God of Death ( Egypti 1000 eaa. )

1.Luku
"Elämä kuolemasta."

Suitsukkeiden painostava haju sekoittui yhteen savun kitkeryyden kanssa. Keskipäivän auringon kuumentaen ilmaa lähes vaikeaksi hengittää. Kuumuuden nostattaen slummialueen löyhkää entisestään – jäteveden, virtsan ja ulosteen, inhimillisten hajujen muodostaen yhtenäisyyden keskenään. Kulkutautien riehuen kesäajan kuumimman kuukauden aikana voimakkaammin, puutteellisen hygienian ja mitättömän terveydenhoidon ansiosta. Temppeleiden pappien, noiden irstaiden miesten, jotka olivat myyneet sielunsa kuin huorat rahan ja inhimillisten nautintojen tähden, tienaten hyvin kansalaisten kärsimyksellä. Köyhien tuhlatessa viimeiset roposensa halutessaan suoda kuolleelle Egyptin uskonnon mukaiset hautajaiset. Hyvin harvalla ollen varaa palsamointiin ja jos tätä kunniaa ei voitu suoda kuolleelle - päätyi tämä slummialueen ohitse virtaavan Niilin joen vietäväksi, missä krokotiilit tekivät selvää ihmislihasta. Noiden suomukkaiden petojen, tiimalasi silmineen, arvon painaen vaakakupissa ihmishenkiä raskaammin.

Yhden pienen pojan vanhempien kokien myös loppunsa kulkutaudin kautta. Kenenkään lähiomaisen ilmoittautumatta vastaamaan pariskunnan ruumiiden palsamoinnista, jolloin nämä hävitettiin kunniattomalla tavalla. Temppelin perien omavaltaisesti kuolleen parin pienen omaisuuden automaattisesti. Ihmeenkaupalla selviytyneen lapsen joutuen orvoksi ja aloittamaan elämänkoulunsa kadulla.

Poikalapselle annettiin vain kaksi vaihtoehtoa; opettele selviytymään ja jää henkiin tai alistu kohtaloosi ja kuole.  Egyptin jumalilla oli kuitenkin omat suunnitelmansa tämän lapsen varalle ja nämä soivat sormensa osoittamaan kuolevaista kohti. Vahvan elämänhenkäyksen virraten syvälle keuhkoihin sisään hengityksen aikana. Silmäluomien kohottautuen hitaasti syrjään silmien edestä – sulaa hopeaa muistuttavan katseen kohdaten auringon, joka paistoi jumalaisessa olomuodossaan korkealla sinisellä taivaan kannella.

Elä, Anubis. Elä ja osoita jumalille paikkasi.

2.Luku
"Kosketa vettä ja näet ympyröiden suurenevan suurenemistaan."

”Sinä, saastainen koiran penikka! Anna takaisin tänne se, varas! Vartijat!!”
Myyjän karjumisen kantautuen osittain hälisevän torin seasta. Sanojen yrittäen turhaa tavoittaa karkuun juoksevaa poikaa, joka puikkelehti ihmisvirran sisimmässä ketterästi. Laihojen käsivarsien puristaen auringossa kuivunutta viljaleipää, joka näytti lähes syömäkelvottomalle. Ruoasta ei kuitenkaan voinut nirsoilla, sen otti minkä sai, sen varasti minkä pystyi.

Tämän kuusivuotiaan lapsen pysähtyen vasta torin ulkopuolella sijaitsevalla syrjäisellä kujalla, jossa haisi selvästi tunkkaiselle. Pojan välittämättä hajuista ollenkaan, mitkä taas olisivat saaneet ylhäisemmän ihmisen kaatumaan maahan etomisen vallassa. Käsien nostaen leipää paremmin silmien nähtäväksi. Sormen kohottautuen pyyhkäisemään heinäkorren pois leivän kuoren päältä. Hymyn piirtyessä likaisille kasvoille.
”Mitä sinulla siinä on, räkänokka?”
Ylimielisen äänen kysyessä yhtäkkiä pojan selän takaa. Kovan töytäisyn iskeytyessä lapaluiden väliin, mikä sai nuoremman pojan kaatumaan vatsalleen maahan. Otteen herpaantumatta leivästä vaikka maahan iskeytyminen sattuikin ohuiden vaatteiden lävitse. Nuoremman pojan vetäisten leivän rintakehäänsä vasten ja kyyristyen pienemmäksi. Jalkaterän iskeytyessä aika-ajoin tuntuvasti ympäri kehoa.
”Anna tänne se!”
Toinen katulapsista huusi käskevästi monta kertaa – saaden vain vastaukseksi itsepäisen pään pudistamisen. Anubiksen pitäen silmiään kiinni ja puristaen sen päivän ainoaa ruokaansa tiukasti itseään vasten. Tilanteen näyttäen ylivoimaiselle, mutta silloin joku niksahti nuoremman päässä. Vartaloon sattui, eritysten löyhkä poltti hengitysteissä, hänen makaamassa maassa alistettuna kuin joku piestävä koira. Ei, ei enää!

”Minä sanoin en!”
Päättäväisen äänen kohoten voimakkaana kiusaajan äänen ylitse. Anubiksen hätkähtäen jopa itsekin, mutta huomatessaan toisen hämmentyvän sai hän itsevarmuutensa takaisin. Nuoremman tarttuen molemmilla käsillään toista nilkasta ja onnistuen kampittamaan selälleen maahan. Anubiksen ryömien lähes kivun sokaisemana – istuutuen hajareisin toisen lapsen rintakehän päälle. Ensimmäisen nyrkin iskun osuen haparoiden kiusaajan kulman ja ohimon väliin. Lyönnin epäonnistuen nuoren lapsen mielestä täysin, mutta kun maassa makaava älähti – tulvahti sisimpään tyytyväisyyden tunne, sadistinen. Toinen nyrkin isku oli paljon vahvempi ja se sai alahuulen halkeamaan näkyvästi, veren alkaen vuotamaan toisen katulapsen leualle ja kaulalle – hien saaden haavan kirveltämään. Nyrkin kohottautuessa kolmanteen lyöntiin – rääkäisi maassa makaava lapsi anelevasti:
”Pyydän lopeta! Armahda!”
Anubiksen seisauttaen liikkeensä – katsoen hopeisilla silmillään noita veren tahraamia kasvoja, joissa ruskeat silmät tapittivat pelosta laajentuneina. Kireänä pysyneen nyrkin löystyen aavistuksen, näyttäen aluksi sille ettei Anubis aikoisi lyödä, mutta silloin nuo sulan hopeat silmät tummentuivat synkiksi. Kylmän äänen kuiskaten myrkyllisesti:
”Armahditko sinä minua.”
Nyrkin puristautuen takaisin ja iski. Terävän rusahduksen kuuluen selvästi – nenän antaessa periksi. Veripisaroiden roiskahtaen osittain nuoren pojan kasvoille. Maassa makaavan pojan menettäen tajuntansa äkillisestä kivusta.

Alle kymmenenvuotiaiden poikien tappelu oli hetkessä ohitse. Kenenkään ulkopuolisen puuttumatta välikohtaukseen, mutta yhteenottoa oli seurannut syrjemmältä kaksi silmäparia. Kahdesta miehestä nähden heti näiden kuuluvan keskiluokkaa ylempään kastiin – puuvillasta kudotut vaatteet, yön musta tukka ja meren sinisellä värillä maalatut silmät. Miesten vaihtaen katseitaan keskenään – toisen nyökätessä pienesti ja lausuen lähes äänettömästi:
”Seurataan tuota lasta. Nappaamme sen kiinni sopivan paikan tullen.”
Kaksikon lähtien kävelemään katulapsen jäljessä sopivassa etäisyydessä.

Nuoren pojan ehtien entisen kotinsa läheisyyteen - asustaen läheisen sillan alla, mikä vei slummialueen lävitse virtaavan kapean joen ylitse. Tämän katulapsen pääsemättä kuitenkaan koskaan perille – noiden kahden varjoissa seuranneen miehen napatessa kohteensa kiinni ja sulloen tajuttomana maton sisälle – sillä muuten näkymä herättäisi epäilyksiä ehkä jopa paheksuntaakin jos nämä yhtäkkiä olisivat ilmestyneet yleiselle torille lapsi olalla.

Nämä kaksi miestä työskentelivät faaraon alaisuudessa toimivalle maaherralle, joka piti auringon pojan tarpeista huolta enemmän kuin pelkästään kirjanpitoa laskemalla. Maaherran, tämän jo yli viidessäkymmenessä olevan miehen, keräten kaduilta voimakkaimmat lapset ja kouluttaen näistä salamurhaajia faaraolle.

Anubiksen osaamatta aavistaa missään vaiheessa, että tämän kivinen ja kolhuinen matka oli vasta alkamaisillaan.

3.Luku
"Anubis & Sin"

Kuuluva kolahdus kuului suljetun oven takaa. Ensimmäisen äänen perässä seuraten liuta muita epämääräisiä ääniä eriasteilla – niiden muodostaen kuvan kamppailusta, kovasta sellaisesta.
”Osiriksen nimeen, pidelkää tuota poikaa nyt paikoillaan että saan pestyä hänet!”
Tuiman ja täyttä päättäväisyyttä uhkuvan äänen kuuluen jo reilusti keski-iän ylittäneelle rotevalle naiselle, jonka kasvot olivat vuosien kuluessa pyöristyneet, mutta niissä paistavat silmät pelottivat vieläkin.
”Kyllä, MaMa-rouva. Teemme koko ajan parhaamme.”
Kolmen tummaihoisen naisen vastaten yhteen ääneen. Sanojen jäädessä kuitenkin lyhyeen kun heidän piti keskittää voimansa takaisin tuohon kuusivuotiaaseen, joka luikerteli otteista kuin mikäkin pahainen käärme konsanaan. Pesuämpäri oli jo aikoja sitten kaatunut lattialle tavaroineen päivineen. Tilannetta yhtään helpottamatta se että lapsi huusi hysteerisesti ja yritti koko ajan päästä kolmen käsiparin otteesta. Pesutilan oven taakse oli jo aikoja sitten kerääntynyt kuuntelijakunta.

MaMa:ksi kutsutun naisen huitaisten lopulta turhautuneena otteessaan pitelemänsä rätin lattialle ja tiuskaisten palvelijatytöille että nämä poistuisivat huoneesta samalla oven avauksella hänen jäljessään. Oven pamahtaen kuuluvasti kiinni. Ulkopuolelta pystyen kuulemaan selvästi vanhemman naisen kiroavan ja kauhistelevan samaan aikaan tuota katulasta, joka ei ollut antanut periksi missään vaiheessa – vaan istui nytkin pesutilan perimmäisessä nurkassa, jalat painettuna tiukasti rintakehää vasten, otsa polvissa. Vilun väristysten kulkien alastomalla vartalolla. Hiljaisten nyyhkäisyjen vavisuttaen luisevia hartioita. Anubiksen kiroten tuon vanhan naisen palvelijoineen lähimpään jonnekin kun nämä olivat yrittäneen väkivalloin saada häntä kosketuksiin veden kanssa. Tuon läpinäkyvän elementin, jota hän kuollakseen pelkäsi. Tarkan muistikuvan antamatta vastausta siihen mistä pelko johtui, mutta jokin alitajunnassa kehotti häntä pysymään vedestä mahdollisimman kaukana. Vesi… veri… kuolema.

Oven käydessä hetken kestäneen rauhallisuuden jälkeen – jännittyi Anubis automaattisesti. Kenenkään kuitenkaan hyökkäämättä hänen kimppuunsa. Korvien pystyen kuulemaan tasaisten askeleiden vievän huoneen poikki ja lopulta veden kohina seurasi perässä. Pesuastian pohjan kolahtaessa lattiaa vasten kun se laskettiin alas poikalapsen läheisyyteen. Anubiksen kohottaen katseensa silloin ensimmäisen kerran, huomaten katsovansa häntä kolme vuotta vanhemman pojan kasvoja, jonka meren pihkan väriset silmät katsoivat takaisin ystävällisesti.
”Toiset kertoivat sinun purreen MaMa-rouvaa oikeasta kyynärvarresta.”
Vanhemman lapsen aloittaen tosikkomaisesti, lähes toruvasti. Hymyn piirtyessä yllättäen pojan kasvoille. Selvän naurun purskahtaen kuuluville.
”Itse en olisi uskaltanut. Sinähän olet aikamoinen. Rohkea…”
Käden, joka oli koko ajan pysynyt pesuastiassa kauhaisten kämmeneen vettä ja tuoden sen hitaasti nuorempaa lähemmäksi. Anubiksen yrittäen heti peruuttaa kauemmaksi, mutta seinä takana esti.
”… vaikka näytät pelkäävän tätä kuollaksesi.”
Rauhallisten sanojen jatkaen myötätuntoisesti. Nuoremman ehtien pelkäämään jo että kohta tuo toinen hyökkäisi hänen kimppuunsa niin kuin ne muutkin, mutta silloin vanhempi vei käden oman päänsä luokse ja kaataen vedet omalle otsalleen.
”Katso. Näetkö? Ei se satuta eikä polta.”
Veden virratessa pieninä noroina pojan kasvojen poikki ennen kuin muodostui pisaroiksi leuan alapuolelle. Anubiksen katsoen epäuskoisena näkemäänsä. Miten toinen oli vielä hengissä? Nauraen tuossa hänen edessään ja kertoen kuinka vesi tuntui mukavalle kuuman päivän jälkeen. Etusormen koskettaessa silloin varovaisesti nuoremman pojan silmien väliin ja piirtäen vedellä viivan nenävartta pitkin leualle asti. Veden tuntuen viileydellään kieltämättä hyvälle kuumentunutta ihoa vasten. Aran hymyn piirtyessä nuoremman kasvoille.

Kolme vuotta vanhemman lapsen esittäytyen nimellä: Sin. Anubis oli löytänyt ystävän itselleen, mutta tietämättä vielä kuinka paljon heidän elämänsä polut tulisivat kietoutumaan tuskallisesti yhteen vuosien aikana.

4.Luku
"Vapaa kuin taivaan lintu."

Tuuli puhalsi voimakkaasti idästä päin - sen saaden voimallaan rakennusten väliin ripustetut valkoiset kankaat liikehtimään tahtonsa mukaan. Valkoisen värin myötäillen puhtaalla olomuodollaan valon säteitä ja luoden levottomia varjoja maahan, jotka tanssivat yhdessä auringon säteiden kanssa. Varjon ja valon kutsuen toisiaan yhteiseen tanssiin. Hopeisen silmäparin seuraten tuota näytöstä jo pidemmän aikaa. Nuoren pojan, noin kolmentoista vuoden ikäinen, istuen talon seinustan suomassa varjossa. Tämän näyttäen päällisin puolin olevan omissa ajatuksissaan, mutta kun jokin liikkui lähemmäksi kankaiden keskellä – valpastui nuorukainen saman tien. Anubiksen ponnistaen ylös maasta ja jääden odottamaan. Tulijan siluetin piirtyessä lopulta lähimmäiselle kankaalle – kuului näkymä selvästi nuorelle tytölle, joka oli pukenut itsensä tarpeeksi väljiin vaatteisiin. Tytön jääden seisomaan kankaan taakse ja kohottaen toisen kätensä sitä vasten, mihin Anubis vastasi tulemalla lähemmäksi ja laskevan oman kätensä samaan kohtaan. Molempien pystyen tuolloin tuntemaan toisensa tuon ohuen puuvillakankaan lävitse. Tytön nimi oli Angelina. Kauppiaan tytär, jonka isä kävi liiketoimia faaraon hovissa asti. Nuoret olivat tutustuneet toisiinsa kymmenenvuotiaina kun nämä tapasivat sattumusten kautta kauppatorilla ihmisvilinän keskellä – silloin Angelina oli ollut jäädä pillastuneen hevosen jalkoihin. Anubiksen pelastaen ikätoverinsa täpärästi. Siitä päivästä lähtien nuoret olivat oppineen tuntemaan enemmän toisiaan ystävämielessä. Kahden eriluonteen täydentäen toisiaan. Angelinan rauhallisuuden tyynnyttäen Anubista kun tämä oli menettää itsensä äkkipikaiselle vihalle. Anubiksen rohkeuden valaen Angelinaan varmuutta kun tämä pelkäsi kohdata uusia tilanteita.

”Tule! Haluan näyttää sinulle jotakin.”
Angelinan innostuneen sanomisen herättäen Anubiksen menneisyyden muisteluista. Solakan käden vetäen kankaan sivummalle ja tarttuen nuorukaista ranteesta. Angelinan vetäisten ystävänsä mukaansa sen enempää selittämättä mihin nämä olisivat menossa. Kaksikon puikkelehtien puoliksi juosten tuon laajan kentän ylitse, jossa palatsin kankaat kuivuivat auringon säteiden alla. Matkan tuntuen Anubiksesta pitkälle kun tämä ei tiennyt mihin oli oikein menossa, mutta kun silmät alkoivat erottaa tuttuja maamerkkejä ympärillä – tiesi hän silloin missä he olivat. Sokkeloisten katujen päätyen lopulta tasaiselle katolle, josta avautui näkymä merelle ja satama-alueelle, jonne oli ankkuroitu pitkän matkan laivoja lastattavaksi.

Anubiksen tajuamatta sitä silloin kuinka paljon kyseinen näkymä oli merkinnyt Angelinalle kun tämä seisoi hievahtamatta hänen vierellään ja katsoi silmät hymyillen näkemäänsä, mutta jälkeenpäin tämä nuorukainen oli ymmärtänyt. Angelina oli halunnut kokea itsensä vapaaksi. Nähdä meret ja kaukaiset maat. Oppia tuntemaan erilaiset ihmiset kuin hän itse. Kyetä olemaan vapaa ja huoleton kuin mereltä puhaltava tuuli. Anubis oli tuolloin pysynyt vain hiljaa ja katsonut näkemäänsä.

Hänen pystymättä silloin millään tavoin aavistamaan jumalten suunnitelmia Angelinan varalle. Päivää, joka tulisi jättämään ikuisen arven jälkeensä.

5.Luku
”Rukoile johdatusta syntyjään syntiselle.”

”Näen että olet ajatuksissasi.”
Pehmeän äänen lausuessa yllättäen korvan juuressa, mikä sai Anubiksen kääntämään katseensa vähän liiankin nopeasti puhujaan, joka osoittautui tuoksi samaiseksi neidoksi, jonka kanssa tämä oli lähtenyt käymään torilla yhdessä. Angelinan naurahtaen väkisinkin seuralaisensa läpinäkyvää hämmentyneisyyttä kuin toinen olisi yhtäkkiä unohtanut neidon läsnäolon kokonaan. Käden kohottautuen suun eteen peittävästi vaikka naurun tyrskähdys kuului väkisinkin. Angelinan jatkaen huolettoman kuuloisesti – yrittäen näin lepytellä toista ja myös luonteenpiirteensä paheen vuoksi; uteliaisuuden.
”Miksi annat niiden karata?”
Pään kallistuen aavistuksen - ystävällisen hymyn leikitellessä samaan aikaan huulilla. Anubiksen tietäen että Angelina käytti hymyänsä taitavasti aseenaan kun tämä yritti vältellä riidan alkua tai puhekumppaninsa suututtamista. Nuorukaisen hymähtäen arvoituksellisesti ja jättäen puhumisen siihen. Viidentoista vuoden iässä olevan nuoren miehen askelien vieden parilla ylimääräisellä harppauksella toisen kärkeen, jolloin Angelina joutui seuraamaan takaviistossa. Neidon vain puistellen päätänsä aavistuksen ystävänsä reaktiolle ja lähtien mukisematta kulkemaan toisen jalan jäljissä. Angelinan kyllä tietäen mikä Anubiksen mieltä veti puoleensa päivän muista ajatuksista. Tuon päivän kyseisenä iltana kun auringon jumala olisi laskeutunut levolle, astuisi Anubis faaraon viralliseen palvelukseen. Angelina ei tiennyt millä tavoin, sillä sitä ystävänsä ei ollut koskaan kertonut, mutta jokin neidon ajatuksissa sanoi - ettei se ollut mitään tavallista. Angelina ei ollut koskaan sanonut sitä ääneen, mutta iloisen ulkokuorensa alla tämä rukoili päivittäin Anubiksen puolesta. Ajatus siitä että toiselle voisi käydä jotenkin, sai sydämen tuntumaan raskaalle ja kylmälle. Auringon paahtaen täysissä voimissaan taivaan kannen keskipisteessä kuin jumalat olisivat suoneet pistävän katseensa kuolevaisia kohti.


Yön laskeutuessa maailman yläpuolelle ja sytyttäen mustalle taivaankannelle tähtimeren, joka toisi omaa lohdutustaan pimeyttä pelkääville – oli Anubis johdatettu erämaassa sijaitsevaan temppeliin, jonka jumalana palvottiin yön herraa; pimeyttä. Kylmän tuulen tuntuen selvästi paljaalla ylävartalon iholla, nuorukaisen vartaloa suojaten valkoinen lannevaate, jonka reunoihin oli kirjailtu erilaisia symboleja Egyptin muinaisella kielellä. Lämpöä tuoden hetkellisesti kädessä pideltävä soihtu, joka valollaan valaisi tietä eteenpäin kivisessä käytävässä. Hiljaisuuden rikkoen vain tulen rätinä ja levottoman tuulen vinkuna temppelin puitteissa. Monet egyptiläiset uskoivat pahojen henkien vaeltavan yöaikaan, mutta siltikään Anubis ei pelännyt tuona hetkenä. Hänen elämänsä oli jumalten käsissä, ei kenenkään muun. Käytävän päättyessä tilavaan huoneeseen, laski Anubis soihdun seinällä olevaan pidikkeeseen ja jääden odottamaan. Tämän malttaen hetken aikaa seistä paikoillaan, mutta lopulta askeleet alkoivat kulkea hitaasti huoneen seinien editse. Erilaisten maalausten kertoen omaa tarinaansa. Anubiksen keskittyen niin paljon näkemäänsä – ettei ollut huomioinut tilaan tullessaan syrjemmällä sijaitsevaa suitsuke astiaa, joka toi ilmaan miedon tuoksuista savua. Tuon näkymättömän elementin lamaannuttaen uhrin aistit ja voimat mitä kauemmin sitä hengitti – sen saaden kiedottua lopulta uuden kohteensa otteeseensa. Anubiksen muistaen tunteneensa itsensä väsyneeksi ja kun jalat alkoivat antaa periksi - oli tämän eteen ilmestynyt kolme hahmoa, jotka olivat peittäneet kasvonsa. Tulen liekkien sammuen äkillisen ilmavirran voimasta.

Kipu. Häpeä. Jonkin lämpimän ja kylmän tunteminen omaa ihonsa vasten. Vartalon yrittäen totella aivojen lähettämää käskyä, mutta ylösnousemisen sijasta se saa käännettyä itseään vain sivullepäin, jolloin painovoima vetäisee lattialle jostakin korkeammalta. Silmien pakottaen itsensä avautumaan – kohtaa katse yön pimeyden ja saman aavemaisuuden kuin alussakin, mutta tuona hetkenä kaikki on toisin. Käsien liukuen täristen kivistä lattiaa pitkin vartalon sivuille ja nostaen ylös polvi-istuntaan. Toisen käsistä eksyen tahattomasti lähelle lannevaatetta, jolloin tuntoaisti rekisteröi veren tahmeuden ja kankaan revityn kokonaisuuden. Kämmenen kohottautuen katseen eteen tärisevänä, silmien pystyen näkemään vereen värjäytyneen ihon. Jonkun iskeytyen voimakkaana tunteena vartalon lävitse, mikä saa keskiruumiin painumaan kaksin kerroin ja oksentamaan rajusti. Muistikuviin alkaen välähtelemään kuvia sumeista tapahtumista, jotka olivat kohdistuneet Anubikseen niiden kolmen hahmon toimesta. Käsivarsien kietoutuen suojelevasti keskivartalon ympärille. Keuhkojen vetäen itsensä täyteen ilmaa, ennen kuin se kaikki purkaantuu sielun lamaannuttavana huutona.