät väkisin hikoamaan. Vaatekappaleen vieressä leväten erilaiset suojukset, jotka oli taitavasti valmistettu nahkasta ja metallista. Aseiden levätessä niiden vieressä tarkassa järjestyksessä. Michaelin tunnistaen vaatteiden kuviot automaattisesti. Salaseuran jäsenet eroteltiin toisistaan kaapuihin kirjailuilla riimuilla ja tämä kaapu, joka sinä hetkenä lepäsi kirstun pohjalla, kuului niihin joita salaseuran vanhimmat pitivät.

Muutaman päivän kuluen omana aikanaan hyvin yksilöllisesti, jokaisen sen hetkisessä taloudessa asuvan pitäen kiirettä omalla ajallaan muuton ja siivouksen kanssa sekä tietenkin työt ja koulu kuuluivat myös tähän samaiseen kiireeseen. Jokaisen kuitenkin auttaen toinen toistaan pahimman tullen. Pandoran ja Eveyn hoitaessa alakertaa ja Michaelin jurratessa ullakolla ja alakerrassa vaihtelevasti työnmäärästä riippuen.
Oli alakerran työt myös saatu lähes loppusuoralle, kissan katsoen kummastellen ihmisten jatkuvaa liikkumista huoneesta toiseen ja takaisin, vaikka tuo pieni eläin sattuikin välillä valitsemaan paikan jossa kaikki kompuisivat tuon takia omiin jalkoihinsa.
Eveylle ollen tapahtunut tämä useampaan otteeseen, olivat tapahtuneet päätyneet joka kerta manauksiin ja kirosanoihin, sekä lupaukseen että hän katsoisi tästä edes minne jalkansa laittaisi. Tuon lupauksen ollen toteutumatta kuitenkaan kertaakaan.
Pandoran ollen itse tarkkaavaisempi kuin tyttärensä, oli entisistä salamurhaajan taidoista nopeuden suhteen jonkinlaista hyötyä tämän vain pudistellen päätään Eveyn reaktiolle kun jokin ei meinannut sujua. Kehottaen nuorempaa olemaan varovaisempi, johon oli vain saanut vähättelevän vastauksen joka kerta.
Demonin huokaisten hiljaisesti ja kohdistaen katseensa nyt ullakolle, jonne Michael oli kadonnut alkajaisiksi siistimään hieman ullakkoa, jonne Anubis oli alkuvuosina raahannut kaiken tavaran, joka liittyisi salaliittoon ylös pois Eveyn ja muiden uteliaiden silmistä mikä olikin ollut järkevin vaihtoehto silloin. Nyt sitten Eveykin oli alkanut ihmittelemään räjähdystä, joka kumpikaan vanhemmista ei ollut selittänyt kertaakaan.

Päivän painuessa aamusta iltapäivään hitaasti, asteli Pandora hiljaisin askelin ullakon portaita ylös, valmiina kysymään olisiko toinen valmis ja mitä tuo halusi ruoaksi, sen sijaan tulivat silmät tavoittaneeksi pojan piilotetulla alueella.
Jossa vanhat salaliiton tavarat lepäsivät rauhassa arkun pohjalla. Pienen henkäyksen kohoten huulilta "uteliaisuus taisi viedä voiton?" Nainen kysyi, katsoen pojan reaktiota pienen lämpimän hymyn kera, jalkojen päästen puiselle tasanteelle.
Silmien ollen hetkellisesti kokonaan nuorukaisessa joka vaikutti hämmentyneeltä näkemäänsä, ja ihan syystäkin. Pandoran laskien katsettaan portaiden alapäähän, varmistaen ettei Evey olisi juuri sopivasti alapuolella kuulemassa kaksikkoa "Evey ei tiedä vielä mitään salaliitosta, joten jos olisit ihana ja..." Sormen tullen noustetuksi huulien päälle sanattomaksi merkiksi hymynkera.
Pyynnön ollen varmastikin outo. Miksei muka Eveylle saisi kertoa? No siksi koska Anubis ja Pandora olivat halunneet mahdollisimman normaalin elämän tyttärelleen, eikä ainainen Vanhan liiton pelko olisi hyvä vastapaino sellaiselle.

"Äiti!" Eveyn huudahtaen alakerran puolelta, joka kuului kyllä ullakolle asti, liiankin hyvin itseasiassa demonin kääntyen takaisin portaikkoon päin lähtiäkseen alakertaan.
"Piti vain sanoa että kun olet saanut kaiken valmiiksi niin voitko tulla alakertaan?" Naisen huikkaisten vielä nuorukaiselle ennenkuin tuli kadonneeksi alakertaan auttaakseen tytärtään mahdollisimman paljon kuin mahdollista ennen ruoanlaiton aloittamista.

Käden erkaantuen hitaasti löytämänsä luota ja palautuen takaisin omalle paikalleen – ehti Michael laskemaan kannen puoleen väliin, kunnes aikuisen naisen ääni selän takana sai sydämen hypähtämään kurkkuun asti. Kirstun kannen tullen suljetuksi kerralla alas. Alitajunnan puhuessa sinä hetkenä nuorukaiselle ettei tekoa kannattanut enää peitellä, mutta jokin aavistus kertoi että se mitä silmät olivat nähneet - kuuluisi jäädä näkymättömiin. Pandoran sanoessa ystävällisesti hymyillen ettei tämän tytär tiennyt eikä saisi tietää kirstun sisällöstä – ei Michael osannut tehdä mitään muuta kuin nyökätä kankeasti. Ullakolle johtavien portaiden naristessa lopulta loittonevien askelien tahdissa – uskaltautui nuorukainen vasta silloin hengittää vapaasti. Helpottuneen henkäisyn karaten väkisin huulten lomasta. Pandora oli onnistunut säikyttämään totaalisesti kun oli yhtäkkiä seisonut portaiden yläpäässä ilman että korvat olivat rekisteröineet tämän tulemista. Michaelin päättäen noudattaa Pandoran pyyntöä sillä eihän hänelle kuulunut perheen sisäiset asiat. Mikä eniten vaivasi nuorukaisen ajatuksia; oli Eveyn isä. Tuo hopeakatseinen mies, joka käyttäytyi kaikilla muulla tavoin kuin salaseuraan kuulunut. Ihminen, joka iältänsä oli vain alle neljän kymmenen, mutta silti piilotteli ullakon perimmäisessä syvennyksessä salaseuran vanhimmalle kuulunutta vaatetusta. Miten se oli mahdollista?

Michaelin antaen ajan kulua hetken ohitseen kunnes viimein päätti liittyä takaisin muiden seuraan. Askeleiden johdattaen nuorukaisen ruokailuhuoneen ohitse, minkä oviaukolle tämä pysähtyi nähdessään kuka tilassa oli. Jäänsinisen katseen seuraten vanhemman miehen tekemisiä. Anubiksen seisoen sinä hetkenä selin oviaukolle päin – tämän pysytellen astiakaapiston edessä ja käyden yksitellen sen sisällön lävitse. Liinan käsitellen jokaisen astian huolellisesti lävitse kuin jokainen niistä olisi ollut arvokkain esine mitä mies piteli käsissään. Michaelin katsoen hetken muualle, mutta jokin sai silmät palautumaan takaisin lähtöpisteeseen. Tuo mies, astiakaapiston edessä kuin mikä tahansa tien tallaaja, miten voisi olla…? Etuhampaiden puraisten alahuulta huomaamattaan kovan miettimisen lomassa. Michaelin käyden sinä hetkenä kovaa ei/kyllä sanojen välistä keskustelua ajatuksissaan. Nuorukaisen ollen täysin tietämätön tarkkailevasta silmäparista. Anubiksen näyttäen päällisin puolin olevan keskittynyt tekemäänsä, mutta koko ajan tämä peilasi nuorukaisen olinpaikan astioiden pinnan kautta. Vanhemman kuitenkaan sanomatta mitään mikä olisi kertonut tämän huomanneen toisen läsnäolon.

Ullakolta kuuluen askeleita, jotka kertoivat Michaelin liikkuvan portaikosta alakertaan auttaakseen muita, niinkuin Pandora oli pyytänytkin alunperin. Äidin ja tyttären valmistellen jokaisen makuuhuoneita kuntoon ainakin siihen tilaan että niissä oikeasti pystyi nukkumaan, Anubiksen itse puuhastellen keittiössä astiaston kanssa kiireettömästi niinkuin aina ennenkin.
Eveyn ärähtäessä huulien välistä kun mikään sinä päivänä ei vain tuntunut sujuvan sutjakasti ja ongelmattomasti, toisinkuin Pandoralla, joka yritti parhaansa mukaan rauhoitella vielä kiivasta tytärtään mahdollisimman paljon. Ainakin niin kauan kun vain pystyi.
Pandoran tyytyen ohjastamaan toista sanallisesti, Eveyn ollen joka kerta todennut itsepintaisesti että pystyisi täysin sataprosenttisesti hoitamaan kaiken yksin. Naisen vain ollen hymähtänyt ja pudistellut huvittuneena päätään ennenkuin oli jättänyt tytön omaan rauhaansa kamppailemaan kädentaitojen kanssa.

Demonin päättäen itse että ehkä olisi viimeinkin aika tehdä päivänruoka niinkuin aina normaaliinkin tapaan, askeleiden tullen kuitenkin pysähtyneeksi puolitiehen siihen suuntaan missä keittiösijaitsi, näkymän saaden pienen hämmennyksen aikaiseksi.
Silmien erottaen Michaelin, joka seisoi keittiön oven suulla ja katsoi herkeämättä jotain, jotain joka oli keittiössä sillä hetkellä. Hajusta päätellen kyseisen henkilön olevan Anubis. Pandoran tehden hetkellisesti mieli huokaista ja kysyä pojalta, vaivasiko löytö toista mutta toisaalta, jonkin kertoen että hänen täytyisi ensin puhua Anubiksen kanssa asiasta ennen kuin tulisi kerrottua jotain jota ei enään voisi myöhemmin ottaa takaisin.
"Michael" Pehmeän äänen lausuen jälleen nuoremmalle, "kokeile jos saisit Eveyn hyväksymään apusi makuuhuoneessa, kaikki muut täällä onkin jo lähes hoidettu kuntoon" Pandoran todeten, nyökäten varoen huonetta kohti josta tämä äsken oli ilmestynyt.
Jos vaikka kaikki huoneet saataisiin kuntoon ennen nukkumaan menoa ettei tarvitsisi miettiä olemattomia varasänkyjä.

Pandoran vain luoden toiselle hymynkaltaisen kun Eveyn puolelta kuuluen manauksia siihen tahtiin ettei työ tainnut eristyä pahemmin.
Demonin itse astuen sisään uuteen keittiöön, mutta sen sijaan että tämä olisi mennyt jääkaapille etsimään ruoka-aineksia, sipsuttivat jalat hiljaisesti miehensä taakse. Käsien kierähtäen varovasti lantion kohdilta ympäri rakastavasti ja huulten koskettaen niskan aluetta tervehdykseksi. hiljaisen äänen kehottaen miestä olemaan varovainen astiaston kanssa hieman kiusoittelevasti.

Sillä välin makuuhuoneen puolella, oli Evey vieläkin verhojen ääressä näkyi nuoren neidon kasvoilta selvä turhautuminen kyseiseen työhön. Sen verras kiivas kun tyttö tuossa iässä vielä olikin, täytyi tämän silti myöntää että ennemmin hän olisi sillä hetkellä auttamassa muita töissä kuin laittamassa verhoja huojuvilla tikkailla.
Oli tasapaino meinannut kadota jo enemmän kuin vain muutamaan kertaan, mikä ei todellakaan ollut hyvä juttu vaikka takana olisikin sänky vastassa. Alahuulten tullen puraistuksi ihan vain sen takia ettei enään tulisi manauksia lausutuksi vahingossakaan, vaikkei auttava käsi olisikaan paha-asia sillä hetkellä. Kissan ollen siirtynyt makoilemaan sängylle tyytyväisenä, viirusilmien seuraten kummastellen vaarallisen näköistä menoa tikapuilta kangaspalan kanssa.

Lautasen kupera pinta heijasti hyvin olkapään ylitse tapahtuvan – hopeisen silmäparin seuraten Michaelia, joka sinä hetkenä vielä seisoi oviaukon edustalla kunnes jokin sai tämän kääntämään katseensa ja nyökkäämään myöntävästi. Huulten liikkumisen kertoen nuorukaisen sanovan jotakin, mutta korvat eivät napanneet sanoja. Lattian narisemisen kertoen toisen lähtevän liikkeelle. Astian tullen lasketuksi alas silmien korkeudelta. Hiljaisen, mitään kertovan hymähdyksen kohottautuen keuhkoista – uloshenkäyksen hiipuen kuitenkin kuulumattomiin kun tuntoaisti rekisteröi Pandoran läsnäolon selän takana, naisen kietoen käsivartensa vartalon ympärille ja kuiskaillen pehmein sanoin korvan vierellä että Anubis olisi varovainen astioiden kanssa. Tämän kääntämättä katsettaan toiseen, mutta ulkoisesti hymy pilkahti hetkellisesti huulten seutuvilla.
”Ainahan minä olen varovainen.”
Tumman äänen lausuen vastauksensa rauhallisesti kuin peilityyni vesi, jota eivät minkäänlaiset aallot värisyttäneet.

Käytävän johtaessa pois keittiön suunnalta ja päätyen sinne samaiseen huoneeseen, jossa Evey tasapainoili katonrajassa – pysäytti näkymä nuorukaisen askeleet kuin seinään oven suulle. Ehkä reagoiminen johtui näkymän vaarallisuudesta tai jossakin määrin Eveyn näkemisestä toisenlaisessa valossa – sai se kuitenkin Michaelin lamaantumaan sekunnin murto-osan ajaksi paikoilleen. Aivojen pakottaessa itsensä käyntiin kävi nuorukaisen mielessä tehdä läsnäolonsa jotenkin näkyväksi, mutta kyseinen teko hylättiin saman tien. Evey voisi säikähtää äkillistä ääntä ja silloin tämä voisi pudota tikkailta. Michaelin päättäen liittyä toisen seuraan vähin ääniin – askeleiden vieden tikkaiden juurelle ja kädet tarttuivat tuohon roikkuvaan verhoon, jota Evey yritti saada parhaiden taitojensa mukaan paikoilleen. Michaelin auttaen teollaan tasapainottamaan kankaan painoa enemmän ylöspäin, mikä toivon mukaan auttaisi pidikkeiden asettamisessa. Jään sinisen katseen pysytellen tiiviisti etusuunnassa ja sen tasolla, ylöspäin katsetta suotiin harkinnan varaan sillä näkymä sillä suunnalla… niin. Huoneessa tuoksuen sinä hetkenä jo selvästi Eveyn ominaishaju, joka sai Michaelin tuntemaan olonsa kummalliseksi… ei epämukavaksi tai ahdistuneeksi, mutta silti se sai nielemisen tuntumaan hankalammalle ja kylmät väreet juoksemaan kehoa pitkin, mutta se ei johtunut kylmästä – huoneessa ollen sinä hetkenä miellyttävän lämmin. Mikä hitto häntä oikein vaivasi sinä hetkenä?!
”Oletko kohta valmis siellä ylhäällä?”
Sanojen saadessa lopulta äänen itselleen. Katseen pysytellen kiltisti ikkunassa. Hengityksen hiljentyen lähes äänettömäksi. Koko olemuksen kuin odottaen henkeään pidätellen myöntävää vastausta yläsuunnalta - sillä se toisi toivon mukaan vapautuksen tuosta oudosta tilanteesta ja tuntemuksesta, joista Michael halusi päästä karkuun.

Pandoran naurahtaen hiljaisesti Anubiksen vastaukselle, joka oli kuin maailman päivänselvin vastaus, pudisti demoni päätään pienesti toiselle. Pandoran kierähtäen varoen toisen vierelle, huulten tullen painautuneeksi viimeisen kerran toisen iholle ennenkuin Pandoran oli aika jatkaa omia töitään keittiön puolella. "Evey on kysellyt räjähdyksestä" Demonin todeten sitten, oltuaan täysin varma ettei Evey itse - tai Michael olleet oven takana kuuntelemassa vahingossakaan.
Pandoran silmien pysytellen koko sen ajan omissa töissään leikkuulaudan puolella, vaikka silmät tulivatkin vilkaisemaan ikkunan kautta välillä toista työn lomasta "Pitäisikö meidän hieman... kertoa asioita? Eveyn täytyisi tietää miltä olemme paenneet viimeisen kymmenen vuoden ajan ja mihin valmistautua pahimman paikan tullen"

Eveyn kuulematta kertaakaan sinä aikana että joku olisi astunut sisään auttaakseen tätä, olivat silmät kokoaika keskittyneet kädentaitoihin joita tarvittiin sillä hetkellä enemmän kuin tarpeeksi.
Ainakin Eveyltä, joka sillä hetkellä valitteli mielessään sitä ettei ollut opetellut mitään niistä asioita kuin viikkaamaan sängyn ja siirtämään tavaroita. Äkkinäisen painon pudotuksen kuitenkin saaden sydämen sykähtämään astetta nopeammaksi, tuli pää kääntyneeeksi salamana tikkailta alaspäin jonne Michael oli ilmestynyt.
Tytön katsoen vanhempaa sen hetkisen ajan hämmentyneenä, vaikkei sanonutkaan mitään toisin kuin olisi normaalisti. Neidon vain tyytyen luomaan kasvoilleen pienen hymyntapaisen sanattomaksi kiitokseksi ennen kuin katse kääntyi jälleen keskittyneesti takaisin verhoihin. enään pitäisi vain toivoa ettei tapahtuisi jotain hyvin epämieluisaa tikkaisiin liittyen vaikka Michael varmasti pystyisi nopeille refleikseillään nappaamaan tämän mutta silti... ei sitä koskaan voinut tietää varmasti.

Kaksikon välien olleen jälleen kerran hyvin omaperäiset, kumpikin nuorikoista varmastikin tiesi tämän. Tosin sen sijaan että kumpikin olisi antanut itselleen lupaa ja kohottaa katseensa toisiinsa, tuli ainakin Evey peilanneeksi salakavalasti ikkunan kautta, näkemättä kertaakaan toisen edes yrittävän katsoa ylöspäin.
Eveyn ollen osaksi kiitollinen siitä, vaikka hiljaisuus ja hyvällä tavalla painostava tunne olivatkin toinen asia erikseen. Viimein Michaelin ollen ensimmäinen joka uskaltautui avaamaan suutaan, tyytyi demoni vain nyökkäämään varoen tietämättä mitä oikein sanoa "joo... vähitellen.. ei enään kauaa minkä voit päätellä käsissäsi olevasta kangasmäärästä" hänen lausahtaen hiljaisesti pienen pienen hymynpoikasen kera vaikkeivat hopeiset silmät kohdanneetkaan jäänsinisiä vielä.
Hakasen tullen napsautetuksi viimeiseen asti kunnolla, ei Evey voinut muuta kuin huokaista helpotuksesta että työt olivat ohitse. Tytön kääntäen sitten silmänsä viimein toiseen kiitollisena, jalkojen hipaisten pohjillaan harkitsevasti seuraavaa askelta alaspäin, tämän yrittäen varoa vieläkin etteivät tikkaat kallistuisi vähänkään liian taakse.

"Kuvittelenko vai onko herra hiilipytty jokseenkin hermostunut seurassani kun ei edes katsekontaktia uskalla luoda?" Demonin todeten viimein hiema kiusoittelevasti, tietäen kuitenkin ettei sanoissa ollut mitään järkeä - hänkin tuskin uskaltautui katsoa toista suoraan silmiin
Peläten uppoavansa jäänsinisiin silmiin liiaksi eikä pääsevänsä koska enään pois. Neidon lausuen kuitenkin pian pahoittelunsa ja käden tullen ojentaneeksi toista kohti varoen sanattomana avunpyyntönä pääsemään pois turvallisesti puulattialle.

Veitsen tasaisen nakutuksen alkaessa keittiön puolelta – sai Anubis oman työnsä valmiiksi. Tämän ehtien sulkemaan astiakaapiston lasiovet, mutta ennen kuin kädet ehtivät erkaantumaan kauemmaksi – lamautuivat ne paikoilleen Pandoran sanojen vuoksi. Kertominen Eveylle oli ollut kauan aikaa ajatuksissa, mutta vielä sanat eivät olleet saaneet oikeaa muotoa tullakseen kuultaviksi. Hiljaisen rykäisyn selventäen kiristävää kurkkua. Miehen kasvoilla häivähtäen se samainen hermostuneisuudesta kertova hymy, jonka oli tarkoitus keventää painostavaa ilmatilaa, mutta silti samaan aikaan kätki miehen omat ajatukset taaksensa.
”Lupaan kertoa hänelle kun on aika, mutta ei vielä…”
Lauseen alun alkaen päättäväisen rauhallisella äänen painolla – sen hiipuen varkain kuulumattomiin loppua kohden. Anubiksen nyökäten Pandoralle pienesti – tuon pienen eleen kertoen että tämä aikoisi pitää lupauksensa, mutta tarvitsi siihen lisäaikaa.

Verhon todellakin hiipuessa hiljalleen kokonaan pois käsien otteesta – ehti Michael huokaisemaan ajatuksissaan helpotuksesta sillä nyt auttaminen oli suoritettu ja hän pääsisi perääntymään kauemmaksi tuosta oudosta tuntemuksesta tai niin ajatukset ehtivät uskottelemaan, kunnes…
Eveyn lähtiessä laskeutumaan varoen tikapuita alas – ei Michael voinut erottaa katsettaan toisesta vaikka olisikin halunnut tehdä niin. Neidon todetessa humoristimielessä nuorukaisen oudosta käyttäytymisestä, nieli Michael kuulemansa vaikka yleensä tämä asettui puolustamaan itseään. Hiljaisen anteeksi pyynnön pyyhkiessä lausutut sanat muistista. Eveyn rohkaistuen pyytämään käden eleellä avoimesti apua alas laskeutumiseen, vastasi Michael myöntävästi. Tämän ojentaen aluksi toisen kätensä johon toinen voisi tarttua ja kun askelmia oli kaksi jäljellä asettuivat molemmat kämmenet refleksin johdattamana neidon vyötärölle ja nostivat tämän kevyesti alas lattiatasolle. Michaelin tuntien Eveyn esteettömästi itseään vasten. Neidon ominaishajun kietoen hajuaistin kokonaan pauloihinsa – kutsuen äänettömästi painautumaan lähemmäksi ja hautaamaan kasvot hiuksiin – Michaelin joutuen puremaan kieltänsä ettei olisi tehnyt niin mitä aistit johdattelivat tekemään. Kysymyksen kaltaisten sanojen ehtien kohottautumaan kielenpäälle, mutta sanat lamaantuivat kurkun seutuville kun tarpeeksi terävä rykäisi kantautui kuuluville makuuhuoneen ovelta. Katseen hakeutuen salaman nopeasti äänen lähdettä kohti, sinisen meren kohdaten sulan hopean, jonka kuumuus hohkasi varoittavana takaisin.

Tutun tumman äänen lausuessa:
”Evey, tulisitko auttamaan minua?”
Isän odottamatta tyttärensä vastausta sen ihmeellisemmin vaan kääntyi jo puoliksi menosuuntaan, joka oli sanaton käsky seuraamaan vaikka ei sitä haluaisikaan. Anubiksen laskematta katsettaan kertakaan pois noista kahdesta, varsinkaan silloin kun nämä olivat lähekkäin. Katseen päästäen vasta silloin irti kun Evey irrottautui Michaelin läheltä. Hopeisen katseen siirtyen salakavalasti nuorukaiseen. Katseiden kohtaaminen kesti vain hetken, mutta viesti tuli kerralla selväksi tuolle nuorukaiselle. Liiankin. Anubis kykeni olemaan peilityyni, mutta halutessaan tämä sai viestitettyä katseellaan sen mitä ulkokuori ei päästänyt lävitse.

Sen sijaan että Michael olisi noussut taistelurintamalla vastaan demonin sanoja puolustamaan itseää ja kätöstään, tyytyi tämä olemaan vain hiljaa, saaden demonin jopa hetkisesti hämmentymään itsekin.
Mitä ihmettä tuolle oli tapahtunut? Kysymyksen tulematta kuitenkaan huulien välistä ilmoille, sen sijaan anteeksipyynnön hohkaisten itsensä esille hiljaisesti käden ojennettua hieman eteenpäin. Michael auttaen tämän mukisematta alas, pienen nielaisun tullen laskeutuneeksi kurkkua myöten alas kun kädet tarttuivatkin kahdella viimeisellä askelmalla vyötäisiltä kiinni ja nostaen ylös tulivat kädet asettuneeksi automaattisesti pojan hartioille tukea ottaakseen. Kummankaan päästämättä irti edes silloin vielä kun jalat tunsivat tasaisen puupinnan allaan. Hopean ja jään kohdaten toisensa ensimmäistä kertaa kunnolla silmien kautta, tilanteen kaksikon välillä muuttuen jälleen entistä oudommaksi. Sellaiseksi jota kumpikaan nuorikoista eivät olleet saaneet kokea koko lyhyenä elinikänään.
Eveyn nähden että tilanne vaivasi vanhempaa, vaikkei tuo sanonutkaan mitään, näki toisesta myös että tuo pidätteli sanoja tai tekemisiään kaikin tavoin ettei vain tulisi katumaan myöhemmin päin.

Katseiden irtautuen toisistaan vasta kun huomiota kaipaavan rykäisyn kuuluen oven puolelta ja vieden kumpaisenkin huomion nyt Anubikseen, joka pyysi tytärtään seuraamaan.
Hopeisen katseen tuntuen koko sen ajan iholla epämiellyttävästi vaikka mies olikin jo kääntymässä lähtiäkseen pois. Eveyn otteen tullen irtautuneeksi hyvin nopeasti Michaelista, käsien laskeutuen jälleen normaalisti sivulle. Isän katseen saaden kylmät väreet aikaiseksi kulkemaan selkää pitkin inhottavasti aina niskaan asti.
Ulkokuoren pysyen kuitenkin tyynenä tunteesta huolimatta, Eveyn ottaen askeleita pois Michaelin läheltä kohti isänsä perässä mutta ennenkuin neito oli kadonnut kokonaan oven kaarmista pois näkyvistä, tuli pää käänyneeksi vielä hetkellisesti Michaeliin, tosin vain millisekunniksi.
Demonin katsoen isäänsä pienen hymyn kanssa, kulman kohoten hieman kysyvästi tuota kohti leikkivän virneen kera "isä, tiedät kai ettei sinulla ole mitään hätää sen suhteen että jotain tapahtuisi valvovien silmiesi alla?" Kysymyksen ollen tarkoitettu leikkimieliseksi, tiesi Evey myös jollakin tasolla ettei isä ottaisi sanoja välttämättä kovin leikillä. Ehkä.

Isän ja tyttären siirtyessä syrjemmällä sijaitsevaan huoneeseen, josta oli tehnyt väliaikainen vastaanotto tila potilaille – kehotti tumma ääni rauhallisella painolla nuorta istumaan alas kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille. Anubiksen itse istuutuen tasolle puoliksi, ollen sinä hetkenä suoraan tyttärensä edessä. Vanhemman sanomatta aluksi mitään, käsien ottaen tason päältä pari taitosta, jotka kostutettiin desinfiointi aineella.
”Näytähän.”
Huolehtivan äänen kehottaen isällisesti samaan aikaan kun vapaa käsi kohotti Eveyn kädet, joiden ihoa koristi siivouksesta tulleet naarmut. Taitoksen alkaessa putsaamaan jokaista naarmua yksitellen huolellisesti lävitse.
”Kerrohan… onko minulla syytä huoleen sinun ja sen nuorukaisen suhteen?”
Johdattelevan, mutta päällisin puolin täysin viattoman kuuloisen kysymyksen antaessa itsensä julki. Hopeisen katseen pysytellen rentona alaviistoon ja keskittyen katsomaan käden tekemisiä. Miehen käden tiukentaen otettaan pehmeän salakavalasti, tuon hyvin pienen mitättömän eleen kertoen aihealueen seikkailevan vaarallisilla vesillä. Katseen kohottautuen silloin Eveyn silmiin, katsoen toista kuin ne olisivat voineet nähdä sieluun asti.
”Murehdinko siis turhaan, rakas tyttäreni?”
Sanojen asettuen kysymysmuotoon, mutta rivien välistä luettuna ne oli tarkoitettu selväksi käskyksi; murehtimisen aihetta EI tulisi. Käden päästäen neidon kämmenistä irti, etusormen kohottautuen siirtämään karanneet hiussortuvat korvan taakse. Isän kertoen jokaisella elellään että tämä rakasti esikoistaan syvemmin kuin kukaan edes tiesi ja sen rakkauden eteen tämä oli valmis suojelemaan toista vaikka sitten omilta päätöksiltä tai hairahduksilta. Kämmen vetäytyessä pois, koskettivat sormet hellästi poskea ennen kuin erkaantuivat kokonaan pois ja tarttuivat pöydällä lepäävään pulloon ojentaakseen sen Eveylle.
”Voitko viedä tämän äidillesi. Se tekee ruoasta maistuvamman… tiedä häntä.”
Hymyn piirtyen jyrkille kasvoille. Anubiksen vaikuttaen taas omalla viattomalle itselleen. Hetki sitten hohkaavasta varoituksesta ollen jäljellä vain illuusiomainen muistikuva, joka kuitenkin oli kaivertanut paikkansa muistiin. Isän poistuen huoneesta omille teilleen sen enempää selittämättä minne oli menossa, jättäen vaihtoehdon monelle.

”Mitä helvettiä sinä luulet oikein tekeväsi?”
Lauseen ollen raaka ja yksinkertainen vailla minkäänlaista hienotunteisuutta vaikka sitä ei lausuttukaan ääntä korottaen. Oven sulkemisen ollen piste i:n päälle. Anubiksen kääntyen kokonaan Michaeliin päin, joka vielä oli jäänyt seisoskelemaan sinne samaiseen makuuhuoneeseen mistä tämä koko episodi oli saanut alkunsa. Nuorukaisen vastaten vanhemman katseeseen rohkeasti, kysymyksen saamatta vastausta takaisin. Michael oli ehkä lapsen kengissä Anubikseen verrattuna, mutta omanlaista uhmakkuutta tältä ei silti puuttunut. Ilmapiirin muuttuen kylmemmäksi mitä enemmän aikaa kului. Michaelin ja Anubiksen keskustellen rauhalliseen ääneen sävyyn ettei ulkopuolella olevat kuulisi, mutta todellisuudessa kumpainenkin olisi halunnut tehdä päinvastoin. Kummankin pitäen kulissinsa.

Astellessa tilaan jota Anubis oli alkanut käyttämään potilaiden
vastaanotto tilana, Eveyn katsoen tyytyväisenä ympärilleen sillä välin
kun isä otti muutaman naarmujen puhdistukseen tarkoitetut välineet
esille ja toisen itse istuutuen tuolille. Jäi Evey seisomaan kiltisti
ylös tyytyväisenä pienen hymyn kera.
Käden tullen ojennetuksi ilmman vastaväitteitä isäänsä kohti vaikka isän
ja tyttären silmät olivatkin telkiintyneinä sen hetkisen ajan
tekemisiin. Isän kosketuksen tuntuen hellältä ja turvalliselta, Eveyn
tietäen ettei toisella olisi tarkoitusta vahingoittaa tätä
vahingossakaan.
Anubiksen kuitenkin avaten suunsa ja tuoden ajatuksensa korvien
kuultavaksi, naksahti jokin Eveyn takaraivossa inhottavasti. Hän oli
arvannut isän alkavan tenttimään äskeistä tilannetta omalla kavalalla
tyylillänsä, joka yritti parhaansa mukaan olla yhtä viaton kuten aina
ennenkin.
Eveyn huokaisten pienesti. niin paljon kun tyttö olisi halunnut kertoa
isälleen, ja olisikin varmasti ellei asiassa olisi ollut aivan pienen
pieni ongelma: Evey ei itsekään tiennyt mitä vastata. Isän jatkaessa ennenkuin Evey oli kerennyt miettimään vastaustaan edes kunnolla, pystyi tuon sanajen lävitse lukemaan selvän käskyn jota ei kuitenkaan suotu suoraan lausutuksi. tytön vain nielaisten hiljaisesti ja katsoen isänsä identtisiä silmiä vakavana. Neidon tullen pohdituksi vielä hetkisesti sanojaan, kunnes pää tyytyi hieman vastahakoisesti nyökkäämään.
Otteen höltyen olemattomaksi kunnes kosketus katosi kokonaan käsistä tuli se siirtyneeksi hetkellisesti poskelle ja hiussortuvalle kasvoista loi neito hymynpoikaen isälleen varoen.
Pullon tullen ojennetuksi hänelle ja Anubiksen kehottaen viemään astian äidilleen ruokaa varten, katsoi nuorempi sitä hämmentyneenä.
Käsien kokeillen hölskyttää sitä kuuntelevasti, tullen todetuksi sen olevan nestettä mutta siltikin silmät katsoivat sitä kummastellen kun isä itse nousi paikoiltaan lähtiäkseen.

Hetken ihmetyksen jälkeen, päätti Evey itsekin poistua huoneesta, oven tullen suljetuksi perästä hiljaisesti ja jalkojen johdattaen keittiöön josta ruoan tuoksu oli tulossa ja täytti oikeastaan käytävä alueen.
Pandoran katsoen tytärtään hymyillen tuon astellessa huoneeseen pullon kanssa. Käden ottaessa pullon vastaan Eveyn selitettyä tarkoituksen tyytyi nainen vain hymyilemään takaisin vaikka kysymys kohosikin hetken päästä molempien naisten huulille: "minne Anubis ja Michael olivat kadonneet?"

Ajan kuluessa vähitellen, oli Evey auttanut äitiään koko sen loppuajan ruoan ja kattauksien kanssa, kaksikon puhuen niitä näitä mitä nyt mieleen tuli, Eveyn ollen kertonut isänsä käytöksestä. Pandoran ollen vain nauranut pienesti ruoanlaiton ohessa pään pudistellen huvittuneena päätään.
Naisen jos kenenkään tietäen minkälainen Anubis osasi olla tyttärelleen suojelevaisena. Varsinkin jos toisen sukupuolen edustaja liittyi asiaan.
Pian ruoan ollen kattauksia myöten valmis ja Eveyn tyytyen istahtamaan odottavasti ruokapöydän äärelle. Sormien leikitellen astiastolla odottelevasti.

Vanhemman ja nuoremman, täysin kahden erilaisen sukupolven, käydessä rauhallisen kuuloista keskustelua keskenään, mikä kulissien takana oli paljon tulen arempaa kuin antoi päällisin puolin kuvan – kului pari minuuttia pitkälliseen puoleen tuntiin. Anubiksen tiedostaen ajan kulun koko ajan alitajunnassaan ja kun sen verran aikaa oli kulunut mikä ei aiheuttaisi kysymyksiä – kääntyi vanhempi takaisin ovelle päin ja sanoi olkansa ylitse:
”Toivon mukaan tein kantani selväksi - ettei minun tarvitse toistaa näitä sanoja sinulle uudemman kerran... enää ikinä.”
Viimeisten sanojen ollen viimeinen naulan isku arkun kanteen, jonne vanhempi oli pakottanut nuoremman kätkemään lapselliset ajatuksensa Eveyn suhteen. Michaelin seuraten toista vaiti – taistellen itsensä kanssa ettei avaisi suutansa ja päästäisi niitä sanoja kuuluville, mitkä muuttaisivat tilanteen kulun totaalisesti. Jonkin kuitenkin saaden kielen kantimet katkeamaan. Oliko se Anubiksesta hohkaava vanhempi olemus vai tämän vähättelevät sanat, jotka kritisoivat painokkaasti nuorempaa. Vanhemman miehen ehtien kävelemään metrin päähän ovesta, kunnes askeleet pysäyttivät sanat:
”Sanot menneisyyteni olevan este – jos yritän tuntea Eveytä kohtaan jotakin. Vähättelet minua kun valitsin sen polun minkä yritän jättää taakseni. Luen kyllä sanojesi välistä oikean viestisi… pelkäät että vien tyttäresi sinulta ja sotken hänet salaseuran verkkoon. Ohjeistaa minua mies, joka itse kuului salaseuran vanhimpiin… vai pitäisikö minun sanoa; kuuluu edelleen.”

Kaiken seuraavan tapahtuen melkein parissa vaivaisessa sekunnissa – Anubiksen kääntyen kannoillaan ja parilla pitkällä harppauksella tämä oli uudemman kerran suoraan Michaelin silmien edessä. Yksi käden liike ja nuorukainen oli pakotettu istuutumaan takana sijaitsevaan nojatuoliin. Vanhemman olemuksesta nähden sen hetken aikaa että tämä joutui taistelemaan omaa kiivauttaan vastaan. Hymyn kohottautuen varoittavana miehen jyrkille kasvoille, jossa silmät katsoivat naulitsevasti nuorempaa.
”Sanon tämän vain kerran, joten kuuntele tarkasti…”
Pehmeän silkkisen äänen aloittaen johdattelevasti kuin käärme, joka alkoi kietoutua hiljalleen uhrinsa ympärille ennen kuin soisi kuoleman syleilynsä. Anubiksen kumartuen lähemmäksi, käsien asettuen kummallekin käsinojalle. Vanhemman ulkopuolisen olemuksen olematta missään määrin liian uhkaava, mutta tämän sanat olivat kuin itse myrkky.
”… jos ikinä enää mainitset tuon kuulemani viimeiseen lauseen voin silloin vannoa että puhumattomuutesi palaa takaisin nopeammin kuin uskotkaan. Katso, Michael… kykenen olemaan kuin itse pappisherra hurskaudessaan, mutta paheisiini kuului ja kuulu edelleen maltin menettäminen herkästi tietyissä asioissa ja tämä aihealue on yksi niistä. Mitä tyttäreeni taas tulee… Pysyt hänestä erossa. Yksikin pieni erhe siihen suuntaan ja voin vannoa että silloin tutustut ikävään luonteeseeni. En ole elänyt yli kolmeatuhatta vuotta kuunnellakseni sinunlaisesi itikan ininää korvissani tai vielä vähemmän annan sinun tahrata verilinjani. Haluat suoran vastauksen minulta? Et ole ansainnut tytärtäni tai edes pientä osaa hänestä. Liityit salaseuraan sattumustesi kautta ja eroat siitä jonkin syyn vuoksi… kuinka hurskasta, mutta kasva isoksi. Sinun iässäsi olin saavuttanut paljon enemmän vaikka jäinkin salaseuraan ja voin jo heti helpottaa ajatuksiasi kertomalla ettet tule ikinä yltämään samalle tasolle. Vaikka pelastin henkesi - se ei tee minusta myöntyväistä sinunlaisiasi kohtaan.”
Käärmeen iskien hampaansa uhrinsa lihaan, myrkyn alkaessa etenemään sydäntä kohti jokaisen sykähdyksen aikana. Anubiksen erkaantuen kauemmaksi, edelleen tuo illuusiomainen ystävällisyys kasvoillaan. Vanhemman poistuen huoneesta ja lähtien kiireettömin askelin kohti ruokailutilaa, jättäen jälkeensä nojatuoliin jääneen nuorukaisen, joka alkoi vasta oven sulkeuduttua löystyttää otettaan käsinojien päistä. Sormien ollen painautuneena jokaisen sanan aikana syvemmälle ja syvemmälle – niin että kynnet olivat muuttuneet valkoisiksi. Michaelin huutaen sisäänpäin. Joku toinen olisi voinut luikkia häntäkoipien välissä matkoihinsa, mutta tämä nuorukainen ei kuulunut sellaisiin pelkureihin. Peli oli vasta alkamassa.

Parin minuutin kuluen jopa puoleentuntiin kummankaan, Anubiksen tai Michaelin astumatta kertaakaan sinä aikana keittiöön tai edes kuulumatta sanaakaan joka olisi antanut vinkkiä siitä missä nuo olivat.
Eveyn ollen vielä suht rauhallinen tilanteeseen nähden vaikka arvelikin isänsä yrittävän pelästyttää poikaa äskeisestä kohtauksesta josta isä ei ollut selvästikään pitänyt. Pandoran taas... no vaikka ulkoisesti tämä oli tyyni kuin mikäkin mutta sisäisesti demoni arveli ettei kaksikon välit olleet enään muuttumassa parempaan päinkään enään.
Pahan aavistuksen noustessa pintaan entistä enemmän kun Anubis viimein astui keittiöön normaalisti tyttärensä ja rakkaimpansa luokse, Eveyn itse nousten ylös lähes samantien ja käsien tullen kietoutuneeksi miehen ympärille hymyn kera. tytön yrittäen vielä varmistaa isälleen ettei olisi mitään syytä murehtimiseen hänestä ja Michaelista vaikka sisäisesti toinen kävikin sotaa omista tunteistaan ja arvoista.
Äidin tietäen sen, mutta sen sijaan että hän olisi katsonut tytärtään ruskeat silmät katsoivatkin miestä joka oli hetki sitten astellut viimeinkin seuraksi -ilman poikaa.
Katseen kertoen salakavalasti miehelle oman pikku epäilyksensä siitä mitä tuo oli pojalle tehnyt. Tai itseasiassa kehottanut sen koko puolen tunnin aikana.

Muutaman päivän kuluessa ja viikonlopun koittaessa oli Evey jopa lupautunut tekemään lumityöt isänsä puolesta aamuvarhain jotta olisi helpompi jokaisen kulkea lumessa ennemmin kuin jättimäisissä lumikinoksissa.
Pandoran seuraten tytärtään keittiön ikkunasta aamupalan valmistamisen seasta, pienen hymyn kohoten väkisinkin huulille tämän katsoessa tyttärensä rehkimistä isänsä puolesta ilman taka-ajatuksia. Jokaisen varmasti tietäen että Anubiksen saama haava ei ollut vielä parantunut täysin joten Pandora oli pyytänyt miestään välttämään kaiken maallisen raskaita töitä mutta... sen sitten näkisi ottaisiko mies neuvosta vaarin.
Pian oven käyden kun Evey asteli takaisin sisään pienten jalan kopistuksen kera jottei lumi sotkisi lattiaa. "Sain tehtyä kaiken!" tytön hihkaisten tyytyväisenä itseensä pienen talvipakkasesta johtuvan niiskutuksen jälkeen, kenkien tullen asetetuksi siistiksi seinää vasten.
Villasukilla varustettujen jalkojen kipittäen hyvän tuulisena etsimään isäänsä ja Michaelia rakennuksesta.

Noiden parin päivän lipuessa ohitse omalla painollaan ja arkisilla teoillaan – pystyi niiden ilmapiirissä aistimaan selvän muutoksen Anubiksen ja Michaelin välillä. Näiden kahden jutellen keskenään melkein vasta silloin kun oli pakko ja sekin tapahtui muodollisesti. Voiden melkein sanoa suoraan että kun kaksikko oli yhtä aikaa samassa tilassa – pystyi melkein kuvittelemaan hengityksen höyryävän kylmettyneen ilmapiirin takia. Michaelin kunnioittaen osittain Anubiksen lausumaa varoitusta, mutta aina kun vanhempi käänsi katseensa tai oli poissa näkyvistä – osoitti nuorukainen Eveytä kohtaan avointa ystävällisyyttä ja ehkä jotain muutakin, jonka olisi voinut tulkita ’pilke silmäkulmassa’ - teoiksi. Michael ei itsekkään tiennyt vielä tarkasti mitä tunsi tuota nuorta neitoa kohtaan, mutta antoi silti osan aisteista johdattaa tekemisiään. Kuten tuona yhtenä aamuna kun Evey siirtyi takaisin sisälle lumitöiden jälkeen. Nuorukaisen kävellessä neitoa sattumalta vastaan käytävän puolessa välissä – ojensi tämä toiselle kantamastaan vaatekasasta hartiahuivin nuoremmalle ja sanoi:
”Ettet vilustuisi uudemman kerran.”
Viattoman hymyn piirtyen kasvoille. Michaelin jatkaen matkaansa kaapille, jonne vaatteet oli tarkoitus laittaa. Nuorukaisen näyttäen keskittyvän täysin tekemäänsä, mutta todellisuudessa tämä soi hetkellisiä katseita Eveytä kohti; tahallisesti ja välillä huomaamattaan tahattomasti.

Kynttilän valon alkaessa väreilemään levottomasti – keskeytyi kirjoittaminen lauseen loppuun. Kynän terän pysyen painettuna vanhaa paperia vasten, mutta käsi ei liikuttanut sitä eteenpäin. Tumman punaisen pisaran ilmestyessä yllättäen kirjoitetun päälle. Käden kohottautuen vaistojen varassa huulten luokse, jotka kosketuksen jälkeen värjäsivät kämmen selän tuoreisiin veritahroihin. Joku toinen olisi voinut hätääntyä samaisessa tilanteessa, mutta nyt kaikki tapahtui yllättävän rauhallisesti. Käden laskien kynän omalle paikallensa, minkä jälkeen kirja tuli suljetuksi. Tuolin hiljaisen narahtamisen kertoen ylösnousemisesta ja lattialankkujen narisemisen kertoen tasaisista askeleista, jotka johtivat väliseinän oviaukon kautta makuuhuoneeseen. Askeleiden pysähtyen vain kerran yllättäen kun jokin sai vartalon taipumaan melkein kaksin kerroin, käden tarttuen rystyset valkoisina lähimmäisestä korkeasta tasosta kiinni ettei tasapaino menisi kokonaan. Sängyn patjan myötäillessä painon alla, Anubiksen asettuen selälleen päällyspeiton päälle omalle puolelleen. Kahden tyynyn tullen asetetuksi pään alle helpottamaan hengittämistä, joka sinä hetkenä tuntui jumittavan rintakehän seutuville. Uuden painon hypätessä pian myös sängylle. Kissan tassutellen viattomasti miehen vierelle ja kerjäten huomiota osakseen. Anubiksen voimatta olla hymyilemättä tuolle eläimelle vaikka kipu keskivartalon alueella tavoitteli taas äärirajoja. Käden kohottautuen silittämään kissaa kaulan alueelta, toisen kämmenistä pysytellen vatsalla ja hieroen varovaisin ottein kyseistä aluetta - tavoitteena saada kipu lakkaamaan. Kissasta kuuluvan pehmeän kehräyksen saaden silmät sulkeutumaan puolilleen, mielen yrittäen taistella väsymystä vastaan.

Michael tullessa vastaan käytävällä, kerkesi Evey vain kohottamaan ystävällisen hymyn toiselle ennenkuin sai lämpimän viltin hartioilleen asetettavaksi. Demonin naurahtaen pienesti ja kiittäen vanhempaa hiljaisesti vaikka toisen... huolehtivaisuus olikin hämmentävää.
Kaikkien talossa asuvien ollen huomannut kyllä ettei Anubiksen ja Michael välit olleet enään lähelläkään lämpimiä edes senkään vertaa että nuo puhuisivat toisilleen vapaaehtoisesti.
"Aiot aloittaa koulun jossain vaiheessa? Moni varmasti ihmettelee mikset käy koulua niinkuin muutkin normaalisti" Demonin kysähtäen pojalta sitten ohimennen, pään tullen kääntyneeksi hetkellisesti tuohon päin hymy suin ennenkuin olisi kadonnut käytävän taakse muttei kerennyt ennenkuin äiti kerkesi huudahtamaan keittiöstä pyynnön joka liittyi Anubikseen ja aamupalaan, ymmärsi tyttö hyvin pyynnön tarkoitusperän. Mies pitäisi saada pois neljän seinän sisältä edes aamupalalle. Michael suomien katseiden väreillen selkää pitkin välillä, ei tyttö voinut olla vilkaisematta tuota vanhempaa poikaa välimatkan päästä. Vaikka katse pyrkikin heti pois pakoon heti kun silmät olisivat kohdistuneet toisiinsa kunnolla.
hopeisen ja jäisen katseen kohdaten viimeisen kerran ennen nurkan taakse katoamista. Eveyn haluten löytää isänsä.

Neidon sipsuttaen hiljaisesti vanhempien makuuhuoneeseen josta mies ei ollut poistunut koko aamuna ulos, kävi ensin hellä koputuksen oven pinnassa lupaa pyytävästi ennenkuin käsi tuli laitetuksi automaattisesti jo oven kahvalle. Kahvan painuen helposti alas ja oven avautuen narahdellen, Eveyn suunnitelmien halauksesta mennen pieleen samantien kun tämä näki isänsä makaavan sängyllä kissa seuranaan ja käden silitellen vatsan aluetta.
Tytön huokaisten. Hän oli nähnyt vain yhden kerran isänsä tuossa samaisessa kunnossa ja silloinkin toinen oli vähätellyt tilaansa tyttärelleen jottei tämä olisi huolestunut. Siltikään Evey ei ollut unohtanut sitä ja sitä pahaa tunnetta minkä oli saanut viimeksi näkemästään.
"... Kutsunko äidin tänne?" Kysymyksen ollen lyhyt, huolestunut ja selvä. Isän varmasti tietäen että Pandora osaisi auttaa tuossa tilassa parhaiten. Siitä huolimatta tyttö asteli isänsä vierelle vähin äänin js istuutuen sängyn reunalle. Käden tullen kohotetuksi isänsä oman päälle rauhoittavasti pienen hymyn kanssa. Tytön yrittäen olla kova, vaikka veri tuoksuikin lähellä.

Kysymys, joka oli myös samaan aikaan toteamus, opiskeluiden aloittamisesta – sai nuorukaisen hetkeksi lopettamaan sen hetkisen tekemisensä ja miettimään kuulemaansa. Olihan Michael ajatellut tulevaisuuttaan monen monta kertaa, mutta ajatus koulun penkillä istumisesta kuuntelemassa joidenkin ikäloppujen höpinöitä ei todellakaan lämmittänyt mieltä. Miksi hänen pitäisi tuoda itsensä julki tässä nyky-yhteiskunnassa? Salaseurassa oleminen oli opettanut häntä tarpeeksi ja ne taidot Michael halusi ottaa käyttöön. Nuorukainen ei ollut sanonut ajatuksiaan missään vaiheessa julki, mutta tämä oli jo tehnyt päätöksensä. Kun haavat parantuisivat täysin kyljen alueelta ja voimat palautuisivat sen myötä aikoi Michael jatkaa matkaansa ja etsiä paikkansa yhteiskunnassa sotilaana. Toisin kuin Eveyn isä, joka oli siirtänyt syrjään taitonsa auttaakseen apua tarvitsevia – ei Michael halunnut luopua oppimastaan, jotka oli harjoiteltu hiellä ja verellä kymmenen vuoden iästä lähtien. Hän oli päättänyt osoittaa Anubikselle kykenevänsä olemaan enemmän kuin nyt sillä se mitä Anubis oli sanonut – olivat todellakin onnistuneet takomaan nuorukaisen sielua rautaisemmaksi. Evey mennessä hakemaan isäänsä aamupalalle äitinsä pyytämänä – siirtyi Michael ruokailutilan puolelle. Nuorukaisen kertoen Pandoralle saaneensa aamutyöt valmiiksi ennen kuin siirtyi ruokailupöydän ääreen istumaan ja alkoi kuoria omenasta kuorta pois.

Oven avautuen hiljaisen koputuksen jälkeen – erkaantui kissa silityksen luota ja kipitti tulijaa vastaan. Eveyn kasvojen ilmeestä pystyen sen hetken aikaa lukemaan että tämä oli yllättynyt näkemästään sillä yleensä Anubis oli aamusta lähtien tarmoa täynnä eikä käynyt lähelläkään sänkyä kuin vasta levolle mentäessä. Neidon esittämän kysymyksen kuulostamatta hätääntyneelle, mutta isä kyllä luki lauseiden välistä sen todellisen viestin. Evey ei halunnut nähdä isäänsä siinä kunnossa ja äidin tuominen paikalle voisi parantaa tilanteen nopeasti oikeille raiteilleen. Noin vanhempikin halusi uskoa, kuinka yksinkertaista se olisikaan ollut.
”Tule tänne, Evey.”
Tumman äänen sanoen rauhallisesti, mutta mies pystyi kyllä kuulemaan - ettei äänensä ollut sinä hetkenä täysissä voimissaan kuin yleensä. Tyttären siirtyen isänsä vierelle istumaan ja laskien lähimmän kätensä toisen oman päälle. Vanhemman katsoen toista isällisen lempeästi. Katseen ollen sellainen, mitä Anubis ei yleensä suonut joka päivä. Hetken kuuluen niihin, jotka jäivät muistoihin kun kaikki oli mennyt.


”Oletko jo noin iso? Vastahan opin tuntemaan sinut, mutta silloin oli paljon pienempi ja hauraampi. Pystyin pitelemään sinua sylissäni helposti ja aina kun yritit lähteä karkuun vanhempiasi, ei sinun kaappaaminen kiinni ollut todellakaan hankalaa. Nyt istut siinä vieressäni. Mihin meidän aika katosi? Lipuiko se todella niin nopeasti ohitse? Katsot minua hopeisilla silmilläsi, jotka ovat kuin peilikuva omistani. Näen että olet peloissasi ja yrität taistella sitä vastaan. Älä ole huolissasi, pikkuinen… en moiti sinua vaikka et siedäkään veren hajua tai sen näkemistä. Olet siinä kohdin inhimillinen ja siitä puolesta et toivon mukaan ikinä luovu. En itse pääse kävelemään vierelläsi sinne päiviin asti, joten voin vain rukoilla ja toivoa ettet seuraa jalanjälkiäni, jotka tuuli toivon mukaan ehtii pyyhkimään pois hiekasta ennen kuin lähdet seuraamaan niitä – sillä ne johtavat päämäärättömälle matkalle halki aavikon ja pelkään että se paikka nielee sinut.”


”Äitisi ilmeisemmin lähetti sinut hakemaan minua aamupalalle?”
Isän todetessa tyttärelleen leppoisasti hymyillen sen hetkisestä kivusta ja väsymyksestä huolimatta. Anubiksen nyökäten myöntävästi vaikka ei ollut kuullutkaan neidon vastausta – sillä tämä kyllä tunsi Pandoran, oman rakkaimpansa. Käden kohottautuen silittämään posken seutua.
”Haluaisitko hakea vanhalle isällesi appelsiinimehua keittiöstä? Sen avulla jaksan juosta vaikka koko päivän.”
Viimeisen lauseen tullen heitetyksi tahallisesti vitsinä, joka toivon mukaan keventäisi tunnelmaa ja näin helpottaisi Eveyn oloa. Hymyn ollen piste i:n päälle, mutta kun Evey suostui hetkellisen epäröinnin jälkeen menemään takaisin keittiöön – suli hymy isän kasvoilta ja vaihtui kivun irvistykseksi kun uusi voimakkaampi kipuaalto pyyhkäisi vartalon lävitse. Kylmän hien muodostaen helmiä otsan iholle Anubiksen pakottaessa itsensä nousemaan istumaan sängyn laidalle.
”Kaikki hyvin… olet selviytynyt paljon pahemmastakin. Ota vain rauhallisesti ja hengitä syvään.”
Hiljaisen äänen puhuen ajatukset ääneen korville, jotka toivon mukaan viestittäisivät ne aivoille ja saisivat vartalon taas tottelemaan. Anubiksen suoristaen istumaryhtinsä ja hengittäen parikertaa syvään. Tämä päivä olisi kuin muutkin.

Isän tullen pyytäneeksi Eveyn lähemmäksi, ei tätä tarvinnut kahdesti pyytää. Painon siirtyen hieman Eveyn puolelle tämän istahtaessa isänsä vierelle, loi tämä väkisinkin hymyn kasvoilleen kaksikon vain katsoessa toisiaan.
Anubiksen kysyen tyttäreltään syytä hänen luokse tulemiseen, oli tyttö jo valmiina vastaamaan mutta mies ennättikin itse. Neidon vain nyökäten toiselle hymyillen varoen myöntävästi. Niinhän se oli
Nuoremman tuntien isänsä kosketuksen posken alueella, nousi hymy väkisinkin kasvoille pienen naurahduksen kera kun toinen pyysi tuomaan juomaa vanhalle isäparalle, pudisteli tyttö ensimmäisenä päätään. hän ei olisi halunnut jättää toista yksin, vaikka tilanne tuntuikin ahdistavalta sillä hetkellä veren hajun ja miehen tilan vuoksi. Demonin tuntien itsensä avuttomaksi.

tytön kumartuen hieman isänsä puoleen enemmän ja huulten tullen painautuneeksi toisen karhealle poskelle varoen "ei isä ole vanha vielä" tämän todeten takaisin huulten irtautuessa iholta pienesti ja painon poistuen sängyltä. "Haen sinulle sitä mehua, mutta äiti saa tulla mukaan! ei olisi ensimmäinen kerta kun vähättelet kuntoasi" Tytön todeten hieman toruvasti isälleen, pään vilkaistn tuota olkansa ylitse.
Mököttävän ilmeen pysymättä kauaa kuitenkaan kasvoilla, tästä kuitenkin näkyen että tämä oli hieman vastentahtoisesti lähtemässä, demonin kääntyen vielä viimeisen kerran ympäri isäänsä kohti "olet rakas" ennenkuin ovi tuli asetetuksi jälkeen päin hieman aukinaiseksi.
Askelten johtaen keittiöön jossa Michael ja Pandora olivat vielä, tämän johtaessa suoraan jääkaapille ja siitä lasikaapille. Pandoran katsoen tytärtään oudoksuen "sinä ja valmismehu? Mikäs nyt on?" Tämän todeten naurahtaen, Eveyn katsahtaen äitiään. "Isä." Vastauksen ollen lyhyt, selkeä ja vaikeasti ymmärrettävä mutta Pandoran huokaisusta päätellen tämä ymmärsi kyllä mitä toinen tarkoitti.

Eveyn ollen valmiina lähtemään takaisin, tulivatkin kädet tarttuneeksi lasiin ennen tätä ja suukon tullen painautuneeksi otsalle sanattomana eleenä tämän vievän juoman Anubikselle.
Eveyn päästäen irti lasista epäröiden. Pandoran hymyillen tyttärelleen pienesti ennenkuin lähti nyt itse astelemaan pois keittiöstä, pääsi pieni huokaisun tapainen Eveyn huulilta ja silmien tullen painautuneeksi hetkellisesti kiinni. Tytön näyttäen päällisin puolin tyyneltä, mutta sisältä... olikin toinen juttu. taistelu omia tuntemuksiaan vastaan ja siitä ettei tämä varmana päästäisi kenenkään nähdä heikkoa puoltansa. Ei Michaelin, ei vanhempiensa. Ei kenenkään.

Silmien aueten hitaasti ja ensimmäisenä edes näkynyt henkilö sai väkisinkin hymyn huulille, ilman mitään syytä. "Oletko syönyt mitään muuta kuin omenan?" Neidon kysyen mahdollisimman iloisella äänellä, tämän oman käden haroen ottamaan mandariinin jota hän oli oppinut rakastamaan jo pienenä vanhan miehen ja tuon puutarhan ansiosta. Niinkuin isäkin.
Tuolin tullen vedetyksi taaksepäin ja tytön istuutuen Michaelia vastapäätä, silmien kuitenkaan tulematta nostetuksi toiseen.
Demonin näyttäen ulkoisesti täysin keskittyneen tekemisiinsä vaikka todellisuudessa tämän oli kuin pakko vilkaista toista välillä huomaamattomasti ja tahattomasti "jos... et ole lähtenyt ennen esitystäni niin haluaisitko tulla katsomaan sitä vanhempieni kanssa?".

Askelten viimein saapuessa raottuneelle ovelle, ja nainen avasi sen, katsoi nainen miestään sängyllä huokauksen kera "taisin sanoa sinulle ettet saisi rasittaa itseäsi?" Hänen todeten toruvasti ensimmäisenä ovelta.
Jalkojen astellen toisen vierelle, ojensi nainen tuolle mehulasin.
Anubiksen pystyen ehkä huijaamaan tytärtään rauhallisella olemuksellaan ja hymyllään, - ei se enään tehonnut Pandoraan. Sen verran hyvin hän tunsi miehensä. Käden tullen kohotetuksi toisen kasvoille rauhoittavasti, demonin yrittäen luoda vanhempaan katsekontaktia niinkuin aina ennenkin "saitko taas kohtauksen?" Pandoran äänen kuulostaen rauhalliselta ja lempeältä vaikka silmistä näkyikin pieni huolenpilke toisesta. Niinkuin aina.

Michael ei sanonut mitään, mutta seurasi keittiössä tapahtuvaa tilannetta sitäkin enemmän. Nuorukaisen pitäen katseensa enimmäkseen kuorittavassa omenassa, mutta korvat rekisteröivät jokaisen äänen lausutun sanan ja muutkin äänet, jota paljastivat omalla tavallaan ajatuksissa vellovat sanat. Pandoran mennessä tyttärensä sijasta Anubiksen luokse – kohotti Michael vasta silloin katseensa kokonaan. Eveyn seisoessa vielä samassa paikassa astiakaapiston edessä. Hiljaisen, astetta raskaamman huokaisun karatessa huulten lomasta samaan aikaan kun silmät sulkeutuivat pidemmäksi aikaa. Eveyn kooten itsensä lähes yhtä nopeasti kuin oli antanut iloisuutensa romahtaa hetkellisesti. Iloisen äänen täyttäessä keittiön. Michael olisi halunnut sanoa - ettei Eveyn tarvinnut hänen vuokseen esittää iloisempaa kuin oikeasti oli, mutta sanat jäivät pelkäksi ajatukseksi. Nuorukaisen vastaten vain leppoisalla hymyllä takaisin ja sanoi:
”En ole ehtinyt sillä tulin vasta itsekin tänne keittiöön ja kyllä. Tulen mielelläni katsomaan esitystäsi. Uskon että osaat tanssia niin hyvin että se on katsomisen arvoista.”
Leikkimielisen virnistyksen häivähtäen nuorukaisen kasvoilla, jotka olivat muuttuneet hetken totisiksi lauseen aikana. Michael olisi halunnut kysyä perään oliko kaikki hyvin Eveyn isän kohdilla, mutta jokin sanoi alitajunnassa että kyseinen puheen aihe oli arka aihe leppoisaan keskusteluun. Neidon kasvojen näkeminen hetki sitten… se kaikki oli kertonut että toinen oli selvästi taistellut omia tuntemuksiaan vastaan. Arat kysymykset voisivat pahentaa asiaa ja sitä Michael ei halunnut. Nuorukaisen tyytyen jättämään kyselyt sikseen ja nousi pöydän äärestä hakeakseen kummallekin kunnollista aamupalaa työtasolta, jonne Pandora oli sitä valmistanut.

Huoneen oven käydessä lopulta uudelleen – astui huoneeseen Eveyn sijasta Pandora, joka tiesi ja osasi aavistaa missä mentiin sinä hetkenä. Naisen sanojen saaden osakseen väsyneen hymyn, jonka tarkoitus oli pyytää anteeksi - ettei lepäämistä oltu kunnioitettu tarpeeksi. Käden ottaen ojennetun lasin vastaan. Anubiksen juoden pienen määrän varoen.
”Se meni jo ohitse.”
Tumman äänen vastaten tyynesti, lasin reunan erkaantuessa kauemmaksi huulilta, jotka olivat puhdistuneet verestä juomisen ansiosta. Lasin tullen lasketuksi yöpöydälle, minkä jälkeen katse vastasi takaisin naiselle. Anubiksen kyllä tietäen että Pandora luki hänen esityksensä lävitse, mutta silti hänen oli esitettävä toista kuin oli. Miksi? … sillä sen myöntäminen että hän joutuisi jonakin päivänä sanomaan rakastetulleen lopullisesti hyvästi… sai sydämen haavat avautumaan tuskallisesti.
Yleensä tuollaisessa tilanteessa Anubis olisi noussut jo aikoja sitten ylös ja ohittanut tilanteen jatkamalla matkaansa, mutta nyt kaikki oli sinä hetkenä toisin. Vartalon joutuen alistumaan sen totuuden edessä ettei se jaksanut nousta ylös vaikka kuinka halusi.
”… mutta pahastuisitko silti – jos sanoisin että voisin jäädä vielä lepäämään hetkeksi. Viime yön univelat näyttävän painavan vieläkin.”
Käden ottaen kasvoilla seikkailevan naisen oman otteeseensa. Osaksi sen takia, että Anubis halusi pitää Pandoraa kädestä ja osittain myös sen takia ettei toinen tuntisi kuinka kuume alkoi kuumoittaa hiljalleen enemmän ja enemmän kasvojen iholla. Pehmeän suukon hipaisten kämmen selkää.
”Mene vain takaisin Eveyn ja Michaelin luokse. Lepään vain hetken ja liityn sitten seuraanne.”
Katseen hakeutuen uudelleen Pandoran silmiin. Otteen pysyen toistaiseksi käden ympärillä. Hymyn pilkahtaen jyrkillä kasvoilla, jotka näyttivät aavistuksen kalpeammalle aamun valossa.

"sinä ja sinun arvoisesi..." Eveyn tyytyen murahtamaan leikkisästi takaisin pojalle tuon vain ollen todennut leikkisästi saapuvansa esitykseen, uskottuaan sen olevan näkemisen arvoista, tuli kieli pilkahtaneeksi huulten välistä tuolle lapsellisesti.
Mandariinin kappaleen tullen viimein kuorituksi kokonaan, nousi tyttö ylös istuinpaikaltaan viedäkseen kuoret roskikseen minne ne kuuluisivatkin.
Michaelin nousten samaan aikaan hakemaan itse aamupalaa jota Pandora oli valmistellut kaikille koko aamun ajan vaivalla ja rakkaudella.
Eveyn ollen nähnyt pojan kasvoista että toinen olisi halunnut kysyä jotain, muttei ollut tehnyt sitä joko sen takia koska ajatteli puuttuvansa perheen asioihin tai tuo vain ei yksinkertaisesti välittänyt. Niin tai näin, tuli Eveyn silmät hakeutuneeksi toiseen pojan ottaessa vielä aamupalaa.
"En ole täysin sokea tiedäthän? Voit kysyä mitä vain tilanteesta riippumatta" Tytön tokaisten hymyillen, hedelmän palan tullen päätyneeksi suuhun pieninä paloina vähitellen.
Neidon näyttäen päällisin puolin iloiselta, näki silmistä lähes samantien että tämä mietti kyllä jotain muutakin. Jotain mitä tyttö ei osannut punoa sanoiksi tai ei antanut tuoda näkyville, niinkuin ei ollut antanut viimeisten kahdeksan vuoden aikana. Pelko.

Pandoran katsoen miestään sängyllä joka näytti väsyneeltä, väsyneemmältä kuin vuosiin itseasiassa tiesi Pandora ettei aikaa tulisi olemaan ikuisuuksiin heillä kolmella. Vaikka demoni toivoikin kaiken sen totuuden olevan valhetta, silmänlumetta jonka voisi hieraista halutessaan pois ja herätä unesta -tajuta että kaikki olisi hyvin.
Siltikään niin ei käynyt. Ei enään.
Anubiksen jälleen vähätellen tilaansa niinkuin aina ennenkin loi nainen kasvoilleen paheksuvan ilmeen joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa sillä hetkellä. Miehen temput eivät toimisi häneen, vaikka kuinka toinen yrittäisikin vääntää sanasta toiseen "älä aina vähättele tilaasi... älä aina valehtele tyynellä ulkonäölläsi muille silloin kun kaikki ovat huolissaan vaikka uskottelet kaiken olevan hyvin, että nouset tuosta ylös kuin uudelleen syntynyt. Huijaat vain muiden lisäksi itseäsi" Demonin lausuen hiljaisesti tuolle, käden tullen samalla kaapanneeksi normaalia lämpimämmältä iholta käteen miehen huulien eteen. Tuon samalla kysyen häiritsisikö häntä jos mies jäisi lepäämään vielä hetkeksi, kohosi hymyn poikanen huulille väkisinkin. Aina yhtä salakavala liikkeissään kuin ennenkin. Naisen kutienkaan lausumatta mitään, kyllä Anubis tiesi vastauksensa ilman sanojakin.

Käden puristuen varoen kämmenen ympärille huulien tuntuen päällä rauhoittavana. Toisen yrittäen saada naista lähtemään Michaelin ja Eveyn luokse viettämään aikaansa, kohotti tämä kulmaansa tuolle huvittuneena "jos sanonkin että haluan jäädä luoksesi, varmistaa että hengität vielä puolentunnin päästä ja pitää huolen siitä että tulet kuntoon?" Kysymyksen ollen hieman leikittelevä tahalteen, vaikka silmistä näkikin että Pandora olisi voinut tehdäkin sen. Miehen kuitenkaan saamatta kunnollista vastausta siihen, aikoisiko demoni oikeasti toteuttaa lauseensa vai pilailiko tämä miehensä kustannuksella.
No, Pandora kyllä tekisi sen tarpeen tullen vaikka ilman Anubiksen myöntymistä, mies varmasti tiesi sen jo ennestään joka tapauksessa. Ruskeiden silmien katsoen hopeisia hiljaisesti, ennenkuin ovelta tipasteli jälleen kerran kissa, eläimen hypähtäen kaksikon väliin pitääkseen seuraa isännelleen.

Aamutuntien vierähtäessä lopulta myöhäiseen iltapäivään - oli ulkona paistanut aurinko peittynyt paksujen pilvien taakse, mitkä enteilivät saapuvasta lumisateesta. Pohjoisesta puhaltavan tuulen kuljettaen mukanaan kylmää pakkasilmaa koko ajan lähemmäksi ja lähemmäksi. Anubis oli pysytellyt vuoteessa aamupäivän ajan Pandoran kehotuksesta, mutta iltapäivällä mies vakuutteli rakastettunsa sen verran ympäri, että sai luvan liikkua talossa vapaasti. Jotakin toista moinen hyysääminen olisi voinut raivostuttaa suunnattomasti, mutta Anubiksen kohdilla moinen huolenpito sai vain tämän vanhan sielun hymyilemään huvittuneesti ulkokuorensa sisimmässä. Kukaan ei ollut uskaltanut sanoa minkäänlaista poikkisanaa koko kolmentuhannen vuoden aikana kunnes nyt… noiden alle kahdenkymmenen sisällä, mitkä olivat olleet yhdessä valoisampi ajan jakso kuin koko elinikä yhteensä.

Kiitos siitä sinulle rakkaimpani…

Talon muiden asukkaiden paneutuen kukin omiin ilta tekemisiinsä; Michaelin auttaen Eveytä läksyjen teossa, jotka käsittelivät yleistietoutta ja Pandoran hääräten tapansa mukaan kotitöiden parissa – oli Anubis erkaantunut takavasemmalle huomaamattomasti. Askeleiden johdattaen tämän ullakolle ja siellä sen samaisen kirstun luokse, minkä Michael oli löytänyt aikaisemmin aamulla. Vanhemman pysähtyen hetkeksi paikoilleen näkemänsä eteen kuin sanattomana kunnioituksena ennen kuin avasi raskaan kannen syrjään. Kankaan kahahtaen hiljaisesti kun se tuli nostetuksi ylös levostaan ja asetetuksi entiselle/oikealla paikalleen. Kyynärvarsi suojusten narahdellen hiljaisesti kun ne aseteltiin paikoilleen, käsien täristen selvästi jokaisen teon aikana ja jälkeenkin. Salamurhaajalle kuuluvan vaatetuksen ollen taas kokonainen – sen tehden Anubiksesta päällepäin pelottavan karismaattisen, mutta kykenemättä kuitenkaan näyttämään kuoren sisälle. Kykenemättä näyttämään sitä pelkoa, surua ja tuskaa mitä mies tunsi. Kykenemättä pukemaan sitä sanoiksi mikä olisi halunnut tulla ääneen lausutuksi.
Kirstun kannen naksahtaen hiljaa kiinni, käden jäädessä vielä sen puiselle pinnalle – ihon tuntien karheuden itseään vasten kylmänä ja rauhoittavana. Silmien sulkeutuessa hetkeksi pidemmäksi aikaa.
Kymmenen vuotta oli kulunut.

Aamun vaihtuessa ripakasti iltapäivään niinkuin aina ennenkin, auringon laskien vähitellen taivaanrannan taakse taivaalle muodostumatta tällä kertaa verenpunaiseksi maalattua näkymää, päättivät uhkaavat pilvet peittää kaiken näkyvistä. Ennenkuin pimeys laskeutuisi taivaan päälle jota kuu ja tähdet valaistaisivat kilpaa.
Jokaisen varmasti ollen enemmän tai vähemmän iloissaan tai harmissaan siitä, mitä nuo hieman tummemmat pilvet enteilivät: lisää lunta. Eveyn ollen yksi niistä jotka tyytyivät luomaan pienimuotoisen hymyn taipaleen ikkunasta ulos ennenkuin katse tuli kääntyneeksi takaisin avonaiseen kirjaan.
Michaelin ollen auttanut häntä koko sen loppu päivän läksyissä jotka täytyisi saada tehdyksi. Hopeisten silmien tullen nostetuksi hieman poikaa kohti, ja demonin huulen kulman alkaen väkisinkin nykiä tämän katsellessa toista siinä sängyn päällä ja yrittäen selittää Eveylle niitä pieniä asioita joita tämä ei vain osannut.
Pään tullen pudistuneeksi huvittuneesti muutaman kerran puolelta toiselle. Miten toinen osasikaan välillä olla niinkin aikuismainen ikäänsä nähden? Kysymyken ollen varmasti loppujen lopuksi päivänselvä, vaikkei Evey tiennytkään mitään Michaelin menneisyydestä. Ja ehkä niin olisi parasta.
"Enpä olisi uskonut että oikeasti löytyy joku henkilö joka on iältään sama kuin minä mutta jolla on... aikuismaisempi käytös muihin nähden" Demonin todeten 'vakavan' tilanteen välistä, siirtäen puheenaihetta hieman muualle kirjan tehtävistä.
Eveyn suun tullen kuitenkin älähtäneeksi pienesti "siis, ei sillä että se olisi paha asia! Päinvastoin! Tai siis, ei sillä että pitäisin siitä piirteestä sinussa... tai siis..." suun tullen suljetuksi samantien tytön ymmärrettyä että mikäli hän jatkaisi, tulisi hän vain nolaamaan itsensä pahemmin. Katseen painautuen takaisin kirjaan kasvoja peittelevästi "olen hiljaa".

Aikaa oli venynyt puolesta tunnista kahteen kokonaiseen, mutta silti tämä vaaleatukkainen nuorukainen jaksoi vieläkin istua risti-istunnassa ryhdikkäästi sängyllä vaikka patja oli sitä pehmeää sorttia. Läksyjen tekemisen keskeytyen uudemman kerran neidon aloitteesta – Eveyn todetessa yhtäkkiä ääneen ajatuksensa seurassaan olevasta seitsemäntoistavuotiaasta pojasta, joka oli kohta aikuisuuden kynnyksellä. Neidon sanojen alkaen huolettoman kuuloisesti, mutta mitä enemmän niitä tuli lisää – alkoi äänen paino murtua takelteluksi. Jään sinisen katseen, joka oli aikoja sitten kohottautunut ylös oppikirjasta, pysyen häiritsevän tiiviisti neidon kasvoissa – ehkä siinä oli syy miksi toinen tunsi olonsa jotenkin hermostuneeksi? Hymyn pilkahtaen väkisin Michaelin kasvoilla vaikka tämä yritti katsoa totisena näkemäänsä. Jokin Eveyn käyttäytymisessä vain sai halun purskahtaa nauruun, mutta kova ulkokuori esti niin läpinäkyvän reagoimisen.
”Haluatko että pidämme tauon?”
Kirjan tullen suljetuksi syliin, etusormen jäädessä vielä toistaiseksi sivumerkiksi. Katseen hakien lähimmän aikaa näyttävän esineen näkökenttään. Raskaan huokaisun henkäisten tahallisesti astetta voimakkaammin.
”Ihmekö, että takalistoni alkoi puutua. Kaksi tuntia?”
Etusormen erkaantuen sivujen välistä, mikä oli merkki että nyt pänttääminen saisi riittää toistaiseksi. Käden kohottautuen haravoimaan hiuksia taaksepäin kunnes laskeutui niskan seutuville ja alkoi pienellä liikkeellä hieroa sen alueen lihaksia. Michaelin korjaten samalla istuma-asentoaan ettei ryhti lyyhistyisi.
”En tajua miten suurin osa voi nukkua näin pehmeällä alustalla? Eihän täältä pääse pahimpina hetkinä ylös.”
Nuorukaisen todeten viimeisen lauseen puhtaana vitsinä, virnistyksen paljastaen sen myös.

Silmien uskomatta silmiään kun niihin osui jokin hyvin harvinainen näky pojan kasvoilla jota kutsuttiin hymyksi. Vieläpä täysin vapaaehtoinen sellainen. Ripsien tulleen räpsäytetyksi muutamaan kertaan ylimääräistä nopealla tahdilla joka kertoi selvän hämmennyksen.
Tuon kuitenkaan sanomatta takelteluun vielä mitään, toisinkuin normaalisti tuon ikäiset olisivat huomauttaneet asiasta tuli pojan suu auenneeksi vasta silloin kun tuo kysyi haluaisiko Evey pitää tauon.
tytön näyttävän hetkeksi miettivän asiaa ja niin tämä miettikin, nimittäin ajankulua ja sitä kuinka kauan kaksikko oli oikein opiskellut. tuskin kamalan kauaa? Tai ei neidosta vain siltä tuntunut. Demonin kääntäen katseensa itsekin kelloon Michaelin mainitessa syyn puutumiselle ja tytön kohottaen hieman kättään kelloa kohti. Sormen napauttaen suojaavaa lasia muutaman kerran testaavasti.
Olihan kello väärässä? "no, kokoaikainen opiskelu ei tee hyvää kenellekään, ne?" Tytön todeten viimein tyydyttyään siihen vastaukseen että kello oli oikeassa vaikkei siltä tuntuisikaan.
Aika vain kului liian nopeasti.

Katseen tullen pysähtyneeksi sen sekunnin ajaksi toiseen vanhemman vetäessä hiuksiaan hieman taaksepäin ja käden hieraisten niskan aluetta rauhoittavasti, patjan liikahtaen kaksikon alla kun toinen vaihtoi asentoa.
Eveyn joutuen nielaisemaan vaikeasti ja katseen kääntyen salamana muualle neidon tajuttua tuijotuksen.
Ajatusten toivoen ettei toinen huomaisi mitään. Tai edes välittäisi. "mutta, ajattele kuinka mukava tässä on nukkua... vai väitätkö ettei itsellesi mukamas kelpaa pehmeä s---, hetkonen... vitsailitko äsken?" Katseen muuttuessa hetkellisesti vieroksuvasti ja kehon vetäessä hieman dramaattisesti taaksepäin, näyttäen siltä että Evey olisi ollut valmiina sanomaan: kuka olet? Mitä olet tehnyt Michaelille?

Hymyn tullen kuitenkin kohonneeksi väkisinkin huulille pienimuotoisen naurahduksen kera. Pienen pään pudistuksen tuoden itsensä julki, "Ovatko niskasi kipeät?" Kysymyksen tuoden itsensä julki demonin muistettua toisen niskanalueen hieronnan, vaikka eiihän se olisi edes ihme kahden tunnin paikoillaan istumisen takia.

Käden laskeutuen edessä olevan avonaisen kirjan alapuolelle ja kannen tullen sulkeutuneeksi hellästi ja siirretyksi sivummalle. Patjan liikahtaessa pienesti kun Evey liikahti hieman lähemmäksi. Käden tullen kohonneeksi toisen hartioille varoen mutta sen sijaan että ne olisivat kulkeutuneet niskan puolelle tulikin toinen töyttäissyksi sängylle makuulle. Eveyn itse hypähtäen Michaelin mahan päälle pienen leikkimielisen virneen kera. "No, et pääse pahimpana hetkenä ylös enään. Pysyn tässä" Eveyn näyttäen itsestään varsin varmalta sanoihinsa nähden, nyökkäyksien yrittäen luoda vielä uskottelevaa tilannetta. Vaikka todellisuudessahan se meni niin että neito tulisi varmastikin itse viskatuksi pois päältä ja Michaelin häipyvän vihaisena tai ainakin hämmentyneenä huoneesta.

Neidon kasvojen ilmeen muuttuessa yllättäen totisiksi ja keho veti itseään tahallisesti kauemmaksi – oli Michael jo aikeissa kysyä mistä päin nyt tuuli, mutta ennen kuin sanoja ehdittiin lausumaan kuuluville – kohottautui totisille kasvoille leppoinen hymy, joka ei missään määrin tuonut hyviä uutisia tullessaan. Nuorukaisen aavistuksen osuen oikeaan, mutta liian myöhään tai voisi pikemminkin sanoa, että Eveyn tekemä ensimmäinen ele sai vartalon lamaantumaan sen verran että seuraava teko oli lasten leikkiä.

Pehmeän patjan ottaen vartalon vastaan koko pituudeltaan. Ylimääräisen painon asettuen vatsan päälle ja estäen ylösnousemisen. Michaelin tuntien sinä hetkenä kuinka kylmät ja kuumat väreet juoksivat kilpaa jokaisen solun lävitse, niiden saaden ilman pakenemaan keuhkoista väkisin ja uuden hengittämisen tuntuvan entistä vaikeammalle. Käsien maaten vartalon sivuilla kuin milläkin halvaantuneella. Eveyn huulten liikkumisen kertoen neidon sanovan jotakin vitsikästä tilanteeseen nähden, mutta sinä hetkenä Michael ei pystynyt kuulemaan mitään muuta kuin sydämensä sykkeet ja veren kohinan korvissaan. Jokin nuorukaisen pään sisällä kuiskaten ottamaan rauhallisesti.
Rauhallisesti? Miten muka?!

Hän ei ollut koskaan ollut tuollaisessa tilanteessa tai vielä vähemmän tiesi mitä nyt pitäisi tehdä. Salaseurassa ollessaan Michael oli monen monta kertaa harjoitellut altavastaajan asemasta vapautumista, mutta entä kun vartalon päällä istui vihollisen sijasta naispuolinen henkilö, jolla ei ollut millään tavoin pahat asiat mielessään. Michael oli joskus kuullut aikuisilta miten naisten kanssa oltiin ja osoitettiin sellaisia tunteita mitä sanat eivät riittäneet kuvaamaan. Olihan hän myös nähnyt monen monta kertaa ulkomaailmassa liikkuessaan rakastavaisia pareja, mutta itse sellaisen kokeminen oli jäänyt syrjään.

Hiljaisen rykäisyn kurkun seutuvilla keskeyttäen pään ajatukset. Michaelin yrittäen saada äänensä takaisin, mikä oli lamaantunut kurkunpään yllättävän kuivumisen takia.
”Tämä sänky on lähes kahden ihmisen levyinen ja silti päätit istuutua päälleni.”
Kulman kohottautuen tahallisen korostetusti. Nielaisemisen tapahtuen vaikeasti vaikka kasvojen ilme yritti pysyä peruslukemilla.

Eveyn katsoessa toisen kasvoja tarkkaavaisesti ylhäältä päin, näki tämä sielunsa silmin kuinka hämmentynyt ja ahdistunut toinen oikein oli tilanteesta.
Hymyn nousten pienesti huulille.
Michaelin näyttäen selvästi pohtivan olan takaa mitä pitäisi tilanteessa tehdä, että sellainen oli uutta toiselle vaikka tämä yrittikin pitää kasvonsa mahdollisimman peruslukemilla.
Viimein huulten tullen erkaantuneeksi hieman toisistaan ja huolettoman toteamuksen tuoden itsensa korvien kuultavaksi, tyytyi Evey vain nyökkäämään varoen "Onko se pahakin asia?" Kulman kohoten toiselle takaisin kysyvästi, ennenkuin paino toisen päältä alkoi hellittämään vähitellen. Eveyn astuessa sängyn toiseen päähän tyytyväisen näköisenä. Hän oli saanut edes jonkinlaisen reaktion pojalla aikaiseksi. "Kukaan ei ole tainnut koskaan istua vatsasi päälle?" Neidon todeten pienesti vanhemmalle, sormen kohottautuen takaisin kirjan kannen päälle "ainakin hämmennyit sen verran että epäilen ettei kukaan ole tuollaista sinulle tehnyt" Tytön lisäten vielä perään hieman hiljaisemmin.

Hopeisen katseen pysytellen kuitenkin poissa toisen silmistä "jos haluat että joku nousee päältäsi, voit pyytää sitä itse tai mikäli jaksat niin voit nostattaa kyseisen henkilön pois jos niin paljon ahdistaa läheisyys" Tytön antaen neuvon, hopeisten silmien nousten poikaan lempeästi hymyillen ennenkuin tuli sormi poistuneeksi kirjan karhean pinnan päältä.
Jalkojen tullen heilautetuksi sängyn reunalle ja siitä ylös seisomaan hieman venytellen, katseen pysytellen ikkunalla näkyvässä lumisessa maisemassa hieman pidempään kuin normaalisti.
Neidon nielaisten hieman hankalasti "mitä perheesi on sitä mieltä että olet näinkin kauan ollut poissa? Eivätkö he ole huolissaan?"
Kysymyksen ollen varmasti arka aihe, ja niinhän se olikin. Varsinkin mikäli toisella ei vain yksinkertaisesti olisi perhettä.
Eveyn kuitenkaan lähtemättä jatkamaan lausettaan panikoidusti, tyytyi tämä vain laumaan hieman hiljaisemmin ettei ollut pakko vastata.

Kehon tullen kääntyneeksi nyt kokonaan toista kohti, demonin nostan hieman kättään toisen päälaelle pienesti mutta sen sijaan että käsi olisi tehnyt pienen vähättelevän taputusmaisen liikkeen jäikin käsi vain paikoillaan.
Eveyn siirtäen katseensa hieman poispäin toisesta samalla "isä taisi pitää kunnollisen palopuheen silloin?" Äänen kuulostaen hieman huvittuneelta, silmien vilkaisten nopeasti toista rauhoittavasti. Evey tiesi kyllä, kuinka paljon Anubis osasi olla pahimmassa tapauksessa suojelevainen esikoisestaan.
Mikä oli varmastikin hyvä asia loppujen lopuksi vaikka välillä Evey ei ymmärtänytkään syitä moiseen käyttäytymiseen.
Niin, eihän neidolle oltu vieläkään kerrottu mitään salaliitosta.

Niin… kuinka helpolle se kuulostikin ääneen lausuttuna. Tartu vain toista vyötäisiltä ja nosta syrjään kuin minkä tahansa esineen, jonka näkemistä ei halunnut enää nähdä… mutta entä jos näkeminen ei ollut ongelma? Michael halusi olla Eveyn läheisyydessä, ihan mielellään hän siihen ryhtyi, mutta joka kerta kun neito tuli metriä lähemmäksi – sai jokin jotakin naksahtamaan paikoilleen sekamelskaisissa ajatuksissa. Michael oli monen monta kertaa halunnut olla enemmän kuin nyt, mutta kyseiset teot ja ajatukset menisivät sellaisille vesille mistä paluuta ei enää olisi.
”Yritän muistaa ohjeesi seuraavalla kerralla.”
Tyynen rauhallisen äänen vastaten viimein nuorukaisen suunnalta kun tämä sai lopulta koottua äänensä takaisin normaaliksi. Michaelin nousten ylös ja siirtyen istumaan sängyn reunalle. Meren sinisen katseen seuraten Eveyn liikkumista ikkunan edustalla. Sulan hopean kääntyessä viimein suoraan kohti – tuntui kuin kylmyys olisi saanut meren jäätymään. Michaelin nähden Eveyn silmät ensimmäistä kertaa luontaisen värisinä – niiden ollen yhtä pelottavat ja mystiset kuin Anubiksella, tuolla ikivanhalla sielulla, joka sai kenet tahansa lamaantumaan pelkällä katseella.
”Äitini murhattiin kun olin vasta viisivuotias. Isääni taas en ole koskaan tuntenutkaan.”
Leppoisan hymyn häivähtäen nuorukaisen kasvoilla kun tämä yritti näyttää päällisin puolin välinpitämättömälle äskeiseen sanomaansa. Vanhempia ei enää ollut ja se joka kaipasi omalla sairaalla tavallaan, halusi vain varmistuksen nuorukaisen kuolemasta. Katseen siirtyen hetkellisesti pois neidosta, mutta kun käsi laskeutui päälaelle – kääntyivät silmät takaisin lähtöpisteeseen. Michaelin jääden katsomaan Eveytä vaitonaisena. Toisen puhuen isästään selvästi tietämättömänä, voiden vain kertoa ääneen sen mitä oli nähnyt vuosien saatossa, mutta se mikä kätkeytyi isän tyyneyden taakse - oli onnistunut piilottelemaan itseään hyvin. Michaelin vastaten Eveyn hymyyn omallansa. Noista kahdesta nähden sinä hetkenä että kumpainenkin olivat alle kahdenkymmenen, nuoria ja naiiveja, joita elämän myrskytuulet eivät olleet ehtineet riepotella tarpeeksi.


Askeleet, jotka olivat kuin hiljaisuus itse, pysähtyivät olohuoneen oviaukolle. Katseen haravoiden huoneen lävitse kunnes kohdistui viimeiseksi sohvalla makaavaan hahmoon, jonka rintakehä kohoili hitaan rauhallisesti – sen kertoen rauhallisesta unesta, jota ei mikään häirinnyt sinä hetkenä. Huoneen ilmassa leijuen mieto kukkaistuoksu, johon sekoittui kodin omainen lämpö ja sanaton tunne, joka sai ikiroudan sulamaan. Anubiksen siirtyen rakastettuaan varoen lähemmäksi, epäröimättä kuitenkaan askeliaan missään vaiheessa. Huonetta valaisevien kynttilöiden luoman valon leikitellen mystisesti miehen asukokonaisuudessa, joka palautti menneisyyden kuvat takaisin muistiin. Vähän yli viisitoista vuotta sitten Anubis oli kävellyt samalla tavoin hiljaisin askelin Pandoran luokse tämän nukkuessa. Silloin kaikki oli ollut alkua paremmille päiville tulevaisuudessa.
Hopeisen katseen käyden koko naisen vartalon lävitse, sen painaen mieleensä jokaisen yksityiskohdan, jokaisen muodon ja pisteen mitä mies naisessa rakasti koko sydämestään. Sohvan myötäillen painon alla, salamurhaajan istuutuen varoen naisen vierelle. Käden siirtäen hupun syrjään niskan puolelle, minkä jälkeen se kulkeutui hitaasti Pandoran kasvojen luokse. Karheiden sormien tuntien allansa silkin pehmeän ihon, joka juoksi kuin silkki kosketuksen alla. Peukalon kärjen pysähtyen pidemmäksi aikaa huulten luokse, piirrellen niiden muodot varoen ettei uni häiriintyisi. Anubiksen tiedostaen tekonsa olevan riskialtista jos hänen teki mieli lähteä toista herättämättä…
Kämmenen siirtyen syrjään pään vierelle. Anubiksen kumartuen kiireettömästi rakastettunsa yläpuolelle. Huulten koskettaen toisiaan varoen, mutta sitäkin enemmän rakastavasti. Tumman äänen kuiskaten hiljaisesti:
”Rakastan sinua.”
Kylmyyden palautuen kaksikon välille sitä enemmän mitä kauemmaksi Anubis erkaantui Pandorasta. Ulko-oven narahtaen hiljaisesti kun se sulkeutui miehen selän takana. Kylmän pakkastuulen henkäisten sisälle nopeana vireenä kuin ollen yksinkertainen sana; "Hyvästi", joka jäi kummittelemaan hämäriin huoneisiin talvi illassa.

Kaksikon silmien tullen kohdanneeksi uudemman kerran toisensa, hymyili kaksikko toisilleen ennenkuin käsi tuli laskeutuneeksi takaisin sivustalle.
Kummankaan arvaamatta mitä huoneen ulkopuolella oli tapahtumassa, kummankaan tietämättä Anubiksen aikeista joiden takia toista olisi voitu estää. Eveyn huokaisten pienesti ennenkuin tuli istuutuneeksi takaisin paikoilleen pojan vierelle.
"Jatketaanko opiskelua vai oletko jo hyppäämässä ikkunasta ulos oppikirjojen takia?" Neidon kysyen leikkisästi, oven kahvan tullen painautuneeksi alaspäin ja sen aueten narahdellen. Símonin tepastellen huoneeseen niinkuin aina ennenkin, kissan hypähtäen omistavasti kaksikon väliin.
Eveyn käden kohottaen kätensä kissan korvan taakse hetkellisesti pienen hymyn kera. Símonin asettuen tyytyväisen näköisenä maaten kaksikon väliin, ikäänkuin varmistaen ettei kaksikon välillä varmastikin tulisi tapahtumaan mitään "kuten näet meitä vahditaan" Naurahduksen kohoten pienesti huulten välistä ennen kuin tyttö erkaantui hieman kauemmas Michaelista.

Askelten kuulumatto kertaakaan kun Anubis asteli sisälle, oli Pandora niin syvässä unessa ettei tämän silmät auenneet niinkuin normaalisti olisivat miehen läsnäolosta.
Karhean kosketuksen tuntuen posken alueella kutittavana, joka sai Pandoran heräämään vaikka silmät pysyttelivätkin kaikin mahdollisimman tavoin kiinni. Painon siirtyen sen hetkellisesti muualle demonin alta, joka kertoi vain sen että mies istahti mahdollisimman varoen reunalle, kosketuksen päättyessä kauemmin huulien alueelle.
Kokeilevan kosketuksen jatkuen niin kauan ennenkuin tulivat karheat huulet painautuneeksi naisen omia vasten rakastavasti. Viimeisten sanojen tullen lausutuksi ääneen, olisi Pandora halunnut avata silmänsä, katsoa rakastamaansa miestä silmiin ja lausua ne sanat mutta sen sijaan että tämä suunnitelma olisi toteutunut... tyytyi demoni näyttelemään vielä nukkuvaa.
Siihen asti kunnes kuuli oven kalahtavan kiinni takanaan. Kehon nousten hitaasti ylös, katseen kohoamatta ovelle niinkuin muilla tai tämän kiirehtimättä toisen perään estääkseen toisen lähdön.
Silmien painautuen sen hetkisen ajaksi uudemman kerran kiinni, "minäkin rakastan sinua" hiljaisen lauseen tullen lausutuksi, sen jääden hetkellisesti kaikumaan huoneeseen pienen hymyn kera Pandoran näytetty saavan koottua itsensä hetkellisesti. Saitesin 10 vuotta sitten lausuttujen sanojen palautuen kirkkaasti mieleen, aivan kuin mies olisi lausumassa niitä uudeleen siinä vieressä.

"Menettämisen tuska… sitä ei voi milloinkaan paeta, mutta Sin haluaa
silti yrittää suojella sinua ja lastanne siltä. Sen vuoksi hän… antaa teidän jatkaa matkaanne ilman häntä."
Surumielisen hymyn kohoten hetkellisesti huulille, kuinka monen monta kertaa he olivat puhuneet samaisesta aiheesta, kuinka monta kertaa Anubis oli yrittänyt kaikin tavoin uskotella rakkaimmilleen -että kaikki oli hyvin? Liian monta.
Käden tullen painautuneeksi rintakehän alueelle, vaatekappaleen läpi tuntien selvän korun joka oli piilotettuna ylimääräisiltä silmäpareilta. "bonne chance mon amour, je l'espère tout ce que nous avons été en passant par n'a pas été inutile*"

Kahden viikon kuluen omaa tahtiaan, olivat kaikki jatkaneet elämäänsä sellaisenaan kuin se oli tai ainakin Evey yritti parhaansa mukaan, oli tämä myös saanut tunteensa vedettyä syvälle sisintäänsä antamatta kenenkään nähdä niitä.
Ei edes Pandoran. Äidin kuitenkin tietäen ettei asia olisi niin helppo käsiteltäväksi Eveylle niinkuin tuo väitti, tämä oli jo kerran menettänyt isänsä ja nyt uudestaan. Siltikin tuo keskittyi pääasiallisesti kouluun ja näytökseen jonka viimeisiin harjoituksiin tyttö oli matkalla. Olisi enään muutama tunti ennen esitystä joten oli hyvin painetettuna että jokaisen esiintyjän täytyisi olla paikalla harjoituksissa.
Niinhän olikin, jokaiselle tullen katsotuksi viime hetken asut ja opettajan varmistaen että jokainen olisi varmastikin valmis esiintymään lavalla ison yleisön edessä. Eveyn katsoen hermostuneesti kelloa vähän väliä, mutta hermostuneisuuden tullen kadotetuksi nopeasti tytön jälleen muistettua ettei toinen osapuoli olisi tulossa. Juuri se osapuoli joka ei ollut nähnyt Eveyn esityksiä vaikka oli sanonut monet kerrat tulevansa -oli aina jokin tullut joka kerta tielle. Neidon nielaisten vaikeasti, tämän vain jääden odottamaan esityksen alkamista pukuhuoneeseen muiden tavoin.

//*Onnea matkaan rakkaimpani, toivottavasti kaikki se mitä olemme kokeneet yhdessä eivät ole olleet turhia//

Kaksi viikkoa tosiaan kului omalla painollansa ohitse, mutta kun kolmas viikko alkoi – oli Michael tullut siihen tulokseen - etteivät perheen jäsenet kertoneet läheskään kaikkea. Vaieten asioista toisilleen ja siinä samassa ulkopuolisille. Anubis oli lähtenyt jonnekin ilmoittamatta siitä millään tavoin muille. Ullakolla olevan kirstun tyhjyyden kertoen oman tarinansa. Eveyn ja Pandoran näytellen omaa rooliansa päivästä toiseen vaikka näiden silmien katseessa välillä pilkahti tahattomasti sisimmässä myllertävät tunteet, joita ei ulkopuolisille näytettäisi.

Aika kuitenkin parantaisi haavat aikanaan ja niin kävi viimein Michaelle. Haavojen parantuessa ja voimien palautuessa. Nuorukaisen seisoen edelleen päätöksensä takana, mutta piti myös lupauksensa Eveylle. Michael menisi katsomaan neidon esiintymistä, mutta ei enää palaisi takaisin talolle muiden mukana. Myöhäinen pitkän matkan juna lähtisi yön alkutunteina ja Michael aikoisi nousta sen kyytiin. Oli myös yksi asia minkä nuorukainen oli pistänyt merkille tuon kuluneen ajan aikana. Pahojen aavistusten tai tarkkailevien silmäparien enää seuraamatta kolmikon liikkeitä. Aivan kuin salaseura olisi kadonnut jäljettömiin, jättäen jälkeensä vain illuusiomaisen muistikuvan josta ei tiennyt oliko se ollut vain puhdasta unta. Michaelin voimatta olla ajattelematta väkisin; liittyikö Eveyn isä tuohon kaikkeen jotenkin?

Takin tullessa asetetuksi ylävartalon suojaksi, kääntyi Michael puoliksi Pandoraa kohti. Näiden ollen tarkoitus kävellä yhtä matkaa teatterille katsomaan Eveyn esitystä. Nuorukaisen sanomatta mitään tuolle vanhemmalle naiselle, jonka kasvot olivat peilityynet, mutta silmistä näki sielun vanhenneen monella vuodella Anubiksen lähtemisen jälkeen. Äidin pyrkien kuitenkin olemaan vahva tyttärensä tähden. Michaelin avaten oven kohteliaisuuden nimissä ja päästäen Pandoran kulkemaan ensin iltaiseen ulkoilmaan.

Harjoitusten päättyessä ja tyttöjen vetäessä viimeisiä savukkeen henkosia pihalla, osan jo juosten paniikinomaisesti huoneesta toiseen mekot päällään, osan vaihdellen kampauksia, osan vielä laittaen meikkiä ja loppujen hihitellen ja vaihtaen viimeiset juorut siitä mitä oli muutamassa viikossa tapahtunut koulussa ja kaveripiireissä.
Eveyn vain vilkuillen hermostuneesti verhojen takaa hitaasti täyttyvää katsomoa, toivoen näkevänsä edes yhden tutun kasvon piirteen.
Ketään kuitenkaan vielä näkymättä kasvojen joukossa, yleisön täyttyen vähitellen muiden tyttöjen perheenjäsenistä, tuli huulten välistä kohonneeksi pienen pieni huokaisu, joka hukuttautui puhesolinaan.
Pään tullen kääntyneeksi salamana kun opettaja tiuskaisi seläntakaa, miksi tämä oli vielä harjoitusvaatteissa, eikä ollut vaihtanut esiintymispukuun niinkuin muutkin, tuli Evey kadonneeksi pukuhuoneeseen anteeksipyyntöjen kera.

Hiusten tullen asetetuksi löysälle nutturalle, meikit laitetuksi ja mekon tullen asetetuksi korsettia myöten kunnolla päälle. Demonin vilkaisten itseään peilistä, puvustajan todeten samalla että tyttö olisi valmis lavaa varten, loi tämä peilin kautta pienen nyökkäyksen vanhemmalle tytölle hymyn kera. Askelten lähtien viemään takaisin lavan lähettyvillä olevalla verhoille, pään vilkaisten vielä lähes täyteen katsomaan.
Eveyn toivoen isän ilmestyvän jostain yleisöön, vaikka tiesikin sen olevan mahdotonta. Ei koskaan enään.
Äiti myös tiesi sen vaikkei sitä näyttänytkään, Michaelkin tiesi sen vaikkei edes tiennyt asiasta kaikkea niinkuin ei Eveykään. Demonineidon myös tietäen että poika lähtisi sinä yönä pois, jättäisi kaiken taakseen ja mikäli mahdollista: eivät kaksikko tulisi ehkä enään koskaan tapaavan toisiaan. Valitettavaa sinänsä mutta niin se elämä meni.

"Tytöt, valmistautukaa!" Naisen äänen lausuen kutsuhtavasti jokaisen tytön sipsuttaen vanhemman luokse, riviin niinkuin aina ennenkin jokaisen hiljentyen jonossa esityksen ajaksi.

Opettajan antaen vielä viime hetken ohjeistuksen ennenkuin jokainen lähti jonossa lavalle, joka toisen lähtien sipsuttamaan toiseen suuntaan kuin edellinen, Eveyn jääden viimeiseksi verhojen taakse odottamaan omaa vuoroaan muiden mentyä tanssimaan jo. niinkuin oli harjoiteltukin.
Viimein muiden tanssiessa oman vuoronsa, tuli Eveyn vuoro astella lavalle. Opettajan työntäen hellästi selänpuolelta jottei tyttö olisi jänistänyt viime hetkellä, demonin astellen kevyin askelin lavan keskikoholla.
Katseen tullen kohottautuneeksi yleisöä kohti, mutta silmien näkemättä lavavalojen takia mitään eteensä, tulivat muut valot sammuneeksi ympäriltä. Paitsi sen jonka keskuksessa Evey oli.

Musiikin ensimmäisten sävelten alkaessa kuulumaan teatterin hämäryydessä – hiljentyi katsojakunta yksitellen. Aavemaisen hiljaisuuden vastaten enää vain takaisin näyttämölle ilmestyneille tanssijoille, joista kukin yksitellen toteutti tehtävänsä näytelmässä parhaiden taitojensa mukaan. Eveyn ollen yksi näistä jäsenistä – sulautuen massaan muiden tanssijoiden joukkoon, mutta silti yrittäen tuoda itseään jollakin erityisellä tavalla esille. Michaelin istuen Pandoran vieressä vaitonaisena, keskittyen vain pelkästään näkemäänsä. Menneisyydestä kertovien muistikuvien pysytellen sillä kertaa piilossa alitajunnan lokeroissa.


Vanhuksen kävellen rivakasti eteenpäin, mutta silti tästä tuntui - ettei kyennyt etenemään tarpeeksi nopeasti. Marmorisesta lattiasta lähtevän kopinan kaikuen korkeassa käytävässä aavemaisesti, seinille ripustettujen taulujen ja eteen asetettujen patsaiden hymyillen demonimaisesti tilan hämäryydessä tai sille ainakin Saiteksesta tuntui kun tämä näki niiden vilistävän sivusilmässään ohitse. Vanhuksen muistaen vielä kaksi viikkoa sitten nautittavan rauhallisuuden omassa kodissa, mikä oli rikkoutunut yllättävän kutsun saapuessa. Salaseuran leimalla varustetussa kirjeessä oli lukenut pyyntö palata takaisin kokoontumispaikkaan ranskan maalla ja allekirjoituksena olivat hänen ystävänsä nimikirjaimet. Saites oli miettinyt pyyntöä monen monta kertaa, mutta oli lopulta vastannut myöntävästi. Hänen matkustaen Anubiksen tueksi, joka oli palannut kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen salaseuraan ja siellä alkanut kaivamaan tietänsä ydin pistettä kohti. Saiteksen muistaen vieläkin ystävänsä sanat – tämän aikoen viedä salaseuran mukanaan ennen kuolemaansa ettei kukaan joutuisi enää kärsimään samalla tavoin kuin Anubis itse. Lähemmäs puolet oli salaseuran jäsenistä ottanut vanhimman jäsenen avoimesti vastaan ja kannattaneet tämän muutosta, lisää tullen koko ajan kun nämä saivat kuulla ja nähdä mihin Anubis kykeni, mutta ne jotka eivät puoltaneet… olivat vaarallisemmillaan nurkkaan ahdistettuna. Muutoksen aika oli viimein koittanut ikivanhan salaseuran sisimmässä.

Ajatusten palautuen salaman nopeasti nykyhetkeen kun kädet asettuivat oven kahvoja vasten ja työnsivät ne syrjään rivakoiden askelien tieltä. Kuuluvan puhumisen voimistuen korviin entisestään kun ovet eivät enää estäneet sitä. Saiteksen nähden silloin minkä äänen lähteen aiheutti. Lattialla lojuen irtonaisia papereita ja kaksi jäsentä polvillaan niiden keskellä lähellä suurta kirjahyllyä, jonka rivistössä oli aukko kirjan puuttumisen vuoksi. Yhden jäsenistä siirtyen silloin sen verran syrjään että Saites pystyi näkemään ketä nämä oikein yrittivät auttaa lattian rajassa. Vanhuksen kuullen itsensä sanovan voimakkaasti:
”Siirtykää syrjään kumpainenkin!”
Ennen kuin oli jo astunut välimatkan umpeen ja polvistunut Anubiksen vierelle. Veren valuen ulos suupielistä samaan aikaan kun hampaat olivat pureutuneet toisiaan vasten voimakkaasti kuin yrittäen taistella huutamista vastaan, minkä kipu aiheutti. Saiteksen ottaen tilanteen hallintaansa näkemästään huolimatta sillä se ei ollut ensimmäinen eikä varmastikaan viimeinen kun hän näkisi ystävänsä tuon helvetillisen kohtauksen kourissa. Taudin raadellen miestä sisältäpäin päivä päivältä enemmän ja enemmän, kunnes armollisinta olisi kuoleminen. Vanhuksen nähden veristen huulten alkavan liikkumaan sanojen tahdissa. Saites ei kyennyt kuulemaan sanoja, mutta tiesi mitä Anubis haluasi sinä hetkenä. Hänen auttaen ystävänsä varoen istumaan, jotta toinen saisi hengityksensä kiinni. Saiteksen tuntien lopulta otsan painautuvan väsyneesti olkapäätänsä vasten, korvien napaten hiljaisen äänen lausuvan:
”Anna minulle voimia, kunnioitettu Isä…”
Saiteksen kuullen itsensä lausuvan perässä ystävänsä sanojen mukana:
”… jotta voisin olla veroisesi ennen kuin päiväni päättyvät viimeisen auringon säteen myötä.”
Vanhuksen henkäisten ajatuksissaan raskaasti. Hänen kunnioittaen Anubista suuresti. Toisen jaksaen anoa lisäaikaa itselleen päivä toisensa jälkeen vaikka samalla tiesi lopun lähestyvän vääjäämättömästi. Saiteksen tietäen, että hän tulisi olemaan se, joka saattaisi ystävänsä ikuiseen lepoon vaikka vanhuus painoi jo hänenkin ruumissaan. Jumalilta ei tosiaankaan puuttunut sarkastisuutta.

Eveyn luoden vielä viimeisen silmäyksen yleisöön, näkemättä kuitenkaan pimeyden johdosta Michaelia tai Pandoraa, jotka molemmat olivat lupautuneet katsomaan esitystä. Toisaalta katseen erottamatta edes muitakaan kasvonpiirteitä, kiitos valon joka loisti lavan yläpuolelta sen verran että edes tanssijat erottaisivat toinen toisensa liikehdinnän seasta.
Silmien palautuen takaisin keskittyneesti ympärillä tapahtuviin muutoksiin. Baletin tarinan kulu ollen hyvin yksinkertainen: kirjoittaja kirjoittaa tarinan, kohtaa elämänpolun päättymisen. Vuodet kuluvat, kirjoittajan saamatta koskaan tarinaa valmiiksi joten päähenkilöt ovat jumittuneena ikuiseen taisteluun, kunnes eräänä päivänä jotain tapahtuu.
Tarinan heräten monen vuosikymmenien unesta ja päähenkilöiden karaten "oikeaan maailmaan".
Mutta sen sijaan että taistelu olisi käyty loppuun asti samantien, vetäytyivätkin kumpainenkin omiin lepoonsa, yhdistyen ihmismassaan. Toisen luoden kauhua ja paniikkia ympärilleen ison ihmismäisen korpin muodossa, toisen taas eläen normaalia elämää vähitellen menettäen itsensä kokonaan pimeydelle.

Eveyn esittäen toisen pääosan. Sen tytön joka menettäisi järkensä, ja vajoaisi pimeyteen ja viimein hitaaseen kuolemaan.
Lopetuksen alkaessa, asettui Evey keskelle lavaa, muiden tanssijoiden vetäytyen pimeyteen piileksimään, seurasi mustaan mekkoon pukeutunut tyttö vierestä tätä kohtausta, ennenkuin hitaasti alkoi itsekin jättämään lavaa taakseensa.
Eveyn rojahtaessa puiselle lattialle viimeiseen asentoon joka kertoi hahmon hävinneen taistelun elämässä, ainoan valopilkun jonka keskustassa Evey oli sammuen dramaattisesti ja tuoden täydellisen pimeyden koko saliin.
Tytön kohoten ylös paikoiltaan pimeyden turvin ja sipsuttaen nopeasti pukuhuoneeseen, taputuksien laskeutuessa isoon tilaan.
Jokaisen tytöistä näyttäen lavasteiden takana iloiselta siihen nähden että esitys oli mennyt hyvin ja että se kaikki oli hermostuneisuutta myöten ohi. Jokainen sai hengittää hieman vapaammin kun se kaikki oli ohi.
Tyttöjen sinkoillessa nyt rauhallisemmin kuin esityksen alussa huoneesta toiseen saadakseen puvut pois ja vaihdettaakseen normaalit vaatteet kotiin lähdettäessä.

Jokaisen astellen pukuhuoneesta puhuen toisilleen, juorujen jatkuessa loppuun asti ennenkuin tulisi aika erkaantua perheiden luokse. Eveyn heilauttaen pienesti kättään Michaelille ja äidilleen silmien viimein napatessa kaksikon ihmismassan keskeltä. Jalkojen kiiruhtaen kaksikon luokse. Eveyn luoden katseensa pojalle "oliko arvoisesi katsottavaa?" Kysymyksen ollen leikittelevä pienen kulman kohausken kera, neidon luoden huulilleen lapsekkaan virneen.
Pandoran naurahtaen mielessään kaksikolle, toivoen ettei kumpikaan tulisi koskaan kohtaamaan sitä mikä oli hänelle ja Anubikselle tapahtunut vuosien saatossa niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin. "Äiti?" Pandoran luoden katseensa tyttäreensä kysyvästi hymyn kera "saanko mennä saattamaan Michaelia junaan?" Kysymyksen ollen viaton, ystävällinen ilman taka-ajatuksia niinkuin aina ennenkin, näytti nainen silti miettivän hetkellisen ajan. "Olkoon, mutta ole ennen kahtatoista kotona" Eveyn nyökäten lupauksena, käsien tullen kietoutuneeksi tuon ympärille kiitokseksi sen muutamaksi sekunniksi.
Ennenkuin tytön erkaantuminen jätti vain kylmän kosketuksen jäljelle kummittelemaan.

EVeyn kääntäessä katseensa poikaan hymyillen, ojentaen tuolle jo hieman kättään johon tarttua kiinni "Menemmekö?"

Eveyn kysyessä vitsillään oliko esitys miellyttänyt nuorukaisen silmää – vastasi Michael omalla hymyllänsä takaisin ja antoi kädellään merkin, joka kertoi mielipiteensä kallistuvan puoleen. Käden tullen lasketuksi pienen naurahduksen kera, mikä oli osoitus – ettei nuorukainen ollut tosissaan viimeisestä teosta. Michaelin vakavoituessa seuraavan kuulemansa edessä, Eveyn tarjoutuessa lähtemään saattamaan nuorukaista juna-asemalle. Niiden hetkellisten sekuntien ajan tämä mietti olisiko neidon teko viisasta, mutta antoi lopulta kyseiselle asialle periksi. Nuorten lähtien yhtä matkaa jatkamaan matkaansa. Muiden perheiden ja yksinään liikkuvien hajaantuessa myös teatterin edustalta iltahämärään.

Katujen ja niitä reunustavien talojen johdattaen lopulta laiturille, josta Michaelin juna oli lähtemässä. Kuulutuksen kehottaen viimeisiä matkustajia kiirehtimään että lähtö tapahtuisi aikataulussa.
”Yritä pysyä ongelmista erossa, Evey. Sillä haluan tavata sinut vielä uudelleen kun joskus palaan takaisin tänne.”
Leppoisan virnistyksen häivähtäen nuorukaisen kasvoilla – tämän kiiveten vaunun oviaukolle, mutta sisään astumisen sijasta otti hän vielä viimeisen kerran Eveyn käden omaansa.
”Lupaan sen sinulle ja pysyn aina sanojeni takana. Hyvästi.”
Käsien päästäen toisistaan irti aavistuksen vastahakoisesti. Michaelin astuen syrjään sulkeutuvan oven tieltä, mutta jääden vielä katsomaan lasin lävitse laiturilla seisovaa Eveytä, joka alkoi erkaantua kauemmaksi sitä mukaan, mitä kauemmaksi juna eteni asemasta. Laiturille jääden seisoskelemaan muitakin hyvästeleviä ihmisiä – näiden kätkien joukkoonsa osapuolen, joka oli tullut hyvästelyjen sijaan hakemaan etsimäänsä.

”Joko sanoit hyvästisi?”
Pehmeän äänen kuiskaten yllättäen Eveyn selän takana. Vahvojen käsien napaten neitoa olkavarresta tiukasti, mutta silti huomaamattomasti – ettei kukaan laiturilla oleva huomaisi sitä jännittyneisyyttä mikä velloi sinä hetkenä kaksikon välillä. Zayn jatkaen normaalilla äänenpainolla että varmasti lähellä olevat kuulisivat:
”Satutit nilkkasi tänne juostessasi? Suonette minun auttaa sinua.”
Uteliaiden katseiden alkaessa kääntymään pois kun nämä huomasivat - ettei tilanne ollutkaan mitenkään kiinnostava. Hiljaisen äänen lisäten Eveyn korvan juuressa:
”Jos et halua että toteutan keksimäni vamman tulet mukaani mukisematta.”
Otteen pysyen edelleen tiukkana olkavarren ympärillä.

Kaksikon päätyessä rautatieasemalle niinkuin oli tarkoituskin, oli Michaelin juna juuri lähtemässä. Michaelin kiivetessä jo puoliksi junan sisälle kuulutuksen kehotuksesta, katsoi demoni poikaa pienen hymyn kera.
Kehotuksen käydessä ilmi, joka kehotti suoraan ettei Evey saattaisi itseään vaikeuksiin "saat luvan kirjoittaa minulle vielä, muuten ei tule kauppoja herraseni" Neidon nyökätessä rivakasti päätään omien sanojensa tueksi, vaikka pieni naurahdus kertoikin että hän tulisi kyllä yrittämään olla joutumasta ongelmiin.
Hyvin isolla yritti, mutta kyllä Michael saisi senkin edestä silti lähettää kirjeitä.
Käden tullen otetuksi otteeseensa vielä yhden kerran, toisen lausuen ettei pettäisi koskaan lupauksiaan tyytyi tyttö vain nyökkäämään.
Käsien erkaantuen vastahakoisesti toisistaan junan oven mennessä kiinni ja junan lähtiessä hitaasti liikkeelle. Eveyn seuraten junan kulkua koko sen ajan kun vain pystyi näkemään.
Hengityksen muodostaen ilmaan sekoittaessaan höyryä, joka kertoi tulevasta pakkasyöstä, näki tyttö parhaimmaksi lähteä vain suoraan kohti kotia. Ettei äiti huolestuisi.

Käden tullen kuitenkin laskeutuneeksi olkapäälle huomiota herättävästi, jonkun kertoen selvästi läsnäolonsa valheen muodossa.
Äänen ollen miehen, siitä ei ollut epäilystäkään. Eveyn kuitenkaan tunnistamatta kenelle kyseinen ääni kuului, eikä sitä kerennyt kyllä miettimäänkään kauaa kun mies lausui jo uhkauksen.
Eveyn hiljentyessä hetkiseksi, kääntymättä ollenkaan ympärille edes nähdäkseen kuka toinen oikein, otteen tiukentuen huomattavasti olkavarrella. "... äitisi ei tainnut opettaa ettei tuntemattomien mukaan pidä lähteä?" Kysymyksen ollen leikittelevä, suorastaan lapsekkaan ivallinen, olisi tytön kasvoille voinut hyvin kuvitella virnistyksen mutta sen sijaan tämän kasvot olivat kokonaan ilmeettömät tilanteeseen nähden.
sanoista kuitenkin paistaen läpi ettei Evey ollut todellakaan lähtemässä mukaan. Vaikka toinen hänet itse kantaisi ja rikkoisi jokaisen luun, ei neidolla ollut aikomustakaan olla kiltti.

Pään tullen notkahtaneeksi hieman sivullepäin, tytön erottaen osan miehen kasvonpiirteistä, vaikkei tämä vielä tunnistanutkaan toista suuntaan tai toiseen vaikka häneltä kysyttäisiin asiasta.
"Päästä irti. Nyt. Tai väännän sinulta sormet poikki yksitellen" Uhkauksen ollen selvä, äänestä pystyen aistimaan ettei kannattaisi alkaa leikkimään tulella, sillä vaikkei tämä pystynytkään vereen koskemaan, ei tarkoittanut ettei hän pystyisi muita vahingoittamaan silti.

Pelosta jäykistymisen sijasta kohde vastasi omalla uhkauksellaan takaisin, joka oli koruton ja selvä. Joku tavallinen maantien tallaaja olisi voinutkin uskoa moisia sanoja, mutta tämän vaaleatukkaisen miehen kohdilla ne lisäsivät vain bensaa liekkeihin. Eveyn tulisuus oli kuin huumetta Zaylle, joka rakasti ihmisten ahdingolla leikkimistä.
”Rauhoituhan, Evey. Turhanpäiväinen viha vain saa verenpaineen nousemaan ja se olisi ikävää jos sen tunteen huumassa vapauttaisit synnyinlahjasi.”
Salamurhaajan kumartuen olkapään ylitse, jotta neito varmasti näkisi tämän kasvon piirteet silmäkulmassaan. Smaragdin vihreiden silmien pysyen eteenpäin, katsoen noita viattomia ohitse kulkevia ihmisiä, jotka eivät tienneet sinä hetkenä mistään vaarasta. Eri-ikäisten lasten juosten ja touhuten omiansa väkijoukon seassa. Vanhempien yrittäen parhaansa mukaan rauhoitella jälkikasvuaan.
”Katso ympärillesi. Näetkö kuinka huolettomia he kaikki ovat? Tietämättömiä ja täysin putkinäköisiä ympärillä tapahtumista kuin viaton lammaslauma, joka odottaa suden saapumista.”
Sormen pyyhkäisten hiussortuvat takaisin korvan taakse pehmeällä eleellä. Zayn dominoiden sinä hetkenä jokaista tapahtumaa.
”Näytä vain vihasi ja sen myötä paljastat kuka todellisuudessa olet. Täällä olevat ihmiset varmasti tuntevat sinut ja äitisi, mikä siis olisi sen ihanampaa kuin totuus heidän kaltaisilleen, jotka varmasti ottavat sen avoin sylin vastaan. Haluatko tosiaan lähteä siihen leikkiin kanssani? Leikkiin, jossa sivulliset saavat osansa itsepäisyytesi takia. Kuulit oikein, Evey. Joka kerta kun et tottele minua, tulen murhaamaan jonkun sivullisen silmiesi edessä ja kaikkein hauskinta siinä on… että syyllistävät katseet tulevat kohdistumaan sinuun.”
Yhden pienistä lapsista kulkeutuen silloin kaksikon läheisyyteen – tuon pienen lapsen yrittäen saada punaista ilmapalloa kiinni, jokaisen askeleen vieden vaarallisen lähelle raiteita.
”Joten painammeko villaisella tämän huonon alun vai…”
Katseen kohdistuen varoittavana lasta kohti. Kylmän hymyn pilkahtaen miehen katseessa vailla minkäänlaista myötätuntoa.
”…aloitanko hänestä?”
Tien risteykseen oli saavuttu, mikä odotti Eveyn päätöstä seuraavista tapahtumaketjuista.

Smaragdin vihreiden silmien ollessa hyvin lähellä, Eveyn mielestä hieman jopa liiankin lähellä, tuli pää vetäytyneeksi automaattisesti hieman kauemmaksi. Normaalisti jokaikinen sen ikäinen tyttö olisi varmastikin ollut haltioissaan jos sen näköinen mies tulisi niinkin lähelle, mutta Eveytä... mies oli suorastaan oksettava sillä hetkellä.
Miehen lausuessa jälleen oman uhkauksensa, näytti tyttö yhtä tyyneltä kuin meri kesällä ilman minkäänlaisia myrskyn enteite, oli tämä todellisuudessa hyvin lähelle menettää hermonsa toiseen jo ensimetreillä. siltikin jonkin kertoen että toisen kanssa kanattaisi pitää hyvin paljon varovaisuuden linjaa päällä, hopeisten silmän erottaen lähettyvillä nyt toisenlaista liikettä.
Lapsen, ja punertavan ilmapallon joka kulki uhkaavasti kohti raidetta. Silmien tullen kääntyneeksi vain hetkiseksi toiseen, miehen jatkaen nyt sanoilla jotka eivät enään uhanneetkaan häntä pelkästään vaan kaikkia muita sillä alueella.
Toisen vielä lisäävän aloittavansa lapsesta.
Tuli käsi asetetuksi toisen oman päälle muutamaksi sekunniksi, käden tullen siirretyksi pois.
Neidon sanomatta sanaakaan toiselle vaan askeleiden johtaen nyt lasta kohti, jonka pienet askeleet olivat johtavassa jo liian vaarallisille alueille.
Uuden junakuulutuksen kuuluessa, kertoen että olisi enään muutama minuutti ennen kuin kulkuväline olisi valmiina ottamaan matkustajat mukaansa. Niin myös oli poikalapsikin liian lähellä raiteita.

Kumpaakin tyttö ei kerkeisi pelastamaan, mutta tässä tapauksessa ihmishenki olikin paljon kalliimpi kuin jokin puhellettava helium-lelu.
Jokaisen varmasti aistien ihmisten seassa selvää huolta ja hermostuneisuutta jonka huolestunut äiti sai aikaiseksi läsnäolollaan.
Eveynkin aistien sen valitettavasti.
tosin mitä edemmäksi juoksuaskeleet pääsivät poikaa siitä vähemmän aikaa tuntui olevan jäljellä. Lapsen ollen jo kerennyt laskeutumaan ehjin nahoin laiturilta rautatiekivikolle, tajuamatta nopeasti lähestyvää vaaraa Eveyn itse nähden jo junan vain hieman kauempana lapsesta, junankuljettajan yrittäen saada pojan huomiota jotta tuo olisi osannut juosta vielä pois tieltä. Turhaan.
Tytön saavuttaessa viimein laiturin reunan ja sen enempiä ajattelematta, juoksun jatkuessa.
Junan ollen jo lähellä, niin lähellä että Evey alkoi itsekin jo epäilemään omaa nopeuttaan ja sitä, riittäisikö aika sittenkään.

Lapsen tajuten viimein katsoa ympärilleen, tulivat silmät pyöristyneeksi siitä kauhusta kun tämä tajusi missä kohtaa tämä oikein oli, ja ettei äiti ollutkaan enään lähellä, tai edes näkyvissä.
Itkun jo nousten silmiin ja pojan huudahtaen äidin perään joiden ohikulkijoiden jo siirtäen katsettaan junaraiteille. Seuraavaksi... paniikki.
Ihmisten rynnien lähemmäksi katsomaan mitä oikein oli tapahtumassa, äidin etujonossa. "Joaquin!" Junan mennen silmänräpäyksessä aseman ohitse ja katosi yhtä nopeasti, kenenkään näkemättä, oliko poika ehtinyt väistää juuri ja juuri vai...
Naisten peittäessä silmänsä, jokaisen ollen enemmän tai vähemmän sanattomia tilanteeseen. Jokaisesta paikalla olijoista pystyen kuitenkin aistimaan yhden yhdistävän tunteen: huoli. Huoli pienestä ihmisen alusta.

Viimein junien mennessä ohitse, oli asemalle langennut selkeä henkeä pidättelevä hiljaisuus, äidin ollen lyhistyneenä kivilaatoitetulle tielle epätoivoisena. Kenenkään uskomatta lapsen selviytyneen.

Kunnes ilman täyttäen ääni, joka sai useamman kuin yhden kääntämään katseensa takaisin lähtökohtaan. Nuori ruskeahiuksinen tyttö, jonka housut olivat rikki, vaatteet likaiset ja kasvot naarmuilla, pitäen sylissään itkevää poikalasta rauhoittavasti.
Käsien siirtyen lapsen korvien päältä suojaavasti pois varmistettuaan ettei enempää junia olisi tulossa.
Huokaisivat jokainen innoissaan helpotuksesta, osan uskomatta vieläkään silmiään ja osan taputtaen. Eveyn ollen yhtä aikaisesti kahta ensimmäistä edellä mainittua ja siltä tämä myös näyttikin, neidon kiittäen jumalia enemmän kuin useampaan kertaan mielessään.
Kaksikon päästen nilkuttavasti nilkasta huolimatta takaisin laiturille, tuli äiti ensimmäisenä kaappaamaan lapsensa takaisin syleilyynsä pienestä torumisesta huolimatta.
Eveyn istahtaen vain reunalle voipuneena, asettuen maaten kylmälle maalle. Sydämen tykyttäen vielä kahtasataa rinnassa, hengityksen ollen katkeileva ja jalkaa särki mutta... hopeisten silmien kääntyen hitaasti pelätykellä selvinneeseen poikaan.
... oli se kaikki sen arvoista.

Radasta lähtevän kolinan ja kauempaa lähestyvän hälytysäänen kertoessa saapuvasta junasta määräasemalle – irrottautui Evey määrätietoisesti salamurhaajan otteesta ja lähti pelastamaan tuota vaarallisille vesille eksynyttä piruparkaa. Salamurhaajan katseen pysyen tyynenä, mutta iiristen sisimmässä leimahti selvä kylmyys ja tunteettomuus. Zayn välittämättä sinä hetkenä pätkääkään miten lapselle tulisi käymään ja mitä neitoon tulisi; typerys halusi yrittää olla sankari vaikka tapahtuma ei koskettaisi millään tavoin tämän elämää. Junan pysähtyessä lopulta laiturille jarrut kirskuen – pelkäsi suurin osa ulkopuolisista katsojista pahinta ja sen vuoksi pidättivät henkeään. Kaiken laueten helpottuneihin henkäyksiin ja taputuksiin kun Evey ilmestyi takaisin näkyville ja kantoi sylissään pelästynyttä lasta. Zayn aikomatta tehdä itseään millään tavoin näkyväksi väkijoukon seassa – yhtyi tämä laiskanlaisesti taputtamaan mukana.

Askeleiden vieden hiljalleen lähemmäksi helpottunutta äitiä ja itkevää lasta. Muiden ihmisten katseiden kaikkoontuessa sekunnin murto-osan ajaksi kaksikosta pelastajaan – haki Zay Eveyn katseen itseensä massan lävitse. Smaragdinvihreiden silmien sanoen selvästi:
”Minähän varoitin sinua.”
Miehen kävellessä äidin ja lapsen ohi kuin kuka tahansa – askeleiden vieden Eveyn luokse. Neidon pystyen pian huomaamaan massan kuohahtavan uudelleen ja kerääntyvän selvästi sen pisteen luokse missä äiti ja lapsi olivat olleet. Lapsen ollen edelleen kunnossa, mutta tämän äiti taas… Keskustelun hälinästä erottaen sanat; ambulanssi ja kuollut.
Zayn seisahtuen Eveyn vierelle ja suunnaten katseensa alaviistoon, jotta pystyi näkemään toisen kokonaan maanrajassa. Käden ojentautuen muka auttavana eleenä toiselle – sen kuitenkin ollen piste i:n päälle, kysyen karkeasti aikoisiko Evey jatkaa vastusteluaan ja näin saattaisi ulkopuoliset vaaraan vai aikoisiko tämä viimein niellä tappionsa ja suostua lähtemään salamurhaajan mukaan mukisematta.

Se mitä seuraavaksi kerkesi tapahtumaan sen lyhyen sekunnin aikana, ei kkaan varmastikaan keennyt ymmärtämään tapahtunutta.
Ihmismassan kohahtaen takana, reaktion kertoen enemmän kuin tuhat sanaa. Mies ei ollut vitsaillut uhkailuillaan.
Katseen kohoamatta siltikään toiseen vaikka tuo tulikin lähelle ja ojentaen kätensä mukamas auttavasti, tulivat hopeiset silmät vilkaisseeksi toista sivummalla. Tytön kuitenkaan sanomatta mitään toiselle "pärjään ilman apuasi..." vaikka voisinkin taittaa sormesi tuosta vain ellet olisi tuollainen kuin olet Lopun lauseesta tullen jatkutuksi ajatuksista, Eveyn pitäen parhaana ettei sanoja tulisi lausutuksi toisen kuultavaksi.
Neidon nostaen toisen jalkansa koukkuun tueksi ennenkuin keho tuli nostetuksi omin avuin seisomaan.
Katseen kohtaamatta kertaakaan toista.

Kaksikon askelten lähtien astelemaan hitaasti nilkuttavasta jalasta huolimassa, Eveyn sanomatta sanaakaan koko matkan aikana.
Johtui kenties shokista, inhosta toista kohtaan, vaiko jostain muista monista mahdollisista syistä, jos toinen oli tarkkaillut häntä sen verran kauan kuin antoi ymmärtää tiesi toinen että normaalisti tyttö oli puheliasta sorttia.
Siltikin mitä hiljaisempi tilanne oli, mitä edemmäksi kaksikko pääsi sitä enemmän myös kysymyksiä alkoi nousta pintaan. Eveyn tehden mieli huutaa se kaikki ulos, mutta ei. Neidon niellen sen kaiken alas, niinkuin kaiken muunkin.
Tytön tietäen ettei isä olisi enään pelastamassa häntä, niinkuin ei Michaelkaan, äiti ei tiennyt missä hän menisi ja muut... niin, eihän niitä muita itseasiassa ollukaan. Ainakaan Ranskassa.

"mitä haluat minusta? En tunne sinua, etkä sinä minua, et tiedä mitään perheestäni, en ole edes helvetti nähnyt sinua koskaan" Huulten tullen avatuksi kysymykseen, katseen pysytellen siltikin alaviistossa koko sen ajan, katseen kohottautumatta kertaakaan miestä kohti.

Avun tullessa torjutuksi – veti Zay kätensä pois tyynen rauhallisesti kuin Eveyn kieltäytyminen olisi ollut itsestään selvyys. Kiveen veistetyn naamion pysyen miehen kasvoilla – kätkien taaksensa demonimaisen hymyn, joka nauroi ensimmäisen erän voitosta. Eveyn lähtien astelemaan kaksikon edellä ja johdattaen nämä pois vilkkaalta juna-asemalta, jonne oli alkanut kerääntymään ulkopuolisia katsojia ja ambulanssin henkilökunta. Vilkkaiden katujen päätyessä lopulta syrjäisemmälle kujalle, joka johtaisi kylästä pois takakautta päätien sijaan. Zayn rekisteröiden jokaisen Eveyn lausuman sanan samaan aikaan kun kaivoi vaatteidensa kätköstä pienen senbon neulan ja alkoi pyöritellä sitä sormien lomitse kuin mitä tahansa leikkikalua. Mitä enemmän Evey esitti toteamuksensa julki – oli miehellä entistä hankalampi pitää naurun purskahdustaan. Pistävän katseen nauliutuen yhtäkkiä tiivisti neitoa kohti, mikä kertoi pian jotakin tapahtuvaksi.
”Älä ota tätä henkilökohtaisesti.”
Neulan asettuen tukevasti keski- ja etusormen väliin samaan aikaan kun käsi valmistautui tekemään nopean iskuliikkeen.
”Saat toimia hetken aikaa pienenä vakuutuksena, ymmärräthän.”
Lyönnin tullen kohdistetuksi niskan seutuville, josta neulaan valeltu tainnutusmyrkky vaikuttaisi nopeammin – jos se osuisi kohteeseensa. Zay olisi voinut lisätä lauseen perään maininnan Eveyn isästä, mutta jokin sanoi tälle – ettei kyseisestä aihealueesta kannattaisi puhua, ei ennen kuin neito makaisi maassa tajuttomana. Zayn tehtävä oli tuoda Eveyn salaseuran eteen, muuten tämä olisi jo aikoja sitten riistänyt toiselta hengen.

Saamatta vastausta kysymykseensä, tuli hiljaisuus jälleen laskeutuneeksi kaksikon välille askelten johdattaen syrjäiselle kujalle, jonka päähän kaksikko pysähtyi.
Eveyn kyllä tunnistaen missä he olivat, liiankin hyvin. Kujan ollen jonkinlainen sivutie jota kautta päästäisiin pois kylän puolelta, suoremman päätien korvike jota yleensä nuoriso käytti päästäkseen viikonloppuisin pois vanhempien valvovien silmien edestä.
Pahaa kertovan katseen nauliutuen pistävästi sielun lävitse kun mies vihdoin tyytyi kääntämään katsettaan häneen. Kylmienväreiden kiirehtien nopeasti selkää pitkin ympäri ja ämpäri, tytöstä tuntuen että smaragdin vihreät silmät porautuisivat jokaiseen pikkusielun nurkkaan, paljastaen jokaisen salaisuuden ilman sanoja.

Miehen mainiten huolettomasti ettei tyttö ottaisi tekoa henkilökohtaisesti, kerkesi tämä vain luoda kasvoilleen kummastuneen ilmeen, ennenkuin mies lisäsi vielä jotain vakuudesta ja seuraavaksi mitä tapahtui...
Silmissä alkaen vähitellen sumentua, Eveyn erottaen vielä sen hetkisen ajan toisen kasvonpiirteet ja ne pelottavat vihreät silmät ennenkuin silmät eivät enään taistelusta huolimatta jaksaneet pysytellä auki.
Jalkojen pettäessä samaa rataa alta täysin tajunnan menettämisen myötä, kehon laskeutuen lumisen maan päälle.

Kellon olematta vielä edes puolta yötä, mutta siltikin oli Pandoralla paha aavistus siitä missä Evey vielä kuppasi. Demonin tietäen että tyttö olisi jo omassa sängyssään niinkuin normaalisti, niinkuin oli sovittu: ennen puoltayötä. Michaelin juna oli lähtenyt aikaa sitten, joten ei Evey voinut oleilla vielä kaupungilla kun tuolla ei kovin monta ihmissuhdetta ollutkaan koulun tai harrastuksen kautta, monien kysymyksien nousten mieleen.
Sen jälkeen kun Anubis oli lähtenyt, olivat salaliiton omat tarkkailijat kadonneet sitä myötä muttei se tarkoittanut etteivät he jättäisi heitä rauhaan. Tai Eveytä. Tuonhan he halusivat. Evey oli se, jota vanhemmat olivat sen 15 vuotta yrittäneet suojella parhaansa mukaan liitolta.
Mutta nyt kun Anubis oli poissa, tulisi suojelusta tulevan vaikeampaa kun tyttö oli teini-ikäinen.
Äidin henkäisten viimeisen kerran ennenkuin tuli astuneeksi ulos talon ovesta ja askelten lähtien ripeästi kohti rautatieasemaa. Minne kaksikko oli lähtenyt aiemmin.

Myrkyn päästessä verenkiertoon kaulan alueelta nopeasti – ei kestänyt kauankaan kun tajunnantaso alkoi sanomaan itseään irti. Eveyn lyyhistyessä lumiseen maahan Zayn jalkojen juureen. Salamurhaajan katsoen mitään näkemättömin silmin tuota nuorta neitoa, joka hyvin todennäköisesti sai sanoa ikuisiksi ajoiksi hyvästi entiselle elämälleen ja sen myötä myös perheelleen. Ehkä se olisi ollut jonkin sortin kohteliasta napata toinen kiinni ennen maahan osumista, mutta Zay ei kuulunut niihin herrasmiehiin, jotka juoksivat pelastamaan toisia ensimmäisten joukossa. Jokainen huolehti itsestään ja jos ei siihen kyennyt – oli paljon armollisempaa antaa kohtalon hoitaa tehtävänsä; heikon yksilön poistaminen maanpäältä. Miehen varmistuessa Eveyn täydellisestä tajuttomuudesta – nosti tämä vasta silloin toisen maasta ja kantoi ulos kylästä tien sivuun pysäköidyn auton luokse, minkä takapenkille neito aseteltiin. Auton käynnistyen hiljaa hurahtaen, renkaiden kaapaistessa irtohiekkaa maasta. Osittain päällystetyn tien lähtien viemään kohti tuntematonta – kauas kaikesta tutusta ja turvallisesta.

Pienen ja rauhallisen maalaiskylän muuttuen vilkkaaksi kaupungiksi, jonka pohjoisalueella sijaitsi monta sataa vuotta rakennettu kirkko omine tiloineen, jotka vielä kätkivät allensa katakombit – mystiset sokkelot, joita kukaan turisti ei ollut nähnyt tai vielä vähemmän tiesi niiden olemassa olosta. Eveyn joutuen juuri noihin kyseisiin tiloihin ettei kukaan löytäisi tätä helposti, mieluummin ei ollenkaan. Tämän saaden oman tilansa, mutta ulosmenoreittejä vartioitiin tarkasti. Neidon saaden hyvää ruokaa ja kaiken muunkin kuin tämä olisi asunut kyseisessä paikassa koko ajan, mutta ainoa epäkohta oli se - ettei tämä nähnyt koskaan ketään salaseuralaisen jäsentä. Palvelijoiden ollen ainoa kontakti ja nämäkin vain nyökkäilivät hymynsä yhteydessä. Kaiken tuon saaden väkisinkin miettimään mistä oli oikein kyse.

Eveyn tiedostaen koko matkan ajan, mitä tapahtui vaikka se olikin täysin eriasia, tiedostiko tämä minne he olivat menossa. No, ei oikeastaan vaikka Evey tiesikin kaksikon liikkuvan autolla, mutta kun kulkuväline pysähtyi pitkän ajan jälkeen... ei Evey enään tiennytkään minne häntä kuljettiinn ja miksi.

Seuraavan kerran kun tyttö aukasi silmänsä, pienestä huippauksesta huolimatta ja silmien pyörittelystä huolimatta, oli hänen allaan pehmeä samettisin lakanoin päällystetty sänky, joka suorastaan kutsui luokseen jo pehmeällä olemuksellaan.
Tytön noustuttua ylös, oli ensimmäinen asia minkä tämä oli todennut, oli se että vaatteet oli vaihdettu, ruokaa tuotu, oma palvelija joka oli valmiina toteuttamaan kaiken mahdollisen toiveen mikäli tyttö vaan itse pyytäisi ja mikä tärkeintä: ovella tarkoin vahtivat vartijat.
Neidon tietäen siitä viimeisestä asiasta, että hänen liikkumisensa olisi varsin rajoitettua sekä sen, että häntä tultaisiin tarkkailemaan koko sen ajan kun hän tulisi olemaan kyseisessä tilassa... tai paremminkin huoneessa.

Minuuttien muuttuen tunneiksi ja tuntien vuorokausiksi, ei Evey itse tiedostanut asiaa muuten kuin kysymällä palvelijoilta kellon aikoja, kun lähettyville ei oltu kelloa luovutettu. Ajan vain tuntuen olevan hyvin hidasta, ja mitä enemmän sitä aikaa kului... sitä enemmän tästä myös tuntui että neito olisi vankilassa.
Ruokaa tuotiin normaalisti, viisi kertaa päivässä, vieläpä hyvää ruokaa mutta siltikin tyttö söi vain kun oli pakko ja silloinkin vain sen verran kun tiesi tarvitsevansa ravintoa seuraavaan päivään, puhui tämä myös hyvin harvoin ja silloinkin vain ranskankielellä. Vaikka palvelijat hymyilivätkin aina kun vain tulivat huoneeseen, näki noiden silmistä se hämmennys siihen käytökseen. Normaalisti kuka tahansa olisi varmastikin ollut onnensa kukkuloilla että hänestä huolehdittiin niinkin hyvin mutta... Eveyllä oli epäilyksensä koko tapahtuneen suhteen.

Siltikään kysymyksien nousten päivä päiviltä yhä enemmän mieleen ja aina kun tälle olisi suotu tilaisuus kysyä, oli vastaaminen jätetty kokonaan pois laskuista. Jokaisen jättäen neidon tiedottomaksi siitä miksi hän oli siellä, kuka tai mikä oli sen kaiken takana, mistä se kaikki johtui, missä hän oli?
Niin, ehkä tyttö saisi joskus jopa vastauksia, mutta siltikin ei tämä tiennyt kuinka kauan edes hän kestäisi sellaisia käytäntöjä kuin nyt oli. Koputuksen kuuluessa ovelta, joka ilmoitti palvelijan olevan jälleen kerran tuomassa ruokaa ja vaatteita niinkuin oli käskettykin tehdä, ei Evey vaivautunut kuin luomaan nopean katseen ja kiitoksen ennen kuin palvelija oli kadonnut takaisin käytävään.
Tuli käsi kohonneeksi toiselle jalalle, joka oli nyrjähtänyt tytön pelastettua sitä pikkupoikaa, loi kasvoille väkisinkin pieni irvistyksen tapainen. Jalan ollen edelleenkin kipeä joka vain kertoi siitä ettei sitä oltu hoidettua, mutta toisaalta taas ei Evey ollut kyllä valittanutkaan kyseisestä asiasta ja tuskin edes kukaan tiesi vammasta.
Kehon tullen laskeutuneeksi sängylle ja hopeisen katseen kohdistuneeksi kattoon. Neidon antaen ajan kulua, niinkuin oli ne muutamat päivät siihenkin mennessä tehnyt lausuen mielessään rukouksia siitä että se jokin isompi taho oikeasti tietäisi mitä tekisi.

Muutamien päivien ollen kulunut ja auringon ollen päässyt pois harmaiden pilvien takaa tuomaan ihmisille omaa energisyyttä ja iloa talvipäiviin, hyvin harvojen ymmärtämättä mikä tahto hypytteli lähes jokaisen elämää jollakin tavalla omilla marionotte-naruillaan kulissien takana.
Lintujen sirkuttaessa iloisesti jo aamun ensi säteistä lähtien kauniisti, yhden niistä soluttautuen muihin mukaan, kenenkään tietämättä minkälainen päämäärä sillä yhdelle pienellä linnulla olisi edessään.
Siivekkään jatkaessa matkaa muiden lajitovereidensa kanssa, erkani tuo vasta silloin kun oli pakko, matkan jatkuen yksin.
Viimein eläimen saapuen määränpäähänsä, laskeutui tuo huomaamattomasti ikkulaudalle, tuoden laulullaan olemassa olonsa julki.
Linnun ollen alunperin Saitesin ja perheen yhteydenpidon välikappale, mutta kirje joka oli kiinnitetty huolellisesti jalkaan, oli kirjoitettu ranskaksi... kirjeen ollen tarkoitettu Anubikselle. Kirjeessä kerrottaen lyhyesti ja selkeästi sen, mitä Eveylle oli tapahtunut, olihan mies sentään tytön isä niin hyvässä kuin pahassakin. Oli tuolla oikeus tietää tilanteesta.
Allekirjoituksen ollen Pandoran.

Tuon harmaan pienen linnun sirkuttaessa itsepintaisesti ikkunan edustalla – sai ääni pian houkuteltua luokseen yhden rakennuksessa asuvista henkilöistä. Linnun tullen otetuksi sisälle ja viedyksi sille tarkoitettuun paikkaan, jossa eläin voisi levätä ennen seuraavaa matkaansa. Viestin puolestaan kulkeutuen monen käden kautta päämääräänsä; tuonne suureen kirjastohuoneeseen, jonka lattian keskustassa sijaitsi maskuliininen pöytä ja sen päälle ollen levitettynä monen monta karttaa, paperia ja kirjoja. Huoneeseen saapuneen tarvitsematta sanoa mitään sillä tämän tulo kyllä huomattiin. Viestin tullen ojennetuksi sanattomasti viimeiselle käsiparille. Paperin palan avautuessa silmien eteen – hopeisen katseen käyden jokaisen rivin huolella lävitse. Pienen nyökkäyksen kiittäessä lopulta viestin tuojaa, joka kääntyi kannoillaan ja poistui huoneesta. Tyyneyden ja virallisuuden riisuen naamionsa oven sulkeutumisen saattelemana. Anubiksen joutuen ottamaan käsillään tukea pöydän kannesta ja hengittämään pari kertaa syvään. Silmäluomien sulkeutuen katseen peitoksi. Ajatusten lausuen hiljaisen pyyntönsä jumalille. Isän pahin pelko oli käynyt toteen.

Päivien vierähtäessä pitkiksi viikoiksi – ei Evey ollut nähnyt ketään muita palvelijoiden lisäksi, kunnes eräänä päivänä siihen tuli muutos. Huoneen oven avautuessa ja sulkeutuessa, mutta palvelijan hiljaisuuden sijasta – kylmän rauhallinen ääni sanoi:
”Olet ilmeisemmin kotiutunut.”
Saman pistävän katseen vastaten takaisin neidolle. Zayn erkaantuen turhia kiirehtimättä oven läheisyydestä ja kävellen takan edustalle. Sormen pyyhkäisten tasoa arvioivasti, pienen pölykerroksen tarttuen sormenpäihin. Zayn hymähtäen tympääntyneesti huomiolleen huoneen siisteydestä. Palvelijat eivät ilmeisemmin vieläkään ymmärtäneet mitä täydellinen puhtaus merkitsi ja se ärsytti miehen perfektionistipuolta suuresti.
”Kuinka nilkkasi muuten jakselee?”
Kysymyksen ja toteamuksen välissä seikkailevan lauseen tullen yhtäkkiä lausutuksi kuin mies olisi keskustellut vain säästä. Hymyn kaltaisen pilkahduksen silmissä kuitenkin kertoen ettei puhujaa kiinnostanut asia huolehtimismielessä ollenkaan.
”Vai oletko vielä vihainen minulle siitä mitä tein pelastamasi lapsen äidille?”
Hiljaisen hymähdyksen, joka kuulosti erehdyttävästi naurulta, kohottautuen ylös keuhkoista. Zayn jättäen viimein takanedustan ja kävellen seinäkankaan edustalle, jonka pintaan oli kirjailtu egyptiläisellä tyylillä kolme hahmoa, joilla oli salaseuralaisille kuuluva vaatetus. Keskimmäisen hahmon kasvojen peittyen hupun varjoon – tuon vaatekappaleen reunoja koristaen ikimuinaiset symbolit.
”Taitojen oppiminen parhaalta, luonteen muokkaaminen tulee sitten omasta takaa.”
Katseen vilkaisten sivusilmällä Eveyn suuntaan, jonka silmät olivat yhtä hopeiset kuin sillä miehellä, joka uhkasi pistää ikivanhan salaseuran periaatteet uusiksi. Neidon katseen saaden vihan väkisinkin nousemaan pintaan. Zayn kääntäen katseensa takaisin seinäkankaaseen ja siinä kuvassa olevaan keskimmäiseen hahmoon.
”Et näytä ilmeisemmin vieläkään tietävän kuka todellisuudessa olet… kuinka sääli – sillä niillä taidoilla, jotka virtaavat veressäsi voisit olla paljon enemmän kuin nyt.”

Eveyn huokaisten hiljaisesti kun palvelija tuli jälleen kerran käymään siihen samaan kellon aikaan niinkuin aina ennenkin, mutta sen sijaan että hiljaisuus olisi jälleen vallannut huoneen niinkuin niinä muutamina päivinä, kuuluikin miesääni ovelta. Ääni joka sai jokaisen ihohuokosen kohoamaan hieman pystyyn jo pelkästään tytön tiedostettua toisen olemassa olon ja pienen vihan noussen pintaan vaikka kasvot tyytyivätkin pysymään mahdollisimman vakaina ja rauhallisina.
Tytön tukkiessa suunsa. Mitä järkeäkään olisi puhua toiselle? ei oikeastaan mitään.
Vanhemman kysyen nyt jalanvointia, kysymyksen ollen varmastikin ollut tarkoitetuksi kuulostamaan ystävälliseltä kuin mikä tahansa ystävä olisi kysynyt vointia, kuului hymähdyksen läpi että toiselle teki jopa tiukkaa pidätellä nauruaan.
Siltikään tyttö ei vieläkään lähtenyt kommentoimaan asiaa vaikka toinen vielä lisäsikin perään nopeasti äidistä ja lapsesta, jonka tyttö oli pelastanut ensimmäisen kerran joutumasta kohtalokkaan junan alle. Askelten johtaen seinäkankaalle, jota Evey oli aikansa kuluksi lukenut -useampaan kuin yhteen kertaan, painanut jokaisen kirjoitusmerkin mieleensä kuvia myöten, seurasivat silmät jokaista toisen pienintäkin liikettä kun mies kulki huoneessa, laittoi tyttö myös merkille ettei mies pystynyt katsomaan häntä silmiin kovinkaan kauaa. Johtuiko se sitten vihasta vaiko säännöistä mutta olihan sekin jotain. Näin loppujen lopuksi vaikkei tieto auttaisikaan paljoa elämässä.

Solakoiden sormien kohottautuen lattialle jätetylle tarjottimelle jossa ruoka näytti täysin koskemattomalta ja niinhän se olikin, mitä nyt vesilasi oli puoliksi tyhjä ja ruokailuvälineet edelleenkin sivussa niinkuin normaalisti, kohottautuivat solakat sormet lautasen vieressä olevalle veitselle.
Hopeisten silmien tutkiskellen kiiltävää pintaa mietteliäästi, tytön mielessä käyden muutamaan kertaan omia pieniä suunnitelmia vanhempaa kohtaan kun tämä pyöritteli apuvälinettä käsissään kuin mitäkin lelua. Katseen kohoamatta enään toiseen vaan tyttö tyytyi peilaamaan toista veitsen pinnan kautta tuon puhutellessa omalla tavallansa provosoivasti.

Jalan tullen potkaisseeksi tarjottimen toisen jalkojen juureen, sen sijaan että olisi heittänyt veitsen tyytyväisenä tuota kohti ja yrittänyt pakoa... ei Evey ollut niin typerä.
Lähes perään tuli myös veitse heitetyksi perään, sen upoten seinäkankaaseen kuin voihin juuri sen keskimmäisen hahmon kohdalle. Eveyn luomatta itsestään toiselle vapaaehtoisesti katsetta, tuli keho laskeutuneeksi makuuasentoon sängyn päälle.

Terävän kolahduksen kuuluessa selän takaa – ei kestänyt kauankaan kun tarjotin liukui lattian poikki ennen kuin se törmäsi miehen jalkoihin. Zay olisi voinut liikahtaa pois tarjottimen tieltä ennen sen osumista, mutta periaatteesta tämä ei hievahtanut – ei, ennen kuin veitsi tuli viimein heitetyksi. Hopeisen pinnan välkehtien valossa mystisesti, kunnes viimeiseksi kuului terävä kopahdus seinän luota. Zay oli väistänyt astumalla askelmalla sivulle päin ja veitsi puolestaan oli osunut suoraan keskimmäisen hahmon sydämen kohdille. Tuon vaaleahiuksisen miehen silmiin syttyen ivallinen pilke kun tämä näki mihin veitsen lentomatka oli päätynyt.

”Varovasti, Evey. Olisi sääli – jos satuttaisit vihoissasi itsesi tai jotakin toista. Ethän halua alkaa syödä sormillasi ruokaasi?”
Käden kiskaisten veitsen irti, joka oli uponnut syvemmälle kuin yleensä tuollaisen matkan heitossa oli mahdollista – sen todistaen että tuolla viisitoistavuotiaalla neidolla oli enemmän voimia kuin normaalisti. Zayn kääntyen selin kuvaan päin. Smaragdinvihreiden silmien peilaten veitsen pinnan kautta seinäkangasta. Kylmän äänen todetessa leppoisasti kuin puheen aihe olisi ollut kaikista normaalein:
”Toisaalta… ehkä annammekin sinun antaa lopullinen armonisku isällesi.”
Veitsen laskeutuen alas kasvojen edestä. Zayn lähtien kävelemään takaisin ovelle päin – tämän huikaten olkansa ylitse ennen huoneesta poistumista:
”Lävistithän jo kerran taitavasti hänen sydämensä.”
Miehen viitaten selvästi seinäkankaan keskimmäisen hahmoon, joka oli kuva Anubiksesta. Oven sulkeutuessa. Salamurhaajan nauraen ajatuksissaan vaikka pitikin kasvojensa ilmeen kiveen veistettynä.

Eveyn nähden toisen silmistä selvän pilkahduksen ivasta kun toinen oli taitavasti väistänyt veitsen iskun tieltä, vaikkei veitsen ollutkaan ollut tarkoitus toiseen osua, kehotti toinen vain pieneen varovaisuuteen ja lisäten ettei toinen varmastikaan halunnut syödä ruokaa käsin.
Tytön vain luoden toiselle kylmän katseen, joka kertoisi enemmän kuin tuhat sanaa, ettei tyttö todellakaan aikoisi luovuttaa vielä Zachille... tai niille ketkä sen kaiken takan olivatkaan.
Miehen käden kiskaisten hieman voimakkaammin veitsen irti kuvan sydämestä, katsoivat vihreät silmät arvioivasti toista ja odottivat seuraavia pilkkaavia sanoja jotka toinen halusi lausua.
Sydämen sykkeen kohoten asteen kovemmaksi nuorten korvien kuullessa toisen sanat ja hampaiden asettuen yhteen. Isän? Miten mies siihen tilanteeseen liittyi?
Kysymysten kuitenkaan tuomatta itseään kuuluville, oli toinen jo ottamassa askeleita lähtiäkseen, kääntyi tuo vielä viimeisen kerran lausuen viimeisen lauseen.
Nyrkkien puristuen satiini lakanaa otteeseensa, kynsien painautuen lakanasta lävitse, oven sulkeutuen takanapäin tuoden jälleen oman hiljaisuutensa huoneeseen.

Eveyn huutaessa mielessään kaiken sen mitä tämä oli pidätellyt koko sen muutamien viikkojen ajan, kehon nousten automaattisesti istumaan ja katseen kohonneeksi kangaskappaleelle seinälle jonka tämä oli hetki sitten lävistänyt.
Hopeisten silmien hakeutuen hupun sisälle, vaikkeivat identtiset silmät vastanneetkaan takaisin niinkuin tyttö olisi toivonut... silmien laskeutuen kiinni näkemänsä peitoksi.
Jonkin kertoen että se kaikki olisi vasta alkua jollekin paljon monimutkaisemmalle asialle.
siltikin, neidon tehden lupauksen ettei koskaan alistuisi samaan kuin isä ja Zach. - Ei ikinä.

Parin päivän kuluessa eteenpäin, oli Evey pyytänyt palvelijaa tuomaan muutamia yrttejä ja kasveja, kertomatta kuitenkaan mitä varten hän niitä tarvitsisi. Palvelijan tuoden kuitenkin kaiken pyydettävän vaikkei ymmärtänytkään mitä varten ne olivat, kiitti tyttö normaalisti tapoihin kuuluvasti ranskankielellä.
Tytön sekoittaen kaikkine kasvit ulkomuistin kautta, mitä nyt äiti oli yrittänyt opettaa tyttärelleen parantamisesta mikäli pahapaikka tulisi. Niinkuin sellainen oli nyt.
Eveyn huokaisten hiljaisesti katsoessaan juomamukiin sekoittuneesta mössöstä, joka näytti samalta kuin kaikki muutkin äidin parantavat aineet: kaukana hyvästä.
Siltikin, Eveyn tyytyen levittämään aineen ohuesti kipeän jalan päälle pienen inhon kera, lopun pienen osan tullen juoduksi hyvin isolla inholla. Eveyn ollen ainakin täysin varma tehneensä kaiken oikein siitä tutusta tunteesta joka tuli heti juonnin jälkeen.

Lasin tullen lasketuksi tarjottimen reunalle, huokaisi demoni heti perään. Huoneen ollen mitä yksinäisempiä vaikka .. he jotka nyt yrittävät luoda mahdollisimman kotoisan olon, ei se auttaisi mitään ilman puheseuraa. Mutta kenellepä tyttö voisi puhua ilman että joku menisi valamaan kaiken isomman tahon kuultavaksi heti ensimmäisenä ovesta päästyttyään ja aiot henkilöt jolle tämä voisi puhua oli se smaragrisilmäinen mies?
Niinpä, ei kukaan.

Täyden vuoden vierähtäessä lopulta kokonaiseksi. Ajan kuluttaen kutakin omalla tavallansa. Vuoden ajoissa sateisen kesän astuen valokeilaan. Rankkasateen pyyhkiessä maata taas uudemman kerran tuona yhtenä päivänä, joka oli alkanut kuten muutkin, mutta sen loppu tulisi olemaan erilaisempi. Eveyn ollen edelleen katakombeissa säilössä ja osan salaseuran jäsenistä vartioiden paikkaa. Ehkä tapahtumatonta aikaa oli kulunut liiaksi, mutta sen virheen salaseuran vanhimmat olivat tehneet, että nämä olivat siirtäneet jäseniään muualle pakottavista syistä. Puolustuksen ollen tuolloin paljon heikompaa kuin normaalisti. Puolta vaihtaneiden jäsenien pakottaen salaseuraa etenemään kohti nurkkaa – mikä pakotti vanhemmat salamurhaajat keskittymään ongelmallisimpiin puoliin kuin yksinäisen neidon vahtimiseen ja tuosta heikosta lenkistä nämä saivat maksaa.

Päivällisen tuonut palvelija oli juuri ehtinyt käymään Eveyn huoneessa, minkä jälkeen sama painostava hiljaisuus oli laskeutunut sulkeutuneen oven taakse. Vaitonaisuuden rikkoen yhtäkkiä juoksuaskeleet käytävän puolelta kunnes ne pysähtyivät äkillisesti. Oven kahvan liikahtaessa pienesti, jonkin kokeillessa oliko ovi lukossa. Hiljaisuuden laskeutuessa uudelleen – näyttäen kuin ulkopuolella liikkuva olisi huomannut oven olevan lukossa ja antanut asian olla. Voimakkaan rysähdyksen seuraten yllättäen perässä – oven paiskaantuen auki, pienten puusäleiden saattelemana. Epäselvän radioäänen kuuluessa:
”Michael? Michael! Mikä helvetin ääni tuo oikein oli? Mitä oikein tapahtui?!”
Käytävän varjoista astuen hahmo esille, jolla oli tumman värinen armeijapuku päällä. Vaatetuksen kuuluen rynnäkkötoimissa työskentelevälle ei tavalliselle rivimiehelle, joiden puvut tuppasivat roikkumaan luisevien vartaloiden päällä.
”Rauhoitu, äiti-kulta - ettet vain saa siellä pakussasi sydänkohtausta.”
Tumman äänen vastaten aikuismaisen tyynesti. Raskaiden maastokenkien raivaten tiensä pirstoutuneen oven ylitse. Sormien kohottautuen siirtämään suun edessä olevaa mikrofonia syrjään. Tutun jään sinisen katseen vastaten takaisin hopeaan tuijotukseen.
”Ehditkö ikävöidä?”
Leppoisan virnistyksen kohottautuen Michaelin muuttuneille kasvoille, jotka olivat vanhentuneet selvästi.

Vuoden kuluessa hyvin hitaasti, alkoi neitoa väkisinkin ahdistua siitä ajan kulusta ja siitä ettei hän ollut nähnyt aurinkoa vuoteen.
hän ei ollut saanut keskustella kenenkään kanssa vuoteen, muuten kuin vastaten muodollisiin kysymyksiin kuten: "haluaisiko neiti syödä tänään jotain?", joka yleensä päättyi kieltäytymiseen ja palvelijan ystävälliseen hymyyn sekä oven kalahtamiseen lukkoon.
Eveyn hiukset oli puoliksi vastahakoisuudesta leikattu lyhyeksi, lyhyemmiksi kuin Evey oli olettanut mutta ei kyllä hänellä ollut loppujen lopuksi valitettavaakaan asiasta, hänestä sentään huolehdittiin hyvinkin mikä oli kyllä maailman outouden kummallisuus tytöstä, sillä normaalisti sellaisen tilanteen pitäisi olla hyvin epämukava.
Päivien ollen koko vuoden samanlaisia toisensa perään kunnes se jokin sitten viimein muuttui totaalisesti.

Palvelijan tuoden vain ruoan niinkuin normaalistikin josta Evey vain söi sen minkä tarvitsi, mutta sen sijaan että ruoka olisi päätynyt lattialle tuijoteltavaksi ja hakijaa odottelevasti, alkoikin ulkopuolella tapahtua jotain. Juoksuaskelia. Ensimmäistä kertaa vuoteen, kun tämä kuuli sellaisia, varsinkin katakombeissa sellaiset olivat hyvin harvinaisia.
Jonkun kokeillen ensin kahvaa kokeilevasti, sitten tuon vetäytyen luovuttaneesti tajuttuaan sen olevan lukossa mutta sen sijaan että olisi kuulunut loittonevia askeleita, tuli ovi rikkoutuneeksi Eveyn edessä voimalla.
Tytön katsoen tapahtunutta kummastellen, kuuluen vain rätisevä radioääni, yhden sanan painautuen luodenlailla mieleen. Michael? Tytön uskomatta korviaan vaikka tiesikin kuulleensa oikein, ei tämä siltikään uskonut sitä hetkeen. Oliko se edes mahdollista?
Hopeisten silmien erottaen tumman armeijapuvun, ja kuulon rekisteröiden tutun äänen, joka oli nyt aikuismaisempi kuin vuosi sitten.

Silmien seuraten hämmentyneenä toista aina siihen asti kunnes mikrofoni tuli otetuksi pois kasvojen tieltä ja tuon kysyessä ikävöimisestä, ei tämä vastannut mitään.
Johtuiko vielä hämmennyksestä, siitä oudosta tunteesta kun näki ihmisen josta oikeasti välitti vaiko huojentuneisuudesta, tiesi seuraavan teon olevan selvempi kuin kertaakaan ennen.
Nyt 16 vuotta täyttäneen Eveyn juosten nopeasti toisen luokse ja käsien tullen kietoutuneeksi sen enempiä ajattelematta aikuistuneen pojan ympärille. Silmien painautuen tiukasti kiinni ja tytön saaden sanotuksi hiljaisen pyynnön "vie minut pois täältä, kiltti..." Vaikka Evey yrittikin kaikesta huolimatta olla vieläkin vahva vaikka se koville ottikin, pystyi äänensävystä kuulemaan pienen pilkahduksen itkusta.
"kiltti"

Neidon kuroessa välimatkan umpeen nopeilla askeleilla – pystyi Michael vannomaan itselleen että tämä ehti näkemään inhimillisen pilkahduksen noiden hopeisten silmien lävitse, jotka yleensä kätkivät kaikki tunteet taakseen. Laihojen käsivarsien kietoutuessa vartalon ympärille voimaa ja turvaa hakeakseen – antoi Michael kätensä asettua neidon vyötärön ympärille että toinen varmasti tuntisi olevan pelastettu. Tasaisen äänen lausuen rauhallisesti:
”Kaikki on hyvin, Evey. Kukaan ei enää satuta sinua. Pidän siitä henkilökohtaisesti huolen.”
Pienen pään nyökkäyksen ollen piste i:n päälle, mikä vahvisti sen että tämä armeijapukuinen mies oli tosissaan jokaisesta sanastaan. Jumala auttaisi sitä piruparkaa, joka uskaltautuisi astumaan hänen ja Eveyn väliin. Enempää aikaa tuhlaamatta turhaan seisoskelemiseen sillä jokainen rauhallinen sekunti tuolla epämieluisassa paikassa oli kultaakin arvokkaampi – nosti Michael neidon käsivarsilleen ja lähti viemään toista rivakasti ulos. Muiden ryhmäläisten ilmoittaen vuoron perään viestin kuulokkeisiin oman alueensa turvallisuudesta.

Kylmän ja kellarimaisen kostean ilman muuttuessa lopulta pitkiltä tuntuvien minuuttien jälkeen raikkaaksi ulkoilmaksi. Illassa satavan veden huuhtoen kaksikkoa kun nämä etenivät mukulakivillä päällystetyn pihan poikki syrjemmälle pysäköidyn pakettiauton luokse. Michaelin päästessä auton taakse avasi joku sisältä käsin takaovet ja auttoi Eveyn vastaanottamisessa. Toisen kysymättä kuka neito oli - sillä näiden tehtävä oli juuri tämän pelastaminen ja siinä samassa taas yhden ”pesän” tuhoaminen. Eveyn maatessa lopulta turvallisesti penkkirivillä – nousi Michael itsekin takatilaan ja sulki ovet perässään. Kaksi taputusta seinään ollen merkki kuskille lähteä liikkeelle. Mikrofonin ja kuulokkeiden tullessa otetuksi kokonaan pois päältä – uskaltautui Michael puhumaan vapaammin.
”Olen pahoillani että jouduit odottamaan näin kauan. Sain viestin isältäsi parikuukautta sitten, mutta hyökkäyksen suunnitteleminen otti oman aikansa. He ovat vaarallisia ihmisiä ja sen vuoksi heidän olinpaikkaansa ei voi mennä suin päin, vaikka olisin halunnut tulla pelastamaan sinut heti tiedon kuultuani.”
Katseen pysyen puhumisen aikana neidon silmissä kunnes lopulta käväisi arvioivasti toisen vartalon lävitse. Sinisen katseen synkistyen pienesti.
”Koskivatko he sinuun? Satuttivatko millään tavalla?”
Michaelin jääden odottamaan tiiviisti vastausta. Veren kiehuen jo valmiiksi pelkästä ajatuksesta.

Vahvojen käsivarsien tullen kietoutuneeksi vyötärön ympärille turvaa tuovasti, lupasi Michael samalla ettei antaisi kenenkään satuttaa häntä enään missään muodossa vahingossakaan.
Tytön nyökäten varoen toiselle merkiksi siitä että uskoi toisen sanoja, ei tämä kerennyt suutaan aukaisemaan kun keho tuli jo käsivarsille nostetuksi ulospääsyä varten.
Käsien kietoutuen varoen Michaelin niskan takaa tukea ottaakseen vaikka tyttö tiesikin ettei toisella olisi mitään tarkoitusta tiputtaa häntä... tiesi hän myös että jumalilla oli hyvin sarkastinen huumorintaju erillaisissa tilanteissa.

Tunkkaisen katakombin jäädessä taakse ja tytön päästyä ulkoilmaan, värähti keho automaattisesti kuin ottaakseen happea keuhkoihinsa. Olihan siitä vuosi kun tämä oli päässyt haistamaan sadevettä ja nyt kun neito oli päässyt pois sisältä... tunsi tämä itsensä vapaammaksi kuin koskaan ennen.
Tytön tullen autetuksi pakun taakse toisen henkilön avustuksella joka ei kuitenkaan enempiä kysellyt pelastetun henkilöllisyydestä
Kaksikkon ollessa kastuneita veden vuoksi, ei Evey valittanut ja miksi olisikaan? tyttö sai huokaista helpotuksesta ja hengittää vapaammin kuin vuoden aikana kertaakaan. Hän oli turvassa.
Auton lähtien liikkeelle ja Michaelilta tullen poistetuksi mikrofonit ja kuulokkeet, avasi toinen vasta nyt suunsa.
toisen selittäen tilanteen lyhyesti pienen pahoittelun muodossa katsoi Evey toista hetken aikaa.
Hänen isänsä? Isä siis tiesi mitä oli tapahtunut? Miten? Jonkin napsahtaen päässä samantien kuin palapelin palanen joka oli ollut jonkinaikaa kadoksissa ja nyt löytynyt. Äiti...

"Ei se mitään... oikeasti..." Tytön vastaten rauhoittelevasti toiselle tuon pahoitellessa ei tmä saanut kaikkia sanottua kun toinen jo huolehti muusta. Eveyn vilkaisten itsekin itseensä arvioivasti ja näyttäen hetken ajan miettivän vastaustaan, mutta tyytyi viimein vain pudistamaan varoen päätään "ei mitään, muuta kuin leikkasivat hiukseni ja nekin kasvavat ajan kanssa" Tämän todeten hymyn kera huolettomasti, yrittäen rauhoittaa toista ettei mies olisi jo hyppäämässä autosta ulos kostoretkiä hankkimaan.
Tytön nojautuen hieman pakun seinämää vasten hieman väsyneen näköisenä, vaikka hymy olikin tämän kasvoilla koko sen ajan kun tämä katsoi sinisiä silmiä, jotka saivat Eveyn tuntemaan kuin kaikki paha kaikkoaisi vähitellen.

"... keitä he ovat? ja mistä tiesit missä olisin?" Tämän kysyen sitten toiselta, vilkaisten kuskinpuolelle mietteliäänä ja sitten Michaelin uniformua, pistäen nyt merkille, että toinen oli tosiaankin muuttunut tahattomasti viime kerrasta.
Toinenhan näytti ihan... aikuiselta.
Pienen leikkisän hymynpoikasen kohoten huulille "ikävöitkö minua?" Kysymyksellä viitaten Michaelin aiempaan esitettyyn kysymykseen katakombeissa kun tuo oli rikkonut oven mennen tullen rikki.

Eveyn vastauksen kuulostaessa sille mille Michael halusikin sen kuulostavan – huokaisi tämä ajatuksissaan puhtaasta helpottuneisuudesta. Hymyn saaden väkisinkin paikkansa totisilla kasvoilla – sillä Eveyn iloisuus oli aina vaikuttanut tarttuvasti Michaeliin vaikka tämä oli yrittänyt kuinka pitää naamansa peruslukemilla. Leppoisan ilmapiirin kuitenkin sulaessa – Eveyn kysymysten vaatien vastausta osakseen ja olihan toisella siihen oikeus kaiken kokemansa jälkeen. Michael ei kokenut olevansa paras mahdollinen tiedonantaja kyseisestä asiasta, mutta ainakin hän voisi yrittää kertoa sen ääneen mitä tiesi.
”Vuosi sitten kun tapasit minut pahasti haavoittuneena - olin pari päivää sitten onnistunut pakenemaan sitä tahoa, joka myös piti sinua vuoden vankinaan. En osaa kertoa heistä kovinkaan hyvin, mutta sen tiedän että kyseinen salaseura on kulkenut keskuudessamme monen monta tuhatta vuotta. Heidän tietonsa ja taitonsa… vain harva pystyy edes kuvittelemaan niiden olemassaoloa. Sitä suuremmalla syyllä he ovat vaarallisia. Kohde, joka pitää poistaa ennen kuin he ehtivät satuttamaan muita yhtikäs enempää.”
Etulaseista loistavien katuvalojen luoden hetkellisiä valoilmiöitä hämärään takatilaan – kunkin niistä saaden jään sinisen katseen näyttämään pelottavan temperamenttiselle. Kertoen sanattomasti; salaseuran jokainen jäsen tulisi eliminoida.
Auton kääntyessä syrjäiselle tielle, joka johtaisi keskiaikaisen kartanon maille. Paikkaan, jossa Eveyn isä oli.


”Toisitko minulle uuden vadin kylmää vettä, Aurora?”
Saiteksen kysyen seurassaan olevalta naiselta, joka oli ottamassa tyhjää vatia vastaan käytävän puolella. Naisen kysyen samalla jotakin ikkunoiden sulkemisesta – puisteli Saites päätänsä pienesti, sanoen että oli potilaan tahto että ne pidettiin auki minkälaisesta säästä huolimatta. Naisen tyytyen nyökkäämään ymmärtämisen merkiksi ennen kuin käveli tiehensä hakemaan uutta vettä kantamaansa vatiin. Saiteksen katsoen hetken loittonevaa hahmoa käytävän hämäryyteen kuin hakien voimia itselleen palatakseen takaisin suljetun oven taakse. Vanhuksen sulkien lopulta oven perässään ja käveli vuoteella lepäävän hahmon luokse. Otsaa viilentävä pyyhe oli tipahtanut tyynylle, josta se tuli nostetuksi takaisin tulikuumalle iholle. Hengityksen kuulostaen selvästi raskaalle – sitä häiriten ajoittaiset yskän puuskat, joissa ei ollut enää minkäänlaista voimaa. Saiteksen pakottaen itsensä katsomaan ystäväänsä vaikka toisen näkeminen siinä kunnossa sai palan nousemaan kurkkuun väkisinkin iästä huolimatta. Toinen ei ollut suonut missään vaiheessa lupaa, mutta kaikkia jumalia uhmaten Saites oli lähettänyt pikaviestin Pandoralle rakastettunsa tilasta, pyytänyt naista tulemaan ohjeistettuun määränpäähän mahdollisimman pian… sillä voisi olla, että se jäisi viimeiseksi.
Voimakkaan tuulen henkäyksen puhaltaen avonaisesta ikkunasta. Moni olisi valittanut sen kylmyydestä ja kääriytynyt tiiviisti peittojen alle, mutta Anubiksen kohdilla tilanne oli toinen – tämän kohottaen väsyneesti toisen kämmenensä tuulta vasten ja alkaen sulkemaan sormia hitaasti nyrkkiin. Väsyneen äänen sanoen hiljaisesti:
”Lapsena yritin pyydystää tuulta otteeseeni, mutta joka kerta huomasin häviäväni sille leikissä. Se ei kuitenkaan lakannut olemasta läsnä vaikka aloin vihata sitä, kunnes lopulta tajusin että sen kuuluu olla vapaa… niin kuin kaiken muunkin.”
Käden tullen lasketuksi takaisin peiton päälle. Hymyn piirtyen ensimmäistä kertaa näkyväksi kuiville huulille – taudin ollen vienyt ruokahalun jo aikoja sitten mennessään, juomisesta puhumattakaan. Saiteksen vastaten ystävänsä hymyyn, yksinäisen kyyneleen onnistuen kuitenkin karkaamaan silmäkulmasta. Sen valuen hitaasti poskea pitkin ennen kuin katosi leukaa peittävään partaan.

Eveyn naurahtaen pienesti kun näki Michaelin totisten kasvojen sulaessa ja hymyn tuodessa tilaa tuonkin huulille... sen myös sulan yhtä nopeasti kysymyksen johdosta.
Toisen näyttäen sen hetkisen ajan miettivän sitä, mitä hänen pitäisi kertoa koska selvästikin kukaan ei ollut loppujen lopuksi kovinkaan tietoinen kyseisestä ryhmästä jolta tämä oli pelastettu hetki sitten. Mutta Michael edes yritti. Neidon kuunnellen tarkoin jokaisen sanan jonka toinen kertoi tietämästään ryhmästä, kohotti kulma pienesti ylöspäin tämän kuullessa että syy miksi he olivat tavanneet oli salaseuran ansiota.
Korvissa särähäten pienesti viimeiset sanat jaa toisen jään sininen katse kun valot heijastuivat ikkunoista sisään, mutta... Evey oli yhtä mieltä. Hänen takiaan yksi viaton oli kuollut vain ja ainoastaan sen takia koska Z:ta oli halunnut tytön mukaansa, joten varmasti myös muutkin jäsenet tekisivät sellaista omaksi huvikseen.

Käden tullen kohonneeksi varovasti pojan oman käden päälle ja hopeisten silmien hakeutuen toisen omiin hymyn kera "saatte varmasti tuhottua kaiken... heihiin liittyvän. Älä huoli, mutta ole sitten varovainen" Neidon lausuen hymyn kera ennenkuin auto pysähtyi viimein jonnekin ja tytön kohottaen pienesti katsettaan pakun seisille kummastellen.
He olivat perillä?
Silmien hakien takaisin toiseen hieman hämmentyneenä, ennenkuin jalat nostivat tytön ylös seisomaan ja tämän nähden edessään jonkinlaisen rakennuksen, mutta eihän nyt pienistä ikkunoista muuta pystynytkään sanomaan.
Tytön kääntäen pienesti katsettaan toista kohti hieman kysyvästi "Tuletko mukaani sisälle vai täytyykö minun sanoa jälleen hyvästit nyt jo?" Hopeisista silmistä näkyen pieni varautuminen toisenn vastaukseen sillä ei olisi mitenkään ihme mikäli toinen joutui lähemään sillä noilla olisi varmastikin kiire eliminoimaan salaliiton kätyreitä ja kaikkea siihen edes liittyvää.

Solakamman kämmenen laskeutuessa miehen oman käden päälle – laski Michael hetkeksi katseensa noihin kahteen. Eveyn kalpean ihon oikein korostuen päivettyneen ihon vierellä, joka oli myös aavistuksen karheampi kuin toisella. Kaksi vuotta ollen tosiaan vain eroa kaksikon välillä ja nyt näistä jo huomasi erot pienistäkin yksityiskohdista. Ajatusten keskeytyessä siihen kun auton liike pysähtyi, joka kertoi sanattomasti heidän saapuneen päämäärään. Eveyn noustessa seisomaan katsoakseen tarkemmin ikkunoista missä he oikein olivat – alkoi Michael riisua päältänsä raskaampaa aseistusta - ettei näyttäisi päällepäin pahaiselle rynnäkköpoliisille.
”Tulen mukaasi. Sillä haluan varmistua siitä että pääset perille asti.”
Viimeisen lauseen tullen lausutuksi puhtaana heittona. Michael kyllä luottaen Eveyn pärjäämiseen, mutta koskaan ei voinut olla liian varma ympäristöstä ja Anubiksen näkeminen… se olisi jo mielenkiintoinen tapaaminen sinänsä, varsinkin sen vuosi sitten käydyn keskustelun jälkeen. Yhden käsiaseista tullen jätetyksi paikoilleen, senkin peittyen sopivasta päällystakin alle – huikkasi Michael kuskille:
”Mike, tuletko mukaan sisälle?”
Tumman ruskean silmäparin vastaten takaisin taustapeilin kautta ennen kuin yleis- ja italian kielen sekoitus vastasi:
”Sen yhden kerran jälkeen… jään tänne ulkopuolelle, kiitos vain.”
Rukousnauhan tullen kaivetuksi sanojen aikana taskusta, minkä symbolille suotiin aina nopea suukko kun puhuttiin jostakin pahasta. Tuonne synkkään kartanoon meneminen, jossa sotilaat olivat tavanneet ensimmäistä kertaa sen tiukkailmeisen vanhuksen, joka oli toiminut viestin välittäjänä joltakin ylemmältä. Kaikki siinä paikassa olivat saaneet niskakarvat nousemaan väkisin. Michaelin hyväksyen ystävänsä kielteisen vastauksen – tämän hymähtäen vain huvittuneesti kuulemallensa, joka olisi antanut kuvan jollekin ulkopuoliselle että he olisivat menossa vähintään helvetin esikartanosta seuraavaan.

Eveyn ja Michaelin lähtien siis kaksistaan kulkemaan pihan poikki ja astuen peremmälle rakennukseen kartanon pääovista.
”Pahoittelen toverini puolesta. Hän on välillä kuin kunnollinen katolilainen konsanaan, mutta kiroilee silti kuin pahamaineinen merimies tiukanpaikan tullen. Tiedä häntä…”
Käsien yrittäen pyyhkiä ylimääräisiä vesiä vaatteista samalla kun rauhallinen ääni puhui, sanojen katketessa kun silmät erottivat kolmannen osapuolen portaiden suunnalla.

Saiteksen kävellen tuon kaksikon luokse, jotka olivat jääneet seisoskelemaan paikoilleen hänet huomatessaan.
”Evey?”
Iän painottaman äänen lausuen neidon nimen selvästi kysyvänä. Olihan toinen kasvanut pikkutytöstä nuoreksi aikuiseksi, jonka hiukset eivät myöskään olleet enää tyttömäisen pitkät. Tummiin silmiin syttyen hiljalleen ystävällinen pilke kun katse alkoi erottaa tuttuja piirteitä toisesta. Käsien erkaantuen aavistuksen – tuon pienen eleen kutsuen toista haalaamaan.
”Annatko vanhukselle halauksen vai tohdinko pyytää sitä noin kauniilta naiselta?”
Hymyn piirtyen vanhuksen jyrkille kasvoille, jotka olivat onnistuneet silloin säikyttämään toisen sotilaista. Michaelin pysytellen syrjässä vaikka pitikin kaksikkoa ja ajoittain myös ympäristöä silmällä.

Eveyn voimatta olla pärskähtämättä kuullessaan italialais aksenttisen heiton kuskin puolelta, käden kohoten suun eteen naurun peitoksi jottei kuski pahastuisi sellaisesta reaktiosta.
Demonin erottaen tuon käsissä rukousnauhan, joka antoi ymmärtää jotain tuon uskonnosta ja vielä suudelman painautuessa korun päälle, tyytyi tyttö vain hymyilemään kiitokseksi Mikeksi nimitetyksi miehelle.
Kaksikon lähtiessä astelemaan kohti rakennusta pihan poikki vesisateen saattelemana, kertoi Michael hieman kuskista pahoittelevasti, kohosi käsi pienesti ylöspäin ja tytön heilauttaen sitä edessään vähättelevästi "ei sinun tarvitse ystäväsi takia pahoitella, usko pois. Hyvä että edes joku vielä nykyisin uskoo omaan jumalaansa noinkin hartaasti, eikös?" Tämän todeten naurahtaen, käden asettuen takaisin sivulle rennoksi tytön siirtäen katseensa vielä viimeisen kerraan autoon kaksikon takana ennenkuin tuli kääntäneeksi silmänsä toisen omiin.
Mikä siinä paikassa oli saanut toisen niin pelkäämään ettei edes sisälle uskaltautunut?

Kaksikon viimein päästen sisälle täysin ehjin nahoin, molempien pudistellen päältään ylimääräisiä vesiä lattialle molempien varoen kastelemasta lattiaa kovinkaan paljoa, ei kumpikaan kerennyt kuitenkaan mitään tokaisemaan koleasta kartanosta kun kumpikin näki jonkun muunkin portaissa.
Tytön nimen tullen lausutuksi, särähti aivoissa jokin paikoilleen vaikka ääni olikin vanhentunut hyvin paljon niinä vuosina... kyllä Evey tunnisti toisen vielä.
Vanhemman miehen kävellen kaksikon luokse, huomasi neito miehen tutkailevan tämän kasvonpiirteet arvioivasti läpi, ei hymy voinut olla kalahtamatta väkisinkään kasvoille.
"Eivät hiukseni minusta nyt noin erilaisen näköistä tee" Nuoren neidon todeten hieman kiusoittelevasti ennenkuin miehenkin kasvoille syttyi ystävällinen pilke, käsien kohoten hieman irti sivusta.
Ei Eveytä tarvinnut kahdesti pyytää. Tämän ottaessa itse kaksikon pienen välimatkan umpeen ja käsien kietoutuen vanhuksen ympärille.
Olihan siitä tosiaan... näin pikaisesti laskettuna lähes kymmenen vuotta kun kaksikko oli nähnyt toisensa.

Michaelin pysytellen tarkkaavaisena syrjässä, vilkaisi demoni toista ja sitten Saitesta vuoronperään, luoden vanhukselle hieman arvioivan ilmeen "olet tainnut jälleen kerran pelotella viattomia, arvaanko oikein?" Toisen kulman kohoten hieman kysyvästi mieheltä, liittäen arviointinsa autossa istuvaan Mikeen joka ei uskaltautunut astumaan taloon sisälle.
Käden kohoten lyhyille hiuksille kokeilevasti, kylmien väreiden kulkien selkää pitkin kun tyttö ei enään tuntenutkaan pitkiä hiuksiaan sormiensa alla.
"... he leikkasivat hiukseni..." Demonin mumisten hiljaisesti selitykseksi lyhyistä hiuksistaan toiselle, huokaisun tullessa perään, mutta huokaisun perään ei tulltukaan enään hymyn poikasta niinkuin olisi normaalisti tehnyt.
Neidon hakeutuen katsomaan Saitesin vanhoja silmiä arvioivasti "... isä ei taida olla kunnossa, eikö?"

Saadessaan tuntea Eveyn turvallisesti sylissään – tunsi Saites kiven vierähtävän pois sydämensä päältä. Evey ei ollut hänen lapsensa ja silti hän oli tuntenut kuristavaa huolta toista kohtaan. Saiteksen voiden vain kuvitella mille tytön isästä oli tuntunut ja varmasti myös edelleen sillä salaseuraa ei ollut vielä kukistettu lopullisesti jolloin vaara väijyisi jatkuvasti varjoissa. Solakan käden kohottautuen silittämään lyhyitä hiuksia – pystyi Evey silmistä näkemään sen hetken aikaa että tämä vielä vierasti uutta hiustyyliään. Saiteksen ottaen neidon käden omaansa ja sanoi:
”Hiuksesi kasvavat kyllä, Evey ja vaikka niin ei yhtäkkiä kävisikään, olisit silti kaunis – siitä saat kiittää vanhempiasi.”
Rauhoittavan hymyn syventäen jokaista sanaa, joidenka takana vanhus tulisi seisomaan. Hän ei ollut koskaan puhunut toisille mitättömiä kohteliaisuuksia vaan joka kerta hän oli ollut tosissaan. ’Turhanpäiväisiltä puhujilta tulisi katkaista kieli jos nämä eivät osanneet sanoa totuutta julki’ – tuo ajatus oli ollut Saiteksen ohjenuora tämän koko elämän ajan.
Puheen aiheen siirtyessä lopulta neidon aloitteesta siihen epämieluisempaan, jota Saites olisi halunnut karttaa, mutta Anubiksen tytär kun Evey oli… tämä saisi tietää. Vanhuksen ehtimättä vielä vastaamaan neidolle kun Michaelkin oli jo tehnyt omat päätelmänsä. Se voimakas aura, joka oli hohkannut omalla tavallaan mystisesti kartanon puitteissa silloin ensimmäisellä kerralla…
nuorukaisen silmien muodon kaventuen miettimisen vuoksi…
se kaikki oli hiipunut selvästi ja vetäytynyt yhtenäiseksi kuin haavoittunut eläin, joka erkaantui muista kuollakseen yksin.

Michaelin nähden sivusilmässään vanhuksen nyökkäävän viimein myöntävästi Eveyn esittämään kysymykseen, mutta sen vastauksen sijaan jossa toinen olisi lupautunut saman tien johdattamaan neidon isänsä luokse, kuului vastaus:
”Älä vihaa minua kun sanon näin, mutta jos kunnioitat isääsi - et vaadi minua viemään sinua hänen luokseen.”
Käsien päästäen hitaasti irti Eveyn kädestä. Saiteksesta nähden sinä hetkenä että tämä oli totaalisesti kahden tulen välissä, mistä pakopaikkaa ei löytyisi. Michaelin unohtaen silloin kohteliaisuutensa, tämän avaten suunsa aavistuksen kiivastuneena:
”Mitä sinä oikein puhut, vanhus?! Evey on hänen tyttärensä, ainoa lapsensa ja silti vihjailet sanoissasi - ettei tämä saisi nähdä isäänsä. Kuinka voit edes ehdottaa moista?! Kuinka hänen isänsä voi toimia niin itsekkäästi?!”
Saiteksen kuunnellen nuoren sotilaan kimpaantumista vaiti, mutta kun viimeinen lause oli lausuttu – vastasi tyynen rauhallinen ääni kylmästi:
”Sinulla ei ole mitään hajua kenestä puhut tällä hetkellä, nulikka.”
Katseen, joka vielä hetki sitten oli ollut ystävällisyyttä täynnä – sammuen kuin soihtu tuulessa ja tilalle laskeutui se sama temperamenttisuus, joka oli saanut niskakarvat nousemaan pystyyn silloin aikaisemmin. Silmien kohdistuen tällä kertaa tuohon syrjemmällä seisovaan nuorukaiseen.
”Puhu hänestä vielä kerrankin epäkunnioittavaan sävyyn minun kuulteni… niin, tarvitseeko sitä sanoa edes ääneen vai ymmärsitkö kantani?”
Saiteksen pukematta uhkaustaan sanoiksi, mutta jokainen läsnäolija kyllä aisti siinä tilassa että tämä oli tosissaan vaikka ikä painoikin jäsenissä. Michaelin purren kieltänsä – suostumatta kuitenkaan laskemaan katsettaan alas toisen edessä. Hän ei ollut enää alistuva pojankloppi, joka nieli purematta kaikki epäkohdat. Michaelin kääntyen katsomaan Eveytä, joka oli saanut kuulla kiertelevän suoraan – ettei tämä saisi tavata isäänsä.
"Evey...?"
Nuorukaisen kutsuen neitoa hiljaisesti nimeltä. Tämän jääden odottamaan mitä toinen sanoisi kuulemaansa vastaukseen.

Eveyn saadessa kaikessa hiljaisuudessa vastauksen Saitesilta nyökkäyksen muodossa, nyökkäsi tyttö itsekin pienesti. Isän tila oli huonontunut huomattavasti, sen aisti itseasiassa koko rakennuksessa siihen verrattuna kuinka voimallinen se oli ollut vielä vuosi sitten muutamia viikkoja aiemmin ennen tuon lähtöä, ei demoni sanonut mitään.
Tai enemmänkin, kun Evey olisi tokaissut haluavansa nähdä miehen oli Saites jo ennättänyt sanomaan ettei aikoisi saattaa tyttöä miehen luokse. Neidon katsoen häkeltyneenä vanhempaa miestä kun Michael itse kiivastui jo kuulemaansa siinä vaiheessa kun Saites oli todennut rauhallisesti ettei tyttö saisi nähdä isäänsä.
Michaelin ollen oikeassa sanojensa suhteen, olisi Evey itsekin varmasti huutanut lähes samanlaisia lauseita suustaan kiivastuneena mutta neidon myös tietäen että Saites yritti suojella tyttöä ja tämän isää joltain, tietämättä kumman suuntaan taipua.

Kaksikon vaihtaessa omat uhkauksensa julki, näki vanhemmasta että kyllä tämä vielä pystyi nuoremman pojan helposti nulittamaan alas ilman ongelmia, -ainakin itsevarmuus oli sen mukainen, Michaelin yrittäen varoa päästämättä suustaan ylimääräisiä totuuksia kuultavaksi sillä - Saites ei todellakaan varmasti pitäisi niistä.
Jään sinisen katseen tuntuen niskassa polttavana, vastauksia kaipaavana ja lausuen tytön oman nimen vielä perään, tuntui ahdistus kurkussa asti.

Neidon laskien katsettaan hieman alas, kohti marmorilattiaa josta peilikuva vastasi takaisin mitään kyselemättä, tytöstä nähden tämän pohtivan vaihtoehtoja.
"Tiedän... että yrität suojella minua ja isää, tiedän että isä ei halua minun huolestuvan mutta olen hänen tyttärensä... isä lähti vuosi sitten sanomatta sanaakaan ja nyt kieltää nytkin näkemästä häntä, se ei ole reilua" Demonin lausuen ensimmäisen lauseen kohottamatta katsettaan toiseen, hampaan puraisten ahdistuneesti alahuulta.
Mitä hänen pitäisi edes sanoa? "kaikki ovat pimittäneet asioita jotka tulevat vasta nyt esille, eikä kukaan ole vieläkään selittänyt kaikkea ajatellen että se olisi parhaakseni... mutta isä on selityksen velkaa. Monta sellaista itseasiassa. Äidille myös" hopeisten katseen kohoten lattiasta Saitesiin pahoittelevasti, vaikka mitäpä olisi voinut Eveystä odottaakaan? Jääräpäinen niinkuin aina...

"tiedät että rakastan ja kunnioitan isääni, tuskin kukaan epäilee sitä ja sinä varmastikin kaikista vähiten, mutta on minullakin oikeus omaan mielipiteeseen tälläisissä asioissa"
Katseen kohoten portaikkoon, yläkertaan josta aura tuli vahvimmillaan esille, kääntyivät silmät sitten Michaeliin varoen.
Jään sinisen sulautuen hopean kanssa sen hetkisen ajan "setä, en pyydä sinua tulemaan mukaan, koska näen ettet todellakaan halua. Me löydämme kyllä Michaelin kanssa oikealle ovelle".
Eveyn ottaen vielä yhden kerran Saitesin välimatkan kiinni ja painaen suukon vanhemman poskelle rauhoittavasti, tämän pyytäen tuota odottamaan Pandoraa. Tytön itse lähtien jo hitaasti kävelemään paljain jaloin kohti portaikkoa ja siitä yläkertaa, suunnistaen kohti huonetta jossa Anubis oli.

”Tiedän sen… olethan loppujen lopuksi hänen tyttärensä, saman veren virraten teissä kummassakin.”
Vanhuksen lausuen hiljaisesti ympärilleen laskeutuneelle aavemaisuudelle. Eveyn ja Michaelin olivat jo kuuloetäisyyden ulkopuolella. Saiteksen tuntien kasvoillaan häivähtävän hetkellinen hymynpoikanen. Evey ei ehkä ollut valinnut isänsä jalanjälkiä elämässä, mutta tämän luonne alkoi vuosivuodelta muistuttaa enemmän ja enemmän Anubiksen luonnetta; sitä samaa temperamenttisuutta, joka ei kavahtanut minkään esteen edessä. Askeleiden vieden kiireettömästi korkeiden ikkunoiden edustalle, katseen jääden seuraamaan noita lukemattomia vesipisaroita, jotka valuivat levottomasti lasia pitkin. Michaelin seuraten Eveytä jäljessä – toisen näyttäen aistivan missä etsimänsä oli. Nuorukaisen voimatta olla välillä ajattelematta pahinta; tulisivatkohan he kuitenkin liian myöhään?


Parvekkeelle johtavien ovien avautuessa – lensivät vesipisarat kasvoja ja vartaloa vasten rauhattoman tuulen saattelemana. Paljaiden jalkapohjien tuntien kylmän tason itseään vasten kun askeleet lähtivät kulkemaan leveän parvekkeen halki. Jokaisen askeleen tuntuen haastavalle, mutta pian se kaikki päättyi kun kädet saivat tuntea marmorisen kaiteen allansa. Yskän uuvuttaman hengityksen joutuen tasaamaan itsensä. Anubiksen kohottaen kasvonsa taivasta kohti ja sulki silmänsä. Pienen pienien vesipisaroiden juosten kuumoittavaa ihoa pitkin, pyyhkien mennessään kaiken maallisen.
”Katso. Näetkö? Ei se satuta eikä polta.”
Jonkun sanoen yllättäen vieressä tasaisella äänellä, joka ei ollut millään tavoin uhkaava tai juonitteleva – sen ollen juuri sellainen, mitä Anubis ei ollut saanut kuulla moneen tuhanteen vuoteen muilta kuin perheen jäseniltään. Hopeisen katseen nähden vieressä seisovan miehen, jonka omat silmät olivat kuin kopio meren syvästä sinisestä. Tämän kohottaen varoen toisen kätensä ja piirtäen viivan Anubiksen kasvojen poikki; nenänvartta pitkin leualle asti. Kosketuksen näyttäen aidolle, mutta järki sanoi - ettei se voinut olla mahdollista. Sillä sen jonka Anubis näki - oli kuollut jo kauaa sitten.
”Mihin meidän aika katosi, Sin? Miksi joudun sanomaan aina hyvästi jokaiselle, jonka päästän lähelleni?”
Hiljaisen äänen kuiskaten poissaolevasti. Käsien hakien enemmän tukea kaiteesta sillä sinä hetkenä Anubiksesta tuntui, että hänen olisi pakko istuutua. Huvittuneen hymähdyksen kohottautuen huulten lomasta.
”Olenko jo näin pahasti kuumehoureissa että puhun yksikseni edesmenneen ystäväni kanssa, joka oli minulle kuin oma veli sen kaiken piinan keskellä.”
Katseen laskeutuen väsyneenä alas. Sin pysyen vaiti kunnes käveli vanhentuneen ystävänsä selän taakse ja laskien toisen kätensä tämän hartialle voimaa antavasti. Rauhoittavan äänen lausuessa:
”Elä pitkään, Anubis.”
Toisen pystyen sen hetken aikaa tuntemaan kuinka kylmä sadeilma muuttui erämaasta puhaltavaksi lempeäksi tuuleksi. Anubiksen ja Sinin ollen taas nuoria parhaassa iässä – näiden seisoen sillä samaisella parvekkeella, josta nämä olivat aina katsoneet kylän ja erämaan suuntaan, puhuen keskenään niistä suurista seikkailuista, jotka vain odottivat tekijöitään ja kertojiaan.
”Olet löytänyt suuren seikkailusi. Sinun pitää vain käydä se loppuun asti, jotta voit kertoa siitä minulle kun taas tapaamme.”
Puhujan äänen kuulostaen enää illuusiomaiselle unelle, joka haihtui kuulumattomiin.
Silmänräpäyksessä kaiken ollen poissa. Anubiksen seisoen taas yksinään tuolla sateisella parvekkeella, jonka ylitse tuuli piiskasi. Silmien sulkeutuen vain hetkeksi. Sateen peittäen allensa suolaiset kyyneleet, jotka tipahtelivat alas kämmenselille.

Kaksikon askeleiden kaikuessa pitkin synkkiä käytäviä joita koristi mitä erilaisimmat taulut ja patsaat joiden muoto muistutti toinen toistaan pelottavampia asioita, myös mielikuvituksen nousten pintaan, sillä tästä tuntui välillä että joku seuraisi katseellaan heidän liikkeitään alati heidän suunnistaessaan huonetta kohti.
Eveyn henkäisten ja vilkaisten Michaelia olkansa ylitse hieman myrtyneesti kun tuo käveli takanapäin eikä hänen vierellään. "mitä jos joku noista pelottavista patsaista hyökkää kimppuuni ja sinä olet siellä täysin tyytyväisenä?" Askelten pysähtyen sen ajaksi kunnes Evey oli pojan vierellä, tämän näyttäen vanhemmalleen kieltä leikkisästi "nyt ainakin ymmärrän mitä Mike säikkyi niin kovasti viime kerralla..." Selässä kulkien kylmät väreet jotka saivat aikaiseksi automaattisen olkian kohoamisen korviin sen hetkisen ajaksi, ja hartioiden laskeutuen takaisin normaaliksi.
Eveyn huokaisten pienesti kun katse joutui viipymään hetken mietteliääsi toisen kasvoissa, neidon miettien tarkoin aikoisiko sanoa sanottavansa mitä hänellä oli mielessään sillä hhetkellä ".. tiedätkö.. kun lähdit silloin pois, vuosi sitten, minulle jäi sellainen olo että halusit sanoa jotain mitä et sitten koskaan sanonut ääneen." Hopeisten silmien kääntyen hieman poispäin toisesta, tytöstä tuntuen jotenkin... vaikealta sellainen aihe, kun tämä tiesi että joutuisi sanomaan pian Michaelille jälleen hyvästit - kenties jopa pitkäksikin aikaa.

Viimeinkin monen sokkeloisen käytävän päättyessä tietylle ovelle, jossa aura tuli vahvemmillaan, kohosi käsi varoen kahvan päälle joka painautui pienellä liikkeellä myös alas.
Oven aueten ilman ylimääräisiä narinoita tai ääniä, kohosi katse tutkimaan huonetta katosta lattiaan hämmentyneenä. Siinäkö Anubis oli viettänyt aikaansa koko sen vuoden ajan?
Mutta sen sijaan kun katse viimein päätyi möyhitylle sängylle, odottaen näkevänsä tutun miehen siellä... ei tuota ollutkaan paikoillaan. "Isä?" Äänen kohoten huhuilevasti huoneeseen, katseen hakien miestä, ennenkuin tulivat silmät erottaneeksi avonaisen parvekkeen oven. Eveyn huokaisten, päsätäen samalla pienen kirosana litannian ranskankielellä niinkuin normaalistikin tällä oli tapana turhautuneena, ripeiden kävelyaskeleiden johtaen uloskäynnille.

Eveyn jäädesse hetkiseksi katsomaan edessään olevaa miestä hämmentyneenä. vaikka tämä näkikin vain selän... huomasi toisesta heti ettei kaikki ollut hyvin. Koko miehen olemus oli muuttunut auraa myöten. Tytön päästäen huuliensa välistä selvän murahduksen, ennenkuin paljaat jalat lähtivät punomaan isän ja tyttären välimatkaa kiinni suhteellisen nopein askelin.
Viimein kun välimatka oli punottu yhteen, tyytyi tyttö viimein avaamaan suunsa "mikset voi koskaan totella äitiä ja pysytellä vuodepotilaana kunnes olet terve? Ettei sinulle tarvitse juottaa niitä yrttilääkkeitä päivästä toiseen?" Kysymyksen kuulostaen paljaalla korvalla varmasti hieman vitsikkäältä, mutta kun katsoi Eveyn kasvoja... näki tämän kasvoista että tämä oli vihainen isälleen. Ja miksei olisi ollut? hänellä oli oikeus siihen kuitenkin.

”Katso kun täältä käsin pystyn reagoimaan nopeammin – jos jokin päättää hyökätä kimppuusi kuin että olisit vierelläni ja juuri siinä kohdassa mitä kutsutaan sokeaksi pisteeksi.”
Michaelin vastaten perustelunsa sen hetkiseen sijaintiinsa, joka kuitenkin muuttui neidon aloitteesta. Eveyn jääden odottamaan tahallaan paikoilleen siihen asti että toinen seisoisi tämän vierellä. Kaksikon jatkan matkaansa vieretysten noilla synkän näköisillä käytävillä, jotka saivat väkisinkin mielikuvituksen liikkeelle. Eveyn rikkoen laskeutuneen hiljaisuuden tietynlaisella kysymyksellä – tyytyi Michael hymyilemään vain nätisti ja sanomaan että toinen rasitti päätänsä liikaa erilaisilla pohdinnoilla. Aihealueen tullen ohitetuksi sillä kertaa, mutta Michael jäi kuitenkin miettimään neidon kysymystä. Niin, mitä hän oli silloin halunnut sanoa kun he olivat eronneet juna-asemalla? Michael oli ottanut Eveytä kädestä viimeisenä tekonaan ja halunnut sanoa jotakin… sanat olivat tulleet kuitenkin nielaistuksi.

Kaksikon saapuessa viimein parioven edustalle, joidenka takaa Evey aisti etsimänsä – teki tämä ensimmäisen siirron tilanteen eteen. Solakan kämmenen vääntäen oven kahvan alas ja siirtäen oven syrjään askelten tieltä, mitkä saattoivat peremmälle huoneeseen, jonka ilmatila oli kuin jääkaapissa itse – kiitos siitä avonaisen ikkunan ja ulkona henkäilevän tuulen. Michaelin tuntien kylmien väreiden juoksevan väkisinkin selkäänsä pitkin. Eveyn kiinnittäessä huomion tyhjään sänkyyn – kävi Michaelin mielessä sama kuin Eveylläkin. Avonaisen parvekkeen oven kertoen oman tarinansa seuraavasta jatkosta. Eveyn kävellen suoralinjaisesti isänsä luokse, vailla minkäänlaista epäröintiä. Michaelin puolestaan jääden oven suulle – tämän nähden saman kuin Eveykin, mutta sen hetken aikaa kun neito alkoi puhumaan vihaiseen äänen sävyyn - pystyi Michael näkemään sielunsa silmin kuinka aura voimistui vanhemman miehen suunnalla, kuin näkymättömät korpin siivet olisivat levittäytyneet täyteen herruutensa. Mike oli säikähtänyt Saiteksen näkemistä… kuinka pahan sydänkohtauksen toinen silloin saisi jos tämä tapaisi Eveyn isän?

Kuullessaan tyttärensä äänen vierellään – kohdistuivat silmät kiireettömästi neidon kasvoihin, jotka vastasivat vihaisesti takaisin. Evey ei ollut yleensä vihastunut milloinkaan isällensä, mutta nyt sekin päivä koitti. Identtisen hopean katsoen vain takaisin kunnes se kääntyi pois ja tumma ääni kysyi tyynesti:
”Miksi katsot minua noin?”
Kysymys ehkä kuulosti oudolle siinä tilanteessa, mutta sinä hetkenä se tarkoitti paljon enemmän. Anubis oli kyllä nähnyt tyttärensä silmistä että tämä oli vihainen paljon muustakin kuin siitä oliko hän vuoteessa vai ei. Olihan Evey joutunut tahdosta riippumattaan mukaan salaseuran juonitteluihin. Anubiksen eleistä lukien selvästi; ”Haluat kysyä minulta jotakin… kysy siis.”

Michaelin vastatessa hymyillen takaisin Eveyn esittämään toteamukseen ja kehottaen ettei tämä vaivasi pientä päätänsä sellaisilla pohdinnoilla, loi tyttö tuolle murjottavan katseen.
"Välttelet vieläkin tätä keskustelua... ja sinä sanot olevasi mies" Sanojen varmasti kuulostaen pahalta, mutta kuka tahansa joka tunsi Eveyn, tiesi myös ettei tämä tosissaan ollut sanoistaan mutta pieni provosoiva kiusoittelu oli aina vain se ensimmäinen asia joka pääsi suusta kuuluville.
Michaelin varmasti muistaen viime kerran kun tyttö oli käyttänyt sitä balettiharjoituksien jälkeen, ennen tulipaloa. Pienen virneen kuitenkin viestittäen toiselle ettei sanoja kannattanut ottaa tosissaan, ainakaan pahalla tavalla.

Eveyn tuijottaen isänsä selkää odottavasti, oli Michael jäänyt ovelle seuraamaan tilannetta sivusta mikä lieni varmastikin parasta sillä hetkellä. Isän ja tyttären täytyisi puhua asioita halki. Nyt.
Miehen kääntymättä heti ääntä kohti, kerkesi demoni puraisemaan pikaisesti huultansa, ennenkuin pää alkoi hitaasti kääntyä häntä kohti. Kahden hopeisen silmäparin osuessa pitkästä aikaa toisiinsa. Ensimmäisen kysymyksen ollen yhtä tyyni kuin valtameri, isän kysyessä siitä katseesta jota ei oltu kunnolla koko Eveyn elämän vuosina näkynyt, tulivat kädet puristuneeksi nyrkkiin.
"Miksi? Kysytkö tosissasi jotain tuollaista?!" Tytön tiuskaisten ensimmäisenä kysymykseen vastauksen omalla kysymyksellään, pystyi siitä ymmärtämään että vastauksen isänsä kysymykseen, olisi pitänyt olla päivänselvä.
"Miksikö?! Jätit meidät,- taas! Äläkä kuvittelekkaan perustelevass syistä siihen että halusit pitää meidät turvassa, koska se ei mene enään lävitse! Jätit jälleen kerran tulematta esitykseeni, vaikka lupasit olla katsomassa sitä äidin ja Michaelin kanssa! Et ole kertonut salaliitosta, vaikka tiesit hyvin että he olivat jäljillämme! Lähdit sanomatta edes hyvästejä tai edes selitystä ja nyt kun viimein tapaan sinut kokonaisen vuoden jälkeen, olet kipeä, huonossa kunnossa ja seisot kaato sateessa -paljain jaloin, valmiina luovuttamaan vaikket ole saanut edes kaikkea päätökseen!" Kaiken tulvahtaen suusta ulos sen enempiä kaunistelematta tai miettimättä, niin paljon isän kysymys otti päähän sillä hetkellä että se kaikki, minkä tyttö oli niellyt mukisematta alas -tuli esille.

Silmien painautuen kiinni kuin Evey olisi yrittänyt koota itsensä tämän haukkoessa sen hetkellisen ajan henkeä keuhkoihinsa, ennenkuin tämä lopettaisi oman puheenvuoronsa "ja pahinta tässä on se..." äänen murtuen jo itkuiseksi "ettet tajuakaan kuinka paljon olen pelännyt puolestasi, rukoillut vaikken edes usko jumalaan ja ikävöinyt sinua, ja mietit vielä miksi olen vihainen" Ensimmäisen kyyneleen tipahtaen poskea pitkin alas sadepisaroiden mukana, ollen merkki siitä että vuodatus oli loppunut.
Kaikki oli sanottu.
Itkuisen katseen kohoten toisen omiin, tämän nähden toisen eleistä että hän saisi kysyä mitä vain nyt. Mutta sen sijaan että Evey olisi käyttänyt tilaisuuden hyväkseen, tuli käsi kohonneeksi hitaasti isänsä omaan, johon sormet kietoutuivat lujasti ympäri, merkkinä siitä ettei Evey todellakaan aikoisi päästää isästään irti -ei enään.
"... et saa luovuttaa vielä..."

Tuskan, surun, vihan ja sokean huolestuneisuuden saaden viimein äänen itselleen noilta ruusunpunaisilta huulilta, joita sade kasteli. Käsien puristautuen tiiviimmin nyrkkiin jokaisen sanan jälkeen – niiden alkaen lopulta tärisemään heikosti. Tummien ripsien varjostamaan katseeseen syttyen sitä vahvempi liekki, mitä enemmän pidäteltyjä sanoja tuli sanotuksi, kunnes ne kaikki oli viimein sanottu. Voimien hiipuen neidon temperamenttisuudesta hiljalleen kuin elämä lakastuneesta kukasta. Kyyneleiden vierähtäen kalvenneille poskille, jotka sade oli kastellut aikoja sitten. Isän tuntien viimeiseksi käden hakeutuvan omaansa ja kietoutuvan sen ympärille, otteen kertoen sanattomasti ettei se enää aikoisi päästää irti. Kymmenen vuotta sitten pikkutyttö oli tehnyt samalla tavoin, mutta nyt kun toista osapuolta katsoi - vastasi nuori aikuinen takaisin, ei enää viaton lapsi. Anubiksen tuntien itsensä nielaisevan hankalasti. Hänen voimatta enää katsoa tytärtänsä silmiin – sillä silloin se kaikki saisi mielen järkkymään.
”Päästä irti, Evey.”
Aikuisen suunnalta kuuluvan kylmän lauseen saaden Michaelinkin epäilemään kuuloansa. Oliko isä tosissaan? Oliko toinen valmis kääntämään selkänsä itkevän lapsensa edessä? Lauseen kuulostaen kylmälle ja varmasti satutti Eveytä, mutta samaan aikaan se myös repi isän sydämen riekaleiksi. Evey luuli - ettei isänsä välittänyt kun tämä oli lähtenyt sanaakaan sanomatta vuosi sitten. Totuuden ollen kuitenkin paljon monimutkaisempi kuin päällepäin antoi kuvan. Anubiksen sulkien silmänsä hetken kestäväksi ajaksi hakeakseen voimia itselleen. Evey oli oikeassa; kaikkea ei oltu saatu vielä päätökseen ja sen tähden oli parempi ettei toinen jäisi. Isä ei halunnut tyttärensä kokevan sitä samaa menettämisen tunnetta, ei noin nuorena ja siitä syystä tämä oli valmis suojelemaan toista vaikka sitten ikävällä mahdollisella tavalla.

Michaelin astuen vaistojensa varassa askeleen edemmäksi – jonkin kertoen sinä hetkenä ettei tilanne tulisi päättymään kuin onnellisissa saduissa. Viimeisen lauseen ollen lopullinen naulan isku arkunkanteen. Isän kääntäen katseensa viimeisen kerran tyttäreensä, ainoaan lapseensa jota tämä tulisi rakastamaan ikuisesti.
”Sinun pitää oppia päästämään minusta irti.”
Sanojen tarkoittamatta sitä hetkeä vaan tulevaisuutta. Eveyn olisi opittava kääntämään isällensä selkänsä – ettei tämä tulisi saamaan osaansa siitä kaikesta pahasta, jotka olivat vasta edessäpäin. Anubiksen vetämättä kättänsä pois, odottaen vain että Evey tekisi sen omatoimisesti.
Kaikki oli viimein sanottu.

Sen sijaan että Evey olisi tuntenut isänsä vastaavan otteeseen kietomalla käden myöskin tytön oman ympärille, tulikin huulten välistä kuulluksi käsky, joka kehotti päästämään irti.
Tytön silmien pyöristyen hieman kuulemastaan, ja keuhkoissa alkaen jälleen tuntumaan pieni ahdistuneisuus. Oliko toinen tosissaan?
Vaikka neito vakuuttelikin että oli kuullut väärin, jonkin myös kertoen vastapainoksi että isä oli tosissaan sanoistaan ja se satutti, sanojen repiessä hyvin kivuliaasti sydäntä hajalle.
Hiljaisuuden laskeutuessa kaksikon välille, vain sen hetken ajaksi mutta kummastikin hiljaisuus tuntui varmastikin tuntui ikuisuudelta, sateen kastellen kaksikon vihoviimeisiään myöten täysin märäksi. Anubiksen vielä lausuen viimeisen lauseen, joka jonkin naksahtamaan paikoilleen Eveyn päässä, jotka kertoivat että asia oli loppuun käsitelty. Siltikään tytön päästämättä vielä irti toisen kädestä vaikka pyyntö olikin käynyt, joko siitä ettei tämä halunnut tai sitten siitä että tästä tuntui ettei hän vain pystynyt liikkumaan.
Kuin joku olisi haavoittanut tyttöä fyysisesti niin ettei keho suostunut tottelemaan vaikka mieli kuinka yritti liikuttaa raajoja, huusi tämä sisäisesti sitä kipua mitä hän nyt tunsi sillä hetkellä.

Käden päästäen viimein irti otteensa hyvin vastahakoisesti pakotettuna, näkyi tytön kehosta selvästi kuinka tämä tärisi, vaikkei pihahdustakaan ollut päässyt tämän syystä edes sanoakseen vastaväitteensä isälleen.
Oven käyden kaksikon takana, joka sulkeutui yhtä hiljasesti kuin se oli avattukin, seurasivat silmäparit surullisena tapahtumaa.
Ilmapiiristä aistimatta ollenkaan sitä iloa tapaamisesta miten sen olisi voinut kuvitella olevan, tiesi Pandora mitä olisi edessä.
Silmien nähden kuinka Evey rojahti sateen kastelevalle parvekkeelle, oli demoni jo valmiina juoksemassa lapsensa luokse mutta katseen kääntyenkin Michaeliin joka oli lähempänä ja varmasti jo matkalla tajuntansa menettäneen tytön luokse.
Ruskeiden silmien sulkeutuen hetkellisesti kun tämä rukoili, että Evey ymmärtäisi vielä jonain päivänä isänsä päätökset.

Naisen ottaen ensimmäisen askeleen eteenpäin, sitten toisen ja kolmannen, eikä aikaakaan kun tämä oli parvekkeen ovilla, katseen hakeutuen rakastamaansa mieheen, jota vuosi oli kohdellut kaltoin. Mutta sen sijaan että nainen olisi todennut että toinen ei ollut kunnossa, tai alkanut huolehtimaan tuosta samantien tämä vain katsoi miestään ja sitten tytärtään vuoroinperään, tästä näkyen kyllä että hän itsestään ymmärsi toisen teon kaikkine syineen mutta... Evey ei varmastikaan ymmärtäisi vielä pitkiin aikoihin.

Käden päästäen irti ja lähtien etääntymään kauemmaksi – olisi voinut sinä hetkenä kuvitella kuinka näkymätön muuri kohosi isän ja tyttären välille, sen kohoten sitä mukaan korkeammaksi mitä kauemmas kädet erkaantuivat toisistaan. Tuon muurin ollen juuri se, joka esti isää ottamasta tytärtänsä kiinni kun tämä kaatui tajuttomana kiviselle parvekkeen lattialle. Anubiksen pysyen ilmeettömänä päällepäin, mutta sisältä tämä huusi. Sielunsa huutaen samalla tavoin kuin silloin yli kolmetuhatta vuotta sitten kun yksinäinen nuorukainen oli ollut polvillaan lattialla pimeyden keskellä ja saanut tuntea vain oman verensä kosketuksen.

Isän jäädessä paikoilleen, mutta Michael ei. Tämän nuoren sotilaan ehtien ottamaan Eveyn vastaan ennen kuin toisen pää osui lattiaan. Neidon tullen nostetuksi uudemman kerran käsivarsille ja kannetuksi sisälle, pois tuolta kirotusta vesisateesta. Raskaiden maastokenkien vieden määrätietoisesti huoneen lävitse eikä aikaakaan kun ovi kävi uudelleen. Michaelin kääntymättä katsomaan missään vaiheessa taakseen tai vaivautumatta edes kertomaan minne oli Eveytä viemässä. Samojen käytävien johdattaen takaisin pääaulaan. Michaelin kutsuen radiopuhelimella ystäväänsä tulemaan vastaan alaovelle heti kun oli pysäköinyt auton mahdollisimman lähelle. Tämän nuoren sotilaan mitta oli tullut täyteen. Hän oli nähnyt tarpeeksi tämän perheen ja salaseuran yhtenäistä juonittelua sekä sotimista. Eveyn ollen aina se, joka sai kaikesta osansa. Siihen tuli muutos nyt.

Ulko-ovelle ollen enää kymmenen metriä joutui Michael pysähtymään. Saiteksen tullen kaksikkoa vastaan ja kun vanhus näki nuorukaisen kantavan Anubiksen tytärtä aikomuksenaan selvästi lähteä – ei tämä ottanut näkemäänsä positiivisesti vastaan. Michaelin totellen vanhusta sen verran että kyykistyi alas ja laski Eveystä jo puoliksi irti, mutta kun toinen käsistä vapautui – ehti Saites näkemään nopean käden liikkeen ja seuraavaksi aseen sen otteessa.
”Astu syrjään, vanhus.”
Michaelin lausuen käskynsä kylmän rauhallisesti, mutta tämän silmistä kyllä näki että tyhjänpuhumisen aika oli nyt ohi. Varmistuksen tullen naksautetuksi pois päältä. Käsiaseen osoittaen sinä hetkenä tarkasti vanhuksen rintakehää.
”Sanoin, astu syrjään.”
Käskyn tullen lausutuksi uudelleen. Ulko-oven käydessä silloin. Kolmannen osapuolen jähmettyen hetkeksi paikoilleen näkemästään. Missä hiton vaiheessa Michael oli ehtinyt saamaan tällaisen sopan aikaiseksi?! Miken ehtimättä kyselemään aiheesta sen enempää - kun tälle oli annettu jo käsky viedä Evey autoon, Michaelin itse jääden varmistamaan ettei kukaan seuraisi kaksikkoa. Nuorukaisen seisoen oven edessä ja osoittaen edelleen Saitesta aseella. Vanhuksen kasvojen ilmeen pysyen edelleen kylmän rauhallisena, vanhemman äänen todetessa:
”Pelaat vaarallista peliä, poika. Salaseuran vanhimman henkilön tyttären vieminen pois ei ole ehkä viisaampia tekoja mitä teet.”
Michaelin erottaen varjoissa liikettä enemmän ja enemmän, hiljaisten kuiskausten lähestyen lähestymistään. Ehkä silloin alussa tunnettu paha-aavistus ei ollutkaan mielikuvituksen tunnetta. Kartanossa oli muitakin kuin pelkästään tuo vanhus ja Eveyn isä.

Jalkojen mennessä alta ja kaiken pimentyen ympärillä, sen sijaan että Evey olisi tuntenut päänsä osuvan kylmälle ja märälle lattialle, tulikin joku kopanneeksi tämän juuri ajoissa ennen pään iskua.
tytön aistien jonkin muuttuneen huoneistossa, siitä lähtien kuinka paljon Michaelia sillä hetkellä suututti Anubiksen käytös tytärtään kohtaan, vaikka tämä tekikin sen suojellakseen ainoata lastaan -vaikkei sitä ääneen todennutkaan muiden kuultavaksi.
Eveyn tullen jälleen nostetuksi käsivarsille ja askelten lähtiessä ripeää tahtia viemään pois siitä huoneesta, kohti uloskäyntiä jota vartioitiin tarkoin.
Matkan taittuessa ripeästi, mutta viimeisten metrin aikana syntyi pienimuotoinen ongelma kun vanhus itse saapui katsomaan tilannetta.

Eveyn silmien aueten hieman vaikkei tämä erottanutkaan oikein mitään lattiasti sumealla näkökentällään, kuuli tämä vain sen kun Michael käski Saitesta perääntymään.
Oven käyden, ja jonkun muunkin astuessa rakennukseen vaikka matka jäikin lyhyeksi, kuuli tyttö käskyn käyvän jälleen pojan puolelta, joka kertoi suurimmalta osin ovella seisoskelevan henkilön henkilöllisyyden, eikä käskyä tarvinnut selvästikään kahdesti sanoa kun oli tyttö jälleen nostettu jonkun syliin ja matka jatkui jälleen sateessa.
Tytön tullen asetetuksi turvallisesti autoon, mutta se olikin eri asia, mitä Michaelille tapahtuisi koska... jos viime kertainen yhteenotto salaseuralaisten kanssa toistuisi, ei tällä kertaa olisi Anubista pelastamassa tilannetta.

Ruskean silmäparin seuraten rakastamansa miehen liikkeitä ilmeettömästi, mikä oli hyvin epätavallista sillä normaalisti Pandora olisi jo juossut kaksikon välimatkan kiinni ja halannut toista, mutta nyt... jonkin kertoen ettei se olisi viisain veto.
Naisen tietäen että se, mitä oli Eveyn kanssa tapahtunut johtui silkasta rakkaudesta omaa esikoistaan kohtaan, isän vain haluten pitää tyttärensä erossa siitä minkä molemmat vanhemmista olivat aikoinaan joutuneet kokemaan.
Askelten ottaessa ensimmäisen askeleen vesisateeseen, tämän ottaen hitaasti miehen kiinni kunnes väliä oli enään vain muutama metri. Naisen miettien, olisiko hänen pitänyt sanoa jotain, jotain viisasta ja lohduttavaa mutta tämän todeten ettei se auttaisi mitään.
Tilanne repi kaikkia sydämestä, eniten Anubista ja Eveytä.

Käden kohottautuen hieman eteenpäin, kohti miestä joka pyysi lupaa auttaa toista parantumaan ja auttamaan tuota. Mikäli mies vain itse antaisi.
Mutta mies varmasti tiesi että hän auttaisi joka tapauksessa, tuon haluten sitä tai ei.

Varjoissa liikkuvien hahmojen saaden kiinteän muodon itselleen – perääntyi Michael jokaisen sekunnin aikana varuillaan olevasti taaksepäin. Vapaan käden tavoitellen ovenkahvaa selän takana ja kun se viimein löytyi tuli ovi aukaistuksi voimakkaalla töytäisyllä. Katseen vilkaisten nopeasti olan ylitse nähdäkseen sopivasti loittonevat takavalot pihatiellä. Kaksikko oli sopinut jo aikaisemmin että jos ongelmia tulisi - tapaisivat he uudemman kerran turvallisen välimatkan päässä. Mike veisi Eveyn turvaan ja kauas tästä kirotusta verkosta, josta ei ottanut enää kukaan selvää. Michaelin sai nyt vain keskittyä itsensä pelastamiseen. Sateen ottaen lopulta nuorukaisen vastaan, joka oli kuin kani pakenemassa susien luolasta. Laumaa oli vielä jotenkin helppo paeta kun nämä eivät olleet saanut selvää käskyä toimia, mutta miten tilanteeseen tulisi suhtautua jos perään lähti itse johtaja? Anubis oli jättänyt Pandoran taaksensa. Sairaus oli ehkä koetellut tämän vanhemman miehen sielua ja ruumista, mutta tuona hetkenä jokin antoi voimansa tälle. Anubis oli varoittanut Michaelia ja toinen ei ollut tajunnut pysyä kaukana Eveystä muuta kuin pakosta. Michael pystyi ehkä vielä huijaamaan Eveytä, mutta Anubis oli lukenut saman tien nuorukaisen silmistä missä mentiin tunnetasolla.

Nuoren sotilaan pakomatkan tyssäten kirjaimellisesti siihen kun tämä tunsi yhtäkkiä vihlaisevan kivun oikeassa jalassaan. Mustan keihään terän iskeytyen etupuolelta lävitse ja katkaisten hermotiet, mikä pakotti uhrin kaatumaan maahan. Tuoreen veren alkaen laajenemaan selväksi lätäköksi kiviselle pihamaalle, joka kantoi päällänsä lähestyviä kylmän rauhallisia askelia. Saiteksen pysähtyen niille sijoilleen katoksen alle kun hetki sitten tämä oli aikonut juosta Anubiksen kiinni ja estää tätä toteuttamasta aikomaansa, mutta liian myöhään. Vanhemman pysähtyen vatsallaan makaavan nuorukaisen vierelle. Hopeisen katseen, joka oli muuttunut sellaiseksi mitä kukaan ei ollut koskaan nähnyt, katsoen tuota verta vuotavaa nuortasotilasta. Käden vetäisten keihään irti yhdellä nykäisyllä, mikä sai veren vuotamaan runsaammin tuoreesta lävistyshaavasta.
”Minähän varoitin sinua, Michael. Soin ohjeistavat sanat sinulle ja siltikään et totellut niitä.”
Kylmän, lähes demonimaisen äänen kuiskaten piinaavasti. Anubiksen odottaen osittain Michaelin kääntyvän ympäri, mutta kun toinen ei liikahtanut – kyykistyi tämä alas ja tarttui toista olkapäästä. Terävän karjaisun, joka kumpusi sielusta asti, lävistäen sateen huminan. Michaelin kääntyen nopeasti ympäri. Anubiksen ehtien töytäisemään lähestyvää kättä alaviistoon, heikon valon välkähtäen takaisin metallin pinnasta. Rusahduksen kuuluessa, terän upotessa lihaan.

Sydän hakkasi voimakkaasti korvissa. Raivon sumentavan näkökentän alkaen kirkastumaan vähitellen. Ihon tuntien vesipisaroiden huuhtelevan kasvoja, mutta yhtäkkiä mukaan sekoittui jotakin muuta. Sen ollen kuin isoimmat vesipisarat, mutta kun ne valuivat huulten sivustan luokse – pystyi makuaisti erottamaan metallisen vivahteen. Silmien sulkeutuen ja avautuen uudelleen – kuvan lähtien uudestaan liikkeelle. Michaelin tajuten silloin että pitelemänsä teräase oli iskeytynyt kyljestä sisään, mikä oli saanut veren vuotamaan haavasta sekä huulten lomasta. Michael olisi voinut katua tekemäänsä ja lamaantua kauhusta, mutta niiden sijaan sihahtivat kylmät sanat vihaisesti:
”Tyttäresi ei ikinä tule rakastamaan sinua ja mitä hän edes rakastaisi - kun valehtelet hänelle jatkuvasti.”
Lauseen viimeisen sanan haihtuen äkillisesti kuulumattomiin. Michaelin tuntien käden tarttuvan henkitorven kohdilta ja alkavan painamaan asteittain enemmän ja enemmän. Saiteksen huudon kantautuen taustalta:
”Anubis, lopeta! Sinä tapat hänet!”
Michaelin pystyen näkemään silloin tarkemmin Anubiksen katseen, tajuten että hänen surmaamisensa oli vanhemman miehen tarkoituskin. Taistelu elämästä pyyhkäisten alkukantaisena vaistona kehon lävitse. Kyljen lähettyvillä sijaitsevan käden iskien veitsen entistä syvemmälle. Kaksikon ympärillä ja alla olevan verilätäkön tummentuen entisestään, kummankin miehistä vuodattaen siihen vertansa kun nämä eivät suostuneet erkaantumaan toisistaan – ei ennen kuin toinen makaisi kuolleena maassa.

Se miten huonossa kunnossa Anubis oli, oli suorastaan hämmentävää kuinka tuo pystyi kokoamaan itsensä niinkin nopeasti vain ja ainoastaan tyttärensä ja Michaelin takia sai Pandoran hetkeksi hämääntymään tämän katsoessa loittonevaa selkää pimeyteen. Niin kauan kuin sitä kesti.
Naisen todeten hiljaisesti mielessään ettei tilanne ollut ihan niin kamala kuin toisen ulkomuoto antaisi ymmärtää. Vielä oli aikaa, ainakin positiivisesti ajateltuna.
Koska jumalien huumorintaju ei ollut aina se kaikista ymmärrettävin.
Alakertaan tapahtumien kuuluen yläkertaan asti, pääsi hieman turhautunut huokaisu huulten välistä ennenkuin jalat lähtivät ottamaan juoksuaskeleita. Naisen aavistaen pahaa.

Jalkojen johtaen nopein askelin pimeää käytävää pitkin portaikon päähän, josta näkyi avonainen ovi ja lauma muita ihmisiä jotka kuuluivat salaseuraan.
Osan noista kadoten takaisin varjoihin kuin tyytyen siihen ettei asia heillä kuulunut ja osan katsoen hämääntyneenä pihalle, kuin jotakin ennennäkemätöntä olisi sateessa.
Pandoran nielaisten. Ei kai vain...? Jalkojen lähes tiputtaessa itsensä portaista alas jotta demoni pääsisi nopeammin ulko-ovelle muiden seuraksi. Tämän joutuen hetkiseksi tunkemaan itsensä salamurhaajien lävitse ennenkuin pääsi eteen Saitesin seuraksi, erottivat silmät kaksi hahmoa hieman kauempana makaavan maassa. Naisen katsoessa ympärilleen hämääntyneenä, jokaisen vain katsoen itsekin tapahtuneena lähes suu auki kuin näkisivät ensimmäistä kertaa kenenkään osoittavan tunteitaan - toisaalta, sellainen oli salaseuran piirissä hyvin harvinaista sillä - tapa tai tule tapetuksi. Niinhän se oli.
"Etkö tee mitään? He tappavat toisensa tuota menoa" ruskeiden silmien kääntyen vanhusta kohti hämääntyneenä tuon käytöksestä vaikka molemmat olivat jo kurkuissa kiinni. Kummankaan aikomatta luovuttaa ennenkuin näkisi viimeisen valon välähtävän silmien ohitse ennen kuolemaa.

Hampaan tullen painautuneeksi ensiksi yhteen toistensa kanssa, ennenkuin se liukahti huulelle, kenenkään vielä tekemättä mitään "helvetti".
Sen enempiä sanomatta oli Pandora se ensimmäinen ihmisryhmän joukossa, joka oli edes tajuamattaan ottanut ensimmäiset juoksuaskeleet kohti kaksikkoa, tarkoituksena estää kumpaakaan tekemättä virhettä joka vaikuttaisi kummankin elämään.
Käden tullen kietoutuneeksi Anubiksen ympärille, naisen riuhtaisten tuon irti pojan kimpusta kauemmaksi. Olihan Anubis vielä ihminen - fyysisesti heikompi demoniin verrattuna ja muutenkin heikossa kunnossa.
"Onko kuumeesi saanut viimeisenkin ruuvin löystymään?! Tajuatko ollenkaan seurauksia jotka saat mikäli tapat Michaelin?!" Niin harvoin kuin Pandora oli joutunut kymmenen vuoden aikana huutamaan toiselle, niin nyt oli pakko.
Naisen murahtaen "jos tapat Michaelin, Evey ei koskaan antaisi anteeksi sitä että oma isä on tappanut sen ainoan läheisen ihmisen tuon elämässä" Vaikka selitys olikin varmasti kaikista kliseisin, oli se myös totta. Se olisi viimeinen niitti arkkuun joka estäisi Eveytä koskaan antamasta isälleen anteeksi vaikka ymmärtäisikin tuon motiivit.
Tässä tapauksessa, motiivi tappaa Michael oli liian pieni verrattuna kokonaisuuteen.

Pandoran kääntäen katseensa Michaeliin, joka oli hieman kauempana "mitä oikein ajattelet Eveyn reaktion olevan jos hän kuulee sinun tappaneen hänen isänsä? Ei ainakaan hyppäisi kaulaasi onnesta hihkuen jos sitä kuvittelet" Naisen katsoen nuorempaa sen hetken ajan, ennenkuin nyökkäsi hieman portteja kohti, joka kertoi että toisen olisi parasta lähteä. Ennenkuin olisi liian myöhäistä edes suunnitella pakenemista.
"Saites!" Avunhuudon ollen seuraava Anubikselle, jonka verta vuotavan haavan tuo oli vanhemmalle suonut veitsellänsä.

Yhteen oton muistuttaen jo selvästi suden ja koiran välistä taistelua keskenään – olivat kaikki salaseuralaisista varmoja, että nuorin heittäisi kohta henkensä. Saiteksen ollen itse jo valmis puuttumaan kaksikon yhteenottoon, mutta Pandora ehti ensin. Tuon hennon näköisen naisen vetäen Anubiksen pois Michaelin kimpusta – saaden sen näyttämään lastenleikiltä. Vanhuksen tietäen vain totuuden tuosta naisesta ja sinä hetkenä noita voimia olisi kiittäminen. Pandoran puhuen kummallekin osapuolelle järkeä päähän raivon sokeuden lävitse. Jokaisen lausutun sanan ollen karkea totuus, ilman minkäänlaista kiertelyä. Koruton todellisuus siitä miten tulisi käymään jos nämä jatkaisivat vielä pidemmälle. Michaelin ja Anubiksen nousten kumpainenkin seisomaan hitaasti omaa tilaansa kuunnellen, mutta nuorin oli se, joka jäi pystyyn. Anubiksen rojahtaen maahan polvillensa omaan verilätäkköönsä. Käden painautuen kylkeä vasten, toisen käsistä taas hakien tukipisteen maasta. Veren purskahtaen suusta yskimisen takia. Sormien painautuen niin voimalla maahan, että se sai kynsien aluset muuttumaan valkoisiksi.
”Katoa silmistäni, penikka.”
Maahan painautuneen katseen kohottautuen kulmien alta katsomaan tuota edessä seisovaa nuorukaista, joka joutui enimmäkseen varaamaan painoansa terveelle jalalle.
”Kuoleman ja kaikkien Egyptin jumalien nimeen kiroan sen päivän kun pelastin henkesi. Kiroan sinut ja nimesi. Kiroan kaiken sinussa!”
Michaelin laskematta katsettaan irti tuosta verisestä miehestä, jonka hopeiset silmät paistoivat kaiken sen alta, porautuen sieluun asti ja polttaen sisältä päin. Vanhemman huutaen viimeisen ajatuksensa päin kasvoja, laskeutui vaitonaisuus kaksikon välille. Kivitason rahisten hiljaisesti kääntyvien askelien alla, Michaelin kääntyen puoliksi poispäin näkemästään. Tyynen rauhallisen äänen lopulta vastatessa:
”Ei, Anubis… sinä se olet kirottu - niin kuin olet aina ollut ja tulet aina olemaan. En voi muuta kuin sääliä sinua.”
Ontuvien askelien lähtien viemään nuorta sotilasta pois pihalta – tämän kadotessa lopulta metsän hämäryyteen. Ajotien johtaen sovittuun päämäärään. Michaelin tarvitsematta onneksi kävellä koko matkaa, Miken tullen puolessa välissä vastaan vaikka toinen oli määrännyt toista suunnitelmaa tehtäessä. Jalan näyttäen pahalle, mutta kysyttäessä Michael ei kertonut mitään Eveyn isästä – ottakoon vanhempi mies sen viimeisenä armon pisteenä tältä nuorukaiselta, sillä enempää niitä ei enää tulisi.

Saites, joka oli kuullut Pandoran selvän avun huudon Anubiksen tähden, vastasi empimättä kuulemaansa. Hän ei itse enää jaksaisi kantaa ystäväänsä sisälle, mutta joku salaseuralaisista saisi tehdä sen. Vahvemman miehen nostaessa lopulta kohteen maasta, pystyi näkemään kuinka veri alkoi valua kantajan käsivarsia pitkin ja ropisi maahan askelten jälkiin, jotka johtivat vanhuksen johdattamana kiireesti sisälle ja siellä sellaiseen tilaan, jossa voisi kuvitella hoitavansa Anubiksen kuntoon. Metallisen pöydän ottaen sateen kasteleman vartalon vastaan, pääsi huulilta väkisin terävä henkäisy, joka kertoi kylmän metallin tuntuneen epämieluisalle. Saiteksen ehtien siirtämään vaatekappaleita puoliksi syrjään haavan tieltä, kunnes yhtäkkiä tämä tunsi napakan otteen ranteensa ympärillä. Pienen liikkeen pakottaen vanhusta vetämään kätensä pois, mutta lähes heti perään ne joutuivat asettumaan napakasti rintakehälle ja painamaan alas kun Anubis yritti nousta ylös.
”Pysy aloillasi, luojan tähden. Menetät verta enemmän kun liikut noin rauhattomasti.”
Saiteksen yrittäen puhua toiselle järkeä, mutta pian tämän oli myönnettävä itselleen – ettei Anubis ottanut järkipuhetta vastaan tuossa tilassa. Veren hukka ja kuume saivat yhdessä vakaankin mielen hourailemaan ennemmin tai myöhemmin. Vanhuksen kohdistaen pyytävän katseen Pandoraan, joka toivon mukaan oli seurannut perässä. Saiteksen lausuen yleisesti:
”Tainnuttakaa hänet nyt jotenkin tai seuraavaksi saamme haudata hänet esi-isien joukkoon.”
Yhden totta kai jo ehdottaen ääneen päähän lyömistä, toisen taas jotakin muuta ei niin hienovaraista. Saiteksen kumoten kummatkin sileän tien. Se nyt olisi vihoviimeinen teko tehdä jotakin hyökkäävää hourailevassa tilassa olevalle - saisivat pian he itsekin osansa jostakin terävästä pahemmassa tapauksessa.

Tilanteen ollen pian ohitse, vaikka molemmat olivatkin omalta osaltaan hyvin huonossa kunnossa, molempien miesten kiroten toisensa enemmän tai vähemmän ennenkuin kaksintaistelu oli ohi.
Sen jääden odottamaan seuraavaa tapaamis kertaa, jolloin noita olisi vielä vaikeampi saada irti toisistaan.
Michaelin päästen pakoon jalastaan huolimatta, kiitos Pandoran väliintulon mutta Anubis oli menettänyt eniten verta sillä hetkellä, ja niin menitti vieläkin, sen näkivät kaikki.
Saitesia tarvitsematta kahdesti pyytää, oli vanhempi jo kiirehtinyt avuksi muutaman nuoremman ja vahvemman jäsenen kanssa.
Joka paikan täyttyessä verestä, maata myöten. Punaisen värin sekoittuen veden kanssa yhteen, häivyttäen tappelun jäljet hitaasti pois ulkopuolisten silmistä.

Jokaisen uteliaan seuralaisen seuraten perässä kun Anubista kannettiin huoneeseen, jossa olisi helpompi toista hoitaa kuntoon parhaan mukaan Pandoran kiirehtien siinä mukana muttei uteliaisuudestaan - vaan pelastaakseen jälleen kerran rakastamansa miehen hengen.
Oven aueten ryminällä ja miehen tullen asetetuksi metalliselle pöydälle, joka täyttyisi pian tuon verestä ja sateen aiheuttamasta kosteudesta näki tuon kasvoilta ettei pöytä ollut todellakaan mukavin taso jolla hoidella haavoja.
Pandoran asettuen pöydän toiselle puolelle, vastapäätä Saitesta joka oli juuri nostamassa vaatekappaletta katsoakseen haavaa tarkemmin, tulikin tuon teko pysähtyneeksi kun käsi kohosi estelevästi miehen omalle.
Haavoittuneen yrittäessä nousta ylös haavoistaan huolimatta, oli Saitesin vuoro estellä tuota kaikin mahdollisin tavoin. Vaikka vanhus pyysikin toista rauhoittumaan jottei vuoto pahentuisi - ei mies ottanut sanoja kuuleviin korviinsa.

Meripihkan värisen silmäparin katsoessa pyytävästi Pandoraa, samalla kun yleinen pyyntö tuli lausutuksi kaikkien kuultaville, olivat ensimmäiset ehdotukset siitä brutaalimista päästä, jotka toimivat useinmiten vain elokuvissa ja lasten-ohjelmissa -ainakin ilman ongelmia.
Samankaltaisten ehdotuksia karaten jokaisen suusta, jotka kaikki teilattiin turhautuneesti samantien kun vastauksien ollen vain siitä väkivaltaisimmista päästä.
Pandoran murahtaessa pienesti, tämän vain todeten ajatuksissaan että kyllä huomasi läsnäolijoiden olevan ei-niin-hellävaraisia salamurhaajia kun jokaisen ajatuksen ollen lähes samanlainen kuin alkuperäisten.

Demonin kääntyen ympäri erään salamurhaajan kanssa kasvokkain täysin satunnan varaisesti, ruskeiden silmien hakien hupun lävitse tuon silmiä. "Anna piikkisi" Tomeran käskyn kuuluessa, murhaajan katsoessa naista hämmentyneenä.
"Mikä piikk---" "no piikki joka teillä kaikilla on. Käyttäisin omaani mutta se on tarkoitettu vain nopeaan tappamiseen." Huoneessa kohahtaen pienesti jokin, kun kaikki ymmärsivät mistä tämä tuntematon nainen puhui mutta huoneesta kuuluen heti ensimmäisenä kuiskauksen muodossa: miten joku tuntematon nainen tiesi heidän aseistaan vielä kun ei itse salaliittoon kuulunut?
Pandoran purren hampaitaan yhteen "anna se helvetin piikki mikäli haluat oikeasti saada muutoksia salaliittoosi!" Ruskeiden silmien purautuen hupun lävitse niille kohdille missä silmät normaalisti olisivat, pystyi miehen reaktiosta näkemään selvän pelon tämän tomerasta reaktiosta, joka kertoi ettei tämä odottaisi enään vastausta kauempaan.
Käden hakeutuen vyölle samantien ja ottaen esille pienen ja ohuen piikin, jota oli Eveynkin vuosi sitten käytetty.

Demonin kääntyen samantien mieheensä päin rauhallisesti ja astuen kaksikon välimatkan kiinni.
Pandoran nojautuen hieman toista kohti kerkesi tämä piilottamaan piikin hihaansa ennenkuin kädet tulivat kohonneeksi rauhoittavan elein tuon kasvoille.
Käsien silitellen tuon poskia rauhoittavasti kun ruskeat silmät porautuivat hopeisiin niinkuin silloin ensimmäisen kerran lähes kuusitoista vuotta sitten katakombeilla. Otsan painautuen miehen omaa vasten lempeästi, ruskean silmäparin katsoen vanhempaa rakastavasti ja lempeästi vuodenkin jälkeen.
Huulten tullen erkaantuneeksi hieman toisistaan samalla kun toinen käsistä liikkui miehen kaulalle niinkuin aina ennenkin, laulun alkaessa.
Osan paikalla olijosita seuraten kummissaan naisen tekeleitä, osan naureskellen toisilleen että aikoiko tämä laulaa vanhimman uneen osan taas seuraten jännittyneenä tapahtumaa.
Muutaman säkeen tullessa lauletuksi ääneen, tuli myös tainnutuspiikki uponneeksi mahdollisimman hellävaraisesti ihon lävitse kaulan alueelle.


Sillä välin Mike oli saanut ongittua haavoittuneen Michaelin kyytiin ja Evey oli itsekin ryminän aikana herännyt jälleen ruususen unestaan, oli se ensimmäinen järkyttävä näky ollut veri.
Juuri se asia joka oli yksi tytön heikkouksista, joka sai tämän voimaan pahoin. Siltikin tämä oli pitänyt itsensä lujana hajusta ja näystä huolimatta vaikka se tekikin kovaa.
Matkan jatkuessa leppoisasti, Eveyn hoitaen pojan jalkaa parhaansa mukaan kaikella mitä nyt pakusta sattui löytymään, ei Evey kommentoinut mitään mutta arvasi kyllä että isä ja toinen olivat ottaneet viimeisen kerran yhteen.
Michael vain kieltäisi sen ja saattaisi jopa suuttua kun puhuttiin miehestä joka oli hetki sitten sanonut ettei halunnut olla tyttärensä kanssa tekemisissä -tyytyi tämä olemaan hiljaa. "Noin, valmista" Hennon äänen todeten tyytyväisenä saadessaan toisen jalan valmiiksi, tämän luoden iloisen hymyn kasvoilleen, katseen kääntyessä jäänsinisiin silmiin hieman huvittuneesti.
"tiedätkö, olet oikea pässi kun menet kiivastumaan puolestani ja uhkaamaan Saites-setää aseella vaikka tiedät ettet pärjää koko joukkiolle" Neidon todeten hieman toruvaan sävyyn vaikka naurahdus kertoikin että tämä leikki miehen kanssa, niinkuin ennen tuon lähtöä tällä oli ollut tapana.

Miken siirtyessä takaisin kuskin paikalle ja vieden kolmikon mahdollisimman kauas tuolta kirotusta paikasta, joka edelleen sai kylmiä väreitä juoksemaan niskaa pitkin – oli Michael puolestaan saanut istuuduttua viimein alas. Tämän saaden huokaista viimein helpotuksesta. Michael itse olisi vain peittänyt haavan ja odottanut päämajalle asti, mutta kun Evey halusi alkaa paikkaamaan haavaa ennalta käsin – ei vastaväitteitä lausuttu. Kasvojen ilmeen pysyen vakaina, aina siihen asti kun Evey onnistui tekemään jotakin, joka sai haava-alueen särkemään, silloin irvistys kohosi väkisinkin näkyville ja terävän henkäisyn kertoen sen että toinen nieli silloin huutamisen. Sideharson peittäessä lopulta alleen paksun kerroksen haavatyynyjä, jotka imisivät suuremman veren vuodon itseensä. Eveyn toteamuksen saaden osakseen nolostuneen irvistyksen ja hermostuneen niskan rapsuttamisen – eleiden kertoen selvästi, ettei toinen tiennyt mitä olisi vastannut puolustukseksi omalle kiivaalle käyttäytymiselleen.
”Olen pässi, myönnetään… kiivasluonteinen vieläpä, mutta sisäsiisti.”
Michaelin todeten loppuun kiireesti kuin olisi ollut tosissaan. Noista merensinisistä silmistä nähden toisen yrittävän pidätellä naurua. Suupielen alkaessa kuitenkin lopulta nykimään paljastavasti. Miken voimatta olla pudistelematta päätänsä kuulemallensa. Radiota tullen väännetyksi aavistuksen kovemmalle. Sormien alkaen naputtamaan rattia musiikin tahtiin. Vielä olisi pitkä ajo edessä ja jos hän joutuisi kuuntelemaan noiden kahden puheita koko sen ajan… neitsyt Maria häntä auttakoon silloin.


Tuon täysin porukasta erottuvan, vielä naishenkilön alkaessa pistämään porukkaa ruotuun ympärillään – ei Saites voinut olla hymyilemättä ajatuksissaan tilanteen vakavuudesta huolimatta. Ehkä muiden salaseuran jäsenten oli viimein huomattava Pandora ja opittava kunnioittamaan tätä melkein Anubiksen vertaisena. Vanhuksen voimatta enää peittää väsynyttä silmien pyöräytystään kun ryhmä kohahti selvästi tajutessaan mitä nainen oli tarkoittanut pientä neulaa tivatessaan. Pandoran saadessa kuitenkin lopulta haluamansa vaikka olikin joutunut hetken odottamaan. Tämän kumartuessa Anubiksen yläpuolelle – oli Saites jo aikeissa vihjaista oliko moinen teko kovinkaan viisasta, mutta nähdessään sen mitä muutkin – nieli tämä epäilevät sanansa, mulkaisten aika ajoin vihaisesti niiden suuntaan, jotka eivät tajunneet vielä hillitä kieltänsä.

Laulun ollen lopulta ainoa äänen lähde huoneessa. Anubiksen rauhoittuen hiljalleen – hopeisista silmistä pystyen sen hetken aikaa näkemään miehen oman katseen; sen miehen luonteen, joka oli kuin tyyneys itse. Silmien katseesta nähden miehen tunnistavan näkemänsä henkilön. Vereen värjäytyneen kämmenen kohottautuen naisen poskelle, peukalon kärjen silittäen huulen sivustaa hellästi – niin kuin Anubiksella oli ollut aina tapana. Väsyneen, mutta täysin järjissään olevan äänen kuiskatessa ranskaksi:
”Minä tunnen sinut…”
Piikin upotessa silloin samanaikaisesti kaulan ihon lävitse. Hermostomyrkyn yhtyen verenkiertoon nopeasti. Hengityksen alkaen tärisemään heikosti kun ruumis yritti vielä taistella sitä vastaan mitä tuleman piti. Kämmenen kosketuksen muuttuen hiljalleen heikoksi – sen tipahtaen viimein vartalon vierelle, jaksamatta enää nousta ylös. Anubiksen nähden vielä Pandoran kasvot selvästi, kunnes pian nekin alkoivat sumentua ja vääristymään katseen edessä. Silmien sulkeutuessa. Salaseuran vanhimman hiipuen liikkumattomaksi, rintakehän kohoilemisen kertoen tämän olevan vielä hengissä.

Saiteksen ryhtyen töihin heti, tämän pyytäen vain kahta jäsentä jäämään apukäsikseen. Muut puolestaan tuli heitetyksi pihalle hoitamaan niitä asioita, joihin nämä pystyisivät ottamaan kantaa ilman Anubiksen viimeistä sanaa. Saiteksen joutuen vielä kerran taistelemaan kilpaa ajan kanssa.

Käden kohoten niskan alueelle vaivaantuneesti Eveyn leikitellessä tilanteella, eikä pojan aloittamatta tällä kertaa puolustuslinjaa, kohotti Evey hieman toista kulmaansa yllättyneenä.
Olihan tämä vain kerran saanut kokea sen hetken kun toinen ei ollut lähtenyt puolustuskannalle Eveyn kiusauksen tullessa vastaan, -oli se kyllä harvinainen näky vuodenkin jälkeen.
Tytön kohottaessa hieman kulmaansa kun Michael myöntäytyi olevansa pässi, mutta sisäsiisti sellainen jatkoivat kumpikin sen pienen hetken ajan vakavaa linjaa kunnes toisella alkoi hymy nykiä ylöspäin. Eveyn alkaen nauramaan miehelle, huomasi tästä ettei tämä ollut tehnyt sitä pitkään aikaan sillä mitä hymyilyttävää katakombeissa oli kun ei ollut ketään kenelle puhua, kukaan ei vitsaillut, kertonut päivän kulumisia vaan ivasivat vakavan naamansa alta täysin avoimesti tai hymyilivät teennäisesti ruokaa tuodessaan? Vastauksen ollen varmastikin varsin yksinkertainen.
"Pässien pässi suorastaan, ei kukaan täysi järkinen tekisi tuollaista minunlaiseni vuoksi... toisaalta taas, olenkin hieman epäillyt järjen juoksuasi välillä ja tänään tuli kyllä todettua että sinulla on muutama ruuvi löysällä" Eveyn nyökytellen lopussa vakavana sanojensa painoksi, kasvojen yrittäen pysytellä vakavana, vaikkei se enään toiminut kun tämä oli kerran jos päässyt naurun makuun.

Tytön huokaisten pienesti kun naurut oli tultu naurettua ja tämän päästessä viimein istahtamaan Michaelia vastapäätä, yön katulamppujen hohkaessa ikkunoista sisään tuoden valollaan pienen sykähdyksen väriä hopeisiin silmiin joidenka identtisiä kaksosia toinen oli joutunut tuijottamaan hetki sitten.
Demonin huokaisten pienesti, ennenkuin katse tuli jälleen kääntyneeksi ystäväänsä auton toisella puolella "mutta näin vakavasti puhuen, miksi ihmeessä teit sen? Miksi tulit pelastamaan minut näinkin pitkän ajan jälkeen ja uhmasit kaikkia salaseuralaisia silläkin uhalla että kuolet?" Eveyn kehtaamatta myöntää sitä ääneen, mutta ollessaan vankeudessa neljän seinän sisässä oli tämä ollut varma että Michael olisi unohtanut hänet kokonaa. Unohtanut koskaan edes tapaavansa Eveytä, aloittanut alusta jossain, löytynyt uusia ystäviä ja mahdollisesti jonkun joka osasi tehdä tuon onnellisemmaksi kuin hän tulisi koskaan edes ystävyydellään.


Anubiksen käden kohoten poskelle, sormen silittäessä normaaliin tapaansa huulen syrjää tahrien samalla Pandoran kasvot osaksi vereen vaikkei nainen siitä välittänytkään.
Miehen tunnistaessa naisen viimeinkin tutuksi, tuli lempeä hymy kohonneeksi rauhoittavasti kasvoille kuullessaan toisen ranskaksi lausutut sanat jotka olivat suoranainen helpotus, joka kertoi toisen olevan täysin järjissään. Samassa piikin tullen asetetuksi paikoilleen ongelmitta, ei demoni voinut olla henkäisemättä helpottuneisuudesta. "Olen pahoillani rakkaani, mutta tiedän että ymmärrät myöhemmin" Ranskankielisen lauseen tullen lausutuksi takaisin rauhoittavaan sävyyn, ennenkuin tuon silmät viimein sulkeutuivat piikin aiheuttaneesta väsymyksestä.

Pandoran kääntäen katseensa Saitekseen ja nyökäten tuolle merkiksi että tuo voisi aloittaa, tulivat muut miehet heitetyksi pihalle pois operaation tieltä, Pandoran nähden parhaaksi että hänkin poistuisi jotta mies saisi täydellisen työrauhan. Ovien tullen sulkeutuneeksi ja naisen luoden vielä viimeisen kerran katseensa neljään mieheen, joista yksi taisteli hengestään ja kolmen yrittäen varmistaa -ettei tuo vielä heittäisi pyyhettä kehään.
Jokaisen matkaten omaan suuntaansa tekemään viimeisetkin työt jotka Anubis oli käskenyt hoitamaan, kaikkien rukoillen vanhimman puolesta omalta jumalaltaan.
Niin teki myös Pandora tämän istahtaessa lattialle odottamaan operaation päättymistä pää painautuneen ristiin asetettuihin käsiin, silmien pysytellen koko sen ajan kiinni naisen toivoen hiljaisesti ettei Anubis rikkoisi lupaustaan joka oli vielä täyttämättä.

Silmien avautuessa uudelleen – huomasi katse tuijottavansa loputtomaan pimeyteen. Askeleiden uskaltamatta tuona kertaa ottaa askeleita eteenpäin, peläten että ne johdattaisivat loputtomalle matkalle, josta paluuta ei enää olisi. Hiljaisen hyräilemisen alkaessa kuulumaan jostakin kaukaisuudesta – laulun ollen vieras, mutta silti se sai pienenlaisen piston tuntumaan sydämen kohdilla. Aivan kuin muistot olisivat yrittäneet herätellä horroksessa olevaa mieltä. Aikaisemmin nähdyn kuvan palautuen uudestaan silmien eteen. Lasta pitelevän naisen hyräillen ikkunan edustalla ja katsoen rakastavin silmin esikoistaan. Tapahtuma oli täysin identtinen sen hetken aikaa kunnes kuvaan ilmestyi kolmasosapuoli. Salaseuralaisen pukuun sonnustautuneen miehen kävellen naisen luokse. Anubiksen odottaen toisen aikovan murhata naisen, mutta veren vuodattamisen sijaan – käsivarret kietoutuivat vyötärön ympärille ja tumma ääni kysyi:
”Minkä nimen aiot antaa hänelle, rakkaani?”
Naisen hymyillen entistä pehmeämmin - kun lapsi tämän sylissä inahti heikosti, tietäen että tätä rakastettiin.
”Anubis...se on lapsen nimi. Jumalista vahvimman, kuten on tämä lapsikin. Hän tulee nousemaan muiden joukosta, kasvaen mieheksi, jota maaveljensä kunnioittavat. Niin rakas lapseni… sinä tulet tekemään suuria tekoja elämässäsi, mutta tiesi on sitäkin yksinäisempi. Vahva sydän on yhtä tärkeä kuin vakaa mieli. Ole armollinen, mutta sitäkin ankarampi. Älä tuomitse ketään vaan pyri aina katsomaan pintaa syvemmälle. Vahva, sitä vaaditaan johtajalta, mutta älä unohda myöskään rakastaa – sillä se voima tekee meistä kaikista suurimpia - kuin osaamme kuvitella.”
Lempeän hymyn kohoten äidin kasvoille ennen kuin pimeys nielaisi kaiken. Anubiksen voiden vain kuulla ja tuntea kuinka ympärille kohonnut lämpö riistettiin ja hiljaisuuden täytti taistelemisen äänet. Siihen päivään asti Anubis oli uskonut vanhempiensa kuolleen kulkutautiin elettyään ensin normaalia elämää, mutta se mitä hän kuuli ja välähdyksinä näki - muuttivat kaiken. Noiden kahden edesmenneen ihmisen saaden surmansa petoksen ja juonittelun yhtyessä. Salaseuran vanhimman määräten että koko perhe tulisi surmata. Vanhempien kuollen tuolla kirotulla slummialueella, mutta näiden viisivuotias lapsi selviytyi. Kaiken tuon näkeminen saaden jalat ottamaan askelia tahattomasti taaksepäin. Rintakehän puristuen kasaan mitä enemmän totuus tuli näkyväksi. Jalkojen pettäessä ja saaden Anubiksen kaatumaan taaksepäin.

Vartalon tuntien kuinka se tipahti kiviselle maalle. Tuntoaistin rekisteröiden kipua, veren vuotaen noroina lukemattomista haavoista, jotka koristivat sinä hetkenä kehoa. Anubiksen ollen taas 28-vuotias, joka oman typeryytensä johdattamana oli astunut ansaan. Luolan perältä kävellen kuvan kaunis naishenkilö, jonka käsivarsia sotki miehen oma veri. Sähkön sinisen katseen vastaten hopeaan tuijotukseen samettisen pehmeästi kuin kaunis valhe, joka yritti vakuutella kaiken kääntyvän hyväksi. Anubiksen yrittäen turhaan raahata itseään käsillään kauemmaksi toisesta. Nuori mieli ei ollut silloin sitä ajatellut, mutta nyt kun tilanne toistui muistona kolmentuhannen vuoden jälkeen – loksahti viimeinen pala paikoilleen. Anubis oli saanut käskyn ylemmältä taholta, ihmisiltä, jotka olivat myös hänen vanhempiensa surmaamisen takana. Tehtävän tarkoituksena ollen vetäistä irti viimeinen piikki salaseuran johtajien lihasta. Nämä olivat halunneet Anubiksen sukuhaaran sammumista. Naisen kumartuessa yläpuolelle ja painaen vahvalla otteella miehen pysymään aloillaan – oli Anubis silloin huutanut nuoruudessaan toista lopettamaan, mutta nyt hampaat pureutuivat kieleen kun terävät kulmahampaat upposivat kaulan sivustaan.

Terävän värähdyksen lävistäen vartalon tajuntaan asti. Silmien rävähtäen auki, mutta pimeyteen tai luolan kattoon tuijottamisen sijasta – katseelle vastasi takaisin valkoiseksi maalattu katto. Hengityksen tasaantuen rauhoittuvan sydämen mukana. Katseen haravoiden ympäristöä puoliksi tokkuraisena – näkymän riittäen kertomaan, että Anubis makasi taas samassa sängyssä siellä samaisessa makuuhuoneessa, jossa kaikki oli saanut alkunsa. Käden kohottautuen pyyhkäisemään silmien seutua, kämmenen tuntien otsan kuumoituksen ja kylmän hikisyyden muualla iholla. Hiljaisen huokauksen karaten huulten lomasta. Hän oli vielä huonossa kunnossa, mutta mieluummin siinä hetkessä kuin sekavissa muistikuvissa pään sisällä. Muistiin palautuen Pandoran läsnäolo – alkoi katse etsiä tutun näköistä naista automaattisesti. Oliko toinen ollut vain illuusiota, joka kiusasi väsynyttä mieltä.

Aikaa oli kulunut ja Saitesin ollen saanut vanhimman verenvuodon tyrehtyneeksi sillä kertaa, olivat Pandora ja vanhus varmasti henkäisseet helpotuksesta.
Kummankin kuitenkin tietäen ettei tilanne olisi ohi, ennenkuin Anubis olisi kunnolla herellä joka varmistuisi vasta monien tuntien, ellei päivienkin päästä. Anubiksen tullen jälleen nostetuksi toisen niiden apureiden toimesta, jotka olivat auttaneet Saitesta operaation aikana, matkan jatkuen takaisin yläkertaan josta kaikki sen päivän tapahtumat olivat saaneet alkunsa.

Kaksikon varmistaen että miehen sängyssä oli kaikki hyvin ilman lisäyllätyksiä, oli Pandora kehottanut menemään Saitesta lepäämään -olihan tuo juossut kilvan ajan ja ihmiskehon kestävyyden kanssa, vanhus vastasi vähättelevästi.
Pienen väitöksen jälkeen, tuli Saites suostuneeksi vastentahtoisesta mutta ennen lähtöään oli pakottanut Pandoran lupaamaan, että jos tulisi ongelmia Anubiksen suhteen tulisi tämä hakea samantien. Naisen vain myöntyen ehdotukseen pienen nyökkäyksen kera ennenkuin ovi kalahti peremmällä kiinni.

Aikaa kului eteenpäin, vaikka nainen olikin yrittänyt kaikin tavoin sinnitellä hereillä pysymisen suhteen, oli tämä joutunut luovuttamaan vastahkoisesti. Unentarpeiden vieden siltä erää voiton.

Silmien aueten vasta kun korvat olivat tavoittaneet pisteliään henkäyksen sängystä joka kertoi miehen olevan viimein hereillä, kohosi Pandoran kasvoille helpottunut hymy.
Saites oli onnistunut jälleen kerran. Tokkuraisten silmien etsien huoneesta jotain, ennenkuin ne tulivat osuneeksi sängyn vierustalle jossa nainen makasi pää käsiin painautuneena, suoden hymyn rakastamalleen miehelle väsyneistä silmistä huolimatta.
"Taisit nähdä pahaa unta?" Hiljaisen äänen todeten viitaten äkkinäisen heräykseen ja henkäykseen joka oli herättänyt demoninkin unesta, pään notkahtaen hieman alaspäin venyteltäväksi ennenkuin nainen nousi normaaliin ryhdikkääseen istuma-asentoon penkille pienen haukotuksen kera.

Ruskeiden silmien kääntyen Anubista kohti "muistatko mitään ennen tajuntasi menetystä?"

Tuon lyhythiuksisen neidon istuessa siinä hänen edessään ja ihmetellen ääneen miksi toinen oli vaivautunut uhraamaan henkensä pelastaakseen tämän – ei Michael tiennyt mitä olisi voinut tuollaisessa tilanteessa vastata. Osin miten ihmiset kiittivät henkensä pelastamisesta - eivät alkaneet kyselemään miksi niin oli tapahtunut. Sotilaan nojautuen aavistuksen polviinsa kunnes sanoi lyhyen vastauksensa:
”Koska halusin tehdä niin. En tarvitse itselleni massiivisia perusteluja jos haluan pelastaa henkesi.”
Kämmenten kohottautuen ylöspäin – tehden eleen mikä tarkoitti että asia nyt vain oli niin. Michaelin antaen selkänsä nojautua auton seinämää vasten. Jään sinisen katseen pysytellen vielä hetken aikaa neidon hopeisissa silmissä, kunnes lopulta kääntyi pois. Ajatusten lisäten turvallisesti pään sisällä: ”Olen valmis tekemään samoin milloin vain.” Pakettiauton kaartaessa lopulta pitkältä tuntuneen matkan jälkeen armeijatukikohdan sisäpihalle, josta Evey ja Michael jatkoivat jalkaisin päämajaan; siellä nämä voisivat yöpyä ja kerätä voimiaan. Miken ajaessa auton huoltoon ja jääden vaihtamaan parisanaa korjaajien kanssa.
”Ole kuin kotonasi… jos tätä nyt voi kenenkään kodiksi kutsua.”
Kantorepun tullen lasketuksi metalliselle keittiötasolle terävän kumahduksen saattelemana. Michaelin alkaen tarkistamaan nopeasti kantamansa sisältöä – sen jälkeen tämä aikoisi vetäytyä suihkuun puhdistautumaan. Evey oli hyvin paikannut jalassa olevan haavan, mutta veren vuoto oli saanut jo sidokset kastumaan ja näkymään jo päällysvaatteessakin.


Silmien paikantaessa tutun naisen läsnäolon – näkyi katseessa selvä helpottuneisuus kun paha-aavistus ei ollutkaan käynyt toteen. Pandoran kysyessä muistiko Anubis mitään ennen tajuntansa menettämistä – olisi tämä halunnut vastata kieltävästi, mutta silloin kieli olisi valehdellut. Evey ja Michael… nuo kaksi nuorta olivat kyllä onnistuneet jättämään polttomerkkinsä muistiin. Vastauksen jääden pelkästään ajattelutasolle, mutta miehen silmistä pystyi kyllä lukemaan sen selvästi. Anubiksen nousten varovaisesti istumaan ja ottaen yöpöydältä puoliksi täynnä vettä sisältävän lasin, josta tämä joi varovaisesti. Veden ehtimättä edes kokonaan kuivasta kurkusta alas kun terävä yskös pakotti nesteen saman tien ylös. Hetki sitten lasissa olevan kirkkaan veden muuttuen veren väriseksi. Silmien laskeutuen katsomaan lasia ilmeettömästi – väsyneen henkäisyn puhaltaen ulos keuhkoista samaan aikaan kun käsi ojentautui laittamaan lasin takaisin yöpöydälle.
”Se siitä raikkaasta vedestä.”
Tumman äänen todeten ohimenevästi hiljaisesti kuin aihe alue olisi käsitellyt tuiki tavallista asiaa. Anubis oli nähnyt liian monta kertaa kyseisen tapahtuman – eikä sen vuoksi jaksanut enää hermostua kyseisestä asiasta. Miehen asettuen takaisin makuulle ja laskien kätensä kiireettömästi peiton päälle vatsan kohdille. Anubiksen koko olemuksen ollen täysin erilainen kuin alussa. Demonimainen kylmyys oli hiipunut takaisin sielun kätköihin ja tilalle oli laskeutunut tyyneys sekä väsymys. Katseen hakeutuen takaisin naisen omiin.
”Oletan että Saites kutsui sinut tänne. Vai sanonko - etten tiedä asiasta. Ettei sinun tarvitse valehdelle minulle.”

Anubiksen vastaamatta mitään naiselle tämän kysymykseen, mutta silmistä pystyi hakemaan vastauksen, joka kertoi ettei sellaista voisi unohtaa hetkeen. Ehkä jopa koskaan.
Pandoran käyden sen hetken ajan hieman sääliksi miestä, vesilasin kohoten huulien väliiin mutta sen sijaan että vesi olisi mennyt alas turvallisesti ja ilman ongelmia, yskös muutti nesteen punaiseksi. Siksi siis Saites oli sanonut ettei toinen juonut paljoakaan.
Miehen todeten vain ettei olisi raikasta vettä, kuin se olisi arkipäivää nykyisin, tuon asettuessa takaisin makuulle ja silmien kohdatessa kunnolla toisensa, kysyi mies oliko Saites hänen kutsumisensa takana.
Pandoran huokaisten hiljaisesti viimeiselle lauseelle, joka oli ettei hänen tarvitsisi valehdella, pudisti tämä päätään "Anubis... luulisi sinun yli viidessätoista vuodessa tietäen, etten valehtele tälläisistä asioista sinulle. Kyllä, Saites kutsui minut mutta oliko se ihme kun et syö etkä juo, seisot kuumeisena kaatosateessa paljainjaloin, et kuuntele muita ja olet lähesluovuttanut?" Naisen myöntäen, mitä sitä turhaan valehtelemaan? Pandoran kuitenkin luoden hymyn toiselle, tämän nousten ylös pieneltä jakkaralta mutta sen sijaan että nainen olisi lähtenyt pois huoneesta tämä istuutuikin sängynreunalle. Ruskeiden silmien katsoen rakastamaansa miestä lempeästi "vai haluatko minun lähtevän?" Käden kohoten varoen vatsalla lepäävälle, odottaen vastausta. Vaikka Anubis varmasti tiesi itsekin ettei Pandora olisi lähdössä minnekään kun toinen oli sellaisessa tilassa kuin oli nyt.

Kaksikon matkaessa loppumatkan jaloin, Miken mennessä itse korjaajien luokse.
Kaksikon astuessa selvään keittiötilaan, Michaelin samalla kertoen että tyttö voisi olla kuin kotonaan... tai ainakin yrittää olla. Eveyn vain nyökäten vastaukseksi tuolle pienen haukotuksen kera joka kertoi väsymyksestä päivän tapahtumien johdosta.
Neidon kääntyen hymyillen toisen puoleen "en tainnut kiittää sinua missään vaiheessa?" Tämän kysyen toiselta pienen heleän naurahduksen kera, silmien seuraten hetkellisen ajan toisen repun tarkistusta pienen huvittuneisuuden kera.
Kevyiden askelten johdattaen tämän takaisin toisen vierelle mutta sen sijaan että tyttö olisi lausunut oman kiitoksensa ääneen joutui tämä nousemaan hieman varpailleen, olihan mies nykyisin häntä huomattavasti pidempi ja huulten painautuen viattomasti karhealle poskelle sen yhden sekunnin ajaksi.
"Kuinka monta teitä oikein on täällä?" Aihetta vaihtavan kysymyksen tullen suusta tahallisesti lausutuksi, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut kiitoksenmuodossa.
Eveyn istahtaen yhdeistä korkeista jakkaroista, jalkojen heilauttaen itseään lapsenomaisesti edestakaisin odottaen vastausta.

Michael näytti päällisin puolin olevan keskittynyt pelkästään sen hetkiseen tekemäänsä, mutta tuon keskittyneen ulkokuoren sisimmässä tämä kyllä oli tietoinen Eveyn liikkeistä ja sanoista. Viattoman äänen todetessa lopulta jotakin ohimennen kiitoksesta, minkä jälkeen ei kestänyt kauankaan kun Michael erotti liikettä sivusilmässään kun Evey käveli sotilaan luokse. Huulten painautuen sekunnin kestäväksi ajaksi karheaa poskea vasten. Suukon ollen juuri sellainen mitä Eveyn ikäiseltä voisi odottaakin; ujo, mutta myös kokeileva. Eveyn istuutuen teon jälkeen lähimmäiselle tuolille ja vaihtaen aihealuetta taktikoidusti. Michaelin hymyillen pienesti ajatuksissaan. Vakavamman äänen vastatessa:
”Tarpeeksi tällä koko alueella. Miken ja minun lisäksi ryhmässä on kuusi muuta. Tarpeeksi siihen että voimme toimia huomaamattomasti, mutta silti tehokkaasti.”
Repun tullen viimein suljetuksi ja nostetuksi lattialle pois tieltä. Käden napaten lipaston päältä pyyhkeen mukaansa. Michaelin kävellessä Eveyn ohitse huikkasi tämä toiselle leppoisasti:
”Jos oikein pistosta tunnet henkesi pelastamisesta, olet vapaa maksamaan sen minulle takaisin. Aloittaen pesuavulla, kenties?”
Leikkimielisien virnistyksen häivähtäen nuoren sotilaan kasvoilla kun tämä katosi nurkan taakse. Pesuhuoneen oven sulkeutuessa pienen naksahdus äänen saattelemana, veden tasaisen huminan alkaessa pian myös kuulumaan. Vuosi sitten Michael ei olisi laskenut leikkiä mistään eikä varsinkaan tuollaisesta asiasta, mutta armeijan palveluksessa olo ja varsinkin siinä ryhmässä oleminen mihin tämä kuului – olivat opettaneet avoimuutta ja omanlaista huulen heittämistä.


Pandoran lausuen vastauksensa turhia kiertelemättä tai edes milliäkään epäröimättä – kuunteli Anubis keskeyttämättä. Miehen hopeisen katseen pysyen järkkymättömänä, huulten ollen tällä kertaa se, joka osoitti liikettä – niillä häivähtäen hetken kestävä illuusiomainen hymy. Käden tarttuen hellästi naisen omaan ja pienellä eleellä johdatti toisen laskeutumaan makaamaan miehen rintakehän päälle. Anubiksen johdattaen Pandoran kämmenen sydämensä päälle.
”Tunnetko tämän? Se on sykkinyt pelkästään sinun vuoksesi näiden helvetillisten päivien lävitse vaikka olisin voinut monen monta kertaa luovuttaa ja sanoa sopimuksen irti elämän kanssa. Vieläkö sanot minulle että haluan päästää sinusta irti?”
Paidan kankaan ollen kämmenen ja ihon välissä, mutta silti pelkkä toisen käden läsnä oleminen sai sähkön kaltaiset väreet juoksemaan kosketusalueella. Pelkkä Pandoran läsnäolon saaden kidutetun sielun ja ruumiin elämään uudelleen. Anubis ei ollut koskaan ollut uskonnollinen, jotka kunnioittivat automaattisesti yksiavioisuutta, mutta siitä huolimatta tämä ei ollut milloinkaan suonut katsettaan muuhun naiseen kuin Pandoraan. Ei edes jakanut vuodettaan kenenkään muun kanssa kuin Pandoran. Anubis oli mieluummin palannut selibaatti valaansa kuin olisi ottanut ketään toista. Vuosi oli siis todellakin pitkä aika miehelle, joka kerran oli saanut maistaa kiellettyä omenaa.
Hiljaisuus oli laskeutunut kaksikon välille, mutta se ei ollut painostava tai ahdistava. Kummankin voiden vain tuntea ja kuulla toisen hengityksen. Selän päällä lepäävän käden lähtien laskeutumaan hiipien selkärankaa pitkin alaselkää kohti. Tuona hetkenä Anubis olisi halunnut suudella ja näyttää kuinka paljon oli kitunut ilman naisen rakkautta, mutta vuosi oli kulunut…

Eveyn katsoen huvittuneena toisen perään kun tuo ehdotti vitsikkäästi kiitokseksi yhteistä pesuhetkeä, pudisteli tyttö huvittuneena päätään "Anteeski nyt vain herra Pässi, mutta edes sinä et ole niin charmikas että saisit naisen suostumaan tuollaiseen! Puhutkin nykyisin aivan liikaa!" Tytön huudahtaen Michaelin perään ennenkuin tuo oli kadonnut nurkan taakse kohti pesuhuonetta.
"jonkun pitäisi tukkia suusi..." tytön lisäten vielä hiljaisesti perään pienen huokauksen kera, Eveyn täytyen myöntyen että Michael oli tosissaan muuttunut vuodessa aivan tahattomasti. Ehkä jopa liikaa? Tai sitten se vain johtui siitä ettei tyttö itse ollut saanut keskustella kenenkään kanssa vuoteen joten kyllä siinä hieman sosiaaliset taidot olivat herkässä. Katseen kiertäen vielä hetken aikaa keittiötilassa arvioivasti, tytön hymähtäen hiljaisesti. Vaikka toinen olikin sanonut ettei sitä voisi sanoa kodiksikaan, Eveyn silmissä... se näytti kodilta.
Sellaiselta jota hänellä itsellään ei enään ollut. Surullisen hymyn häivähtäessä sen hetken ajan kasvoilla ennenkuin tämä laskeutui tuolilta takaisin seisomaan ja tämän etsien tiensä oleskelutilan puolella jossa nukkua.
Viltin tullen asetetuksi lämmikkeeksi päälle märistä vaatteista huolimatta eihän hänellä ollut vaihtovaatteita ja asettuen toisista sohvista makuulle aikomuksena nukkua.

Sen sijaan että mies olisi sanonut jotain naisen omiin vastaväitteiksi, alkoikin tuon huulille kohota hymy ja käden kohoten sen verran että Pandora asettui makuulle toisen rintakehälle.
Käden tullen asetetuksi sydämen kohdille, samalla kun toinen puhui, pystyi Pandora tuntemaan vaatteen lävitse toisen sydämen lyönnit jotka nopeentuivat kosketuksen myötä kohosi naisen huulille itsekin hymy vähitellen.

Leuan asettuen nojaamaan rintakehän päälle, naisen katsoen rakastamaansa miestä vuoden erossa olemisen jälkeen oikein mielellään, vaikka tiesikin että salaseuran jäsenenä he olisivat lähes samassa tilanteessa kuin viisitoista vuotta sitten. Siltikään tämän lähtemättä kommentoimaan asiaa, koska tämä tiesi että tilanne oli mikä oli ja siinä se pysyisi niin kauan kuin vain oli mahdollista. Käden lähtien kuitenkin kulkeutumaan naisen selkää pitkin alemmaksi, kohotti tämä toista kulmaansa huvittuneena "hmm, eikö selibaatin idea ole opettaa kärsivällisyyttä herraseni?" Demonin kysyen kiusoittelevasti hiljaisella äänellä, antaen kuitenkin toisen käden hiippailla alaselälle vapaasti, silmäparin katsoen toisiaan pystyi Pandora sen pienen hetken ajan näkemään sielunsa silmin toisen kituvan.
tämän pudistaen hieman kieltävästi päätään, liikahti nainen hieman lähemmäksi miestään "vaikka oletkin selibaatissa, se ei tarkoita ettenkö voi nukkua vieressäsi ja hoitaa sinua?" Tämän todeten hymyillen lohduttavaan tapaan vaikka Anubis pystyikin lukemaan sanojen välistä sen oikean viestin. Kasvojen lähentyen vielä hieman naisen aloitteesta ennenkuin tulivat huulet osuneeksi hipaisuna huulille.
Ei kokonaista suudelmaa, ei vielä.

Suihkun tullessa viimein suljetuksi – oli kaikki veri ja lika huuhtoutuneet iholta pois. Vapaa-ajan vaatekerran, joka armeijassa koostui tummista maastohousuista ja valkoisesta t-paidasta, peittäen pian puhdistuneen vartalon allensa, myös haavan ympärille sidottiin uudet sidokset - ettei veri likaisi heti kaikkea ympäriltään. Michaelin kävellessä tahattomasti oleskeluhuoneen ohitse – kiinnittyi sotilaan mielenkiinto väkisin tuohon nuoreen neitoon, joka oli kääriytynyt viltin alle ja yritti maksaa univelkoja pois. Eveyn herättäminen kävi kyllä mielessä – sillä olihan toinen kastunut yhtälailla sateessa, mutta kun katsoi toisen rauhallista nukkumista, ei sitä myöskään halunnut häiritä. Michaelin tyytyen laskemaan hakemansa vaihtovaatteet sohvan edessä olevalle tasolle ja poistuessaan vähin äänin tilasta kävi tämä huoneiston ilman säätökaapilla lisäämässä aavistuksen enemmän lämpöä – ettei Evey kylmettyisi vahingossakaan.

Takaoven käydessä viimeiseksi – Michaelin poistuen ulos hetkeksi. Korvalle asetetun kuulokkeen aktivoituessa; ryhmän johtajan kertoen uuden tehtävän tiedot ja aikataulun. Nuorukaisen kommentoimatta millään tavoin kuulemaansa sillä niin annettiin kuva - ettei mitään tärkeää tapahtunut. Päällisin puolin näyttäen että tämä nuorukainen vain olisi seisoskellut katoksen alla pitämässä tihkusadetta loitolla samalla kun kääri sätkää kokoon. Komennon loppuessa radiolähetyksen kautta, henkäisi Michael tupakan savut ulos keuhkoistaan.
”Ei kun siis takaisin monttuun, pojat.”
Nuorukaisen todeten itselleen hiljaisesti. Jään sinisen katseen katsoen ilmeettömänä eteenpäin, tuota ikiharmaata maisemaa, joka oli tullut tutuksi kuluneen vuoden aikana.

Yön vaihtuessa hitaasti tuntien aikana aamuun, pujahti myös aurinko utuisesti taivaanrannan takaa sateen jälkeen, oli Evey se ensimmäinen hereillä niinkuin ennenkin.
Samanlainen aamuvirkku kun oli kuin isänsä niin sitä olisi hyvin vaikea lähteä muuttamaankaan. Väsyneiden silmien haroen huonetta sen hetken aikaa katosta lattiaan, kunnes se osui viereisellä puutasolle jossa Michaelin tuomat vaihtovaatteet olivat, katseen kääntyen sitten omiin vaatteisiinsa jotka tosiaan olivat vielä märät eilisen vesisateen johdosta. Neidon huokaisten hiljaisesti ennenkuin tyytyi nousemaan makuuasennosta ylös ja askelten lähtien suunnistamaan kohti suihkutilaa.

Suihkuhetken kestäen oman aikansa, Eveyn peseytyen perusteellisesti pitkän ajan jälkeen lämpimällä vedellä, katakombeissa kun peseytymismahdollisuudet olivat olleet melkoisen heikot joten sekin oli jäänyt hieman vähemmän.. ainakin ilman palvelijoiden tarkkailevia silmiä.
Suihkun viimein sammuessa, tuli vuoroksi kuivaus ja pukeutuminen, katsoi neito itseään hetken aikaa peilistä. Miesten valkoinen t-paita... tummat lökärit ja lyhyet tummanruskeat hiukset jotka olivat kuivauksen johdosta hieman pystyssä... tuli käsi läimäytyneeksi silmien eteen. Hän näytti pojalta.
Kylpyhuoneen oven naksahtaessa auki merkiksi siitä ettei tilassa olisi enään muita, lähti tämä astelemaan käytävää pitkin keittiöön josta kuului jo jonkinlaista liikettä. Joku oli siis hereillä.

Askelten pysähtyen viimein ovi aukolle keittiöstä vastaten vihreä silmäpari pienen hymyn kera, nakuttelevan äänen ja ison heldelmä ja vihanneskasan kertoen toisen valmistavan isompaa aamupalaa. "Sinä olet varmaan se Michaelin baletti-tyttö?"
Eveyn kulman kurtistuen hieman nimikkeelle. Baletti-tyttö?! "Et kyllä ihan vastaa kuvitelmaani... mutta tervetuloa matalaan majaamme, nimeni on Aaron." Muutaman vuoden vanhemman miehen esittäytyen hymy huulilla, kohosi Eveynkin kasvoille pieni hymy. Eveyn kohottaen toista kättään hieman ylös tervehdyksen tapaisena "Evey. Hauska tavata" Aaronin tehden pienen nyökkäysmäisen eleen hyväksyvästi nuoremmalle neidolle, ei tämä voinut olla sivusilmällä huomaamatta huoneessa liikkuvaa silmäparia jotka näyttivät hieman tutkivalta.
Olihan toinen tullut myöhään ja väsyneenä joten ei olisi mitenkään ihme jos ... pesä näytti oudolta päivänvalossa. "Muut nukkuvat vielä, mutta jos haluat eikä sinua väsytä niin voitko auttaa aamupalan kanssa?"

Auringon säteiden vasta tavoitellen maailmaa omakseen yön pimeydeltä – oli Anubis herännyt levollisesta unesta kuten tyttärensä. Isän ja tyttären kohdaten sarastavan aamun yhdessä vaikka olivatkin erossa toisistaan. Identtisten silmäparien katsoen samaa päivän sarastusta; tuota hitaasti kirkastuvaa valoilmiötä, joka toisi mukanaan uuden päivän. Suihkun raikastaen myös vanhemman miehen olemuksen, mutta siitä eteenpäin tämä ei jatkanut enää tapojensa mukaan. Silmien katsoen sängyllä kyljellään nukkuvaa naista, joka oli vielä unen hellässä huomassa. Valojuovien leikitellen Pandoran piirteissä, saaden naisen näyttämään kuvan kauniille langenneelle enkelille. Anubiksen siirtyen varoen takaisin sängylle, rakastettunsa vierelle. Vahvan käsivarren kietoutuen Pandoran ympärille samalla kun kasvot vietiin lähelle takaniskaa. Levollisen henkäisyn purkautuen hiljaisesti uloshengityksen mukana. Silmäluomien laskeutuen kiireettömästi katseen peitoksi. Tuo aikainen aamunsarastus oli heidän hetkensä, ei kenenkään muun. Anubiksen välittämättä tuolloin salaseurasta tai vielä vähemmän sen säännöistä. Hänen haluten vain tuntea sen hetken aikaa rakastamansa naisen läsnäolon, ei mitään muuta.


Eveyn ja Aaronin yrittäessä tehdä aamupalaa monihenkiselle ryhmälle – alkoivat muutkin ryhmäläisistä osoittaa elonmerkkejä. Miken saapuen varikolta, vietettyään yön siellä auton korjaamisen merkeissä – tämän mukana tullen myös toinenkin ryhmän jäsen, joka oli yhtä fanaattinen mekaanikko kuin Mike. Michaelin liittyen muiden seuraan jalkansa paikkaamisen jälkeen, mikä ei näyttänyt vieläkään osoittavan tyrehtymisen merkkejä. Ruokailutilassa ollen pian paljon elämää hiljaisen aamun jälkeen; jokaisen hakien omat ruokailuvälineensä, juomansa, ym. Samalla kun puhetta soljui suuntaan ja toiseen. Keittiön pöydän ääressä istuen pian kuusi sotilasta, joiden ikähaarukka oli 18–23 vuotta; nuoria ja tarpeeksi uhkarohkeita tekemään riskialttiita tehtäviä. Aaron, joka sinä hetkenä vielä työsti ruokaa aamumeluisalle porukalle, oli ryhmän seitsemäs jäsen. Kahdeksas henkilö, joka vielä puuttui, oli ryhmän johtaja; 26-vuotias pohjoisesta kotoisin oleva mies, joka tunnettiin nimellä; Jay. Michaelin parantaessa istuma-asentoaan vihlaisi jalkaa taas uudemman kerran että se sai hetkellisen irvistyksen häivähtämään kasvojen piirteillä. Miken tajuten kiinnittää huomion ensimmäisenä, tämän kysyen vaivasiko haava edelleen – vastasi Michael omalla väsyneellä hymähdyksellään myöntävästi. Miken ehtien aloittamaan lauseensa:
”Ehkä sinun pitäisi kertoa tapaturmasta J…”
Nimen lausumisen katketen siihen kun sivusilmä erotti kyseisen henkilön saapuvan keittiöön. Muut ryhmäläisistä olivat tulleet keittiöön joko suoraan punkasta tai omilta menoiltaan – ryhmän johtaja taas oli herännyt aikaisin aamulla ennen auringon nousua, käynyt monen kymmenen kilometrin juoksulenkillä ja vasta peseytymisen jälkeen liittynyt muiden seuraan. Jayn kävellen Eveyn ohitse toista vielä huomioimatta, mutta kun tämä oli päässyt pöydän ääreen ja nostanut kahvikupin otteeseensa, sanoi tummaääni rauhallisesti, mutta sellaisella painolla ettei sitä voinut ohittaa:
”Kuka kertoisi minulle; miksi siviili on täällä, johon voidaan hyökätä milloin vain, eikä paremmassa turvassa ja miksi yksi ryhmäläisistäni vuotaa verta eikä ole vieläkään hakeutunut sairastuvalle?”
Puheen sorinan haihtuessa tilasta kuin taikaiskusta. Muidenkin jäsenistä huomaten nyt vasta Eveyn läsnäolon. Michaelin ehtien luomaan katseensa vanhempaan, jolle vain riitti sinä hetkenä että jokin ryhmäläisistä osoittaisi selittämisen merkkejä, mutta vastausta ei odotettu siinä kaikkien edessä. Pienen pään nyökkäyksen riittäen vain merkiksi että Jay keskustelisi Michaelin kanssa myöhemmin. Toisen vilkaisun kertoen muille että nämä tekisivät tilaa pöydän ääreen, että vieras voisi liittyä seuraan. Keskustelemisen jatkuen pian normaalisti.

Keittiön alkaessa täyttymään hitaasti toisista ihmisistä Aaronin ja Eveyn seuraksi, kaksi noista Evey oli tavannut eilen illalla ja jotka olivat paenneet kartanosta mahdollisimman nopeasti tyttö mukanaan seurauksien kanssa. Pian koko tila oli täyttynyt puheen sorinasta, jokaisen keskustellen keskeneen ja vain hyvin harvan huomioiden koko tytön olemassa olon -näihin harvoihin kuuluen vain Aaron.
Eveyn seuraten tilannetta välillä sivusilmällä pystyi tämä nopeasti laskemaan että yksi kahdeksasta puuttui sekä sen että hän oli ainoa naispuolinen henkilö. Tai muiden silmissä hän varmaan näytti vain aliravitulta pojanklopilta.

Keskustelun käyden ruokapöydän ympärillä erottivat korvat taustalta Miken ja Michaelin äänen jotka puhuivat Eveyn isän aiheuttaneesta haavasta jota joka ei ollut Michaelin mukaan ei voinut sen paremmin kuin aiemminkaan, pääsi tytön suusta hiljainen huokaus. Se mitä Saites oli hänellä aikoinaan kertonut Eveylle tämän ollessa vielä pieni, tiesi tämä että lähes kaikissa Salaliiton käyttämissä aseissa ei ollut pelkästään terävää kärkeä apuna.
Viimeinkin silmän erottaen sivusilmällä kun viimeinenkin ryhmänjäsen astui sisään, tuli sorina hieman hiljentyneeksi miehen tulon myötä mutta täydellinen hiljaisuus laskeutui vasta kun tuo vanhempi mies avasi suutaan.
Vastausta tulematta kuuluville kenenkään suusta niinkuin olisi kuvitellut, huokaisi demoni itsekin hiljaisesti. Hän osaisi vastata siihen miksi yksi miehistä vuoti verta mutta ei siihen mitä hän itse teki täällä. Vastausta tulematta kuitenkaan kuuluville, nyökkäsi Jayksi nimitetty mies vain huomaamattomasti ennenkuin osa jäsenistä siirtyen tilaa antavasti vilkaisua myöten, katsoi Evey jokaista pöydässä olevaa mietteliäästi. Kyllä huomasi että kuka oli johtaja siinä asemassa...
Aaronin tärskähtäessä itse istuutuessaan omalle tuolilleen "älä ole noin ankara tyttö-parkaa kohtaan Jay... eiköhän hänellä ole hyväksyttävä selitys tälläiselle?" Vihreiden silmien kääntyen keittiönpuolella vielä seisoskelevaan lyhythiuksiseen tyttöön, joka näytti hieman vaivaantuneelta tilanteeseen. Monen katsoen nuorinta kummissaan, näiden kuullessa sanan tyttö, joka kertoi kaikille muille pienestä yllätyksestä. Tuoko oli se tyttö jonka vuoksi he olivat joutuneet suunnittelemaan kaksi kuukautta iskua sen vanhan miehen pelästytetty kaikki pahan päiväisesti olemassa olollaan?!

Käden kohoten kutsuvasti lähemmäksi Aaronia istuutumaan tämän viereiselle paikalle jossa kukaan ei tulisi istumaan, seurasivat lähes jokaisen katse tytön astelua pöydän ääreen aina istuutumiseen asti, pystyi neito huokaisemaan mielessään raskaasti. Miten hän selittäisi sen kaiken, minkä pitäisi selittää Eveyn yhteydet salaliittoon ilman että vahingoittaisi isäänsä tai äitiään jotka liittyivät koko tapahtuneeseen hyvin vahvasti? Tuskin mitenkään. Yhden miehistä avaten suutaan "eivätkö vanhempasi ole huolissaan? Et näytä olevan edes kahdeksaatoista joten sinulla on vanhemmat eikö?" "vai oletko orpo?!" Eveyn katsoen kysymyksen kysynyttä kaksikkoa hämmentyneenä joiden ulkonäkö oli lähes täydellinen toisiinsa nähden, katseista nähden selvää vaatimusta kuulla vastauksia. Eveyn pudistaen päätään jälkimmäiselle kysymykselle vastaukseksi "se onkin itseasiassa yksi syy miksi olen täällä" Neidon todeten hieman hankalasti, tämän selvästi mietittyä hieman vastaustaan kaksikolle, olikin jo seuraava kysymys noussut seuraavan suusta ja ketjureaktion jatkuen siinä oman aikansa kenenkään katkaisematta sitä.

Käsivarsien tullen kietoutuneeksi kehon ymrpärille omistavasti, ei nainen vielä avannut silmiään vaikka olikin tekoon herännytkin. Silmien pysytellen niin kauan kiinni ennenkuin tuli keho pakotetuksi pysymään liikkumattomana kutittelevasta tunteesta niskan puolella huolimatta, toisen käden tarttuen varovasti ympärille kierretyn käden ympärille, pienen lämpimän hymyn kera.
"Huomenta sinullekin..." Pehmeän äänen kuiskaten hiljaisesti rakastamalleen miehelle, pään tullen käännetyksi hieman vilkaisemaan olan ylitse Anubista unisin silmin.
Pandoran nähden hopeisen silmäparin sijasta sulkeutuneet luomet jotka saivat toisen näyttämään sen hetkellisen ajan nukkuvalta, tuli huulten painaneeksi suudelman toisen huulille sen hetken ajaksi, ollen kuitenkin valmiina hypähtämään sivuun mikäli joku olisi tulossa ovesta sisään.
Kasvojen tullen painetuksi hellästi vasten toisen sivustaa, otsan painautuen varoen ohimoa vasten ja nenän sivellen toisen ihoa leikittelevästi "Mikä on olosi?"

Täyteen tumpattuun rivistöön ilmestyessä yksi istuin paikka kuin taikaiskusta – olivat lähes jokainen ryhmän jäsen kiinnittänyt huomionsa tuohon nuoreen neitoon, joka varovaisin askelin alkoi tulla lähemmäksi. Aaronin ehtiessä istuutumaan Eveytä ensin totesi tämä kevyesti naurahtaen vanhimmalle – ettei tämän kannattanut olla kovin ankara vierasta kohtaan. Jayn vastaamatta mitään kuulemaansa, mutta tämän katse riitti kertomaan enemmän kuin tuhat sanaa. Kaksosten, noiden kahden ryhmään kuuluvaan rääväsuun, esittämien toteamusten tuoden esille sen mitä Jay ei ollut sanonut; Evey oli edelleen vain 16 vuotta ja sen vuoksi täysin altis kaikille – jos viholliset yhtäkkiä päättäisivät kohdistaa hyökkäyksensä tukikohtaan. Vanhimman kuitenkaan alkamatta kyseenalaistamaan neidon läsnäoloa sen enempää sillä nähdessään Michaelin katseen oli tämä saanut oman aavistuksensa viime illan tapahtumista. Michael oli saanut erityisluvan viedä Evey takaisin isänsä luokse vaikka tämä kuuluikin vihollisten puolelle, mutta ilmeisemmin kaikki ei ollutkaan mennyt niin kuin oli suunniteltu.
”Eikö teillä ole parempaa tekemistä kuin alkaa pommittaa häntä ihmeellisillä kysymyksillänne?”
Michaelin lopulta ärähtäen kaksosille pöydän toiselta puolelta kun nämä eivät vieläkään ymmärtäneet jättää Eveytä rauhaan vaikka toisesta näki selvästi, että tämä ei itsekkään tiennyt mitä olisi vastannut kaikkeen kuulemaansa.
”Sanoo eräs…”
”…joka itse vaatimalla vaati että pääset mukaan viime tehtävään.”
Kaksosten todeten takaisin duetossa samalla kun virnistivät kaksimielisesti pisteenä i:n päälle. Muiden ryhmäläisistä yrittäen keskittyä syömiseensä etteivät olisi tyrskähdelleet – sillä jokainen kyllä tuosta porukasta jo tiesi missä mentiin vaikka Michael kiisti aina kaiken. Tuon kahdeksantoista vuotiaan katseesta alkaen näkymään asteittain että raja alkoi ylittyä pahaenteisesti, tällä kun oli tunnetusti todella lyhyt pinna tuon porukan kanssa. Kaksosten kasvojen eleiden parantamatta asiaa millään tavoin – näiden räpytellen silmiään kainosti ja virnuillen heti perään ärsyttävästi.

”Oliko se sitten paha asia kun hän tuli mukaanne?”
Vanhimman rauhallisen äänen porautuen tuon ihmeellisen esityksen lävitse – kaksosten lopettaen ilveilynsä, Michaelin puolestaan alkaen puremaan hammastansa ettei olisi vienyt tilannetta tappelutasolle.
”Ilman Michaelin paikan tuntemusta pyörisimme siellä paikassa hyvin toden näköisesti vieläkin ja olisimme asettaneet itsemme vihollisen eteen tarjottimelle.”
Käden, jota koristivat selvät palovammat, nostaen pöydältä pienen kulhon hedelmäsalaattia lähemmäksi. Katseen, kohdistuen vasta silloin pöydän ylitse – katsoen jokaista yksitellen.
”Tämä ei ole leikkiä, hyvät herrat… mutta jo niin on; voin siis nostaa jalat pöydälle, juoda itseni työkyvyttömäksi ja pistää vielä pisteeksi i:n päälle pellenenän kasvojani koristamaan - samaan aikaan kun toiset varuskunnasta vuodattaa vertansa tai pahemmassa tapauksessa kuolee tehtävänsä aikana. Naurattaako teitä siis vielä?”
Ilveilyn loppuen kuin seinään ja tilalle laskeutui vakavampi ilmapiiri, ainakin toistaiseksi. Hiljaisen rykimisen ollen vain ainoa ääni kun kurkkuja selviteltiin.
”Hyvä, ei minuakaan.”
Jayn lopettaen puheen vuoronsa kyseisestä asiasta ennen kuin kohdisti katseensa vieraaseen ja jatkoi tyynellä äänenpainolla:
”Kerro näin aluksi mikä on nimesi.”


Tuntiessaan Pandoran alkavan kääntymään ympäri – löystytti käsivarsi sen verran otettaan, että toinen pääsi kääntymään, mutta heti teon jälkeen ote palautui takaisin pysyväksi sekä aavistuksen omistavaksi. Huulten laskeutuen hipaisemaan miehen omia – olisi tämä halunnut varastaa vielä toisen, paljon intohimoisemman, mutta sen hetkisen tilanteen tiedostaen - Anubis tyytyi nauttimaan jokaisesta pienestäkin kosketuksesta ja hellyyden osoituksesta mitä Pandora hänelle soi. Nenän pään alkaessa hyväilemään posken aluetta ja lämpimän hengityksen tuntuen selvästi ihoa vasten – tunsi vartalo kuinka kylmät väreet juoksivat väkisinkin kosketusalueelta läpi kehon. Tumman äänen vastaten kuiskauksen tasolla:
”Väsynyt, mutta hengissä vielä.”
Anubiksen kääntyen selälleen että saisi varastettua uuden suudelman tuolta naiselta, jonka läsnä oli kuin veden raikas kosketus raskaan matkan jälkeen erämaan halki. Käden kohottautuen silittämään hellästi kasvojen sivustaa, katseen hakeutuen naisen omaan.
”Kiitos siitä sinulle.”
Peukalon kärjen alkaen piirtelemään vaivihkaa huulten muotojen mukaan. Hymyn näkyen sinä hetkenä selvästi hopeassa katseessa.

Hymyn nousten väkisinkin jokaisen huulille kun Michael oli jo valmiina ottamaan yhteen kaksosten kanssa siinä ja nyt kun puheennaihe vaihtui jälleen siihen arkaan aiheeseen joka oli saanut alkunsa muutamia kuukausia aikaisemmin ennen tehtävää, jokaisen läsnäolevan tietäen kyllä mitä Michaelilla oli mielessä - kieltävistä sanoista huolimatta.
Aaronin vilkaistessa vieressään istuvaa nuorta neitoa sivusilmällä pystyi tämä itsekin erottamaan pienen huvittuneisuuden tuon huulilta tilanteeseen nähden mutta samalla pienen varovaisuuden siihen että vanhempi kohta olisi jo kaatamassa ruokapöytää kumoon tieltään.
Tilanteen kerkeämättä menemään sen pidemmäksi -kaikkien onneksi ja ehkä harmiksikin, oli Jayn vuoro puhua jolloin kaikki jälleen hiljentyivät.
Kaksosien huulilta kadoten virneet samantien kun vanhin mies alkoi puhua vakavasti asioita halki, laskeutui tilaan yhtä vakava ja hiljainen ilmapiiri kuin alussakin.
Silmien osuen palaneeseen käteen, saaden jonkin pistävään suurimmalla osalla rintakehän puolella, tai siis Eveyllä ainakin joka ei ollut tottunut näkemäänsä monista isän avustus kerroista huolimatta. Jokaisen ryhmään kuuluvan kurkulta kohoten pienimuotoinen rykäisy joka sinänsä kertoi sanojen olevan täyttä totta ja jokaisen myös myöntyen niihin omalla tahallonsa. Kysymyksen nyt kohdistuen neitoa kohti joka käänsi katsettaan hieman Jaytä kohti, hopeisen katseen kohdaten sinisen kaikessa rauhassa "nimeni on Evey. Sukunimelläni taas... ei ole niinkään väliä kun tiedät sen jo valmiiksi eikö?" Tytön lausuen samalla kun selkä nojautui tuolin metallista selkämystä vasten hieman väsyneen oloisesti, jokaisen katseen tuntuen vieläkin kasvojen alueella.
Neidon huokaisten raskaasti "kysykää nyt vain... ihan mitä vain mitä haluatte tietää... jooko?"

Annetun luvan ollen kuin karkkikauppa lapselle, tuli ensimmäinen kysymys kohonneeksi kuuluville -jälleen toisen kaksosten huulilta "koska isäsi kerran kuuluu vihollisiimme, tekeekö se sinusta meidän vihollisemme..."
"koska kuulut itsekin verillisesti kyseiseen liittoon?" Eveyn kohottaen kulmaansa hieman epäilevästi kaksosia kohti. Tämän selvästi miettien hetken. niin tekikö se?
"Selvä, tehdäänpäs nyt asia todenteolla selväksi." Käsien tullen isketyksi yhteen, silmien pysytellen kaksosissa jotka odottivat jo vastauksia. "Ensinnäkin jos olisin vihollisenne niin tuskin olisin tässä, ainakaan hengissä ja Michael olisi tuskin tuonut minua tänne. Toisekseen vaikka isäni kuuluukin salaliittoon se ei tarkoita että olen samanlainen, en voi edes sietää verta. Saan oksennusreaktion. Kolmannekseen se ainoa asia, jonka takia he edes pitivät minua vuoden neljän seinän sisällä, oli se että olen vakuutus siitä ettei isä yrittäisi kaataa salaseuraa nurin" sormien kohoten yksi kerrallaan ylös sitä mukaa kun tuli vastauksia sanotuksi, kahden silmäparin pällistellen neitoa kummastellen.
Harvemmin tuli nähdyksi kenenkään, -varsinkaan tytön, vastaamaan noinkin suorasti noinkin henkilökohtaiseen kysymykseen.

tytön hymähtäen "sitä paitsi, eiköhän se riipu ihan teistä kaikista miten itse päätätte minuun suhtautua. Eikös" kaksosten nyökytellen vimmatusti päätään selvästi hämmentyneenä vastaukseksi.
Miesten ollen kuvitellut saavansa laskea leikkiä punastumisella ja tilanteen heittämisellä syrjään, mutta kun vastauksia olikin alkanut tulemaan tuosta vain...
Haarukan napaten ruokaa lautaselta tyytyväisenä. "Muita kysymyksiä?"
Kaksosten katsoen toisiaan sen hetkisen ajan ennenkuin päät tulivat pudistautuneeksi kieltävästi, ainakin noilla kahdella. Joidenkin näyttäen vielä että kysyttävää olisi joihin tarvittaisiin vastauksia.

Anubiksen kääntyessä selälleen, Pandoran asettuen automaattisesti toisen päälle tyytyväisenä, silmien katsoessa toisiaan hymyillen toisen todeten olevansa väsymys, vaikka olikin hengissä.
Naisen hivellen käsillään varoen miehen kasvoja, samalla kun toinen piirteli huulten mukaisesti kuvioita. Pandoran naurahtaen kiitoksen myötä "enhän minä ole tehnyt mitään..." Hänen todeten totuudenmukaisesti rakkaalleen, käden lähtien kohoamaan hitaasti alaspäin toisen rintakehän puolelle. Sormien hivellen hellästi toisen ihoa vaatekappaleen lävitse "minun se pitäisi sinua kiittää, rakkaimpani" Hellän äänen lisäten ennen pidempää suudelmaa jonka tämä antoi pitkän ajan jälkeen huulille.
Kiusoittelun loppuen siihen, oli salaseura läsnänä tai ei.

Eveyn tehdessä vastauksellaan kerralla selväksi ettei olisi vihollinen sen enempää kuin kukaan muukaan viaton ulkopuolinen, jäivät kysymykset kyseisestä aihealueesta siihen. Monen ryhmäläisen kasvoista tai vähintään silmien katseesta nähden että nämä olisivat halunneet esittää muitakin, ei niin aiheellisia kysymyksiä, mutta niin kauan kun ryhmän johtaja oli paikalla - tajusivat nämä niellä sanansa vaikka hankalaa se oli. Yhden tuoleista siirtyen lopulta taaksepäin – vanhimman nousten ensimmäisenä ruokapöydästä vaikka olikin saapunut syömään viimeisenä. Jayn kiittäen Aaronia jälleen kerran ruoan valmistamisesta ennen kuin lausui ohimennen Michaelille että tämän olisi hakeuduttava sairastuvalle heti aamusta, muita ryhmäläisiä taas kehotettiin syömään rauhassa ruokansa loppuun sillä päivästä voisi tulla minä hetkenä hyvänsä rankka ja silloin ei koskaan tiennyt koska saisi uudelleen ravintoa sisuksiinsa. Ulko-oven avautumisen ja sulkeutumisen kertoen kaikille Jayn lähteneen uudestaan ulos – tämän suunnaten askeleensa varuskunnan pihan poikki toisella puolella sijaitsevaan rakennukseen, jossa ryhmän johtajat ja näiden komentajat kävivät kokouksia keskenään.

Kun ryhmänjohtaja oli poistunut tilasta alkoi ilmapiiri keventyä uudemman kerran, vähän liiankin. Miken huokaisten väkisinkin helpottuneisuudesta ja sanoi ajatuksensa ääneen:
”En tiedä kumpaa tässä pitäisi pelätä enemmän? Sitä vanhaa papparaista vai tuota kalkkista, joka saa hapenkin katoamaan huoneesta niin halutessaan.”
Muiden ryhmäläisistä, kaksosten varsinkin nyökäten samaa mieltä olevasti. Michaelin puolestaan puistellen päätään ja mulkaisten ystäväänsä, joka toi välillä ajatuksensa vähän liiankin avonaisesti julki. Teksasilaisella korostuksella koristellun äänen suoden vastauksensa pöydän toisesta päästä:
”Oletko jo unohtanut kenestä puhut, Mike?”
Pistävän ruskean katseen kohdistuen pöydän ylitse kuin kiväärin luoti ennen kuin se kohdistui takaisin keskeneräiseen. Sormien käärien pieniä sätkäpapereita kasaan kiireettömästi. Teksasista kotoisin 23 -vuotiaan, Josh – nimeä kantavan miehen jatkaen tyynen rauhalliseen tapaansa:
”Kapteenien ei edelleenkään tarvitsisi syödä tai nukkua samassa paikassa meidän arvoisten kanssa vaikka kuulummekin kaikki aliupseereihin.”
”Se ei tee hänestä poikkeavaa niistä snobeista, jotka luulevat pyörittävänsä tätä koko puljua.”
Toisen kaksosista näpäyttäen väliin piikikkäästi samalla kun puraisi omenasta palan. Joshin voimatta olla peittämättä hymyään ja hymähtämättä huvittuneesti kuulemallensa. Näytti siis sille että kaksikymmentä ikävuotta ylittäneet vain tiesivät mistä hän puhui. Minkälainen heidän ryhmän johtajansa todellisuudessa oli. Minkälainen tarina kätkeytyi miehen vartalon ruhjeiden taakse.
”Olen pahoillani jos ajattelet noin, Thomas. Toivottavasti tulet joku päivä huomaamaan kuinka hieno mies kapteenimme on.”
Viimeisen sätkän saadessa muotonsa, tuli kaikki kymmenen kappaletta asetetuksi takaisin takin rintapielen taskuun, josta ne saisi esille tarpeeksi mutkattomasti - jos tilanne niin vaatisi.

Jayn kadotessa ensimmäiseneä ovesta ulos vinkaten Michaelille jalan näyttämisestä sairasosastolle, seurasi osan katse miehen perässä aina niin kauan kun vain silmä kantoi. Oven kalahtaen kiinni joka kertoi toisen poistuneen asunnosta, pystyi Evey kuulemaan sivummalla korvalla kuinka suurin osa ryhmän jäsenistä henkäisi helpotuksesta.
Miken ollen ensimmäinen joka avasi suunsa.
Miehen todeten kumpaa pitäisi pelätä enemmän: Saitesta vaiko Jayta, tärskähti Evey pienesti kuuluvaan ääneen, käden tullen painautuneeksi suuta vasten kun taas Aaron pidätteli omaa tärskähdystään ja Michaelin vain tyytyen pudistelemaan päätään vastaukseksi.
Tytön kerkeämättä sanomaan sanaakaan kun teksasilais aksenttinen ääni jo toi oman mielipiteensä julki vastaväitteiksi Miken sanoihin. Jokaisen kuunnellen mutta toisen kaksosista - Thomasin todeten väliin takaisin jotain snobeista jotka muut ryhmänjohtajat olivat, ja ettei fakta siitä että Jay nukkui oman ryhmänsä kanssa tehnyt tuosta sen erillaisempaa.

Toisen veljeksistä. - Robertin nyökkäillen sivustalla merkiksi siitä että oli veljensä kanssa samaa mieltä. Kaksosten hiljentyen sen hetkisen ajaksi kuunnellen Joshin viimeiset sanat samalla kun tuo kääri viimeisenkin sätkän valmiiksi pahan paikan varalle. Eveyn hymähtäen "Saites-setä on tainnut taas pelotella toisia...?" Aaronin kääntäen katsettaan hieman nuorempaan tyttöön "Saites? Se vanhus?" Vihreän silmäparin kääntyen Mikea kohti huvittuneena "niinkin voisi sanoa... kaikki näkevät vieläkin painajaisia viime kohtaamisesta" Mehulasin ollen juuri kohottunut huulille ja osan nesteessä ollen jo suussa tuli se purskahtaneeksi takaisin lasiin naurun mukana jokseenkin tahattomasti.

Osan miehistä katsoen hieman nolostuneena ja mulkaisten Aaronia joka tyytyi pudistamaan huvittuneena päätään tytön reaktiolle tämän sanoista, joka kertoi vain muille sen että tyttö tunsi kyseisen vanhuksen paremmin kuin he. "Miksi naurat? Väitätkö että pelkäämme vanhusta täysin turhaan?!" Kaksosten tivaten yhteen ääneen hieman nolostuneena pelon aiheestaan, pienen brittiaksentin sähähtäessä sanojen keskeltä. Eveyn pudistaen päätään vastaukseksi "älä anna ulkonäön hämätä. Vaikka Saites onkin jo vanhempi niin kyllä hän teidän laisenne pojanklopit osaa ojennukseen laittaa vaikka paljain käsin" kaikkien vilkaisten toisiaan hieman epäuskoisesti tytön sanoista. Sellainen vanha kääpä päihittäisi heidät kaikki ilman aseita?
"Sitä paitsi, jos näkisitte isäni näkisitte painajaisia vielä vanhainkodissakin, joten..." Olkien kohahtaen pienesti ylös ja alas pienen leikkimielisen hymyn kera, kääntyivät hopeiset silmät viimein kunnolla Michaelia kohti "ja baletti-tyttö? Onko sinulla varhainen dementtia tai jotain kun täytyy keksiä tuollainenkin nimi, häh?!" tytön kohottaen hieman toista kulmaansa epäilevästi vanhempaa kohti joka istui toisella puolella pöytää, tuli kaksosten suusta päässeeksi pieni naurahdus, noiden kahden ollen valmiina aloittamaan sen ärsyttävän lastenlorun joka tunnettiin sellaisessa tilanteessa liiankin selvästi
niin, jokainenhan tiesi ryhmän sisällä kieltävistä sanoista huolimatta, missä mentiin Eveyn suhteen. Aaronin kuitenkin kereten kohottamaan kättään kieltävästi kaksikolle, elleivät nuo tosissaan kerjäisivät verta nenästään.

Eveyn alkaessa vertailemaan ääneen kumpi olisi pahempi; vanhus vai tytön isä – tuli tämä empimättä siihen tulokseen, että isä voittaisi vanhemman miehen mennen tullen. Miken kyllä epäilen kaikin puolin kuulemaansa, mutta jos Evey kerran väitti niin… jaa-a, ehkäpä siihen oli sitten uskominen. Vertailemisen siitä ketä pitäisi pelätä ja miksi, keskeytyen lopulta siihen kun Evey kohdisti mielenkiintonsa Michaeliin ja tämän keksimään nimitykseen. Kaksosten ehtien jo avaamaan puoliksi suunsa aloittaakseen saman kuin ruokailun alussakin, mutta ääni jäi toistaiseksi kurkun tasolle kun Aaron ehti väliin kohottamalla toisen kätensä vaikenemisen merkiksi. Pelkkien eleiden riittäessä valitettavasti. Kuumaa juomaa hämmentävän lusikan raapaisten pohjaa kuuluvasti. Teosta syntyneen ääneen saaden kylmät väreet juoksemaan väkisin selkärankaa pitkin. Miken todeten perään jotakin totaalisesta herätyksestä ja hieroen perään toista korvaansa, joka oli äänen lähdettä kohti. Jään sinisen katseen kohdistuen polttavan pistävänä kaksosia kohti, vahvan auran hohkaten nuorukaisesta sen hetken aikaa – sen saman temperamenttisuuden, joka oli aikoinaan sitonut tämän yhteen salaseuran oppien kanssa.
”Jatkakaa vain toki. Älkää antako minun keskeyttää.”
Kylmän rauhallisen äänen lausuen vastauksensa takaisin. Sanojen tulkitsemisen jääden kunkin viisauden varaan. Miken potkaisten pöydän alitse suoraan siihen jalkaan, joka oli haavoittunut. Teon saaden Michaelin ajatukset kääntymään hetkessä haavasta lähtevään kipuun ja kirosana litaniaan, jonka jokainen sana oli osoitettu hartaudella Mikelle.
”Hillitse kielesi, sotilas. Nainen on edelleen läsnä ja sanasi loukkaavat harrasta uskoani.”
Tuon todeten takaisin muka totisena, mutta silmien katseessa tämä virnuili huvittuneesti ennen kuin otti rukousnauhansa esille ja soi suukon symbolille tapojen mukaan kun tuli puhetta uskonnosta. Muiden ryhmäläistä voiden olla hymyilemättä kaksikon sananvaihdolle, nuo ne aina jaksoivat.
”Älä syytä häntä, Evey. Minä se sinut nimesin kun Michael kertoi sinusta minulle. Hän ei olisi keksinyt niin luovaa nimeä vaikka siitä olisi annettu ohjekirja.”
Kahvikupin tullen nostetuksi huulten luokse, Miken juoden kahvistaan turhia kiirehtimättä vaikka aistikin sivustastaan vihaisia kipinöitä Michaelin suunnalta.

Kokoushuoneessa istui sinä hetkenä kaksitoista henkilöä ovaalin muotoisen pöydän ääressä, sen kaiken oikeanpuoleisessa päädyssä istuen koko varuskunnan korkeimman sotilasarvonimen hallitsija. Tuon vanhemman miehen päättäen viimein puheensa seuraavasta siirrosta vihollisten voittamiseksi, kysyi tämä perään kannattiko jokainen ryhmänjohtaja kuulemaansa. Kaikkien käsien nousten ylös yhtä lukuun ottamatta. Katseiden kääntyen yksi toisensa jälkeen tuohon tummatukkaiseen mieheen, joka ei ollut sanonut sanaakaan siihen hetkeen asti, mutta kun syytä kielteiseen vastaukseen kysyttiin, vastasi Jay rauhalliseen tapaansa samalla kun nousi seisomaan.
”Ymmärrän turhautumisenne ja halun voittaa tämä epätodelliselta vaikuttava sota mahdollisimman pian. Olen itsekin menettänyt monta hyvää sotilasta ja jokainen päivä se sama pelko tuijottaa niskaani.”
Puheen vuoron keskeytyen hetkeksi kun yksi kanssa olijoista lausui väliin, että kaikki kenttäsotilaat olivat itse valinneet mihin ryhtyivät ja sen vuoksi näiden vuoksi ei pitänyt tuntea mitään sääliä. Jayn rykäisten kurkkuaan selväksi, mikä oli merkki suun soittajalle vaikenemista hänen puheen vuoronsa aikana.
”Kuten yksi teistä jo totesi - ettei säälin tunteminen kuulu meille, mutta rohkenen olla erimieltä tuosta asiasta kuten myös siitäkin, että suostuisin käyttämään kuusitoistavuotiasta tyttöä syöttinä saadaksemme salaseuran jäsenet esiin piiloistaan. Jos tämä kuuluisi vielä salaseuran suojelukseen, en usko että häntä olisi silloin noin vain päästetty ulos turva-alueelta. Edesmenneenä isänä tiedän kyllä mistä puhun kun aiheena on lapsen suojeleminen.”
Katseen kääntyen pistävänä pöydän päässä istuvaan vanhempaan henkilöön.
”Pyydän anteeksi teiltä, herra eversti, mutta kieltäydyn määräyksestänne koko sieluani myöten – sillä en ole kouluttautunut ja sotinut tietäni tähän arvonimeen asti käyttääkseni viatonta kuusitoistavuotiasta nuorta välikappaleena.”

Korvia viiltävän äänen kiriessä jokaisen korviin, joutui yksi jos toinenkin hieman irvistämään kivusta, osan joutuen hetkeksi kokeilemaan kuuloaan vielä kertaalleen, osan vain irvistäen Michaelille ja murahtaen siitä kuinka tarpeetonta kyseinen teko oli ollut -pysähtyivät syytökset kuin seinään kun pojan temperamenttisuus muuttui hieman auran myötä erillaiseksi.
Jokaisen katsoen miestä hieman oudosti, vaikka kaksoset pitivät vielä sentään suunsa kiinni ihan syystäkin. - Kiitos Aaronin.
Toisen kuitenkin antaen rauhallisen pyynnön, joka kertoi että kaksoset saisivat jatkaa aloittamaansa - tosin omalla vastuulla, näyttivät kaksikko miettivän kolmanteenkin kertaan mikä olisi viisainta. Robertin, joka oli Thomasta hieman villimpi ja rajoja kokeilevampi ollen jo valmiina aloittamaan mutta sitten jokaisen huomio kääntyikin kirosana litanniaan jonka Michael kivuissaan lausui.
Jokaisen lauseen ollen kuitenkin tarkoitettu vain yhdelle pöydässä olevalle, ja se oli heidän kuskinsa joka oli ensimmäisenä jo rauhoittamassa tuota viitaten Eveyn läsnäoloon sekä uskontoonsa samassa rukousnauhan tullen kohotetuksi jälleen näytille.
Jokaisen naurahtaessa kaksikolle omalla tahollansa, ruokailun jatkuessa omalla painollansa vaikka tyttö näkikin sivusilmällä vihaisia katseita Mikea kohti. Sanottiin että jos katse voisi tappaa, niin Mike olisi kuollut jo monen monta kertaa uudestaan ja uudestaan, niin monta kertaa että edes Jumala ei uskaltaisi herättää miestä kuolleista takaisin.

"Uskallanko edes kysyä...?" Tytön aloittaen Miken pahoitellessa lempinimeä jonka -hän oli itseasiassa keksinyt, kohotti tyttö hieman kulmaansa epäilevästi "älä mielelläsi. Siitä lähtien kun se vanhus oli tullut käymään... eipäs vaan siitä lähtien kun joku meni kysymään - naisasioista vedon lyönnin merkeissä, tuo ei ole voinut muusta puhuakkaan" Thomasin todeten nyökyttelevästi päätään, vilkaisten Mikea ja Aaronia hieman turhautuneesti, tyytyi demoni nyökkäämään vain vastaukseksi, hopeisten silmien kohdistuen takaisin Michaeliin samalla kun tyttö itsestään nousi pois ruokapöydästä "älä ota sitä noin vakavasti, ei ihmekään jos he oikeasti luulevat sinulla olevan tunteita" tämän huokkaisten ennen keittiötason puolelle astumista.

Astioiden tullen kerääntyneeksi vähitellen yksi toisensa jälkeen tiskialtaalle odottamaan pesua, olivat osa ryhmän jäsenistä menneet ulkoilemaan omille teillensä aamupalan jälkeen. Osan kuitenkin jääden suosiolla oleskelutilaan jonka puheensorina ja biljarbipallojen kolina täytti pienen kitaran soiton lisäksi, tuli viimeinenkin biljarbipallo lyötyksi pussiin, Eveyn näyttäessä toiselle kaksosista kieltä pienen voiton merkkinä. "Sanoit ettet ole koskaan pelannut bilardia!" Robertin huudahtaessa ja osoittaen neitoa joka tyytyi näyttämään kieltä toisille veljeksistä "luovuttaisit jo... olen voittanut jo kolme erää" tytön todeten hymyillen saaden vain murjottavan katseen osakseen sanojensa myötä. "Haluaako joku muu pelata?"
Aaronin vilkaisten kieltäytyvästi kitaransoiton välistä huvittuneen hymyn kera, Robertin katseen kääntyen sitten muihin paikalla olijoihin. "Muut?"

Loppuajan mennessä omalla painollaan eteenpäin ilman sen suurempia konflikteja – oli aamupala pian syöty ja jokainen ryhmäläisistä pääsi aloittamaan päiväänsä varuskunta alueella. Michaelin noudattaen ryhmän johtajan kehotusta; mennen näyttämään jalkaansa sairastuvalle. Tämän luullen reissun olevan nopeasti hoidettu, mutta päästessään perille joutui tämä verikokeisiin ja heti tulosten valmistauduttua veren tiputukseen alhaisen hemoglobiinin vuoksi. Miken puolestaan vetäytyen kuistille ottamaan hetken kestävät torkut ennen varikolle palaamista, viime yö kun oli mennyt enimmäkseen autoa korjatessa.

Kaksosten alkaessa pelaamaan biljardia Eveyn kanssa. Nämä olivat varmoja voitostaan, mutta saivat lopulta pettyä pahasti kun neito osoittautuikin taitavammaksi kuin päällisin puolin antoi kuvan. Aaronin viihdyttäen seuruetta kitaran soitollaan, jota tämä oli tehnyt ensimmäisestä komennuksesta lähtien ja sen myötä saanut lempinimen; ”trubaduuri”. Robertin heittäessä uuden haasteen ilmaan, vaikutti aluksi sille - ettei kukaan aikoisi tarttua siihen kunnes siihen vastattiin:
”Annappa tänne se keppi niin näytän teille klopeille miten tämä hoidetaan vanhaan tyyliin.”
Teksasilaisen kävellen kaksosten ohitse ja ottaen näiltä pyytämänsä ennen kuin asettui omalle paikallensa biljardipöydän toiseen päähän. Päällisin puolin tämä mies näytti tavanomaiselle teksasilaiselle, mutta syntyperänsä ansioista taidot tarkka-ampujana olivat vertaansa vailla. Suuhun asetetun sätkän siirtyen vasempaan suupieleen ja silmät siristyivät aavistuksen kun tumma katse haki oikean kulman sekä arvioi tarvittavan voiman ja mahdolliset haittatekijät ympäristössä. Aloituksen ollen suoraviivainen, tarkka ja tappava – jos se olisi ollut luoti aseen piipusta. Palloista koostuvan muodostelman hajoten systemaattisen kauniisti. Värikkäiden pallojen kimpoillen toinen toisistaan kuin sanattoman käskyn sanelemana. Kolmen niistä humahtaen kukin omaan pussiinsa. Joshin suoristaen ryhtinsä ja asettaen kepin niskansa taakse.
”Taidot sen kuin paranee iän myötä.”
Leikkimielisen virnistyksen häivähtäen suupielellä.

Joshin astuessa Robertin tilalle pelissä, kohotti tyttö kulmaansa hieman epäilevästi tuon itsevarmalle asenteelle. robertin murahtaen vain pienesti vanhemmalleen joka oli häneltä pelimailan vienyt käsistä, astuen kuitenkin sivummalle suosiolla seuraamaan peliä.
Eveyn pidellen mailaa niskansa takana ranteiden leväten mailan päällä rennosti tämän seuraten samalla Joshin liikkeitä. Neidon pannen merkille toisen arvioinnin joka suhteessa palloihin nähden, joka kertoi ettei toinen ollut pelkkä rivimies muiden joukossa niinkuin ei varmasti kukaan muukaan siinä ryhmässä.
Jokaisen omaten omanlaisensa vahvuuden josta oli tehtävissä hyötyä tavalla tai toisella, - Joshilla se oli tarkkuus.
Jokaisen pallon lähtien kuin käskystä ympäri pelialustaa, kolmen palloista jopa mennessä suoranaisesti pussiin ilman ongelmia, tuli tytön silmistä näkyneeksi pieni yllättyneisyys tulokseen.
Tämän kohottaen pienesti kulmaansa vanhemmalleen joka vain totesi taitojen tosiaankin parantuvan iän myötä.
Neidon pudistaen päätään. Itsevarmuutta ei ainakaan puuttuisi tilanteissa.

Mailan tullen poistetuksi niskan alueelta, samalla kun tyttö kiersi oikealle puolelle hetken arvioinnin jälkeen, hopeisten silmien siirtymättä kertaakaan pois valkoisesta pallosta ennen lyöntiä.
Pallon kimmoten ensin seinämästä toiseen osuen matkalla muutamaan palloon jotka sujahtivatkin pussiin, mutta kun kolmas pallo olisi tippunut pussiin pysähtyi liike kuin seinään ja pallon jääden pussin reunalle.
Tytön katsoen palloa oudoksuen "... millä helvetin ..." Tämän vain todeten hieman pettyneesti mutta tyytyi luomaan pienen hymyn tapaisen vanhemmalle "tarkka-ampuja?" tämän todeten kysyvästi, kaksosten nyökkäillen taustalla jo Joshia ennen rivakasti vastauksen muodossa.
Eveyn naurahtaen kaksikolle, muttei sanonut mitään pienen huvittuneen pään pudistuksen kertoessa jo tarpeeksi kuin tuhat sanaa.
"Onko Michael kunnossa, kun on mennyt jo melko kauan sairaalaosastolla?" Kysymyksen ollen tarkoitettu enemmänkin naamioduksi keskusteluaiheena, tuntui siltikin siltä kuin suurinosa porukoista olisi nähnyt suoraan tämän lävitse, niinhän kaksosten nauru kertoikin.

"Mitä?" Hopeisen katseen kohdistuen takaisin kaksosiin jotka vain pärskivät vastaukseksi pienten mukamas 'rauhoittavien' käsimerkkien lävitse, kohotti tyttö hieman kulmaansa "mitä?" Eveyn tivaten saamatta kuitenkaan suoraa vastausta, ei ainakaan kaksosilta, vilkaisi neito sohvalla istuvaa kitaran soittajaa hieman murjottavasti, joka kohotti toista kättänsä sen verran ettei aikoisi sanoa sanaakaan asiaan liittyen.

Toisen ilmeestä nähden sen hetken aikaa – ettei tämä meinannut uskoa hetki sitten näkemäänsä, virnisti teksasilainen enemmän ulkokuorensa alla. Eveyn lausuessa arviointinsa miehen roolista kyseisessä ryhmässä ehtivät taustalla seisovat kaksoset vastata ensin omilla sanattomilla eleillään. Joshin laskien kepin pois niskansa takaa kun Evey kysyi perään Michaelin tilanteesta. Käden napaten sätkän pois huulten välistä ja aavistuksen korotettu ääni huikkasi aukinaisen ikkunan kautta kuistin puolelle.
”Hoi, Mike! Neiti tahtoo käydä sairastuvalla. Saatatko hänet kun itse menet kuitenkin samaan suuntaan varikollesi.”

Tuolin jousituksen narahtelemisen kertoen jonkun nousevan vaikeasti ylös lepoasennosta. Äreän äänen vastatessa:
”En olisikaan halunnut ummistaa silmiäni **. Ensin korjaan teidän takianne sitä ** autoa, joka ** kerran jälkeen ja koko ** yön ajan, mutta hei, minähän olen vain ** kuski.”
Joshin puistellen päätänsä kuulemallensa kirosana tulvalle. Niin mitä Mike oli hetki sitten sanonut Michaelille ruokapöydässä; nainen läsnä ja niin edespäin. Lankkujen naristen askeleiden tahdissa – tuon aavistuksen pöllähtäneen näköisen miehen ilmestyen pian oviaukolle nojailemaan ja yrittäen haukottelemisella saada väsymyksen taltutettua. Käden hieraisten hiuksia taaksepäin ja kasvoille pakotettiin mahdollisimman normaalin oloinen ilme - ettei kukaan varuskunnan alueella katsoisi kieroon.
”Menemmekö sitten?”
Peukalon huitaisten olkapään ylitse ennen kuin Mike kääntyi kannoillaan ja lähti ottamaan askeleita menosuuntaan. Joshin huikaten Eveylle rohkaisevasti:
”Mene vain. Mike nurisee aina, mutta on todellisuudessa kunnon kaveri. Hyvin todennäköistä tämä menisi pian itsekin katsomaan Michaelin vointia, joten voit hyvin lyöttäytyä samaan matkaan.”
Teksasilaisen jääden tukikohtaan Aaron ja kaksoset seuranaan. Joshin alkaen puhdistamaan aseitaan kuistilla.

Jayn liittyessä lopulta kahden tunnin jälkeen ryhmäläistensä seuraan – tällä ollen takanaan hyvin pitkä ja kiivas-sanainen keskustelu muiden ryhmän johtajien kanssa. Ehkä se oli osa syy siihen miksi tämä ei puhunut paljoakaan vaan vetäytyi omiin oloihinsa sulattelemaan saamaansa määräystä ja miettimään sen päälle miten siitä kaikesta voisi selvitä koko ryhmä hengissä.

Sen sijaan että Evey olisi saanut vastauksia inttimäänsä tulikin vain Josh huikanneeksi ikkunan kautta levolle asettuneelle Mikelle että hän olisi halunnut mennä sairastuvalle katsomaan potilasta, värähti Eveyn kasvoilla hieman paniikinomainen ilme.
Mailan tullen lasketuksi otteestaan takaisin pöydälle joka tuli jälleen kaksosten kaappaamaksi lähes heti asettumisen jälkeen, Eveyn itse kohottaen kädet eteensä ja heilutteli niitä pienessä paniikissa "olisin voinut löytää itsekin paikalle, Mike on selvästi väsynyt ja haluaa nukkua, en olisi tarvinnut opastajaa" tämän yrittäen selittää vanhemmalle, joka oli Miken ylös tumpannutkin, keskeytyi suostuttelu samantien kun jättimäinen manauslitania kuului hieman tutummasta italia aksenttisesta äänestä.
Jokaisen huoneessa olevan naurahtaen, jokaisen myös yrittäen peitellä tärskähdyksiä kädellään tai omilla tekemisillään kun otti huomioon mitä toinen oli itse sanonut Michaelille ruokapöydässä kiroilusta.

Miehen viimein nousten pöllähtäneen näköisenä ylös ja astellen muidenkin ilmoille, normaalin näköinen ilme pakotettuna naamalle vilkaisi demoni viimeisen kerran nelikkoa selkänsä takana kun Mike itse oli kääntynyt jo ympäri.
Joshin huikaten rohkaisevasti perään että ei toisen käytöksestä kannattanut välittää, tyytyi neito vain nyökkäämään pienesti ennen huone tilasta poistumista.
Askelten ottaen toisen nopeasti kiinni ilman sen enempiä miettietä, demonin luoden hieman pahoittelevan katseen ja anteeksipyynnön siitä että tuo oli joutunut hänen takiaan heräämään nokkauniltaan, toisen käden samassa koskettaen takaraivon aluetta vaivaantuneesti.
"Toivottavasti sinua ei herätetty juuri parhaimman univelan maksu aikoihin..." Neidon todeten pahoittelevasti hieman vaivaantuneesti, sillä olisihan hän itsekin löytänyt tiensä sairasosastolle kun ei normaali ihminen ollut, mutta jos kerran vanhempi olisi ollut joka tapauksessa tullut samaa matkaa niin tuskin se paljoa haittaisi? Vaikka toisaalta osaksi Eveyn ja auton takia toisen yöunet olivatkin jääneet hieman vähemmälle.

Kuullessaan takaansa lähestyvät askeleet hidasti Mike omaa vauhtiaan sen verran, että Evey saisi hänet kiinni. Neidon lausuessa pian perään omat pahoittelunsa äkkinäisen herättämisen takia, minkä Josh oli saanut aikaiseksi. Eveyn ruumiin eleiden kertoen selvästi hermostuneisuudesta ja kiusaantuneisuudesta.
”Unohda se. Olen tottunut tuollaisiin herätyksiin vähän liiankin useasti. Tuossa porukassa oleminen… mitä muuta voisi odottaa?”
Leikkimielisen virnistyksen viimeistellen vastauksen. Perusilmeen laskeutuen pian nopeasti kasvoille kun ohitse meni pari korkeampaa arvonimen omistajaa ohitse. Miken tervehtien näitä armeijan tapojen mukaan, mutta kun toiset olivat menneet kuuloetäisyyden kantamattomiin, jatkoi tämä leppoisaan ääneen sävyyn:
”Välillä en ymmärrä sinua ja Michaelia. Vilkuilette toisianne jatkuvasti, hymyilette ja nauratte keskenänne vähän liiankin paljon, käyttäydytte kuin olisitte selvästi ihastuneet tai ehkä jopa rakastuneet toisiinne, mutta heti kun tulee puhe kyseisestä aihealueesta - muututte jompikumpi tai molemmat kalpeaksi ja alatte kiivaasti asetella puolustusta eteenne.”
Sairastuvan alkaessa näkymään tien päässä totesi Mike vielä:
”Italiassa meillä on sanonta; ’se joka rakkautta karttaa, se happea säästää aivan turhaan’ – mutta enempää en ala sitä sitten enää avaamaankaan. Palataan asiaan kun olet parivuotta vanhempi. Löydät Michaelin tuolta rakennuksesta. Minun pitää mennä nyt varikolle viimeistelemään työni. Yrittäkää olla tappamatta tosianne.”
Miken huikkaisten hyvästinsä olkapään ylitse – tämän painuen matkoihinsa. Varikolle johtavan syrjäisen polun vieden kesäisen metsän lävitse. Iloisuuden sulaen miehen kasvoilta kun tämä pääsi näköetäisyyden ulkopuolelle. Michael ei ymmärtänyt kuinka paljon tämä oli onnekas kun sai vastakaikua Eveyltä, jota Mike kaikessa kirouksessaan myös rakasti ja juuri tuo dilemma olisi saanut monen ystävyyden kaatumaan, mutta ei vielä.

Kaksikon astellessa yhtä matkaa, tuli toinen todenneeksi anteeksipyyntöön vain ettei sille olisi syytä -olihan sellainen varsinainen arkipäivän armeijan leivissä ja varsinkin Miken ryhmässä.
Sanojen keskeytyen kuitenkin muutaman ihmisen tullessa vastaan, näkyi noiden uniformuista etteivät nuo kuuluneet täysin alokkaiden joukkoihin rivistöissä, tuli vanhempi mies tervehtineeksi noita niinkuin oli tapana.
Eveyn seuraten sen pysähdyksen aikana huvittuneena kolmikon tervehtimistä toisiinsa joka näytti demonin silmissä hieman jäykähköltä ja koreilevalta siviilin silmissä, tämän kuitenkin tyytyen pitämään suunsa kiinni asiasta. Ongelmiahan vain siitäkin tulisi.
Puheen jatkuessa rennon kuuloisena, ettei mies välillä ymmärtänyt Michalia ja häntä -sitä miksi kumpikin nousi aina puoluskannalle kun kyse tuli tunteisiin vaikka oli maailman selvin asia että kummallakin oli jotain tunteita.
Eveyn kuunnellen toista, ollen jo valmiina jälleen hyppäämään sille samalla linjalle josta toinen oli puhunut vain muutama sekuntti sitten mutta sanat tulivatkin nielaistuksi siihen paikkaan. Mike oli oikeassa sen suhteen että kumpikin puolusteli toisiaan ja kielsivät aina kaiken, mitä varmasti kukaan ei ymmärtänytkään kaksikon näkökulmasta. Molempien erottaen edessään rakennuksen joka oli kokonaan valkoinen ja selvästi vanhempi kuin muut alueen rakennukset joissa miehiä koulutettiin tehtäviä varten. Silmien kääntyen hymyillen toista kohti tuon huikatessa että he erkantuisivat, tyytyi Evey huikkaamaan takaisin ettei mies rehkisi liikaa auton kanssa, käden kohoten vilkuttamaan tuon perään iloisesti hyvästiksi.

Puisen oven avautuen ja sulkeutuen neidon perässä kun tämä astui tilaan, joka täyttyi pitkistä rivistä vuoteita jossa lepäsivät kaikki tehtävissä haavoittuneet tai apua vailla olevat, auringon valon joka soi läsnäolonsa isojen ikkunoiden kautta heijastaen itsensä valkoisista seinistä koko tilaan, saaden yhden jos toisenkin siristämään hieman silmiään kirkkauden takia.
Lähes mustan puulattian naristen hiljaisesti kevyidenkin askelten alla, kenenkään kuitenkaan huomioimatta tätä lyhyt hiuksista neitoa jonka olisi voinut helposti sekoittaa armeijan väkeen vaatetuksensa ansiosta. Ensimmäinen asia jonka Evey pisti merkille, oli se että ainakin hän löysi sen alueen minne armeijan hyvin harva naisalue oli tunkattu sotilaiden avuksi valkoisissa hoitajan uniformussa. tämä oli vain yksi asia joka sai tytön hieman huvittuneeksi tilasta, muttei tämä kerennytkään sanomaan ainakaan mitään vahingossakaan ääneen kun yksi hoitajista oli jo astellut silmän räpäyksessä tämän eteen kysymään etsikö hän tiettyä henkilöä.

Eveyn tyytyen vastaamaan pienen nyökkäyksen kera, oli seuraavana vuorossa ystävällinen hymy sekä kysymyksen: ketä toinen mahtoi etsiä?
Neidon kertoen Michaelin nimen, pystyivät hopeiset silmät erottaneeksi pienen hämmennyksen naisen ilmeestä, jonka Evey laittoi kuitenkin sen piikkiin että harvemmin niinkin nuoria tyttöjä näki armeijan vapaamuotoinen asu päällään. siltikin vanhemman luoden jälleen hymyn kasvoilleen ja pyytäen seuraamaan etsimänsä luokse.

Illan laskeutuessa pitkän päivän jälkeen varuskunta alueelle – alkoivat jokainen olla valmis omissa askareissaan. Michael oli päässyt iltapäivän aikoihin pois sairastuvalta, mutta saanut perään määräyksen ottaa loppuillan rauhallisesti. Mike puolestaan oli saanut viimein ja vihdoin auton tottelemaan – sen ollen taas paremmassa kunnossa kuin koskaan aikaisemmin. Lähipäivinä ei olisi luvassa uusia tehtäviä sillä kesti oman aikansa että rivit saataisiin uudemman kerran paikattua ja suunnitelmista tehtyä järkevän oloiset – etteivät ne muistuttaneet hätiköityjä itsemurhayrityksiä. Sotilaiden kyllä keksien tekemistä noille hiljaisille päiville. Näiden viettäen aikaansa iltaisin ihan mielellään sairastuvan henkilökunnan kanssa – niiden, jotka halusivat myös pitää hetken vapaata kun siihen oli mahdollisuus. Jayn antaen ryhmäläisilleen vapauden illoiksi vaikka itse ei tuhlannut aikaansa eikä edes välittänyt tuollaisesta ajan vietosta. Musiikin ja iloisen puheen sorinan kantautuen varuskunta alueen poikki, äänen lähteen saaden alkunsa hiekkarannalta, jonne jokainen kokoontui kesäpäivien kunniaksi.

Everstin saadessa viimeiset paperit kuntoon ja viedessään ne työhuoneeseensa – ehti tämä sulkemaan oven takanaan päästessään huoneeseen, mutta ennen kuin sormi ehti napsauttamaan valot päälle - suuntautui katse tummaan hahmoon, joka istui nojatuolissa ja katsoi suoraan takaisin hupun varjosta. Vanhemman miehen pitäen pokkansa, tuomatta millään tavoin julki säikähdystään. Tämän katsoen vain yhtä naulitsevasti takaisin, toisen käsistä alkaen liukumaan varoen käsiaseen olinpaikkaa kohti. Liikkeen pysähtyessä, korvien napatessa tumman äänen sanovan tyynen rauhallisesti:
”Älä tuhlaa luotejasi sillä tiedät sen hyvin itsekin, että tekosi aiheuttaisi vain turhan aaltoliikkeen tyynellä pinnalla ja sitähän me emme halua, emmehän?”
”Mitä sinä oikein haluat? Miten oikein edes pääsit tänne?!”
Everstin vastaten takaisin, mutta suostui sentään laskemaan kätensä irti aseen lähettyviltä. Tuota pientä hyväntahdon elettä kunnioitettiin puolestaan sillä että muukalaisen kädet kohosivat hupun luokse ja laskivat tuon peittävän vaatekappaleen niskan puolelle. Sulaa hopeaa muistuttavan katseen vastaten huoneen hämäryyden lävitse, unettavan rauhallisen äänen vastatessa:
”Jutella kanssasi - vain me kaksi, ei ketään muita. Mistä haluan keskustella? Tiedät sen hyvin itsekin sillä uskon että tunnistit minut jo heti kun aistit läsnäoloni.”
Kämmenen eleen pyytäen everstiä istuutumaan – tämä suostuen lopulta siihen hetken miettimisen jälkeen. Sotilaan istuutuen pöydän toiselle puolelle, katsoen tuota nuoremmalta näyttävää miestä, joka todellisuudessa oli paljon vanhempi kuin mieli pystyi edes käsittämään.

Aamupäivien vaihtuessa nopeaan tahtiin iltapäivään, olivat jokainen armeijen riveissä olevan suunnannut tiensä rannalle kun jokainen oli saanut muutaman vapaapäivän -tehtävien suunnittelun takia. Niin olivat myös Jayn ryhmästä jokainen jo rientänyt kyseiselle ranta-alueelle josta ilakointi kuului selvänä, paitsi Aaron joka oli lupautunut olemaan Eveyn henkinen tuki tuon epäröidessä lähtöä.
Kaksosten ja muidenkin viimein saatua neidon suostumaan, olivat nämä raahanneet tälle mekon lainaksi jonkun sairastuvan tytöiltä koska eihän armeijan isot paidat olleet mitenkään imartelevia edes tytölle vapaapäivinä kun oli tiedossa hauskanpitoa ranta-alueella.

Pienen naputuksen kuuluen keittiönpuolelta läpi huoneen kun vanhempi mies odotteli Eveytä astuvan ulos vaihtamasta vaatteitaan, oli myös kännykkä soinut useampaan kertaan kuin kerran ryhmän jäseniltä että missä kaksikko oikein viipyi.
Kolmeen viimeisimpaan puheluun mies oli jättänyt suosiolla vastaamatta, sama puhe sieltä kuitenkin tulisi kuin kymmenessä edellisessäkin jotka olivat tulleet melkein joka toisen minuutin välein. Miehen vilkaisten ovelle päin kun kuulo kartoitti viimein kylpyhuoneen oven sulkeutumisen ja avautumisen joka kertoi tytön viimeinkin olevan valmis vaihdon suhteen, tuli silmät siirtyneeksi sen pienen murto-osa sekunnin ajaksi kellon puoleen tarkistaakseen ajan ja arvioidakseen matkan kulun, pysähtyivät jokaisen raajan liikkeet samantien kun silmät tulivat kääntyneeksi neitoon joka oli ilmestynyt nurkan takaa. Tuon päällä ollen vain yksinkertainen valkea kesämekko joka oli vaivalla saatu lainatuksi yhdeltä ryhmän seuralaiselta, mutta siltikin.. no täytyi sanoa että iso t-paita oli tosissaan peittänyt hyvin sen kaiken minkä tuo mekko toi esille. Siis ei sillä etteikö Evey ollut kaunis jo valmiiksi mutta se olikin ensimmäinen kerta kun kukaan ryhmässä oikeasti näki tuon tyttömäisissä vaatteissa eikä pelkästään liian isoissa miesten lökäreissä ja paidassa.

Eveyn kohottaen hieman kulmaansa "... tämä oli huono idea" Oli ensimmäinen toteamus, joka sai miehen hieman hämmentymään mutta samassa myös oli tyttö kerennyt kääntämään selkänsä takaisin kylpyhuonetta kohti. Tuon nuoren tytön kerkeämättä kyllä paeta tilannetta pitkälle kun tulivat käsivarret nostaneeksi tämän olkapäälle "en ole turhaan kuunnellut kaksosten jatkuvaa soittelua, vielä vähemmän sinun vinkumista jänistämisestä joten halusit tai et - me olemme menossa" Äänen todeten tytölle tuon yrittäen rimpuilla itseään tuloksetta alas, kävi ulko-ovi kaksikon jäljessä kertoen asunnon olevan tyhjä.

Aaronin kantaen Eveyn koko matkan pientä metsäpolkua pitkin rannalle josta musiikki ja ilakointi kuului, tytön ollen viimein rauhoittunut vaikka ei mies ollutkaan tuota alas päästänytkään kuin vasta rannan rajalla kun metsä oli viimeinkin siirtynyt ympäriltä.
Tytön tullen asetetuksi paljain jaloin hietikolle kun kenkiä ei oltu kerenneeksi ottaa mukaan, vilkaisi Evey vanhempaa hieman murhaavasti tuon vain luoden kasvoilleen lapsekkaan virneen pienenä pahoitteluna.
"Selvä, olemme perillä. Todennäköisesti tulet olemaan ainoa selvinpäin oleva täällä joten älä välitä jos Micheal tekee jotain tyhmää toisten naisten kanssa, varo ... oikeastaan lähes kaikkia miehiä paitsi minua -osa on hieman lähentelevämpää perustaa kun saa hieman muutakin kuin vain vettä jaaah pysy irti ongelmista" Aaronin todeten vakavalla äänellä vaikka silmistä näkikin ettei sanoja kannattanut ottaa tosissaan - ainakaan toivonmukaisesti, hymyn kohoten viimeisenä rauhoittavaan tapaan huulille.
Käden kohoten taputtamaan veljellisesti pienemmän päätä ennenkuin tuo lähti itse astelemaan ihmismassan syvyyksiin, ei Evey voinut muuta kuin huokaista. Mihin hän oli itsensä tunkenut?

Kaksikon päästessä viimein liittymään rannalla olijoiden seuraan – oli meno kyseisessä paikassa jo korkealla. Kaikki olivat päättäneet unohtaa tuon yhden illan ajaksi, että seuraavina päivinä he pahemmassa tapauksessa joutuisivat seisomaan jonkun läheisen hautajaisissa tai näkemään kun kaikki uudelleen rakennettu murskattaisiin maan tasalle. Eri tiimien mitellen paremmuuttansa jalkapallon merkeissä, mikä oli sinänsä koomista kun pelikenttänä toimi hiekkaranta eikä kova nurmikenttä. Miken julistaen oman tiiminsä voittoa ensimmäisessä erässä latelemalla liuta italian kielellä lausuttuja sanoja vastapelaajille, jotka sanojan onneksi eivät ymmärtäneet kaikkea – käsieleiden puhuen myös omasta puolestaan. Joshin puolestaan viettäen aikaansa nuotion, jonka ympärillä oli monia muitakin, ääressä istuskelemalla, minkä äärelle Aaron liittyi myös lopulta. Kaksosten touhutessa taustalla omiansa kunnes kaikki se jäi kun nämä viimein huomasivat Eveyn liittyneen mukaan. Näiden kahden puhepadan napatessa tuon viattoman luontokappaleen mukaansa ja lähtien viemään tätä ympäri rantaa esitelläkseen toisen mahdollisimman monelle kanssa olijalle. Puheen aiheen siirtyen pian siihen että Michaelin olisi nähtävä Evey, varsikin nyt kun toinen oli pukeutunut noin naiselliseksi. Thomasin joutuen toteamaan:
”Missä Michael muuten on?”
Katseen haravoiden rantaa suunnalta toiseen, mutta yksikään kanssa olijoista ei näyttänyt etsimälle.

Pienten aaltojen huuhtoutuessa rantaan yksi toisensa jälkeen synnyttivät ne rauhallisen äänen, joka tasaisuudellaan sai kenet tahansa rauhoittumaan. Meri ja ranta olivat tasavertaisesti kietoutuneena pimeyteen, mikä sai kaiken näyttämään yhtä suurelle loputtomalle. Täydellinen pimeys oli viimein laskeutunut ympärille, kauemmaksi jääneiden valojen ollen enää muisto ajatuksissa. Askeleiden pysähtyen paikoilleen, kääntyi katse merelle, josta tuuli henkäili suolaisena ihoa vasten. Michaelin sulkien silmänsä hetkeksi. Hänen tietäen veden rajan tuntuvan ihan jalkojensa lähellä, mutta kengät estivät ihoa tuntemasta veden kosketusta. Sormien päiden tuntien ilman ympärillään kuin se olisi ollut hienon hienoa kangasta, jonka voimat voisi valjastaa – jos vain osasi tehdä sen oikein. Kuulon napaten kauempaa kuuluvat jyrähdykset, niiden kertoen kauempaa lähestyvistä myrskypilvistä. Kireyden sulaen kasvoilta hiljalleen kuin ikiroudassa ollut jää, joka viimein kohtasi itseään mahtavamman elementin. Huulten erkaantuen toisistaan, hiljaisen äänen sanoen:
”Ego sum… qui sum”. (* Minä olen se, joka olen)
Silmien avautuen kerralla. Michaelin tuntien itsensä säpsähtävän hereille kuin olisi hetki sitten ollut unen ja hereillä olemisen välimaastossa. Kulmien kurtistuen miettivästi. Mitä hän oli oikein hetki sitten sanonut? Oliko hän puhunut… latinaa, kuollutta kieltä huomaamattaan?!? Huvittuneen naurahduksen karaten huulten lomasta. Ei se voinut olla mahdollista. Mistä hän olisi oikein yhtäkkiä oppinut puhumaan sellaisella kielellä? Ehkä hän oli vain kuvitellut sen kaiken… niin se oli.
Noin Michael vielä tuona päivänä uskotteli itselleen – tietämättömänä vielä todellisesta paikastaan elämänpolullaan.

Aaronin kadotessa omille teilleen nuotion luokse Joshin seuraksi, oli Evey itsekin irrottautunut hieman muualle ihmismassaan muttei sitä yksinäisyyttä kerennyt kauaa kestämään kun selkäpuolen ihon tavoitti kaksinkertainen kosketus, Thomasin ja Robertin ilmestyessä hymyillen tytön taakse.
Neidon katsoessa hieman epäilevästi kaksikon ilmeitä molemmin puolin, ilmeiden kertoessa ettei veljeksien mielessä voisi olla mitään kovinkaan hyvää -ainakaan Eveytä ajatellen.
Kolmikon käyden ihmisiä yksi toisensa jälkeen, eveyn tutustuen laidasta laitaan niihin mukaviin ja vähemmän-mukaviinkin -jälkimmäisiin vain sen takia koska kaksoset halusivat näyttää mitä noilla ei ollut vaikkei Evey kyseisen selityksen logiikkaa ymmärtänytkään mutta.. mikä se puuttuva asia ikinä olikaan - tuntuivat useammat silmäparit kolmikossa näidenn viimein pysähtyessä paikoilleen sen pienen hetken ajaksi.
Thomasin miettiessä ääneen missä Michael oli, huomasivat Robert ja Eveykin ettei miestä tosiaankaan ollut näkynyt hetkeen jos toiseenkaan, -mutta kyllä tuo varmasti jostain ilmestyisi illan myötä. Tai ainakin niin haluttiin uskoa.

Illan mennessä eteenpäin, kaiken sujuen hyvin ilman ylimääräisiä riitoja tai tappeluita mikä oli vain hyvä, auringon painuessa hiljalleen taivaanrannan taakse kertoen päivän painumisesta vähitellen seuraavaan ja kaikkihan tiesivät että huomenna hauskanpito olisi kaukana mikäli jokin ei menisi suunnitelmien mukaisesti.
Faktan kuitenkaan synkistämättä oikeastaan kenenkään mieltä sillä hetkellä.
Aaronin ollen liittynyt Miken puolelle joukkuetta jalkapallon suhteen vaikka hiekka tekikin siitä hankalaa ja oli mies myös raahannut Joshin mukaan silläkin uhalla että saisi myöhemmin kuulasta päähänsä. Ei mies voinut antaa toisen vain kykkiä nuotion ääressä koko iltaa. Eveyn ja kaksosten istuen 'kentän' reunalla kannustamassa joukkuetta iloisin mielin, jokaisen pärskähdellen hieman Miken herjoille jokaisen maalin jälkeen vastajoukkuetta kohtaan pienten kansainväliste käsimerkkien kera.
Aaronin vain pudistaen huvittuneena päätään ja todeten nuoremmalle että tuon täytyisi rauhoittua ennenkuin muutkin ymmärtäisivät tuon herjat ja haluaisivat pientä vastiketta muuten kuin sanallisesti. Miehen kuitenkin tietäen että Mike kun tunnettiin tulisena italiaanona, ei sanoilla tulisi olemaan paljoa vaikutusta mutta aina kannatti yrittää?
Jokaisen ryhmästä kuitenkin voimatta olla vilkuilematta välillä ympärilleen etsivästi kun yksi porukasta puuttui. Missä oli Michael?

Ajatusten palautuessa takaisin veitsen teräviksi – oli tuuli sinä hetkenä ainoa, mikä vastasi pimeydestä takaisin. Ilma oli viilentynyt selvästi saapuneen yön edellä – sen tuntuen viilentyvän koko ajan enemmän ja enemmän. Katseen pysyen merelle päin, mutta kylmän rauhallinen ääni kysyi:
”Teillä on kanttia näyttää läsnäolonne täällä.”
Pimeydestä muotoutuen neljä hahmoa, joista yksi käveli Michaelin selän taakse ja laski veljellisesti toisen kätensä hartialle. Silkin pehmeän kuiskaten korvan vieressä:
”Olemme olleet aina täällä kuten muuallakin. Se on vain muiden sokeutta ettemme tule huomatuksi. Eikö niin, Michael? Haluat tulla yhtä sokeaksi kuin hekin, mutta tiedät samaan aikaan sisimmässäsi - ettet voi olla milloinkaan yksi heistä.”
”Älä koske minuun.”
Nuorukaisen sähähtäen ärtyneesti ja huitaisten omalla kädellään hartialla lepäävän kauemmaksi, mikä tuli kuitenkin nostetuksi aikaisemmin pois ennen kuin karkottava ele osui. Salamurhaajan naurahtaen huvittuneesti hupun varjossa – nähdessään kuinka sinä hetkenä toisen silmät paloivat vihasta.
”Oletko noin naiivi vieläkin? Uskotko todellasi kuuluvasi tuonne?”
Pään nyökkäisten halveksivan oloisesti siihen suuntaan missä muut sotilaat olivat. Musiikin ja puheen sorinan kantautuen tuulen mukana vaimeana.
”Miksi et sitten ole heidän kanssaan? Miksi et ole nauttimasta samoista asioista kuin hekin? Aivan niin, Michael… sinä kartat sitä kaikkea automaattisesti, koska se on osa luontoasi. Luulit olevasi varma vuosi sitten ettet halua tulla siksi mitä näit ja koit, mutta nyt… mitä enemmän vuosia kuluu, mitä enemmän vanhenet tulet huomaamaan että sisimpäsi muuttuu levottomaksi ja jotakin janoavaksi… koska et voi ikinä kieltää sitä mikä todellisuudessa olet, mihin todellisuudessa kuulut.”
Salamurhaajan perääntyen vapaaehtoisesti kauemmaksi kunnes kääntyi kannoillaan ja katosi muiden mukana takaisin pimeyden syleilyyn.

Michaelin löystyttäen kämmeniään vasta nyt takaisin suoriksi. Hänen täristen vihasta vielä että se kuului hengityksessäkin. Ajatusten yrittäen puhua tunteille järkeä. Salaseuran jäsenet yrittivät saada vakaan mielen horjahtelemaan sanoillaan, mutta mitä enemmän Michael muisteli omaa käyttäytymistään lähipäivinä – ei hän voinut kieltää niitä kaikkia itseltään. Käden kohottautuen hieraisemaan väsyneitä silmiä. Sinä hetkenä Michael tunsi ensimmäistä kertaa olevansa tien risteyksessä, tiedostaen olevansa vain kahdeksantoistavuotias, joka kaipasi jonkun vanhemman ja viisaamman opastusta. Jonkun, johon väsynyt mieli voisi nojautua vaikka ihan vain hetkeksi, että se olisi jaksanut jatkaa eteenpäin.
”Nytkö olet jo väsyttänyt sielusi?”
Tumman äänen kantautuen tuulen mukana pehmeästi, saaden nuorukaisen laskemaan kätensä silmien edestä ja kohdistamaan katseensa kauempana seisovaan hahmoon, jonka hopeiset silmät välkähtivät hupun varjosta. Michaelin vastaamatta mitään Anubikselle, mutta tämä ei myöskään voinut kääntää katsettaan enää pois. Nuorukaisen odottaen vain jotakin pahaa tapahtuvaksi. Jotakin, joka viimeistelisi kaksikon viime yhteen oton lopullisesti - sillä tuona kertaa kukaan ei tulisi näiden väliin. Kaavun kankaan liikahtaen pienesti, mutta sen vaihtoehdon sijasta että näkyville olisi ilmestynyt jotakin terävää ja kättä pidempää, ojentautui iän vanhennuttama käsi ja käänsi kämmenen taivasta kohti. Saman tumman äänen lausuen peilityynesti:
”Tule. On aika palata takaisin.”
Voimakkaan tuulen pyyhkäisten rannan ylitse.

Ottelun viimein päätyessä siihen kun toinen joukkue tyytyi viimein luovuttamaan hyvin mielin Miken joukkueelle, näki miehen eleistä että tuo oli enemmän kuin iloinen kyseiseen päätökseen vaikka antoikin vielä pientä italiankielistä provosointia muita kohti.
Eveyn katsoen hymyillen kolmikkoa kentällä, kahden yrittäen rauhoittaa herjaavampaa osapuolta, joka ei olisi vielä halunnut lopettaa mutta ei kukaan enään halunnut pelata kun voitto oli jo niinkin ylivoimainen loppujen lopuksi vaikka vastajoukkue olisikin saanut vielä maaleja.
Aaronin ja Joshin joutuen raahaamaan Miken lähes väkisin pois pelikentältä pallon kera kun tuo ei tuntunut millään uskovan että peli oli ohitse, riensivät kaksosetkin Eveylle pahoitellen auttamaan.

Eveyn huokaisten hiljaisesti, katseen kohoten samalla hämmentyneesti tähtitaivaalle joka oli yllättäen laskeutunut verenpunaisen taivaan tilalle, kuun ottaen hitaasti auringon paikkaa taivaanrannan toiselle puolella. Käsien irtautuen hitaasti jalkojen ympäriltä ja Eveyn kohottaen itseään hieman ylöspäin päästäkseen seisomaan pehmeälle hietikolle.
Samassa jokin naksahti aistien suhteen. Tytön pystyen aistimaan jossain -ei tarpeeksi lähellä että kyseistä aistimusta olisi pystynyt paikantamaan mutta siltikin - neito pystyi vaikka vannomaan että tunnisti kyseisen henkilön erääksi joka oli häätänyt hänet luotaan suojeluksen varjolla.
Syy miten hän joutui kyseiselle armeija-alueelle.
Pään vilkaisten hieman hermostuneesti olkansa ylitse ja sitten eteenpäin johtavalle rantapolulle, joka vei rannan toiselle puolelle jonne hyvin harva loppujen lopuksi meni kallioperan takia.
Silmien erottamatta kuitenkaan missään huppupäistä salaliiton jäsentä/jäseniä missään.

"Evey! Herätyyys!!" Kaksosten huudon raikuessa korvien sisuksissa, saaden tytön kääntämään katseensa nelikkoon pienen hymyn kera, askelten lähtien ottamaan vauhtia noita kohti.
Jokaisen kohdistaen tiensä takaisin nuotion ääreen muun armeijaserurueen kanssa, kaksosten tuntien tiensä istumaan pitkien puu kalikoiden päälle vaikka kyseiset olivatkin jo täynä, Eveyn tyytyen istahtamaan tyytyväisenä takaisin hietikolle vastapäätä Mikea, Aaronin saaden paikan sairaalatuvan henkilökunnan välistä ja Joshin taas päätyen hiekalle kun ei muita paikkoja ollutkaan.
Tulen lämmittäen mukavasti jokaista jota pieni iltatuuli kylmetti, naurun raikuessa pitkin rannikkoa veden saattamana josta läheiset asutukset varmasti tiesivät rannan menosta ja tapahtumista, pienen kitaran soiton kurottautuen naurun lävitse joka siitä muuttui raikuvaksi lauluksi ja tanssiksi.
Eveyn teilaten kaikki jotka olivat tulleet hakemaan tanssiin, osan luovuttaen helpommalla ja osan ei niinkään. Tytön kohottaen katseensa hieman miettiäästi tähti taivaalle, joka muistutti niistä ajoista kun hän oli päätynyt perheensä kanssa aavikolle katsomaan tähtitaivasti läheisimmiltä kivikko kukkulalta joka vain löytyi, Saitesin satuillen jokaiselle tähdelle oman tarinansa ja kuinka he lähtivät aina yömyöhään takaisin Saitesin talolle, Eveyn yrittäen ottaa paljain käsin tähtiä kiinni isän olkapäiltä tuloksetta.
Kuinka helpolta kaikki oli vaikuttanut siihen aikaan, kuinka murheetonta elämä oli ollut mutta nyt... surumielisen hymyn häivähtäen tytön huulille.

Katseen, joka oli siihen hetkeen asti pysytellyt pelkästään vanhemman miehen suunnalla – kääntyi nyt varoen takaisin tulosuuntaan. Osaksi poissaolevan äänen sanoen:
”Haluan hyvästellä hänet.”
Anubiksen kuullessa nuorukaisen pyynnön – laski tämä kätensä tyynesti. Tumman äänen lausuen sen ajatuksen ääneen, joka hyvin todennäköisesti myös kiusasi nuorukaisen mieltä.
”Oletko ajatellut tekoasi loppuun asti? Tiedän sanattoman hyvästin olevan yhtä haavoittava, mutta sanat siihen päälle voivat satuttaa vielä enemmän.”
Vanhemman miehen lausuman jokaisen sanan ollen puhdas totuus, mutta ne kuullessaan Michael tunsi itsensä entistä varmemmaksi omasta päätöksestään. Hänen tietäen ettei tulisi enää tapaamaan Eveytä kun salaseuraan takaisin palaaminen astuisi voimaan… sitä suuremmalla syyllä… nuoren sielun haluten vapautensa.
”Miksi teet sen itsellesi? Satutat samalla myös itseäsi kun kohtaat hänet viimeisen kerran.”
”Tiedän sen…”
Nuorukaisen kääntyen viimeiseksi kannoillaan. Anubiksen jääden katsomaan hetkeksi loittonevaa hahmoa, kunnes katosi itsekin varjoihin. Hitaiden, kaikin puolin harkitsevien askelien lähtien johdattamaan takaisin alkupisteeseen, jossa Evey ja muut ryhmäläiset viettivät iltaansa autuaan tietämättöminä ympäristön tapahtumista.

Michaelin pysähtyen varjoihin. Hänen nähden nuotion seurueen selvästi – etenkin tuon valkoiseen hameeseen pukeutuneen henkilön, jonka läsnäolon näkeminen riitti polttamaan nuorukaisen sielua kivuliaasti. Michaelin tuntien itsensä pelkäksi varjoksi Eveyn hehkun rinnalla, mikä kietoi kaikki otteeseensa sympaattisella tavalla. Askeleen ottaen puolittaisen eteenpäin, mutta jokin sai sen vetäytymään takaisin. Michaelin nähden ensimmäistä kertaa Eveyn olevan iloinen ja vapautunut, muiden ihmisten tämän ympärillä ollen yhtä suurta perhettä. Minkään synkistämättä seuruetta sinä hetkenä. Kaikki oli tuossa kuvassa kohdillaan niin kuin pitikin. Michaelin kunnioittaen näkemäänsä, että perääntyi tilanteen läheisyydestä. Nopeiden askeleiden johtaen aution varuskunta-alueen lävitse ryhmän tukikohtaan. Repun tullen heitetyksi sängyn päälle avonaisena – Michaelin alkaen pakkaamaan tavaroitansa nopeasti kasaan, sillä tekemällä jotakin esti tämä tunteitaan purkaantumasta näkyville. Voimattomuuden aallon pyyhkäisten kuitenkin nuorukaisen ylitse tämän taisteluista huolimatta. Pöydällä lepäävän kulhon saaden siitä osansa, lasin sirpaleiden sinkoutuen ympäriinsä - astian mennessä rikki seinään osuessaan. Painon rojahtaen istumaan sängyn reunalle. Michaelin yrittäen puhua koko ajan itselleen että olisi vain noustava ylös, mutta sinä hetkenä kaikki voimat oli imetty pois.

kahden käsiparin ilmestyessä Eveyn eteen kuin tyhjästä, kohotti tämä katsettaan hieman kummastellen kaksikkoon jotka katsoivat identtisillä silmillään neidon koko olemusta pienen hyväntahtoisen hymyn kera.
Eveyn pudsitaen ensimmäisenä päätään kieltäytyvästi, mutta mitä se päivä oli opettanut kaikille veljeksistä - ei noille pystynyt sanomaan ei.
Vaikka kuinka sitä halusi niin siltikin nuo kaksi saivat aina taivuteltua jonkun omaan tahtoonsa. Neidon tullen nostetuksi ylös ja raahatuksi muiden mukana käsistä pitäen ihmismassan keskustaan josta iloisuus ja huolettomuus suorastaan huokui ylitse.
Siltikin, sen iloisen hymyn takaa jota Evey oli tottunut esittämään muille, oli sen takana inhimmillinen tunne -joka olisi halunnut tulla muiden näytettäväksi, sen kuitenkin piiloutuen oman naamionsa taakse. Sydämen alueelle kiirehtien paha aavistus joka sai koko kehon värähtämään selkäpiitä karmivasti sen pienen sekunnin murto-osan aikana.

Viimeinkin ilta päättyi neidon osalta, tämän irtautuen muista ryhmäläisistä pienen valkoisen valheen varjolla, joka esitti syyksi juoksevan ajan ja väsymyksen - mitkä eivät olleet kuitenkaan täysin valhetta. Olihan kello jo paljon mutta... ei sekään ollut koko totuus. Paljaiden jalkojen vieden takaisin metsäpolulle josta Aaron oli hänet kantanut viimeksi päämajalta asti, siltikään Eveyn voimatta olla tuntematta kuinka se paha-aavistus joka oli kummitellut osan illasta alkoi kuristamaan kurkun aluetta mitä lähemmäksi jalat kuljettivat kohti päämäärää.
Viimein askelten pysähtyen tutun oven eteen, joka näytti olevan kiinni niinkuin se oli jätettykin Aaronin ja hänen jäljiltään, mutta kun käsi kohottautui aukaisemaan sitä kaksosilta saamalta avaimella... riitti pieni töyttäisi saamaan oven lähes kokonaan selälleen.
Hopeisten silmien katsoen tapahtunutta hämmentyneenä, mielen voiden vaikka vannoa että he olivat laittaneet oven lukkoon ennen poistumista joten jäljellä olisi vain yksi... tai itseassa useampikin vaihtoehto. Nielaisemisen tuntuen vaikealta vaikka se normaalisti olisikan antanut pienen selvennyksen kurkkuun tilanteeseen nähden, Eveystä tuntui ettei teolla ollut mitään hyötyä ahdistusta vastaan.
"Jay?" Hiljaisen äänen huhuillen toiveikkaasti asuntoon, josta vain hiljaisuus vastasi pimeydestä takaisin. Oven tullen suljetuksi neidon takana ja valojen näpäytetyksi automaattisesti päälle, avaimen kilahtaessa keittiön tasoa vasten hiljaisesti. Silmäparin haravoiden etsivästi ympärilleen, näkemättä ainakaan olohuoneen ja keittiön välisessä tilassa ketään johon olisi pitänyt kiinnittää huomiota, oli seuraavana vuorossa makuuhuone käytävä. "Michael?"

Avainten kilahtaessa pöydän tasoa vasten – kohottautui katse ylös lattiasta, jonne se oli laskeutunut voimaa ja aikaa hakevasti. Normaalisti kukaan ei olisi ymmärtänyt kiinnittää huomiota kuulemaansa, mutta Michael rekisteröi kaiken heti. Askeleiden painon kertoen tulijan olevan naishenkilö. Vaihtoehtojen jääden siis vähälle. Lankkujen narisemisen olohuoneen alueella vaimetessa – nousi Michael ylös vuoteelta. Tämän ehtien painamaan makuuhuoneensa oven hiljaisesti kiinni samaan aikaan kun Evey ilmestyi käytävän päähän ja huhuili jotakin vastaamaan takaisin, mutta siihen hetkeen asti hiljaisuus oli ollut vain ainoa vastakaiku.

Käden liukuen varoen oven kahvalta lukon luokse – hiljaisen äänen, joka hukkui ulkoa kuuluvan jyrinän alle, kertoen oven lukitsemisesta.
”Anna minulle anteeksi, Evey. Olen pelkuri, koska en voi kohdata sinua kasvotusten vaikka haluaisin sitä koko sydämestäni.
Väsyneen äänen lausuen ajatuksissa alistuneesti. Otsan painautuen hiljalleen oven puista pintaa vasten, silmien sulkeutuessa. Hengityksen muuttuen mahdollisimman hiljaiseksi. Michaelin voiden vain toivoa ettei Evey kiinnittäisi huomiota hänen läsnäoloonsa. Nuorukaisen voiden vain käyttää kaikki salaseurassa opitut taitonsa näkymättömyyden tekaisemiseksi – tietämättä leikin olevan vain kahden samanvertaisen mittelöä keskenään. Evey veressä virtaavan demonipuolen ja isän puolelta perittyjen taitojen pitäen siitä huolen. Sydämen jokaisen sykähdyksen kuulostaen korvissa voimakkaammalle kuin ne todellisuudessa olivat. Michaelin odottaen kärsivällisesti.

Kun ensimmäinen askel oli otettu makuuhuone käytävää, ensimmäinen asia jonka kuulo rekisteröi aivoihin oli oven jonkun lukon naksahtaminen. Liikkeen pysähtyessä kuin automaattisesti ja katseen kohoten arvioivasti yksikerrallaan jokaiseen oveen ja niiden selkämykseen arvioiden.
Michael yrittäen piilottaa olemassa olonsa, tietämättä Eveyn perintötekijöistä siitä demonisuudesta joka takasi sen että piiloutuminen olisi hyvin vaikeaa missä tahansa tilanteessa. Vaikka toinen haluaisikin lähteä vähin äänin.
Eveyn huokaisten hiljaisesti, askelten jatkuessa aina huoneen Michaelin omalle ovelle asti joka oli hetki sitten asetettu lukkoon siinä toivossa ettei neito älyäisi puupinnan taakse kätkeytyvän joku, joka aikoisi lähteä ilman hyvästejä.

Mutta sen sijaan että tämä olisi mennyt suoraan oven eteen tämä astuikin sivustalla nojaamaan seinämään odottavasti, "tiedätkö, tämä muistuttaa hyvin tylsää kissa ja hiiri-leikkiä? Piiloudut vaikka tiedät ettei salaliiton opetuksista ole minun kanssani paljoa hyötyä loppupeleissä..." Neidon tuoden tiedettäväksi toisen olemassa olon rakennuksessa juuri siellä oven toisella puolella jossa pojan ominaisaura oli vahvimmillaan sillä hetkellä.
Hiljaisuuden laskeutuen sen pienen hetken ajaksi käytävälle, kerkesi tyttö samalla miettimään asioita kertaalleen lävitse. Viimein isän läsnäolon ja koko tilanteen itseasiassa naksahtaessa paikoilleen kuin palapelin palanen joka oli vasta puolilleen valmis. Tuli hiljaisuus keskeyteneeksi "... taisit tavata isäni, olenko väärässä Michael?"
Kysymyksen ollen hyvin yksinkertainen mutta siihen myös sisältyi monta vastaus vaihtoehtoa valitettavasti. Eveylle sen vastauksen olematta kuitenkaan se tärkein asia, ttai se näkisikö hän toisen kasvot vielä viimeisen kerran kun tiesi sen tuovan kummallekin vain kipua. Silmien sulkuetuen katseen tielle hetkisen ajaksi, jääden odottamaan toisen tekemistä kärsivällisesti.

Askeleiden lähestyen lähestymistään käytävän puolella – olisi Michael voinut vannoa tuolloin, että Evey kykeni kuulemaan sydämen sykähdykset, jotka muuttuivat koko ajan levottomammaksi. Askelten äänen vaimetessa – Eveyn läsnäolon kuitenkaan häviämättä, sen kertoen sanattomasti toisen olevan vielä läsnä. Rauhallisen, ei millään tavoin lapsekkaan vaan pikemminkin äänen paino kuului sen hetken aikaa paljon vanhemmalle henkilölle, sanojen tuoden ajatukset kuuluville. Puheen aiheen siirtyen Anubikseen – palautui tuon vanhemman miehen sanat kirkkaana nuorukaisen mieleen. ”Sinun pitää oppia päästämään minusta irti” – tuosta lauseesta Michael oli nähnyt punaista sen ensimmäistä kertaa kuullessaan, mutta nyt tämä ymmärsi. Tuon kyseisen lauseen koskien häntä nyt tuossa hetkessä – hänen olisi opittava päästämään Eveystä irti, unohtaa kaikki hyvät haaveet, unohtaa sen että joku päivä kaikki tulisi olemaan paremmin. Michaelin aukaisten silmänsä, nähden edessään tuon kuluneen oven pinnan, tuntien puisen pinnan karheuden kämmenensä alla.

”Tämä on naurettavaa – jos en uskalla kohdata rakkauteni kohdetta kasvotusten… kuinka voin olla ikinä mies salaseuran vanhemman edessä.”
Hampaiden pureutuen toisiaan vasten. Michaelin perääntyen oven edestä ja haki reppunsa sängyn päältä. Askeleiden vieden varman oloisesti ovelle, käden avaten tuon viimeisen esteen, parin askelman vieden ulos huoneesta käytävälle. Michael oli vannonut itselleen, että hän hoitaisi hyvästit mahdollisimman suoraviivaisesti ja vailla minkäänlaisia ylimääräisiä tunteita, mutta kun katse tavoitti käytävän hämäryyden keskeltä Eveyn – tuntui kuin sydän olisi jättänyt kivuliaasti lyönnin välistä. Toisen kirjaimellisesti lamaannuttaen hengityksen ja kaiken muunkin – saaden Michaelin ajattelemaan, että siinä kohdin olisi ollut helpompaa nojautua seinää vasten ja istuutua lattialle etteivät viimeiset voimat menisi vartalon kannattelemiseen. Olla kuin elämäänsä väsynyt merimies, joka alistui viimein odottamaan seireenin suudelmaa kun nainen oli ensin rauhoittanut levottoman sielun laulullaan.

Kurkun rykäisemisen havahduttaen ajatukset takaisin teräviksi. Michaelin ottaen sen rooliin, mitä tämä oli esittänyt sen koko vuoden ajan. Huulta heittävä ja huoleton, jota ei tuleva vaivannut.
”Lähdit sitten aikaisemmin hauskanpidosta? Jätit varmasti monta itkevää sydäntä jälkeesi, kaunokainen.”
Leppoisan virnistyksen kohottautuen kasvoille. Käden parantaessa reppua paremmin paikoilleen samaan aikaan kun askeleet astuivat kaksi taaksepäin kohti keittiötä. Michaelin kyllä muistaen mitä lipevät sanansa olivat aiheuttaneet Eveyssä; hylkimisreaktion.

Saamatta vastausta mieheltä oven toiselta puolelta, niinkuin oli odotettavissakin olisi tyttö halunnut istuutua seinää pitkin liukuen alas odottamaan kärsivällisesti että toinen astuisi ulos, -vaikkei se mitä vanhempi aikoisi sanoa tai tehdä ei takaisikaan onnellista loppua heille kummallekaan.
Sen vaihtoehdon sijasta oli Evey jo kerenny tkääntymään kohti keittiötä josta hän oli tullutkin jättääkseen toisen rauhaan, eivät jalat kerenneet pitkälle kulkea kun oven lukko kalahti jälleen auki ja kahvan värähtäessä alaspäin poistaen viimeisenkin kiinteän esteen kaksikon tieltä.

Michaelin astuen ulos piilostaan tällä kertaa reppu olkapäällä, joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa toisen suunnitelmista, kerkesi jokin raapaista sydämen alueella kivuliaasti vaikka kasvot yrittävätkin pitää itsensä neutraalina.
Neidon nielaisten pienesti kaksikon katsoessa toisiaan pienen välimatkan päästä, sen pienen hiljaisuuden tuntuen ikuisuudelta vaikka kyse oli tuskin minuutistakaan, oli Michael se ensimmäinen joka avasi suunsa. Ei hyvästiksi tai selittelyksi vaan kuin tilanne olisi ollut kuin mistä tahansa normaalisti arkipäivästä. Lipertelyn saaden korvan alueella pienen kylmän väreen tunteen saaden sen millisekunnin aikana ilmeettömien kasvojen ilmeen värähtämään pienesti.
Siltikin jalkojen pysyen paikoillaan vaikka mieli käskikin tottumuksesta perääntyä "minä? mitä itse teet? Jätät kaikki neidot taaksesi ikävöimään ja kuolemaan sydänsuruihin" Hän tokaisi, pienen hymyn tullen pakotetuksi kasvoille toisen leippoisan virneen seuraksi.
Hymyn kuitenkin sulaessa pian kasvoilta kun tämä vilkaisi jälleen reppua toisen selässä "... minne ajattelit mennä?" Katseen siirtyen hitaasti jään siniseen jotka saisivat kenet vain pauloihinsa jos toinen vain yrittäisi sen suhteen, huulille värähtäen nyt hieman surumielisempi hymynpoikanen kun tyttö ei jaksanut esittää. Ei enään sinä iltana.

"Tiesitkö..." Lempeän äänen aloittaen, katseen kohdistuen pois toisesta kuin tyttö keräisi rohkeutta johonkin. Ja niinhän tämä keräsikin. "... että minulle tulee sinua ikävä? Enemmän kuin siis ystävänä?" Askelten harppojen kaksikon välimatkan kiinni hitaasti lauseiden aikana, tulivat silmät kohdistuneeksi takaisin toisen omiin pienen hymyn kera.
"Kerron tämän vain sen takia, koska tiedän että jos aavistukseni pitää paikkansa, emme tapaa... pitkään aikaan - jos koskaan." Eveyn tietäen että sanat, jotka tulivat lausutuksi kuulostivat julmilta mutta... siltikin kaikki oli totta omalla tavallansa.
Kukaanhan ei tiennyt jumalten suunnitelmista ja mustasta huumorista sen enempää ja niin olisi varmastikin vain kaikkien hyvinvoinnin ja ymmärryksen kannalta parempi. ja vielä vähemmän kenenkään ei tarvinnut tietää salaseuran suunnitelmista missään muodossa.
Hopeisen silmäparin takaa kuitenkin nähden sen pienen hetken ajan pienen surun, ennen kuin tuli keho kohonneeksi hieman varpailleen ollakseen vanhemman kasvojen tasolla - olihan Evey vielä suhteellisen lyhyt tuohon verrattuna "tiesitkö että rakastan sinua?".

Käden kohoten hetkellisesti toisen hartioille tuen muodossa ennenkuin tulivat huulet painautuneeksi Michaelin omia vasten hieman varoen, ollen valmiina hypähtämään kauemmaksi mikäli toinen huitaisi tätä poispäin päästäkseen lähtemään.
Käsien laskeutuen alas hartioiden päältä ja tämän jalkopohjien astuen takaisin tasajalkaa puisen lattian päälle, "mene... ennenkuin jäät kiinni lähtemisestä" Neidon todeten hiljaisesti, samalla kun katse hakeutui lattian tasoon.

Sanojensa saadessa samanlaisen vastakaiun osakseen – uskotteli Michael sen hetken aikaa että tilanne syrjäytettäisiin samalla tavoin kuin ne kaikki aikaisemmatkin. Leppoisalla hymyllä ja huolettomilla sanoilla, jotka eivät antaneet mihinkään tarttumisvaraa. Hymyn kuitenkin sulaen nuorukaisen kasvoilta lähes samaan aikaan kuin Eveylläkin. Kummankin heistä tietäen sinä hetkenä, että he huijasivat vain itseään hymyilevällä ulkokuorellansa. Michaelin ehtien kääntämään katseensa poispäin, mutta kun Evey aloitti oman puheen vuoronsa ikävöimisestä enemmän kuin ystävänä – kääntyivät jään siniset silmät kysyvästi toiseen. Katseesta nähden sinä hetkenä selvästi että kuulo epäili selvästi kuulemaansa. Silmien tyytyen vain pysymään neidossa ja jalkojen pysyen liikkumattomina vaikka toinen otti välimatkan kiireettömästi umpeen puhumisen aikana.

Punertavien huulten muodostaessa viimeisen lauseen kuuluville oli se kuin näkymätön jäätikari olisi isketty suoraan sydämen lävitse. Rakkauden tunnustuksen langettaen oman kirouksensa. Hellän suudelman asettaen pisteen tuolle kaikelle – suurentaen sydämeen ilmestynyttä haavaa entisestään.
Evey ei kuitenkaan asettunut esteeksi – tämän sanoen vain että toisen olisi lähdettävä ennen kuin jäisi kiinni. Michaelin liikahtamatta aluksi milliäkään. Hän olisi halunnut sanoa jotakin, mutta jokainen sana sinä hetkenä takertui itsepintaisesti kurkun seutuville. Michaelin alistuen vaikenemaan. Sanat vain satuttaisivat heitä kahta enemmän kuin nyt. Vaatteiden hiljaisen kahahduksen kertoen nuorukaisen ottavan oman siirtonsa – tämän kävellen Eveyn ohitse tuohon enää vilkaisematta. Oven tasaisen kolahduksen kertoen Michaelin olevan poissa.

_______________________________________

Salaseuraan palatessaan oli vastaanotto siellä juuri sellainen mitä Michael oli odottanutkin. Osan jäsenistä katsoen nuorukaisen petturiksi, toiset taas olivat riistäneet tältä hengen jos siihen missään määrin lupa annettaisiin, murto-osan taas katsoen Michaelin jättäneet sen salaseuran, jota vastaan he itsekin taistelivat. Jokaisen toimien yhdessä asiassa samalla tavoin – näiden pitäen tiettyä varauksellisuutta Michaeliin sillä olihan tämä kuulunut sotilaisiin, jotka halusivat poistaa koko salaseuran maailman kartalta. Kuka sanoi - ettei Michael pettäisi heitäkin?

Selvän haukottelemisen onnistuen viimein karkaamaan näkyville – kohottautui toinen käsistä peittävästi suun eteen vaikka järki jo tiesi ettei kyseistä vahinkoa voinut enää tehdä näkymättömäksi. Michaelin tuntien pöydän ylitse pistävän katseen, mutta kun tämä itse kohotti oman katseensa vastatakseen takaisin – ei Anubis katsonut häneen vaan keskittyi appelsiinin kuorimiseen. Michaelin katsoen vanhinta sen hetken aikaa että olisi onnistunut saamaan toisen itse teosta kiinni, mutta kun hopeiset silmät eivät kääntyneet – antoi nuorukainen katseensa lähteä haravoimaan ympäristöä missä he olivat sinä hetkenä. Aamiaispöytä oli katettu isolle terassille, mistä avautui näkymä kartanon takana sijaitsevaan laaksoon. Auringon paistaen lämpimänä. Kesä oli selvästi läsnä.
”Et tainnut nukkua kovin sikeästi viime yönä?”
Kuuloaistin napatessa tumman äänen sanat, mikä sai halun kääntää jään siniset silmät salamana vanhempaan, mutta Michael pakotti itsensä tyyneksi. Nuorukaisen alkaen sekoittamaan sokerin palaa kahvin sekaan – tämän hakien sen hetken aikaa selvästi oikeita sanoja. Anubiksen pistäen saman merkille ja se saikin tämän vanhan sielun hymyilemään huvittuneesti jyrkän ulkokuoren alla.
”Nukkuisitko itse levollisesti – jos tietäisit samassa tilassa olevan sellaisia henkilöitä, jotka ihan mielellään tekisivät sinusta ikinukkujan lopullisesti.”
Huvittuneen hymähdyksen kuulemisen saaden Michaelin kohdistamaan katseensa vihaisesti Anubikseen, joka sillä kertaa katsoi samaan aikaan takaisin. Appelsiinin irtokuorien löytäen paikkansa lasikulhosta. Michaelin pistäen väkisinkin merkille Anubiksen vanhentuneen vaikka kaiken järjen mukaan tämä oli vasta lähellä neljääkymmentä. Ulkokuorisesti, mutta ei sisäisesti.
”Miksi naurat? Sanoinko muka jotakin huvittavaa äsken?!”
Selvän ärtyneisyyden pilkahtaen nuorukaisen äänen painossa. Käsien ehtien kohottamaan kahvikupin huulten luokse, mutta juomisen yrittäminen jäi siihen pisteeseen kun terävämpi ääni sanoi suoraviivaisesti:
”Laske se myrkky alas, Michael.”
Nuorukaisen ilmeen kertoen selvästi kuin tuhat sanaa mitä mieltä tämä oli kuulemastaan, mutta kun käsky tuli uudestaan lausutuksi – kolahti kupin pohja terävästi pöytää vasten ja suun ehtien avautumaan kysymys sekä vastaväitteiden tieltä, mutta Anubis ehti ensin.
”Et voi korvata väsymystäsi keinotekoisesti. Huijaat vain ruumistasi ja se myös haihduttaa nesteet nopeasti kuin on tarpeen. Miksi saarnaan sinulle tästä? Katso eteesi, Michael. Koko pöytä on paljon parempia vaihtoehtoja täynnä ja silti näit saman tutun ja turvallisen. Käytä silmiäsi ja laajenna katsontakantaasi.”
Michaelin jääden ensimmäistä kertaa sanattomaksi. Anubis oli puhunut ystävälliseen sävyyn sen yhden viiden minuutin aikana enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Michael kyllä edelleen halusi huutaa takaisin tai ainakin sanoa pari painokasta vastaväitettä, mutta siinä katsoessaan tuota vanhempaa, jonka jokainen ruumiin ele ja henkinen aura oli puhtaassa sopusoinnussa keskenään – ei Michael voinut olla tuntematta sen hetken aikaa sanatonta kunnioitusta. Hiljaisen, astetta raskaamman henkäisyn kohottautuen ylös keuhkoista. Käden siirtäen lopulta pitkän miettimisen jälkeen kahvikupin syrjään – jättäen vaihtoehdot taas avonaisiksi. Meren ja sulanhopean kohdatessa toisensa rauhallisesti ensimmäistä kertaa. Nuorukaisen lausuen sen lauseen kuuluville mitä ei olisi koskaan uskonut kuulevansa tämän suusta.
”Opeta minua, Oday.” (* vanhin/johtaja)
Rauhallisen tuulen vireen pyyhkäisten kaksikon ylitse. Anubiksen nyökäten pienesti.

Aamun nousten takaisin uuden päivän aluksi, olivat kaikki jälleen kokoontuneet keittiöön niinkuin edellisenä päivänäkin mistä se kaikki oli saanut alkunsa. Aamiainen nautittaisiin tällä kertaa ulkona, niinkuin Michaelilla ja Anubikselle, mutta siihen se samankaltaisuus päättyikin.
Tällä kertaa vain, kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen pöydän ääreen tulivat jokainen huomaamaan yhden puuttuvan joukkiosta. Näin myös jokaisen tiedostaen Michaelin lähdön vaikkei kukaan sitä myöntänytkään ääneen. Kaikkien kysellen toisiltaan tapahtunutta, osan esittäen omia teorioitaan sellaiselle päätökselle, osan vain pysytellen hiljaa koko sen keskustelun aiheen ajan. Eveyn ollen yksi näistä jälkimmäisistä. Niin usein kun tyttö oli ollut sosiaalinen minkä tahansa puheenaiheen kanssa, nyt tämä vain oli hiljaa. Kaksosten ja Aaronin ollen ensimmäisten joukossa jotka kysyivät oliko hän kunnossa, oli tyttö vain kohottanut katsettaan noihin kolmeen vuoronperäkkäin tyytyen viimein hieman valheellisesti nyökkäämään. Läsnäolijoiden kunnioittaen hiljaisesti toisen vastausta koska tiesivät Michaelin ja Eveyn väleistä - liiankin hyvin, mutta osan silmistä näkyen selvä vastauksien kaipuu.
Evey huokaisi. Se ei tulisi olemaan ainoa uutinen sinä päivänä joka saattaisi järkyttää ryhmäläisiä.
Mutta loppujen lopuksi oli varmasti maailman selvin asia että Eveyn täytyisi lähteä joka tapauksessa sillä hän oli siviili, jos tukikohtaan hyökättäisiin tämä olisi ensimmäisenä vaarassa muiden joukossa - vaikkei hän siviilinä saisi olla koko alueella. jokaisen paikalla olijan tietäen sen sanomattakin vaikka sitä ei tahtoisikaan myöntää.

Kuukausien kuluessa oli Anubis aloittanut Michaelin koulutuksen, muiden salaliittolaisten ollen ideaa täysin vastaan kaikessa mielessä nuoremman aijempien valintojen takia, jonka varmasti Anubiskin ymmärsi mutta muiden täytyi vain myöntyä siihen että vanhin oli valmis antamaan toiselle toisen mahdollisuuden riveissä.
Vaikka se tarkoittaisikin etteivät toiset hyväksyneet asiaa sellaisenaan. Pandoran huokaisten hiljaisesti istuessaan makuuhuoneen ikkunan äärellä katsoen sade pisaroita jotka laskeutuivat ikkunan pintaa pitkin alas parvekkeen kivilattialle, joka oli jo valmiiksi sateen saattelemana täysin märkä. Illan ollen laskeutunut jo aikaa sitten taivaalle, tähtiä kuitenkaan näkymättä tummien sadepilvien lävitse ei edes kuu päässyt antamaan valo pilvien lävitse.
Pään nojaten väsyneesti kämmeneen, ruskeiden silmien haroen ulkona tapahtuvia liikkeitä. Kuka tahansa ohikulkija olisi pitänyt sellaista outona, mutta kun tiesi salaliitosta ja näiden varjoissa piileskelevistä jäsenistä ei kyseinen teko loppujen lopuksi yllättänyt ketään.

Sylissä lepäämän kirjan tullen asetetuksi pöydälle, silmien sulkeutuen hetkiseksi ja ikkunanpuoleisen käden tipahtaen käsinojalta vatsan päälle toisen käden seuraksi ja pään painautuen tuolin selkämystä vasten.
Demonin lausuen hiljaisen rukouksen mielessään tyttärensä ja muiden rakkaittensa puolesta.
Olihan se melkoisen raastavaa äidille kun ei tiennyt missä oma lapsi olisi niinkuin jokaisella vanhemmalla sellainen tunne pitikin olla mutta se pelko siitä mitä voisi tapahtua Eveylle, jota kohtaan elämä ei ollut näyttänyt vielä karua puoltansa... saivat äidin puraisemaan posken sisäpintaa. Käden puristaen paidan kangasta suojelevasti nyrkin sisään samalla kun silmät avautuivat hitaasti auki.

Viikon kuluessa - hiipui toive Michaelin palaamisesta. Ryhmäläisten saaden kuulla tämän vastauksen ylemmiltä: Michael oli saanut siirron toiseen varaskuntaan. Osan porukasta uskoen kuulemansa, mutta Mike oli yksi niistä joka ei niellyt kuulemaansa. Hyvän ystävän ikävöimisen muuttuen pettymykseksi ja sen myötä vihaksi. Miken pitäen Michaelia petturina, joka jätti ystävänsä pahan paikan edessä – ja sitä ei voinut antaa missään määrin anteeksi. Määräyksen kentälle kohdistuen lopulta myös tähänkin ryhmään. Näiden joutuen sanomaan kaikille läheisilleen pidemmäksi aikaa hyvästi – sillä voisi olla että kyseinen tehtävä venyisi viikoista kuukausiin. Eveyn ei tarvitsisi lähteä varuskunta alueelta – jos tämä ei niin haluaisi. Jay oli kertonut ylemmille Eveyn tilanteesta ja lopulta nämä olivat tulleet sympatiallaan vastaan. Evey kuuluisi perheeseen kuin muutkin.

Miken hyvästellen Eveyn. Tuon tummatukkaisen miehen antaen neidolle rukousnauhansa, pyytäen rukoilemaan hänenkin puolestaan sillä voisi olla, että jumala ei ehtinyt kuuntelemaan taistelun keskellä. Lopullisten hyvästien ajan kohdan tullessa suuteli Mike Eveytä - vaikka tiesi ettei toinen tuntenut mitään häntä kohtaan sinä hetkenä. Se kaikki oli kuitenkin pieni hinta siitä – sillä voisi olla ettei sota antaisi hänen palata takaisin ja jos viimeisenä muistona oli rakastamansa naisen huulten kosketus, kuolisi hän hymy huulillaan. Viimeisten sanojen jääden sanomatta. Miken joutuen erkaantumaan tilanteesta nopeasti sillä kuljetus sotatantereelle lähti kahden minuutin kuluttua. Tämän sotilaan voiden vain seurata taustapeilistä erkaantuvaa hahmoa, joka pian jäi kauas taakse… ehkä jopa lopullisesti.

Päivien vaihtuen viikoiksi, jotka venyivät pitkiksi kuukausiksi. Varuskunnan siirtyen kauemmaksi entisestä leiripaikasta sillä niin varmistettiin - ettei vihollinen pääsisi täysin selville armeijan olinpaikasta. Uusi tukikohta pystytettiin laaksoon, jossa ympäristön vartiointi kävisi helpommin, kun merta ei ollut lähettyvillä. Loppukesän merkkejä ollen lyhenevät päivät ja aikaisemmin saapuvat illat. Hämäryyden valliten varuskunta alueella tuonakin yhtenä päivä kun ensimmäisiä autoja alkoi palata takaisin sotatantereelta. Haavoittuneita oli, mutta sekaan mahtui kuolleitakin tai kadonneita. Keskikesän iloisuus oli totaalisesti valunut käden ulottumattomiin. Sen valon tilalle laskeutuen sydäntä repivä suru, joka itki sadepilvien kautta alas maahan. Kaikkien nähden nyt elämän katoavaisuuden helposti – jos sitä ei ollut aikaisemmin missään vaiheessa joutunut kokemaan.

Viikon kuluessa, alkoivat jokaisen mielessä käydä luopuminen Michaelin palaamisesta takaisin ryhmäänsä -kunnes niin kävikin. Suurimman osan hyväksyen asian ja uskoen ylemmältä taholta tullutta viestiä toisen ylenemisestä mutta vain Evey, selvästikin joku ylempi sotilasarvo ja Mike tiesivät jossain määrin totuuden miehen katoamisesta.
Eveyn nähden Miken silmistä, että mitä kauemmin aika kului, sitä pettyneemmäksi toinen tuli ja sitä myös isommaksi viha tuon silmissä kasvoi parasta ystäväänsä kohtaan. Eveyn ollen yrittänyt selittää muiden rinnalla Michaelin käytöstä, miksi tuo oli lähtenyt mutta mitä enemmän tuli selityksiä lausutuksi, sitä enemmän myös miehen viha kasvoi.

Viimein tuli aika sanoa hyvästit tehtävään lähtijöille, Eveyn sanoen jokaiselle hyvästit ja pyytäen noita tulemaan ehjänä takaisin, oli tämä saanut jokaiselta vain pienen hermostuneen hymyn jonka neito ymmärsi sinänsä... koskaan rintamalla ei voinut olla varma tapahtumista. Varsinkin kun kyse oli salaliitosta. Jokaisen hyvästellen vuoronperään hymynkera, kunnes tuli Miken vuoro.
Hyvästien kestäen tuon kanssa hieman kauempaan, tuli mies luovuttaneeksi tytölle rukousnauhan ja pyysi tätä rukoilemaan hänenkin puolestaan nyökkäsi tämä samantien rivakasti. Eveyn luvaten rukoilla kaikkien ryhmään kuuluvien puolesta hymynkera jokaikinen päivä, tulivat sanat jäämään lyhyeksi kun huulet painautuivatkin tämän omille ilman varotuksen sanaa.
Tytön hämmentyen kyseisestä teosta, samalla monen asian naksahtaen päässä paikoilleen toisen tunteista lähtien. Siltikin vaikka Evey tiesi että hän ei rakastanut vanhempaa samalla tavalla kuin tuo häntä, tuli tämä vastanneeksi suudelmaan. Saattoihan se tosiaan olla viimeinen kerta kun he näkisivät.
Huulten erkaantuessa toisistaan, joutui Mike jo nousemaan autoon muiden seuraksi, puristui rukousnauha kämmenen nyrkkiin. Vapaan käden kohoten ylöspäin vilkutukseksi, Eveyn samalla toivoen naiivilla tavalla, että kaikki kääntyisi hyvin.

Viikkojen kuluessa, oli Evey saanut luvan jäädä tukikohtaan asumaan ja tämä hyväksyttiin 'perheeseen' muiden jäsenten tavoin, oli Evey siltikin hankkinut työn armeijan ulkopuolelta ja oman asunnon kaupungista, siltikin neito oleskeli... oikeastaan hyvin paljon tukikohta alueella jota oli siirretty syrjemmälle mahdollisten hyökkäyksien takia.
Varsinkin niiden muutamien kuukausien jälkeen kun haavoittuneita ja kuolleita alettiin tuoda sairastuvalle paikattavaksi ja lähesiten tunnistettavaksi.
Eveyn voiden vain huokaisten helpotuksesta kun vielä ninä kuukausien aikana ei ollut kukaan Jayn ryhmästä päätynyt sinne -ainakaan kuolleiden seuraan mutta sinä päivänä, kun sade pilvet kerääntyivät tummimpina taivaalle itkien menetettyjä sotilaita ja jokaisen kyyneleitä maahan, kenenkään kasvoilta paistamatta ilo.

"Mikä on tapahtunut?" "Pommitus, potilas menettää paljon verta, toinen korva puuttuu, samoin vasen silmä"
Korvan tavoittaen ylemmän lääkärin ja hoitajan puheet noiden viedessä vasta tullutta potilasta kohti kirurgista salia, jossa verenvuoto saataisiin mahdollisesti tyrehtymään, tuli keho kääntyneksi kannoillaan kun vuodetta riennätettiin ohitse.
Hopeisten silmien erottaen tutut kasvonpiirteet jotka kuuluivat jommalle kummalle kaksosista, tuli sydän jättäneeksi muutaman sydämenlyönnin kivuliaasti välistä.
Eihän se voinut olla...? Eveyn vakuutellen itselleen että huoli olisi jo saanut mielenkin näkemään näkyjä mutta samalla tämä tiesi varsin hyvin ettei niin olisi. Tytön nielaisten vaikeasti.

”Tohtori, mitä te tarvitsette?”
Hoitajan kysyen nuoremmalta lääkäriltä hoitopöydän ylitse – tuon vasta koulusta valmistuneen näköisen miehen voiden vain sinä hetkenä tehdä mitään muuta kuin katsoa verta vuotavaa ja kouristelevaa potilasta, joka sinä hetkenä taisteli jokaisesta elämän sekunnistaan.
”Tohtori! Katsokaa minuun ja sanokaa mitä te tarvitsette?”
Vanhemman hoitajan äänen iskeytyen terävänä sumeuden lävitse. Lääkärin havahtuen äkillisesti kuin kylmää vettä olisi kaadettu tämän päälle. Listan erilaisista hoitotarvikkeista tullessa julki. Hälinän ympärillä kasvaen kasvamistaan, mitä enemmän haavoittuneita tuotiin sisään sairastuvalle. Potilaita joutuen asettelemaan jo makaamaan pöydille ja keittiötasoille sillä vuodepaikat olivat jo aikoja sitten loppuneet – niin suuri haavoittuneiden aalto oli kerralla. Veren värjäten lattiaa kuin vesiämpärin vesi siivouspäivänä.
_______________________________________

Josh oli pitänyt asemansa räjähdyksestä huolimatta – tämän tarkkaillen ympäristöä herkeämättä tähtäyskiikarin lävitse. Käyden lävitse jokaisen yksityiskohdan noilla kivisillä raunioilla, joka hetki sitten oli ollut autioitunut ostoskeskus – nyt sen kaiken paikalla makasi epämääräinen kivestä ja metallista muotoutunut kasa, jonka sisimmässä katkenneet sähköjohdot poksahtelivat kipinöitä lyöden. Radioyhteys ryhmäläisiin oli katkennut kymmenen minuuttia sitten. Joshin voiden vain toivoa ja rukoilla että jokainen oli kunnossa sekä kykeneväinen huolehtimaan itsensä turvaan. Kiikarin keskittyessä kolmannen kerroksen jämiin – erottivat silmät pian liikettä. Yhden sotilaista edeten systemaattisesti, selvästi paeten joitakin. Kuvaan ilmestyen pian syy asetuleen. Kolmen tumman hahmon jahdaten sotilasta selvästi. Joshin kiroten ääneen – sormen asettuen liipaisimille. Laukauksen halkaisten hiljaisuuden lävitse, yhden vihollista kaatuen maahan kesken hypyn. Ryhmän johtajan käsimerkin kertoen selvästi toiselle että tämän tulisi hoidella katolla olija. Joshin huomaten merkin myös, mutta nähdessään ystävänsä olevan vielä pulassa – ei tämä liikkunut paikaltaan vaikka se olisi ollut aiheellinen siirto hengen pelastamiseen.
”Tule pois sieltä, Mike. Tule nyt vain pois…”
Joshin kuullen itsensä kuiskaavan ääneen samalla kun katsoi tiiviisti tähtäimen lävitse tuon tummatukkaisen miehen pakomatkaa. Miken ruumiin eleistä nähden selvästi että tämä oli loukkaantunut. Tämän päästen murtuneen lattian rajalle, josta hyppäämällä pääsisi nopeasti toiseen kerrokseen, mutta silloin jokin sai liikkeet pysähtymään paikoilleen. Joshin katseen laajentuessa, sydämen jättäen yhden lyönnin välistä. Kaiken näyttäen aluksi sille että Mike vain jäi seisomaan paikoilleen, mutta silloin veri purskahti selvästi ulos tämän suusta ja painovoima vetäisi armotta polvilleen reunan läheisyyteen. Viimeiseksi jääneen salamurhaajan kävellen sotilaan luokse ja kiskaisten tämän selästä veitsen, joka pituudeltaan oli kyynärpäästä sormenpäihin. Joshin joutuen vakaannuttamaan asetta pitelevän kätensä tahdonvoimalla sillä tähtäyskiikarin näkökenttä oli alkanut tärisemään jokaisen sisään hengityksen aikana. Miken suunnaten katseensa suoraan Joshin olin paikkaa kohti ja kohottaen etu- ja keskisormensa otsalleen, tuon pienen eleen sanoen koruttoman leppoisasti hyvästi. Sotilaan napaten viimeisenä tekonaan vihollisen mukaansa – näiden kaatuen kuiluun ja kadoten lopullisesti näkyvistä. Viimeisen näkymän saaden palan kohoamaan kurkkuun väkisin ja huutamaan ystäväänsä nimeltä, mutta turhaan. Joshin joutuen jättämään sijaintinsa ettei saisi itse surmaansa, vaikka hän olisi halunnut kiivetä alas ja mennä hakemaan Mike raunioista. Katolle lähetetyn salamurhaajan tavatessa kohteensa, mutta uhriksi joutui tämä itse. Joshin purkaen kirjaimellisesti kaiken toiseen, huutaen lähes jokaisen vahvan kirosanan kuuluville minkä sinä hetkenä muisti. Hampaiden pureutuessa toisiaan vasten voimakkaasti – ettei sisimmässä vellova suru ja tuska pääsisi enempää näkyville.
_______________________________________

Kengän pohjien osuessa lattiaan – kuulosti ääni korvissa terävälle vaikka todellisuudessa tuota ääntä edes kuuli sairastuvan metelin ylitse. Askeleiden pysähtyen äkillisesti kun iän sumennuttava katse erotti tutun nuoren naisen seisomassa kauempana. Toisen kasvojen ihon kalpeudesta ja vartalon jäykkyydestä pystyen päättelemään ettei näkymä kuulunut niihin mieleisiin. Katsojan tietäen syyn heti. Tutun äänen kutsuen neitoa nimeltä, minkä jälkeen askeleet alkoivat ottaa välimatkaa umpeen. Saiteksen kävellen kaiken tuon käytävän hälinän lävitse kuin kuka tahansa vanhus, joka oli kutsuttu tunnistamaan kaatunutta sotilasta tai kuulemaan surupahoittelun kuoleman johdosta. Ulkoisen olomuodon paljastamatta millään tavoin tämän kuuluvan salaseuraan, jota vastaan olo julistettu täydellinen sotatila. Saiteksen pysähtyessä Eveyn lähettyville epäröi tämä selvästi seuraavaa tekoaan. Vanhuksen ottaen Eveyn halaukseen, kuiskaten toiselle rauhoittavasti kaiken kääntyvän pian hyväksi vaikka he nyt olivatkin keskellä myrskyä. Erkaantuessaan viimein syleilystä, kiinnittyi merenpihkan värinen katse neidon pitelemään rukousnauhaan. Saiteksen katsoen tuota mitättömän näköistä esinettä hetken vaiti kuin uskomatta aluksi näkemäänsä, kunnes lopulta ajatukset saivat äänen itselleen. Tasaisen rauhallisen äänen kysyessä:
”Tuo rukousnauha kädessäsi. Mistä tai keneltä sait sen?”
Katseen kohottautuen varoen neidon omiin silmiin kuin peläten sitä mitä korvat tulisi seuraavaksi kuulemaan.

Eveyn istahtaen odotushuoneeseen odottamaan kirurgisten toimenpiteiden
loppumista, olihan hän ainoa läheinen sillä hetkellä koko ryhmän porukoista joka voisi edes luotella 'perheenjäseneksi.
Kynnen tullen pureskeltavaksi hampailla ja jalkojen tehdessä pakonomaisesti pientä tahdikasta liikettä lattiaa vasten, aiheuttaen hermostuttavan äänen jota kukaan tuskin edes huomasi haavoittuneiden kerääntyessä ovesta sisään.
Kaikilla ollen kiire auttaa sotilaita. Minuuttien tuntuen tunneilta
ja tuntien taas päiviltä, sekä mitä kauemmin aika kului sen enemmän myös hermostuneisuus näkyi neidon kasvoilta, toisen käsistä laskeutuen viimein maahan ja katseen kohdistuen käteen sidotulle rukousnauhalle.
Evey oli kuin olikin pitänyt lupauksensa Michaelille, vaikka hänen olikin tehnyt monen monta kertaa mieli kääntää selkänsä jumalia kohtaan ja vain antaa olla. Antaa asioiden luisua omalla painollansa mutta samalla, -vaikkei Evey sitä ääneen myöntänytkään, oli paljon helpompaa uskotella itselleen kaiken kääntyvän hyvin sen pienen korun avulla.

Mielen ja ajatuksien itsestään erottamatta askeleita jotka lähestyivät neitoa kohti hiljaisesti mutta epäröiden, hampaiden purren alahuulta hermostuneisuudesta ja jalkojen jatkaen sitä samaa rummutusta lattiaa vasten.
Vasta kun joku oli hänen läheisyydessään, tulivat hopeiset silmät siirtyneeksi hieman tulijaa kohti, silmien erottaen samantien kuka oli kyseessä.
Eveyn kuitenkaan kerkeämättä reagoida tilanteeseen oli hänet jo kaapattu syleilyyn, joka sai demonin sen pienen hetken ajaksi hämmentymään mutta sormien kietoutuen vanhemman vaatekankaan ympärille varoen turvaa hakien.
Vihdoinkin joku jonka Evey tiesi olevan turvassa ja hengissä, kenen vuoksi ei tarvinnut enään huolehtia.

Kaksikon irtaantuen hitaasti halauksesta, Eveyn katsoen tuttuja silmiä hieman oudoksuen tuon ensimmäisen kysymyksen ollen rukousnauhasta eikä hänen voinnistaan tai miksi hän oli vihollisten luona.
Tytön kuitenkin nähden vanhuksen silmistä pienen pelon taipeen joka sai Eveyn laskemaan katseensa itsekin nauhaan "... ystävältä joka on tällä hetkellä sodassa... hänen nimensä on Mike." Neidon todeten pienen nielaisun kera tämän mainitessa sodassa, joka sai hampaan painautuneeksi
sen pienen hetken ajaksi kovemmin huulta vasten. Hengityksestä kuullen pienen väristyksen joka kertoi pelosta ja surusta joka voisi milloin vain nousta pintaan piilottelusta huolimatta "tunnetko hänet? Näytät siltä kuin olisit nähnyt haamun Saites-setä" Kysyvän ilmeen kohdistuen vanhukseen, tytön jääden odottamaan vastausta ja mitä toisella olisi sanottavaa. Ja kaikkein tärkeimmin: selitystä sille miksi tuo oli siellä?

Huulten lausuessa vastauksen kuuluville pienen hermostuneen nielaisun kera – olivat nuo kaikki sanat kuin voimakas nyrkin isku vasten palleaa. Ilman karaten keuhkoista ja saaden kurkun seudun lamaantumaan täysin. Saites ei ollut uskonut sitä kun oli saanut viestin varuskunnasta, jotka vieläkin luulivat tämän olevan tuiki tavallinen eläkeläinen, harmiton vanhus. Viesti oli ollut selvä. Siinä oli kerrottu sukulaisen kuolemasta ja ruumis pitäisi tunnistaa ennen hautajaisia. Saites ei uskonut lukemaansa – sillä hänenhän sukulaiset olivat kaukana täältä, enimmäkseen italiassa ja kreikassa… Eveyn sanojen muuttaen kuitenkin kaiken.
”Hän on lapsen lapseni, jota en ole tavannut lapsuusiän jälkeen erimielisyyksiemme takia. Vahva luonne kun suvussa on, varsinkin meillä mieshenkilöillä.”
Vanhuksen jyrkille kasvoille piirtyen ensimmäistä kertaa ylpeä hymy, mutta silmät eivät valehdelleet. Yksinäisen kyyneleen vierähtäessä poskelle. Saiteksen tietämättä, että Evey oli kuullut Miken kertomuksen "karmivasta" vanhuksesta, jonka tämä oli tavannut Michaelin kanssa.

Auton kaartaessa pihaan hiekka pöllyten – juoksi osa hoitohenkilökunnasta tulijoita vastaan. Saiteksen tuntien piston sydämessään – tämän kuullen itsensä pyytävän anteeksi Eveyltä ennen kuin kääntyi kannoillaan ja palasi takaisin ulos – ehtien ovesta pihalle juuri silloin kun haavoittuneita ja kuolleita sotilaita nostettiin ulos autosta. Näitä joutuen asettelemaan myös maahan sillä kaikkia ei saatu kuljetettua sisälle yhtä aikaa. Kuolleiden löytäen paikkansa pihan laidalta puiden juurelta. Saiteksen ohittaen hälisevän hoitohenkilökunnan ja näiden apurit. Hänen tietämättä itsekkään sinä hetkenä minne oli menossa, mutta jokin sanaton voima käski kävelemään vain eteenpäin. Kahden sotilaan kantaessa ohitse kuolleen, joka laskettiin rivin päähän puun varjoon. Uuden lyönnin tuntuen palleassa. Askeleiden pysähtyen viimein tuon viimeisen ruumiin vierelle, minkä iho ja vaatteet olivat betonipölyn harmaannuttamat. Kuivuneen veren näkyen vieläkin selvästi nuorukaisen keskivartalolla, suupielissä ja kaulalla. Kolmannen, kaikista lamaannuttavamman lyönnin tullessa – pakotti se laskeutumaan polvilleen varoen iän painottamana. Käden kohottautuen tärisevänä vainajan silmien päälle, mitkä tulivat kokonaan suljetuksi – käden jääden hetkeksi paikoilleen. Itkua pitelevän äänen lausuen hiljaisesti:
”… jotta voisin olla veroisesi ennen kuin päiväni päättyvät viimeisen auringon säteen myötä.”
Saiteksen nostaen Miken syliinsä ja painaen kasvonsa tämän päälakea vasten. Isoisän pitäen itkunsa äänettömänä, mutta olkapäiden vavahtelu kertoi selvästä taistelusta, jota tämä kävi sisällään.

Eveyn kuunnellen Saitesin vastauksen, huomasivat hopeiset silmät toisen yrittävän pitää itsensä kasassa tuntemuksista ja pelosta huolimatta -niinkuin Eveykin, tunsi silti kuristavan otteen kiristyessä entisestään toisen viimein kertoessa oikean laidan Mikesta.
"Sinä? Miken isoisä?" Eveyn sanoen hämmentyneenä, muistaen kuinka Mike oli ensimmäisellä kerralla kommentoinut isoisäänsä pelottavaksi, suorastaan kammottavaksi vanhukseksi, jolle tyttö oli kaikessa hyvyydessään nauranut mutta ... johtuiko se vain siitä, miksei toinen ollut tullut saattamana häntä alunperin kartanolle, ettei toinen halunnut nähdä sukulaistaan?
Tiesikö Mike Saitesista?
Tytön rykäisten hiljaisesti "... no, täytyy sanoa että sen vahvuuden huomaa.. varsinkin voimasanoista ja tulisuudesta" Hänen todeten leikkisästi pienen rauhoitavan hymyn kera mutta samalla Evey tiesi - ettei eleestä ollut apua.

Vanhuksen kääntäessä katseensa pienen hetken ajaksi pois, teki myös Eveykin vain saadakseen itsensä takaisin kokoon, vastaannotti kuulo seuraavan kerran vain sen kun toinen pahoitteli poistumistaan.
Neidon jääden katsomaan loittonevaa selkää hieman säälivästi, tämän vilkaisten taaksensa jossa nuorempaa veljestä -Thomasta leikeltiin parhailla taidoilla mitä vain löytyi, hopeisten silmien kääntyen takaisin suuntaan minne Saites oli kadonnut.
Tytöstä tuntuen kuin hän tekisi valinnan, joka oli hyvin vaikea omalla tavallansa kunnes jalat tulivat lähteneeksi kuin automaattisesti Saitesin perään. Leikkauksessa menisi aikaa, ja tekisi kenellekään hyvää istua paikoillaan kelloa katsoen ja odottaa tietoa, hyvistä tai pahoista uutisista.

Askelten lähtien viemään Saitesin perässä hieman kauempana, käden puristuen tiukemmin ristin ympärille, Eveyn toivoen tunteiden pysyvän kasassa viimeiseen asti mutta mitä lähemmäksi tämä pääsi päämäärää. Sen hankalampaa oli myös pitää tunteet rauhallisuuden perikuvana.
Viimein askelten päätyessä pihalle, jossa oli valmiiksi jo tilanne lähes hallitsematon, jokaisen askellen kiireelle ympäri piha-aluetta, silmien nähden joka puolelle itkeviä omaisia jotka olivat tulleet tunnistamaan ruumiit. Niin myös teki Saites.
Hopeisen katseen erottaen viimein puun varjossa tutun miehen, joka oli ottanut ruumiin syliinsä, kehon väristen itkun johdosta, tiesi Evey kaiken. Paremminkin kuin mikään muu sana tai lause pystyi kertomaan.

Eveyn kävellen Saitesin taakse, kyyristyen hieman alas polvilleen ja antaen käsien kietoutua lohduttavasti tuon ympärille. "Tiedäthän ettei sinun tarvitse esittää vahvempaa kuin oikeasti olet?" Eqyptin kielellä lausutun lauseen kysyen korvan vieressä hieman värisevällä äänellä, käden puristaen toisen vaatetta nyrkkinsä väliin merkiksi siitä ettei aikoisi päästää toisesta irti. Ei vielä.
Neidon nielaisten vaikeasti, tietäen miltä toisesta tuntui vaikkei ehkä samalla tavalla kuin vanhuksesta joka menetti sentään oman lapsenlapsensa sodassa jossa he olivat vastakkain.
Pään painautuen olkapäälle lohduttavasti, Eveyn itse yrittäen olla mahdollisimman vahva tilanteesta huolimatta, pystyi tämän hieman pätkivästä hengityksestä jo päättelemään - että tämä oli yhtä lähellä itkua kuin Saiteskin.

Sinun ei tarvitse olla vahvempi kuin oikeasti olet. Niin, kuinka yksinkertaiselle tuo lause kuulostikaan monen korvissa, mutta todellisuus noiden sanojen takana oli toinen. Saites oli elänyt noihin vuosiin asti rauhallista elämää omassa talossaan aavikon laitamilla, kunnes yksi päivä oli muuttanut kaiken. Pakottaen tämän vanhuksen muistamaan uudelleen ikivanhat salaseuran opit, joissa ei annettu minkäänlaista sijaa heikkoudelle tai epäröinnille, tunteista puhumattakaan. Saites oli joutunut ottamaan ne kaikki uudelleen käyttöön kun oli palannut salaseuraan Anubiksen vierelle tukeakseen toista vaikeimmissa päätöksissä, mutta vuoden kuluessa - huomasi Saites Anbiksen tarvitsevan hänen apuaan hyvin vähän. Sen päivän jälkeen kun vanhus oli palauttanut ystävänsä takaisin manalan porteilta – oli toinen alkanut muuttumaan hiljalleen. Saites ei osannut pukea sitä sanoiksi, mutta joka kerta katsoessaan ystäväänsä silmiin – sai jokin halun painamaan katseensa saman tien alas ja kahlitsemaan kielensä. Hänen toimien kuin vaistonvaraisesti, joka kehotti pakenemaan yltyvää myrskyä. Saiteksen enää tietämättä todellisuudessa minkä puolesta he sotivat. Salaseura oli halkaistu kirjaimellisesti kahtia ja sen seurauksena kaksi vahvaa voimaa iskeytyivät toisiaan vasten kerta toisensa jälkeen, saaden joka kerta osakseen valtioiden huomion, mitkä typeryydessään ja oma vallankiilto silmissään yrittivät työntää oman lusikkansa sellaiseen soppaan, josta hyvän järjen nimissä kannattaisi pysyä erossa.

”Sinun pitää pysäyttää hänet, Evey.”
Vanhuksen väsyneen ääneen sanoessa viimein kahden päivän vaikenemisen jälkeen. Saiteksen ja Eveyn seisoessa tuoreen hautakummun vierellä, minkä alle Mike oli lopulta siunattu virallisten toimien jälkeen. Viileän tuulen pyyhkäisten kaksikon ylitse varhaisessa aamussa. Saiteksen pitäen katseensa vielä alaviistoon, kunnes kohotti sen raskaan henkäisyn saattelemana. Sumean katseen katsoen kauas taivaan rantaa, siellä suunnalla oli hänen kotimaansa ja kotinsa. Sanojen jatkaen iän tuomalla rauhallisuudella ja viisaudella, mikä piti samaan aikaan sisällään puhdasta huolta ja pelkoa tulevasta.
”Olet hänen tyttärensä ja ainoa lapsi – jos hän ei kuuntele sinua ja pistä loppua tälle kaikelle…”
Katseen haravoiden ympäristöä hitaasti, silmien sulkeutuessa hetkeksi kuin ne olisivat voineet nähdä hetki sitten mitä tulisi tapahtumaan tulevaisuudessa.
”…voimme sanoa kaikelle hyvästi.”
Saiteksen kääntyen kokonaan Eveyyn päin ja laskien kätensä tämän olkapäille, otteen ollen sanaton pyyntö nuoremmalle. Vanhuksen tietäen tyttären ja isän erosta. Tietäen pyyntönsä olevan hullun hommaa nuoremman korvissa, mutta mitä muuta vaihtoehtoa heillä enää olisi?
”Pyydän sinua, Evey.”
Merenpihkan väristen silmien katsoen ensimmäistä kertaa aidosti aavikolla vietetyn ajan jakson jälkeen. Vanhuksen ollen tosissaan jokaisessa sanassaan. Evey oli heidän kaikkien ainoa toivo.

Kahden päivän kuluen omaan tahtiinsa, löysivät kaikki hengissä olevat sotilaat Miken hautajaisiin joissa kaikki muodollinen sanottiin ja mies yhdistyisi maan kanssa mistä tuo oli tullutkin.
Eveyn ja Saitesin jääden viimeisiksi katsomaan hautaa jonne oli vasta haudattu ihminen, tytön pitäen katseensa koko sen ajan kaiverretussa nimessä ja haudan päälle asetetuissa kukissa. Lilja. Tytön hymyillen hiljaisesti ulkokuorensa sisällä surullisesta tilanteesta huolimatta, mutta ei hymy kauaa kerennyt loistamaan edes sisältä päin, kun Saites jo sanoi että Eveyn täytyisi estää isäänsä.

Hopeisen silmäparin kääntyen meripihkan värisiä kohti, tämän katsoen toista selvästi hämmentyneenä. Kysymyksien ollen jo lähes valmiina tulvimaan ulos suusta toisenkin kuultavaksi, mutta siltikin Evey halusi kuunnella toisen sanottavat.
Tämän kuunnellen korva tarkkana, erotti rauhallisesta äänestä pienen inhimmillisen pelon ja huolen tulevasta niinkuin pitikin, mutta samalla Evey tiesi... ettei Saites jaksaisi enään kauaa sitä sotimista salaliittoa vastaan. Ja jos Saites ei kaikessa rauhallisuudessaan jaksaisi sitä, niin ei varmasti moni muukaan jäsenistä joihin kuului iältään niin monenlaisia että edes sormilla ja varpailla ei pystyisi laskemaan sitä ikähaarukkaa. Viimein molempien kääntyen toisiaan kohti, tuli käsi asetetuksi hartiolle pyytävästi, huokaisi Evey.
"... jos suostun, mitä minun pitäisi tehdä? Olen vain yksi ihminen muiden joukossa ja heitä on yli tuhansia -itseasiassa en ole itsekään varma vahditaanko meitä nytkin jossain varjossa, heillä on koulutus jolla tappaa -minulla ei ole sitäkään, he ovat vaarallisia..." Eveyn lausuen vakavana, silmien kohdistuen itseensä hieman kysyvästi ja sitten takaisin vanhukseen "mitä minä en ole. Joten kysymykseni on: miten luulet melkein 17 vuotiaan tytön pärjäävän omalle isälleen joka on vuosisatoja vanha ja salaliiton vanhimpia?" Hiljaisuuden valliten sen hetken ajan kaksikon välillä, ei Evey voinut olla kuitenkaan nielaisematta.

Yhdestä asiasta hän oli kuitenkin samaa mieltä: sota oli jatkunut jo liian pitkälle. Ajatuksen saaden neidon vilkaisemaan hautakiveä ja sitten suuntaa jossa sotilaat valmistelivat lähteä. "Mutta... jos pääsen tapaamaan isääni, minulla on se hyvin pieni mahdollisuus estää muita Miken kaltaisia kuolemasta tantereella. Eikö?" pienen hymyn kohoten huulille sanattomana myöntymisenä vaikka Evey tiesikin jo pelkästään isänsä puheille pääsemisestä tulisi olemaan riskialtis reissu.

Eveyn epäröinnin ymmärsi hyvin. Saiteksen kyllä ymmärtäen jos toinen kieltäytyisi, mutta myöntävän vastauksen kuullessaan – ei tämä voinut kieltää myöskään sitä itseltään että tunsi toivoa pitkään aikaan. Eveyn kysyessä kuitenkin perään mitä tämä olisi isänsä vierellä – otti vanhus neidon käden otteeseensa ja vei sen toisen rintakehän päälle, juuri siihen kohtaan missä sydän löi.
”Sinulla on tämä, Evey. Kykenet näkemään ja tuntemaan muiden ihmisten kivun omanasi. Tiedän, että sananani kuulostavat höperön puheelle, mutta silloin kun näin sinut ensimmäistä kertaa kuistillani yön sylissä – näin jo silloin, että tulet olemaan se puuttuva palanen, joka tekee viimein kaikesta valmiin. Miksi isäsi sysäsi sinut kauemmaksi viereltään? Ei pelkästään sen vuoksi, että hän halusi suojella sinua vaan myös sen vuoksi, että juuri sinä saat hänet tuntemaan itsensä inhimillisemmäksi, unohtamaan sen tuhatvuotisen katkeruuden, joka on syövyttänyt sielun jo puolilleen. Isäsi on viisas mies, mutta salaseurassa opeteltu tunteettomuus yhdistettynä hänen tuntemaansa kaunaan ja vihaan… tarvitsee vain katsoa ympärilleen nähdäkseen mitä siitä on seurannut. Miksi juuri sinun pitäisi kohdata hänet, koska sinussa hän näkee itsensä. Sinä olet hänen kuvajaisensa. Ihminen, joka ei ole valmis kohottamaan kättänsä lyödäkseen.”

Käden päästäen hiljalleen irti. Saiteksen astuen Eveyn ohitse – tämän miettien seuraavia sanojaan monen monta kertaa, kunnes viimein sanoi:
”Miten pääset isäsi puheille? Siihen en osaa vielä vastata. Miten tulet pärjäämään hänelle hänen omassa pelissään?”
Katseen kääntyen katsomaan Eveytä suoraan silmiin. Vanhuksen katseesta pystyen näkemään sen hetken aikaa nuoruuden tulen, joka oli päättäväisyyttä täynnä.
”Siinä minä autan sinua. En opeta sinua salamurhaajaksi, mutta voin opettaa sinulle miten tulet pärjäämään heidän kanssaan oveluudessa, tiedoissa ja taidoissa. Kehittyminen riippuu sinusta itsestäsi, ei mistään muusta. Miten on?”
Käden ojentautuen aavistuksen Eveytä kohti – jos toinen hyväksyisi kuulemansa, tarttuisi tämä omallaan vanhuksen käteen.

Käden tullen kohotetuksi vuorostaan neidon omalle ja asetetuksi sydämen kohdalle, tunsi tämä lyönnit vahvimmillaan, kuinka ne nopeentuivat välillä toisen sanojen myötä aina siihen asti kunnes käsi tuli irrottautuneeksi toisesta.
Silmien sulkeutuen hitaasti sanojen lopuksi, tytön nielaisten hiljaisesti pohtien toisen sanoja. Vaikka Saites oli viisas mies, ja tulisi aina olemaankin yksi viisaimmista ja rakkaimmista joita Evey sai tuntea tulisi isän kohtaamiseesta haastavaa, vanhimpana toista varmasti vahdittaisiin silmä kovana vuorokaudesta toiseen ja tietenkin myös salamurhaajien taidot olisivat omaa luokkaansa. Saites että Evey tiesivät sen.
Ruohon värähtäen kaksikon alla kertoen toisen liikahtavan hieman kauemmaksi tästä, tunsi demoni siltikin niskan puolella päättäväisen katseen. Tuon saman katseen saaden Eveyn avaamaan silmänsä ja kääntymään vanhusta kohti tuon sanojen aikana.

Silmien kohdistuen suoraan toisiinsa, pystyi Evey sen hetken ajan näkemään toisen olomuodon muuttuvan hetkiseksi vahvemmaksi ja nuoremmaksi kuin tuo mies todellisuudessa oli.
Tarjouksen, jonka Saites lausui kuuluville kuulosti tytön korvissa suorastaan liiankin hyvältä ollakseen totta, saaden pienimääräisen innostuksen nousemaan silmissä vaikka kasvot pitivätkin itsensä peruslukemilla vielä.
Hopeisten silmien laskeutuen hitaasti ojentuvaa kättä kohden, ei Eveyn tarvinnut miettiä kolmattakaan kertaa kun tämän oma käsi jo oli kiinni vanhemman omassa. Katseen kohdistuen takaisin merenpihkan värisiin, hymyn kohoten varoen huulille "tehdään se.", siltikin demonia pelotti jo itsestään se mitä tulisi tapahtumaan mikäli Anubis tajuaisi mitä Saites opetti hänen esikoiselleen. Juuri niitä asioita jotka olivat kielletty vuosia sitten jo aavikolla lupauksien kera ettei Eveytä saisi liittää millään tavoin salaliittoon. No, sekin oli nyt myöhäistä loppupeleissä mutta se peli olikin vasta aivan alussa.

Kirjastohuonetta valaisi sinä hetkenä vain takassa palava tuli ja pöydälle aseteltu kynttilä, joka valaisi tasolla lepäävää avonaista kirjaa. Toisen sivuista sisältäen tekstiä kokonaan, viereisen sivun pitäen sisällään kertomusta puoleen väliin. Kynttilän liekin värähtäen aavistuksen levottomasti kun huoneen ovi kävi ja peremmälle astui yksi salaseuralaisista. Miehen kantaen kädessään kirjepaperia, jonka alareunaa koristi suvun symboli.
”Oday, tämä viesti saapui juuri ja se on osoitettu varta vasten teille. Allekirjoituksena; Saites.”
”Tiedän kyllä. Tiesin sen jo ennen kuin edes astuit ovesta sisään.”
Salaseuralaisen pystyen näkemään hopeisen silmäparin osoittavan katseensa suoraan tähän ikkunalasin kautta, minkä takana avautui yöllinen maisema laakson suuntaan. Pienen pään nyökkäyksen riittäen merkiksi viestin tuojalle, tämän poistuen huoneesta suorinta reittiä. Sulan hopean suuntautuen mitään näkemättömästi eteenpäin, tumman äänen lausuen kuivasti:
”Päätit siis hylätä minut, rakas veljeni. Lähdit etkä uskaltanut sanoa hyvästejä minulle kasvotusten…”
Lattian narahtaen hiljaisesti kun paino siirtyi toiseen pisteeseen, parin askelman vieden takaisin pöydän vierelle. Katseen laskeutuen selaamaan tuota valkoista kirjepaperia, joka oli laskettu kirjan sivujen päälle näkyville.
”Palaat takaisin aavikolle surraksesi menetettyä lapsen lastasi suvun rituaalien mukaan?”
Kylmän hymyn pilkahtaen tummentuneessa katseessa. Etusormen laskeutuen koskettamaan paperin karheaa pintaa ja lähtien liikkumaan tekstirivejä myötäillen.
”Näen että salaat minulta jotakin. Mitä se on, veljeni? Mitä piilottelet minulta? Käsialasi alkaa täristä selvästi kun kerrot minulle aikomuksistasi. Valehteletko kenties? Voin lähes tuntea hermostuneisuutesi vaikka olet minusta jo kaukana.”
Sormen pään painautuen astetta voimakkaammin tekstiä vasten, jolloin mustetta tarttui ihoon. Käden kohottautuen kiireettömästi kasvojen läheisyyteen. Hajuaistin pistäen merkille musteen ominaishajun.
”Satamasta saatavaa mustetta. Miksi aavikolle päin matkustava lähtisi määränpäähänsä meriteitse? Mitä sinä oikein aiot?”
Silmien muodon kaventuessa. Kasvojen ilmeen valuessa takaisin ilmeettömäksi kun selvästi huvittunut naurahdus karkasi huulten lomasta. Anubiksen istuutuen nojatuoliin kuin tällä ei olisi kiire mihinkään sinä hetkenä. Tumman äänen lausuen koruttoman pehmeästi:
”Haluat siis pelata kanssani? Hyvä on, rakas ystäväni… pelataan siis.”
Liekkien heijastuen hopeisista silmistä aavemaisesti.
_______________________________________

”Nopeammin, Evey! Kutsuako jäit odottelemaan?”
Vanhuksen kuuluvan äänen huutaen jostakin päin vierustalta. Radan, johon neito oli taas uudemman kerran sysätty, muodostuen betonilattiaan upotetuista paaluista, jotka olivat halkaisijaltaan viisitoista senttimetriä. Taivaalta piiskaavan sateen tehden puupinnoista entistä liukkaamman. Eveyn tehtävänä oli edetä kenttä mahdollisimman nopeasti toiseen päähän, napata sulkeutuvan portin takaa punainen viiri ja tuoda se takaisin lähtöpisteeseen ennen ajan kulumista. Saiteksen tekemättä tehtävästä millään tavoin helppoa – tämän kulkien koko ajan Eveyn varjossa maasta käsin ja antaen palautetta tiheään tahtiin, samalla kun tenttasi neidolta illalla opiskeltuja asioita. Kaiken kommunikoinnin tapahtuen totta kai Egyptin muinaiskielellä. Vanhuksen pitelemän osoitin kepin pistellen välillä neitoa jalkoihin, kun tuli palautetta jalkojen asennoista. Kuluvan ajan muistuttamisen lisäten paineita entisestään.

Kepin tökkäisten jälleen kerran jalkaa kommentoivasti, olisi Evey voinut tokaista muutaman valitun sanan siihen väliin niinkuin olisi normaalisti tehnytkin mutta joka kerta kun tämä olisi sen tehnyt, oli tyttö nielaissut sanansa nielaisun mukana.
Hopeisten silmien katsoen koko sen ajan sitä matkaa joka täytyisi viedä jokaista liikettä täydellisesti hipoen viiri Saitesille ennen ajan loppumista. Märkien puupintojen auttamatta ollenkaa asiaa, eikä varsinkaan se kuinka piti keskittyä jalan asentoihin ja vastata samalla tenttikysymyksiin.
Neidon selvästi purren posken sisäpintaa ja hampaita samalla yhteen, yrittäen olla näyttämättä turhautuneisuuttaan siihen nähden kuinka monen monta kertaa tämä oli tehnyt sen samaisen kentän, kertaakaan onnistumatta nappaamaan viiriä ajoissa ennen ovien sulkeutumista.

Eveyn harjoitellen aamusta iltaan Saitesin avustuksella, päästen joka kerta lähemmäksi ja lähemmäksi täydellistä lopputulosta jota molemmat tarvitsivat seuraavaa etappia varten.
Ovien jälleen sulkeutuessa tytön nenän edessä, tuli hammas purautuneeksi yhteen jälleen kerran ja jalan potkaisseeksi turhautuneisuudesta oven pinnalle. Sateen antamatta missään välissä armoa missään suhteessa, olisi Eveyn tehnyt mieli luovuttaa siihen paikkaan mutta siltikin tämän kohdistaen katseensa Saitesiin. Tytön muistaen joka kerta miksi he harjoittelivat jatkuvasti, mikä olisi heidän päämääränsä sodan suhteen, joten sen sijaan että tämä olisi kertonut luovuttavansa, hengästynyt ääni lausui: "uudestaan".
Hopeisiin silmistä näkyen selvä jääräpäisyys ja kiivastuneisuus joka kertoi ettei neito aikoisi missään nimessä luovuttaa vielä. Tämän palaten takaisin lähtöpisteeseen.

Päivien kuluessa, oli Eveyn harjoitus viimein kantamaan hedelmää, jalkojen asennon täsmäten viimeinkin nopeuden ja tasapainoittelun suhteen, edellisenä päivänä opetellut tiedot olivat painuneet päähän ja neito pystyi vastaamaan niihin kuin apteekin hyllyltä konsanaan. Siihen nähden miten toiset olivat jo kolmen ensimmäisen päivän jälkeen luovuttaneet harjoituksien vaikeuden ja Saitesin ankaruuden takia, oli Eveyn halu oppia kaikki Saitesin opit lävitse kunnes ei olisi enään mitään mitä oppia. Kunnes Evey olisi valmis.
Oven sulkeutuen uhkaavasti yhä pienemmäksi ja pienemmäksi mitä lähemmäksi Evey pääsi päämääräänsä jota oli harjoiteltu viimeiset päivät yötä myöten taukoja pitelemättä.
Kehon väistellen kehittyneiden refleksien johdosta nopeasti jokaisen yllätys-ansoituksen jota Saites oli asetellut radalle helpottamatta tehtävää ollenkaan, pääsi Evey viimeinkin lähemmäksi viiriä kuin koskaan ennen.
Portin ollen vielä lähes kokonaan auki kun Evey juoksi ja napaten viirin käteensä, kerkesi kasvoilla levähtämään pitkästä aikaa leveä hymy mutta hymyn kuollen yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin.

Sen pienen tilan, joka oli varta vasten kehitelty koetta varten, oli vain juuri ja juuri Eveyllekin tilaa olla siinä paljaiden jalkojen tuntien maan liikahtavan alapuolella, seinien täristen uhkaavasti ja silmien erottaen sivummalla kuinka portti lähti sulkeutumaan nopeammin.
Eveyn voiden vain manata mielessään, aivan kuin Saites olisikin tehnyt siitäkin mukamas helpomman. Se olikin liian hyvää ollakseen totta.
Sen enempiä ajattelematta olivat jalat jo viemässä ulos, mutta pieni tila kun oli -myös seinät lähenivät itseasiassa nopeammin kuin olisi pitänyt.
Neidon joutuen vaihtamaan puolta kyljelleen kun tila alkoi olla jo liian pieni.

Eveyn kereten juuri ulos kun ovi olisi heilauttanut itsensä kerralla kiinni ja varmistanut ulos pääsyn mahdottomuuden, ei tämä siltikään viime hetken pelastumisesta huolimatta pysähtynyt paikoilleen. Tikittihän aika vieläkin. Matkan jatkuen tehtävän mukaisesti takaisin lähtöruutuun. Viimein jalkojen tuntien tutun tason jalkojensa alla, hakeutui katse vanhempaan hengästyneenä "... pääsinkö läpi?"

Päivien kuluessa Evey epäonnistui kerta toisensa jälkeen, mutta siltikään tuo ei suostunut luovuttamaan vaikka se olisi ollut yhdellä lauseella kaikki ohitse. Saiteksen pistäen aikoja sitten merkille neidon silmien katseen – sen kertoen joka kerta epäonnistumisen jälkeen, että olisi yritettävä uudestaan ja uudestaan. Jalkapohjien koskettaessa viimein lähtöpistettä ja punaisen viirin tullen ojennetuksi vanhukselle, joka otti sen vastaan mitään sanomatta tai edes antamatta kasvojen ilmeellään mitään vihiä seuraavasta tapahtumasta. Saiteksen lausuen tyynesti:
”Ihminen tekee lähes mitä vain kun hänellä on selvä päämäärä, mutta mitä jos se yhtäkkiä riistetään?”
Kämmenen puristuen peittävästi punaisen kankaan ympärille. Vanhuksen tehden hyvin pienen käsiliikkeen, jonka jälkeen avasi nyrkkinsä uudelleen. Punaisen kankaan sijasta takaisin vastaten palanut tuhkakasa. Saiteksen kohottaen kämmenen kasvojensa lähettyville.
”Elämme illuusiomaailmassa, Evey. Siksi meidän on opittava pärjäämään siellä muilla aisteillamme.”
Vanhuksen henkäisten astetta voimakkaammin, mikä sai tuhkan lennähtämään savuna ilmaan. Jotakin lentäen siinä samalla suoraan neidon silmiin, mikä alkoi kirvellä selvästi. Näköaistin alkaen sumentumaan pahaenteisesti sitä mukaan mitä enemmän kirvely voimistui.
” Sokeana päivän valossa. Kuurona metelissä. Tietämättömänä tiedon lähteellä. Elävänä kuolleiden keskuudessa.”

Vanhuksen tarttuen kädellään Eveyn omaan, tarjoten sen ainoan kerran auttavan kätensä että toinen pääsisi turvallisesti sisälle taloon – siitä edespäin neito olisi omillaan.
”Näkösi palautuu kyllä, mutta se kestää aikansa. Suosittelen että sinä aikana uhraat aikasi muiden aistiesi harjoittamiseen.”
Oven narahduksen kertoen harjoittelukentän jääneen taakse ja kaksikon astuessa takaisin sisätiloihin. Saites ei ollut missään vaiheessa vastannut Eveyn kysymykseen suoraan, mutta päättelyllä voisi arvata vastauksen. Vanhuksen suostumatta viemään koulutusta missään vaiheessa eteenpäin ennen kuin oli selviytynyt läpäisevästi. Saiteksen kävellen edeltä käsin keittiöön, huikaten Eveyn suuntaan:
”Onko sinulla nälkä?”
Ennen kuin alkoi ottaa kaapeista tarvikkeita esille ruoan valmistamista varten. Vanhuksen aloittaen päivän normaalin askareen.

Kankaan kappaleen tullen ojennetuksi vanhukselle, jäi evey odottamaan toiseen vastausta, tämän kuitenkin tietäen jollain tasolla ettei vastaus olisi niin helppo ja yksinkertainen kuin se voisi olla - tytön saaden osakseen vain ilmeettömän katseen ja ilmeen joista ei pystynyt lukemaan seuraavaa liikettä.
Viimein vanhemman suun aueten ja tuoden ilmoille toteamuksen, joka sai Eveyn pohtimaan hetkellisesti olisiko hänen pitänyt vastata jotain, vaiko vain antaa toisen jatkaa -tuli tämä lopputulokseen että hän odottaisi hiljaisesti toisen jatkoa. Viirin kadoten toisen nyrkin sisään ja seuraavan kerran kun se aukesi oli kangas kadonnut ja sen tilalla vain tuhkaa, kurtisti demoni hieman kulmiaan. Saitesin jatkaessa, kohosi myös käsi neidon kasvoja kohti lähemmäksi ei Evey voinut olla varoillaan seuraavan teon suhteen.

Tuhka kasan lennähtäessä varotuksen sanaa edes lausumatta vanhuksen puhaltamatta kasvoja kohti, tulivat silmät sulkeutuneeksi mutteivat tarpeeksi aikaisin.
Käden kohoten silmille hieraistakseen niitä kuin yrittäen saada moskaa silmistä pois, jota ei kuitenkaan ollut. Hetkellisen hinkauksen jälkeen, silmät yrittivät katsoa eteenpäin joutuen kuitenkin toteamaan kirvelyn pahentuvan entisestään ja näön heikkenevän sitä myötä, kuuli Evey samassa toisen viimeiset sanat ennenkin käsi tuli tarttuneeksi hänen omaansa johdattaakseen tytön takaisin talolle.
Oven sulkeutuen kaksikon takana, kertoen harjoittelu alueen jääneen taakse kaikessa rauhallisuudessaan myös silloin pystyi Evey tuntemaan käden erkaantuvan ja heti perään askeleiden johtaen keittiötä kohti.
"Sinä tekisit minulle joka tapauksessa ruokaa vaikka vastaisin kieltävästi joten onko silla väliä sanonko kumminpäin vain?" Tytön huikaten eteisestä, tämän ottaessa ensimmäisen askeleensa ilman apua.

Käden ollen kokoaika ottamassa vastaan mikäli seinä tai jokin muu ylimääräinen esi tulisi tielle, matkan jatkuen keittiöön toisen perässä. Tämän kuitenkin pysähtyen juuri ennen huoneeseen astumista, tämä jäikin oven kaarmille nojaamaan mietteliäänä.
"Saites-setä, eikö sinua huoleta mitä isä aikoo tehdä jos saa tietää tästä harjoittelusta?" Evey oli selvästikin miettinyt asiaa jo pidemmän aikaa, sen kuuli tämän äänenpainosta muttei ollut saanut tilaisuutta kysyä toiselta. Sillä he molemmat tiesivät: ettei Anubiksen reaktio tulisi olemaan lämmin mahdollinen - varsin vihan sokeuttamana olisi mies varmasti valmiina tappamaankin jos vain saisi siihen tilaisuuden.
"Aiotko koskaan palata takaisin isän vierelle?"

Katseen pysyen koko ajan käsien tekemisissä – kuuloaistin kuitenkin pistäen jatkuvasti merkille eteisen suunnalta kuuluvat äänet, jotka kertoivat sanattomasti Eveyn lähteneen liikkeelle. Ylimääräisen kovan äänen kuulumatta kertaakaan hymyili vanhus ajatuksissaan tyytyväisenä. Sokeuden haittaamatta ainakaan vielä nuoren toimintaa ehkä Eveystä tulisikin loppujenlopuksi jotakin kun aikaa kuluisi sopivasti. Puisen kauhan alkaen sekoittamaan salaattiin aineksia yhteen kulhon sisimmässä – hidastui tuo tasainen liike lähes pysähdyksiin kun korvat rekisteröivät neidon viimeiset lauseet. Saiteksen kuullen itsensä hymähtävän itsekseen ennen kuin sanoi ääneen:
”Sinä päivänä kun lähdin isäsi johtamasta salaseurasta - aloitin hänen ja minun välillä sanattoman pelin, joka ei eroa paljoakaan ihmisten keksimästä shakista. Jokainen tehty teko on siirto, josta seuraa seuraamus. Harkintakyvyn ja miettimisen pitää kulkea tiiviisti käsi kädessä tai muuten joudut maksamaan omasta virheestäsi. Peli alkaa sillä kun toinen tekee sijaintinsa tuntemattomaksi eli tässä kohdin se olin minä. Kerroin isällesi viestissäni palaavani takaisin Egyptiin kotiini surrakseni sukulaiseni poismenoa, mutta jokin kertoo minulle alitajunnassani ettei isäsi…”
Huvittuneen hymähdyksen keskeyttäen vakavan kuuloisen puheen. Saiteksen alkaen annostelemaan salaattia kahdelle ruokalautaselle.
”Voin vain sanoa ettei isäsi ole typerä, ei todellakaan. Voinko palata takaisin salaseuraan kun hän saa kuitenkin lopulta tietää mitä olen tehnyt hänen selkänsä takana… Jätän sen kaiken jumalten käsiin mitä joudun kohtaamaan edessäpäin.”
Vanhuksen lopettaen höpisemisensä – tämän vieden lautaset pöydälle, mikä synnytti kaksi tasaista kopahdusääntä. Saiteksen istuutuen omalle paikallensa. Happaman tuoksuisen punaviinin tuoden oman hajunsa huoneeseen, lasin täyttyessä siitä puolilleen.
”Tule syömään, Evey. Tarvitset voimia yhtä paljon kuin minäkin.”
Saiteksen odottaen neidon asettuvan paikalleen ennen kuin kiitti ruoasta Egyptin lyhyellä rukouksella. Vanhuksen alkaen syömään turhia kiirehtimättä.

Kuulon rekisteröiden pienen huvittuneen hymähdyksen, joka kertoi ettei toinen ottanut hänen ja Eveyn isän tilannetta kovinkaan vakavasti -ainakaan vielä, toisen luottaen täysin siihen mitä jumalat olisivat kaksikolle suunnitelleet kaikessa sarkastisuudessaan.
Eveyn kuunnellen toisen selostuksen pelistä, joka kuulosti niin nuoren korvissa järjettömältä ja typerältä omalla tavallansa minkään toisen selityksistä käymättä loogisesti järkeen ja tytön olisikin tehnyt mieli kysyä: Miksi ja Mitä?
Neidon kuitenkin pysytellen hiljaa koko sen ajan, ollen täysin tyytyväinen että sai edes jonkinlaisia vastauksia osaksensa vaikka oma mielipide olikin ei tämä voinut olla erimieltä vanhuksen kanssa siitä ettei Anubis ollut todellakaan tyhmä. Itseasiassa tuo saattoi olla liiankin viisas välillä mikä aiheuttaisi kaksikon tilanteen tiivistymistä, mikäli mies löytäisi tiensä perille ennen aikojaan.
Sen jälkeen he saisivat sanoa molemmat suunnitelmille hyvästit.

Saitesin kehottaen Eveytä istumaan ja nauttimaan ruoasta tyytyi tämä kiittämään pienen hymyn kera, matkan jatkuessa puiselle tuolille varoen ja tämän asettuen vanhusta vastapäätä -niinkuin aina ennenkin, molempien aloittaen ruokailun kummankaan kiirehtimättä sen enempää kuin olisi tarpeen.

Päivien kuluessa jälleen eteenpäin ja viikon vaihtuessa seuraavaan, oli kartanolla herännyt oudoksuttava säpinä siitä kuinka Saites oli lähtenyt noin vain kertomatta johtajalle, kertomatta edes olisiko tuo tulossa takaisin - tuli myös Pandora huomanneeksi pienen muutoksen Anubiksen käytöksessä.
Tuon erkaantuen muista, päästäen vain läheisimmät ja tärkeimmät henkilöt huoneeseensa jossa tuo mietti pääsääntöisesti seuraavaa siirtoaan sotaan ja salaliittoa tarkoittaen, mutta demonin voiden itsestään vaikka vannoa.. ettei siinä ollut kaikki.
Askelten kaikuessa jo tutuksi tulleella käytävällä, jota pitkin Pandora oli kävellyt viime aikoina enemmän kuin tarpeeksi, tämän jo muistaen ja tietäen pienenkin asian käytävään liittyen -jokaisesta salakäytävästä aina pelottaviin tauluihin. Naisen pystyen jopa väittämään että jos joku nyt kysyisi jotain joka liittyisi siihen kartanoon - osaisi hän vastata suoralta kädeltä edes jotenkin.
Jalkojen viimein pysähtyessä raskaiden ovien eteen, jossa aisti miehen olevan jälleen eristyksessä muista. Ruskeiden silmien vilkaisten väsyneesti olkansa ylitse ennenkuin tuli koputtaneeksi oveen pyytäen lupaa astua sisään. Käden laskeutuen alas koputuksen jälkeen, tämän jääden odottamaan vastausta kärsivällisesti.

Musteen luodessa kirjaimia kirjainten perään vanhalle paperipinnalle – keskeytyi kauan jatkunut kirjoittaminen vasta oven suunnalta kuuluvaan koputukseen. Sulkakynän asettuen omalle paikalleen, käden erkaantuen sen luota kiireettömästi. Ulkoa paistavan valon välkähtäen etusormessa pidettävästä sormuksesta, jonka tasaiseen kiveen oli kaiverrettu salaseuran symboli. Kämmenen asettuen kirjan etukannen luokse sulkeakseen sen kirjoitetun suojaksi, hiljaisen äänen kertoen raskaiden kansien asettuvan takaisin toisiaan vasten. Tumman äänen kehottaen oven takana seisovaa astumaan sisään. Anubiksen suoristaen ryhtinsä pitkän ajan jälkeen suoraksi, henkäisten raskaasti väkisinkin kun epämiellyttävä vihlaisu tuntui selän puolella. Miehen vartalon sotien selvästi pitkään jatkunutta istumista vastaan. Sielun todellisen iän muistuttaen läsnäoloaan aika-ajoin. Toisen ovista avautuen tulijan edestä ja paljastaen takaansa sen mitä katse ei ollut kyennyt vielä näkemään – nousi Anubis rauhallisesti ylös ja kiersi pöydän toiselle puolelle. Kaksikon välissä olematta enää mitään estettä muuta kuin pelkkää etäisyyttä; kirjaimellisesti sekä myös kuvainnollisesti. Kämmenen ojentautuen aavistuksen naista kohti, sen ollen sanaton pyyntö tulemaan lähemmäksi. Sulan hopean katseen pysyen naisen silmissä – niiden lumoten mystisyydellään, mutta myös samaan aikaan saaden tuntemaan omanlaista varauksellisuutta.
”Jokin painaa mieltäsi.”
Tumman äänen lausuen johdattelevasti, mutta vaatimatta millään tavoin vastausta itselleen. Anubiksen lukien suurimman osan naisen silmistä.

Lautta oli saapunut määränpäähänsä ja lähtenyt pian uudelle matkalle – oli se jättänyt jälkeensä vain yhden henkilön. Tuon yhden hahmon seisoen laiturilla ja antaen katseensa hetken levätä edessäpäin avautumassa näkymässä, joka koostui vuoristosta ja metsäisestä erämaasta. Mustan matkaviitan peittäen vaatetuksen ja kasvon piirteet allensa. Tulijan läheisyydessä lojumatta mitään matkatavaraksi käyvää. Hahmon seisoen hetken paikoillaan kunnes lähti kävelemään rantaa pitkin ja katosi metsän hämäryyteen – tämän kadoten näkyvistä kuin ei olisi koskaan ollutkaan läsnä. Muukalaisen määränpää oli selvä – etsiä Eveyn ja Saiteksen olinpaikka, mutta paljastamatta näille kuitenkaan läsnäoloaan.

Äänen erottaen luvan toiselta puolelta huonetta oli käsi kohonneesi lähes samantien takaisin oven kahvalle. Pienen työntämisliikkeen saaden oven avautumaan hyvin hitaasti ja raskaasti sen verran että Pandora mahtui sisään. Katseen kohdaten toisen oman toisella puolella hämärää huonetta jota vain pienet kynttilät valaisivat läsnäolollaan.
Silmin pistäen merkille toisen käden joka ojentautui hieman eteenpäin kutsu muodossa, ymmärsi nainen pyynnön samantien.
Jalkojen astellen kiirehtimättä toista vastapäätä, katseen irtoamatta hetkeksikään toisen silmistä. Viimein jalkojen pysähtyessä toisen eteen totesi toinen avoimesti jonkin vaivaavan naista, ei pieni huvittuneisuus voinut olla tuomatta itseään julki hymähdyksellä. Pandoran kohottaen hymyn toisellle "sinä tiedät jo mitä haluan kysyä, joten haluatko vastata?" tämän vastaten hiljaisesti toiselle, "mitä Saitesin ja sinun välillä on nyt meneillään rakkaani?" käden kohoten varoen toisen omalle.

Silmien laskeutuen pienen hetken ajaksi pois toisen omista, tuli huulilta karanneeksi pieni huokaisu joka kertoi ettei se ollut ainoa asia mikä painoi demonin mieltä. "Ei se ole ainoa asia joka minua vaivaa" Silmien korottautuen hetkellisesti toisen omiin kunnes keho päätti tehä oman liikkeensä ja kiertää Anubiksen edestä tuon vierelle.
Kehon nojautuen itsekin työpöytää vasten pienen hiljaisuuden laskeutuen huoneeseen ei ehkä painostavana mutta Pandoralle pienikin hiljaisuus siinä tilanteessa tuntui ahdistavalta.
Huulten lausuen sen pienen lauseen, josta pystyi päättelemään ettei puheaihe olisi välttämättä mikään mieleinen koko sitä tilannetta ajatellen: "meidän täytyy puhua".

Sillä välin kaukana siitä kaikesta mitä vanhemman ja sotilaat kävivät lävitse joka päivä, oli Eveyn näkö alkanut vähitellen parantua mutta siltikin näkökenttä oli vieläkin sumea.
Mutta ainakin edistystä oli huomattavissa kun tytön ei enään tarvinnut varoa askeleitaan joka paikassa minne tämä vain menikin, kuulo oli kehittynyt huomattavasti niinkuin maku ja hajuaistitkin. Kaksikon ollen kuitenkin täysin tiedoton siitä kolmannesta osapuolesta joka oli saapunut sinne jumalan selän taakse vain ja ainoastaan paikantaakseen nämä Anubikselle.
Eveyn olekellen keittiössä vaihteeksi, tasaisen nakutuksen täyttäen sen pienen tilan lähes kokonaan kertoen Eveyn tekevän ruokaa Saitesin sijasta - olihan vanhus tehnyt yleensä kaiken apua pyytämättä. "Saites-setä, mitä tapahtuu jos isä löytää sinut, näin peliä ajatelle?"

Naisen siromman kämmenen laskeutuessa miehen omaa kämmentä vasten – kietoutuivat jäntevät sormet pitävämpään otteeseen. Anubiksen voiden sinä hetkenä melkein tuntea naisen sydämen sykähdykset iholla, jonka alla veri kiersi normaalia hitaammin, lähes ei ollenkaan. Tuon hyvin pienen yksityiskohdan kertoen ettei tuo edessä seisova henkilö ollut tavallinen kuolevainen. Huvittuneisuudesta kertovan hymähdyksen karaten punertavien huulten lomasta hiljaisesti ennen kuin rauhallisen pehmeä ääni lausui oman vastakysymyksensä takaisin – sen kaiken saaden Anubiksen hymyilemään ulkokuoren sisimmässä. Pandoran todellakin jo tietäen miten Anubiksen kanssa piti puhua – jos halusi päästä keskustelussa haluamaansa. Hopeisessa katseessa pilkahtaen kiilto, joka kertoi sanattomasti – ettei suoraa vastausta suotaisi, sen kysyen pikemminkin viattomasti; epäiletkö sitten jotakin? Pandoran takertumatta kuitenkaan tuohon pieneen yksityiskohtaan vaan ohitti kohdan laajentamalla aihealuetta. Anubiksen siirtyen Pandoraa vasta päätä - nojautuen aavistuksen takanaan sijaitsevan nojatuolin selkänojaa vasten. Tuon ikivanhan sielun haluten nähdä keskustelukumppaninsa aina silmästä silmään – sillä ruumiin eleet kertoivat ja paljastivat ne asiat mitä sanat eivät tuoneet julki.
”Kuten puhumme tälläkin hetkellä.”
Tumman äänen täydentäen naisen oman lauseen perään. Sanojen pitämättä sisällään mitään suorasanaista viestiä – jättäen ne täysin tulkinnan varaan. Hopeisten silmien paljastamatta sen enempää kuin sanatkaan tai edes äänenpaino, jonka mies onnistui pitämään lähes jatkuvasti tyynenä.


Eveyn tehdessä ruokaa vuorostaan – oli Saites keskittynyt kukkien hoitamiseen, mitkä oli aseteltu ikkunan läheisyyteen että ne saisivat mahdollisimman paljon aurinkoa osakseen. Siron veitsen leikaten kukkien varsia lyhyemmäksi, minkä jälkeen ne aseteltiin takaisin maljakkoon veden joukkoon.
”Hyvin todennäköistä että tälläkin hetkellä olinpaikkaamme etsii joku salaseuran jäsenistä. Shakin kielellä kutsuttuna; lähetti. Tässä kohdin peli eroaakin sitten tuosta viattomasta lautapelistä.”
Hiljaisuuden laskeutuen vanhuksen suunnalle aavistuksen painostavana – tästä nähden sen hetken aikaa selvästi ettei tämä olisi halunnut jatkaa puhevuoroansa sillä edelleenkään hän ei opettanut Eveytä salamurhaajaksi. Merenpihkan katseen seuraten kun ruusu luopui yhdestä terälehdestään, tuon verenpunaisen lehden leijuen ilmavirran pyörteiden mukaan rauhallisesti keinahdellen kunnes lopulta laskeutui kiireettömästi ikkunalaudan puiselle pinnalle.
”… jos haluan pitää olinpaikkani salassa… joudun riistämään hengen siltä viattomalta piruparalta tai tekemään tästä vaarattoman, esimerkiksi sokeuttaminen ja muiden aistien lamaannuttaminen. Tuo kaikki vain silloin jos lähetti löytää etsimänsä – tämän saaden yhtälailla riistää henkeni, jos näkee sen tarpeelliseksi ja oman henkensä puolustamisen kannalta oleelliseksi.”
Saiteksen kääntäen katseensa Eveytä kohti, lisäten puheen vuoronsa perään painokkaasti:
”Vastasin kysymykseesi, mutta unohda silti kuulemasi. En halua sinun oppivan mitään salaseuran raaemmasta puolesta… siitä ei ole mitään hyötyä.”
Raskaan henkäisyn kohottautuen ylös keuhkoista. Vanhuksen jatkaen kukkien hoitamista.

Kämmenen kietoutuessa Pandoran oman ympärille hieman voimakkaammin kun naisen oma käsi toisen omaan loi demoni oman hymynsä toiselle, saamatta kuitenkaan suullista vastausta kysymykseensä - niinkuin välillä tuppasi tapahtumaankin tyytyi demoni vain pudistamaan päätään hieman huvittuneena.
Demonin vaihtaessa paikkaa, niin teki myös mieskin vanhasta tottumuksesta joka määräsi että keskustelukumppanin kasvot tulisi näkyä tilanteessa kuin tilanteessa, kohottautui toinen kulmista hieman epäilevästi. "Et taida kertoa minulle mistä on kyse?" Naisen todeten sitten kuin jonkin maailman selvimmän asian, antaen kuitenkin katseensa kertoa - ettei todellakaan antaisi asian jäädä puolitiehen.
Miehen todeten täydentävästi loppulauseeseen oman vastauksensa, toisen äänen kuulostaen edelleenkin niin tyyneltä kuin se oli vain mahdollista, soi se naisellekin oman pienen rauhoittavan eleen mutta samalla naisen tietäen ettei toinen välttämättä olisi niin rauhallinen kun saisi kuulla mitä Pandoralla oli kerrottavana.
Demonin henkäisten muutaman kerran henkeä ennenkuin käsi lähti hakeutumaan hitaasti selän taakse ja sieltä housujen taskuihin. Käden mukana nousten pieni paperin pala joka oli väärinpäin mieheen nähden, jäi Pandora vielä hetkeksi miettimään olisiko se mitä hän aikoisi tehdä kovin järkevää?
Demonin lopettaen tytöpöytään nojaamisen, katseen kohottautuen takaisin hopeisiin jotka olisivat voineet nähdä sielun lävitse jos vain toinen olisi halunnut. Viimeisen nielauksen kadoten kurkusta alas ennenkuin tämä punoi sen hyvin lyhyen välimatkan kiinni, kuvan samalla kääntyen ympäri toisenkin nähtäväksi.
"Näetkö tuon tuossa sivussa?" Sormen kohottautuen osoittamaan ultraäänikuvan sumeaa kohta mustalla taustalla "se on meidän lapsemme"

Eveyn kuunnellen Saitesia selkänsä takana pilkkomisen lomasta, luoden pienen hymyn tapaisen huulilleen katseen kääntymättä kuitenkaan tuota kohti.
"Kuulostaa siltä ettei tämä oli ensimmäinen 'pelinne'?" tämän tokaisten pienen huvittuneisuuden kurottautuen äänestä, korvien kuitenkin rekisteröiden sen, ettei aihe alue ollut vanhemmalle helppo, joten tämä tyytyi hiljenemään asistas.
Saitesin kuitenkin jatkaessa ettei hän aikoisi kertoa tälle salaseuran toisesta puolesta jonka vanhempi ja Anubis olivat joutuneet kokemaan. Eveyn nyökäten pienesti, käänsi tämä silmänsä ikkunaa kohti, veitsen tullen asetetuksi vihanneksien ja hedelmien vierelle.
Käsien kietoutuen varoen vanhemman ympärille ja huulien paineutuen hetkellisesti karheaa poskea vasten "älä anna sen vaivata mieltäsi liikaa" Tytön todeten hymyillen irtaannuttuaan toisesta ja palaten takaisin iloisin mielin jatkamaan omia askareitaan, jättäen miehen tekemään omiaan.
Ruoan tuoksun alkaen pian tuoksumaan koko talossa, kertoen aterian olevan pian valmista.

Epävarmuus ja pienenlainen hermostuneisuus – noiden kahden näkymättömän vahvan tunteen hohkaten naisen suunnalta voimakkaammin mitä kauemmin äänettömiä minuutteja kului kaksikon välillä. Anubiksen rikkomatta hiljaisuutta – Pandoran tehden sen itse, käden ottaen esille jotakin mitä toinen katsoi hetken selvästi miettien seuraavaa siirtoaan. Askeleiden ottaen lopulta tuon pienen välimatkan umpeen ja paperin palan kääntyen hitaasti ympäri. Anubiksen ehtimättä sanomaan mitään näkemästään kun Pandora täydensi sanoillaan mikä kuvassa näkyi. Hopeisen katseen kohdaten puun ruskean katseen, minkään vastaamatta vanhimman suunnalta takaisin kuin Pandora olisi katsonut mustaan kuiluun, josta hohkasi vain kylmyys takaisin. Katseen kääntyen poispäin, silmien sulkeutuessa hetkeksi samaan aikaan kun ilmeettömillä kasvoilla häivähti illuusiomainen hymy, joka kertoi huvittuneisuudesta.
”Olet todellakin ovela nainen, Pandora… rakkaimpani.”
Tumman äänen lausuen hiljaisesti. Silmäluomien siirtyen syrjään katseen tieltä, sen kohdistuen suoraan naisen omiin silmiin. Katse oli tyyni, mutta jotenkin samaan aikaan myös demonimainen, kaunis valhe. Kämmenen kohottautuen kasvojen sivulle, peukalon kärjen silittäen huulten sivustaa pehmeästi. Kosketuksen pitäen sisällään hetken aikaa sitä rakkautta ja intohimoa mitä Anubis tunsi Pandoraa kohtaa, kunnes yhtäkkiä se kaikki katosi kuin illuusiomainen uni. Käden vetäytyen kiireettömästi kasvojen luota kauemmaksi. Anubiksen astuen lähemmäksi, tumman äänen lausuen viileästi:
”Sympatiaako halusit minun kenties tuntevan?”
Tuon lyhyen toteamuksen ollen kuin näkymätön veitsen isku, joka sai rakkautta täynnä olevan sydämen vuotamaan vertansa. Lattian narahdellen hiljaisesti otettujen askeleiden tahdissa, tuon vanhan sielun erkaantuen rakkaimpansa läheisyydestä kuin ei olisi ikinä tuntenut toista kohtaan mitään – niin tyynesti se kaikki tapahtui jos joku ulkopuolinen olisi katsonut syrjemmältä kaksikon lyhyttä keskustelua.


Kuullessaan maininnan ettei vireillä ollut peli näyttänyt olevan vanhuksen ensimmäinen, huokaisi Saites tahtomattaan kuuluvasti. Ei ehkä ensimmäinen peli, mutta vastustajan kohdilla ensimmäinen. Saites ei ollut nähnyt aikaisemmin tarvetta haastaa Anubista ja hyvä niin – sillä mitä kertomukset kertoivat, oli tuo kyseinen mies liikkeissään petollinen ja vaikeasti arvailtava. Ajatusten keskeytyen lopulta siihen kun tuntoaisti rekisteröi Eveyn läsnäolon, neidon halaten vanhusta lämpimästi ja lausui perään ettei toisen kannattaisi olla huolissaan mistään. Niin Saiteskin toivoi, mutta samalla tämä myös aavisti jotakin pian tapahtuvaksi. Jotakin, joka muuttaisi taas kaiken kulun. Tämän vanhuksen vielä tietämättä että sinäkin hetkenä silmäpari oli kiinnittänyt huomion metsän keskeltä nousevaan savuvanaan, joka sai alkunsa savupiipusta, joka sijaitsi siinä talossa, jossa Evey ja Saites olivat. Raskaiden maastokenkien lähtien viemään nopeasti ja huomaamattomasti metsän halki. Salamurhaajan liikkuen yllättävän ketterästi vaikka ei tuntenutkaan maastoa etukäteen. Valon säteiden onnistuen aavistuksen valaisemaan kasvon piirteitä, jotka peittyivät hupun sisimpään. Piirteiden kuuluen yhdeksäntoista vuoden ikäiselle mieshenkilölle.

Toisen silmien lähtien sulkeutumaan hiljaa katseen tielle, vanhimman sanomatta vieläkään mitään kuvaan tai omaa mielipidettään. Pandoran puraisten posken sisäpintaa hermostuneesti, ollen valmiina kuulemaan toisen sanat mutta kun ne viimein tuotiin kuultavaksi... kurtisti nainen kulmiaan oudoksuen.
Käden kohoten sipaisemaan huulen sivustaa niinkuin aina ennenkin rakastavaan tapaan, mutta jonkin muuttuen siinä silmän räpäyksessä. Toisen muuttuen äkisti kylmäksi ja tunteettomaksi, aivan kuin tämä ei olisi koskaan tuntenut mitään Pandoraa kohtaan missään muodossa sen enempää kuin muita salaseuran jäseniä. Toisen tullessa vielä hieman lähemmäksi, tokaisten vain vielä että mitä nainen oli odottanut kuulevansa tai tuntevansa asian suhteen, tuli hammas puraisseeksi posken puolelta astetta kovemmin.
"... mikä sinua vaivaa?" Oli ensimmäinen vasta kysymys takaisin toiselle, ruskeissa silmissä pilkahtaen samassa se samainen liekki kuin seitsemäntoista vuotta sitten asetettuaan ensimmäisen kerran puolustuskannalle. Ruskeiden silmien kääntyen hieman katsomaan toisen loittonevaa selkää "olet viime aikoina käyttäytynyt oudosti, lukitset itsesi aina tunneiksi ellei jopa päiviksi tänne samaiseen huoneeseen kirjoittamaan muistiinpanojasi ja suunnitelmiasi, et puhu mitään kenellekään ja olet muuttunut täysin tunteettomaksi jokaista kohtaan joka vähänkin välittää sinusta ja naurat tälläiselle asialle vaikka kyseessä vakava asia" Demonin tokaisten, katseen kääntyen samalla eteenpäin ja käden puristautuen nyrkkiin - niinkuin myös kuvankin. Katseen kohdistuen sen pienen hetkiseksi maahan, hampaan tullen puraisseeksi alahuulta naisen yrittäen hillitä tunteitaan toisen sanoja kohtaan jotka olivat olleet kuin tikarin isku sydämen lävitse.

Aterian tullen viimein valmiiksi ja kaksikon nauttien sen normaaliin tapaan mitään kiirehtimättä, myös ilta alkoi hämärtymään vähitellen taivaanrannan takaa tuoden metsään lähes täydellisen pimeyden.
Eveyn saaden aterimet pestyä, oli tämä huikannut Saitesille lähtevänsä kävelylle niinkuin aina ennenkin niinä muutamina viikkoina, lisäten vielä perään ettei aikoisi viipyä kauaa.
Neidon melkein juosten portaat ripeästi alas, matkan lähtien siitä eteenpäin kulkemaan pientä maastopolkua pitkin rauhallisin askelin jättäen talon näin ollen taaksensa. Jos joku ulkopuolinen olisi ollut näkemässä tytön sillä polulla, olisi tuo voinut luulla neidon näkevän täysin mitään ongelmitta - arvaamatta miten todellisuudessa laita oli. Askelten ollen selvät, kompuroimattomat ja lähes varomattomat kuin kenellä tahansa normaalilla ihmisellä mutta välinpitämättömästä ulkokuoresta huolimatta... pystyi Evey aistimaan jonkun muunkin olevan läsnä jossain.

Painostavan hiljaisuuden rikkoen naisen sanat, jotka kysyivät selvästi mikä oli saanut rakastamansa miehen muuttumaan noin etäiseksi ja kylmäksi – pysähtyivät askeleet kirjoituspöydän edustalle. Etusormen laskeutuen sulkakynän päätä vasten, siirtäen puisen varren suunnan ovea kohti. Tumman äänen päästäen ne ajatukset kuuluville, mitkä olivat nousseet jo aikoja sitten päällimmäisiksi.
”Laskin kerran kuinka kauan olen ollut elämänkirjoissa. Rehellisesti sanottuna jouduin hetken miettimään sitä, joten käytin apunani omaa todellista ikääsi. Tiesitkö rakkaimpani, että koko ikäsi pitää kertoa lähelle kymmenen kertaa, että se saavuttaisi minun ikäni.”
Hopeisen silmäparin katseen tuntuen uudemman kerran pistävänä naisen iholla. Anubiksen kiertäen kiireettömästi pöydän toiselle puolelle ja nojautuen käsillään tasoa vasten. Hiljaisen, paljoakaan kertovan hymähdyksen kohottautuen ylös keuhkoista.
”En ole niin umpikatseinen kuin päällisin puolin annan teoillani kuvan. En ole sokea, kuuro tai vielä vähemmän typerä, joka ei kykene pitämään monta lankaa käsissään. Pyydät minua sanattomasti lopettamaan sen mitä teen, näen sen kyllä silmistäsi. Olen omilla teoillani saanut muutoksen aikaiseksi ikivanhan salaseuran sisimpään, en voi vain kääntää sille kaikelle yhtäkkiä selkääni. Vanhimman asemassa olen vastuussa niiden salaseuralaisten hengestä, jotka ovat vannoneet seuraavansa minua. Vapautta ei saa ilmaiseksi, mitään ei saa ilmaiseksi tässä maailmassa. Niin kauan kun ne salaseuran jäsenet ovat elossa, mitkä haluavat pysyä siinä kaikesta mistä on aika luopua – olen velvollinen ja oikeutettu saattamaan tämän kaiken päätökseen.”
Anubiksen istuutuen takaisin tuoliin, jossa tämä oli istunut jo parin tunnin ajan ennen Pandoran saapumista huoneeseen.
”Mitä Saitekseen tulee – tämä itse valitsi oman polkunsa lähtiessään omille teilleen. Tapanko hänet? Se kaikki on jumalten käsissä. Hänen onnekseen kunnioitin hänen kaukaista isoisäänsä suuresti, pidin perheenäni ja veljenäni… ehkä sen pohjalta tulen katsomaan Saiteksen tekoa sormieni lävitse.”
Käden aukaisten paksun kirjan siitä kohdasta mihin kirjoittaminen oli jäänyt. Sormien ottaen sulkakynän otteeseensa. Muinaisen Egyptin kielen todetessa:
”Jos pidät minua sellaisena, joka sokeutui saamastaan vallasta ja on valmis riistämään keneltä tahansa hengen… et ole silloin vieläkään oppinut tuntemaan minua.”
Musteen alkaessa uudemman kerran muodostamaan sanoja, joista muodostui lauseita, jotka olivat kertomus tämän miehen elämästä. Hiljaisuuden laskeutuen kaksikon välille, keskustelu oli ohitse. Omanlaisen kylmyyden ja etäisyyden hohkaten miehen suunnalta – sen kertoen sanattomasti, että olisi parempi - ettei Pandora astuisi enää välimatkaa umpeen.


Pimeyden vallitessa metsässä – sai se lähes jokaisella siellä liikkuvalla mielikuvituksen liikkeelle tai ainakin sellaisilla, jotka eivät olleet sopusoinnussa niin sanotun ’sokeuden’ kanssa. Eveyn kävellessä noita epämääräisiä metsäpolkuja pitkin – tuli tätä koko ajan vastaan toiselta suunnalta se kolmas henkilö, joka oli löytänyt tiensä kyseiseen paikkaan aikaisin aamulla. Salamurhaajan paikantaen neidon läsnäolon kun tämä oli astunut epähuomiossaan samalle polulle, jossa toinenkin oli samana hetkenä. Etäisyys kaksikon välillä oli yli kymmenen metriä, mutta siitä huolimatta se sai tämän miehen varuillaan olevaksi. Michaelin kyllä edelleen muistaen kuinka tarkat aistit Eveyllä oli. Joku toinen olisi voinut riistää neidolta hengen pelkästään sen takia, että tämä oli epäonnekseen eksynyt samalle reitille. Michaelin pitäen kuitenkin saamastaan käskystä kiinni; Saites olisi hänen kohteensa, ei kukaan muu.

Käden kohottautuen vetäisemään hupun niskan puolelle, ettei näkyvyyttä estäisi mikään ylimääräinen. Tuon mustan kankaan alta paljastuen jo selvästi aikuiselle kuuluvat kasvon piirteet, olihan Michael täyttänyt jo yhdeksäntoista sekä kohta kaksikymmentä ja ollut salaseuran vanhemman opetuksessa, mikä ei ollut antanut minkäänlaista heikkoutta anteeksi. Jalkojen alkaen ottamaan varovaisia askelmia sivulle päin, pyrkien viemään hissukseen sivustaan. Järjen ja aistien kertoen Michaelille että kyseinen teko voisi osoittautua turhanpäiväiseksi, mutta ainahan voisi ensin yrittää nätisti… jos se ei auttanut, sitten voisi ottaa tuntuvammat keinot käyttöön.

Askelten johdattaen itsensä hyvin kiireettömästi kirjoituspöydän toiselle puolella jossa paksu kirja lepäsi, odottaen toisen jatkavan siitä mihin oli jäänytkin.
Mutta sen sijaan että Pandora olisi kuullut tuolin liikahtavan paikoiltaan, alkoikin tumma ääni kertoa ajatuksiaan esille, jäi nainen kuuntelemaan toista sen sijaan että olisi sanonut oman mielipiteensä väliin. Korvien kuullen hymähdysmäisen äänähdyksen toisen suunnalta kun hopeinen katse pidättäytyi koko tuon puhevuoron ajan selänpuolella aiheuttaen pienen poltteen ja kylmien väreiden kulkevan kehon lävitse aavemaisesti. Toisen jatkaen selityksensä loppuun asti, tuoden oman kantansa selväksi, kääntyi Pandora viimein ympäri, oli myös sillä kertaa tämän vuoro nojata nojatuolin käsinojaa vasten.
Ruskean kohdaten hopean sen pienen hetken ajaksi, oli demoni valmiina sanomaan jotain mutta sanat tulivat nielaistua viimeisen muinaisella kielellä lausuttuun toteamukseen jonka mies lausui laskeutui myös hiljaisuus ja kylmyys takaisin huoneeseen. "väitinkö jossain vaiheessa että olet kaikkea tuota rakkaani?" Ranskankielellä lausutun lauseen muodostuen nyt vuorostaan naisen huulille, ruskeiden silmien tuijottaen toisen kasvoja jotka oli laskettu jälleen keskittyneesti alas kohti kirjaa jossa toisen elämän tarina oli kaikessa pituudessaan ja raakuudessaan.

"En sanonut missään vaiheessa että olet sokea, kuuro, vallanhimoinen, häikäilemätön tai typerä. Kysyin vain yksinkertaisen kysymyksen johon vastasit omilla mielipiteilläsi ja näkökulmillasi, ja olet oikeassa. Et ole niitä mitä itse lausuit ja ymmärrän kyllä että tekosi on saanut seuran jakaantumaan kahtia ja jonkinlainen pohja alkaa jo näkyä." Äänen jatkaen, silmien päästämättä kertaakaan irti toisen kasvoista "mutta näen silmistä ettei kyse ole pelkästään siitä. Näen kivun, pettymyksiä ja kostonhalun joka sokaisee sinut vähitellen, etkä pysty näkemään sitä mitä ympärilläsi tapahtuu." Demonin lausuen loppuun, antoi tämä viimein siirtää katseensa toisesta hetkeksi pois "voit nauraa miten haluat, mutta tiedät sen itsekin. Olet haaveillut kostosta kauan, kauemmin kuin kukaan pystyy kuvittelemaankaan." Käden vapautuen nyrkistä, sen pysytellen kuitenkin vielä kiinni kun tuli nojailu loputtua ja kehon käännyttyä kohti ovea jsota hän oli tullutkin.
Askelten lähtien viemään raskaita pariovia kohti, samalla rypistyneen valokuvan tullen visktuksi olan ylitse sivun päälle jota toinen työsti.
"Tee sillä mitä haluat... revi kappaleiksi, heitä roskiin, käytä kirjanmerkkinä tai mitä ikinä haluat tehdä. Mutta muista, että yhdeksän kuukautta on lyhyt aika." Naisen todeten viimeisen kerran tämän ollessa jo ovilla, tulivat silmät katsoneeksi toista vielä kerran olkansa ylitse ennen poistumista huonetilasta.
Huoneen vaihtuessa käytävään, tunsi Pandora sen hetken ajan kuinka hän pystyi hengittämään vapaammin sen pienen hetken ajan, tulivat ruskeat silmät sulkeutuneeksi pienen hetken ajaksi näkökentän tielle, keuhkojen vetäen muutamaan kertaan happea sisäänsä rauhoittavaan tapaan.

Eveyn kävellessä sillä pikkuisella polulla, joka kulki oman pienen reittinsä metsän halki ja takaisin talolle, eivät aistit voineet olla huomaamatta kaikilla mahdollisilla tavoilla -jonkun kävelevän vastaan.
Samalla kun kaksikko pääsi toisiaan lähemmäksi ja lähemmäksi, varmistui Evey askel askeleelta myös toisen henkilöllisyydestä. Demonin joutuen nielaisemaan hiljaisesti kun välimatka oli enään niin pieni, että vain muutama askel riitti siihen että näiden polut menisivät ohitse.
Ja niinhän kävikin, mutta sen sijaan että demoni olisi hihkaissut iloisesti miehelle, hypännyt tuon syliin onnesta pitkän ajan jälkeen tulivat askeleet pysähtyneeksi lähes heti kun toinen oli kävellyt ohitse. "... kävitkö Miken haudalla?" Oli se ensimmäinen kysymys joka tuli lausutuksi ääneen sen verran kovaa että toinen pystyisi kuulemaan neidon kysymyksen ja mahdollisesti vastaamaan siihen. Kääntyi tyttö hitaasti ympäri kohti toista "tai katsomassa Thomasta? Vai oletko unohtanut heidät kaikki jo?" Hopeisen silmien hakeutuen niille kohdille jossa toisen kasvot olivat, vaikkei tämä toista kunnolla nähnytkään. Mutta ei toisen tarvinnut sitä sietää.
"Olitko unohtanut meidät kaikki?"

Paperipalan kierähtäessä pöydälle kaarevan ilmalennon jälkeen – ei kestänyt siitä kauankaan kun perässä seurasi kumahdusääni, joka kertoi oven sulkeutumisesta yhdellä nykäisyllä. Sulkakynän laskeutuen poikittain pöydälle. Käsien ottaen tuon hyvin tiiviiksi palloksi rutatun paperin palan otteeseensa ja alkaen availemaan sitä kiireettömästi, kunnes lopulta kuva oli taas silmien nähtävissä. Hopeisen katseen katsoen näkemäänsä ilmeettömänä, silmien sisimmästä näkymättä minkäänlaista lämpöä. Katseen päästäessä lopulta irti kuvasta, pistettiin se pois heittämisen sijasta kirjan viimeisen sivun ja takakannen väliin. Anubiksen sulkien kirjan edessään ja laskien toisen kämmenensä sen karhean etukannen päälle. Sormenpäiden silittäen tuntemaansa hyvin pienesti. Raskaan henkäyksen tuoden itsensä kuuluville.

Michaelin ja Eveyn ohittaessa toisensa mitään puhumatta tai suomatta katsetta sivullepäin – pääsivät nämä erkaantumaan toisistaan metrin päähän, kunnes Evey kysyi suoraan oliko Michaelista tullut yhtä sisäänpäin kääntynyt ja tunteeton kuin muista salaseuran jäsenistä. Noiden paljoakaan kaunistelevien sanojen saaden Michaelinkin pysähtymään. Muistikuvan menneisyydestä välkähtäen nuorukaisen mieleen kirkkaana kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Michael ei ollut käynyt ystävänsä haudalla sillä yksinkertaisesti tämä ei voinut mennä sinne. Evey ehkä luuli ja uskoikin - ettei toinen välittänyt sentin vertaa, mutta todellisuudessa Michael oli joutunut tekemään sen mitä kenenkään ei toivoisi joutuvan tekemään milloinkaan.
Michael oli ollut yhtälailla paikalla, siellä rakennuksen raunioissa, jossa tämän entinen ryhmä oli joutunut taistelemaan hengestään toista salaseuraa vastaan. Tämä oli löytänyt Miken pudotuksen jälkeen, mutta jumalten sarkastisella huumorilla toinen oli ollut vielä valitettavasti hengissä; joutunut kituen odottamaan kuolemaa. Michael oli halunnut auttaa ystäväänsä, kaikki oli kuitenkin kertonut toisesta – ettei mitään ollut enää tehtävissä… joten Michael oli tehnyt sen mitä piti. Hän oli polvistunut maahan ja ottanut Miken syliinsä, pyytänyt tältä itkuaan pidätellen anteeksi ja rukoillut toista sulkemaan silmänsä. Veren kaihertama hengitys oli katkennut rusahdukseen, ohuen teräaseen upotessa niskan takaosaan. Miken oli kuollut entisen ystävänsä käsivarsille.
Hiljaisuuden vastaten vain sinä hetkenä takaisin salamurhaajan suunnalta. Hiekan hiljaisen rohinan paljastaen askeleiden lähtevän uudestaan eteenpäin. Michaelin vastaamatta mitään Eveylle.

Hiljaisuuden vastaten vain takaisin miehen suunnalta, eivät silmät irronneet hetkeksikään sieltä suunnalta missä aisti toisen olevan, tyytyi pää tekemään pienen nyökkäyksen tapaisen liikkeen mukamas hyväksyvästi.
Eveyn tehden mieli lausua ääneen - tai edes kieltää sitä ajatuksissaan mutta toisen käytös... se miten tuo pysytteli piilossa tarkkailijan roolissa, puhui vain pakon tullen ja silloinkin järkeä paitsi puoluslinjalle joutuessaan... muistutti se kaikki Anubista. Hänen isäänsä. Eveyn nielaisten ja hampaan puraisen posken sisäpintaa rauhoittavasti.
Siitä oli hyvin pitkä aika kun Evey oli nähnyt isänsä tai äitinsä, puhunut noille kummallekaan missään muodossa tai kuullut mitään. Neidon vain tietäen että sota jatkui ja tulisi varmasti jatkumaan pitkäänkin.
Käden puristuen rukousnauhan ristin ympärille joka edelleenkin oli ranteen alueella samalla paikalla, ristin roikkuen kämmenen kohdalla juuri sopivasti.
Eveyn nielaisten "pässi" Tuli lausutuksi ääneen, pienen hiekan rohinan kertoen Michaelin jatkavan matkaansa. Tiesi Evey ettei haluaisi olla silloin talolla missään muodossa - pahan aavistuksen kertoen enemmän kuin tuleman piti vielä siihen lisättynä siihen Saitesin kertoma... Evey nielaisi.
Kehon tullen kääntyneeksi takaisin menosuuntaan, sydämen jättäen kivuliaasti sykkeen välistä.
Silmien painautuen katseen tielle, tytön toivoen ettei paha aavistus tapahtuisi kummankaan osapuolen osalta.

Metsäpolkujen päättyessä lopulta tuonne mitättömän näköisen talon edustalle – haravoi katse edessä avautuman näkymän hitaasti puolelta toiselle. Hyvin himmeän valon paistaen alakerran ikkunasta, jonka eteen oli vedetty osittain paksut verhot suojaamaan. Palan niksahtaen paikoilleen etsijän ajatuksissa – jonkin tuossa kaikessa kertoen ettei kaikki ollut sitä miltä näytti. Askeleiden vieden hiljalleen ulko-oven edustalle. Käden kohottautuessa kokeilemaan oliko ovi lukossa – antoi se periksi pienen töytäisyn edessä. Michaelin astuen peremmälle, sulkien oven perässään kuullakseen tarkemmin jos joku tuli sisään tai yritti vaivihkaa livahtaa ulos. Ahtaan eteiskäytävän avautuen lopulta laajemmaksi sen johdattaessa hämärään ruokailutilaan, jossa pöydällä paloi kynttelikkö. Kengän kärjen ehtien astumaan kynnyksen ylitse, mutta liike pysähtyi heti perään. Iän painottaman äänen kuuluen ihan takaviistosta:
”Etsitkö kenties jotakin vai sattumaltako eksyit reitiltäsi?”
Kaulan alueen ihon tuntien selvästi kylmän veitsen terän painautuvan varoittavasti kurkun kohdille, pelkän nielaisemisen saaden aataminomenan hipaisemaan terää sen verran että se sai ihoon haavan aikaiseksi. Saiteksen odottaen koko ajan vastaliikettä, mikä tuossa kohdin ei olisi mahdottomuus, mutta teräaseen iskun sijasta rauhallinen ääni vastasi lähes kuiskauksen tasolla:
”Viillä kurkkuni auki jos haluat. En aio taistella vastaan.”
Harmaantuneiden kulmien kurtistuen selvästi toisiaan lähemmäksi – vanhuksen uurteisilla kasvoilla häivähtäen selvä epäuskoisuus kuulemaansa. Saites ei kuitenkaan ollut luottavainen hölmö. Tämän käskien Michaelia laskeutumaan polvilleen, minkä jälkeen kiersi varuillaan toisen etupuolelle ja laskien vasta sen jälkeen veitsen irti. Merenpihkan värisen katseen nähden silloin toisen täydellisesti, Michaelin muistuttaen etäisesti Saitesta itseään kun tämä oli ollut samanikäinen. Samanlainen katse, joka oli pitänyt sisällään vahvaa temperamenttisuutta, mutta myös omanlainen lämmönpilke syvällä iiriksien sisimmässä. Katseesta löytyen erokin. Saites oli roolissaan siinä mitä nyt oli, mutta Michaelin silmistä näki että tämä oli syntynyt johtamaan, ei pelolla vaan myös viisaudella. Michaelin eroten täysin Anubiksesta. Saiteksen astuen askelman taaksepäin että pystyi näkemään toisen kokonaan edessään, pitäen kuitenkin koko ajan pienenlaista varauksellisuutta vireillä. Tulta ja tappuraa sisältävän äänen jatkaen:
”Miksi sitten olet täällä? Sinä tiedät mistä tässä on kyse, joten miksi et taistele vastaan vaikka uhkaan tällä hetkellä henkeäsi?”
Michael olisi halunnut laskea katseensa alas, mutta pakotti itsensä pitämään katsekontaktin vaikka vanhukset katse polttikin sielussa asti. Huulten erkaantuessa viimein toisistaan vaikean nielaisemisen jälkeen.
”Tulin pyytämään siltä anteeksi, jonka suvun verta vuodatin oman teräni avulla. Otin tämän tehtävän vastaan vain sen vuoksi. Anna minulle anteeksi. En ole oikeutettu katsomaan sinua edes tämän vertaa silmiin.”
Katseen painuen lattiaan. Sydämen hakaten aavistuksen kiivaammin rintakehän sisimmässä. Michaelin voiden vain odottaa sitä mikä rikkoisi tuon painostavan hiljaisuuden hänen ja vanhuksen välillä. Sanat vai jotakin muuta…

Nuorimman matkan jatkuessa tavanomaisesti halki sen pienen polun joka jakaantuisi pian kahteen suuntaan. Toinen niistä voi takaisin talon läheisyyteen ja toinen taas kaupunkiin. Eveyn katsoessa niitä kahta suuntaa antavia kylttiä mietteliäästi, alkoi se pieninkin kirvely silmissä vähitellen kadota olemattomaksi ja siitäkin vielä täysin. Aivan kuin sokeutta ei olisi koskaan ollutkaan olemassa, terävöityi näköpiiri kokonaan ja neidon pystyen näkemään kaiken jälleen. Paremmin kuin ennen itseasiassa.
Siltikin kun jalat ottivat jo ensimmäisiä askeleita polulle, joka veisi taloa kohti vilkaisi tämä viimeisen kerran toista kylttiä ja pimeämpää tietä kohti kylää - ei Evey voinut myöntämättä etteikö pieni uteliaisuus tuota läpikatsomatonta polkua kohtaan olisi suurikin.
Siltikin kehon ja mielen pakottamana kääntyivät silmät takaisin kivistä ja möykkyistä menosuuntaa.

Viimein tuttu talo alkoi näkyä edessä päin, kohosi pieni hermostunut hymy kasvoille - tytön voiden jo kuvitella mitä sisällä tapahtui. Taistelu elämästä ja kuolemasta kahden eri ikäisen sielun ja ihmisen välillä.
Mutta Eveyn hämmennykseksi, mitä lähemmäksi ovea hän pääsi - myös toisten omat aurat vahvenivat vähitellen lähes täysinäisiksi mutta siltikin niiden haukkomatta vihamielisyyttä toisiaan kohtaan tai sisäpuolelta näyttämättä ollenkaan siltä että tappelu olisi ollut meneillään. Kaiken ollen paikoillaan samalla tavoin ennen hänen lähtöään.
Eveyn astuen aavemaisen hiljaisesti sisään eteisen kynnyksen yli, näkivät silmät jo siitä keittiön tapahtumat, oli Evey jo valmiina menemään väliin mutta kun tyttö pääsikin lähemmäksi kaksikkoa hohkaisikin anteeksipyyntö nuoremman miehen suunnalta.
Sydämen jättäen lyönnin jälleen välistä kun hiljaisuus laskeutui huoneeseen oli neito itse pysähtynyt keittiön varjoihin, hopeisen katseen ollen laskeutuneena maahan "... tapoit parhaan ystäväsi" Heikon äänen todeten kaksikon läheisyydestä, astui Evey itsekin pois 'piilopaikastaan', katseen kohdistuen maasta Michaeliin jota uhattiin teräaseella kurkkun alueelle. Neidon nielaisten pienesti,
teki Eveyn mieli jatkaa aloittamaansa, mutta tiesi että sanat saattaisivat vahingoittaa toista enemmän kuin teräase kaulalla. Hopeisen katseen pysytellen kuitenkin koko aika toisen omissa, niistä näkyen pieni pettymys Michaelia kohtaan, tuli hammas raapaisseeksi sisäpintaa hillintä tarkoituksella, kääntyi katse hitaasti vanhusta kohti.

Eveyn kohottaen kätensä tuon omalle joka osoitti Michaelin kurkkua. Kosketuksen kertoen ettei toisen kannattaisi tuhlata verta toiseen vaikka nuorempi olikin tullut niinkin kauas vain pyytääkseen anteeksi ja kertomaan tekonsa. Mutta olihan sekin toki jotain? Harvemmin salaliiton jäsenet sellaista tekisivät omasta vapaasta tahdostaan.

Nuoremman miehen vastaus oli tullut kirjaimellisesti puun takaa. Sen samaisen epämiellyttävän kuristavan tunteen palautuen takaisin kurkun seutuville. Käden tiukentaen otettaan entisestään veitsen kahvan ympärillä, valkenevien rystysten paljastaen sen näkyville. Saiteksen tehden sen hetken aikaa mieli vain iskeä toinen maahan, mutta iän tyynnyttämä mieli piteli vielä käsiä. Viilentyneen äänen kyseenalaistaessa:
”Miksi luottaisin sanoihisi? Tulet sellaisesta paikasta, jossa totuuden kiertäminen ja sanojen vääristeleminen ovat synnyinlahjoja. Mistä tiedän etten vain yritä saada keskittymistäni järkkymään ja isket heti sopivan tilaisuuden tullen.”
Vanhuksen lyöden totuuden sanat karkeasti päin Michaelia, joka edelleen pysyi polvillaan ja katse maahan suunnattuna. Terävän naksahduksen kuuluessa kun rannesuojukseen kätketty terä tuotiin esille. Saiteksen odottaen jo hyökkäystä, mutta epäuskoisuus lisääntyi entisestään kun Michael suoristi ryhtinsä, vei ranteensa terän päälle ja viilsi sen auki. Poikittainen viilto ei koituisi heti kuolemaksi, mutta sen se aiheuttaisi piinallisen hitaasti, mitä kauemmin verta vuotaisi – tuon punaisen elämän nektarin valuen noroina kättä pitkin ennen kuin sotkeutui vaatteisiin tai muodosti hiljalleen laajenevaa lätäkköä lattialle. Raskaan metallisen hajun täyttäen huoneen. Jään sinisen katseen kohottautuen kohtamaan vanhuksen etäisen katseen, joka yritti pysyä vakaana vaikka nuoremman teko olikin saanut naamion särähtämään.
”Sitten kuolen verenhukkaan silmiesi eteen, niin kuin minun pitäisikin.”
Michaelin katseesta nähden sinä hetkenä selvästi ettei tämä aikoisi pelastaa itseään, ei ennen kuin Saites osoittaisi luottamusta. Anteeksi antoa hän ei odottanut missään vaiheessa kuulevansa. Vanhuksen vilkaisten sivusilmällään Eveyn suuntaan, joka oli ilmestynyt keittiöön aaveenlailla hetki sitten. Kylmän hien alkaen muodostumaan nuoremman otsalle, toisen pitäen katseensa kuitenkin koko ajan vanhuksen omissa vaikka heikoksi käyvä olotila halusi silmien sulkeutuvan. Saites oli puun ja kuoren välissä. Olisiko hän loppujen lopuksi erilaisempi kuin Anubis, joka sokeutui päivä päivältä enemmän oman katkeruutensa voimasta. Voisiko hän antaa tuolle miehelle anteeksi?

Katseen seuraten ilmeettömänä verinoroa joka valui miehen ranteesta lattialle tuon itse aiheuttaneesta haavasta, nielaisi Evey.
Kaikkien paikalla olijoiden tietäen ettei Eveyn pikku ongelmasta veren suhteen mutta siltikin ei tämä antanut inhonsa ja huonovointisuuden näkyä ulkoisesti. Tytön pitäen katseensa koko ajan Saitesissa joka selvästi epäröi seuraavaa tekoaan, ollen näin kahden tulen välissä. Eveyn huokaisten "hän ei verenvuodatuksen arvoinen... eikä hänen kuolemastaan ole kenellekään meistä hyötyä missään vaiheessa elämänpolussa"
Neidon todeten hiljaisesti vielä perään, käden kohottautuen hetkellisesti toisen käden päälle joka osoitti nuorempaansa vieläkin, jalkojen ottaen pienen askeleen eteenpäin miehen ohitse.
Hopeisen katseen kohdaten jään sinisen - miehen jota Evey oli joskus rakastunut - ja rakasti edelleenkin niinkin pitkän ajan jälkeen tuon valinnoista huolimatta. "... jos olet edes kerrankin viisas, etkä pässi ja annat minun auttaa, lupaan ettei Saites-setä välttämättä katkaise kaulaasi" tytön todeten hiljaisesti, antamatta katseesta tai eleistä näkyä sitä pientä lämpöä joka olisi halunnut tunkea väkisinkin esille hymynä tai huolenpitona. "Luotan myös siihen että pidät lupauksesi etkä valehtele. Ettet ole samanlainen kuin isä. Muuten saat vastata siitä henkilökohtaisesti minulle, onko selvä?"

Neidon vilkaisten vanhusta hieman takanapäin hänestä katsottuna, näkemättä tätä kuitenkaan kokonaan juuri siitä kulmasta "... Haetko minulle muutaman välineen jos et halua ylimääräistä ruumista lattiallesi?" Pyynnön ollen vaatimaton ja varauksellinen, tytön tietäen ettei toinen välttämättä haluaisi edes pelastaa sitä joka oli tappanut tuon lapsenlapsen sekä parhaan ystävänsä - vanhempi tuskin haluaisi antaa vielä anteeksi sitä kaikkea jos milloinkaan. "Kiltti?"

Siron käden laskeutuen rauhoittavana veistä pitelevän käden päälle – ei Saites hetkeen reagoinut kosketukseen millään lailla, kunnes lopulta laski kätensä vihaisen sihahduksen saattelemana. Saiteksen seuraten katseellaan Eveyn kulkua, neidon astuen ohitse ja pysähtyen seisomaan tuon polvillaan olevan miehen eteen, joka oli kuin langennut enkeli Eveystä hohkaavan tyyneyden ja viisauden edessä. Jonkin kertoen vanhukselle että noiden kahden nuoren sielun yhteinen elämänpolku oli vasta alussa. Ajatusten katketessa Eveyn lausumaan pyyntöön. Saiteksen tyytyen nyökkäämään kuulemallensa vaikka samaan aikaan tämä ei voinut kieltää itseltään toista vaihtoehtoa ja sitä kuinka mielellään hän olisi toteuttanut senkin. Lattian hiljaisen narisemisen kertoen vanhuksen poistuvan ruokailutilasta hakemaan niitä tarvikkeita, joita Evey voisi tarvita paikatakseen auki viilletyn ranteen.

Michaelin laskien katseensa viimein alaviistoon kun hetki sitten oli katsonut pidemmän aikaa Eveytä suoraan silmiin. Yhden sanan kohottautuen kielen päälle, mutta huulet eivät saaneet sitä muodostettua kuuluville, aivan kuin äänihuulet olisivat lamaantuneet ja suu kuivunut karuksi erämaaksi. Polvillaan olemisen muuttuen varoen tavalliseksi istumiseksi ja selän nojautuen lähintä seinää vasten. Michaelin mielessä oli kyllä käynyt ylösnouseminen jalkojen alkaessa puutumaan, mutta järki oli sanonut suoraan että se toisi mukanaan tajunnan menettämisen – jos vartalo yhtäkkiä suoristautuisi täyteen pituuteensa verenhukan alla. Pään nojautuen painavana puista seinää vasten. Katseen hakien uudemman kerran Eveyn kasvon piirteet näkökenttäänsä, vain hetkeksi, mutta se riitti. Pistävän sykähdyksen tuntuen rintakehän sisimmässä, huulten pinnalla tuntuen sähkön kaltaista pistelyä – niiden muistaen vieläkin naisen huulten kosketuksen, tuon pienen hipaisun, joka oli saanut sydämen vuodattamaan vertansa. Huulten kuitenkin janoten uutta suudelmaa. Jään sinisen katseen kääntyen eteenpäin, nähden edessään tilan lattian rajasta katsottuna, hämärtyvän illan tummentaen ja suurentaen varjoja entisestään.

Saitesin jättäessä kaksikon vihaisen sihahduksen saattelemana, kommentoimatta asiaa sen enempää, kertoi se jokin - ettei toinen olisi välttämättä auttanut Michaelia ellei Evey olisi tullut väliin.
Korvien sinetöiden kauemmaksi muuttuvat askeleet jotka katosivat hitaasti miehen mukana talon pimeyteen, kääntyivät kasvot takaisin alapuolella istuvaa miestä kohti.
Eveyn voimatta olla tuntematta pientä helpotusta siitä että toinen oli kunnossa, siitä että jumalat soivat kaksikon näkevän toisensa pitkän ajan jälkeen - mutta samalla Evey tiesi että salaseura aikoisi estää sen kaiken mitä ikinä tulisikaan kaksikon välillä tapahtumaan. Eveyn huokaisten hiljaisesti seuratessaan kuinka toinen etsi paikan johon nojauttaa kehonsa ja mielensä sen pienen hetken ajaksi, asettui neitokin hitaasti polvilleen toisen viimein löydettyä paikkansa keittiön seinämältä - demonin luomatta kertaakaan katsettaan suoraan toiseen vaan tuli salamurhaajan käsi kohotetuksi demonin omalle jotta hän saisi tarkastella haavaumaa tarkemmin. Tai niinhän se ulkoisesti näytti. Silmien voimatta olla välillä vilkaisematta toisen kasvojen piirteitä salakavalasti kenenkään huomaamatta hieman tutkivaan tapaan. Tuon pienen teon saaden sydämen lyömään kovemmin joka kerta, kertoen ettei kyse ollut pelkästään ystävyydestä salaseuran vanhimman oppipojan ja tyttären välillä. Sen ollen jotain muutakin.
Eveyn tietämättä vielä Michaelin haluista, jotka vastasivat yhtälailla Eveyn omia suudelman suhteen, sai tyttö pidettyä kuitenkin halunsa hallinnassa. Eriasia olisikin kuinka kauan.

Viimein hopeisen katseen kohoten toisen kasvoihin jotka tuijottivat leikitteleviä varjoja huoneessa, pelkän kynttilän valaisten vain huonetta sen verran kuin oli tarpeeksi. "Aijotko pitää minulle mykkäkoulua kauankin?" Toisen käden kohoten keittiötason päälle tunnustelevasti selvästi etsien jotain kunnes sormien alapuolella tunsi märkä kangaspala joka tuli vedettyä kosketuksen mukana alas paikoiltaan.
"... melko naurettavaa... olet kohta kaksikymmentä vuotias ja pelkäät minua vieläkin vaikka olen läheisin naispuolen edustaja jonka tunnet" Demonin lisäten hieman huvittuneena ääenellä, kietoen kostean kangaspalan ranteen ympärille. Niin kauaksi kuin vain Saites tulisi takaisin.
Eveyn muistuttamatta ulkokuorisesti enään sitä viisitoista vuotiasta tyttöä, joka oli toisen pelastanut sateesta ja uskonut pystyvänsä elämään normaalia elämää muiden ihmisten seurassa. Oli neito aikuistunut niin ulkonäöllisesti kuin sisäisestikin, oli sen teini-ikäisen tilalla nyt 17 vuotias nuori nainen joka täyttäisi pian kahdeksantoista. "... et koskaan sanonut sitä mitä piti" Heleän naurahduksen päästen huulilta, neidon viitaten sanoillaan juna-asemalla kesken jääneeseen ja viimeisimpiin hyvästeihin jolloin Evey oli itse uskaltautunut kertomaan vanhemmalle tunteensa. Hopeisen katseen hakeutuen jään siniseen "vai oletko jo unohtanut senkin?"

Terävä sykähdys tuntui uudelleen sydämessä, rintakehän tuntuen painautuvan kasaan taas enemmän kuin aikaisemmin. Kuuloaistin napaten jokaisen Eveyn lausumat sanat, niistä joka ikisen polttaen oman merkkinsä sysimustaan kankaaseen, joka kuvasti tämän nuoren aikuisen sielua. Niskan jännittyessä kun vartalo valmistautui kohottamaan ryhtiä suoremmaksi, mutta hiljalleen lisääntynyt voimattomuus painoi raskaalla kädellään takaisin alas. Michaelin kuullen itsensä sanovan rauhallisella äänenpainolla hiljaisesti, tietäen Eveyn kuulevan jokaisen sanan vaikka toinen esittäisikin muuta.
”Tule lähemmäksi …en aio satuttaa sinua.”
Lopun tullen lisätyksi ääneen tahallisesti, sen ollen vakuutus ja sanaton lupaus siitä että mies aikoisi pysyä sanojensa takana. Sydämen muljahtaen taas tuntuvasti. Jään sinisen katseen seuraten kärsivällisesti mitä Evey tekisi kuulemansa pyynnön eteen. Kyynärpään kiilautuen lopulta seinää vasten, Michaelin ottaen omalla lähestymisellään välimatkan kokonaan umpeen. Huulten koskettaen tosiaan tunnustelevasti ennen kuin syventyi selväksi suutelemiseksi. Miehen kertoen jokaiselle eleellään että tämä oli ikävöinyt naista joka ikinen päivä, rakastanut pelkästään tätä vaikka ei ollut koskaan lausunutkaan sitä ääneen, sen pyytäen hiljaa anteeksi.
Huulten erkaantuen toisistaan kuin joku olisi valuttanut viimeisen voiman lähteen salamurhaajasta. Hiljaisen, paljoakaan kuuluvan tukahtuneen ja väsyneen uloshenkäyksen kantautuen korvien kuultavaksi. Michaelin tuntien itsensä uppoavan mustaan usvaan. Hänen lyyhistyen rakastamansa naisen syliin. Veden alkaen jäätymään hiljalleen katseen sisimmässä, silmäluomien laskeutuen sen eteen jo puoliksi.
”Kiitos…”
Kuivien huulten liikahtaen lähes näkymättömästi, äänen suomatta enää voimaansa. Vartalon jokaisen lihaksen rentoutuen hiljalleen jaloista kasvoja kohti, rintakehän kohoilemisen muuttuen entistä matalammaksi ja vaikeammaksi kunnes sen olisi lopulta aika lopettaa kokonaan.

Pyynnön kuuluessa toisen huulilta heikosti, kohottautui katse toiseen hieman epäilevästi. Kukapa ei olisi, vaikka toinen vakuuttelikin sanallisesti näki neito vasta miehen silmistä vakuuttavana - ettei toisella olisi aikomustakaan satuttaa häntä.
Eveyn vilkaisten pikaisesti ympärilleen kuin olisi varmistanut ettei muita olisi huoneessa heidän kahden lisäksi, ennenkuin lähentyi varoen Michaelia tuon pyynnöstä. Toisenkin liikahtaen eteenpäin, saivat molemmat sen mitä tunteet halajasivat. Suudelman ollen ensin kokeileva niinkuin rakastavaisten ensisuudelmalta voisi olettaakin, sen kuitenkin syventyessä vähitellen.
Suudelman sisältäen sen sanattoman lauseen joka oli toiselta jäänyt sanomatta alunperinkin, suudelman sisältäen myös sen anteeksipyynnön ja ikävän tunteen jonka he molemmat olivat joutuneet piilottamaan muilta. Hopeisen katseen sulkeutuen sen pienen hetken ajaksi ja Eveyn vastaten miehen suudelmaan yhtälailla ennen erkaantumista ja senkin tuntuen sekunninkin olevan liian nopea.

Syliin rojahtavan painon saaden silmät avautumaan salamana auki ja katseen kohdistuen salamurhaajaan jonka silmät alkoivat sulkeutumaan, silmien erottaen vielä viimeisenä suun liikkeen, jotka muodostivat kiitoksen lyhyesti, kääntyi tytön kasvot käytävän pimeyteen jonne Saites oli kadonnut.
Huudon kutsuen miestä nimeltä hieman hoputtavasti ja apua tarvitsevasti, toisen käsistä kohoten salamurhaajan kasvoille silittävästi ja toisen taas pidellen otteessaan liinaa joka oli jo nyt muuttunut verenpunaiseksi. Eveyn puraisten huultansa hermostuneesti ja osaksi pelosta, - joka kertoi ettei Evey halunnut olla se joka joutuisi miehen hautaamaan metsään.

Illan vaihtuessa yöhön, oli Saites ja Evey saaneet raahattua Michael Eveyn huoneeseen joka nyt sattui olemaan sillä hetkellä ainoa makuuhuone Saitesin oman lisäksi, eikä varmastikaan tarvinnut sanoa ääneen ettei mies varmastikaan halunnut Michaelia omaan sänkyynsä edes hoidettavaksi.
Eveyn mennen haavan tyrehdyttämisen, puhdistuksen ja sitomisen kaikkien niiden oppien, joita oli saanut isänsä kanssa ollessaan auttamassa kylän asukkeja.
Mutta vaikka Evey saisikin miehen ranteen kiinni ja verenvuodon tyrehdytetyksi - ei se tarkoittanut että hän saisi huokaista helpotuksesta. Hopeisen katseen katsahtaen kelloa kun kaikki oli valmista, huokaisi neito väsyneesti. Kaksi yöllä... ei mikään ihmekään jos hän oli väsynyt. Katseen kääntyen takaisin miehen omiin ja käden kohoten varoen tuon kasvoille rauhoittavasti ennenkuin keho tuli nousseeksi ylös sängyn viereltä. "Lupaan tulla pian takaisin... ethän karkaa enään?" Tytön lausuen hiljaisesti miehelle, ennen huoneesta poistumista vaikka tämä tiesikin ettei toinen kuulisi häntä missään muodossa.
Oven tullen jätetyksi hieman raolleen ja askelten lähtien viemään takaisin keittiöön.

Kun Evey oli jäänyt Michaelin avuksi paikatakseen miehen itse aiheuttaman haavan ranteessa – oli Saites vetäytynyt kaikessa hiljaisuudessa tilanteesta pois. Evey kyllä huutaisi Saiteksen apuun tarvittaessa niin kuin oli tehnyt aikaisemminkin. Askelien vieden vanhuksen talon kuistille vaikka tällä oli ollut aikeissa mennä jo lepäämään - sillä olihan yö jo tullut ja voimia tarvittaisiin seuraavallekin päivälle. Saiteksen pysähtyen seisomaan kaiteen läheisyyteen – sinä hetkenä tuntuen, että tämä olisi voinut laskeutua polvilleen maahan ja antaa kaiken sisimmässä vellovan nousta ylös. Iän painottamana Saites istuutui kuitenkin takanaan sijaitsevalle puiselle penkille, polvillaan istuminen ei enää oikein sopinut hänelle. Yön pimeyden pysyen hiljaisena seuralaisena, kietoen kuitenkin lohduttavat käsivartensa surullisen sielun ympärille – antaen voimaa ja uskoa paremmasta huomisesta.

Makuuhuoneen oven sulkeutuessa hiljaisen naksahduksen saattelemana – aukaisi Michael silmänsä uudemman kerran. Hänen yrittäen estää itseään nukahtamasta siinä tilassa – sillä se tulisi jäämään viimeiseksi. Siron kämmenen kosketuksen tuntuen hentona aavetunteena siinä kohdin mistä se oli aivan hetki sitten erkaantunut. Voimattomuuden pitäen vieläkin vartalon otteessaan, mutta siitä huolimatta Michael onnistui kääntämään itsensä varovaisesti vasemmalle kyljelleen, paikatun käden jääden alimmaiseksi. Sidoksiin vuoratun ranteen asettuen kasvojen edustalle lepäämään patjaa vasten. Veren hajun pystyen vieläkin haistamaan yöllisen viileässä ilmassa. Silmäluomien sulkeutuen kokonaan katseen peitoksi. Kasvojen kallistuen aavistuksen enemmän tyynyä vasten, mikä kertoi väsymyksen muotoilevan itseään pikkuhiljaa uneksi.

Rappusten naristen hiljaisesti jalkojen alla tytön matkaessa niitä takaisin käytävään josta he olivat alunperin lähteneetkin.
Eveyn astellessa kylpyhuotta kohti joka sijaitsi melkein sen pienen käytävätilan toisella puolella, erottivat silmät tutun aikuismaisen hahmon kuistin puolella viileässä yössä.
Evey huokaisten hiljaisesti. Hänen olisi tehnyt mieli mennä toisen luokse, puhua ja keskustella niinkuin ennenkin mutta nyt kun hän oli valmis tekemään sen mitään enempiä ajattelematta - kertoi joki että teon olisi parasta jäädä ajatukseksi. Neidon luoden miehelle pienen surumielisen hymyn vaikkei toinen sitä näkisikään ennenkuin askeleet jatkoivat jälleen matkaa.

Juoksevan veden värjäytyen vähitellen punaiseksi lähes samantien valkoista lavuaaria vasten kun Evey asetti kätensä hanan alle - tytön katsoessa koko aika näkymää vaikkei se olisikaan kaikista paras vaihtoehto sellaiselle joka tuli huonovointiseksi ja pelkästään haistaessaan verta jossain lähistöllä.
Veren lioten hitaassti käsistä, muttei sekään täysin kokonaan, alkoivat kädet tekemään kovempaa kitkaliikettä ihoa vasten pienen epätoivon hohkaisten kyseisestä teosta kun veri ei lähtenytkään niin helpolla kun demoni oli kuvitellut. Viimein tilanteen päätyen siihen kun naama tuli kostuteksi kylmällä vedellä hereillä pysymisen avikkeena, kohosivat kasvot katsomaan itseään peilikuvasta arvioivasti. Hopeisen silmän vastaten identtisesti takaisin toiselta puolelta, silmien räpsähtäen ja jokaisen muunkin liikkeen ollen identtinen keskenään, tuli silmät laskeutuneeksi silmien tielle ja otsan painautuen lasipintaa vasten vaikeasti. Demonin oli täytynyt myöntää että nykyisin aina kun hän oli katsoneeksi peiliin... oli tämä näkevinään oman peilikuvansa tilalla salamurhaajan hopeisten silmien kera, vaikka nämä kaksi poikkesivatkin toisistaan lähes kaikilla mahdollisilla tavoilla. Vai poikkesivatko sittenkään?

Hampaiden painuen sisäpintaa vasten sen pienen turhauttavan hetken ajaksi ennenkuin tuli kulho täytetyksi puhtaalla vedellä ja valkean liinamaisen vaatekappaleen tarraten toiseen käteen ennen tilasta poistumista ja matkan lähtien takaisin makuuhuoneeseen jossa Michael jo lähes nukkui sängyllä.
Oven kalahtaessa jälleen auki ja silmien kohoten sängylle jossa odotti samainen mies jonka neito oli jättänytkin hetkeksi yksin, tosin nyt tuo oli vain kääntänyt kylkeä ja näytti nukkuvan, loi hymy itsensä neidon kasvoille tämän astellessa takaisin omalle paikalleen, käden kohoten hetkellisesti takaisin miehen kasvonpiirteille varoen ja kulhon tullen asetetuksi terävän kopahduksen myötä yöpöydälle.
Silmien katsoen hetken ajan rakastamansa miehen kasvoja pienen hymyn kera kunnes antoi senkin hymynpoikasen sulaa kasvoilta lähes kokonaan. Toisen käsistä kohoten kulhon reunukselle liinan päälle ja 'tiputtaen' pienellä liikkeellä sen viileään veteen, joka ainakin vielä oli täysin puhdasta.
Ylimääräisten vesien tullen puristetuksi pois ja liinan tullen koskettaneeksi miehen kasvoja nyt käden sijasta, kertoi se sanattomasti ettei tällä olisi aikomustakaan lähteä Michaelin viereltä yön aikana. Jonkin kertoen Eveylle, että yöstä ei tulisi olemaan helppo heille
kenellekään ja unta hänelle ei ainakaan suotaisi vielä pitkiin tunteihin...

Kylpyhuoneessa vallitseva pimeys väistyi äkillisesti, katossa roikkuvaan lamppuun syttyen kirkas valo. Hiljaisuuden rikkoen keuhkoja raastava yskiminen, minkä jälkeen seurasi rykiminen kun kaikkea yritettiin saada kokonaan pois kurkun perältä. Valkoisen lavuaarin värjäten veriyskös, joka oli isoin aikaisempiin samanlaisiin. Antiikkisen peilin heijastaen kuvajaisen, joka suoristautui heikkona koko ryhtiinsä – pään roikkuen vielä alaviistoon. Hopeisen katseen heijastuen asteittain enemmän ja enemmän peilistä kun kasvot alkoivat kohottautua hitaasti ylöspäin. Huulet olivat värjäytyneet tuoreesta verestä, ihon päivettyneen pinnan alta näkyen jo asteittain lisääntyvä kalpeus, silmien ympäristö oli raskas ja väsynyt. Anubiksen katsoen kuvajaistaan. Hänen näyttämättä peilissä yhtään sille henkilölle, joka oli ollut joskus kauan sitten olemassa. Kulmien kurtistuen hetkeksi, selvän vihan pyyhkäisten sisimpään. Anubiksen vihaten ainoastaan itseään sinä hetkenä. Tuhkaa ja varjoa… sitä hän enää oli, ei mitään muuta. Kasvojen laskeutuen alaviistoon, silmien sulkeutuen väsyneen huokauksen saattelemana.

Makuuhuoneen oven käydessä uudelleen hetken kestävän ajan jälkeen, piti Michael silmänsä vielä suljettuna – siihen asti kunnes iho tunsi veden viileän kosketuksen kasvoilla. Silmäluomien siirtyen hitaasti syrjään katseen tieltä samalla kun keuhkot vetivät ilmaa sisäänsä astetta kuuluvammin.
”Näin unta sinusta kun nukahdin vahingossa hetken kestäväksi ajaksi.”
Väsyneen äänen lausuen hiljaisesti. Jään sinisen hakien hopean huoneen hämäryyden lävitse. Evey oli edelleen kaunis ja rakastettava, sellainen minkälaisena Michael toisen muistikin. Käden kohottautuen varovaisesti ja hakeutuen vaivihkaa Eveyn oman käden luokse. Rauhallisen äänen jatkaessa:
”Uskallatko vielä tulla viereeni?”
Michaelin pakottaen itsensä hymyilemään vaikka sinä hetkenä hän olisi voinut pitää kasvonsa kiveen veistettynä ja keskittyä vain pitämään itsensä aamun asti hengissä.

Kuuluvamman henhäyksen karaten toisen huulilta lähes samaan aikaan kun Michaelin silmät avautuivat pois sinisten silmien tieltä, loi Eey huulilleen hymyn kuunnellessaan väsynyttä ääntä.
Tytön tehden mieli kertoa tuolle, kehotanut nukkumaan mutta se ei tulisi olemaan nyt mahdollista tilanteeseen nähden.
Katseiden kohdaten ja kahden värin yhdistyessä pitkän ajan jälkeen toisiinsa, käden puristautuen hellästi miehen omalle tuon aloitteesta "enkä ole jo vieressäsi pässi?" Nuoren naisen todeten kiusoittelevasti takaisin, tämän nähden pakotetun hymyn tuon kasvoilla olisi tuo salamurhaaja voinut huijata ketä tahansa muuta sen hymyn taakse, - ei se onnistunut Eveylle. Ei enään. "Anteeksi, joudut sinnettelemään tämän yön hereillä... tiedän että olet väsynyt ja haluat nukkua mutta..." Demonin lausuen, vilkaisten Michaelin rannetta lauseen lopuksi pahoittelevasti "sinä pässi menit ranteesi viiltämään".
Viileän liinan asettuen pois kädestä sen hetken ajaksi takaisin kulhoon viilentymään, asettui neito Michaelin vierelle makuulle epäröimättä kertaakaan tekoaan, hopeisen katseen pysytellen vielä jään sinisissä koko sen ajan "Haluatko kertoa näin aikasi kuluksi unestasi? Meillä on pitkä yö tulossa" Lempeän äänen kysyen hiljaisesti samalla kun toinen käsi laskeutui miehen vatsan päälle varoen. Pään kohoten irti patjasta ja asettuen tuon rintakehän ja olkapään välille pienen leikittelevän hymyn taipaleen kera.

Painon ollen siirtynyt toiselta puolelta sänkyä pois, aukesivat demonin silmät hitaasti auki monen tunnin tuloksettomasta yrityksestä saada unta, ja kehon kohoten istumaan pehmeälle sängylle raskaan henkäisyn kera.
Pandoran kyllä tietäen, minne Anubis oli suunnistanut tiensä niinkuin tuolla oli ollut viimeisten kuukausien aikana tapana kadota yskän puuskien sattuessa.
Naisen astuen sängyn reunukselle ja siitä ylös, paljaiden jalkojen tuntien kylmän marmorilattian allansa, saaden viimeisenkin aistin heräämään lopullisesti ja vieden vähäisenkin väsyneisyyden mennessään. Demonin matkaten tiensä kylpyhuoneen puolelle jonne Anubiksella oli ollut tapana paeta katseilta ja rakastettunsa huolelta. Askeltn pysähtyen ovenkaarmin seinämälle aavemaisesti, ruskeiden silmien katsoen rakastamaansa miestä lavuaarilla. Pandoran huokaisten vain mielessään, ennenkuin aavemaisen hiljaiset askeleet johdattivat miehen taakse ja käsivarsien kietoutuen toisen ympärille rakastavasti.
Vaikka toinen torjuisikin hänet sellaisessakin tilanteessa - tiesi Anubis kyllä jossain että Pandora olisi aina tuon rinnalla.
"et saisi olla noin ankara itsellesi... tuollainen ei tee edes salaseuran vanhimmalle hyvää" Naisen lausuen hiljaisesti samalla kun pää painautui selän keskustaa vasten varoen ja silmien painautuen sen hetken ajaksi kiinni. "miksi huokailet noin väsyneesti ja raskaasti, piilotat itsesi muiden katseilta ja pakenet kylpyhuoneeseen vaikka tiedät liiankin hyvin - että voit puhua minulle mistä vain?" Kysymyksen ollen viaton, johdottaleva mutta äänestä kuuluen selvä rakkaus ja huoli vanhempaa kohtaan salaseurasta ja tuon viime aikaisesta käytöksestä huolimatta.

Eveyn asettuessa lopulta Michaelin vierelle ja laskien päänsä hellästi miehen rintakehälle – ei Michael tuntenut mitään epämieluista tunnetta, joka olisi käskenyt ottamaan etäisyyttä tuosta tummatukkaisesta naisesta, jonka silmien katse lumosi kohteensa. Michaelin tuntien kuuluvansa siihen hetkeen missä oli kuin se olisi ollut itsestään selvyys että Eveyn kuului olla lähellä, nyt ja tulevaisuudessakin. Kämmenen pysytellessä vatsan päällä – sai tuo hyvin mitätön kosketus sähkön kaltaiset väreet kulkemaan alavatsalle kuin vaatteiden alla piilotteleva iho olisi halunnut tulla lisää kosketelluksi. Hiljaisuuden laskeutuen hetken kestäväksi ajaksi kaksikon välille – Michaelin miettien hetken mitä kertoisi unestaan; jos se kaikki olisi ollut yhtä onnellisuutta, ei kertominen olisi ollut mitenkään vaikeaa, mutta entä kun asia ei ollut niin?
”Muistan kukkulan harjanteen, jonne puhalsi lempeä kesätuuli. Puissa olevat lehdet kertoivat minulle ajan olevan alkukesää. Noiden kyseisten puiden varjossa sinä seisoit. Hiuksesi olivat aavistuksen pidemmät kuin nyt. Olit edelleen kaunis, mutta en nähnyt iloisuutta kasvoillasi. Silmiäsi varjosti synkkä varjo… yhtä musta kuin päällä olevat vaatteesi. Sydäntäni raastaen kaikkein eniten se kun näin sinun itkevän, hiljaa vaieten kuin olisi pelännyt muiden näkevän heikon hetkesi. En tiedä miksi itkit, mutta ennen kuin ehdin sinun luoksesi – kaikki näkemäni hukkui yhtäkkisen hiekkamyrskyn alle. Sitten heräsin.”
Käden kohottautuen silittämään hellästi Eveyn hiuksia. Michaelin kuullen itsensä hymähtävän hiljaisesti synkän kertomuksensa jälkeen, hänen lisäten keventävästi:
”Ehkä se kaikki menee vain tämän kaiken piikkiin. Meedio kun en ole, niin miten voisin nähdä mihinkään tulevaisuuteen?”
Hymyn loihtien itsensä uudemman kerran näkyville väsyneille kasvoille, joissa silmät olivat väkisin puoliksi auki.

Toisen henkilön läsnäolon hohkaten selvästi tilassa – ei Anubis kääntynyt ympäri. Hopeisen katseen peilaten peilistä naisen kulkua, kunnes lopulta selkä tunsi heikon painon painautuvan itseään vasten, käsien kietoutuen samanaikaisesti hellästi keskivartalon ympärille. Pandoran puhuen sillä samaisella äänen painolla, mitä tämä oli käyttänyt miehen läsnä ollessa jo monen vuoden ajan. Sanojen pitäen sisällään tyyneyttä ja viisautta, niiden kritisoimatta missään määrin… kertoen vain aidosta välittämisestä. Jonkinlaisten sanojen kohottautuen kielenpäälle vastatakseen takaisin, mutta voimattomuus vei äänen niiltä. Tuoreen veren maun kohottautuen salakavalasti nielusta ja sekoittuen yhteen syljen kanssa, jokaisen lihaksen alkaen menettämään voimansa kunnes jäljelle ei jäänyt yhtään mitään. Kylmän hien lisääntyen iholla, värisevän hengityksen mukana. Tuon mustahiuksisen miehen pysyen vielä pystyssä, näyttäen päällisin puolin periksi antamattomalle – suostumatta luovuttamaan oman heikkoutensa edessä. Kuolemattomuuden jumalan kohottaen lyömäaseensa. Silmäluomien siirtyen katseen edestä, hopeisten silmien yrittäen tavoittaa vielä Pandoran kuvajaisen pelistä. Tumman äänen kuiskaten ajatuksissa aidosti anovasti:
”Anna minun vielä nähdä sinut…”
Lyönnin tullessa voimattomuuden kaltaisena aaltona. Salaseuran vanhimman, tuon kaikista salamurhaajista viisaimman ja voimakkaimman, pitkän elämän kulkenut, jota kaikki nuoremmat jäsenet pitivät esikuvanaan, osoittautuen vain ihmiseksi. Anubiksen lyyhistyen polvilleen kylpyhuoneen lattialle, rakastamansa naisen syliin.

Hopeisten silmien seuraten varoen jäänsinisiä joita Evey oli rakastanut lähes ensihetkestä lähtien, sormien näperrellen paidan päällistä kangasta ihoa vasten leikittelevästi samalla kun tämä odotti miehen vastausta unesta.
Hiljaisuuden valliten huoneen, muttei painostavasti tai ahdistavasti niinkuin usein sellaisilla hetkillä oli ollut tapana, näki neito Michaelin silmistä tuon tosissaan miettivän uneensa ja miten selittäisi sen.
Jo pelkästään sen yksinkertaisen eleen kertoen, ettei uni ollutkaan niin onnellinen kuin sitä voisi kuvitella ja haluta. Viimein huulien raottuessa toisistaan, muodostaen toinen toisensa jälkeen erillaisia sanoja pitkän harkinnan jälkeen, kuunteli Evey kertoman alusta loppuun mielellään vaikka ilme halusikin muuttua hieman epäileväksi ja vaatia selitystä, - pysyttelivät kaikki ne sisällä. Viimein toisen lopettaessa ja lisäten perään ettei uni varmastikaan toteutuisi koskaan kun tuo ei mikään selvännäkijä ollutkaan, kohottautui hymy takaisin kasvoille hieman huvittuneesti. "voi olla tuokin yksi mahdollisuus tietenkin. Tai ehkä sinulla on jotain... salaisia supervoimia jotka antavat sinulle mahdollisuuden nähdä tulevaisuuteen" Demonin lausuen sitten hieman leikkisästi, pienen kiusoittelun kuuluen äänestä jo kauas, mikä kertoi ettei sanoja tarvinnut ottaa tosissaan, nousi pieni lapsekas virne naisen kasvoille.
Huulien painautuen varoen toisen poskelle, niiden edeten siitä sitten joka ikisen sentin ja kohdan miehen kasvoista lävitse, kuin varmistaen ettei hän koskaan unohtaisi toista tai toinen häntä, huulten kuitenkaan koskematta kertaakaan Michaelin omia vaikka lähellä kävivätkin. "Jos vain kiusaan sinua? suutelen kaikkialta muualta kuin huuliltasi ja annan sinua kitua siinä?" Nuoren naisen ehdottaen, kasvojen kohoten lähelle Michaelin omia, huulten hipoen kiusoittalevasti toisiaan noiden kuitenkaan antamatta armopalaa tuolle. Ei niin helposti. Vanhempi saisi itse tehdä aloitteen mikäli halusi jotain.

Hiljaisuuden vain vastaten Anubiksen puolelta takaisin, mikä oli ollut odotettavissakin Pandoralla, olisi huulien välistä normaalisti kohonnut huokaisu joka kertoisi turhautuneisuudesta toisen käytökseen, mutta jonkin salaperäisemmän kertoen sillä kertaa; ettei se tulisi olemaan viisas teko.
Käsien puristuen varoen enemmän vanhemman ympärille, ja huulten painaen itsensä selän ihoa vasten jokaisen naisen tekemän eleen kertoen selvästi rakkaudesta Anubista kohtaan joka ei ollut kuollut kertaakaan niinä vuosina vaikka kaksikko olikin joutunut eroon useammin kuin vain yhden kerran koko sinä aikana ensihetkestä lähtien. Demonin kasvojen eroten hieman toisen selästä ja vilkaisten tuota peilin kautta nähdäkseen tuon reaktion, näki tämä vain sulkeutuneen katseen aina siihen asti kunnes ne avautuivat voimattomasti, ruskeiden silmien erottaen verta toisen suun sivustassa ja hien lisääntyvän otsan alueelle - kertoi se jo tarpeeksi kuin tuhat kuvaa ja sanaa voisivat yhdessä tehdä.
Silloin se voimakas suojamuuri, joka oli pidätellyt toista näyttämättä heikkoutta toisille murtui ja hopeisen katseen tavoittaen ruskean peilin avulla ennenkuin jalat antoivat periksi ihmisyyden nimeen.
Vanhimman jääden polvilleen kaakelilattialle, Pandoran päästämättä toista vieläkään irti vaikka moni muu olisi jo ottanut askeleita taaksepäin, mutristivat huulet toisiaan sen pienen sekunnin ajan ennenkuin keho tuli kiertäneeksi rakastamansa miehen kanssa kasvokkain.
Toisen käsisitä pysytellen koko sen ajan toisen ympärillä ja toisen kohottautuen rauhoittavasti tuon kasvoille, ruskeiden silmien pysyen koko tuon ajan miehen kasvojen piirteillä ja niiden yrittäen hakeutua katsomaan hopeisia silmäparia "... oletko kunnossa?"

Vakavan ilmeen murtuessa leikkimielisen virnistyksen tieltä – vastasi Michael omalla hymyllänsä takaisin, sen ollen kuin sanaton sääntö noiden kahden välillä; jos toinen virnisti leikillään, sai se automaattisesti vastapuolen virnistämään samalla tavoin takaisin. Tuon kyseinen tapa oli ollut noiden kahden välillä niin kauan kun Michael vain muisti. Lapsekkaiden hymyjen sulaessa lopulta unholaan kummankin kasvoilta – toisenlaisten, uudempien ja tutkimattomien tunteiden kohotellen itseään esille. Puolihorroksessa olevien aistien pystyen tuntemaan huulten hellät ja tutkivat hipaisut kasvojen iholla, joka oli aavistuksen viilentynyt yön viileässä ilmassa. Jokaisen niistä muotoillen yhdelle pyynnölle selvän viestin; suutele minua – saaden jokaisen miehessä elävän solun ja hermopään lausumaan tuon viestin. Michaelin napaten hengityksensä takaisin kiinni, vastaten mahdollisimman tyynesti:
”Miksi haluaisit kiusata minua? Enkö ole mielestäsi kitunut tarpeeksi?”
Vaikka todellisuudessa tämä olisi voinut ottaa Eveyn siinä ja nyt, välittämättä pätkääkään kuulisiko vanhus heidät. Jään sinisen katseen vastaten koko ajan hopealle. Käden hivuttautuen vaivihkaa Eveyn selälle, herkistyneiden sormenpäiden tuntien selvästi paidan kankaan lävitse naisen ihon lämmön ja selän pehmeän kaarteen, joka kutsui kättä tutkimusretkelle vieläkin alemmaksi. Sormien pysähtyen toistaiseksi puoliselän kohdille, piirrellen paidan kangasta vasten hienon hienoja kuvioita. Michaelin ja Eveyn katseiden pysyen toisissaan, kummankin heistä tietäen sinä hetkenä missä mentiin. He eivät olleet enää kaksi teiniä, jotka istuivat sängyllä tekemässä yhdessä läksyjä. Michael ei enää ollut se epävarma itsestään oleva nuorukainen, joka kavahti kaiken läheisyyteen viittaavan edessä. Evey ei ollut enää sinisilmäinen tyttö, joka uskoi kaiken olevan hyvin. Kaikki oli muuttunut ja he olivat muuttuneet sen mukana.

Kovan kaakelilattian ottaen ruumiin painon vastaan, havahdutti tuo pieni tärähtäminen usvaan valuneen mielen. Pandoran kiertäen Anubiksen eteen ja kysyen oliko kaikki hyvin – olisi tämä halunnut kääntää päänsä pois, sillä juuri tuota heikkoutta toinen ei olisi saanut koskaan nähdä, mutta vartalo päätti vastata kerrankin rehellisesti. Heikon, lähes näkymättömän pään pudistamisen riittäen kertomaan kerralla kaiken sen mitä sanoilla olisi joutunut kuvaamaan pitkästi. Lattian keinahtaen uudemman kerran – olisi Anubis halunnut sinä hetkenä asettua vain lattialle makaamaan ja jäädä siihen. Seinillä oli kuitenkin korvat ja silmät joka puolella. Salaseuran vanhemman velvollisuus oli olla horjumaton - ei yhtään niin heikko, mitä Anubis oli sinä hetkenä. Salaseuralaisten tietämättä sitä kuitenkaan että heidän nykyinen johtajansa oli käynyt monen monta kertaa lähellä kuolemaa, yhden kerran jopa käynyt manalassa – tuon lopun lähestyen joka päivä. Anubiksen elämän langan muistuttaen tiimalasissa valuvaa hiekkaa, joka oli ylittänyt jo turvallisen puolen välin.
”Anna minulle anteeksi, että joudut näkemään minut tässä kunnossa.”
Veren kaihertaman äänen lausuen aidosti pahoillaan olevasti. Tumman ja omalla tavallaan pelottavan äänen sävyn hohkaten poissa oloaan sinä hetkenä. Katseen laskeutuen lattiaan voimaa hakevasti ennen kuin kämmenet hakeutuivat lattiaa vasten, eleen kertoen selvästi että Anubis yrittäisi pakottaa itsensä takaisin jaloilleen vaikka tärisi sinä hetkenä kylmän hiessään ja veren valuen ulos suupielestä. Anubis ei halunnut esittää mitään ylivoimaista vaan teki kaiken tuon puhtaasta luonteenpiirteestään ja oppimastaan. Hän kun oli lapsesta asti joutunut oppimaan elämän karun totuuden; jos jäät tuleen makaamaan, se polttaa sinut.

Miehen kysyessä eikö hän olisi jo kärsinyt tarpeeksi, kuului neidon huulilta vain huvittunut hymähdys joka kertoi jo itsestään kaiken sen verran ettei asiaa tarvinnut paljoa lausua ääneen. Pienen pään pudistuksen riittäen siihen väliin vastaukseksi, värähti keho pienesti selällä seikkailen jotain 'ylimääräistä', saaden pakonomaisen liikkeen olkapäille kylmien väreiden pakottamana. Siltikin, se tunne ei ollut mitenkään inhottava. Päinvastoin itseasiassa.
Kaksikon tietäen liiankin hyvin, missä asiat olivat meneillään sillä hetkellä tunnepuolessa katseiden siltikään päästämättä toisistaan irti vaikka niin olisikin voinut olla parempikin siinä tilanteessa.
Unohtaa kaikki tapahtunut, kaikki ne tunteet, päästää molemmat jatkamaan omaa elämäänsä ja harjoituksiaan ja vain toivoa seuraavaa tapaamista. Mutta entä jos sitä ei tulisi?
Hopeisen katseen peittäen sen pienen hetken ajaksi silmäluomet, oli tyttö ulkoisesti normaalin näköinen mutta todellisuudessa tämä mietti. Mietti niitä seurauksia, joita toiselle tulisi mikäli salaseura saisi tietää. Mietti isän reaktiota mikäli tuo saisi tietää.
Silmien avautuen hyvin hitaasti takaisin, kohdistuivat ne samantien toiseen. He eivät tosiaankaan olleet enään naiiveja teinejä joita elämä odottaisi nurkan takana kaikkine mahdollisuuksineen valintojen kera. "ymmärrät kai että sinulle koituu ongelmia mikäli salaseura saa tietää?" Äänen ollen hiljainen, mutta samalla rakastava ja hieman kysyvä mutta samalla Evey kyllä tiesi kysymyksen varsin typeräksi. Tietenkin toinen tiesi. Tuo oli täysinäinen salamurhaaja, toinen oli koulutettu pienestä pitäen ja tiesi varmastikin - että jo pelkkä kosketus Eveyn kanssa koituisi ongelmaksi. Mutta se olisikin eri asia; halusiko toinen ottaa sen riskin?
Eveyn ollen jo itse valmiina kaikkoamaan toisen läheltä mikäli toinen vain sanoisi.

Anubiksen nyökätessä heikosti, erottivat silmät tuon pienen liikkeen juuri ja juuri, tyytyi nainen vain nyökkäämään ja odottamaan mikäli toinen aikoisi sanoa jotain.
Sanoja kuitenkaan tulematta ulos suusta, ymmärsi demoni sen. Olihan hän aikoinaan ollut salaseurassa itsekin, joten nainen tiesi - ettei heikkoutta saanut näyttää missään muodossa kenellekään. Ei edes niille jotka tiesivät niistä ja halusivat jakaa ne toisen kanssa.
Viimein huulten liikkuessa ja kuuluville kuuluen anteeksipyyntö, kurtisti Pandora hetkisesti kulmiaan hieman epäilevästi. Anteeksi? "... heikkoutta ei ole se että näytät sen muille. Tiedät sen itsekin kyllä, joten ei sinun tarvitse anteeksipyydellä kun ei siihen ole edes syytä" äänen lausuen hiljaisesti vastaukseksi pelottavan äänen vastapainoksi, silmien laskeutuen katsomaan hieman alemmaksi mitä toinen aikoisi.
Käsin ollen valmiina ottamaan kehon vastaan ylösnousemisen varalle, joka kertoi Anubiksen yrityksestä pakottaa itsensä ylös heikosta kunnostaan huolimatta - oli Pandora jo valmiina auttamaan toista tarpeen tullen. Niinkuin aina ennenkin.
Demonia sattui nähdä mies jota hän rakasti sellaisessa tilassa kuin nyt, mutta se että hän sanoisi sen ääneen, sen kuinka hän oli pelännyt koko sen sairauden aikana ja nähnyt elämänhiekan valuvan toisen lävitse joka päivä, kellon tikittäen uhkaavasti... sai se sydämen repimään itsensä verille tahtomattaan ja kovasta ulkokuoresta huolimatta.
Pandoran oli vain pakko jaksaa olla urhea ja auttaa toista parhaansa mukaan, olla tuon vierellä loppuun asti.
"Sinun täytyy levätä... valmistan sinulle lääkettä huomenna. eihän se paljoa auta mutta ainakin yskän puuskasi eivät ole noin voimakkaita" Pandoran lausuen hymyillen ja hieman pahoittelevasti ettei pystynyt luomaan täydellistä lääkettä joka auttaisi toista enemmän.

Yön lipuessa omine hitaine tunteineen lähemmäksi aamua – siirtyi pimeys asteittain syrjään kirkastuvan valon kajon edestä ja avaten avonaisen sylinsä uudelle päivälle. Michael oli tyytynyt hymyilemään Eveylle salaperäisesti, mikä oli ollut ainoa vastaus kaikkeen tämän miehen suunnalta. Evey oli ollut sanoissaan oikeassa, mitä seuraisi siitä jos kaksikko ikinä veisi ’ystävyytensä’ syvemmälle tasolle. Michael ei kuitenkaan pelännyt tulevaa, mutta oli jättänyt asian sikseen… ainakin toistaiseksi. Tämän jäätä katseessaan omistavan miehen tietämättä sitä, että tämän olisi osoitettava arvonsa salaseuran edessä ennemmin kuin uskoikaan. Tietämättä opettajansa olevan kaiken sen takana.

”Heräsit viimein.”
Vanhuksen paljoakaan kertovan äänen todeten ohiheittävästi tuolle ruokailutilaan saapuneelle henkilölle, joka vastasi jotakin myöntävän kuuloista kuulemaansa ennen kuin istuutui alas ruokailupöydän ääreen. Meren pihkan värisen katseen kohottautuen kulmien alta katsomaan suoraan kohti – sen polttaen lähes sieluun asti, mutta samaan aikaan katseen sisimmässä oli jotakin muutakin. Rauhallisemman äänen jatkaessa:
”Taisit luulla ja uskoitkin ettei mestarisi saisi tietää todellisia suunnitelmiasi.”
Michaelin ehtien kurtistamaan kulmiaan kysyvästi, mutta ennen kuin sanoja ehdittiin lausumaan kuuluville - työnsi Saites sanomalehden pöydän ylitse. Lehden pääotsikossa luki; ”Kolme kuningasta” ja sen alla sijaitsi kolme kuvaa vieretysten joista yksi oli Michael itse.
”Mitä tämä oikein on? Miksi kuvani on liitetty noiden kahden muun viereen joista yksi on selvästi armeijaan kuuluva.”
Saiteksen nyökäten aavistuksen lehteen päin, kehottaen nuorinta jatkamaan lukemista.
”Uusi selviytymispeli alkaa kuukauden kuluttua, mikä on viisaitten hallitsijoidemme ratkaisu kärsimäämme sotaan, jossa kolme suurinta voimaa ovat ottaneet vääjäämättä yhteen sotatantereilla ja näin vaarantaen myös sivulliset. Peli on saanut nimensä ikivanhan strategia pelin pohjalta ja sitähän se on myös tässäkin. ’Kolme kuningasta’ – pelin juoni on yksinkertainen. Kukin valitsee yhden taistelijan joukostaan ja nämä saavat mitellä voimiansa, selviytymistä ja oveluutta suljetulla isolla areenalla, josta me katsojat näemme kuitenkin kaiken. Kolme pelaajaa, yksi selviytyjä. Uskallatko jo veikata suosikkiasi?”
Lukemisen loppuen vasta viimeisen pisteen kohdilla – jäi Michael tuijottamaan lukemaansa. Hänen uskomatta sinä hetkenä ollenkaan lukemaansa. Saiteksen äänen rikkoen sumeat ajatukset.
”Näyttää sille, että sinun on aika todistaa arvosi. Onnittelut, poika… sota on ohitse, mutta se vaatii kuitenkin uhrinsa aina kun tämä kyseinen hupi järjestetään katsojille.”
Kuivan hymähdyksen rikkoen painostavan hiljaisuuden kaksikon välillä. Michaelin puolestaan tuntien epämääräisen paineen tunteen rintakehällänsä. Katseen laskeutuen voimaa hakevasti alaviistoon ennen kuin kohottautui uudelleen vanhukseen. Saiteksen pystyen näkemään tumman liekin syttyneen nuoremman silmiin.
”Sitten minä taistelen.”

Yön vaihtuessa hitaasti aamuksi unen saattelema myös Eveylle, aukesivat hopeiset silmät vasta silloin kun aurinko oli korkealla taivaalla pilvien kanssa pitkän sadeajan jälkeen.
Eveyn ollen viimeinen ylösnousija joka talossa sillä hetkellä oli, sitä ei tarvinnut edes sanoa ääneen kun aistit kertoivat muiden jo heränneen. jopa Michael oli saanut itsensä ylös sängystä kädestä ja pitkästä yöstä huolimatta.
Käden kohottautuen silmän eteen hieraisevasti kun aurinko ilkikurisesti ja inhottavasti osoitti säteensä merkiksi viimeisillekin yökukkujalle heräämisestä, tyytyi demoni vain manaamaan muutaman ylimääräisen kerran ylösnousemuksen aikana ja matkalla alakertaan. Mutta sen sijaan että jalat olisivat vieneet suoraan keittiöön niinkuin normaalisti olisi tehnyt, kävivätkin jalat aivan vastakkaiseen suuntaan jälleen kylpyhuoneen kautta.
Veden lorinan kertoen enemmän kuin tuhat sanaa ja kuva, äänen kuitenkin kaikoten yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin ja oven kalahtaessa jälleen auki.

Demonin saapuessa keittiöön, kerkesi tämä hihkaisemaan nopeasti huomenet kummallekin miehistä, ennenkuin tuli tajunneeksi: ettei ilmapiiri ollut ihan niin iloinen kuin se olisi voinut olla.
Neidon kurtistaen hetkellisen ajan kulmiaan hieman epäilevästi, ennenkuin selkä kääntyi hedelmäkulhoa kohti mietteliäänä. "Miksi näinkin iloinen ilmapiiri?" Hieman sarkastisen kysymyksen päästessä kuuluville pienen hymynpoikasen kanssa, käden pyöritellen mandariiniä toisessa kädessään selvästi leikkisästi kun katse vilkaisi kaksikkoa olkansa ylitse ja silmät erottaen pöydän keskellä tutun taitetun paperinipun joka kertoi jokaiselle ihmisille - vaikka nuo ihmiset heidän tapaan asuisivatkin keskellä ei-mitään, mistä muualla tapahtuisi tai tulisi ainakin tapahtumaan.
Silmien erottaen vain otsikon; Kolme kuningasta, kurtistuivat kulmat jälleen kerran hieman epäilevästi. Pahan aavistuksen vallaten mielen sen hetkellisen ajaksi. "mitä on tapahtunut?" Äänestä kuuluen selvä pieni inttiminen vastaamisen suhteen, vaikka nuori nainen kääntyikin tyynesti ympäri kaksikkoa kasvotusten samalla kun sormet alkoivat ripeään tahtiin irrottamaan kuoria hedelmän ympäriltä odottavasti.

Seuraavan aamun kohottautuen taivaanrannan takaa myös kartanon ikkunoista sisään, sen sijaan että naisen ranskankielinen väsynyt mumina olisi kaikunut huoneistossa oman aikansa, ei sitä nyt kuulunut.
Tuon pienen yksityiskohdan saaden varmasti pieniä kummastelevia katseita osakseen huoneen ulkopuolella varjoihin kätkeytyviltä salamurhaajilta, eikä ihme sillä olihan Pandora kerrankin noussut aikaisemmin ylös kuin Anubis itse vain ja ainoastaan valmistaakseen tuolle sen kaivatun lääkkeen yskänpuuskiin. Solakoiden sormien poimien yrttien lehtiä ja muita osia pieneen savikulhoon, niinkuin tämä oli tehnyt jo useamman tunnin ajan siinä kyseisessä puutarhassa joka oli piilotettu ylimääräisiltä ihmissilmiltä ränsistyneeseen kasvihuoneen sisälle. Hieman multaisen käden hieraisten väsyneesti toista silmää, joka todellakin kertoi useammalle ettei nainen ollut aamuihmisiä toisin kuin tyttärensä ja miehensä, oli se seuraava teko tahaton haukotus.
Demonin istahtaen kuluneelle penkille joak narahti painon alla ikävästi, kertoi tuo pieni ääni ettei tuoli kestäisi enään kauaa.
Pienen kopahduksien jääden kaikumaan tilaan tasaiseen tahtiin, kertoi se naisen työn alkaneen nyt kunnolla.
Raskaan huokaisun kohoten huulten välistä nopeasti ilmoille ja maljakon tullen asetetuksi yhtä kuluneelle pöydälle, käden asettuen vatsan päälle väsyneesti sen kertoen hiljaisesti äidin suojelevan siellä kasvavaa elämää vaikka mikä olisi. Varsinkin salaseuralta itseltään oman henkensä uhalla vaikka se olisi äidin viimeinen teko.

Kuullessaan nuoremman vastauksen – oli Saites aikeissa vastata jotakin, mutta sanat hiipuivat kuulumattomiin kun sivusilmä erotti Eveyn astuvan ruokailutilaan. Tutun sulaa hopeaa muistuttavan katseen kuitenkin kertoen sanattomasti että toinen oli jo alkanut epäilemään jotakin pahaa tapahtuvaksi. Raskaan, osittain peitetyn henkäisyn, kuuluen uloshengityksen mukana. Saiteksen tietäen sinä hetkenä ettei totuuden kaunisteleminen kannattaisi. Hän oli kouluttanut Eveyn hyvin. Rauhallisen äänen kehottaen istumaan alas pöydän ääreen, minkä jälkeen painostava hiljaisuus laskeutui hetken kestäväksi ajaksi. Saiteksen selvästi miettien mitä sanoisi ja miten – tämän alkaen lopulta kertomaan epäilyksiään julki ja sen miten Michael liittyi niihin. Mitä enemmän lauseita tuli kuuluville - sitä enemmän paineen tunne kasvoi nuoremman rintakehällä. Michaelin joutuen lopulta pyytämään anteeksi äkillistä poistumistaan ennen kuin nousi pöydän äärestä ja poistui suorinta tietä pihalle ulkoilmaan, jossa aikaisen aamun tuulen vire tuntui rauhoittavan viileälle.
”Anna hänen mennä, Evey.”
Vanhuksen sanoen kun ulko-ovi kolahti kiinni. Saiteksen pitäen katseensa oppilaassaan, tietäen toisen haluavan lähteä perään vaikka ei näyttänytkään sitä päällepäin. Merenpihkan värisestä katseesta pystyen lukemaan Michaelin tarvitsevan hetken omaa aikaa miettiäkseen rauhassa tulevaa. Saiteksen ohittaen kyseisen aihealueen puheen aihetta vaihtamalla. Eveyn koulutus ei ollut vielä lähelläkään valmis ja tänään he jatkaisivat harjoittelemista.

Talo ja turvallinen ympäristö olivat jääneet kauas taakse. Michaelin pysähtyen vasta silloin kun tie edessä päättyi kielekkeen reunalle, jonka alapuolella pauhasi leveä koski. Jään sinisen katseen katsoen alaspäin mitään näkemättömästi. Paine rintakehällä oli jo kiivennyt kaulan ympärille ja tehnyt näin hengittämisestäkin vaikeampaa. Silmien sulkeutuessa. Michaelin yrittäen puhua itseään rauhoittumaan ja ajattelemaan selkeästi, mutta jokin sisimmässä pauhaava myrsky teki siitä mahdotonta. Hampaiden pureutuen toisiaan vasten asteittain voimakkaammin, kunnes lopulta lihakset kaulalla jännittyivät selvästi. Käsien puristautuen nyrkkiin vartalon sivuilla. Haukan kiljaisun pudotuksen yläpuolella saaden silmät avautumaan. Käden napaten lähimmän kiven otteeseensa ja heittäen sen suoraan kohti lintua, joka väisti lentävän esineen taitavasti. Tilanteen tuoden Michaelin mieleen Anubiksen, joka yhtä taitavasti leikitteli nuoren oppipoikansa elämällä, vailla minkäänlaista myötätuntoa. Myrskyn muuttuen vihaksi, joka kohosi ääneksi. Michaelin huutaen laakson ja meren ylitse mestarillensa, vaikka tiesi ettei toinen kuulisi.
”MITÄ SINÄ HALUAT MINUSTA?!! MIKSI LEIKITTELET ELÄMÄLLÄNI KUIN SE OLISI OMASI!!”
Lähettyvillä piilottelevien pikkulintujen lehahtaen lentoon yhtenäisenä parvena. Yhden linnuista räpytellen tiheämmin kuin sen lajitoverit. Yrittäen turhaan saada tuulta siipiensä alle. Haukan iskien yläilmoista linnun kimppuun silmänräpäyksessä. Pitkien raatelukynsien puristaen pienen olennon kuoleman syleilyynsä. Kirkkaiden verihelmien ropisten taivaan halki, auringon säteiden saaden ne näyttämään punaisille rubiineille. Michaelin katsoen petolinnun lentämistä pois. Näkemänsä ollen kuin sanaton viesti Anubikselta;
”Sinä kuulut minulle.”

Rauhallisen viisaan äänen kertoen tyynesti istuutumaan alas Michaelin vierelle, ei Eveytä tarvinnut kahdesti pyytää. Kahden nuoren sielun jääden odottamaan mitä Saitesilla olisi sanottavana, painostavan hiljaisuuden laskeutuen huoneeseen odotuksen mukana, kummankaan nuoremmista näyttämättä sitä ahdistusta päältä päin, edes silloin kuin mies kertoi omat epäilyksensä Anubiksen suunnitelmista ja sen seurauksista Michaeliin.
Sai tuo kaikki kertama jonkin sykähtämään sydämen alueella kivuaasti, ahdistuksen kertyen sisimpään mitä enemmän sanoja sateli vanhemman suusta.
Michaelin ollen kuitenkin ensimmäinen joka poistui suoraan pois talosta ja keittiön äärestä kuuluemansa jälkeen, Eveyn jo kohottautuen hieman ylös valmiina menemään tuon perään mutta ennenkuin hän oli kerennyt nousemaan kokonaan - kielsi Saites häntä.
Hopeisen katseen kääntyen vanhempaa kohti vastahakoisesti niinkuin aina ennenkin, mutta sillä kertaa - olisi nuori nainen halunnut torjua toisen käskyn kokonaan edessään ja lähteä vain toisen perään. Mutta siltikin... Evey tiesi - tiesi itseasiassa aivan liian hyvin, että toinen oli oikeassa.
Eveyn nyökäten vastahakoisesti toiselle, olisi tämä voinut sen hetken ajan vannoa että nuo meripihkaa muistuttavat silmät näkivät suoraan hänen sieluunsa ja jokaikisen tunteen jonka hän tunsi tuota shokissa olevaa miestä kohtaan.
Ne inhimmilliset tunteet jotka kiellettiin salaseurassa ja jotka toivat ongelmia mukanaan.
Eveyn nielaisten hieman vaisusti, pienen huokauksen karaten kuuluville tyytyi tämä luomaan pienen hymyn poikasen Saitesille siitä ahdistuksesta huolimatta, mutta siltikin tällä ei olisi mitään mahdollisuutta jättää harjoituksia välistä.

Puheenaiheen vaihtuessa jälleen harjoituksiin ja niiden tärkeiteen ja siihen, ettei nainen ollut vielä lähelläkään valmista edistyksestä huolimatta, oli tämä koko sen keskustelun ajan normaalia hiljaisempi. Tämän purren posken sisäpintaa hillitäkseen sanojaan jotka satuttaisivat häntä että isää mikäli tuo olisi ne kuullut, mutta yhden kysymyksen ollen se päällimäinen neidon mielessä; Oliko kostonhimo tosissaan sokaissut isän niin pahasti kuin Saitesin selostus oli saanut sen kuulostamaan? Sitä tuskin kukaan ei tiennyt loppujen lopuksi.
"... milloin olen valmis, mestari?" Oppilaan lausuen viimein eqyptin muinaisella kielellä, äänestä hohtaen selvä päättäväisyys ja tyyneys tulevaa kohtaan mutta samalla... sen naamion taakse jota neito oli pitänyt kasvoillaan jo pidemmän aikaa, kätkeytyi sen taakse pieni pelko ja epävarmuus tulevasta, joka vasta kohotti itseään kaikkien nähtäväksi ja kuultavaksi.
Hopeisen katseen pysytellen vielä sen hetken aikaa ennenkuin toinen jalka laskeutui polvilleen lattiaa vasten, käden kohoten sydämen kohdalle sanattomasta kunnioituksesta vanhempaa kohtaan ja pään laskeutuen hieman alaspäin katseen pysytellen lattiassa. Tuon pienen kunnioitusta kertovan kumarruksen kertoen sanattomasti, että Evey oli valmis lähes mihin vain mitä toinen hänelle antaisi harjoitukseksi.

Eveyn istuutuen kokonaan alas ja rentouttaen lihaksiaan sen verran – ettei aikoisi yrittää nousemista heti uudelleen. Nyökkäsi Saites tyytyväisenä nuoremmalle. Ennen koulutuksen aloittamista Evey olisi rynnännyt Michaelin perään sen enempää kuuntelematta tai ajattelematta seuraamuksia, antanut vain päällimmäisten tunteiden johdattaa, mutta nyt…

Merenpihkan värisen katseen laskeutuen alaviistoon Eveyn mukana kun tämä laskeutui alas kunnioittamaan mestariansa. Auringon säteiden myötäillen nuoren kasvon piirteitä, heijastuen noista sulaa hopeisista silmistä, joista moni tulisi puhumaan tulevaisuudessa ne kohdattuaan. Koko Eveyn olemuksen hohkaten aikuisuutta, joka odotti vain sopivaa voimakasta tuulta nostaakseen sen korkealle. Toinen oli kuvainnollisesti kuin haukan poikanen, joka oli minä hetkenä valmis lentämään pesästä kokeillakseen omien siipiensä kestävyyttä elämän myrskytuulissa. Saites ei epäröinyt Eveyn irti laskemista, mutta sisimmässään tämä kyllä myös pelkäsi. Voiden vain toivoa, että toinen ymmärtäisi hakeutua suojaan tarvittaessa… sillä kaikkea ei voisi kohdata yksin. Jumalia kun he eivät olleet.

… se kauan sitten kuistilla äitinsä takana piilotellut tyttö oli kasvanut huomaamatta nuoreksi aikuiseksi. Saiteksen antaen hymyn piirtyä kasvoilleen vaikka lähiajan arvet muistuttivat läsnäoloaan vieläkin. Vanhuksen nousten varoen seisomaan paikaltaan, selän suoristamisen tapahtuen harkitun hitaasti. Hiljaisuuden valliten kaksikon välillä vielä hetken. Ilmassa leijuen Eveyn viimeiset sanat, joihin rauhallinen ääni lopulta vastasi:
”Kun olet valmis… tiedät sen täällä ja täällä.”
Käden kohottautuen pään luokse, joka kuvasti mieltä ja laskeutui viimeiseksi rintakehän edustalle, joka kuvasti sydäntä/sielua. Saiteksen ohjeistaen Eveyn harjoittelemaan takaisin sinne samaiselle kentälle, josta tämä kaikki oli saanut alkunsa.
Kaiken tapahtuen side silmillä. Eveyn päästen tuomaan harjoittelunsa hedelmät esille. Ne taidot, joita tämä oli joutunut harjoittamaan ’sokeana’ ollessaan.


Laakson ja meren toisella puolella käytiin puolestaan kiivaan luonteista keskustelua. Kartanon suureen saliin oli kokoontunut kaikki ne jäsenet, jotka olivat päässeet tulemaan. Tieto valtioiden järjestämästä selviytymispelistä sodan ratkaisemiseksi oli viimein kulkeutunut näidenkin korviin. Keskustelun hälinän muistuttaen väkisinkin antiikkisen kreikan senaattia, jossa jokainen toi oman kantansa esille korkeasti ja väkevästi puhumalla tai huutamalla ryhmässä joidenkin äänien ylitse. Keskustelun sisimmästä erottaen jotenkin sen tärkeimmän viestin; yhden jäsenen uhraaminen sokkona ei olisi ratkaisu sillä voitosta ei voinut olla mitenkään varma ja kuka sanoi että vastapuolen edustajat hyväksyisivät tappionsa. Mikä estäisi näitä tarttumasta aseisiinsa siitä huolimatta?!

Anubiksen istuen suuren pöydän päässä sijaitsevassa nojatuolissa, jonka käsinojaan tämä nojasi väsyneen oloisesti kyynärpäällään. Hopeisen silmäparin laskematta katsetta kuitenkaan missään vaiheessa pois tuosta ympärillä parveilevasta massasta, jotka tuntuivat pääsevän vauhtiin mitä enemmän aikaa kului. Siihen hetkeen asti tämä ryhmän vanhin ei ollut sanonut sanaakaan, kuunnellut vain. Puhumisen aika kyllä tulisi, mutta vielä ei ollut sen aika.

Koko sen aamupäivän ajan, olivat osa salamurhaajista ilmestyneet näkyville omista tarkkailupaikoiltaan, jokaisen huutaen toisen äänen päälle, yrittäen tyrehdyttää tuon mielipiteen ja johdattelevaisuuden omallaan. Tuon pienen harmittomana alkaneen teon kuitenkin saaden ketjureaktion aikaiseksi, eikä ollut kulunut ensimmäistä kymmentäkään minuuttia kun äänet suorastaan raikuivat suuressa tilassa.
Äänten yrittäen kohoten isommaksi kuin toisilla, vanhemman kuultavaksi 'järkipuheena' mutta jokaisen puheen sulautuen yhteen jonka lopputuloksena oli vain epämääräinen, kiivas, väittely veljiensa kanssa. Anubiksen ollen ollut koko sen ajan hiljaisena, tarkkailijan roolissa niinkuin aina ennenkin.
Tilanteen näyttäen sen pienen hetken ajaksi että osa salamurhaajista olisi ollut jo valmiina hyppäämään pöydän toiselle puolelle väittelijöitä vastakkain ja aloittamaan tappelun siitä - kenen johde olisi parempi, äänien hiljentyen vasta silloin kuin ovi alkoi hitaasti avautua ja sulkeutua, sen puisen seinämän paljastuen se nainen, - joka tunnettiin siinä tilassa tavalla tai toiselle Anubiksen rakkaimpana tai ainakin läheisimpänä - ja joka oli myös jo ekana iltana näyttänyt kaapin paikan salaseurassa, vaikka olikin nainen.

Ruskean silmäparin vilkaisten vain pikaisesti ympärilleen, kertoi katse jo - että ulkopuolelle johtaneet äänet olivat kertoneet enemmän kuin tarpeeksi tilanteesta vaikka huutosorinasta ei ollutkaan saanut selvää.
Pandoran kuitenkaan sanomatta mitään paikalla olijoille, demonin astellen vain pöydän päähän jossa vanhin istui, käden tullen ojentaneeksi lasisen pullon. Kenenkään tietämättä mitä pullo sisälsi, muutkuin Anubis itse, oppipoika sekä Saites joka oli lähtenyt salaseurasta.
Eikä kenenkään tarvinnut, jokainen saisi vetää omat johtopäätöksensä sisällöstä sillä; heikkoutta ei sallittu kenenkään silmien edessä.
Hymyn kaartuen hiljaisesti demonin huulille pikaisesti, ei siitä mennyt kuin hetkellinen aika ja sama puheensorina alkoi jälleen.
Pandoran hymyillen huvittuneesti ulkokuoren alla, ennenkuin asettui itse istumaan yhdelle vapaista tuoleista "kuinka kauan tuota samaa on jatkunut?" oli ensimmäinen kysymys miehelle, naisen kohottaen hieman kulmaansa kysyvästi, pystyi jo siitä eleestä päättelemään tilanteen naurettavuuden vaikka kyse olikin vakavasta asiasta.
Kaikki vain yrittivät todistaa kenellä olisi isoin ääni tilanteessa. Normaalisti kuka tahansa johtaja olisi menettänyt jo tilanteeseen hermonsa ja tuonut vuorostaan oman kantansa muiden korville, mutta.. siihen asti vanhin oli pysynyt tyynenä mutta jos tilanne jatkuisi vielä kauankin samalla tavoin - tuskin puheenvuoroakaan olisi tiedossa.

Puheen sorinan jatkuen lähes heti Pandoran saapumisesta – osui naisen esittämä toteamus liiankin lähelle sitä maalia, joka oli Anubiksen mitta tuolle kaikelle. Hopeisen silmäparin kohdistuen metrin päässä istuvan naisen silmiin – katseen kertoen enemmän kuin tuhat sanaa vaikka ulkopuolinen ei saisikaan siitä mitään osakseen. Anubiksen tarvitsematta selittää sen enempää sillä Pandora kyllä osasi lukea rakastettunsa katseesta kaiken tarpeellisen ja enemmän silloinkin kun toinen ei sitä mielellään halunnut. Kyynärpään irtaantuen hitaasti käsinojan läheisyydestä. Kämmenien hakeutuen kiireettömästi pöydän tasaiselle pinnalle. Sormien jännittymisen kertoen sanattomasti ylösnousemisaikomuksesta.

Anubiksen suoristautuen täyteen ryhtiinsä. Kiivaasti keskustelevien henkilöiden alkaen hiljentymään kukin yksitellen kun nämä erottivat vanhimman nousseen ylös paikaltaan ja katsovan koko joukkiota noilla mystisillä silmillään kuin ne olisivat kyenneet näkemään sieluun asti, kaivamaan jokaisen iljettävänkin salaisuuden esille.
”Veljeni. Sisareni. Olen kuunnellut teitä tarpeeksi ja olen edelleen valmis kuuntelemaan enemmänkin, mutta…”
Äänen painon painottaen tahallisesti tuota viimeistä sanaa kun katse alkoi erottaa levotonta liikehdintää jäsenten suunnalta. Näiden ilmeisesti luullen ettei vanhin aikoisi enää kuunnella heidän kantaansa ja tekisi oman päätöksensä nyt jo. Kämmenen joka oli kohonnut aavistuksen vaikenemisen merkiksi laskeutuen takaisin pöydän kantta vasten.
”… tarvitsemme myös aikaa ajatustemme kokoamiseen ja kuulemamme miettimiseen. Ehdotan siis sekä osittain käskenkin teitä lähtemään tästä huoneesta ja palaamaan takaisin vasta kahden tunnin kuluttua. Ristiriidat jäävät näiden seinien sisälle – jos korviini kantautuu yksikin selvittely tuon oven ulkopuolella, tekijät saavat vastata siitä suoraan minulle. Lähtekää rauhassa.”
Jokaisen salaseuralaisista nyökäten vuoron perään myöntymisen merkiksi, toiset vastahakoisemmin ja toiset taas ihan mielellään.

Salin tyhjentyen lopulta noista kaikista ja kun ovi viimein sulkeutui viimeisenkin jäsenen selän takana – istuutui Anubis takaisin tuolille. Miehen kasvojen vanhentuen sen yhden hetken aikana monella vuodella raskaan huokauksen saattelemana. Käden kohottautuen hieraisemaan silmien seutua vaikka järki tiesi sinä hetkenä – ettei kyseisestä teosta olisi mitään hyötyä.

Kaksikon välillä valliten selvä hiljaisuus, eikä siihen tilanteeseen tarvinnutkaan mitään muuta kuin se että katseet kohtaisivat toisensa - riitti se kertomaan jo enemmän kuin tarpeeksi että kyseinen tilanne oli jatkunut jo pidemmän aikaa, eikä loppua ollut näkyvissä ennenkuin Anubis avaisi ensimmäistä kertaa suunsa.
Pelkkä katseiden vaihto oli ollut aina se kommunikointi väline, jota kaksikko oli käyttänyt niinä vuosina puhuakseen vakavimmista asioista joita ei heidän esikoisensa korville oltu suotu ennenkuin kyseiset 'vakavat' aiheet olivat pakottaneet itsensä tytön tietoon salaseuran muodossa. Huulten avautumatta kertaakaan jotta ne olisivat voineet lausua muidenkin kuultavaksi oman mielipiteen tilanteen naurettavuudesta tai vakavuudesta, sillä olisihan se varsin turhaa sellaisen hälinän keskellä. Suorastaan toivotonta.

Anubiksen viimein tehden aloittaan noustakseen ylös, säpsähti jokin salissa ja jokaisen salamurhaajan alkaen jo pelkästä kunnioituksesta vanhinta kohtaan hiljentymään yksitellen - antaen tuolle puheenvuoron.
Puheen alkaessa tyynesti ja keskeytyi uhkaavasti, jättäen pienen jännityksen maun suuhun siitä mitä tulevan piti.
Siltikin demonin aistien myös osassa jäsenissä sen pelon, ettei mies ollut ottanut kenenkään ehdotusta tai mielipidettä kuuleviin korviinsa vaan tehnyt päätöksen sillä välin kun muut olivat olleet jo valmiina hyökkäytymään toistensa kauloihin.
Pandoran ollen yksi niistä harvoista jotka olivat rauhallisia tilanteesta, joiden kasvojen ilme ei värähtänyt kertaakaan edes siinä pelossa, että toinen olisi päättänyt jo jotain.
Viimein miehen lausuen kehotuksen, joka pyysi jokaista poistumaan huoneesta ja miettien asioita halki kahden tunnin aikarajalla, pystyi ihmismassassa näkemään samaisen liikkeen joka kertoi myöntymisestä käskyyn/ehtoon.
Salamurhaaja lauman lähtien liikkeelle samantien, oven sulkeutuen massan takana hitaasti kunnes kohahdus jäi kaikumaan huoneeseen, kertoen oven sulkeutuneen perässä.

Pandoran katsoen metrin päästä rakastamaansa miestä, joka uskaltautui vasta nyt laskeutumaan väsyneenä takaisin tuolille, pystyi nainen näkemään sen murtosekunnin ajan toisen vanhentuneen vuosia.
Kuluen oma aikansa, ruskeiden silmien vain tapittaen varoen toista ollen valmiina nousemaan ylös mikäli mies puhnuttaisi häntäkin lähtemään.
Toisen päälle asetetun jalan kopahtaen laattalattiaa vasten ja käsien työntäen kehoa ylös penkistä käsinojien avulla, kertoen demoninkin ollen aikeissa lähtemään jos toinen vain sanoisi.
Ruskean katseen pysytellen jälleen vanhemman kasvojen piirteissä, antoi Pandora kohota hymyn huulille vaikkei tilanne olisikaan siihen sopiva.
Jalkojen ottaen ensimmäiset askeleet aavemaisen hiljaisesti pöydän päähän toisen vierelle, käden kohottuen salamurhaajan kasvojen tasolle varoen ennenkuin antoi kämmenen asettuen silittämään niitä hellästi.
"... teet sitten minkä päätöksen tahansa, on se varmasti oikea" hänen todeten hymyillen, vaikka sen hymyn taakse piiloutuikin se pieni huoli miehen omasta henkilökohtaisesta voinnista.
Pandora ei ollut koskaan nähnyt toista niin väsyneenä kuin nyt, ei koskaan vaikka oli tuon kanssa asunut ja tuntenut toisen enemmän kuin kymmenen vuotta.
Sormen pään hivellen aavemaisesti kuivuneiden huulten aluetta, kunnes se jäi hivelemään vain sivustaa rakastavasti, naisen yrittäen katso vanhimman silmiä, tämän tehden sen pienen hetken aikana todeta että toinen tarvitsi lepoa enemmän kuin stragedisia suunnitelmia salaseuran pään menoksi, olihan Pandora sen sanat useampaankin kertaan mutta tuloksetta.

Katse pysyi jähmettyneenä eteenpäin. Silmien katsoen mitään näkemättömästi tuota autioitunutta pöytää, jonka ääressä oli hetki sitten istunut monta salamurhaajaa tuomassa omaa kantaansa väkevästi esille. Miesten ja naisten huudolla esitettyjen sanojen kaikuen vieläkin huoneessa alitajunnan muistissa. Pitkäelämä oli opettanut kärsivällisyyttä ja laajakatseisuutta – se oli kehittänyt kaikkia niitä taitoja mitä jokainen halusi itsessään kehitettävän. Siltikin, tuosta kaikesta huolimatta – Anubis tunsi tulleensa viimein sen polun päähän, jota jumalat erityisesti pitivät silmällä. Odottaen mitä kuolevainen päättäisi ennen kuin soisivat lopullisen tuomionsa. Pandoran siirtyessä varoen rakastettunsa lähelle – huomasi Anubis vasta toisen läsnäolon kun käsi laskeutui koskettamaan kasvojen sivustaa hellästi. Tuon pienen tapahtuman kertoen miehelle itselleen - ettei tämä ollut lähelläkään kunnossa, aistien alkaen tekemään jo omia virheitä ympäristöstä. Viileiden sormien kosketusten saaden kylmät väreet kulkemaan pehmeästi kuumoittavaa ihoa pitkin. Anubiksen antaen silmiensä sulkeutua hetken kestäväksi ajaksi. Mielen pystyen tuon lyhyen ajan aikana kuvittelemaan kaiken palaavan menneisyyteen; sinne syrjäiselle aavikolle asti, jossa perhe oli ollut turvassa kaikelta pahalta ja juonittelulta, joka ei koskaan loppunut. Silloin he kaikki olivat olleet sielultaan ja sydämeltään kokonaisia. Olleet perhe, josta oli enää nyt vain varjo muistikuvissa. Silmien avautuessa – kohtasivat ne uudemman kerran tuon aution huoneen, jonka ilmapiiri oli omalla tavallaan painostava. Käden kohottautuen ottamaan naisen käden otteeseensa. Peukalon kärjen silittäen kämmenselkää pienesti, mutta sitäkin enemmän rakastavasti.
”Voin vain rukoilla, että jumalat antavat minulle oikeat sanat. Päätöstä minun on mietittävä itse.”
Tumman äänen vastaten hiljaisesti. Käden päästäen hiljalleen irti ja laskeutuen pöydällä lepäävän lasisen pullon luokse. Tutun värisen sekoitelman vastaten takaisin silmien katseelle. Pandora oli siis onnistunut valmistamaan lääkejuoman, joka toivon mukaan hillitsisi sairauden oireita. Anubiksen ottaen lasipullon otteeseensa ja nousi ylös paikaltaan. Askeleiden lähtien johdattamaan salin päässä sijaitsevalle parvekkeelle, jonne paistoi aurinko sinä hetkenä selvästi. Vanhemman pysähtyessä kaiteen edustalle kuului taivaalta yllättäen haukan kimeä kiljaisu ja sen jälkeen terävä kopahdus parvekkeen lattiaa vasten. Hopeisen katseen kääntyen katsomaan äänen lähteen suuntaan näkivät ne maassa maakaavan verisen pikkulinnun, joka oli raadeltu kuolettavasti. Pahan aavistuksen iskeytyen rintakehää vasten kuin voimakas lyönti. Katseen kääntyen takaisin kaukaisuuteen, jonne Michael oli lähtenyt kaksi viikkoa sitten. Ei kai vain…

Käsien koskettaessa viimein toisiaan, totesi vanhin samalla ettei hänellä ollut muitakaan mahdollisuuksia kuin vain rukoilla jumalilta, tyytyi Pandora nyökkäämään pienesti miehelle.
Saattoihan se hyvinkin olla, että vaikka toinen tietäisi mitä tekisi, mitä aikoisi sanoa, miten aikoisi toimia salaseuran toisen puoliskon ja sodan suhteen olisivatkin suunniteltu tarkoin, mutta ... Jumalten sarkastiselta peliltä ei kukaan tulisi varmastikaan pääsemään kuin koira veräjästä. Otteiden irtautuessa hitaasti toisistaan, kaappasi vanhempi otteeseensa uuden lasipullon jonka pinnalta näki sisälmyksen olevan sama kuin aiemminkin mutta todellisuudessa Pandora oli joutunut tekemään aineesta hieman vahvemman kuin aiemmista oireiden helpotukseen, mikä tarkoitti sitä ettei kasvojen irvistelyltä vältyttäisi silläkään kertaa. Miehen nousten paikoiltaan ja astuen huoneen toiseen päähän jossa parveke odotteli kutsuvasti astumaan lämpimän auringon alle, jäi Pandora hetkeksi yksin siihen tilaan, antoi demoni silmien haroa tilan lävitse. Tila oli suuri, vanha, ja muistutti erehdyttävästi viktooria aikaisia kokoushuoneita, joka kertoi ettei kartanoa oltu paljon muunneltu sen käyttöön oton jälkeen.
Hymyn sulaessa vähitellen kasvoilta kun katse palasi takaisin toisen selkään joka näkyi selvästi parvekkeelta, mutta sitten kuului yläpuolelta ylimääräinen ääni.
Ja sen kirmaisevan, tutun äänen jälkeen toinen ääni joka ei ollutkaan niin tuttu loppu peleissä mutta se, mistä heikko onttomainen tömähdysääni oli aiheutunut... oli sitä vastoin kaikkea muuta.
Pandoran tietäen jo pelkästään sen pienen linnun näkemisestä mitä Anubiksella oli mielessä. Ainakin suurimmilta osin. Sillä salaseurassa ja Anubiksen vierellä pysyminen oli opettanut sen, ettei sattumuksia ollutkaan. Ja tuo haavoittunut pikkuinen oli kuin piste lauseen lopussa joka korosti kyseistä toteamusta entisestään.
Pandoran voimatta olla nielaisematta mutta siltikin, kuin automaattisesta teosta olivat jalat jo matkalla parvekkeelle auringon alle Anubiksen seuraksi.
Haukan kirmaillen vieläkin kaksikon yläpuolella huomiota kaipaavasti, mutta sen sijaan että demoni olisi kohottanut katsettaan ilmoissa lentelevään tappajaan, astuikin tämä pienemmän linnun vierelle ja napaten tuon kämmenille.
Harmaan untuvan ollen repelöitynyt ja tahriintunut verestä, mutta siltikin se pieni lintu oli hengissä vaikkakin heikosti. "... sinulla on aavistus tästä... haluatko kertoa sen minulle?" Pandoran todeten toiselle, katseen kohoamatta kertaakaan salamurhaajaan mutta oli nainen pistänyt merkille toisen kaukaisuuteen tuijottavan katseen. ... Pahan aavistuksen tuoden osansa myös Pandoralle itsellekin rintakehän alueelle painostavana ja ahdistavana tunteena.

Naisen astuen vielä muutaman askeleen eteenpäin aina kaiteelle asti, kämmenten laskeutuen valkealle pinnalle varoen, heikon tuulen henkäisten kaksikon ylitse samassa.

Pandoran tullessa lähemmäksi ja kantaen kämmenissään varoen tuota raadeltua lintua – antoi Anubis katseensa palata takaisin kaukaisuudesta ja kääntäen silmänsä rakkaimpaansa. Rauhallisen äänen kysyessä silloin mikä vaivasi vanhimman mieltä sinä hetkenä – vastasi tämä:
”Aistin ja häpeäkseni myös pelkään, että oppilaani joutuu ottamaan oppimansa käyttöön aikaisemmin kuin on tarkoitus.”
Katseen kääntyen pois. Astetta raskaamman henkäisyn karaten huulten lomasta. Anubiksen lausuen itsekseen:
”En olisi saanut päästää häntä lähtemään niin kauas vaikka en edelleenkään suo hänelle kaikkea armoani – jos luulet, että olen unohtanut vihan pitomme.”
Pikkulinnun hiljaisen sirkuttamisen palauttaen vanhemman takaisin omasta synkkyydestään. Hopeisen katseen kohdistuen tuohon veriseen olentoon, joka jokainen sekunti taisteli hengestään. Pandoran tuntien tämä olisi varmasti halunnut yrittää pelastaa eläimen hengen, kuten tämä yritti viivyttää rakastettunsa kuolemaa kaikilla mahdollisilla keinoilla. Tumman äänen sanoen lopulta:
”Päästä se kärsimyksistään, Pandora. Petolintu on tehnyt osansa, liiankin hyvin.”
Katseen kohottautuen naisen tummiin silmiin. Joku ulkopuolinen olisi voinut luulla kaksikon keskustelevan pelkästään linnun elämän jatkumisesta, mutta rivien välistä tuo keskustelu piti sisällään paljon enemmän. Oliko Pandora valmis päästämään elämästä irti kuoleman edessä? Pystyisikö tämä viimein myöntämään itselleen - ettei kykenisi pelastamaan rakastettuaan viimeisen koettelemuksen tullessa.

Anubiksen lausuen vastauksen kuultavaksi pienestä huolesta oppilastaan kohtaan joka oli ollut poissa jo muutamia viikkoja pelkästään etsiäkseen Saitesin olinpaikan heidän pienen pelin nimissä, liikahti Pandoran pää varoen nyökkäyksenä. Toisen vielä mainitessa kaksikon vihanpidosta ei demoni voinut muuta kuin hymyillä ulkokuorensa sisimmässä toteamukselle ettei tämä ollut antanut vielä kaikkea armoaan tuolle viime kahnauksen jäljiltä joka oli lähellä päättyä jommankumman kuolemaan.
Naisen tehden mieli todeta toiselle jotain lohduttavaa muttei kerennyt kun heikonpuoleinen sirkuttelu sai aiheen vaihtumaan takaisin aivan johonkin muuhun yhtä vakavaan aiheeseen.
Anubiksen pyytäen päästämään linnusta irti, päästämään tuon vähemmällä ja lopettamaan kärsimyksen, katsoi nainen hopeisia silmiä takaisin, demonin miettien sanojaan harkiten.
Niin monen monta kertaa kun he olivat puhuneet siitä samasta aiheesta, tulisi jälleen puhutuksi niin monen kerran, täytyisi näköjään heidän puhua asiat jälleen kerran halki.
Naisen huokaisten ja kääntyen rakkaintaan kohti "... samalla tavoin kuin seitsemäntoista vuotta sitten?" Pandoran todeten ensialkuun, kohottaen toista kulmaansa epäilevästi "olemme puhuneet tästä samasta aiheesta niin monta kertaa, että jos tosiaan jumalat ovat jälleen kerran yhtä sarkastisia elämän suhteen, mitä vaihtoehtoja minulla on? Tiedät itsekin että noutaja tulee ottamaan enemmin tai myöhemmin sen minkä sille kuuluu. Ja sitten?"

Sanojen tauoten ja pienen huokauksen karaten huulten välistä "... tiedät itsekin että sinä aikana mitä olemme olleet yhdessä, olen yrittänyt totutella ajatukseen että joku päivä sinua ei enään ole. Niinkuin kaikki ne muut jotka välittävät sinusta. Joten eikö se kerro jo jonkin verran että olen valmis kyllä jättämään hyvästit kunhan sen aika tulee - vaikka se repii sydämeni kivuliaasti liian moneen osaan?" Puheiden loppuessa viimein, katseen ollen pysynyt kokoaika Anubiksen silmissä. "... rakastan sinua, niin rakastaa Eveykin vaikka kuinka yrität olla ajattelematta asiaa ja uskotella että viimekertaisen jälkeen tyttäresi inhoaa sinua sen verran ettei enään koskaan halua kuullakaan sinusta ja salaseurasta." Naisen todeten loppuun, linnun tullen asetetuksi varoen kaiteen päälle kun viimeinenkin sirkutus oli loppunut, kertoi se pieni yksityiskohta eläimen kärsimyksen päättyneen omintein haavojen johdosta.
"ja mitä Michaeliin tulee... Hän pärjää. Jo pelkästään sen takia että hän on rakastunut tyttäreesi Michael on harjoitellut enemmän ja enemmän saadakseen sinulta sen pienen armonpalan" Hymyn kohoten hiljaisesti kasvoille, samalla kun toinen käsistä kietoutui toisen oman ympärille rakastavasti.

"... toivoisin vain että jumalat olisivat sen verran suopeita jotta kerkeäisit näkemään kuopuksesi... vaikka siihen onkin aikaa..." Pandoran todeten vielä hiljaisesti, astuen kaksikon sen pienen välimatkan umpeen jolloin välissä olleet kädet koskettivat vatsan aluetta, jossa lapsi vielä kasvoi hiljalleen.

Menettämisen ja sen tuoman tuskan saaden itselleen äänen noiden punertavien huulien lomasta – kuunteli Anubis vaiti vaikka jokainen noista sanoista satutti myös miestä itseään. Pandoran tuoden juuri sen pelon julki, jota Anubiskin pelkäsi läheistensä vuoksi. Hän oli halunnut suojella kaikkia menettämisen tuskalta, mutta mitä enemmän hän oli pyristellyt vastaan – sen enemmän hän oli sotkeutunut siihen. Välimatkan umpeutuessa kaksikon välillä – uskaltautui Pandora ottamaan vielä uudemman kerran puheissaan esille syntymättömän lapsen, joka olisi parin kuopus. Viimekerralla kyseinen aihealue oli päätynyt ilmapiirin kylmettymiseen, mikä oli pistänyt väkisinkin miettimään olisiko tuon kaiken jatkamisessa enää mitään syytä. Hiljaisuuden laskeutuen tuonakin kertaa, mutta vanhemman poislähtemisen sijasta laskeutui tämä polvilleen rakastamansa naisen eteen.
Tumman äänen puhuen aikuismaisen tyynesti:
”En anna sitä itselleni anteeksi kun menetin kuolemattomuuteni, mutta en voi myöskään antaa sitä jumalilleni anteeksi kun he pitävät sinut erossa minusta sen avulla. Kohtaisin manalan katkun ja tulen mielelläni – jos tietäisin sinun olevan siellä vierelläni. Halusin niin paljon olla ikuisesti kanssasi… kuoleman jälkeenkin, mutta et voi seurata minua sinne minne menen kuolemattomuutesi takia. En voi kuitenkaan lakata rakastamasta sinua tai lapsiamme.”
Lantion ympärillä olevista käsistä toisen kulkeutuen hitaasti vatsan luokse ja kohottaen paidan helmaa sen verran ylemmäksi, että vaalea iho paljastui. Anubiksen suoden hellän suukon alavatsalle, jonka sisimmässä hänen sukunsa siemen kasvoi. Silmäluomien sulkeutuen katseen peitoksi, otsan painautuen ihoa vasten voimattomana. Silmiä kirveltäen selvästi. Anubiksen jatkaen väsyneenä, äänen tavujen värähtäen aavistuksen:
”Pelkkä läsnäolosi kiduttaa minua. Riistät kaiken ilman minulta ja silti joka kerta kun et ole luonani, sieluni janoaa sinua luokseni. Olet vienyt minut niille vesille, joita vältin ja pelkäsin. En näe enää rantaa, joka pelastaisi minut vaikka voimani hupenevat sitä mukaan mitä enemmän yritän pysyä pinnalla. Hukun omaan taisteluuni tunteitani vastaan ja siitä huolimatta…”
Suolaisen kyyneleen vierähtäen poskelle silmäripsien lomasta, tuon hyvin mitättömän näköisen pisaran tipahtaen naisen jalkojen juureen ja imeytyen puiseen pintaan.
”…en voi lakata rakastamasta sinua.”

Pandoran tietäen viime kertaisen perusteella, että aloittama puheenaihe oli jokseenkin riskialtis miehen kanssa kun viimeksi mies oli kylmentynyt kokonaan, antanut vain hiljaisuuden puhua omasta toimestaa.
Ja niin tapahtui nytkin.
Tosin tällä kertaa sen sijaan että mies olisi kääntänyt selkänsä kylmästi ja lähtenyt silmien tieltä, jättäen jälleen puheenaiheen siihen, alkoikin miehen kasvot hiipua kehon mukana alaspäin polvilleen naisen eteen, näkyi demonin kasvoilta pieni hämmennys kyseiseen tekoon.
Toisen puheiden auttamatta hämmennystä entisestään, siltikin demonin kuunnellen jokaisen toisen sanan.
Käden irtautuen varoen vanhimman omasta ja siirtyen tuon hiuksilla silittämään niitä samalla kun paidan helma itse nousi ylöspäin miehen toimesta.
Kehon värähtäen hieman suukosta vatsan alueella, kertoen siitä rakkaudesta lasta kohtaan joka ei ollut vielä edes syntynyt, Pandoran hymyillen rakkaalleen rauhoittavasti kun pää painautui ihoa vasten väsyneenä.

Anubiksen jatkaessa aloittamaansa, Pandoran kuunnellen vaikka jotkut tuon sanoista saivatkin rintakehällä tuntemaan kivuliaan pistoksen siitä, kuinka pahalta toinen sai sen kaiken kuulostamaan enemmällä tai vähemmällä pahalta.
Käsien silitellen rakkaimpansa hiuksia vieläkin sormien lävitse hellin ottein, aina tuon päätökseen asti, jolloin demoni oli kuulevinaan ensimmäisen kerran - inhimmillisen tunteen joka sai äänenkin murtumaan. Sen heikkouden jota anubis ei ollut sallinut kenenkään nähdä.
Pandoran sanomatta vielä mitään, polvistui tämä itsekin alas, käden siirtyen samanaikaisesti pään puolelta kasvoille, ruskeiden silmien katsoen rakastamansa mieehn kasvoja jota kyyneleet sillä hetkellä koristelivat.
"... kärsitkö noin paljon takiani?" Oli ensimmäinen kysymys tai toteamus, käden pyyhkien miehen kyyneleitä hellästi pois äänen painosta pystyen kuulemaan ettei kysymys ollut mitenkään vakavasti otettavissa.
Pään tullen painautuneeksi varoen miehen otsaa vasten, kertoen sanattomasti että toinen saisi itkeä ja näyttää heikkoutensa vapaasti hänenkin edessään - vaikka toinen ei siihen olisikaan tottunut. "... seuraisin sinua joka tapauksessa minne ikinä menisitkin... vaikka helvetin tulen lävitse, tai taivaan porttien kunhan vain saan olla sinun kanssasi ikuisesti... onko selvä? Muutun vaikka takaisin ihmseksi jos se sitä vaatisi." Naisen todeten hiljaisesti, huulten hivellen puheenaikana miehen omia, ennenkuin hellä suudelma painautui tuon omia vasten. "Heikkoutta ei ole se että pystyt näyttämään tunteesi muiden edessä, sanoivat muut mitä tahansa." Hymyn kaartuen hiljaisesti suudelman päätteeksi demonin huulille.

Laihojen sormien silittäen noita yön mustia hiuksia – sai tuo hyvin pieni teko mielen rauhoittumaan sen kärsimästä myrskystä huolimatta. Rauhallisemman uloshenkäyksen kertoen sanattomasti Anubiksen tyyntyvän hiljalleen rakastettunsa lähellä ja kun Pandora laskeutui miehen tasolle lattian rajaan painaakseen otsansa hellästi toisen omaa vasten – loksahti viimeinenkin pala paikoilleen. Vanhemman kuullen viimein ne sanat mitä ei ollut aikaisemmin kuullut tai edes tiennyt sen olevan mahdollista. Anubis ei kuitenkaan voisi pyytää sitä ääneen rakastetultansa – sillä siitä itsekkyys ei ollut kaukana. Pandoran tulisi luopua kuolemattomuudestaan oman tahtonsa saattelemana, ei toisen pyytämänä. Naisen lopettaen puhumisen, laskeutui hiljaisuus kaksikon välille. Tuulen vinkuna ja hengittämisen ääni olivat vain ainoat äänen lähteet sinä hetkenä. Anubiksen kätkien itsensä sen samaisen kuoren alle, joka oli salaseuran jäsenille ja ulkopuolisille tuttu. Tumman äänen kuitenkin lausuen rakastavasti:
”Teen sen teidän tähtenne, perheeni jota rakastan koko sydämestäni. Kuolema saa odottaa minua – sillä en ole vielä valmis jättämään tätä kaikkea. Liian paljon on vielä kesken.”
Anubiksen ottaen Pandoran aidosti rakastavaan halaukseen, jota tämä ei ollut suonut toiselle pitkään aikaan. Teon kertoen sanattomasti – ettei tämä aikoisi päästää vielä toisesta pitkään aikaan irti. Kuolema saisi itse tulla manalasta asti hakemaan – jos mieli teki saada miehen sielu itselleen. Tumman äänen jatkaen egyptin muinaisella kielellä:
”Kiitos, rakkaimpani. Kiitos kun avasit uudemman kerran silmäni ja nostit minut pinnalle mustasta vedestä.”
Käsien tiukentaen otettaan huomaamattaan naisen ympärillä kuin peläten toisen katoavan – jos aikaa ehtisi kulumaan tarpeeksi. Pandora oli hänen syntinsä, pelastajansa ja ainoa rakkaimpansa. Henkilö, jota ilman hän olisi hukannut itsensä monesti synkkyyteensä.

Neuvottelujen jatkuessa – oli moni salaseuran jäsenistä saanut mietittyä rauhassa omia ajatuksiaan ja kuulemaansa. Anubiksen odottaen jo tietyltä osin samanlaista kiivasta väittelyä kuin aikaisemmin, mutta tällä kertaa sitä ei tullut. Jokaisen ryhmäläisen tuoden kantansa kyllä julki, mutta ei huutamalla tai väittelemällä toisen ylitse. Alkuviha uutisesta oli sammunut ja tilalle oli noussut selvä järki sekä ajatteleminen. Kokouksen päätyttyä lopulta siihen tulokseen – etteivät nämä voisi vetäytyä valtion määräyksestä ilman seuraamuksia. Kahden viikon kuluttua selviytymispeli järjestettäisiin, halusivat he sitä tai eivät.

Kokouksen saadessa viimein päätöksensä toisella puolella merta, oli myös siellä aurinko painumassa vähitellen meren taakse, värjäten sen kauniin vihertävän veden punaiseksi.
Solakoiden sormien kietoutuen mustan kankaan päälle, niiden kiskaisten vaatekappaleen irti silmien edestä vasta nyt näin harjoituksien päätteeksi. Silmien katsoen hetken ajan ympärilleen hämmentyneenä, katseen kohoten punertavalle taivaalle joka vasta silloin riitti kertomaan; että olisi jo ilta.
Silmien räpsytellen hetken ajan pitkästä valon puutteesta, joka oli tässä tapauksessa ollut useita tunteja - niinkuin harjoittelulla oli ollut viime aikoina tapana venyä, mutta sillä kertaa kun näköaisti oli peitetty kokonaan - oli aika lentänyt normaalia nopeammin kun kukaan ei ollut kertonut kellon aikoja.
Katseen haravoiden läpi harjoitusalueen, aistien erottaen vain Saitesin lähettyvillä kun taas Michaelia ei vieläkään ollut missään.

Hopeiset silmät kääntyivät hitaasti kohti vanhusta, käden puristen varoen nyrkkiin tummaa kangaspalaa "... Onko michael tullut jo?" Äänestä kuuluen selvä huolestuneisuus miestä kohtaan, vaikka Evey tiesikin - ettei tunteiden näyttäminen ollut aina sellaisissa asioissa hyvä asia mutta... ei neito vain jaksanut enään esittää välinpitämätöntä ja valehdella muille tunteistaan kun kukaan tuskin saisi tietää muu kuin Saites.
Ainakin toivon mukaan.

Eveyn hypätessä maahan viimeisen harjoittelupaalun päältä ja ottaen liinan pois silmiltään – käänsi Saites vasta silloin katseensa oppilaaseensa. Vanhus ei tuona kertaa ollut kulkenut neidon alapuolella ja tökkinyt tätä kepille jalkoihin – vaan nyt tämä oli istunut kiireettömänä harjoittelukentän turvallisella puolella ja lukenut kirjaa kaikessa rauhassa. Saites oli kyllä lukenut kirjaa aidosti, mutta samaan aikaan tämä oli kyllä kiinnittänyt huomionsa Eveyn tekemiin virheisiin, joita ei enää paljoa tullut. Neidon todetessa jotakin Michaelin läsnäolosta kysymysmuodossa – sulkeutui kirja sylissä ja aistit keskittyivät tunnustelemaan tarkemmin nuorukaisen läsnäoloa. Minkään kuitenkaan vastaamatta takaisin.
”Näyttää sille…”
Iän kypsyttämän äänen aloittaen johdattelevasti. Kulmien kurtistuen selvästi kun aistit yrittivät vielä viimeisen kerran paikantaa kohteen. Pienen pään pudistuksen lopulta kertoen teon olevan turhaa.
”… että vieraamme on lähtenyt takaisin sinne mistä tulikin.”

Vanhuksen nousten varoen ylös. Värähdyksen hengityksessä kertoen sanattomasti selän reistailevan edelleen.
”Tulehan, Evey. Menkäämme sisälle ennen kuin vilustumme kumpainenkin.”
Viileän pohjoistuulen henkäisten harjoittelukentän ylitse – sen kertoen saapuvasta kylmästä yöstä. Saites ei sanonut sitä ääneen, mutta hän kyllä huomasi Eveyn olevan huolissaan Michaelista. Kaksikon välille oli siis kuitenkin kehittynyt jotakin vaikka tytön isä olikin yrittänyt pistää lopun sille kaikelle, mennen jopa niin pitkälle että oli melkein tappanut nuorukaisen omin käsin.

Kirjan kannen sulkeutuessa katseen tieltä, katsoi Evey vanhempaansa vastausta odottelevasti - vaikka hän jo pystyi jo arvaamaan toisen sanovan sen yhden asian, jota nainen ei halunnut kuulla... kuuli hän sen kuitenkin uudemman kerran.
Saitesin todeten tyynesti ettei mies ollut enään paikalla, sykähti rintakehässä kivuaasti tiedon johdosta, kasvojen siltikin pysytellen neutraalina ja tyynenä. Niinkuin mitään ei olisikaan koskaan tapahtunut.

Sen enempiä neito kerennytkään ajattelemaan kun toinen jo nousikin ylös niiden ikuisuuksiin kestävien selkäkipujen kanssa, riensi nuorempi jo auttamaan tuota kaikin mahdollisin tavoin. ei sillä etteikö hän uskonut että Saites pärjäsi selkänsä kanssa yksinkin mutta olihan hän jo pienenä rynninyt apuun toisen selän takia joten nytkin teko oli enemmänkin johdonmukainen. Eveyn huokaisten hiljaisesti Saitesin pyynnölle sisälle menosta, myöntyen kuitenkin pienen nyökkäuyksen muodossa. Kylmän viiman pystyen tuntemaan ihon lävitse jokaista solua myöten, kertoen Saitesin olleen oikeassa.
auringon ollen painunut viimeinkin taivaanrannan toiselle puolelle, kuun ottaessa paikkansa pimeällä taivaalla tähtien tavoin, kertoen yön saaneen alkunsa. Kaksikko oli syönyt niinkuin aina ennenkin harjoitusten jälkeen mutta mitä sen jälkeen oli tapahtunut - oli ollut kaikkea muuta kuin normaaliin päivärytmiin kuuluvaa.
Eveyn ollen kamppaillut oman aikansa takassa syttävän tulen kanssa, kunnes viimeinkin edes se pieni liekki oli saanut kaiken muunkin palamaan lämmikkeeksi, oli tyttö vain istunut puisella lattialla ja tuijottanut hiljaisena tulta ja sen leikkiä katseen päästämättä kertaakaan irti.
Normaalisti Eveytä ei voinut syyttää hiljaisesti puheseurasta - toisin kuin isäänsä aikoinaan, mutta nyt... ei huulilta päässyt pihahdustakaan edes keskustelun aloittamiseksi, ei edes pyydetty kysymyksiin vastauksia joita demoni oli odottanut kauan, vain epämääräinen vastaus kysyttäessä tai tämä antoi hiljaisuuden vastata puolestaan.
Sen riittäen kertomaan ihan tarpeeksi, ettei kaikki ollut hyvin joltain osin - vaikkei Evey sitä myöntäisikään kenelle tahansa ääneen.
Neidon tehden mieli huutaa, kirkua, nauraa ja itkeä samanaikaisesti, suuttua kerrankin kunnolla ihan syystä mutta siltikin mitään noista edellä mainituista ei tullut esille millään tavoin. Neidon näyttäen sen pienen hetken ajan olevan kuin lähes transsissa.

Kaksikon siirtyessä harjoittelukentältä sisälle lämpimään – oli Evey alkanut yrittämään takan sytyttämistä kun taas Saites oli saanut todeta, että he tarvitsisivat lisää polttopuita tulevien päivien varalle. Vanhus oli yrittänyt sen hetken aikaa saada jonkinlaista kontaktia nuorempaan, mutta tuloksetta. Evey oli vetäytynyt kuoreensa ja sulkenut kaiken ulkopuolelle. Nuoremman käyttäytymisen muistuttaen siinä määrin pelottavasti Anubiksen omaa käyttäytymistä kun tämä suojeli itseään maailmalta. Saiteksen myöntäen lopulta hävinneen taiston raskaan huokaisun saattelemana. Aika olisi tässä kohdin se, joka parantaisi. Vanhuksen lähtien polttopuiden hakuun ottaessaan aikalisän itsensä ja oppilaansa välillä. Raikas yö ilma selventäisi ajatukset toivon mukaan.

Ajan kuluen hiljaisuudessa, jota tulen rätiseminen vain rikkoi omilla äänillänsä. Hiljaisen narahduksen kertoen lopulta ulko-oven käyvän ja sulkeutuvan tulijan jäljessä. Tasaisten kumahdus äänten kertoen kenkien riisumisesta. Lattian naristen hiljaisesti otettujen askelien tahdissa. Huoneen ilmaan liittyen hiljalleen uusi ominaishaju, joka ei kuulunut vanhukselle vaan paljon nuoremmalle miespuoliselle henkilölle. Jonkun siirtyen varoen istumaan Eveyn vierelle lattialle. Tutun äänen kysyen tunnustelevasti:
”Miksi istut täällä pimeässä yksinäsi?”
Jään sinisen katseen kääntyen Eveyn suuntaan, yrittäen saada toisen katsetta vastaamaan takaisin. Painostavan hiljaisuuden vastaten vain takaisin. Michaelin lisäten perään enemmän itselleen;
”Haluat ilmeisemmin olla rauhassa ja minä typeryydessäni häiritsen sinua.”
Hetkellisen hymyn pilkahtaen vaisuna huulien seutuvilla. Käsien asettuen takaisin lattiaa vasten. Michaelin aikomuksen ollen nousta takaisin ylös.

Aistien rekisteröiden Saitesin poistumisen tilasta, oven kalahtaessa miehen perässä kiinni jättäen vain tyhjyyden taloon Eveyn seuraksi.
Uskaltautuivat silmät irrottamaan katseensa vasta silloin pois takassa leikkivästä liekeistä ja pään vilkaisten olkansa ylitse ovelle jonne vanhus oli kadonnut.
Neidon mielessä käyden hetkellisesti mielessä että menisikö hän kenties auttamaan toista miehen selän johdosta, mutta juuri silloin kun neito olisi ponnahtanut ylös, kuuluikin toinen oven avaus.
Mutta sillä kertaa... tulija ei ollut Saites.
Jännittyneiden raajojen alkaen vähitellen rentoutumaan takaisin omaksi itsekseen ja Eveyn palautuen takaisin aiempaan asentoonsa, joka oli vain tuijottanut takkaa koko sen loppuillan ajan mutta tällä kertaa... Eveyn pitäen tällä kertaa taloa silmällä paremmin.
Kenkien tullen asetetuksi pois jalasta tömähdyksen saattelemana ja lattian naristen jalkojen alla kun joku asteli käytävää pitkin. Naisen tunnistaen ominaishajun samantien, mutta siltikin hänen päästämättä katsettaan siirtymään tulijaan joka oli ilmestynyt tämän vierelle ja kysynyt miksi hän yksin pimeässä istuskeli.

Eveyn haluten vastata tuolle miehelle jotain, ihan mitä vain, mutta siltikin kun Evey alkoi miettimään sanojaan tarkemmin - hän ei itsekään tiennyt vastausta loppujen lopuksi.
Painostavan hiljaisuuden laskeutuen kaksikon välillä, kunnes sekin tuli rikotuksi Michaelin toimesta sanoilla, jotka kuulostivat enemmän toteamuksesta tuolle itselleen kuin Eveylle. Painautuivat silmät silloin kiinni sen pienen hetken ajaksi huokauksen kera, kääntyi katse viimein Michaelia kohti ja hopeisen vastaten jäänsiniseen pienen pudistavan pään liikkeen kera toisen toteamukseen vastaväitteeksi.
Eihän toinen häirinnyt häntä millään tavoin. Silmien erottaen hieman vaisumman hymyn salamurhaajan kasvoilla, loi neito itsekin tuolle hymyn vaikkakin iloisemman.
"... luulin että lähdit jo... ilman hyvästejä" Eveyn lausuen hiljaisesti toiselle, naisen kääntyen hitaasti kasvotusten salamurhaajan kanssa, silmien pysytellen kokoaika toisen omissa, kehon liikahtaen varoen lähemmäksi toista.

Kuullessaan vastauksen, joka kertoi Eveyn luulleen Michaelin lähteneen ilman hyvästejä – laskeutui miehen kasvoille selvä hämmennys hetken kestäväksi ajaksi. Tämän kysyen selvästi katseellaan mitä toinen oikein höpisi, mutta sanoja ei tullut missään vaiheessa lausutuksi ääneen kun ajatuksiin kohosi vastaus omasta takaa. Michael oli ollut koko päivän omilla teillään, jolloin Evey ja Saites olivat varmasti yrittäneet tavoittaa tämän läsnäolon. Meditoiminen oli siis onnistunut tekemään hänestä tavallaan ’näkymättömän’. Katseen laskeutuen alaviistoon hiljaisen hymähdyksen saattelemana ennen kuin kohottautui takaisin Eveyn kasvoihin, jotka olivat tulleet aavistuksen lähemmäksi. Takassa palavan tulen luoden levottomia varjoja nuoren naisen kasvoille, jossa hopeiset silmät katsoivat pelottavan mystisesti takaisin. Sydämen sykähtäen voimakkaammin rintakehän sisimmässä, kaikkien aistien ja ajatusten hiipuen kadoksiin kuin muu maailma olisi kadonnut ympäriltä. Karheutuneen äänen kuiskaten sanoja hakevasti:
”Minun pitäisi varmaan…”
Aloitettujen sanojen hiipuen kuitenkin kadoksiin huoneen hämäryyteen. Michaelin siirtyen huomaamattaan lähemmäksi, jolloin kaksikon väliin jäi enää kymmenen senttimetriä. Järjen käskien perääntymään – sen huutaen sumentuneen mielen lävitse selviä käskyjä, mutta vartalo oli kuin lamaantunut ja tehden täysin omien halujensa mukaan. Käden kohottautuen varoen kasvon sivustalle, sormen päiden tuntien ihon pehmeyden ja sen pienen kylmyyden, joka kertoi sanattomasti Eveyn olevan enemmän kuin tavallinen ihminen. Pohkeessa sijaitsevan vanhan haavan muistuttaen Michaelille vieläkin siitä, mitä oli seurannut kun tämä oli erehtynyt astumaan rajan ylitse, mutta tuossa hetkessä hän ei välittänyt mistään ulkopuolisesta. Nähden vain edessään Eveyn, joka salpasi hengityksen pelkällä läsnäolollaan. Michaelin tiedostaen sen silloin ensimmäistä kertaa selvästi. Hän rakasti Eveytä, haluten tämän omakseen vaikka joutuisi kohtamaan mestarinsa vihan uudemman kerran.

Michaelin katsoessa tyttöä oudosti tämän toteamuksen tähden, kohotti nainenkin hieman kulmaansa epäilevästi. Toinen ei ollut lähtenyt sittenkään, joten missä tämä oli ollut koko päivän? Mutta selvästikin Eveyn toteamus ei ollut oikea, toinen hämmennyksestä pääellen.
siltikään Michael ei alkanut selittämään ja ehkä niin oli parempi.
Hiljaisuuden laskeutuen kaksikon välille ja huoneeseen, kummankin vaivautumatta rikkomaan kyseisä hetkeä puheilla, liekkien valon luoden kaksikon välille leikitteleviä varjoja, saaden jäänsinisten silmien näyttäen sen pienen hetken ajan lumoavimmilta kuin aiemmin - mutta toisaalta saivathan toisen silmät Eveyn jokatapauksessa lumoihinsa ilman sen enempiä lisiä.
Hiljaisuuden rikkoen toisen käheämpi ääni joka oli aikeissa todeta tilanteesta ja siitä pois lähtemisestä, lopun lauseesta jääden varsin olemattomaksi, ja kaksikon siirtyen vielä lähemmäksi toisiaan sanoista huolimatta.
Kasvojen tuntien sormien kosketuksen saaden kehon värähtämään olemattomasti mutta siltikin neito ei karannut tilanteesta vaikka järki käskikin aivan päinvastoin tekemään.
Kummankin tietäen mitä tilanteesta kehkeytyisi jos se jatkuisi siitä eteenpäin, aina niitä ongelmia myöten mutta siltikään nuoret eivät näyttäneet perääntymisen merkkejä. Kasvojen kääntyen varoen kasvoilla sijaitsevan posken puoleen, huulten painaen pienen suukon kämmenen puuolelle kun taas oli vuorostaan neidon käden vuoro kohota miestä kohti.
Mutta kasvojen sijasta kämmen jäikin Michaelin rintakehän päälle, pystyi Evey siltikin vaatekasasta huolimatta tuntemaan selvät voimistuneemmat sydämen sykkeet, sen pienen tuntuman saaden hymyn kohoamaan varoen huulille vaikkei sanoja suotukkaan vielä kuultavaksi.

Demonin hopeisten silmien vastaten vielä sen pienen hetken ajan miehen omaan, ennenkuin tuli välimatka otettua neidon aloitteesta kokonaan umpeen.
"sinun pitäisi varmaan...?" Lempeän äänen kysyen hieman johdattelevasti mieheltä, huulten hivellen toisen omia puhumisen aikana samalla kun molemmat kädet kohottautuivat hiljaisesti hartioille ja puristaen vaatekappaletta varoen nyrkkiensä väliin, kertoen ettei tyttö päästäisi toista vielä lähtemään niin helpolla.
Pään painautuen varoen Michaelin omaa vasten jolloin huulten kosketus oli vain parista vaivaisesta sentistä kiinni, "... haluan olla sinun..."

Välimatkan umpeutuessa lopulta kokonaan – tunsi huulten herkkä iho selvästi hengityksen väreet pinnallaan. Kaikkien aistien kohdistuen pelkästään tuohon naiseen, joka pehmeällä äänen painollaan johdatteli miestä jatkamaan aloittamaansa lausetta. Pienen nykäisyn vaatteista kertoen sanattomasti ettei Evey aikoisi päästää Michaelia pois luotaan. Hiljaisen äänen lisäten lauseen lopun:
”… suudella sinua.”
Naisen pehmeämmän äänen lisäten lopun tuolle lyhyelle keskustelulle – oli se kaikki sanaton lupa jatkaa rajan ylitse.

Vahvojen käsien hakeutuen vaivihkaa siron vyötärön ympärille ja johdattaen Eveytä istuutumaan hajareisin miehen syliin. Arastelevan lähikontaktin muuttuen intohimoiseksi suudelmaksi samaan aikaan kun toinen käsistä alkoi riisua salamurhaajille kuuluvaa asevarustusta syrjään. Terävien kolahdusten lattiaa vasten kertoen aseiden tullen asetetuksi yksitellen syrjään. Michaelin lopettamatta suutelemista kertaakaan – tutkien huulillaan rakastettunsa kasvon piirteet jokaista yksityiskohtaa myöten kunnes lopulta laskeutui kaulan sivustalle aivan solisluun tuntumaan, josta lähti takaisin ylöspäin. Kielen kärjen nuolaisten leukaluun alapuolelta, jatkaen leikittelyä kiireettömästi.

Käsivarsien johdattaen sanattomasti istuutumaan miehen syliin, tiesivät kumpainenkin että tilanteesta ei pystynyt enään lähtemään jos jompikumpi tulisikin toisiin aatoksiin.
Aroina alkavan kosketuksen muuttuen syvemmiksi ja intohimoisemmiksi, kummallakaan olematta tarkoitustakaan lopettaa suutelua edes silloin kun Michael riisui asevarustustaan enempiä kiirehtimättä yksi kerrallaan pois päältä sivuun lattialle. Neidon toisen käsistä alkaen liikkumaan hartioilta alemmaksi miehen vaatetukselle, paidan helman tullen nostetuksi varoen ylöspäin pujotellen miehen yläkehon lävitse käsien yläpuolelle ja tiputtautuen siitä alas puiselle lattialle muiden aseiden seuraksi.

Samaisessa hetkessä olivat huulet erkaantuneet toisistaan pieneksi hetkeksi mutta siltikään iho ei tuntenut huulten erkaantuvan. Päinvastoin, olivat ne lähteneet viemään omaa tutkimusretkeään kaulalle ja solisluulle, saaden nuoremman kehon värähtämään.
Siltikään vielä tämän antamatta mielihyvästä kertovien äänten karata toisen kuultavaksi vaikka ensikosketus saikin pidättelyn tekemään sen vaikeaksi. Eveyn kereten puraisemaan alahuultaan pidättelevästi sillä välin kun kielenpää leikitteli leukaluun alueella, oli se pian ohi kun huulet painautuivat takaisin salamurhaajan omia vasten.
Solakoiden sormien piirrellen kuvioita haurain ja hitain ottein, viileämmän ihon ottaen vastaan lämpimämmän samalla kun huulet lähtivät nyt vuorostaan alaspäin miehen omilta kaulalle, kielen jääden sen pienen hetken ajaksi aataminomenan päälle leikittelevästi ennen jatkoa rintakehälle.
jokaisen kosketuksen kertoen sanattomasti ettei kyse ollut pelkästä fyysisestä halusta, suudelmien yrittäen viedä Michaelin huomiota pois käsiltä jotka olivat liukuneet kylkiä pitkin housujen reunalle.

Pehmeiden huulten lähtien seikkailemaan vuorostaan alas kaulalle ja siellä erityisesti aatamin omenan kohdille – irrottautui taas yksi järjen lanka kontrollin otteesta. Käsien etsien tiensä paidan helman luokse ja sitä kautta vaatekappaleen alle, edeten määrätietoisesti ylöspäin. Toisen käsistä pysähtyen rintakehän seutuville ja toinen selän puolelle. Löydön saaden mielen haluamaan lisää. Michaelin muuttaen asennon itselleen mieluisammaksi, haluten esteettömästi tutkia toisen kehoa tarkemmin. Lattian ottaen Eveyn vastaan, Michaelin jääden päällimmäiseksi käsiensä ja polviensa varaan. Paidan helman nousten varkain rintojen yläpuolelle. Illuusiomaisen hymyn pilkahtaen leikkimielisesti huulilla. Katseen pysyen naulitsevana naisen omissa kunnes ne sulkeutuivat huulten laskeutuessa suutelemaan rintakehän seutua, jossa kylmät väreet ja aikaisemmat kosketukset olivat tehneet osansa. Kosketusten lähtien lopulta laskeutumaan alaspäin. Huulten hipoen ihoa vajaan millin päästä, mikä sai kylmät väreet juoksemaan enemmän kehoa pitkin. Housujen reunan tullessa vastaan – alkoivat hampaat availla kiristysnarua, kunnes se antoi taistelun periksi. Vaatekappaleen lähtien laskeutumaan hiljalleen alaspäin käsien toimesta. Veren kuohuessa voimakkaammin Michaelinkin sisimmässä.

Ulkovaraston, jonne kerätyt polttopuut oli jätetty seuraavaa käyttöä varten, jäädessä taakse – suuntasi Saites askeleensa päätaloa kohti, minne Evey oli jäänyt omaan kuoreensa kätkeytyneenä. Ehkä hän voisi yrittää puhua oppilaallensa uudemman kerran. Vanhuksen ajatellen mielessään seuraavaa tekoaan päästyään ulko-oven eteen. Käden kohottautuessa kahvalle, jäi se paikoilleen kahvan alas painamisen sijasta. Iän sumentamien aistien sanoen – ettei edemmäksi kannattaisi mennä. Saiteksen tunnistaen kyllä kyseiset tunteet vieläkin selvästi vaikka ei ollut vaimonsa kuoleman jälkeen niihin enää vajonnut. Sormien päästäen hiljaa irti metallisesta oven kahvasta. Huvittuneen hymähdyksen kohottautuen ylös keuhkoista. Vanhuksen nauraen ajatuksissaan Anubikselle, joka oli yrittänyt suojella tytärtään viimeiseen asti – nauraen Michaelin sokealle rohkeudelle kun tämä uskaltautui kajota vanhimman suvun tyttäreen vaikka oli sen vuoksi melkein menettänyt henkensä. Saiteksen kääntyen kannoillaan ja lähtien takaisin tulosuuntaan, suoden hetkellisen katseen taivaalla paistavalle kuulle, jonka Anubiskin varmasti näki.
”Sinä hävisit pelin, vanha ystäväni.”
Hiljaisen, iän kypsyttämän äänen lausuen kuulle. Käden kohottautuen pieneen eleeseen kuin Saites olisi kohottanut maljan ystävälleen. Anubiksen heräten unestaan äkillisesti vailla minkäänlaista erityistä syytä, mutta jokin oli silti saanut unen loppumaan kuin seinään. Hopeisen katseen kääntyen ikkunan suuntaan, jonka takana paistoi kuu täydessä kokonaisuudessaan. Anubiksen voiden melkein vannoa sinä hetkenä, että oli hetki sitten kyennyt kuulemaan huoneen pimeydessä huvittuneen naurun, joka oli haihtunut kuulumattomiin silmien avautuessa.

Kaiken mennen omalla painollansa eteenpäin kaksikon välillä, Michaelin ottaessa ensimmäisenä ohjat käsiinsä ja Eveyn tullen lasketuksi viileälle lattialle miehen alapuolelle, katsoivat hopeiset silmät vanhempaansa yläpuolella hieman kummaksuvasti vaikkei sanoja kuulunutkaan edes silloin kun Eveyn paita tuli kohotetuksi pois tieltä, tyytyi tämä kääntämään katseensa muualle jään sinisistä silmistä.
Ennen katseen kääntymistä, oli Evey kerennyt näkemään sen leikkimielisen hymyn josta oli kuitenkin vaikea lukea mitä tuon mielessä liikkui, ei mennyt kauaakaan kun kylmät väreet jo kulkivat kehon lävitse, saaden kehon tekemään pienen pakonomaisen kiemurtelevan liikkeen lattiaa vasten. Toisen jäämättä kuitenkaan paikoilleen kerkesi jo ensimmäinen henkäys päästä ilmoille täysin tahattomasti kaikesta siitä tyrehdyttämisestä huolimatta, oli toinen jo pian kerennyt kiireettömästi housuille.
Neidon ollen pian viimeinkin puolialasti salamurhaajan edessä, uskaltautui tämä kääntämään katseensa takaisin jäänsinisiin, Eveyn voimatta olla kohottamatta kulmaansa huvittuneesti nähdessään toisen katseen tuon pienen yksityiskohdan toisen kasvoissa saaden hymyn nousemaan vuorostaan neidonkin huulille.
Käden kohoten kehon sivulta ylöspäin, toisen kasvoille samalla kun Evey itsekin kohosi istumaan puoliksi nähdäkseen rakastamansa miehen paremmin.
Kämmenen viimein koskettaessa haluamaansa kohtaa eli kasvojen toista puolta, peukolan hivellen miehen huulia rauhoittavasti, kertoen ettei heillä olisi mikään kiire.
Kummankaan selvästi aistimatta Saitesta oven ulkopuolella tai tuon kääntymistä takaisin sinne mistä oli tullutkin, "rauhassa Michael... ei ole reilua että olet lähes pukeissa ja minä hihhuloin täällä alusvaatteilla" Hiljaisen äänen todeten leikkisästi, ennenkuin keho käsi lähti jälleen viemään itseään alaspäin, tällä kertaa aikomatta jäädä epäröimään vaatekappaleen poistamisen suhteen.

Aikuismaisen, josta ei olisi uskonut sen kuuluvan Eveyn ikäiselle, lausuen tyynnyttävästi ottamaan rauhallisemmin samalla kun toinen käsistä kohosi silittämään hellästi kasvojen sivustaa – nyökkäsi Michael pienesti kuulemallensa ennen kuin antoi hymynsä vastata takaisin naisen omaan. Käsien riisuen ylävartalon paljaaksi, minkä jälkeen ne laskeutuivat toistaiseksi kiltisti vyötärön ympärille, tunnustellen sormien päillä alla olevaa ihoa yksityiskohtaisesti. Eveyn ruumiin rakenteesta pystyen huomaamaan tämän harjoitelleen jatkuvasti, vartalon olematta niin hauras kuin yleensä niillä naisilla, jotka eivät tehneet mitään fyysisiä harjoituksia.
Aavistuksen kylmien käsien lähtien tutkimaan uudemman kerran salamurhaajan kehoa, kumartui tämä puolestaan suutelemaan pehmeästi kaulan sivustaa. Naisen toisen käden ohittaen rajan laskeutuessaan määrätietoisesti alemmaksi - puraisivat hampaat ihoa kesken suutelemisen vaikka niin ei missään määrin suunniteltu. Hiljaisen, tukahtuneen henkäisyn onnistuen karkaamaan kuuluville, lämpimän ilmavirran tuntuen selvästi ihoa vasten huulten alapuolella. Vartalon paljastaen omalla reaktiollaan käden kulkevan sillä alueella, mikä saisi kaiken menettämään kontrollinsa vaikka mieltä oli kuinka koulutettu järkkymättömäksi. Michaelin saaden hengityksensä takaisin kiinni, oli tämä entistä määrätietoisempi saattamaan loppuun aloittamansa vaikka se toisikin omat ongelmansa salaseuran vanhimman kanssa.

Suudelmien jälleen siirtyessä kaula-alueelle, ei Evey päästänyt vieläkään äännähdystä joka olisi merkinnyt mielihyvää.
Ennenkuin siis hampaat tulivat painautuneeksi vahingossa ihoa vasten, saaden pienen säpsähdyksen aikaiseksi ja kehon painautumaan enemmän toista vasten, henkäyksen kuuluessa miehen korvan juuressa tukahtuneena.
Demonin painaessa seuraavaksi huulensa vasten miehen omia saadakseen äänet tukahdetuksi edes hieman, käsien liikahtamatta paikoiltaan suuntaan eikä toiseen edes sen jälkeen kun housut oli saatu pois toisen jaloista, vaikka molemmat tiesivät että Evey oli liikkeellään tehnyt sen viimeisen asian joka ylitti rajan lopullisesti.
Lämpimän hengityksen tuntuen iholla kun huulet viimein erkaantuivat toisistaan, hopeisen silmäparin katsoen toisen omia, pystyi kohoavasta rintakehästä päättelemään pienen hengästymisen jo nyt. Silmäluomien painautuen katseen tielle kun huulet asettuivat takaisin salamurhaajan omia vasten. Siinä hetkessä olivat vain he kaksi, ei ketään muita.

Valkean lakanamaisen kankaan peittäen alastonta kehoa ylimääräisiltä katseilta, Eveyn maaten puulattialla silmät kiinni, rintakehän kohoillen tasaisesti.
Ulkopuolisen silmissä se olisi voinut näyttää nukkumiselta, mutta todellisuudessa asia oli aivan toisenlainen. hän mietti. Mietti kaikkea tapahtunutta, seurauksia ja muuta mahdollista mikä nyt vain sattui tunkemaan päälle ensimmäisenä mieleen. Aistien tarkkaillen kokoaika ympäristöään, demonin ollen valmiina ponkaisemaan ylös pukemaan ja esittämään kuin mitään ei olisi tapahtunut jos Saites astuisi ovesta sisään.
silmien alkaessa hitaasti avautumaan ja katseen nähden edessään vain tyhjän käytävän, joka hohkaisi pimeydellään ja yksinäisyydellään, tuli keho kääntyneeksi varoen Michaelia kohti.
Ilmeettömille kasvoille nousten väsymyksen sijasta hymy, silmien hehkuen liekkien kanssa salaperäisesti, toisen käden kietoutuessa peitteen ympärille voimakkaammin - tämän varmistaen ettei mitään ylimääräistä näkyisi kun nainen nousi istumaan. "Aiotko jäädä yöksi vai pakenetko yön turvin pois?" Käden kohoten koukistuneiden polvien päälle, jolloin nuoremman pää pääsi nojaamaan kämmentä vasten. Katseen pysytellen toisessa arvioitavasti koko sen ajan, demonin odottaen miehen vastaavan jotain, ennenkuin antoi katseensa jälleen sulautua takanassa leikkien hiilloksien kanssa jotka toivat vielä valoa huoneeseen.
"Oletko kunnossa vielä siitä... aamuisesta?"

Eveyn noustessa viimein istumaan pitkään kestäneen miettimisen jälkeen – seurasivat jään siniset silmät toista kunnes lopulta kaksikon katseet kohtasivat toisensa. Naisen esittämä toteamus olisi voinut kuulostaa ulkopuolisen korvissa huvittavalle, mutta hymyä se ei tällä kertaa saanut Michaelin kasvoille. Miehen kääntäen katseensa hetkeksi pois, miettien seuraavia sanojaan kunnes ne saivat itselleen äänen:
”En tänä yönä, mutta sen vaikean päätöksen joudun kuitenkin lopulta tekemään.”
Käden, jonka ranteessa sideharso vielä oli suojana, ojentautuen hitaasti lattian poikki. Sormien kosketellen naisen jalkateriä kiireettömästi kuin haluten painaa mieleen pienenkin yksityiskohdan niistäkin. Haikean hymyn häivähtäen miehen kasvoilla.
Kuinka paljon hän rakastikaan tuota naista, joka vielä oli ja tulisi olemaan pitkän aikaa ulottumattomissa. Olisiko hän enää edes hengissä kahden viikon jälkeen…

”Olen ihan kunnossa. Kiitos siitä sinulle ja puhumisen lahjoillesi kun pidit minut sen avulla hereillä.”
Huolettoman naurahduksen kohottautuen ylös keuhkoista, pyyhkien varjot kokonaan kadoksiin miehen kasvoilta. Käden kohottautuen Eveytä lähemmäksi että tämä voisi tarttua siihen. Michaelin sanoen hiljaisesti:
”Hymyilisitkö minulle vähän? Kun näen kauniin hymysi, en tarvitse mitään muuta.”
Katseen hakeutuen takaisin naisen silmiin.

Michaelinkin näyttäen miettivän vastausta oman aikansa, ei demoni tehnyt pienintäkään aloitetta pukeutumisen suuntaan tai ylösnousemiseen, seurasivat vain hopeiset katseet toista.
Jalan ihon tuntuen toisen sormenpäiden kosketuksen, kohotti demoni huvittuneesti kulmaansa ylös, "mitä ihmettä sinä teet?" Eveyn kysyen naurahtaen, katsen lähtien seuraamaan silloin toisen kättä joka vielä kokeili jalkateriä tunnustelevasti, alkoi pieni hymy kohota väkisinkin huulille pieneksi hetkeksi, Eveyn antaen kosketeltavan jalan nousta lattiasta hieman irti. Eveyn kasvoille leviten itsekin hieman haikea hymy nähdessään toisen oman, vaikka toinen totesikin melkein heti perään että kaikki oli hyvin naurahduksen kera.

Demonin tärskähtäen miehen pyynnölle hymystä "minun hymyni?" Oli ensimmäinen toteamus, neidon katsoen miestä ensin huvittuneena mutta väkisinhän siinä alkoi se hymykin ilmestyä kasvoille.
"Milloin sinusta on tuollainen romantikko tullut?" Naisen todeten samalla kun keho otti itseään hieman lähemmäksi rakastamaansa miestä kohti, "älä ole huolissasi siitä lehtiartikkelista... kaikki tulee menemään hyvin, opettaahan isäni sinua" Lohduttavien sanojen todeten ääneen hiljaisesti, antoi Evey viimein tarttua omalla kädellään miehen ojennettuun.
Kehon tullen painautuneeksi hellästi Michaelin omaa vasten. Silmien katsoen jäänsinisiä takaisin koko sen ajan kun he vain olivat siinä vastatusten, huulten tullen painautuneeksi lohduttavasti vielä poskelle "Jos oikein pistosta tunnet henkesi pelastamisesta, olet vapaa maksamaan sen minulle takaisin. Aloittaen pesuavulla, kenties" Michaelille tuttujen sanojen karaten suusta, Eveyn hymyillen lapsekkaasti salamurhaajalle hänen lainattua tuon sanoja jotka toinen oli lausunut heidän saavuttua ensimmäisen kerran armeijan alueelle neidon pelastamisen jälkeen.

Rauhoittavan äänen puhuessa kaiken kääntyvän varmasti hyvin tulevaisuudessakin – olisi Michael halunnut uskoa kuulemaansa, mutta hän ei kyennyt siihen vaikka se olisi ollut kaunis valhe mieltä rauhoittamaan. Tämän vajoten siihen samaan minkä kaikki salamurhaajat osasivat jo koulutuksen alussa. Näkymättömän naamion asettaminen kasvoille, joka kätki taaksensa sen mitä ihminen todellisuudessa tunsi. Michael voisi vain luottaa taitoihinsa ja selviytymisvaistoonsa, voiden vain rukoilla jumalilta että nämä toimisivat hänen silminään ja voimanaan.

Parin päivän kuluessa joutui Michael lopulta lähtemään takaisin salaseuran ja mestarinsa luokse. Hän olisi halunnut jättää hyvästit Eveylle, mutta kun niiden aika oli viimein tullut – ei Michael halunnut sanoa hyvästejä sillä se kuulosti liian lopulliselle. Hän palaisi takaisin vaikka sitten viimeisillä voimillaan, mutta sen hän tekisi. Michaelin vannoen niin itselleen.

The End.