10.] Forgive me Father, for I have sinned

Sivu 5 / 5 Edellinen  1, 2, 3, 4, 5

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alice lähetetty Su 13 Maalis 2016, 20:28

Varovaisten ja hyvin hitaiden askelien lähtiessä uudelleen liikkeelle, kuului aika ajoin kivistä lattiaa vasten pieni ääni, jonka avulla Anubis pystyi kuulostelemaan missä Evey meni. Kuinka paljon Anubis olisi maksanut sinä hetkenä, että olisi pystynyt näkemään sinä hetkenä kunnolla ja erottamaan tyttärensä jokaisen piirteen (pienenkin yksityiskohdan, jolla ei olisi mitään merkitystä, mutta vanhemmalle se oli silti aina arvokas). Vasemman käden pysyen vielä ojennettuna pimeyttä kohti, tunsi iho vain huoneessa vallitsevan viileyden ja hennon tuulen vireen, joka pääsi tilaan kivirakojen välistä. Yhden hetken aikana oli hyvin lähellä, että käsi olisi ehditty laskemaan takaisin vartalon vierelle ja Anubis olisi saanut lopullisen vahvistuksen siitä, että olisi menettänyt tyttärensä lopullisesti. Käden ehtien laskeutumaan jo viisi senttiä alaspäin, kunnes sen liike tuli pysäytetyksi lämpimämmän käden toimesta. Eveyn uskaltautuen ottamaan isänsä käden omaansa ja astumaan tuota miestä lähelle vaikka toinen ei ollutkaan enää oma itsensä. Syvällä sisimmässä ihmispuolen laskien päänsä häpeissään ja nielaisten asteen hankalammin. Anubiksen todella ajatellen ettei hänen kaltaisensa ansainnut Eveyn kaltaista tytärtä. Ulospäin hopeisten silmien pitäen katseensa Eveyssä ja kasvojen ilmeen pysyen neutraalina pienen rauhoittavan hymyn kera, että nuorempi tuntisi olonsa rauhalliseksi vanhimman seurassa silläkin etäisyydellä.

Chadin kuullessa Eveyn omat vaatimukset, jotka kylläkin enemmän kuulostivat pyynnöiltä – eivät kulmat voineet olla kurtistumatta hetkellisesti. Miksi Evey ei vaatinut itselleen hyvitystä isältään? Anubis oli satuttanut toista yhtä paljon, enemmänkin – ja siitä huolimatta Evey pyysi, ei käskenyt. Tuon kyseisen hetken kai ollen juuri niitä mitä Chad ei koskaan tulisi ymmärtämään. Tämän liikahtaessa automaattisesti eteenpäin Anubiksen liikahtaessa samanaikaisesti. Chadin pelätessä automaattisesti jotakin pahempaa tapahtuvaksi, joutui tämä hämmentymään taas uudelleen. Anubiksen ottaessa vain Eveyn halaukseen ja suoden vanhan tavan mukaan hellän suukon päälaelle, jota vasten leuka laskettiin lopuksi. Kaiken saaden pysähtyä tuon yhden hetken aikana, jossa Evey kuuli vain isänsä rauhallisen hengityksen ja sydämen sykkeen rintakehän sisimmässä. Anubiksen sanomatta mitään ääneen vaan antoi tekojensa puhua puolestaan, kertoen tyttärelleen voivansa yrittää pitää lupauksensa ihmisenä, mutta mitä ikinä tulisi riivaajaan – ei mies voisi luvata täysin siltä puolelta. Vasemman kämmenen kohottautuessa hiljalleen takaraivon korkeudelle ja sormien upottautuessa vielä viimeisen kerran noihin pehmeisiin vaaleanruskeisiin hiuksiin, jotka oli selvästi peritty Pandoralta. Kasvojen painautuessa hetkeksi kokonaan päälakea vasten – ettei kumpikaan kaksikosta näkisi sitä yhtä verikyyneltä, joka onnistui valumaan ulos silmäkulmasta ja katoamaan naisen hiusten sekaan.
”Minäkin olen pahoillani, Evey. Olen pahoillani kaikesta, mitä tein satuttaessani sinua. Rakastan sinua aina, tyttäreni.”

Niin aluksi hellän ja vahvan halauksen alkaen hiipumaan hiljalleen kadoksiin Eveyn ympäriltä. Anubiksen etääntyessä selvästi henkisesti ja muuttuen asteittain takaisin siksi mikä oli ollut alussa. Välimatkan palautuessa takaisin Anubiksen ja Eveyn välille, näki toinen isänsä ja ihmispuolen hävinneen taas jonnekin syvälle kuoren taakse. Hopeisia silmiä peittäen samea verho, joka kätki kaikki tunteet taaksensa. Chadin näkemättä sen enempää noista silmistä mitä Anubis oikein ajatteli sinä hetkenä, mutta jokin varoitti tätä nuorempaa miestä alitajunnassa ja se sai ottamaan askelia automaattisesti taaksepäin kohti noita raskaita pariovia, joista toinen oli jäänyt raolleen. Sinä hetkenä Chadin olisi tehnyt mieli käskeä Evey luokseen, mutta silloin pelko olisi tullut liian läpinäkyväksi. Toivottavasti Evey ymmärtäisi tilanteen itsekin.

Anubiksen vetäen tahallaan hitaasti ilmaa keuhkoihin ja puhaltaen sen ulos kylmän hymyn saattelemana. Riivaajaan kirjaimellisesti hykerrellen koko tilanteella, maistellen nautinnolla kuolevaisten epätoivoa.
”Kuten pyhät miehet sanoisivat; Tapahtukoon sinun tahtosi.”
Naurun sivaltaen ruoskan tavoin. Miehen siirtyessä keskemmäs huonetta ja kohottaen kätensä sivuilleen kasvot kattoa kohti, josta symbolien hehku alkoi sammumaan asteittain alemmaksi ja alemmaksi (samoihin aikoihin Andrean ranteessa olevan ”Horuksen silmä”- symbolin vahvistuen takaisin). Voimakkaan tuulen alkaessa riepottelemaan huonetta kuin pyörremyrskyn sisimmässä, tavaroiden ja papereiden paiskaantuen ympäriinsä. Siinä vaiheessa Chad yritti painautua seinää vasten niin pieneen tilaan kuin vain olisi mahdollista. Silmien tullen myös suljetuksi jossakin vaiheessa.

Chad ei ollut yhtään varma kuinka kauan oli oikein maannut tiedottomana, mutta tajunnan palautuessa – tunsi tämä yllätyksekseen ruohon ja hiekan kehonsa alla. Haistaen myös metsän tuoksun varhaisessa aamun kajossa, jossa oli vielä mukana yön kosteutta. Kääntyessään kivusta henkäisten kyljelleen ja siitä vaivoin kontilleen, avautuivat silmät hitaasti pari kertaa kun maailma uhkasi pyöriä totaalisesti pään sisällä.
Missä hän oli? Missä Evey oli? Mitä oli oikein tapahtunut?
Näkökentän terävöityessä viimein ja vihdoin – huomattiin paikan olevan juuri sen saman kaivon edustalla, josta he olivat matkansa aloittaneet. Oliko katakombeissa tapahtunut ollut sittenkin vain unta? Olivatko he kuitenkin nukkuneet yönsä täällä ulkosalla matkasta väsyneinä? Mutta miksi sitten Chadista tuntui kuin tämän pää olisi krapulan jäljiltä. Oliko hänen sittenkin pakko oksentaa? Kehon tehdessä jo pienen yökkäisy eleen, mutta pahoinvointi pääsi onneksi unohtumaan sen sileän tien kun katse kiinnittyi tuohon kaivon reunalla istuvaan hahmoon, joka ei tehnyt elettäkään kiirehtiäkseen pois. Anubiksen, jonka ulkomuoto oli nyt viimeisimmän päälle huoliteltu, katsellen vain noita kahta henkilöä maassa ja odottaen kärsivällisesti näiden heräävän. Huomatessaan Chadin tuijotuksen itsessään, kääntyivät aamu auringossa kiiluvat hopeiset silmät kokonaan nuorempaan ja tyynen rauhallinen ääni lausui;
”Hyvää huomenta. Oliko kenties rankka yö?”
Tuon kysymyksen tullen lausutuksi juuri niin kuin mitään erikoista ei olisi hetki sitten tapahtunut katakombeissa. Niin… entä jos tosiaan mitään ei ollutkaan tapahtunut – vaan kaikki oli ollut puhdasta illuusiota, alitajunnan keksimää sekavaa unta.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alex lähetetty Su 13 Maalis 2016, 23:50

Evey oli uskaltautunut viimein isänsä lähelle peloistaan ja jännityksestään huolimatta, jopa tarttunut toista kädestä jotta toinen tietäisi varmasti sadan prosentin varmuudella, hänen olevan siinä eikä missään muualla, olivat kaksikon silmät kohdanneet silloin kunnolla. Vaikka Evey tiesi, että tuskin toinen vieläkän näkisi häntä kunnolla vaikka muuta yrittikin esittää. Lämpimien sormien kietoutuen varoen asteen voimakkaammin miehen käden ympärille, tyttären lausuessa omat ehtonsa - muttei siltikään käskenyt vaikka Evey tiedostikin että periaatteessa hänellä oli täysi oikeus moiseen, ja että hänen isänsä "olisi velkaa" hänelle edes sen verran, - Chadin varmasti ihmetellen moista äskeisen käskypuheen jälkeen. Mutta siinä kaksikko erosi voimakkaasti toisistaan, Chadin ollen valmis tekemään mitä vain haluamansa eteen ja nimenomaan painottaa kuinka tärkeät asiat olivat sekä mitä niiden eteen pitäisi tehdä, Evey puolestaan oli varautuneempi vanhemman suhteen - tietäen heidän sopimuksensa lähenevän vaihtoehto jossa he olivat tekemisissä paholaisen kanssa - ja jokaisella toiveella/käskyllä/pyynnöllä oli myös toinenkin puolensa. Eveyn voimatta täysin luottaa isänsä riivaajaan vaikka tämä saattoikin olla Chadin käskyteltävänä tuon hetken aikaa. Tuon hetken ajaksi huoneeseen oli laskeutunut hiljaisuus, jonka rikkoi vain takassa roihuava tuli - se mitä seuraavaksi tapahtui oli todellakin jotain mitä kumpikaan heistä ei ollut odottanut. Tyttären päätyen kaikkien odotuksien vastaisesti isänsä syleilyyn, tunsi nainen kuinka keho jännittyi aluksi yhtä kireäksi kuin viulunkieli tuosta teosta vaikka kyseessä olikin varsin normaali teko mitä tuli perheisiin - paitsi heidän perheissään, varsinkin Anubikselta. Eveyn edes muistamatta enään millon olisi viimeksi halannut isäänsä ilman pyyntöä tai edes ilman syytä, tilanteen ollen kerrassaan outo vaikka se onnistuikin valamaan kaksikon välille lämpöä ja sai Eveyn tuntemaan edes sen hetken aikaa itsensä olevan turvassa. Edes sen pienen tovin ajan. Sanoja vieläkään tulematta ilmi mutta tuo yksinkertainen teko kyllä puhui puolestaan, isän luvaten yrittää - muttei voinut luvata täysin sata varmasti pystyvänsä noihin ehtoihin vaikka mies olisikin halunnut. Eveyn kyllä ymmärtäen sen omalla tavallaan. Hiljalleen keho alkoi rentoutumaan miehen otteessa, uskaltautuivat jopa kädet kietoutumaan varoen pitkästä aikaa miehen ympärille, pään painautuen rintakehää vasten paremmin jopa niin lähelle että tytär pystyi helposti kuulemaan alla sykkivän sydämen lyönnit tasaisesti ja tarkasti.
"Tiedän... minäkin rakastan sinua isä." Hiljaisen äänen lausuessa takaisin uudelleen muinaisella kielellä - henigtyksen värähtäen pienesti tuosta tilanteesta pienen kyyneleen valahtaessa poskelle ennenkuin se katosi paidan kankaaseen näkymättömiin samalla tavoin kuin tuo verinen kyynel puolestaan Eveyn hiuksiin. Eveyn voimatta kuitenkaan olla miettimättä, olisiko hänen pitänyt kuitenkin vaatia vielä Giovannin sairauden viemiestä. Hän oli kuitenkin nähnyt kuinka pahaksi tilanne oli menossa - vaikka Giovanni yrittikin joka kerta väittää muuta ja se taas huolestutti Eveytä voimakkaasti. Mutta kuinka monta kertaa Anubis oli pelastanut heidän henkensä? Aivan liian monta kertaa, ettei edes hän uskaltaisi enään pyytää sitä suoraan, vaikka mies varmasti tiesi sen olevan se oikea toive jonka Evey haluaisi pyytää.

Tuon jälkeen alkoi kaksikon välit jälleen palautua siihen mitä ne olivat olleet hetki sitten, isän ja tyttären irtaantuen toisistaan - ilmatilan muuttuen jälleen kylmäksi kuin mitä se oli ollutkin. Ilmeenkään värähtämättä miehellä, sen he molemmat näkivät mutta kumpikin heistä kyllä sai sen saman tunteen - että jokin oli muuttunut. Hiljaisuuden pysytellen huoneessa, alkoi keho ottaa hitaasti askeleita taaksepäin takaisin kohti ovea vaikka tytär väläyttikin viimeisen hymynsä toiselle - miehen seuraavan reaktion saaden kylmät väreet kulkemaan selkärangassa hyvin epämukavalla tavoin puhutellen jonkin olevan pahasti pielessä ja niin tapahtumassa seuraavaksi - miehen puolestaan nauttien hyvinkin selvästi tilanteesta. Selän koskettaen vastakkaista seinämää, irtaantuivat hopeiset silmät viimein irti näkemästään nähdäkseen Chadin ovella vaikkei tämä ollutkaan päässyt ulos huoneesta - Eveyn yrittäen hakea jotain tietoa mitä seuraavaksi - mutta valitettavasti tilanne oli vain sellainen etteivät he voineet enään juuri mitään tehdä. Huoneessa alkaen kirjaimellisesti tuulemaan täysin tyhjästä, paperien ja kirjojen lentäen huoneen ympäri estäen osaksi näkökenttää näkemästä yhtään mitään, tuulen saaden lopulta takin hupun nostetuksi pään päälle suojaksi ja kehon painautuen väkisinkin kylmää kiviseinämää vasten voimakkaammin ja jalkojen koukistuen siinä toivossa että seuraavaksi he eivät olisi riepoteltavana. Tuon naurun, joka oli täynnä vain kylmää huvittuneisuutta ja ivaa koko tuohon erikoiseen tilanteeseen, jääden soimaan korvissa - kun maailma pimeni yhtäkkiä kokonaan. Pimeyden vallaten mielen, jättäen seuraavat tapahtumat täysin tuntemattomaksi.

Kuulon erottaen hyvin selvästi linnun sirkutusta, vaikkakin hyvin kaukaisesti - ei se saanut aluksi minkäänlaista reaktiota aikaiseksi tuossa naisessa - mielen olettaen automaattisessa kyseessä olevan vain hyvä uni, ei mitään muuta josta taas mieli ei halunnut herätä. Eveyn voiden sen hetken aikaa kuvitella olevansa jälleen kotona perheensä luona, kaiken tuon äskeisen ollen vain unta - eikä sitä koskaan tapahtunut. Raikkaan ruohon ja ulkoilman tuoksun, jotka tuntuivat hyvin raikkailta yhdistelmältä jotka saivat lopulta silmät raottumaan vähitellen, vaikkakin hitaasti auki - tuli mieli samantien katuneeksi edes tuon yrittämistä. Kivun lävistäen pään samantien selkärangasta asti - aiheuttaen pahoinvoinnin joka ei onneksi vielä noussut sentään ylös kurkusta. Eveyn muistamatta milloin olisi viimeksi tuntenut itsensä niin huonoksi, saatika milloin olisi halunnut oksentaa. Varmaan odottaessaan Sophieta, mutta siitäkin oli jo monta vuotta. Otsan painautuen viileää ruohoa vasten kuin toivoen sen helpottavan edes vähän - mitä se auttoikin niin kauan kunhan Evey ei toviin yrittänyt liikkua saatika nousta ylös omalta makuupaikaltaan joten naisen kyllä ottaen aikansa sillä kertaa. Eveyn aistimatta kuitenkaan kumpaakaan kaksikkoa heti, ehkä se johtui päänsärystä tai sen hetkisestä olosta tai jostakin muuta mutta kun keho viimein sai koottua itsensä ja nousemaan ylös edes istuakseen, vaikkakin hyvin etanallisen hitaasti ja varovasti, silmien avautuen arkuudesta huolimatta ottamaan aurinkoinen aamu vastaan - oli nainen yhtä hämmentynyt kuin Chadkin varmasti. Eveyn olematta yhtä lähellä kaivoa kuin kaksikko, mutta melkein kolmen sadan metrin tarkkuudella kauempana, laskeutua pää alaspäin käden varaan jälleen hetkellisesti pään jomotuksen jälleen voimistuessa, puhumattakaan muista kivuista jonka keho tunsi. Oliko hänen päältään ajanut traktori ja katujyrä peräkkäin vai mistä moinen oikein johtui? Ja miten hemmetissä he olivat päässeet takaisin ylös?

Puhelimen alkaen lähes samantien värisemään takin taskussa kun se ilmoitti jälleen uudesta viestistä joita oli sadellut puhelimeen koko tuolta ajalta kun puhelimeen ei oltu saatu yhteyttä, eikä Evey ollut pystynyt käyttämään puhelinta singaalien puutteen vuoksi - oli se aiheuttanut huolta läheisissä. Käden hakeutuen taskulle etsimään puhelinta ja selaamaan soittajat ja viestien lähettäjät lävitse, vaikka vielä mieli ei täysin ollut siinä tilassa että hän vielä pystyisi selvittämään asioita perinpohjaisesti, laskettiin puhelin pian kädestä takaisin omalle paikalleen kehon yrittäessä nousemaan ylöspäin hiljalleen lähtiäkseen kävelemään lähemmäksi tuota kaivoa - jonka edustalla näytti olevan kaksi henkilöä. Toisen ollen Chad, joka jostain syystä oli häntä kauempana, kun taas tuo toinen... oli kaikkea muuta kuin Evey oli olettanut. Hänen isänsä, pinnan päällä ja näyttäen juuri siltä kuin tämä ei olisi koskaan ollutkaan pimeässä katakombissa puoltavuotta - toisin kuin mitä tämä oli näyttänyt aiemmin. Kahden hopeisten silmien kilpaillen keskenään nousevan aamu auringon kanssa - Eveyn näyttäen yhtä huonolle kuin äskenkin - ja toisin kuin Chad, hänen pahaolonsa ei vain lakannut siihen paikkaan - joten Eveyn jatkaessa tuonne kaivon luokse ja kurottautuen puolet kehostaan roikkumaan reunan ylitse - yökkäysrefleksin vain tullessa, vatsahappojen nousten kurkusta ylös tuonne kaivoon - jonka pimeys ei vieläkään antanut mitään irti siitä mitä tuolla pohjalla oli. Ja ehkä se oli todellakin parempi jopa tuossa tilanteessa. Olon alkaen rauhoittumaan hitaasti, laskeutui keho voimattomana kaivon tiilistä rakennettua seinämää vasten maahan, naisen pystymättä näkemään itseään mutta pystyi kyllä uskomaan että vastaus oli kyllä kaikkea muuta kuin terveeltä, saatika hyvinvoivalta likaisten vaatteiden ja olomuodon kanssa. Silmien alkaen hitaasti kääntymään Chadiin kuin kysyäkseen oliko toinen kunnossa, vaikka vieläkään kummallakaan tuskin oli mitään ymmärrystä mitä oli tekeillä. "... Tulen varmaan katumaan tätä... mutta mitä teit?" Äänen usklatautuen viimein kysymään isältään ensimmäisenä sen sijaan että hän olisi kysynyt samaan pötköön ne kymmenet kysymykset mihin oltaisiin toivottu vastausta, suupielen tullen pyyhityksi nopeasti hihaan.

_________________
[Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link] 
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alice lähetetty Ma 14 Maalis 2016, 11:31

Siihen hetkeen asti vanhimman hopeiset silmät olivat vain seuranneet tyynen rauhallisesti Eveyn lähestymistä kohti kaivoa ja sen jälkeen kääntyivät takaisin Chadiin (taustalla kuuluen samoihin aikoihin yökkäyksen ääni naisen suunnalta), joka oli nyt päässyt jaloilleen seisomaan vaikkakin tasapaino oli hetken aikaa hakusessa. Jos joku ulkopuolinen olisi yhtäkkiä saapunut paikalle… ei noiden kahden ensivaikutelma olisi ollut mitenkään hyvä.
”Ai, mitä tein?”
Tumman rauhallisen äänen reagoidessa viimein ja vihdoin Eveyn kysymykseen, jonka tämä oli onnistunut muodostamaan huuliltaan järkevään muotoon pahoinvoinnistaan huolimatta. Vanhimman kasvoilla käyden hetkellisesti se ilme kuin tämä olisi selvästi kerrannut sen aamun tekemisiään. Oikean käden sormien kohottautuessa yksitellen pystyyn samalla puoli ääneen tullen lausutuksi luetteloa tehdyistä teoista (yhdessäkään ei vain mainittu katakombeja tai mitään muutakaan yliluonnollista), kaikkien noiden tekojen alkaen todellakin aamuheräämisestä ja kahvin juomisesta. Nimettömän kohdalle pääsemisen jälkeen lausuttiin tekeminen kuuluvammalla äänellä;
”Tullessani tarkastamaan majatalon toiminnan (kuten olen tehnyt aina joka kuukausi), kuulin siltä pariskunnalta että kaksi henkilöä olivat lähteneet aikaisin aamuyöllä sisemmäs metsään mahdollisesti kohti hylättyä kaivoa, jonka ympäristön ilmanlaatu on muuttunut epäkelvottomaksi maaonkaloista purkautuvien myrkkykaasujen vuoksi.”
Sillä kertaa oli Anubiksen vuoro luoda Chadiin isällisen toruva katse.
”Mitä hemmettiä teidän päässänne oikein liikkuu? Tulla nyt tänne pimeään aikaan ja käydä vielä nukkumaan?! Joo kyllä ymmärrän, että olitte varmasti matkasta väsyneitä (niin ainakin majatalon emäntä teitä kuvaili kun saavuitte perille), mutta ihan oikeasti?”

Tuohon asti Chad oli kuunnellut Anubiksen sanoja vaiti, mutta mitä enemmän toisen sanomiset kumosivat muistikuvissa olevia tapahtumia – kohotettiin käsi takin povitaskulle, josta otettiin kännykkä esille. Puhelin oli ollut koko ajan äänittämässä – sillä Chad ei ollut missään vaiheessa luottanut demoniin, varsinkaan kun kirjallista sopimusta ei oltu tehty. Äänityksestä voiden myös tarkistaa mitä oli oikein tapahtunut pareja tunteja sitten… tai niin ainakin Chad vielä uskoi. Kännykän nauhoituksen tullen kelatuksi suunnilleen siihen kohtaan, milloin kaksikon olisi kuulunut laskeutua kaivoon, mutta äänityksessä kuului ihan muuta. Chadin kuullen selvästi oman äänensä, joka ehdotti nukkumista hetken aikaa että he saisivat uusia voimia jatkaa matkaa eteenpäin metsässä (taaskaan olematta missään vaiheessa puhetta katakombeista).
”Mitä helvettiä? Ei, ei se näin mennyt… Me laskeuduimme tuonne kaivoon… jokin ihmeen varjopeto jahtasi meitä… siellä oli valtava kirjastohuone… ja sinä olit siellä.”
Tummien silmien kohdistuen pistävästi takaisin Anubikseen, jonka ilme oli puolestaan muuttunut juuri sellaiseksi, jolla katsottiin järkensä menettänyttä. Vanhemman analysoiden kuulemaansa pala palalta ja kun tuli viimein se kohta, jossa Chad todellakin väitti Anubiksen asuneen… kaivossa???... ei vanhempi voinut olla naurahtamatta huvittuneesti vaikka yrittikin pidätellä sitä parhaansa mukaan, ettei olisi provosoinut nuorempaa.
”Selvä on, Chad. Hyvä on, minä uskon sinua… ihan rauhassa.”
Kiven rahistessa pienesti kehon noustessa ylös kaivon reunalta ja lähtien ottamaan asteen varovaisempia askelia kohti tuota nuorempaa miestä, joka oli taas joutunut nojautumaan käsillään polviinsa - ettei tasapaino kaatuisi kokonaan. Chadin sitä itsekkään vielä tajuamatta, mutta tuona hetkenä hän tosiaankin tunsi kuin kuolevainen, kaiken tunteista kosketuksiin. Anubiksen päästessä Chadin eteen, otettiin toista varovaisesti, mutta silti tarvittavalla voimalla hartioista ja autettiin takaisin seisomaan suoraksi, jotta vanhempi näkisi nuoremman pupillit, jotka sinä hetkenä eivät reagoineet valoon niin nopeasti ja se kertoi sekavaisuudesta jonkin hengitetyn myrkyn vuoksi. Asteen raskaamman henkäisyn karatessa huulten lomasta ja kulmien kurtistuessa. Käden taputtaen Chadia olalle samalla kun tumman rauhallinen ääni lausui johtopäätöksen;
”Pupillisi pysyvät laajentuneina… Viimeksi näin sinut noin sekavana teini-iässä kun olitte yhdessä Azran kanssa löytäneet jostakin niitä ihmeen humalsieniä ja hengittäneet vahingossa niiden itiöitä rikkoutumisen jälkeen.”

Uuden raskaan henkäisyn kuuluessa ja kehon kääntyessä katsomaan ympäristöä, sekä tietenkin Eveytä, joka oli yhtä huonossa kunnossa kuin Chad.
”Teidän onneksenne tulin tänne autolla, koska ette ole kumpikaan sellaisessa ajokunnossa, että teitä uskaltaisi laskea kaksipyöräisen ajoneuvon selkään.”
Chadin todellakin nähden mustan auton parkkeerattuna polun laitamille. Sen ollen todellakin siinä, yhtä paljon käsin kosketeltavissa kuin mikä tahansa tuolla paikassa.
”Teidät on saatava pois täältä ja selvittämään päänne paremmin ilmastoidussa paikassa. Chad, mene jo autolle. Minä autan Eveytä, myrkkyjen hengittäminen on vaikuttanut häneen selvästi voimakkaammin.”
Anubiksen ottaen tapansa mukaan tilanteen johtorooliin, jossa myös korostuen se että olihan tämä ollut kummallekin aikoinaan isähahmo ja näin ollut myös vastuussa kummankin hyvinvoinnista. Vanhimman tarkoituksena ollen saada kaksikko ensin majatalolle selviämään ja sen jälkeen he voisivat keskustella siitä mitä ihmettä nuo kaksi tekivät ranskassa ja niinkin syrjäisellä alueella?
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alex lähetetty Ma 14 Maalis 2016, 14:39

Evey oli kysynyt ääneen sen yhden kysymyksen minkä oli lyhykäisyydessään saanut lausuttua ääneen, ja joka toivottavasti saisi edes jonkinlaista selitystä tuolle hyvin oudolle tilanteelle - yrittivät korvat kuunnella parhaansa mukaan tuosta olosta huolimatta joka sai lähemmäs kaiken ympärillä kuuluvat äänet muuttumaan kaikumaisiksi ja sekaisiksi, vaikka jollakin tapaa Anubiksen ollessa niinkin lähellä sai tytär jotenkin selvää tämän puheesta. Ja mitä enemmän tämä puhui, sen oudoimmilta tämän sanat kuulostivat siihen nähden mitä he olivat juuri kokeneet. Varsinkin kun luottelo pääsi neljänteen kohtaan, jossa tuli puhetta majataloa pitäneen pariskunnan kertoneen Anubikselle (joka ilmeisesti kävi säännöllisesti vierailuilla) kahdesta vieraasta jotka olivat lähteneet väsyneenä liikkeelle tuota kaivoa kohti - jossa oli todettu myrkkyvuotoja? Kulmien kurtistuen väkisinkin kuulemastaan, jäi mieli hetkeksi toistelemaan noita sanoja. Mutta... eihän niin ollut käynyt. He olivat kavunneet tuota helvetin kaivoa alas pimeyteen, melkein vääntäneet jalkansa nurin sen takia, melkein päässeet hengestään sen hemmetin jättipedon takia ja pelänneet sen vuoksi myös henkensä puolesta.
Chadin saadessa puolestaan isälliset torut niskaansa, Eveyn saamatta sillä kertaa mitään takaisin mutta ehkä niin hyvä niin sillä sillä hetkellä - kaikki tuntui hyvin sekavalta. Oliko se kaikki muka ollut vain unta? Oliko se edes mahdollista? Mutta sekä Chad että hän olivat kokeneet sen kaiken ja muistivat sen myös... vai oliko tämä taas jotain Anubiksen leikkiä millä sekoittaa pää totaalisesta ja saada heidät uskomaan jotain ihan muuta? Hopeisen katseen pysytellen koko tuon ajan tyhjänä eteenpäin mietteissään, kun taas hieman kauempana Chad sai osakseen nopean tutkimuksen omasta hetkisestä tilastaan - muuttuivat noiden kahden miehen äänet vähitellen vain sumeiksi massoiksi jotka eivät eronneet sen enempää muusta ympäristöstä kuin muutkaan äänet, sanoi kyllä se pienikin järjenääni sillä hetkellä että ehkä hän ei ollut kuitenkaan kunnossa.

Käden hakeutuen viimeisen kerran puhelimen luokse, hakeuttaen sen yhden numeron kaikkien niiden soittajien ja viestien alta (joita olisi siis paljon) - lähettääkseen edes tuolle jonkinlaisen vastauksen vaikkei hän pystyisikään puhumaan sillä hetkellä. Viestin ollen hyvin yksinkertaisuudessaan hänen soittavan myöhemmin ja kertovan kyllä kaiken, pahoitellen huolestuttamista, jonka jälkeen puhelin laskeutui takaisin taskuun sen jälkeen kun viesti oli lähtenyt hänen aviomiehelleen joka oli sillä hetkellä niiden päivien ajan vastuussa Sophiesta ja talon ylläpitämisestä, ja myös Andreasta omalla tavallaan vaikka esikoinen olikin viettämässä armeija-aikaa eristyksessä. Mutta toisaalta, Chad oli pyytänyt Anubikseltä asioita, jotka olisi helppo tarkistaa. Kuten se että olisiko toinen kuolevainen vai ei - ja mikäli Andrea olisi jälleen vartija, he kyllä tietäisivät mitä oli tapahtunut. Ehkä. Pään nojautuen kaivon seinää vasten väsyneenä ja huonovointisena, kaiken tuntuen hyvin sekavalta - Eveyn olematta todellakaan varma olivatko he nähneet unta, vai näkivätkö he sillä hetkellä unta, oliko mikään siitä edes ollut todellista siihen asti ollenkaan? Tai mitä oikein oli edes tekeillä enään.
Kuulon erottaen puheet jostakin autosta joka seisoi ilmeisesti kauempana ja kuinka Chadin piti mennä edeltä sinne - kun taas Anubis yrittäisi auttaa tyttärensä edes jotenkin tolpilleen tuosta tilanteesta jossa nainen oli selvästi altavastaajan asemassa oman olonsa vuoksi - oli se sitten myrkystä tai jostakin muusta, ilmeisesti heidät piti saada pois sieltä. Hopeisten silmien nousten hitaasti takaisin siihen suuntaan missä aisti selvästi isänsä olevan vaikka tämä ei enään erottanut toista täysin selvästi kokonaan.
Toisaalta, Evey halusi vain nopeasti suihkuun ja nukkumaan huonon olonsa pois ja toisaalta taas - heidän piti selvittää tuo tilanne perinpohjin. Yleisesti, Evey ei ollut suostunut ottamaan kummaltakaan vanhemmiltaan läheisyyttä saatika apua vastaan ellei vain ollut yksinkertaisesti pakko, tai tilanne oli antanut sellaisen hetken, mutta se mitä oli tapahtunut... kai he olisivat jälleen väleissä? Vai? Väsyneen hymyn kohoten pienesti huulille toiselle, yritti keho nousta hitaasti takaisin ylös jaloilleen, käden ottaen tukea takana olevasta seinämästä sen verran kuin pystyi vaikka jo pelkästään tuokin liikkuminen sattui jokaikiseen raajan osaan vaikka liikkeet olikin pidetty hyvin minimaallisina koko tuon ajan. Askeleen ottaessa eteenpäin varoen, jokseenkin pienemmän oman hyvinvointinsa vuoksi tunsi Evey jo tuon liikkeen tehtyään ettei välttämättä pystynyt kävelemään sittenkään, vaikka kaiken tavoin yrittikin pitää itsensä pystyssä ja päästä eteenpäin. Silmien sulkeutuen hetkellisesti kuin kootakseen itsensä huimaamisen alkaessa, pääsi huulten lomasta turhautunut manaus josta seurasi hitaampi sisään hengittäminen.

Aamun koittaessa samaan aikaan Italiassa, oli kasarmi alue vielä hyvin hiljainen tuohon aikaan, juuri kenenkään olematta niin ajoissa hereillä ilman herätystä joka seuraisi vasta puolentunnin päästä - jonka jälkeen joukkiot lähtisivät omiin koulutuksiinsa siksi päiväksi ja myöhemmin iltapäivällä yhteisiin koulutuksiin. Mutta tuona aamuna, puhelinkopilla seissen tämä yksi alokas, joka piteli vasemman ranteensa päällä kylmäpussia samalla kun puhelin pidettiin olkapään ja korvan välissä, kuunnellen vielä suhteellisen kärsivällisesti tuota toistavaa tuuttausääntä. Andrean kyllä tietäen kyseessä olevan hyvin aikainen aamu, ja todennäköisesti koko De Fioren talo olisi nukkumassa (esikoisen tietämättä äitinsä matkasta Ranskan maille) - mutta toisaalta Andrea tiesi että jos mitään ei olisi tapahtunut - tämä kyllä vastasi vaikka kyseessä olisi ollut yöaika. Selän nojautuen puhelinkoppeja erottavaa muoviseinämää vasten, sihahti huulten välistä jälleen kerran kivusta kun ranteen aluetta vieläkin poltteli jäästä huolimatta.
De Fioren kartanolla puolestaan, ei aamu ollut vielä lähtenyt käyntiin mutta yö puolestaan oli ollut sitäkin vaikeampi. Ainakin Sophielle - jonka painajaiset olivat vain pahentuneet viimeisen kolmen vuoden sisällä ja niin oli jälleen käynyt viime yönä - jolloin perheen pienin oli yrittänyt aluksi hiipiä isänsä viereen nukkumaan ilman että tämä olisi huomannut mutta eihän siitä tietenkään ollut tullut mitään. Ja Sophien perässä puolestaan oli seurannut Buddha, jolla oli tapana nukkua tytön kanssa samassa sängyssä silloin kun Andrea ei ollut kotona - joten tottakai koira oli seurannut tätä päämakuuhuoneeseen ja lopulta päätynyt itsekin nukkumaan sängyllä jälleen Sophien kainalossa kunhan tämä oli ensin rauhoittanut sen verran. Ja nyt tuo puhelimen värinä ja soiminen laajassa tilassa, oli aiheuttanut sen että perheen kuopus heräsi unistaan kerrankin hyvissä ajoin viikonloppuna sen sijaan että olisi nukkunut ylitse kello yhdeksän.

_________________
[Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link] 
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alice lähetetty Ma 14 Maalis 2016, 18:49

Kännykän piipatessa sen ensimmäisen kerran viestin saapuessa – oli tuo kyseinen elektronilaite nostettu yöpöydältä ja tuotu sen verran silmien eteen, että vielä aamuväsymyksestä sumeat silmät kykenisivät lukemaan lyhyen viestin, jonka lähettäjänä oli Evey itse. Noiden hyvin pistävän väristen silmien lukiessa tekstiä parikin kertaa lävitse, mutta siltikään siitä ei saatu sitä haluttua irti, joka olisi sammuttanut epämiellyttävän tunteen rintakehän seudulla. Giovannin tuntien aina noin kun jokin oli pielessä ja nyt kun hänen vaimonsakin oli matkustanut luoja ties minne… ei voinut olla yhtään varma johtuiko tuo tunne Eveystä. Hiljaisen, mutta sitäkin raskaamman henkäisyn puhaltaessa ulos huulten lomasta. Käden laskeutuessa kännykkä mukanaan rintakehän päälle ja silmien puolestaan jääden tuijottamaan kattoa, jonka pintaan auringon säteet olivat alkaneet jo luomaan hentoja valojuovia, jotka pääsivät hivuttautumaan huoneeseen verhojen yläpuolelta. Kyllä Giovanni tiesi, että hänen pitäisi jo kyetä luottamaan Eveyn pärjäämiseen… mutta silti…

Pään kohottautuessa sen verran ylös tyynyltä, että katse pystyi mittaamaan sen hetkisen miehityksen vuoteessa. Sinä hetkenä tuon isonkin parisängyn tuntuen pienelle kun otti huomioon miten Sophie nukkui (hyvin leveästi) ja vielä koirakin kaupan päälle, tuon perheen uskollisen lemmikin maatessa pitkää pituuttaan jalkapäädyssä poikittain. Tilanteen ollen kuitenkin hyvin hallinnassa, ainakin toistaiseksi ja siihen Giovanni oli tyytyväinen. Kännykän alkaessa silloin soimaan ja lävistäen äänellään huoneen hiljaisuuden kuin torvi keskellä kirkkoa (tai sille se ainakin vielä kuulosti miehen korvissa, jotka eivät olleet vielä ottaneet päivän kovempia ääniä vastaan). Sophien liikahtaessa heräämisen merkiksi, kosketti Giovanni rauhoittavasti tytärtänsä olkapäästä ja kuiskasi pehmeästi nukkumaan vielä rauhassa (olihan yö ollut pitkä taas toiselle painajaisten vuoksi). Vanhemman taas onnistuen kömpimään itsensä pois peittojen alta ja siirtyen kylpyhuoneen puolelle – ettei häiritsisi kuopuksen unta puheillaan, jotka pian käytäisiin perheen esikoisen kanssa. Linjan tullessa aukaistuksi, toivotti isä ensin lapselleen huomenta perheen tapojen mukaan, minkä jälkeen yleensä kyseltiin päivitetyt kuulumiset ja kerrottiin myös ne perheenkin suunnalta. Tuossa tavassa ollen jo yksi iso mutta; Edes Giovanni ei ollut kertonut Andrealle Eveyn äkillisestä matkasta Eurooppaan, vaan oli kuitannut naisen poissa olon tämän työkiireillä (siitäkin syystä Giovanni toivoi Eveyn palaavan mahdollisimman pian, ettei valhetta olisi jatkettava kovinkaan pitkään).

Andrean sihahtaessa kivusta jossakin välissä tahtomattaan jääpalapussin osuessa juuri sopivassa kulmassa rannealueelle – terästäytyi Giovannin kuuloaisti samantien ja isällisen huolen nostaen samantien päätänsä.
”Mikä tuo oli, Andrea? Oletko kunnossa siellä? Kuinka pahasti olet satuttanut itsesi?”
Suorien kysymysten seuraten toinen toistaan kuin kirjoituskoneen tahdissa. Varsinkin tuohon viimeisimpään kysymykseen isä halusi kuulla tarkan vastauksen ja siksi tämä olikin aikoinaan kehitellyt numerotaulun Andrean kanssa, jossa kerrottiin vakavuusaste 1-5 luokassa. Andrea kun oli yhtä huono kertomaan vaivoistaan kuten isänsä, oli sen vuoksi avuksi otettu numerot jotta arvailulle ei jäisi paljoakaan sijaa. Aina kun Giovanni kysyi tuota kysymystä, pelkäsi tämän sydän syrjällä joutuisiko kuulemaan numero vitosen - sillä se tarkoitti (AINA) välitöntä hengen vaarassa olemista.

Puhelun kääntyessä siis hyvin äkkiä pelkästään Andreaan ja olisi varmasti pysynytkin pelkästään tuossa kahdeksantoistavuotiaassa nuorukaisessa, mutta pian Giovannin olotila alkoi muuttumaan selvästi heikommaksi ja se taas sai ajatukset/keskittymisen katkeilemaan selvästi, että jopa Andreakin sen varmasti kuuli linjan toisessa päässä. Hengityksen katkeilemisen johtuen puhtaasti kovasta kivusta. Isän totta kai yrittäen tapansa mukaan vakuutella kaiken olevan hyvin ja kivun johtuvan vain aamukankeudesta, joka tuli välttämättömästi iän mukana. Jossakin vaiheessa linjalta kuuluen kun mies istuutui alas suljetun pöntön kannen päälle ja nojautuen vapaan kätensä varaan, joka haki tuki pistettä viereiseltä pöydältä.
”Ei hyvä jumala…”
Giovannin lausuen hiljaa suunnittelemattomasti ääneen, mutta sinä hetkenä minkälainen olotila vallitsi miehen kimpussa –ei kieli kyennyt sensuroimaan kaikkea. Perään kuuluessa lähes pian selvä oksentamisen ääni (luojan kiitos Andrea ei ollut näkemässä mitä Giovanni oksensi), veren sotkeutuessa kaakelilattialle jalkojen juureen. Sormen onnistuen painamaan kännykän kaiutin tilaan, minkä jälkeen Giovanni onnistui nousemaan ylös ja pistäen kylpyhuoneen oven lukkoon – ettei Sophie missään vaiheessa pääsisi ryntäämään sen kaiken keskelle. Ensihoitajat kyllä saisivat rikottua tuon oven.
”Soitako ambulanssin, Andrea. Tämä olotila taitaa mennä jo sen taulukonkin ylitse.”
Isän yrittäen keventää tilannetta vitsinkaltaisella äänenpainolla ja jopa naurahduksella, vaikka samoihin aikoihin käsivarret kietoutuivat keskivartalon ympärille suojelevasti ja yrittivät pitää sisällä uuden oksennuksen, joka hyvin todennäköisesti tulisi olemaan myös puhdasta verta. Tuossa hetkessä olematta enää yhtään kaukana, etteikö Giovanni olisi kaatunut seuraavaksi tajuttomana lattialle, mutta tämä piti itsensä pystyssä ja hereillä. Ei itsensä vaan lastensa tähden, etenkin Andrean tähden joka oli yhtäkkiä joutunut kuulemaan isänsä olotilan muuttumisen puhelimen välityksellä ja voimatta tehdä asialle yhtään mitään. Linjalla vallitsevan hetkellisen painostavan hiljaisuuden auttamatta yhtään asiaa, sen onneksi rikkoutuen pian samaan tuttuun äänen kun Giovanni palasi takaisin istumaan pöntön kannelle, mutta valitettavasti tämä ei jaksanut enää nostaa kännykkää korvalleen vaan piti sen kaiutin tilassa.
”Olen täällä edelleen, pikku päästäinen. Voin pitää sinut linjalla koko ajan vaikka soittaisitkin sen toisen puhelun. En katkaise tätä linjaa – jos et sitä itse halua.”
Kaikkien noiden sanojen kuulostaen tyynille ja antaen sellaisen kuvan, että Giovanni olisi lausunut ne täysissä sielun voimissaan… vaikkakin todellisuudessa tuon nojaten kyynärpäällään pöytään ja kämmen otsaa vasten, tuoreen veren tahratessa huulet.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alex lähetetty Ma 14 Maalis 2016, 20:59

Tuuttauksen jatkuessa yllättävän pitkään, oli tuskin viidestä sekunnista kiinni ettei Andrea olisi katkaissut linjaa sillä kertaa ja vain antanut asian olla. Kerkeäisihän hän myöhemminkin, vaikka asialla olikin kiire eikä kipu helpottanut heti. Juuri tuolloin, kun käsi oli laskemassa puhelimen kiinni - kuuluikin toiselta puolelta tuttu ääni, josta toisin kuin oltiin oletettu - ei kuulunut minkäänlaista ääntä joka olisi kertonut juuri heräämisestä syvästä unesta - vaan hyvän aamuntoivotuksen lausuttiin siihen normaaliin tapaan mitä kaksikolla oli tapana, vaikka sillä kertaa Andrea ei aikonutkaan läpinöidä isänsä kanssa sen enempää kuin oli ollut tarpeellista sillä hänellä oli vain tietty määrä aikaa, ja kaikki piti kertoa tuolle nopeasti mitä esikoinen epäili hyvin voimakkaasti. Ja tunsi sillä hetkellä ranteessaan jälleen kerran. "Huomenta isä." Tuosta samantien päästen huulten lomasta jälleen kivulias sihahdus, kun jääpalapussi onnistui painautumaan aremmalle alueelle kuin oltiin oletettu huolimattomasti, - josta taas seurasi valtava kyselyvana isän puolelta - toisen selvästi kuulleen jonkin olematta täysin kohdillaan. Isän kysyessä myös heidän kipujanastaan, joka oli hyvin yksinkertaisesti 1-5, 1 ollen tottakai se lievin mahdollinen 5 taas se isoin, ja myös vaarallisin - mitä taas ei haluttu koskaan tapahtuvan, mutta se pidettiin kyllä mahdollisena auki. Andrean huokaisten raskaasti "Tällä hetkellä, reilu 3,5 - mutta se mitä kuulet tulee muuttamaan sen nopeasti vitosen seudulle." Esikoislapsen todeten turhautuneena, nostaen jääpussia sen verran pois ranteen päältä, nähdäkseen silmiensä edessä sen muodon joka oli vielä eilen ollut yhtä haalea kuin silloinkin kun Andrea oli menettänyt sukunsa valansa isoisänsä toimesta. Ja nyt taas tuo tatuointi oli yhtä tuore kuin se olisi juuri tehty. Tai tässä tapauksessa poltettu ihoon.

Puheenaiheen pysytellen lapsessa, ja olisi Andreakin seuraavaksi kertonut mitä hemmettiä oli oikein tekeillä - mutta jonkun muuttuen äkillisesti toisessa, isän yrittäen jälleen usuttaa sen olemaan täysin normaalia eikä mitään olisi tekeillä vaikka Andrea kuuli kaiken hyvin selvästi. "Isä? Kaikki hyvin? Mitä siellä tapahtuu?" Andrean yrittäen kysyä jo hieman hätääntyneenä kun välillä saattoi toisen kokonainen lause tai ajatus katkera kesken kaiken, tai välillä puhelu meni hetkellisesti mykäksi mikäli mies ei pystynyt puhumaan. Hyvin pahan aavistuksen nousten päällimmäiseksi, yritti Andrea vielä puhua isälleen saadakseen toisesta edes jotain irti - mutta kun kuulo erotti seuraavaksi hyvin voimakkaan oksennusäänen ja sitä ennen manaamisen, oli Andrea jo tuolloin hakeutunut viereiselle puhelimelle nostaakseen sen irti ja soittaakseen hätänumeroon. Pitäen vielä kuitenkin isänsä linjoilla, kuullen selvästi toisen oksennuksen ja kuinka lukko meni kiinni miehen toimesta - kurtistuivat kulmat pienesti. Oliko mies kylpyhuoneessa? Hiljaisuuden vallaten jälleen hetken aikaa luurin toisessa päässä, tuntui Andreasta kuin tämän sydän olisi voinut pysähtyä siihen paikkaan pienestäkin äänestä, värin kadoten normaalisti päivittyneiltä kasvoilta nopeasti - alkoi sormi jo näppäillä tuolloin hätänumeroa valikkoon vaikka se tarkottaisikin sitä että hän joutuis laittamaan isänsä hetkeksi pitoon. Ehkä se oli onni, että niin varhain aamusta ei ollut hätäkeskuksella kovin pahasti kiirettä - tai että edes liikenteessä ruuhkaa tuohon aikaan vastattiin tuolta samantien - kiireisen äänen joka yritti pitää itsensä mahdollisimman tasapainossa ja rauhallisena selittäen nopeasti tarvitsevansa kiireellä ambulanssia De Fioren kartanoon ja kyseessä olen vakava asia, jonne ambulanssi piti saada niin nopeasti kuin vain pystyi pääsemään. Andrean päästen jälleen kerran isänsä kanssa linjoille tuon nopean puhelun jälkeen, kuullen juuri parahiksi isänsä kehotuksen soittaa hätänumeroon "Olen edelläsi papparainen, he sanoivat että ovat siellä viidentoista minuutin kuluessa. Missä Sophie on? Ja äiti, eikö hän ole nukkumassa?" Andrean kysyen vieläkin huolissaan, tuntien itsensä sillä hetkellä hyvin avuttomaksi tuohon koko tilanteeseen mihin hän ei voinut vaikuttaa eikä tehdä mitään auttaakseen toista, - mutta sen hän tiesi että heti kun hän kuulisi ambulanssin tulevan sisään - hän lähtisi sairaalaan. Oli mikä oli.

"Mitä hemmettiä sinä selität? Pysyn linjoilla niin kauan kun se vaatii, ja lähden tulemaan sitten sairaalaan teidän kanssa. Ymmärrätkö? Älä kuvittelekaan mitään muuta." Andrean pystyen kuulemaan selvästi Buddhan haukunnan oven takana, eläimen selvästi aistiessa jonkin olevan vinossa - mikä vain vahvisti entisestään sitä pelkoa mikä valtasi esikoisen mielen, Andrean nielaisten vaikeasti "... Kunhan et luovuta. Kuuletko. Tarvitsen sinua vielä. Sophie tarvitsee sinua. Ja äiti tarvitsee sinua."

Kolmikko oli päässyt takaisin majataloon, kauas tuosta kaivosta ja siitä ilmasta joka ilmeisesti oli ollut kaksikolle hyvin pahaksi - oli vointi alkanut kohoamaan vähitellen, enemmän ja vähemmän nopeasti - mutta Eveyn olo oli pian paranemisen jälkeen lähtenyt uudestaan huonompaan - mutta sillä kertaa ei oman itsensä vuoksi. Kehon nojautuessa pöydän päälle puoliksi huonovointisena - oli puhelin nostettu korvan vierelle Giovannin numeroon hakevasti mutta sillä hetkellä numeron ollessa varattu. Huolen ja pahan aavistuksen lisääntyessä mielessä väkisinkin. "Chad? Onko mahdollista että voisimme lähteä Italiaan?" Eveyn kysyessä, kääntäen päätään hitaasti Chadiä kohden kysyvästi, huolen näkyen vanhemman kasvoista selvästi vaikka tällä ei ollut mitään omaa syytä tuntea niin. Mutta siltä tämä tunsi, että jokin oli vialla ja pahasti. Sormien liikkuen hermostuneesti toisiaan vasten sylissä - Eveyn pystymättä tuntemaan itseään yhtään rauhalliseksi ennenkuin tietäisi perheellään olevan kaikki hyvin. Mitä siis se ei ollut sillä hetkellä, vaikka hän ei sitä osannutkaan laittaa sanoiksi. "... Jotain on tekeillä, enkä pidä siitä yhtään..." Naisen lausuen perään asteen hiljaisemmin, tietämättä oikein miten muuten selittää sitä. Mutta niin se oli aina ollut, Eveyn pystyen tuntemaan perheensä tuntemukset ja tilat herkimmin ilman mitään selittävää syytä, joka olisi kertonut moisen "kyvyn" maalaiskielellä järkevästi. Tuon kyvyn ollen omalla tavallaan niin siunaus kuin kirouskin yhtälailla kuin mikä muukin heidän verilinjassaan kulkeutuva asia.

_________________
[Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link] 
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alice lähetetty Ma 14 Maalis 2016, 22:36

Esikoisensa nimittäessä isäänsä suoraan papparaiseksi ja olevansa aina toista edellä – sai nuo kommentit vain Giovannin naurahtamaan väsyneesti, samaan aikaan kun tämä yritti pitää silmiään auki ettei olisi seuraavaksi hyvässä lykyssä kaatunut lattialle vatsalleen. Ehkä tuon kyseisen ajatteleminenkin sai De Fioren suvun ylpeyden ja taistelutahdon heräämään sen verran, että juuri se sai kehon voimat palautumaan takaisin siksi aikaa mikä tarvittiin tuon lattian siivoamiseen verioksennuksesta – sillä eihän kylpyhuonetta voinut jättää siihen kuntoon Eveyn palatessa minä hetkenä hyvänsä. Giovannin ollessa siis polvillaan tuolla kaakelilattialla ja pyyhkien märällä pyyhkeellä todisteet kadoksiin pahoinvoinnista. Koko siivoamisen aikana isän onnistuen (ihme kyllä) selittämään linjan toisessa päässä olevalle esikoiselleen Sophien nukkuvan vielä, kuten kuopuksella oli aina tapana näin viikonloppuna – ja Evey taas oli (mitä hemmettiä hän tuohon sanoisi?)… valehtelu sai tulla nyt päätökseen, Evey oli ollut jo pari päivää matkoilla Euroopassa (nyt se oli viimein sanottu).

Buddhan haukkuessa vieläkin oven takana, sai se Giovannin lopulta toteamaan että tämän olisi mentävä hiljentämään tuo koira – ettei seuraavaksi koko talo heräisi ja olisi kuin elävän kaaoksen vallassa. Samaan hengenvetoon kuitenkin luvattiin, että linja pysyisi Andrean toiveesta auki. Ei tiedä oliko se sitten hyvä asia, että toinen kuuli kaiken, mutta tilanne oli se nyt mikä oli. Koiran haukunnan lävitse nimittäin alkaen pian kuulumaan Sophien huolestunut ääni, joka myös yritti saada isään jotakin kontaktia kylpyhuoneen puolelta. Kännykän päätyen laitetuksi yöhousujen sivutaskuun ja kehon noustessa lopuksi kokonaan ylös. Linjalta kuuluen kuinka lukko naksahti auki ja ovea ehdittiin aukaisemaan vain sen verran kun Buddha jo ryntäsi sisälle kylpyhuoneeseen ja alkaen levottomasti seuraavaksi pyörimään Giovannin jaloissa, kuono koko ajan tiukasti kiinni miehen jaloissa.

Sophien äänen kuuluessa seuraavaksi;
”Isä, oletko sinä kunnossa? Näytät todella kalpealle. Isä… mihin sinä nyt menet?”
Kuopuksen yrittäen tarttua isäänsä hellästi kädestä, mutta Giovanni ei reagoinut lapsensa kosketukseen. Aivan kuin tämä olisi ollut jo jossain omissa maailmoissaan, jossa jalat vain veivät automaattisesti lyhyitä askelia eteenpäin. Sophien onneksi jo ymmärtäen sen ikäiseksi mitä tulisi seuraamaan jos isä pääsisi tuossa kunnossa ulos huoneesta ja seuraavaksi jyrkkiin portaisiin, joten se sai tytön huudahtamaan paljon voimakkaammin; ”Isä pysähdy, ole kiltti!” Kummankin hennoista käsistä tarttuen niin voimakkaasti kuin vain pystyi vanhemman käteen ja vetäen taaksepäin, että se sai jopa Buddhan tarttumaan talon isäntää housun lahkeesta ja kiskomaan samalla tavoin kuin Sophiekin.
Makuuhuoneen ovelle oli vain kaksimetriä. Giovannin mumistessa silloin jotakin oven aukaisemisesta, että ensihoitajat tietäisivät missä he olisivat. Kaikkien tehtyjen liikkeiden tapahtuen jo automatiikalla ja hidastetun filmin tavoin. Andrean kuullessa silloin raskaan kaatumisen ja seuraavaksi Sophien itkun sekaisen huutamisen kun tämä yritti turhaan saada isää hereille lattialla. Kuopuksen huomatessa tuon kännykän, joka oli tipahtanut ulos isän taskusta kaatumisen voimasta, nostettiin puhelin korvalle ja linjan toiseen päähän kysyttiin arasti; ”Isoveli… oletko siellä?” Uusien kyyneleiden seuratessa jo tiiviisti vanhojen perässä. Murentuneen äänen vinkaisten epätoivoisesti; ”En saa isää hereille. En saa häntä hereille, auta minua.” Olkapäiden nytkähdellessä voimakkaan itkun voimasta ja pään tipahtaen voimattomana niskan varaan, mikä sai kyyneleet ropisemaan Giovannin kämmenselälle tämän maatessa tajuttomana vatsallaan maassa Sophien edessä. Buddhan rynnätessä silloin haukkuen ulos huoneesta, kynsien kopistessa portaissa ja lopuksi ala-aulan marmorilattiaa vasten - koiran löytäessä tiensä ulko-ovelle, jonka ovikelloa soitettiin pari kertaa varmistuksen vuoksi, mutta kun tarvittavan nopeaa vastausta ei tullut, iskettiin ovi lukkoineen sisään ja ensihoitajat astuivat sisälle. Yhden hoitajista onneksi ymmärtäen katsoa Buddhaa, joka oli jo uudelleen menossa portaissa ja haukkuen käski selvästi seuraamaan.


Suunnilleen samoihin aikoihin Chadin ja Eveyn istuessa auton takapenkillä, jota Anubis ajoi kohti lentokenttää. Aluksi kumpikaan näistä miehistä ei ollut lämmennyt heti Eveyn ehdotukseen lähteä heti matkaan ja vielä lentäen kun ensin aluksi keho oli ollut ties missä kunnossa, mutta tuo nainen osasi olla tietyissä tilanteissa omapäinen (onneksi). Kaksikon yllätykseksi Anubis oli myös lähtenyt mukaan, vaikka Chad olikin ollut koko ajan itse valmis viemään Evey takaisin kotiin, mutta kyseinen ei ollut tullut kysymykseenkään. Varsinkin kun Anubis oli edelleen tuon naisen isä ja tämä ei todellakaan laskisi toista silmistään siinä kunnossa. Jossakin vaiheessa Evey oli myöskin kysynyt isältään miksi tämä oikein edes välitti – oli Anubis vastannut tyttärelleen; ”Eikö minulla ollut asiat kesken aviomiehesi kanssa?” Tuota ympäripyöreää lausetta seuraten vain mystinen hymy.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alex lähetetty Ti 15 Maalis 2016, 00:43

Andrean saaden vastauksen viimein muiden perheenjäseniensä olinpaikat, vaikka jälkimmäisestä hän sai kuulla ensimmäistä kertaa sai se mielen ihmettelemään hetkeksi. Euroopassa? Eikö isä tiennyt muka sen tarkemmin missä hemmetissä heidän äitinsä oikein oli ollut jo muutaman päivän ajan? Ja mitä ihmettä tämä edes teki Euroopassa? Oliko tuolla naisella jotain tekemistä valan uusiutumisella? Andrean haluamatta välttämättä edes ajatella mitä ihmettä Evey olisi tehnyt perheensä vuoksi, mutta olisiko tämä niin hullu - että tämä toisi sen Muinaisen Voiman takaisin ihmisten luokse, puolen vuoden jälkeen. Samalla esikoisen yrittäen pitää isänsä linjoilla puhumalla tälle ja esittäen kysymyksiä joihin pitäisi vastata, yrittäen näin varmistaa ettei toinen menettäisi kuitenkaan tajuntaansa tai pysyisi näin edes jotenkin järjissään - vaikka pojalla ei ollutkaan mitään hajua mitä oikein oli tekeillä. Mutta kuulon perusteella sai jonkinlaisen kuvan tapahtumista, vaikka se olisikin vain suuntaa antavaa. Buddha oli alkanut pitämään meteliä, lausui isä puolestaan että perheen lemmikki tulisi saada hiljaiseksi ennenkuin muut (tässä tapauksessa Sophie) heräisi ja pahimmillaan huolestuisi - vieläpä hyvästä syystä - "Odota! Älä vain sulje linjaa! Isä, kuuletko? Isä? Isä!" Tuon jälkeen, Andrealle ei lausuttu enään mitään takaisin - Andrean kyllä kuullen kuinka mikrofonia vasten painautui ja hieroi jokin, päätteli esikoinen nopeasti puhelimen päätyneen taskuun liikkumisen helpottamiseksi - samalla aiheuttaen entisestään sen ettei Andrea pystynyt tekemään yhtään mitään. Vain kuuntelemaan. Ensiksi kuuluen lukon naksahtaminen auki, Sophien kysyessä oven toiselta puolelta oliko kaikki hyvin - isoveljen tunnistaen kyllä huolen siskonsa äänestä samantien, jota seurasi oven aukaisemisen jälkeen Buddhan askeleet jotka kulkivat lähellä jalkoja isän astellessa selvästi eteenpäin.
Sophien tullen lähelle, puhuessa jälleen isälle - kuulostaen hyvin siltä kuin tytär olisi yrittänyt saada tuohon vanhempaan jonkinlaista reaktiota aikaiseksi mitä ei ollut ilmeisesti siihen mennessä onnistunut, Sophien kiirehtien isänsä vierelle. Andrean itse voimatta olla varma mitä oli tekeillä tai mitä Sophie oikein teki, - mutta toisen ollen selvästi hädissään yrittäen saada toista selvästi pysähtymään syystä tai toisesta, kuuli Andrea pian isän mumisevan jotain oven avaamisesta ensihoitajille - ei ihmekään jos pienin yritti estellä vaikkei tällä ollutkaan paljoa voimia. Esikoisen tuntien jokaisen lihaksensa jännittyen, vatsan alueen lihasten väristen siitä hermostuneisuudesta ja intensiivisyydestä mitä puhelimen linjalla tapahtui - eikä hän voinut tehdä yhtään mitään sen eteen nyt kun puhelinkin oli taskussa. Kehon liukuen hitaasti lattialle istumaan seinää vasten polvien ollessa koukussa kehon edessä, viimeisimmän saaden kaiken pysähtymään. Voimakas ääni, joka kuulosti kaatumiselta - josta seurasi Sophien itkun sekainen huuto - kylmän viiman lävistäen koko kehon. "Sophie? Sophie, kuuletko? Sophie!" Kännykkä oli tullut ulos taskusta ja liukunut lattialle, nostettiin puhelin ja Sophie alkoi puhumaan isoveljelleen itkuisesti - kertoen ettei saanut isää hereillä, lapsen ollen peloissaan selvästikin - hyssytteli Andrea automaattisesti nuorempaa, yrittäen uskotella nuoremmalle kaiken kyllä kääntyvän hyvin mutta toisen piti kuunnella.

"Sophie, kuuntele. Ambulanssi on tulossa, he saavat kyllä oven auki itsekin kunhan pääsevät sinne. Ei mene enään kauaa. Mutta sinun pitää rauhoittua, vaikka tämä onkin vaikeaa. Isä kaatui niinkö? Näetkö verta tulevan päästä?" Sophien hiljentyen hetkeksi, yrittäen kuunnella isoveljensä sanoja - kääntäen silmänsä nyt kunnolla kohti vanhemman kasvoja tarkastellakseen näkemäänsä vaikka näky olikin vaikea, ja niiskutus vain jatkui - Sophien viimein äännähtäessä kieltävästi ettei hän ainakaan ollut näkevinään mutta toisaalta verta oli sillä hetkellä lähes joka paikassa Giovannin päällä että olisi ollut muutenkin vaikea erottaa niin pieneltä lapselta. Andrean puolestaan käskien hakemaan sen tuolilla olevan viltin nopeasti ja laittamaan sen pään alle kaiken varalta, ja tukiakseen myös niskojen aluetta - sekä tyrehdyttämään verta mikäli siellä nyt sattuisi olemaan vuoto. Vaikka Andrea kyllä tiesi että vaikka verta ei ollut ehkä... saattoi kaatuminen aiheuttaa paljon pahemmat sisäiset vammat, joihin he eivät voisi vaikuttaa edes elvytyksellä tai perusensiavulla. Andrean kuullen nopeat juoksuaskeleet tuon tuolin luokse, ja yhtä nopeasti pikkusiskon palaten takaisin paikoilleen asetellakseen viltin pään alle, Andrean korostaen myös varmistamaan että leuka olisi sen verran ylhäällä että henki kulkeutuisi. Buddhan lähtiessä juoksuun alakertaan kun ovikello oli soinut - tiesi Andrea ambulanssin tulleen kuten oli sanottukin - mutta näillä menisi hetki päästä sisään. Sophien kokeillen kädellään isänsä nenän edestä hengittäisikö tämä, Andrean kertoen vielä siskolleen - tämän joutuen ehkä tekemään ensimmäistä kertaa elvytystä, niin pitkään kunnes ensiapuhoitajat tulisivat ylös. Sophien laittaessa pyynnönstä puhelimen kaiuttimelle, josta Andrea pystyi antamaan ohjeita nuoremmalle paremmin. Isoveljen kertoen siskolleen tämän painavan kolmekymmentä kertaa nopealla tahdilla rintakehän keskikohdasta niin voimakkaasti kuin pystyi (lapsella olematta niin paljoa voimaa että tämän pitäisi varoa vielä). Pian tuosta tapahtumasta seuraten alhaalta kuuluva voimakas ääni kun ovi rikottiinn ja taas puolestaan Buddhan juoksuaskeleet takaisin ylös - kolmien askeleiden seuraten perässä nopealla tahdilla tahdilla - kuulivat korvat kuinka nämä ammattilaiset alkoivat samantien töihin - kysyen Sophielta tapahtumien kulusta sen verran kuin pystyi mutta loppupuolella - päätyi Andrea itse puhumaan puhelimeen tämän ollessa enemmän tietoinen isänsä lääkityksestä ja sairaudesta, sekä mitä oli tapahtunut kylpyhuoneessa (no, ainakin melkein) - pyysi Andrea lopulta ottamaan Sophien mukaan ambulanssiin ja jos mahdollista - Buddhankin sillä vanhempia ei ollut vahtimassa tuota lemmikkiä - isoveljen aikoen lähteä samantien sairaalalle kasarmialueelta.

Puhelimen tullen suljetuksi viimein, Andrean lähtien juosten takaisin huoneeseensa pakkaamaan tarvittavansa mukaan kukkarosta alkaen, vaikka koko omaisuuttaan hän ei tulisi ottamaan mukaan. Hän tulisi kuitenkin palaamaan takaisin viimeistään parin päivän jälkeen vapaaehtoisesti tai sotilassaattueella, - autonsa avaimet hän joutuisi pyytämään pääkonttorista - miehen voiden vain toivoa ja rukoilla, että se kävisi helposti. Muiden vieläkin nukkuessa sikeästi, yritti Andrea varoa niitä kovimpia ääniä työskennellään pimeässä, vaikka välillä edes hän ei voinut mitään sille jos jokin ääni oli kovimpi kuin toinen - kuten esimerkiksi vetoketjun sulkeutuminen nopealla tahdilla. Ja loppujen lopuksi, Andrea ei voisi välittää paskaakaan tuossa kohtaa vaikka koko rykmentti olisi herännyt yöuniltaan tuossa tilanteessa.

Eveyn yllätykseksi, hän oli saanut lopulta myöntävän vastauksen pyyntöönsä - jossa puhutiin takaisin Italiaan lähtemisestä mielellään niin pian kuin vain mahdollista oli, mielellään vieläpä niin nopeasti kuin vain pääsisi. Mutta sen sijaan että Chad olisi hoitanut tuosta eteenpäin kaiken, oli ilmeisesti Anubis päättänyt hoitaa hänet kotiin turvassa vaikka kuinka oltaisiin yritetty estää. Lopulta tytär oli kysynyt suoraan, miksi mies edes välitti niinkin paljon - sillä vaikka joskus tämä oli ollut isä heille kummallekin - ei tämä ollut käyttäytynyt niin enään vuosiin. Ainakaan noin näkyvästi. Miehen vain vastatessa takaisin keskeneräisistä asioista, antaen loppuun vielä juuri mitään kertovan hymyn - kohosi toinen kulma kysyvästi katsomaan toista peilin kautta. Mitä asioita? Oliko noilla kahdella miehellä jälleen jotain salaisuuksia joista Evey tiennyt, sillä - eihän toinen voinut millään toteuttaa toivetta - mitä ei oltu toivottu ääneen kunnolla? Valitettavasti Eveyn ollen liian väsynyt miettimään niinkin monimutkasta kaavaa vielä, kääntyivät silmät puolestaan vierellä istuvaan Chadiin - joka oli aiemmin ollut lähes yhtä huonossa kunnossa kuin nainenkin - mutta sen sijaan että tämä olisi sanonut jotain, nousikin käsi nopeasti toisen korvan lehdellä kiskaisemaan tuota voimakkaammin jonka jälkeen käsi laskeutui takaisin syliin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin kaksi lasta härnäämässä toisiaan takapenkillä. Hymyn kohoten huulille hetkellisesti kuin sanoakseen: "kunhan testasin tunnetko kipua" ennenkuin katse kääntyi jälleen takaisin liikkuvan auton ikkunaan. Siihen nähden kuinka yhteydenottoa Evey oli saanut siltä ajalta kun he olivat olleet katakombissa... tai tajuttomana, tiedä sitten kumpi se oli - Chad oli saanut lähemmäs yhtä paljon tuolta yhdeltä naiselta, joka ei ollut kuullut toisesta sitten sen jälkeen kun mies oli lähtenyt tehtävälleen - tiesi mies varmasti kyllä itsekin tämän kuulevan kunniansa siitä että tämä piti Azran varpaillaan koko tuon ajan. Varsinkin kun ei tosiaan tiennyt mitä hemmettiä oikein oli edes tekeillä.

_________________
[Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link] 
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alice lähetetty Ti 15 Maalis 2016, 16:15

Maisemien vilistäen hyvin nopeasti auton ikkunoiden ohitse – ettei lopulta edes Chad yrittänyt keskittää katsettaan sen tarkempaan vaan piti näkökenttänsä vain jossakin kaukaisuudessa vaikkakin koko ajan kuuloaisti tarkkaili mitä auton sisällä tapahtui. Siihen aikaan aamusta maanteillä ei ollut onneksi paljoakaan liikennettä, mutta siitä huolimatta ajomatka olisi voinut edetä nopeusrajoitusten mukaan. Tuon porukasta vanhin oli kuitenkin osoittautunut yllättävän raskaaksi kaasujalaksi ja halliten auton jokaisen liikkeen taitavasti - ettei edes niinkään luja nopeus tuntunut kyydissä olevilla. Chadin hymähtäen huvittuneesti ajatuksilleen, jotka miettivät sen hetken aikaa miten Eveyn äiti olisi oikein reagoinut jos olisi tiennyt minkälaisessa kyydissä tytär sinä hetkenä istui. Toisaalta oli hyvin vahva epäillys siitä, että Evey olisi ajanut samalla nopeudella – jos olisi joutunut yhtäkkiä ratin taakse. Sillä se muutos mikä oli tapahtunut naisessa itsessään tämän aistiessa selvästi jonkin olevan pahasti pielessä jonkun läheisensä kohdilla, ei ollut jättänyt paljoakaan tulkinnan varaa.

Ajatusten katketessa samantien kuin seinään. Korvanlehdessä tuntuessa hyvin nopea, mutta sitäkin epämukavampi kiskaisu, mikä sai saman puoleisen käden kohoamaan automaattisesti korvan suojaksi ja asteen ärtyneempi ääni ehti jo aloittamaan;
”Mitä helv… Evey?!”
Kaksikosta vanhemman ehtien kuitenkin jo vastaamaan takaisin omalla toteamuksellaan miksi oli oikein tehnyt noin, sai se kulmat kohoamaan kysyvästi ja seuraavien sanojen vastaten asteen hitaammin;
”Selvää…? No jos se sinua yhtään lohduttaa, niin tunsin tuon kyllä hyvin selvästi ja se kokeilu toivottavasti jää tuohon yhteen kertaan, okei.”
Samoihin aikoihin Anubiksen kohdistaen katseensa takapenkille taustapeilin kautta. Tämän sanomatta mitään, hopeisten silmien pinnalla häivähtäen sen hetken aikaa samea pinta, mikä sai katseen kohdistumaan takaisin tiehen ja silmien aluetta hieraistiin kuin vain väsymystä olisi pyyhitty nopeasti niistä pois.
Auton kaartaessa pian tuolle syrjäiselle lentokentälle, jossa Chadin yksityiskone oli odottamassa kaksikkoa. Lentokapteenin saaden selvän käskyn lentää mahdollisimman suorinta reittiä Roomaan ja niin nopeasti kun vain pystyisi. Chadin pitäen reitin avoimuudesta huolen omalla tavallaan, käyttäen tuossa kohdin odayn valtaa vaikuttaa niihin asioihin mitä normaali kansalainen ei olisi voinut kuvitellakaan. Kärjistetyssä tilanteessa tämän miehen ollen jopa valmis peruuttamaan osan niistä reittilennoista, jos näiden reitti tulisi yhtään tielle ja hidastaisi yksityiskoneen matkantekoa.

Andrean ehtiessä pakkaamaan mukaansa kaiken tarpeellisen ja tämän siirtyessä jo seuraavaksi kohti tuvan ovea, kuului silloin suoraan selän takaa naiselle kuuluva ääni joka puhui asteen hiljaisemmin etteivät muut ryhmästä heräisi. Maryam olisi kai voinut estää toista tai vaikka sitten ilmiantaa – sillä virallista lupaa poistumiseen ei ollut missään vaiheessa myönnetty, mutta sen sijaan käsi ojentautui toisen hartian ylitse ja tipautti moottoripyörän avaimet Andrealle. Oli totta, että aivan alussa alokkaiden oli pitänyt luovuttaa kaikki avaimet pois ja niin Maryam oli tehnytkin… yhtä kopiota lukuun ottamatta.
”Tuo se sitten ehjänä takaisin – tai saat vastata niistä jokaisesta kolhusta minulle.”
Pienen, mitään paljastavan hymyn häivähtäessä illuusiomaisesti luonnon punertavilla huulilla. Eleen tullen kuitenkin nopeasti peitetyksi ja pään nyökkäisten ovien suuntaan.
”Painu nyt matkoihisi, De Fiore. Anna minun huolehtia kapteenista, joka tulee taas pian karjumaan meidät ylös. Äläkä sano mitään.”
Käden kohottautuessa jo torjuvasti mahdollisille kiitoksille tai kliseisille lauseille.
”Ota tämä vaikka sitten ystävän palveluksena.”


”Sinä sanoit potilaalle mitä?!”
Vanhemman mieslääkärin (juuri tuon hoitaen De Fioren perheen jäseniä lähes poikkeuksetta aina) lausuen vihaisesti nyt tuolle nuoremmalle kandille, joka oli ottanut Giovannin ensimmäisenä vastaan (potilas oli ihme kyllä kyennyt kävelemään omin jaloin vastaanotolle ambulanssin saattelemana). Kaikki oli mennyt pari minuuttia hyvin, mutta valitettavasti tämä nuorempi lääkäri oli todennut ajattelemattomasti ääneen; ”Kai te ymmärrätte, että tämä voi olla viimeinen päivänne?”, mikä oli saanut potilaan pitämään kyllä järkkymättömän ilmeensä, mutta sen sijaan asteen hiljaisempi ääni oli sanonut; ”Voisitteko poistua, te kaikki.” Ja kun riittävän nopeaa reagointia ei ollut tullut hoitohenkilökunnan suunnalta – oli Giovanni ensimmäistä kertaa korottanut ääntänsä ja käskenyt painumaan ulos huoneesta. Nyt tilanteen ollen tuona hetkenä se, että nuo kaksi lääkäriä seisoivat käytävällä väittelemässä keskenään ja parin hoitajan seisoessa taustalla ihmettelemässä tilannetta (miksi lääkärit tappelivat ja miksi tuon yhden tutkimushuoneen ovi oli teljettynä sisältäpäin).  Sophie oli onneksi Buddhan kanssa odotustilassa, jossa aulahoitaja piti silmällä tuota kaksikkoa. Muuten sairaalaan ei olisi sallittu missään nimessä koiria, mutta De Fioren perhe omisti poikkeusluvan (etenkin noin kriittisessä tilanteessa).

Giovanni ei muistanut lääkärin jälkeisiä tapahtumia paljoakaan, mutta jossakin välissä tämä oli ottanut apupöydältä metallisen vadin ja istuutunut se sylissään muoviselle lattialle selkä seinää vasten. Vadin pysymättä kauankaan puhtaana kun sen pohjan jo täytti uusi verioksennus ja sylki vatsahappojen kera. Ensihoitajat olivat ehkä onnistuneet virvoittamaan miehen tajuttomuudesta, joka oli puhtaasti johtunut verenpaineen äkillisestä heilahtamisesta, mutta vieläkään kukaan tuolla helvetin sairaalassa ei tiennyt miten nuo verioksennukset saisi loppumaan. Ehkä ei voinutkaan… olihan viimeinkin tuo nuorempi lääkäri uskaltanut sanoa sen faktan ääneen, jonka Giovanni oli kyllä jo tiennyt tuon puolen vuoden aikana. Tämä diagnoosi tulisi tappamaan hänet. Ehkä tuossa tilanteessa olisi voinut odottaa jopa miehenkin itkevän ja eikö se olisi ollut sallittuakin, mutta Giovannin silmiin ei surun kyyneleitä noussut.

Silmien pinnan muuttuessa kyllä kosteiksi, mutta se oli puhdasta raivoa, joka viimeinkin purkautui suorana huutona kurkusta. Sormien puristautuen täysillä sylissä pideltävän vadin reunoja vasten. Giovannin huutaen niin lujaa, että tämä tunsi keuhkojensa kohta repeytyvän, mutta hän ei voinut vielä lopettaa – aivan kuin kaikki paha olo olisi vain purkautunut ulos, kaikki ne tunteet jotka olivat kasvaneet sisimmässä jo kohta kolmen vuoden ajan.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alex lähetetty Ti 15 Maalis 2016, 18:28

Pimeys valtasi tuon hyvin pienen tilan, jossa ei ollut edes kunnollista ikkunaa mistä nähdä ulos tai mistä valo olisi pääässyt sisään - oli Andrea sillä hetkellä täysin aistiensa johdattamana - vaikka onneksi, tämä pystyi erottamaan jokseenkin selvästi asioista pimeydessä. Ehkä se oli peritty Eveyltä, sen sijaan että Andrea olisi ollut täysin haparoiva ja pahimmillaan onnistunut pilaamaan koko tuon hetken. Laukun tullen nostetuksi nopeasti pidemmästä hihnasta olan ylitse - kehon kääntyessä jo lähtiäkseen seuraavaksi tuosta ovesta ulos mahdollisimman vähin äänin. Äkillisen äänen, joka kuului selvästi naiselle alkaessa puhumaan pimeyden turvin ja vieläpä hyvin läheltä - kääntyivät pää katsomaan olan ylitse kysyvästi tuota nuorempaa tyttöä jonka kanssa Andrea oli ottanut muutama päivä takaperin sanallisesti yhteen - kurtistuivat kulmat hetkellisesti. Omalla tavallaan Andrean ollen hermostunut mitä toinen aikoisi tehdä, sillä oli olemassa hyvin vahva mahdolisuus jossa Maryam käräyttäisi miehen siihen paikkaan ennenkuin tämä pääsisi edes kasarmialueen ulkopuolelle - mutta sen sijaan kuulivatkin korvat heleän kilahduksen, ja hetkellisen painon olkapäällään, sormien napaten refleksistä avaimet käsiinsä. Andrean ollen sillä hetkellä hyvin hämmentynyt, valmiina kysymään mitä toinen oikein tarkoitti - mutta Maryamin kereten toteamaan että mikäli Andrea aiheuttaisi pienenkin kolhun tuohon ajoneuvoon - olisi mies vastuussa jokaikisestä niistä eikä todellakaan niin hyvällä tavalla, pystyi vanhempi henkäisemään asteen rauhallisemman pään tehdessä nyökkäyksen myönnytykseen vaikka tilanne olikin erikoinen. Maryam tosissaan aikoisi luovuttaa moottoripyöränsä hänen haltuunsa, vaikka vielä pari päivää aiemmin tyttö oli tehnyt selväksi että tulisi tekemään sovinnon vain pakon edessä. Ja tässä tulos.

Huulten raottuen kiitokseen, joka oli silkas kohteliaas moiseen vaikka toinen ei edes tiennyt minne hän oli menossa (ehkä) tai kuinka kauan hänellä menisi, tai kuinka pahaan ongelmaan he joutuisivat jos avunanto kävisi koskaan ilmi. Maryamin todellakin pelastanut omalla tavallaan tilanteen. Ehkä nuorempi ei ollutkaan niin kylmä ja välinpitämätön kuin antoi ymmärtää muille. Maryamin kuitenkin todeten torjuvasti, ettei halunnut mitään kiitoksia - käden nousten vastaan vielä merkiksi. Huulten pinnalle kohoten puolestaan hymy huvittuneena, vaikka mitään ei sanottu. Jos toinen kerran niin toivoi. Kehon kuitenkin kääntyen vielä nopeasti ympäri otti Andrea sen pienen välimatkan kiinni nojautumalla lähemmäksi naisen itsensä tasolle, painautuivat huulet nopeasti pehmeän posken pinnalle kiitokseksi ja samalla lupaukseksi hänen kyllä pitävän huolta toisen rakkaasta moottoripyörästä, suukon ollen yhtä nopeasti ohitse kuin se oli alkanutkin - Andrean kääntyen takaisin oven luokse avaten sen, jo pelkästään jo siksi että hänellä oli kiire - ja ettei seuraavaksi hän itse saisi nyrkistä naamaansa tuossa tilanteessa. Se mitä Maryam tulisi kertomaan, jäisi tämän itse päätettäväksi. Käytävien vaihtuen nopeuden askelten tahdissa pian tuoksi laajaksi pihaksi, jota pitkin nopeat askeleet kävelivät parkkipaikkaa kohden jonne Andrea oli nähnyt ensimmäisenä päivänä Maryamin parkkeeranneen moottoripyörän, kypärän ollen vieläkin paikallaan ohjaimen päällä. Andrean todellakaan aikomatta jäädä miettimään niitä seuraamuksia joita tulisi saamaan seuraavaksi kunhan hänen poissaolonsa huomattaisiin, hänen vain aikoen päästä nopeasti sairaalaan, jonne menisi ainakin puolituntia sillä nopeudella milä hän kulkisi.

Sairaalan alkaessa häämättömään, oli Andrea ajanut selvää ylinopeutta vaikka kaupunkialueella vaikka siihen asti moottoripyörä oli selvinnyt ilman kolhuja sairaalan pihaan asti ja jopa parkkipaikalle - juoksi Andrea käytännössä sisälle - tämän todellakaan enään yrittämättä piilotella omaa huolestumistaan. Hengästyneen äänen kysyessä suoraan missä päin De Fioren perhe olisi sillä hetkellä, hoitajan infotiskillä kertoen mahdollisimman rauhallisesti näiden olevan odotushuoneessa kun taas Giovanni olisi lääkärinhuoneessa tutkittavana (mitä tämän olisi kuulunut olla) - ei Andrea jäänyt sen enempää kuuntelemaan - hänen haluten nähdä siskonsa ensin. Sophien istuessa tuolla odotushuoneessa Buddhan kanssa yhdellä noista tuoleista, pienien sormien silittäen eläimen turkkia - normaalisti niin sosiaalinen lapsi, ei ollut puhunut sanaakaan noille avustaville hoitajille jotka olivat parhaansa mukaan saada Sophie edes jotenkin keskustelemaan saadakseen ajatuksensa pois, kummankin näistä epäonnistuen. Kyynelistä märät kasvot olivat pysyneet kokoajan Buddhassa joka taas oli uskollisesti pysynyt tytön vierellä alusta alkaen, lähtemättä kertaakaan vaikka välillä eläimen suusta pääsikin pieni huolestunut vingahdus. Tytön yrittäen välillä hymyillä, mutta tuloksetta - tämän tietämättä yhtään mitä oli tekeillä tuolla sairaalahuoneessa jonne heidän perhelääkärinsä oli kadonnut viimeiseksi - kohosi katse nopeasti ylös melkein samaan aikaan Buddhan kanssa kun korvat erottivat lähestyvät askeleet. Sophien hypähtäen samantien alas tuoliltaan, juosten veljensä luokse - Andrean taas laskeutuen polvilleen saadakseen tytön kunnolla syliinsä halaukseen, hiljaisen äänen yrittäen rauhoitella toista kaiken kääntyvän tuosta vielä paremmaksi vaikka samalla isoveli pelkäsi yhtä paljon kuin siskonsakin sillä hetkellä. Vanhemman kysyessä tiesikö sisko mitään isänsä tilasta, pudisteli tämä vain päätänsä voimakkaasti hartialinjaa vasten. Eihän tälle oltu kerrottu mitään siihen asti, tietenkään. Seuraavaksi isoveljen kysyessä oliko Sophie ilmottanut heidän äidilleen tapahtumista, sai tämä vuorostaan nyökkäyksen ja hiljaisen lisäyksen viestistä - mutta tämä ei tiennyt olisiko vanhempi saanut kyseistä perille. Andrean pysyen tuossa kohtaa hiljaa, nousten samalla hitaasti kokonaan ylös lattian tasosta siskonsa sylissään, aikoen mennä etsimään heidän lääkärinsä tuolta käytäviltä - Andrean haluten myös tietää mitä oli tekeillä.

_________________
[Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link] 
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alice lähetetty Ti 15 Maalis 2016, 21:59

Andrean ja Sophien lähtiessä yhtä matkaa kohti sitä käytävää, jossa lääkärin huoneet sijaitsivat – oli aulahoitaja jo ehtinyt ponkaisemaan nopeasti ylös tietokoneen äärestä ja valmis kehottamaan ystävällisesti odottamaan lääkärin lopullista lausuntoa näiden isän tilanteesta, mutta nähdessään vanhimman lapsen pistävän katseen, joka vain vilkaisi hetken mutta ollen sitäkin selvempi, pysähtyivät askeleet ja sanat samantien. Hoitajan antaessa kaksikon siis mennä edemmäs, mutta tämä kuitenkin palasi nopeasti työpöytänsä ääreen ja soitti tuolle lääkärille, joka sinä hetkenä oli onnistunut saamaan itsensä takaisin samaan tilaan potilaan kanssa. Giovanni oli jossakin vaiheessa aukaissut oven vapaaehtoisesti ja siirtynyt takaisin istumaan tutkimuspöydän reunalle, mutta missään vaiheessa tämä ei ottanut enää katsekontaktia saatikka että olisi puhua pölpöttänyt kaikki huolensa lääkärille. Tämän vanhemman mieslääkärin istuutuessa rauhallisesti työtuolille, joka oli otettu varta vasten lähemmäksi tutkimuspöytää jotta potilasta voitaisiin tarkkailla silmämääräisesti paremmin. Kieltämättä lääkäri odotti jo automaattisesti Giovannin saavan paniikkikohtauksen kuten aina sairaalassa kävi, mutta nyt mitä kauemmin aikaa kului, ei lääkäri ollut enää tuostakaan varma. Giovannin nojatessa sinä hetkenä reisiinsä kyynärpäillään ja roikottaen päätänsä niskan varassa voipuneen oloisena.

Väsymyksestä ja huutamisesta hiipuneen äänen kysyen lopulta hiljaisesti;
”Kuolenko minä, tohtori? Onko loppulaskentani nyt alkanut vaikka olette yrittäneet hoitaa minua luoja ties minkälaisilla menetelmillä ja lääkkeillä.”
Lääkärin suunnalta kuuluen asteen raskaampi henkäisy, samalla työtuolin selkänojan vingahtaessa asennon muuttamisen vuoksi. Silmillä pidettyjen lukulasien tullen otetuksi raskaan oloisesti pois sormien pideltäväksi syliin.
”Ehkä emme voi loppujen lopuksi ymmärtää kaikkea, Giovanni. Muistan kyllä edelleen sen päivän kun tulit ensimmäistä kertaa vastaan otolleni polven korkuisena taaperona ja hihkuit poikkeuksellisesti puhdasta mielenkiintoa tulevaa terveystarkastusta kohtaa vaikka kokemusteni mukaan sinun olisi pitänyt olla löröt housuissa.”
Viimeisimmän kevennykseksi tarkoitetun kommentin saaden Giovannin naurahtamaan puolinaisesti väkisinkin, kyseisen saaden suupielet kohoamaan hetkeksi, saaden alueen lihakset värisemään. Kasvojen pysytellen edelleen alaviistoon. Lääkärin uskaltautuen nojautumaan myös eteenpäin, mutta ei vielä rohjennut koskea toiseen – ettei se olisi saanut suojamuuria taas takaisin.
”Pelastin henkesi kerran ja olen aina valmis tekemään niin uudelleen, ihan milloin tahansa, mutta nyt joudun valitettavasti kertomaan sinulle… (et arvaakaan miten hankalaa tätä on sanoa ääneen) …En pysty enää auttamaan sinua. Kuten aikaisemmin sanoit; olemme käyttäneet kaiken mahdollisen hoidon ja lääkkeet, mutta vointisi silti on kääntynyt aggressiivisesti alaspäin. Lääketiede ei voi valitettavasti enää auttaa sinua…”
Lääkärin uskaltautuen silloin kohottamaan kätensä potilaan toisen käden päälle ja ottaen sormillaan asteen tiukemman otteen, jotta toinen varmasti kuuntelisi.
”Järjestä asiasi kuntoon, Giovanni. Uskon, että Jumala kuuntelee sinua tässä kohdin paremmin.”
Tuon pyhän nimen mainitsemisen saaden merenpihkan väriset silmät kohottautumaan hitaasti katsomaan eteenpäin kulmien alta. Hyvin paljon kylmettyneen äänen lähes sylkäisten myrkyllisesti;
”Jumala? Mitä hän on minulle koskaan antanut vaikka olenkin saanut katolilaisen kirkon kasvatuksen.”
Kuivan naurahduksen kohottautuen keuhkoista ja selän suoristautuen kokonaan suoraan istumaryhtiin.
”Tämä Jumala on vain ottanut minulta koko elämäni, enkä koskaan ole saanut mitään vastinetta takaisin. Tämä Jumala rikkoi aikoinaan perheeni ja sai pikkuveljeni kuolemaan liian aikaisin. Tämä Jumala on yrittänyt erottaa minua koko elämäni rakkaitteni ihmisten luota ja nyt näyttää sille, että se piru viimein ja vihdoin voitti.”
”Giovanni… älä herjaa Hänen nimeänsä…”
”Tai mitä?!”
Kulmien kohottautuessa haastavasti ja kämmenten nousten yllyttävästi kattoa kohti.
”Iskeekö hän minua kaikki valtaisuudessaan salamalla - vai romahduttaa kenties tämän koko helvetin rakennuksen niskaani?!”
Äänen painon muuttuessa uudelleen vihaiseksi. Kasvojen kohottautuessa myös kattoon ja seuraavat sanat huusivat ylöspäin puhtaasti raivoissaan;
”Mitä vielä voisit tehdä minulle?! Mitä helvettiä voisit enää TEHDÄ minulle?!? Sinä saatanan epäitsekäs diktatuuri!”

Lääkärin nojautuessa takaisin työtuolin selkänojaa vasten ja antaen potilaan purkaa turhautumisensa/pahan olonsa rauhassa – sillä tuossa kohdin oli enää jäljellä vain viha ja epätoivo sitä tietoa kohtaan ettei asioihin voinut enää vaikuttaa. Kyllä hän ymmärsi Giovannia – sillä olihan toisella itsensä lisäksi rakastava perhe, jossa nuorin lapsi oli vasta kahdeksanvuotias. Herjaukset huudettuaan (taas jälleen kerran), rojahti Giovanni taas väsyneenä nojaamaan polviaan vasten samalla kun oli ottanut viereltään tutun metallivadin, joka sai täydennystä taas uudella pienemmällä verioksennuksella. Pahoinvointikohtauksen mennessä ohitse siirrettiin vati syrjään käden ulottuville ja suuta alettiin pyyhkimään jo valmiiksi tahrautuneeseen kangasliinaan. Giovannin vielä huomaamatta lapsiaan ovensuussa, josta lääkäri huomasi nämä ensimmäisenä (nähdessään siitä istuinpaikasta hyvin potilaan selän taakse).
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alex lähetetty Ti 15 Maalis 2016, 23:27

Tuon matkan kun sisarukset kävelivät hitaasti eteenpäin tuota käytävää, joka oli siihen aikaan aamusta hyvinkin rauhallinen siihen nähden minkälainen hullunmyllyn tuossa keskussairaalassa useimmat ajat oli - oli yksi hoitajista yrittänyt estellä kaksikkoa aluksi, mutta tuohon oli riittänyt sillä kertaa vain hyvinkin tyrmäävä katse, joka kertoi ettei esikoispojalla ollut mitään aikomusta vain odottaa odotustilassa seuraavaa tapahtumaketjua. Kaksikon siis saaden jatkaa sillä kertaa matkaansa, vaikkakin - Andrea kulki tarkoituksella hitaammin ja rauhallisemmin, välillä kehon tehden keinumaisen liikkeen Sophien vuoksi saadakseen tuon rauhoittumaan vähitellen, tunsi välillä isoveli kuinka pienet kädet kietoutuivat tiukemmin kaulan ympärille ja pää painautui paremmin hartiaa vasten piiloon vaikka se pahin itku olikin sillä erää mennyt ohitse. Mutta valitettavasti, Andrean ollen edelleenkin ihan yhtä peloissaan kuin puhelimen toisessa päässäkin - sillä kyseessä oli kuitenkin vakava kohtaus, joka saattoi liittyä heidän isänsä sairauteen jota ei oltu yritetty peiteltä oikeastaan keltään - ellei kyseessä ollut perheenjäsen. Isän oikeastaan koskaan kertomatta mitään sairaudestaan ellei asiasta kysytty erikseen, ja silloinkin se tapahtui aina harkiten ja hyvin harvoin täysin totuudenmukaisesti, miehen usein vähäten vakavaa tilannettaan vaikka jokaikinen (ainakin Andrea ja Evey) tiesivät tasantarkkaan ettei kaikki ollut hyvin. Kuinka monta kertaa tämä kaksikko oli saanut yrittää hakea vastauksia toisen tilaan ja vointiin, vain tullakseen pian teilatuksi sanoilla jotka joko laskivat leikkiä tai totesivat näiden vain huolehtivan liikaa? Hyvin monta, eikä se vastaus ollut koskaan helpottanut sitä huolta, joka oli kasvanut erityisesti viimein puolen vuoden aikana.
Buddhan tepastellen kaksikon vierellä, pysähtyen aina Andrean jäljessä mikäli tämä päätti vetää pienen liikkeen taaksepäin pitääkseen siskonsa rauhallisena tai joutuessaan parantamaan otettaan tytön ympärillä, tuon oven lähestyessä hiljalleen, esikoisen voiden vain toivoa että äiti olisi pian kotona ja olisi saanut viestin niinkuin se oli lähetetty eteenpäin, ja ettei Sophie saisi paniikkikohtausta. Vaikka apu olisikin lähellä, ei sitä toivottu. Eiköhän yhden perheenjäsenen sairaalakäynti riittäisi heille siltä päivältä.

Oven lähestyessä viimein, - pysähtyi keho automaattisesti tuon oven suulle - oli Andrea ollut valmiina käyttämään toista kättään koputukseen ovenkaarmia vasten etteivät he olisi häirinneet, mutta kun korvat erottivat selvästi heidän isänsä äänen lähtevän äkisti korostumaan jopa lähemmäs huutotasoa (jota lapset eivät olleet nähneet kertaakaan elämänsä aikana), sai se liikkeen pysähtymään samantien paikoilleen ja jäämään ovensuulle odottamaan - vaikka samalla kuulo ei voinut jättää kuulematta myöskään sitä kaikkea mitä heidän isänsä puhui. Erikoisen väristen silmien sulkeutuen katseen tieltä, voiden vain toivoa voivansa sulkea siskonsa korvat sillä hetkellä ja jättää toinen kokonaan kuulematta noita sanoja, olisi hän tehnyt sen. Mutta noista sanoista - valitettavasti jo pystyi ymmärtämään hyvin selvästi mitä oli tekeillä. Ja kuinka paha tilanne oikeasti oli. Sophien liikahtaessa uudestaan sylissä, sillä kertaa kääntääkseen katseensa olkansa ylitse tuohon tutkimushuoneessa istuvaan kaksikkoon, joista toinen oli heidän isänsä - jota kuopus ei ollut koskaan nähnyt noin vihaisena, tai edes herjaavan Jumalaa missään muodossa - ja nyt tuo kaikki tapahtui samalla kertaa. Sophien ollen ehkä vielä lapsi, mutta siltikin tämä ymmärsi yhtä hyvin kuin Andreakin ettei isä ollut kunnossa. Eikä tuskin tulisi olemaankaan. Silmien aueten hitaasti uudelleen kohdatakseen tuon näyn edessään, jossa tuo paljon vanhempi mieslääkäri - joka oli hoitanut jokaikistä perheenjäsentä kaikkien niiden vuosien ajan poikkeuksetta ja jopa auttanut perheen kuopuksenkin maailmaan (Andrea kun oli syntynyt aavikolla) aikoinaan, pystyi tuo lääkäri näkemään silmien selvän kostumisen vaikka tuota reaktiota vastaan oltiin aluksi yritetty taistella vastaan - tiesi tuo lääkäri lapsien tietävän nyt vahingollisesti missä mentiin. Nenän tullen niiskututeksi, pureutuivat hampaat hetkellisesti huulen alapintaan. Andrean olisi tehnyt mieli sanoa tuohon tilanteeseen jotain oikein sarkastista niinkuin tällä oli ollut tapana jos jokin ahdisti tai suututti tarpeeksi - mutta siskonsa tähden, tämä joutui pidättelemään itseään. Sophien liikahtaessa sen verran sylissä merkiksi haluavansa laskeutua alas sylistä - laski vanhempi toisen niinkuin tämä halusikin vaikkei tämä ollut varma aikoisiko toinen juosta jonnekin syvälle sairaalan käytäville - mutta sen sijaan, tuon pienen lapsen astuenkin kunnolla tutkimushuoneen sisälle - astellen paljain jaloin ja vieläkin pelkässä yövaatteissa lähemmäksi isäänsä tuon ollessa selin kaksikkoon tuossa kohdin, seurasi Andrea lääkärin kanssa mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi. Sophien kiertämättä oletuksen mukaisesti miehen eteen ja tehnyt näin toisen tietoiseksi kaksikon läsnäolosta - kiipesikin tämä tutkimuspöydän päälle takaapäin - ja heti päästessään kunnolla päälle, kietoi tämä kätensä isänsä kehon ympärille takaapäin. Andrean huokaisten asteen raskaammin, kohottaen kätensä hieraisemaan silmien aluetta turhautuneena tuohon koko tilanteeseen. Siinäkö se oli sitten? "... Helvetin helvetin helvetti..."

_________________
[Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link] 
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alice lähetetty Ke 16 Maalis 2016, 16:17

Sairaalan vastaanotto huoneessa vallitsi hyvin epämiellyttävä hiljaisuus, jossa kuului vain kellon tikitys ja ihmisten hengittäminen, jokaisen noista ollen yksilöllinen. Ikkunan sälekaihtimien raosta paistavan valon syventäen noita merenpihkan värisiä silmiä kun niiden katse nostettiin uudelleen ylös lattiasta ja kohdistettiin ensin lääkäriin, jonka katse selvästi katsoi Giovannin ohitse ovelle. Sinä yhtenä hetkenä isän tajuten lastensa kuulleen tuon kaikkein viimeisimmän tunteenpurkauksen, joka ei ollut jättänyt paljoakaan mitään epäselväksi missä oikein mentiin vanhemman terveydentilassa. Hemmetti…
Raskaan huokaisun kohottautuen keuhkoista vaikka sitä yritettiinkin hillitä edes vähän – ettei se olisi ollut niin paljastava. Juuri samoihin aikoihin Sophien kietoen kätensä vanhemman ympärille ja painaen otsansa niskaa vasten kuin sanoen eleillään - ettei isä saisi vielä lähteä mihinkään. Eihän?

”Sinun kannattaa puhua vielä perheesi kanssa, Giovanni. Eivätkö hekin ansaitse jo tietää?”
Lääkärin ehtien aloittamaan jo oman toteamuksensa sen hetkisestä tilanteessa, samalla seuraten katseellaan mitä nuo kolme henkilöä oikein tekisivät; Giovannin ottaessa Sophien syliinsä istumaan, kun taas Andrea seisoi vieläkin oven suulla ja näyttäen selvästi sille, että äskeisen kuuleminen oli ollut liikaa. Lääkärin kohdistaessa katseensa takaisin Giovanniin, joka sillä hetkellä puhui jotain Sophielle, joka oli painanut päänsä hyvin tiiviisti isänsä rintakehää vasten ja puristaen sormillaan miehen paidankangasta niin lujaa kuin toivoen ettei isä yhtäkkiä nyt katoaisi. Isomman kämmenen silittäen pienen lapsen selkää rauhoittavasti.
”Entä jos suostun siihen viimeisimpään hoitomuotoon, josta alussa kieltäydyin kun itse suosittelit siitä myös pidättäytymistä.”
Takaisin tyynen rauhalliseksi laantuneen äänen ottaessa uudelleen esille sen ainoan oljenkorren, joka mahdollisesti olisi enää jäljellä tuossa tilanteessa. Giovannin mitenkään lämpenemättä kyseiselle hoitomuodolle, jossa injektio ruiskuja piti ottaa ainakin kolme kertaa päivässä säännöllisin väliajoin ja joka kerta lääkkeen ottamisen jälkeen keho olisi kuin tulessa sen tarvittavan hetken aikaa. Hänen elämänsä kirjaimellisesti sitoutuisi tuohon hoitoon tai muuten kuolema olisi hyvin nopeasti läsnä, mutta jos hoito auttaisi ja toteutuisi tarkan aikataulun mukaan – toisi se miehelle elinvuosia (hyvässä lykyssä) ainakin seuraavat kaksikymmentä vuotta.
”Tiedät mitä siitä voi seurata, mutta tässä sinun kohdillasi…” Kuivan hymähdyksen keskeyttäen lauseen hetkeksi. ”…Onko meillä vaihtoehtoja?” Lukulasien tullen nostetuksi takaisin silmille ja kehon nousten ylös työtuolista. Lääkärin taputtaen hyvin pienesti vielä olalle, minkä jälkeen tämä poistui tutkimustilasta mennäkseen valmistelemaan hoidon aloituksen.

Vasta kun tuo vanhempi mieslääkäri oli poistunut huoneesta, pyysi Giovanni rauhallisesti esikoistaan tulemaan istumaan vierelleen tai edes seisomaan lähettyville, että vanhempi lapsista kuulisi mitä isällä oli oikein sanottavanaan. Merenpihkan väristen silmien yrittäen saada katsekontaktin lapsensa omiin, jotka olivat paljon erikoisemman väriset (oranssin ja hopean sekoittuen keskenään).
”Älä ole huolissasi minun takiani, Andrea. Meidän perhe kyllä selviytyy tästä kuten niistä aikaisemmistakin koettelemuksista. Hei… älä nyt…”
Kulmien kurtistuessa ja puhumisen joutuen pitämään tahallisen tauon kun ääni uhkasi murentua. Kaiken tuon tapahtuen ainoastaan sen vuoksi – ettei isä kestänyt nähdä lapsensa itkevän, ei hänen takiaan. Saman puoleisen käden noustessa sen verran irti kyljestä, että se oli sanaton kutsu/pyyntö esikoiselle halaamaan isäänsä vaikka toinen olikin jo nuori aikuinen ja myöskin sotilas.
”Minun rakas pikku päästäinen... Rakas pikku kukkani... Minun rakkaat lapseni.”
Kasvojen painautuessa hellästi päälakea vasten ja silmien sulkeutuessa. Silmäripsien kostuessa kyyneleistä.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alex lähetetty Ke 16 Maalis 2016, 20:00

Koko tuon ajan, Andrea oli pysynyt vielä tuolla oven suussa yrittäen olla katsomatta isänsä suuntaan sillä hetkellä, esikoisen tietäen että jos hän sen tekisi, hän ei voisi itselleen mitään.  Sophie oli jo mennyt isän luokse, ja hakeutunut tämän syliin turvaan tiukasti kiinni toivoessaan ettei toinen olisi menossa yhtään minnekään - vaikka kaikki heistä tiesivät jo mitä olisi tulossa. Lääkärin vielä kertoessa siitä viimeisestä vaihtoehdosta joka tulisi olemaan jäljellä kun puhuttiin hoidoista, kummankaan miehen kuitenkaan lausumatta ääneen mitä tuohon toimenpiteeseen tulisi - mutta siitäkin pystyttiin päättelemään että jos kyseessä oli se vihoviimeinen oljenkorsi - ei se tulisi olemaan kivuton, saatika miellyttävä. Saatika takuuvarma. Oven tullen suljetuksi lääkärin jäljessä, joutui Andrea astumaan huoneeseen väkisinkin sen sijaan että olisi saanut vain seistä kauempana tilanteesta. Nyrkkien pureutuen hetken voimakkaammin ihoa vasten, vihan tuota koko tilannetta kohtaan joka oli täysin epäreilu ja väärin - osan esikoisesta vieläkään haluamatta täysin uskoa tuota tilannetta ja kuinka paha se todellisuudessa oli. Hiljaisuus oli laskeutunut tilaan jossa kuului vain kolmikon hengitys joista yksi niiskutti itkien selvästi, toisen hengitys väreili kun itkua yritettiin vielä pidätellä ja kolmannella oli muutenkin vaikeaa yrittää pitää itsensä rauhallisena enään - erottivat korvat aluksi epämääräistä kuiskailua Sophien korvaan, josta kuitenkaan Andrea ei osannut sanoa tarkkoja sanoja tai lauseita selväksi - josta pian seurasi pyyntö Andrealle astella lähemmäksi.  Esikoisen epäröiden aluksi, mutta siltikin päätyi viimein astelemaan miehen takaa tämän eteen ja istuutumaan jopa tämän viereen vaikka pelkkä toisen lähellä oleminen sattui sillä hetkellä - miehen pystymättä kääntämään katsettaan toiseen samantien - jos ollenkaan sillä hetkellä vaikka tämä suostuikin kuuntelmaan hiljaa. Lapsen pystyen tuntemaan hyvin selvästi kuinka isä yritti saada jonkinlaista katsekontaktia aikaiseksi - vaikka se että toinen edes yritti puhua siitä ettei pitänyt olla huolissaan vaikka tilanne oli juuri sellainen josta nimenomaan piti olla huolissaan - sai kyyneleen vierähtämään poskelle kaikesta kamppailusta huolimatta - kyynelten vain lähtien vuotamaan. Giovannin tarvitsematta edes pyytää lastaan lähelleen kun kädet kietoutuivat voimakkaasti toisen ympärille, pään painautuessa tuon hartiaa vasten piiloon vaikka Andrea olikin jo aikuinen, ja kaiken lisäksi sotilas - sillä hetkellä tämän jaksamatta enään pitää kiinni tuohon ikään kuuluvista oletuksista. Haluten vain olla vanhemman ja siskonsa lähellä, ei mitään muuta.

Tunnin kuluessa eteenpäin tuosta herkestä hetkestä, - joka jättänyt tuon kolmikon tuohon huoneeseen oli viimein yksiyiskone laskeutunut Italian maahan - Eveyn kiittäen ettei Ranskasta lentänyt kuin maksimissaan muutamassa tunnissa ja kiitos Chadin omalle vaikutusvallalle, oli tuo matka mennyt odotettua nopeammin. Onneksi. Evey oli myös saanut Sophien viestin ja lukenutkin sen vaikka sillä hetkellä ei ollutkaan pystynyt vastaamaan lapselleen, mutta ainakin hän tiesi missä mentiin. Ja missä tuo koko perhe olisi sillä hetkellä. Matkan jatkuessa autolla kohti keskussairaalaa, olivat sormet alkaneet naputtelemaan oven ikkunaosaa hermostuneesti, Eveyn valmistaen itsensä henkisesti siihen mikä häntä odottaisi, vaikka kyllä hän sen arvasikin - että kyseessä oli vakava tilanne jos Andreakin oli lähtenyt kasarmialueelta ilman lupaa. Ja se pelotti Eveytä. Kuinka monta kertaa hän oli kysynyt mieheltään tämän terveydentilasta viimeisen kolmen vuoden aikana, tai edes viimeisen kuuden kuukauden aikana - joka kerta Giovanni oli vähätellyt tilannetta jottei olisi saanut perhettään huolestumaan mutta joka kerta ne samat sanat olivat vain luoneet sitä huolta joka tulisi purkaantumaan sinä päivänä pahimmillaan. Ja oli osaksi purkaantunut jo - äidin sitä vielä tietämättä. Hopeisen katseen erottaen vain enään maisemat, jotka näyttivät yksi toisensa jälkeen samalta - kunnes viimein he lähestyivät tuota hyvin laajaa sairaala-aluetta aina pääoville asti ja siitä parkkiin - avattiin turvavyö ja ovi auton ollessa vielä liikkeellä sen enempää ajattelematta - naisella ollen vain yksi tarkoitusperä ja se oli päästä nopeasti sairaalan ovista sisään ja löytää perheensä jostain niistä monista huoneista ja käytävistä niin pian kuin vain olisi ollut mahdollista.

Eveyn astellessa lähemmäs pikakävelyä tuon vastaanottotiskin luokse, jonka lasin takana yksi niistä monista hoitajista istui tietokoneen äärellä - kysyi Evey suoraan minne päin Giovanni De Fiore olisi saatu talteen - vaikka samalla tämä vanhempi nainen yritti muistaa käytöstavat jotka olivat kuitenkin hyvin tärkeitä Italiassa varsinkin keskustellessa muiden kanssa. Hoitajan tarkistaessa tiedot koneelta, antoi tämä viimein huoneen numeron ja ohjeet miten tuonne pääsisi nopeiten sillä hetkellä ja että molemmat lapset olivat olleet ainakin sen tunnin ajan miehen vierellä lähtemättä mihinkään - naisen vain kiittäen nopeasti ja lähtien samantien tuonne suuntaan minne tämä oltiin ohjeistettu alunperinkin. Askeleiden kaikuessa tuossa tilassa, pysähtyi keho kuitenkin vielä kerran vilkaisemaan taaksepäin - katsoakseen seuraisiko tämän perässä Chad, tai Anubis tai jopa molemmat - tyttären todellakaan uskomatta tuon tapahtuvan tuon vanhemman miehen kanssa. Pahanolon ja pahoinvoinnin unohtuessa sen sileän tien, lähestyi Evey viimein tuota ovea joka oli suljettu sillä kertaa ulkopuolisen silmiltä - sillä kertaa koputettiin oveen jo pelkästään kohteliaisuuden nimissä. Pienen hiljaisuuden laskeutuen huoneen puolelle, ennenkuin joku nousi ylös paikaltaan avaamaan ovea - joutui tämä kyseinen henkilö hetkellisen aikaa miettimään lukon avaamista auki - kohtasivat äiti ja esikoinen toisensa - näki äiti samantien lapsensa itkeneen jo tovin. Mitään ei sanottu kaksikon välillä mutta Eveyn kietoessä kätensä lapsensa ympärille, kohottautuen hieman ylöspäin Andrean ollessa jo hänt paljon pidempi - painaakseen huulensa rauhoittavasti toisen otsalle - kaiken kääntyvän vielä hyväksi vaikkei se siltä näyttänytkään sillä hetkellä. "Ma!" Perheen nuorimmaisen äänen huudahtaessa isänsä sylistä, josta tytär ei ollut suostunut lähtemään kertaakaan tuon tunnin aikana vaikka Andreakin oli yrittänyt sanoa tuolle välillä höllentävän otetta, - kääntyivät hopeiset silmät kohtaamaan tuon vaaleahiuksisen lapsen hymyillen - äidin astuessa kunnolla huoneeseen sisään ja kävellen lapsensa luokse, joka puolestaan halusi äitinsä syliin pitkän ajan jälkeen vaikka Evey näki toisestakin tämän itkeneen jo paljon pidemmän aikaa.

Käsien kietoutuen tytön ympärille, nostettiin toinen syliin - rauhallisen äänen puhuessa lapselle niitä näitä - kertoen kuinka ikävä tällä oli ollut lapsiaan, käden pyyhkiessä samalla kyyneleen jälkiä pois poskilta - painautuivat huulet hetkellisesti otsan alueelle, Eveyn vilkaisten Giovannia - joka näytti ... juuri siltä kuin nainen oli pelännytkin. Sydämen jättäessä lyönnin välistä, tälle tarvitsematta sanoa mitään - hän omalla tavallaan tiesi jo mitä oli tekeillä. Valitettavasti. Andrean puolestaan astellen hitaasti takaisin tuon tuolin luokse, jonka päällä esikoinen oli istunut jo viimeiset puolituntia - vilkaisivat nuo hyvin erikoiset mutta sitäkin pistävät silmät äidin suuntaan tämän puhutellessa lasta joka oli kokenut sinä päivänä aivan liikaa asioita mitä niin nuoren ei todellakaan pitäisi vielä edes kokea saatika nähdä - nuoremman haluten kysyä missä ihmeessä tämä oli ollut ne päivät, ja tiesikö tämä kenties mahdollisesti jotain valasta joka oli uusiutunut. Ja pitikö pojan aavistus paikkansa mitä tuli isoisään. Mutta siitä huolimatta, päätti tämä pitää vielä suunsa kiinni, sen kerkeäisi kyllä myöhemminkin - nyt olisi heidän äitinsä vuoro saada tietää mitä oli tekeillä ja tuon jälkimmäisen vuoksi päätti Andrea että ehkä olisi parempi jos nämä kaksi vanhempaa saisivat siksi aikaa oman rauhan keskustella. Esikoisen todeten silloin jotain aamupalasta, jota kukaan heistä ei ollut kerennyt syömään vieläkään vaikka aika lähenikin vasta kahdeksaa aamulla. Ja Sophie saisi tässä kohdin tulla mukaan, vaikka tämä ei haluaisikaan jättää isäänsä tai äitiään vielä varsinkin kun toinen oli huonossa kunnossa ja toinen oli vasta saapunut kirjaimellisesti muutama minuutti taaksepäin parin päivän poissaolon jälkeen.

Äidin luovuttaen Sophien isoveljelleen suosiolla vaikka kuopus alkoikin hieman nurisemaan siitä miksi hänenkin piti muka tulla mukaan - vasta kun ovi sulkeutui lasten perässä laskeutui tuonne pieneen hoitohuoneeseen jossa ei mikään muu pitänyt meteliä sen kuin nuo laitteet jotka seurasivat potilaan elintoimintoja. Hopeisten silmien sulkeutuen hetkellisesti, Eveyn yrittäen miettiä miten aloittaisi. Hän ei ollut koskaan ollut vihainen Giovannille yli 25 vuoden aikana mitä nämä olivat olleet yhdessä, ja tuolla hetkellä hän oli osaksi sitäkin siitä syystä ettei toinen ollutkaan taaskaan kertonut kaikkea - vaikka asiasta oltiin puhuttu monet kerrat. Mutta se pahin oli nyt tapahtunut, eikä sitä enään muuttaisi juuri mikään. Raskaamman huokaisun karaten huulilta , kehon laskeutuen tuon hoitopöydän päälle istumaan "Joten... aiotko viimein puhua niinkuin asiat on, vai enkö saa vieläkään kysyä mitään?" Eveyn päättäen sanoa, kääntäen silmiään katsomaan toista vakavana - aikomatta kuunnella yhtäkään vähättelyä, vitsiä tai voivottelua liiasta huolehtimisesta - toisen sen hetkisen tilan kyllä kertoen jo missä mentiin sillä hetkellä, mutta nainen halusi kuulla sen ääneen toiselta. Ei keneltäkään muulta.

_________________
[Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link] 
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alice lähetetty La 19 Maalis 2016, 16:57

”Etkö tosiaan aio mennä tyttäresi perheen luokse ja kertoa asioiden kyllä järjestyvän.”
Chadin yrittäen ilmaista mielipiteensä mahdollisimman rauhallisella äänenpainolla (vaikka se olikin sinä hetkenä hyvin hankalaa) tuolle tumma tukkaiselle vanhemmalle miehelle, joka oli hetki sitten siirtynyt syrjemmällä sijaitsevalle tupakkapaikalle, jossa niihin aikoihin ei ollut toistaiseksi ketään. Anubis oli istuutunut kahden istuttavalle puiselle penkille ja nostanut molemmat jalkansa etuviistossa sijaitsevan kukkaistutuksen betonireunan päälle, joka antoi jaloille tarvittavan korkeusmuutoksen mitä kaivattiin.
”Ja mitäköhän järjestäytymistä sinä oikein tarkoitat Chad?”
Tupakan tullen lasketuksi uudelleen alas. Uloshengityksen mukana kohottautuen tuota kitkerän hajuista savua, joka kertoi vanhemman polttavan huomattavasti vahvempaa tupakkaa kuin kaupoista sai. Paperin sisään käärityn miksauksen ollen ihan omaa luokkaansa.
”Jos menen tuonne ja näytän naamani siellä – niin se aiheuttaa ihan muuta kuin järjestäytymistä.  Totta puhuakseni (tämän yhden ainoan kerran), en näyttäydy tiettyjen ihmisten seurassa.”
Tuon viimeisimmän toteamuksen kuulostaen hyvinkin oudolle niiden korvissa jotka eivät asiaa ymmärtäneet, mutta Chad yhdisti palaset samantien paikoilleen; Demoni ei kulkenut samoissa tiloissa vartijansa kanssa.
”Mitä sitten ajattelit oikein tehdä, oi sinä kaikkivoipa.”
Chadin hermojen alkaessa jo kiristymään uhkaavasti vaikka tämä kyllä ymmärsi ja tiedosti sen – ettei Anubiksen kaltaisen henkilön kanssa kannattaisi menettää kontrolliaan tai muuten hyvin äkkiä tulisi huomaamaan joutuneensa kaulaansa myöten liemeen. Kielen jatkaessa kuitenkin edelleen rohkeasti;
”Otatko vain mukavan asennon siinä penkillä ja odottelet kuinka tyttäresi aviomies kuolee lähellä sitä henkilöä (eli sinua), joka olisi voinut ojentaa auttavan kätensä ja lopettaa tämä kaikki kerrasta. Onko se sisimmässäsi piileskelevä demoni loppujen lopuksi vain niin saatanan pelkuri – ettei uskalla kohdata vasta kahdeksantoista vuotta täyttänyttä nuorukaista kun tämä sattuu nyt olemaan ”se pelätty vartija”. Olet sinäkin Assassin.”

Käsivarsien pysyen ristittynä rintakehän edessä ja kehon näyttäen päällisin puolin rennolle/itsevarmalle, mutta todellisuudessa Chad oli kireä kuin viulun kieli – sillä tämä kyllä tiedosti hyvin liikkuvansa heikoilla jäillä sanoissaan. Toistaiseksi Anubis ei ollut kääntänyt katsettaan nuorempaan vaan piti sen edelleen mitään reagoimattomana eteenpäin ja tupakan polttamisen jatkuen rutiininomaisesti. Tupakan päätyen silloin heitetyksi maahan kengän kärjen tumpattavaksi ja Chadiä lähemmän etusormen kohottautuen varoittavasti pystyyn.
”Sinuna varoisin nyt noita sanojasi, Ihminen.”
Sormen laskeutuessa hiljalleen lepotilaan, mutta vieläkään tuo varoittava aura ei laskeutunut pois ilmapiiristä.
”Aikoinani olen antanut vain yhden henkilön puhua minulle suoraan ja siihen se tulee jäämään. Eli jos et yhtäkkiä kykene muuntautumaan häneksi – niin pitäisin kieleni hyvin visusti paikoillaan ja leuat yhdessä.”

Toisenlaisessa tilanteessa tuolla uhkauksella olisi ollut vaikutusta Chadiin, mutta nyt tämä mies rohkaisi itsensä puhumaan kerrankin suoraan (jopa Anubikselle).
”Sinänsä huvittavaa, että satuit juuri mainitsemaan tämän henkilön, johon olen ollut yhteydessä heti sen jälkeen kun lähdimme ranskasta.” Sanojen saaden vanhemman kuuloaistin valpastumaan heti ja jopa katseen kääntymään puhujaan. ”Kuulit todellakin oikein, Anubis.” Chadin ottaen yhden askeleen eteenpäin kohdettansa. ”Kerroin Pandoralle, että löysimme sinut ja että tulet kanssamme Roomaan kun saatamme Eveyn sairaalaan katsomaan Giovannia. Sanotaan nyt vaikka näin…” Käden kohottautuen hetkeksi silmien eteen kun kynsiä olisi muka tarkasteltu hetken. ”… ettei tämä henkilö ollut kovin mielissään viimeisestä teostasi kun päätit vain lähteä mitään ilmoittamatta/hyvästejä.” Hengityksen tapahtuen kerran hyvin pitkästi/rauhallisesti samalla olkapäitä ja hartioita tullen venytetyksi, nämä kun olivat päässeet kangistumaan pitkään jatkuneen istumisen vuoksi. ”Ehkä satuin myös kutsumaan hänet tänne. En enää mitenkään muista – sillä olenhan vain tavallinen ihminen.” Chadin lausuessa lauseensa tahallaan leppoisan ärsyttävästi kuin olisi vain puhunut niitä näitä. ”Jos en ole mitään muuta oppinut näiden menneiden aikuisvuosien aikana – niin yksi asia on jäänyt kaikkein parhaiten mieleeni; Naisia ei parane ärsyttää.” Sillä kertaa ollen nuoremman vuoro hymyillä luvan kanssa sarkastisesti.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alex lähetetty Su 20 Maalis 2016, 00:38

Korkokenkien tasainen kopina sekoittui kokonaan ympärillä olevaan hyvin hektiseen hälinään, mitä se oli jopa niinkin varhain aamusta tuolla lentokentällä johon lento oli laskeutunut tuskin viittätoista minuuttia aiemmin, ja kymmenen minuuttia oli kulunut jo pelkästään siinä - että tämä kyseinen nainen sai kiirehdittyä mahdollisimman ripeästi tuon koko tilan halki. Käden nousten ylemmäs kehon viereltä, osuivat ruskeat silmät tuohon siroon rannekelloon - joka oli toimittanut tehtäväänsä jo usean vuoden lakkaamatta. Olkalaukun, joka oltiin vain nopeasti napattu mukaan työpaikalta kaikkien niiden tärkeiden tavaroiden kanssa - jotka olivat sillä kertaa sijoittuneet Saksan maalle jossa käytiin keskuspankin kokousta lävitse vaikka mieluummin Pandora olisikin viettänyt aikansa aivan jolloin muulla tavoin. Kenkien tahdissa kulkien yhtä ripeää tahtia tuo siro, musta kissa - joka näytti vieläkin samanikäiseltä kuin mikä tahansa aikuinen kissa, eikä näin näyttänyt ulkopuolisen silmissä sen erikoisemmalta - mutta ne ketkä tiesivät tuosta eläimestä - tiesivät myös tämän hyvin epänormaalisti iästä ja myös siitä että tämä kotieläin ei myöskään jättänyt omistajiaan hetkeksikään yksin ellei toisin käskettäisi - silloinkin tämä pysytteli kutsupyynnön etäisyydellä. Lasisten liukuovien avautuen naisen ja tuon uskollisen lemmikin edessä, otti Italian maaperä sekä raikas aamuinen kevät ilmasto nämä vastaan yhtä aikaa, henkäisi vielä viileä ilmasto koko kehon halki ulkovaatteista huolimatta saaden kehon värähtämään hieman. Auringon korostaen sen hetken aikaa noita pähkinän ruskeita silmiä, joiden sivusta erotti sen pienen - hyvin pienen sammaleen vihreän joka erottui vain tietyssä valaistuksessa, silmien siristyen hetkellisesti erottaakseen paremmin edessä olevia autoja - mikä vastaisi parhaiten taksia. Tuon valkositen autojen rivistön kuitenkaan eroamatta sen enempää toisistaan niin puhtaudellaan tai ulkonäöllisesti, päätettiin vain kiireessä ottaa se joka ensimmäisenä olisi vastassa ja lähimmillään, avattiin auton pelkääjän paikan puoleinen takaovi, Simonin hypähtäen ensin takapenkille - Pandoran seuraten pian perässä kertoen suoraan ja ytimekkäästi osoitteen minne mennä - ja että asialla olisi hyvin kiire - naisen jopa luvaten tuolle kuskille melkoisen käsirahan mikäli tämä vain kulkisi niin nopeasti kuin vain pystyisi kohti tuota sairaalaa ilman vastaväitteitä tai hidasteluita, samalla sormien jo näppäillen nopeaa tahtia Chadille viimeisimpään viestiin takaisin - tämän olevan noin kahdenkymmenen minuutin päästä sairaalalla. Ehkä jopa nopeammin, mikäli se kuskista olisi kyse.

"Joten... Mitä haluat?" Isoveljen silmien laskeutuen alas Sophieen, joka oli katsellut mietteliäänä jo tovin tarjontaa ja toisaalta, Andrea kyllä oli tiennyt jo pidemmän aikaa - ettei toinen vain pohtinut sitä. Vaan kaikkea tämän päivän tapahtumia - ja mitä tämä oli äsken saanut tietää vahingossa astuessaan isänsä potilashuoneeseen. Yhtälailla kuin Andreakin, mutta vanhempi kaksikosta kyllä tiesi tasantarkkaan - että toinen ottaisi sen paljon kovemmin isäntyttönä - ja kaiken lisäksi jo sen takia, että siihen päivään asti Sophieta oltiin yritetty suojella maailman todelliselta julmuudelta, joka osasi leikkiä hyvinkin raa'alla tavalla enemmän toisille, kuin taas muille. Mutta jokainen tulisi saamaan siitä jossain kohtaa tavalla tai toisella osansa, tässä tapauksessa: he olivat saaneet myöhäisen muistutuksen Giovannin tilasta sen pahimpana hetkenä. Sophien kohdaten vain Andrean omat identtiset silmät, jotka olivat kokeneet kahdeksantoista vuotiaana paljon enemmän kuin nuoremman omat isot bambimainen katse - huokaisi Andrea raskaasti, kääntyen kuitenkin kassaneidon puoleen "Hei. Kaksi kaakaota, kolme kasvissämpylää ja..." Lauseen kuitenkin tauoten, kurtistuivat kulmat hetkellisesti kun iho tunsi hetkellisesti jälleen hyvin selvän poltteen ranteen alueella joka oli tullut tutuksi jo viime kerrasta, pääsi huulien välistä pieni ynähdys. Tuon merkin muistuttaen jälleen olemassa olostaan ja siitä tehtävästä... kuin myös siitä mitä sen kuului vartijoida ja kuinka lähellä se todellisuudessa oli. Niinpä niin. "... ja kaksi kahvia, ja yksi musta tee. Ja saisinko siihen teehen sitruunan palan sekaan kiitos. Sekä mukaan." Vanhemman pystyen tuntemaan kahden katseen itsessään - tuon oudoksuvan kassatyöntekijän joka ei ollut olettanut kahden ihmisen tarvitsevan niin paljon asioita - vieläpä mukaan ja taas Sophien joka katsoi Andreaa kuin tämä olisi juuri menettänyt järkensä kerralla. Huulille kohoten väkinäinen rauhoittava hymy kuin sanoakseen hänen olevan kyllä tosissaan - ja täysin varma haluamastaan vaikka noin suuri määrä kuulostikin varmasti järjettömältä. Käden kohoten hetkellisesti silittämään Sophien hiuksia rauhoittavasti, ja sitten hetkellisesti Buddhan päälakea rauhoittavasti.

Pahvisten mukien päätyen pahviseen pidikkeeseen, sai Sophie kantoon puolestaan sämpylät sekä kaakaonsa - Andrean ottaen juomat puolestaan. Tuosta oudoksuvasta katseesta huolimatta, ei Andrea antanut siskolleen sen enempää selitystä tuolle juoma määrälle - sen enempää kommentoimatta asiaa lähti tämä kohti ulko-ovia puhuen että Buddhakin tarvitsisi hetken tauon sisätiloista ja hektisyydestä - niinkuin he kaikki sillä hetkellä, kolmien askelten - joista yhdet kuuluivat nelijalkaiselle elikölle - kulkien tuon laajan eteisen halki noille liukuoville jotka avautuivat automaattisesti kun kaksikko pääsi tarpeeksi lähelle - pinkaisi Buddha samantien juoksuun hieman kauemmaksi innoissaan päästessään edes hetkeksi ulos juoksemaan ja hoitamaan asiansa sen sijaan että se olisi joutunut olemaan kokoajan sisätiloissa jossa oli jos jonkinlaista hajustetta ja ihmistä ja tunnetilaa samanaikaisesti - vaikka koira ei lähtenytkään kovin kauas vaikka aikoikin selvästi nauttia hetkellisesti ja ensimmäisestä ulkoilustaan kaikin tavoin, jäi kaksikko seuraamaan ja odottamaan perheen uskollista lemmikkiä tuon pääoven katoksen alle joka tarjosi samalla hieman suojaa viileältä aamulta vaikkakin ei kovin hyvin. Onneksi Sophiella oli sentään saanut lämpimän viltin päälleen hoitajalta pyydettäessä yövaatteiden lisäksi, sillä Andrealla itsellään ei sillä hetkellä ollut muuta kuin armeijalle kuuluva t-paita ja maastohousut - ja kengät - ja tällä itsellään oli varsin kylmä sillä hetkellä vaikkei tämä valittanutkaan aiheesta. Olisi tärkeämpikin asioita sillä hetkellä, ja ne kaksi olisivat sillä hetkellä sisätiloissa toivottavasti keskustelemassa Giovannin tilasta, ja Eveyn matkasta. Ja toiset kaksi... olivat vain hieman syrjemmällä kaksikosta. Andrea pystyi aistimaan sen selvästi, vaikka kummankin miehen tapaamisesta olikin jo aikaa. "...  Drea??" Sophien varovaisen äänen kutsuessa isoveljeään hyvinkin tutulla tavalla, paljon pienemmän käden kiskoen hellästi kättä - sai tuo ajatukset katkeamaan kuin seinään ja silmien kohdistuen jälleen Sophieen joka selvästi oli kylmissään ja värisikin sen ansiosta - sekä varmasti haluaisi mennä katsomaan heidän vanhempiaan, nyökkäsi Andrea varovasti. Kirkkaan vihellyksen, joka kuulosti hyvin selvästi linnun soinnulta kutsuen Buddhaa takaisin jotta koira voisi mennä Sophien mukaan. Hänen itse aikoen jäädä vielä hetkeksi pihalle, mutta tämä ei halunnut riskeerata nuoremman terveyttä tämän alhaisen vastustuskyvyn vuoksi - muttei halunnut päästää toista yksinkään kävelemään sairaalassa vaikka luottikin toiseen - saisi Buddha mennä tämän mukana takaisin ja piste. Hän tulisi kuitenkin pian perässä, kunhan hoitaisi erään asian ensin sitä.

Silmien seuraten Sophien kävelyä takaisin sisätiloihin niin pitkälle kuin vain pystyi, aistien pitäen myös huolen että Sophie menisi varmasti oikeaan suuntaan niin kauan - ennenkuin tämän aura liikkui liian kauas hänen sen hetkiseen olinpaikkaansa nähden että tämän aistiminen oli vaikeampaa - kääntyivät silmät hetkeksi tuonne tupakkapaikalle - huokaisi Andrea raskaasti. Aikoisiko hän tosissaan tehdä sen? Silmien sulkeutuen hetkeksi, vaikka jo tuolloin Andrea oli ottanut sen ensimmäisen askeleet kohti tuota pientä huomaamatonta polkua joka vei tuonne tavanomaiselle röökipaikalle joka oli perustettu hieman syrjemmälle potilaiden että muiden ihmisten turvallisuuden nimissä - eikä siitä enään käännytty ympäri. Vaikka ranteen polte vahvihtui voimakkaammaksi jokaisen lähenevän askeleen myötä, ja siitäkin vielä kun silmät erottivat tuon paljon vanhemman miehen joka oli viimeksi vienyt Andrean itsensä lähelle kuolematilannetta miehen itsensä toimesta, ja joka kaikesta huolimatta - oli heidän isoisänsä. Huonoista väleistä huolimatta. "Aavistelinkin että teidän läsnäololla on jotain tekemistä tällä." Äänen todeten päästessään tarpeeksi lähelle kaksikkoa, tuon hyvin erikoisen värityksen -jossa sen hetken aikaa hopeinen korostui aamuauringossa paremmin sillä kertaa - käyden kummankin lävitse tarkkailevasti. Noihin kahteen nähden - nuorukainen oli vasta poika, lapsi - joka oli joutunut astumaan isoihin kenkiin hyvin nuorena tahtomattaan eikä olisi todellakaan vielä valmis - ja Andrea oletti saavansa todennäköisesti sellaisen käytöksen itseään kohtaan. Lähes aina kun nämä kaksi samaa veriryhmän edustajaa oli kasvokkain, oli aina tilanne kehittynyt nopeasti piikittelyyn, ärsytykseen, huutoon ja lopulta riitaan ja hermojen menettämiseen ja paikalta lähtemiseen asioita selvittämättä, mutta lapsenlapsen jaksamatta enään. Hän oli ollut hereillä puolet yöstä tuon hemmetin merkin takia, soittanut isälleen ennen kukonlaulua, saanut lähemmäs sydänkohtauksen ja soittanut ambulanssin, itkenyt tunti takaperin silmänsä päästään perheensä kanssa - ja heidän isänsä teki kuolemaa. Kyllä. Hän ei todellakaan jaksanut haastaa riitaa, tai edes puhua epäkunnioittavasti saatika yrittää loukata toista jotenkin. "Musta kahvi, ei sokeria eikä maitoa - yritin saada sen mahdollisimman tuoreena mutta tiedät varmaan sairaalatason." Käden ottaen yhden noista monista pahvimukeista ja ojentaen sen Chadille joka olisi varmasti yhtä paljon kahvin ja kofeiinin tarpeessa kuin kaikki muutkin sillä hetkellä. Silmien hakeutuen sitten uudelleen Anubikseen, samalla sormien ottaen otteeseensa toisen ääripäässä olevan mukin "Musta tee, sitruunalla. Ei maitoa, ei sokeria. Heillä ei ollut appelsiineja valitettavasti." Lapsenlapsen todeten ojentaessaan mukia vanhinta kohden odottaen mitä toinen aikoisi - Andrean tarjoten tuon aselevon eleenä, sen hetken aikaa.

Samaan aikaan pääovien eteen pysähtyen tuo valkoinen taksi, jonka oven avautuessa mustan kissan hypähtäessä ensimmäisenä pois kyydistä - Pandoran hoitaen maksun niinkuin asia oli sovittu kiireisestä ajosta, pitäen samalla silmällä minne Simon oli oikein matkalla. Kissan pysähtyen ensin odottamaan että nainen oli päässyt kokonaan pois auton kyydistä ja sulkenut oven takanaan, ennenkuin pääovien sijasta - lähtikin tämä samantien kohti tuota samaista tupakointialuetta kokonaan aistien johdattamana.

_________________
[Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link] 
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alice lähetetty Su 20 Maalis 2016, 13:42

Chad oli jossakin välissä siirtynyt seisoskelemaan penkkiä vastapäätä neljän askeleen (joka oli tarpeeksi turvallinen) päähän antoi se Anubikselle mahdollisuuden tarkastella tuota nuorempaa puhujaa paljon tarkemmin ja pistävämmin, mikä sai jopa kehon nojautumaan eteenpäin. Siinä auringon valossa, joka paistoi sen mitä kykeni tuolle syrjäiselle tupakka-alueella, hopeisten silmien välkähtäessä illuusiomaisesti. Suupielen alkaessa kohoamaan hiljalleen hymyyn, joka jäi kuitenkin kylmäksi. Eleen kertoen selvästi vanhimman mittailevan nuorempaa päästä varpaisiin.
”Olet kuin isäsi, josta olisi pitänyt tulla oikeasti De Fioren suvun vartija. Näen saman roihun palavan myös sinussa, mutta onko se yhtä helposti sammutettavissa?”
Anubiksen ilmeen värähtämättä milliäkään kysymyksensä kohdilla vaikka se olikin ollut selvä sivallus, joka kyllä myös onnistui kirpaisemaan kohdettansa henkisesti. Chad kun ei ollut edelleenkään antanut vanhempiensa kohtaloaan anteeksi itselleen ja vielä vähemmän tuolle vanhimmalle miehelle, joka oli surmauttanut aseveljensä vain ja ainoastaan oman päämääränsä tähden. Kuinka paljon tuona hetkenä kieli olisi halunnut pukea sen katkeruuden/vihan sanoiksi ja saatella sen kuuluviin toiselle, mutta Chad pakotti itsensä hillitsemään itsensä. Hänen yrittäen vakuutella itselleen – ettei noita sanoja lausunut pelkästään Anubis itse vaan myös ulkokuoren taakse piiloutunut demoni, joka vain käytti miehen suuta omanaan.
”Tiedän kyllä mitä peliä sinä yrität, Anubis. Yrität sotkea meidän kaikkien ajatukset yksitellen ja saada lopulta epäilemään totuutta. Olet todellakin illuusioiden mestari, mutta minun päätäni sinä et ainakaan sotke. Tiedän mitä teit kohdillani ja muistan kyllä myös edelleen mitä näin ja tunsin kun olin niin sanottu kaltaisesi.”
Tummien silmien seuraten koko ajan miten Anubis reagoisi noihin seuraaviin sanoihin. Vanhimman palautuessa nojaamaan takaisin penkin selkänojaa vasten ja ottaen uuden tupakan huuliensa väliin. Nuoremman sanojen saaden (ihme kyllä) hiljaisen naurun kohottautumaan keuhkoista. Hopeisten silmien enää välittämättä Chadin olin paikasta vaan ne kohdistuivat ihan jonnekin muualle.
”Vaikka sinä menetit aikoinaan kauan sitten rakkaasi… niin onko tyttäresikin kärsittävä samoin; menettämällä aviomiehensä, vain ja ainoastaan se vuoksi, että olet edelleen vihainen… kun et voinut, etkä saanut myöntää tunteitasi ääneen.”
Nauraminen oli loppunut kerrasta ja sama painostava hiljaisuus oli laskeutunut takaisin noiden miesten välille, joiden välinen sukupolvien kuilu oli laajaa mertakin leveämpi – tai niin ainakin vanhempi halusi uskotella Chadille, haluten nuoremman uskovan ettei tämä koskaan voisi ymmärtää. Anubiksen kääntäessä katseensa silloin takaisin Chadiin, näki toinen silloin sen hetken aikaa selvästi vanhimman todellisen minän. Samean katseen kohdistuessa suoraan siihen suuntaan missä Chad seisoi vaikkakaan todellisuudessa noilla silmillä ei pystytty näkemään käden pituutta kauemmaksi. Jokin oli saanut demonin paljastamaan itsensä ja aluksi Chad luuli olevansa siihen syyllinen, mutta pian tilanteeseen saatiin se oikea selvyys; Andrean kävellessä silloin esiin mutkan takaa. Chadin kääntyessä samantien nuoremman De Fioren suuntaan, näki tämä sivusilmällään kuinka Anubis puolestaan käänsi katseensa selvästi nopeammin toiseen suuntaan ja hieraisten silmiään (kova kouraisesti kylläkin) kuin olisi ollut vain väsynyt liiallisen valon tuijottamisesta ilman aurinkolaseja.

Andrean pysähtyessä ensin lähemmäksi Chadiä ja ojentaen tälle kanttiinista ostamansa kahvin, joka oli valmistettu juuri niin miten vanhempi sen yleensä joi – otettiin pahvimuki mukisematta vastaan vaikkakin katseessa häivähtikin sen hetken aikaa kysymykset, jotka ihmettelivät suoraan miten ihmeessä Andrea oli edes tiennyt heidän olevan täällä. Oliko Evey sittenkin kertonut vaikkakaan aluksi edes tämä ei ollut lämmennyt sille ajatukselle, että Andrea kohtaisi uudelleen isoisänsä.
”Kiitos, tämä tulee kieltämättä jo tarpeeseen.”
Kahvimukin reunan tullen melkein samantien nostetuksi huulille, jotka saivat sinä aamuna vasta ensimmäisen kahviannoksen, kun oikeasti siihen aikaan mennessä Chad olisi ehtinyt juomaan kahvia jo puolipannullista. Andrean siirtyessä lähemmäksi Anubista ja ojentaen tälle puolestaan teen, joka oli myöskin kohteensa maun mukainen - ei aluksi mitään reaktiota tapahtunut, mikä sai Chadin jo luulemaan Anubiksen kieltäytyvän nuoremman ystävällisestä eleestä, kunnes lopulta saman puoleinen käsi kohottautui sylistä ja otti pahvimukin vastaan, mutta selkeän kiitoksen sijaan pääsi vanhimman kurkusta vain jokin epämääräinen matala murahdus, katseen myöskään kohottautumatta sen enempää alaviistosta vaan pysytteli koko ajan tupakassa, joka sillä hetkellä roikkui alaviistossa käden varassa. Chadin päättäen ottaa sillä kertaa keskustelun vetäjän rooliin tai muuten he kaikki kolme olisivat pian niin painostavassa ilmapiirissä – ettei sitä kestäisi kukaan kauan.
”Joten, Andrea…”
Kurkun rykäisten itseään pienesti, että ääni saataisiin takaisin normaaliksi hetki sitten käydyn kireän keskustelun jäljiltä. Ainoa mutta oli vain tuossa asiassa se, että mitä hemmettiä hän voisi puhua? Voisiko hän kysyä miten Giovanni jaksoi? Ei se oli liian typerää ja mautonta, sillä jokainenhan heistä aikuisista nyt osasi päätellä mikä tilanne oli. Entä voisiko hän ihmetellä ääneen miten Andrea oli oikein päässyt lähtemään sotilasalueelta niinkin aikaisin aamulla? Ihan oikeasti, kiinnostiko se todella Chadiä ja olisiko sillä loppujen lopuksi mitään hemmetin painoa. Eikö kuka tahansa heistä (ainakin melkein kaikki) olisi toiminut samoin samanlaisessa tilanteessa?
Katseen käydessä vaivihkaa Anubiksessa, joka edelleen istui samanlaisessa asennossa ja piteli saatua pahvimukia (vähän liiankin) lujaa kädessään – kuin olisi selvästi yrittänyt hillitä itsensä Andrean läsnä ollessa, tai tässä kohdin se tarkoitti rivien välistä luettuna; Demoni yritti hillitä itsensä vartijansa läsnä ollessa – ettei olisi seuraavaksi yrittänyt repiä toista kappaleiksi.

Mustan kissan vilahtaessa silloin aivan jalkojen ohitse – sai se Chadin irrottamaan katseensa Andreasta ja seuraamaan tuon pienen eläimen hyvinkin määrätietoista menoa, joka pysähtyi istumaan suoraan Anubiksen vierelle ja tehden läsnäolonsa julki pienellä harkitulla naukaisulla. Yleensä vanhin olisi vain silittänyt kissaa huomioidakseen eläimen läsnäolon, mutta nyt tuo samainen kissa sai niin äkkinäisen ja läpinäkyvän reaktion aikaiseksi – ettei sitä peittäisi mitenkään. Anubiksen ponkaistessa hyvin nopeasti pystyyn ja selvästi hakien välimatkan tuohon eläimeen, joka koko ajan seurasi keltaisilla silmillään ja vispoen hännän päätä jatkuvasti. Epätietoisena Chad olisi ihmetellyt moista reaktiota, mutta opiskellessaan joskus Egyptin mytologiaa – yhdisti hän tiedot sieltä tähän tilanteeseen; Kissat olivat olleet aina niin sanottuja manalan vartioita ja niiden läsnäolo henkimaailman edustajan lähettyvillä sai voimat heikkenemään ja myöskin uhaten paljastaa demonipuolen kuolevaisen kuoren takaa. Pandoran kohdilla tämä oli totta kai ok, sillä nainen oli sinut demonipuolensa kanssa, mutta Anubis puolestaan halusi kätkeä sen selvästi. Kiviseltä polulta alkaessa kuulumaan lähestyvät askeleet, joka muodosti kuvan korkokengillä kävelevästä naisesta. Hyvin todennäköisesti tulija olisi Pandora, jonka Chad oli tahallaan kutsunut Roomaan – sillä jos Anubis ei heitä muita kuuntelisi, niin ainakin tuota naista tämän olisi pakko kuunnella (olihan tämä itsekin sanonut Pandoran olevan se ainoa, joka sai ainoastaan puhua miehelle suoraan). Tuona sekunnilla Anubiksen tajuten Chadin virittäneen oman ansansa – jos vanhin oli todellakin jossakin vaiheessa luullut, että tämä saisi kadota aavikolle hissukseen… erehtyi hyvin pahasti.
”Menikö matkasi hyvin, Pandora?”
Chadin ollen kolmikosta se ensimmäinen, joka rikkoi tilanteen painostavan ilmapiirin ensimmäisenä. Tuon kysymyksen ollen enemmän ohitse heitettävä lause, johon ei odotettu vastausta – vaan sillä oli ainoastaan tarkoitus nimetä tuo saapunut henkilö, jonka näkemistä Anubis oli halunnut viimeisimpänä.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alex lähetetty Su 20 Maalis 2016, 23:49

Sen hetken aikaa kun juomat ojentautuivat niiden oikeille omistajille, oli Andrea kerennyt lukemaan hetken aikaa hyvin selvän hämmennyksen Chadin silmissä kun tämä kaikista nuorin oli osannut etsiä heidät käsiinsä niinkin laajalta alueelta ja vielä ymmärtänyt tuoda näille juotavat siinä samalla - väläytettiin tuolle pieni leppoinen, vaikkakin hyvin väsynyt hymy joka ei omalla tavallaan kertonut mitään, mutta samalla kuitenkin kehotti: ettei se ollut tärkeää. He olivat ehkä perhettä mutta ilmeisesti kaikki esikoislapset eivät perineet noita naurettavan ylimaallisia aisteja jotka pystyivät tuntemaan ja kertomaan melko tarkalleen ihmisten läsnäolon tietyn matkan takaa, kuulivat aivan liian herkästi jokaisen olemattomankin äänen ympärillä oli se kuinka olematon hyvänsä, ja haistoivat jokaikisen yksityiskohdan lähettyvillä - ja tässä tapauksessa se haju painottui tuohon hyvin vahvaan syöpäkääryleeseen joka oli Andrealle hyvinkin tuttu isoisästä. Jopa niin tuttu että joka kerta haistaessaan sen, yhdistivät aivot samantien tuon hajun kuvaan Anubiksesta väkisinkin vaikka Andrean teki joka kerta mieli napata tuo sätkä pois ja talloa se mahdollisimman nopeasti maahan käyttökelvottamaksi. Kun taas käsi puolestaan oli ojentanut tuota teetä isoisälle, samalla keho oli joutunut menemään tahtomattaankin lähemmäksi - tunsi tämä kyseinen vasen käsi viiltävän poltteen voimistuneen sen hetkellisen ajan hyvinkin voimakkaaksi vaikka Andrea olikin pitänyt koko sen ajan kätensä ojennettuna miestä kohden ja odottanut kärsivällisesti toisen tekevän edes jotain. Ensimmäisen minuutin jälkeen oli esikoinne ollut valmis laskemaan kätensä luovuttaneena alas, - kaksikon välit kun eivät edelleenkään olleet hyvät, ja tuskin tulisivatkaan olemaan mikäli se Anubiksesta olisi kyse - tuohon monimutkaiseen kaavaan lisättiin vielä vartijan titteli ja demoni jota tuo paljon vanhempi mies edusti... tuntui ajatuskin lähes naurettavan mahdottomalta. Miehen yllätykseksi kuitenkin viimein otettiin juoma vastaan, koskettivat sormet vahingossa toisiaan sen tuskin millisekunttia kauemmin - oli se kuin sähköisku olisi käynyt sormenpäissä ja saivat käden vetääntymään paikalleen nopeammin kuin oltiin tarkoitettu missään kohdin - Andrean pitäen kuitenkin ilmeensä värähtämättömänä tuosta huolimatta. Jopa silloin kun tämä  ei saanut toiselta edes yksinkertaista/kohteliasta kiitosta, tai edes sitä että toinen olisi vaivautunut kohtaamaan lapsenlapsensa viimeisimmän miehen teon jälkeenkin - vaikka tämä oli vaivautunut tuomaan tuollekin teetä - ei edes sitä tavanomaista ärsyyntymistä joka oli hyvinkin tuttua Andrealta kun tämä oli isoisänsä kanssa tekemisissä "... Ole hyvä... varmaankin." Nuoremman todeten tuohon murahdukseen, joka muistutti kyllä enemmän eläintä kuin ihmistä jos oikein tarkkaan kuunteli, ottaen samalla jo turvallisuus syistä askeleen taaksepäin takaisin Chadin vierelle, painostavalta tuntuvan hiljaisuuden laskeutuen kolmikon välille samantien - sen vaikuttaen eniten selvästi Chadiin joka menikin rikkomaan hetken päästä hiljaisuuden - toisin kuin näihin kahteen muuhun keskustelukumppaniin joille kummallekaan ei tuottanut ongelmia pitää hiljaisuutta yllä, vaikka kyse olisikin ollut painostavasta sellaisesta - kääntyi tämä erikoinen silmäpari katsomaan vanhempaa kysyvästi. Ehkä Andrea ja Anubis eivät loppujen lopuksi olleet niin erilaisia toisiinsa nähden vaikka kumpikin yritti niin uskotella viimeiseen asti. Toisen kulman kohoten kysyvästi kun toisen lause ei jatkanutkaan heti, eikä edes hetken päästä ollenkaan toisin kuin oltiin odotettu "Niiin?" Andrean yrittäen viedä toista jotenkin edes eteenpäin lauseessaan, vaikka loppujen lopuksi - toisesta näki kyllä ettei tämä vain yksinkertaisesti keksinyt lauseelle puuttuvaa lopetusta joka olisi parhaimmassa tapauksessa saanut aikaiseksi jonkinlaisen keskustelun jo lopettanut siltä osalta tuon hiljaisuuden, sai tuo huomio hymyn kohoamaan ensimmäistä kertaa aidosti sinä päivänä, tuon nousten jopa silmiin asti kaikesta surusta huolimatta, ennenkuin se katoaisi uudelleen kokonaan. Sen kuitenkaan lopettamatta sitä hiljaisuutta kolmikon välillä.

Mustan kissan, joka oli hyvinkin tuttu jokaiselle tuolla tupakkapaikalla, livahtaessa hyvin nopeasti ja sulavasti Andrean jalkojen välistä vain ja ainoastaan päästäkseen tuon penkillä istuvan miehen eteen istumaan ja tarkkailemaan, muuttui silmien katse hetkellisesti hyvin hämmentyneeksi näkemästään. Simon? Jos Simon olisi kerran Italiassa, se tietäisi tasan tarkkaan vain yhtä asiaa - vaikka vielä tuota kyseistä naista ei ollut näkynyt. Yleensä kun tuo kissa ilmeistyi joka kerta näkymiin, hakeutui se tietoisesti Anubiksen lähelle, ja vastaisuudessa eläin sai joka kerta ensin rapsutuksen korvan taakse - mutta sillä kertaa - silmät saivat todistaa aivan jotain muuta. Anubiksen kaikkien odotuksien vastaisesti - yrittäen päästä mahdollisimman kauas Simonista, joka siihen päivään asti oli aina ollut uskollinen miehelle ja tämän perheelle siitä lähtien kun tämä oltiin otettu perheeseen kadulta, mennen jopa niin pitkälle että tämä ponkaisi nopeasti ylös ja kauemmas koko penkkien läheisyydestä johon Simon puolestaan jäi istumaan häntä heiluen edestakaisin. Korvien erottaen hyvin selvästi lähenevät korkokenkien askeleet takanpäin, vaikka vielä tuolloin nainen ei ollut tarpeeksi lähellä - vilkaisi Andrea Chadiä kysyvästi - vaikka samalla, he kumpikin omalla tavallaan tiesivät mitä oli tekeillä. Chad sen takia koska tämä oli suunnitellut koko tuon tilanteen, ja Andrea taas omien pohjatietojensa sekä noiden pienten yksityiskohtien vuoksi jotka olivat tapahtuneet sinä päivinä - viimeisimpänä tuo kohtaaminen lemmikin ja sen isännä välillä. Se mitä Chad vielä aikoi... sitä Andrea ei osannut sanoa yhtään vielä, mutta eiköhän se pian olisi nähtävänä. Korkokenkien äänen pysähtyen viimein selän takana, toi Chad silloin naisen läsnäolon ilmi kysymällä tältä tämän matkasta - sai tuo kysymys huvittuneen hymyn kohoamaan hetkellisesti punertaville huulille - vaikka tuohon ei vastattukaan mitään. Pandoran kyllä tietäen Chadin aikomuksen tuolla kohteliaalla eleellä - joka oli varsin harvinainen näky naista itseään kohtaan sen jälkeen kun nämä kaksi vanhinta poistuivat salaseurasta ja Odayn asemasta - ja näin mentiin toisen mukana.

Ruskeiden silmien hakeutuen Andreaan, joka kääntyi kokonaan ympäri ja asteli naisen luokse halaamaan toista niinkuin kaksikolla oli ollut tapana - sillä loppujen lopuksi näillä oli paljon läheisemmät välit kuin Andrealla ja Anubiksella naisen yrityksistä huolimatta lähentää näitä. Pandoran hymyillen Andrealle nähdessään kyllä selvästi toisen olevan enemmän poikki kuin kukaan muu tuossa pienessä ryhmässä, eikä syystäkään - isoäidin kysyen ranskankielellä nuorukaiselta missä Evey oikein oli - johon saatiin vastaus: Giovannin kanssa tämän hoitohuoneessa. Toivottavasti selvittämättä asioita. Ja tuo hyvin yksinkertainen vastaus riitti vanhemmalle joka osasi hakea ne tietyt yksityiskohdat niinkin yksinkertaisesta vastauksesta, Andrean olemuksen ja kehonkielen puhuessa sanojen edestä - kuinka paha tilanne oikein oli. Tuon jälkeen katse kääntyi hyvin hitaasti tuohon kauempana seisovaan mieheen, jonka sen hetkinen kehonkieli muistutti sitä kuin tämä olisi juuri nähnyt aaveen - ja peuraa ajovaloissa, kääntyivät silmät vilkaisemaan Simonia joka ei ollut liikahtanut paikaltaan. Kissan kuitenkin naukaisten uudelleen Pandoralle, lausuttiin tuolle edelleen ranskaksi ettei eläin saisi kiusata miestä - johon Simon vastasi jälleen naukaisulla ja silmien vilkaisulla jälleen Anubista kohden ennenkuin alkoi puhdistamaan itseään välittämättä sen enempää tilanteesta joka oli ainakin yhdelle hyvin epämukava. Pandoran puolestaan kääntäen katseensa uudelleen Anubikseen kokonaan, aikomatta päästää enään irti - ja tämän katseesta kyllä näki - että tämä ei todellakaan ollut iloinen toisen viimeisestä teosta - tai siitä ettei tämä ollut auttamassa tytärtään sairaalassa. Askelten menne lähemmäksi toista, pitäen kuitenkin tietyn välimatkan toiseen naisen nähdessä hyvin selvästi toisen ihmismaskin alle demonina - silmien pidättäytyen noissa hopeisissa silmissä. "Aiotko polttaa askisi loppuun täällä piilossa vaikka tiedät tasantarkkaan - ketä tämä tilanne tuolla sisällä koskee ja kuinka vakava tilanne on?" Naisen kysyen toiselta suoraan, pystyen haistamaan jälleen sen tupakan - josta vuosien varrella Anubis oli yrittänyt vähentää - mutta loppujen lopuksi aina palannut jossain kohtaa takaisin tuohon tapaan - kohosivat kulmat kysyvästi. Pandoran kyllä tietäen että toinen tuskin olisi halunnut enään kohdata häntä kasvotusten, mutta toiselle ei todellakaan annettaisi sillä kertaa tavanomaista tapaa vain paeta epämukavassa tilanteessa pois jos tämä ei halunnut puhua tai myöntyä johonkin.

_________________
[Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link] 
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alice lähetetty Ma 21 Maalis 2016, 13:32

Tuon odotetun osapuolen päästessä tupakkapaikalle, jossa sinä hetkenä olivat vain nuo kolme miestä eri ikäpolvissa – oli Chad siihen asti tyytyväinen suunnitelmaansa, jonka tarkoituksena oli saada Anubis toteuttamaan Eveyn viimeisempi (se kaikkein) tärkein toive vaikkakaan nainen ei ollut sitä silloin selvästi ilmaissutkaan, vaan oli sen sijaan toivonut ääneen – ettei demoni satuttaisi koskaan Andreaa ja että isoisä sopisi kuopuksensa kanssa ennen aavikolle katoamista. Oli totta, ettei selvästi esitettyä pyyntöä voinut vaatia jälkikäteen, mutta Giovannin kohdilla Chad tietoisesti rikkoi tuota sääntöä. Oli totta, että niihin päiviin asti serkusten välit olivat olleet enemmän neutraalilla tasolla, mutta siitä huolimatta Giovanni oli kauan sitten pelastanut Chadin hengen kun tämä itse oli joutunut hetkellisesti tuon saman demonin riivaamaksi, joka nyt oli pesiytynyt lopullisesti Anubikseen. Giovanni oli toiminut aina avoimesti muita kohtaan ja ojentanut auttavan kätensä tilanteesta riippumatta (välittämättä ollenkaan mitä itse siitä hyötyisi), joten eikö se ollut oikeus ja kohtuus ojentaa nyt auttava käsi puolestaan toiselle takaisin?

Tummien silmien kohdistuessa Pandoraan ja Anubikseen, joista kumpikin vielä oli jäänyt seisomaan vastatusten ja tekemättä vielä mitään sellaista elettä, joka olisi vienyt tilannetta eteenpäin. Jopa Pandora oli jättänyt tietoisesti turvavälin rakastamaansa mieheen vaikka olisi voinut olettaa, että nainen olisi halunnut tehdä täysin päinvastoin puolen vuoden jälkeen. Demonin hymyillessä kylmästi ihmiskuoren alla, sillä ollen vielä ainakin yksi vaikuttava valttikortti käsissään; pelko. Siihen asti poltetun tupakan tullen tumpatuksi metalliastian reunaan ja roska heitettiin pois näkyvistä oikeaan paikkaan kuin että se olisi tipautettu maahan (kuten yleensä tehtiin).
”Yksi aski tai sitten vaikka kolme, onko sillä loppujen lopuksi mitään merkitystä?”
Tumman rauhallisen äänen aloittaen vastauksen lausumisen - samalla hopeisten silmien pysyessä koko ajan naisen omissa, joiden väritys korostui myös hyvin selvästi auringon valossa. Demonipuolen puhuessa sinä hetkenä – sillä todellisuudessa Anubis olisi ottanut jo aikoja sitten tuon liian pitkältä tuntuneen välimatkan umpeen ja halunnut vain koskettaa noita kuvan kauniita kasvoja, sivellä peukalonsa reunalla noita silkin pehmeitä huulia ja aivan lopuksi laskea niitä vasten sellainen suudelma, joka kertoisi kuinka paljon pahoillaan mies oli ja kuinka paljon tämä oli oikeasti kaivannut toista.
”Haluatteko itse pitää niitä laskurin kaltaisena, joka mittaa Giovannin elin ikää? Se ajatus itseasiassa käy minulle vallan mainiosti. Miksi en itse keksinyt sitä?”
Jonkin sortin tyytyväisyyttä ja puhdasta välinpitämättömyyttä sisältävän hymähdyksen kohottautuessa uloshenkäyksen mukana. Vielä olisi puuttunut se voitonriemullinen hymy kasvoille, mutta se sai jäädä kolmannen tupakan sytyttämisen tieltä. Sormien ottaessa savukkeen hetkeksi pois huulien välistä, lipaisi kielen kärki kulmahammasta ja katseen selvästi mittaillen tuota vanhempaa naista. Demonin tunnistaen kaltaisensa.
”Joten… rakkaani?” Vanhimman käyttäessä tuota lepertely nimeä vasta ensimmäistä kertaa koko aikana ja silloinkin se tuli lausutuksi vain sanana, ei tunteella. ”Sinähän itse pelastit Giovannin hengen silloin aikaisemminkin, niin mikä estää nyt?” Kulmien kohottautuessa tahallaan kysyvästi kuin muka puhuja ei olisi tiennyt vastausta etukäteen. Tietenkään Pandora ei voinut auttaa Giovannia nyt, sillä silloin se olisi vaatinut jotain mieheltä maksuksi ja yleensä se oli sielu kuoleman jälkeen. Kun taas Anubiksen kaltainen demoni pystyi rikkomaan tuota lakia, mutta kysymys vain kuului; Miksi ihmeessä niin tehtäisiin? Muinainen voima kun ei koskaan ollut harrastanut minkäänlaista hyväntekeväisyyttä – vaan vaati aina jotakin vastineeksi palveluksistaan.

Siihen hetkeen asti Chad oli tyytynyt pysyttelemään keskustelusta erossa, mutta nyt kun tilanteen kulku alkoi selvästi kääntymään ”ei toivotulle” puolelle – astuivat askeleet seisomaan Pandoran vierelle ja madaltuneempi ääni sanoi;
”Katso hänen vasenta kättänsä, Pandora.”
Katseen käväisten vaivihkaa kyseissä kohteessa.
”Näetkö missä kunnossa nimetön on? Sormus on siinä vieläkin, vaikka demoni väittääkin olevansa kaikkivoipa. Etkö sinäkin halua uskoa, että tuon itsekeskeisen kuoren alla on vielä se sama mies, jota itse pystyin nimittämään mestarikseni ja sinä lapsiesi isäksi. Se mies on tuolla jossakin – sillä muuten minä ja tyttäresi ei oltaisi enää hengissä. Ehkä se ihminen tarvitsee vain muistutuksen.”
Chadin ottaessa pari askelta taaksepäin, jotta Pandora saisi tarvitsemansa tilan Anubiksen kanssa – seurasi vanhin noilla pistävän hopeisilla silmillään koko ajan. Demonin arvioidessa jatkuvasti kaikkia noita kolmea henkilöä, jotka todellakin uskoivat Anubiksen alkavan joksikin hyväntekijäksi – vain ja ainoastaan sen vuoksi, että tällä oli valta kiertää kuolema ilman vastapalvelusta.

Samoihin aikoihin sairaalan sisätiloissa oli Giovanni ohjattu yhden hengen vuodepaikka huoneeseen, jossa miehen pyytämä hoito oli aloitettu viimein. Injektio lääke oli pistetty laimennettuna ja aluksi mitään oireita ei ollut tullut, mutta noin vartti lääkkeen ottamisen jälkeen potilas makasi vuoteessa runsaasti hikoilevana ja puristaen käsillään mitä tahansa lähintä asiaa, että se olisi saanut olotilan helpottamaan. Kehon sisimmän ollen kirjaimellisesti kuin tulessa. Alussa potilaalle oli tarjottu happimaskia, mutta lopulta se oli muutettu pelkkiin happiviiksiin – sillä Giovannista maski oli tuntunut enemmän ahdistavalle kuin hyödylliselle. Sophie oli myös joutunut jäämään Buddhan kanssa huoneen ulkopuolelle – sillä isä oli kieltänyt selvästi, ettei noin nuori lapsi saanut nähdä sitä mitä tuleman piti. Eveykin olisi hyvin todennäköisesti jätetty huoneen ulkopuolelle, mutta naisen itsepäisyyden tuntiessa tämä tuskin olisi suostunut.
Tuota tuskallista odottamisen aikaa ollen kuluneena vasta kaksikymmentä minuuttia, oli Giovanni jo täysin loppu voimissaan. Hengityksen tapahtuen jo täysin apulihasten voimin ja silmien kirkkaus oli sumentunut juuri sellaiseksi mitä näki sairailla. Tajunnan tason vaihdellen hyvin selvästi.
”Andrea…?”
Vaimean äänen onnistuen muodostumaan kuuluville kielen kankeudesta huolimatta. Puhumattakaan kuivettuneista huulista, joiden liikutteleminen jo sattui. Pään yrittäessä kohottautua edes sen verran tyynyltä, että katse olisi nähnyt huoneeseen paremmin, mutta jo pelkkä kaulalihasten jännittäminen sai hengityksen muuttumaan raskaammaksi.
”Missä hän on? Minun on puhuttava… esikoiselleni.”
Silmien sulkeutuessa tahallaan hetkeksi, huoneen uhatessa alkaa pyörimään jo uhkaavasti. Giovannin yrittäen pitää itsensä vahvana, mutta tuona hetkenä… hän ei ollut enää siitäkään varma. Silmät oli hetki sitten katsonut huoneen ikkunan suuntaan ja nähneet utuisen hahmon istumassa ikkunalaudalla. Jonkin lämpimän tunteen täyttäessä hiljalleen miehen sydämen. Isoveljen tunnistaen edesmenneen pikkuveljensä.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alex lähetetty Ma 21 Maalis 2016, 22:32

Näiden kahden vanhempien katseiden kohdatessa ensimmäisen kerran puolenvuoden jälkeen, pitivät kumpikin omanlaisen välin toisiinsa - Pandoran sen takia että tämä pystyisi paremman arvioimaan miehen demonipuolen joka sillä hetkellä oli hyvin laajasta päällimmäisenä - ja Anubis taas... no, tällä olisi todennäköisesti omat syynsä. Ehkä ihmispuoli omalla tavallaan häpesi tai pelkäsi mitä nainen tekisi viimekertaiseen jättämisen jälkeen videon kautta ilman sen selittävämpiä sanoja tilanteesta. Pandora oli aloittanut tuon keskustelun, - johon Anubis pian vastasi hyvinkin kylmällä tavalla ensin lopetuttaan jälleen tupakan ja heittäessään tumpan tallomisen sijasta jonnekin silmien näkymättömiin - ettei sillä ollut väliä polttiko tämä yhden vai kolme tai vielä sitäkin enemmän - niillä ei ensinnäkään tulisi olemaan enään vaikutusta tuohon sieluttomana/demonina jos puhuttiin terveydellisesti, ja toisekseen - näytti toinen vain aikovan pidentää sen hetkistä paikkaansa, joka pysytteli kaukana sairaalatiloissa, kaukana De Fioren-suvusta ja entisestä vartijasta joka kirouksessaan sattui olemaan myös tuon tyttären aviomies - ja käytännössä odotti sydänmonitorien pysähtyvän. Pandoran hymähtäen kuulemalleen, kääntäen päätänsä hieman poispäin toisesta vaikka Anubis itse piti katseensa hänessä itsessään. Se mies, jota hän rakasti vieläkin - oli jossain tuolla syvällä pinnan alla, ja valitettavasti sen puolen saaminen ylös tulisi olemaan hyvin vaikeaa. Ja valitettavasti, heillä ei ollut erityisesti ylimääräistä aikaakaan enään.
Silmien kääntyen uudelleen toista kohden kun sivukulmasta Pandora erotti hyvin selvästi tämän jälleen ottavan tupakan askista - ehkä ärsyttääkseen tai tosissaan sillä että tämä aikoisi mitata Giovannin kuluvan elämänhiekan kuluvan, tiedä sitten kumpi se olisi - pystyi Pandora sen hetken ajan kuvittelemaan voitonriemuisen virneen miehen kasvoille toisen kuulostaen kaikella tapaa itsekkäältä ja aivan liian itsevarmalta omaksi hyväkseen - toisen kutsuessa naista nimityksellä - jota kaksikko oli käyttänyt jo monia vuosia. Sillä kertaa äänessä olematta kuitenkaan mitään tunnetasolla, sen ollen vain samanlainen sana kuin mikä tahansa muukin mikä loisi kokonaisen lauseen. Miehen kysyessä puolestaan mahdollisemman tietämättömästi kuin vain pystyi, miksei tämä itse pelastanut Giovannin henkiriepua kun kerran oli todistanut jo kerran aiemmin olevansa kyllä kykeneväinen siihen halutessaan - vaikka tämä kyllä tiesi tasantarkkaan vastauksen siihen. Sormien painautuen hetkellisesti voimakkaammin käsivartta vasten, jotka oltiin pidetty siihen asti päällekkäin rintakehän alla puuskassa - ollen lähellä ettei seuraavaksi tämä nuorempi olisi huitaissut toista jollakin muulla tavoin kuin vain sanallisesti. Chadin astuessa myös tuohon tulenarkaan hetkeen mukaan nähdessään etteivät he edenneet juurikaan eteenpäin, - ainakaan hyvään suuntaan, toi tämä paljon nuorempi esille sen huomion jota nainen ei ollut ymmärtänyt katsoa. Katseen laskeutuen hitaasti vasenta kättä kohden, jonka nimetön tosiaan näytti siltä että iho olisi kulunut rikki väkivallasta, - sormuksen siltikin koristaen vieläkin miehen sormea samalla tavoin kuin Pandorankin omaa. Noiden sanojen saaden naisen viimein huokaisemaan raskaasti, - kääntyi pää olan ylitse vilkaisemaan Chadin vierellä siihen asti seiseeseen Andreaan hymyillen - isoiäidin pyytäen ystävällisesti nuorimmaisen menemään vaikka jo sisälle katsomaan isäänsä, heidän seuraten pian perässä.

Sisällä taas tuo vakava tilanne oli muuttunut kerralla lähemmäs kuoleman vakavaa hetkeä, Giovannin suostuessa tuohon viimeiseen hoitomuotoon - joka olisi myös se kaikista rankin, uuvuttavin, vaarallisin ja vielä siihen lisäksi sellainen joka ei välttämättä enään tehoaisikaan. Giovannille oli annettu tuossa kohdin jo yksityinen sairaalahuone jossa tälle oltiin annettu tuo lääkepiikki kehoon lääkärin toimesta, tuossa huoneessa ollen tuo sama vanhempi lääkäri joka halusi itse olla potilaansa lähellä, sitten kaksi hoitajaa kaiken varalta - ja Evey, joka ei ollut suostunut jäämään tilanteen ulkopuolelle vaikka nämä olivatkin olleet Sophiesta samaa mieltä. Lääkäri oli kyllä kertonut mitä tuo lääke tekisi, ja minkälaiseksi tilanne pahimmallaan tulisi johtamaan - jota ei haluttu kuopuksen vielä todistavan. Ei todellakaan. Eveyn seisten tuota sänkyä vastapäätä tarkkaavaisena ja jännittyneenä sekä hermostuneena, oli tuo jo vuosien aikana tutuksi huomasi sen kyllä naisesta joka ei halunnut nähdä Giovannin kärsivän. Ja valitettavasti nyt hän saisi nähdä sen, omasta tahdostaan. Aluksi mitään ei ollut tapahtunut, mutta kun viisitoista minuuttia oli kulunut eteenpäin - alkoi tapahtua. Giovannin selvästi kärsiessä ja hakien käsillään jostakin otetta mikä antaisi helpotusta noihin kipuihin - oli Evey puolestaan liikahtanut jo tuossa kohtaa automaattisesti pois paikaltaan nojaamasta tuota valkeaa seinää vasten mennäkseen miehensä luokse. Naisen istuutuen tuolin sijasta tuon vuodesängyn reunalle ja hakeutuen toiselle noista käsistä jotka olivat puristautuneet voimakkaasti yhteen siinä toivossa että kipu loppuisi pian, ei tuohon tilanteeseen sanottu mitään sillä Evey tiesi ettei toinen tuskin pystyisi keskittymään ollenkaan puhumiseen, sen sijaan käden tarttuen rohkeasti miehen omasta - jopa silloin vaikka toinen olisi alkanut puristamaan hänen omaa kättänsä. Minuuttien kuluen eteenpäin, alkoi toisen olemus muuttumaan hiljalleen väsyneemmäksi, oli aikaa mennyt vasta kaksikymmentä minuuttia - nousi toinen käsi hellästi silittämään kasvojen sivustaa, joiden iho oli muuttunut kokonana märäksi kivun aiheuttamasta hiestä kun keho yritti taistella vastaan, - sen vahvan miehen jota toinen oli ollut kokoikänsä, ja johon Evey oli rakastunut aikoinaan ... sen tilalla ollen vain sairas mies, joka kärsi. Ja siltikin Evey rakasti toista, eikä kuitenkaan halunnut tämän kärsivän. Sormien sivellen varoen kasvoja kämmenen alla rauhoittavasti, pienen surullisen hymyn noustessa huulille, toisen sulkiessa välillä väsyneenä silmiään - toisen yrittäessä vielä hiljaa kysyä Andrean olinpaikkaa vaikka puhuminen oli selvästi vaikeaa kaikella tavoin - alkoi punertavien huulten välistä kuulua rauhoittavaa hyssytystä, ettei toinen yrittäisi liikaa. Silmien kostuessa taistelusta huolimatta vaikka hymy pysyikin siitä huolimatta huulien pinnalla koko tuon ajan, katseen kääntyessä vasta silloin pois miehestä ensimmäisen kerran kun lääkäri asteli lähemmäksi tarkastamaan potilaan tilaa ja lääkkeen vaikutusta, mutta tämän löytämättä mitään hälyyttävää. Vielä.
Sormien hakeutuen hitaasti noiden tummien hiusten luokse, vaikka ne edelleenkin tuntuivat hyvin karheilta sairaudsta huolimatta vaikka toinen oli selvästi ollut jo pitkään sairaana, oli tuo kuin tarkoitettu toiselle hänen pysyvän toisen vierellä samalla tavoin kuin kaikkien muidenkin vaikeuksien lävitse siihen päivään asti. Eveyn kuitenkin kääntäen päätään sen verran sivulle tuohon toiseen hoitajaan kysyäkseen voisiko tämä hakea Andrean isänsä luokse, jos vaikka se olisi rauhoittanut tämän mieltä sen verran edes.

Andrea oli aluksi katsonut tuota kaksikkoa oudoksuvasti kun Pandora oli pyytänyt tätä menemään edeltä sisälle perheensä luokse, mutta jos toinen tosiaan olisi demoni, niinkuin Andrea epäili - ja tunsi hyvin selvästi sen myös ranteessaan - olisi ehkä parempi olla kauempana. Varsinkin kun isä olisi nyt huonossa kunnossa. Joten Andrean ollen kerrankin se aikuinen nuoreen ikäänsä nähden ja lähtien pois tuosta erikoisesta tilanteesta mukisematta takaisin tuota polkua pitkin - josta pian tätä vastaan juoksikin hoitaja kiireellä - vaikka tuolloin Pandora oli jälleen kääntynyt Anubikseen päin. Naisen huokaisten asteen raskaammin, uskaltautuen silloin ottamaan yhden askeleen lähemmäksi toista. Chad oli maininnut että toista pitäisi muistuttaa jotenkin... tuo lause oli kyllä helpommin sanottu kuin tehty, todellakin tuossa hetkessä - vaikka aiemmin ehkä Evey ja Chad olivat onnistuneetkin siinä. Naisen rikkoessa kaksikon välimatkan melkein kokonaan, jättäen kuitenkin lievän happiraon kaksikon väliin vaikka Pandora saikin katsoa toista paljon lähempää ja ylöspäin. Tupakan voimakkaan hajun takertuen hengitykseen niin läheltä, teki Pandora silloin se ensimmäisen rohkean teon viedessääns sormensa huulten luokse - vetäisten tuota tupakan pätkää itseänsä kohden saadakseen toisen lopettamaan hetkeksi tuon naurettavan polttamisen, mitä toinen teki selvästi tahalteen jatkuvalla syötöllä. "Tiedän, ettei tämä... demoni, naurettavalla käytöksellä ole todellisuudessa se mies joka on lapsieni isä johon rakastuin vaikka se onkin osa sinua. Joten kuuntele nyt tarkkaan. Tiedän, ettet pidä sairaaloista - etkä Andreasta ja ilmeisesti tämä .. ihastuttava demonisi pelkää kuollakseen Vartijaa, joka sattuu olemaan kahdeksantoista vuotias poika, jonka isä tekee kuolemaa eikä voisi välittää paskankaan vertaa siitä mitä yrität tehdä juuri tänään. Hyvä on. Siinä on jo useampi syy - ymmärrän. Mutta sinä et taida ymmärtää mikä vaihtoehto jää jäljelle. Kyllä. En pysty ottamaan Giovannin sielua pelastaakseni hänet. Mutta - pystyn ottamaan erään toisen. Ja me molemmat tiedämme että hän kyllä tekisi sen miehensä vuoksi, ja tietää vaihtoehdot. Ja tiedät kyllä, etteivät ne sielut eivät päädy vain helvettiin muiden kanssa - vaan kiirastuleen." Tupakan tullen heitetyksi tuossa kohtaa maahan minne se kuuluikin, - kohottautuivat ruskeat silmät uudelleen noihin hopeisiin. Pandoran astuessa silloin sen viimeisenkin välin kaksikon välillä umpeen, vieden kasvonsa hyvin lähelle toisen omia huulien hipoessa toisiaan noin läheltä ennenkuin huulet viimein painautuivat toisiaan vasten varoen hellästi, oikeanpuoleisen käden koskettaessa hellästi miehen vasenta, jossa tuo sormus vieläkin oli yli puolenvuoden jälkeen. "... Joten rakkaani... siinä vaihtoehdot. Kuolema miehelle - joka muistuttaa sinua rakkaastasi kauan aikaa sitten ja joka on tyttäresi aviomies ja lastenlastesi isä. Pelastus, jossa Evey menettää sielunsa. Tai toinen pelastus, joka riippuu täysin sinusta." Naisen lausuen nämä kaikki ääneen, niinkuin se oli. Toista ei voinut pakottaa, miehen olessa kuitenkin samanlainen jääräpää kuin kaikki muutkin tuossa perheessä ja suvussa - irtaantui Pandora toisesta hitaasti vaikka tämä olisi halunnut painaa vielä kertaalleen suudelman toisen huulille. Mutta heillä ei ollut aikaa enään. Kehon kääntyessä ympäri, vilkaisivat silmät ohimennen Chadiä kuin merkiksi toisen tulevan mukaan - Simoninkin liikahtaessa tuolloin ensimmäisen kerran paikaltaan lähtiäkseen Pandoran perässä tuonne sairaalatiloihin missä De Fioren perheenjäsenet olivat kukin sillä hetkellä.

Koputuksen kuuluessa ovea vasten, kääntyivät hopeiset silmät katsomaan tuota avautuvaa puuestettä jonka takaa paljastui tuo samainen hoitaja ja Andrea tämän perässä, joka yritti sanoa siskolleen ettei tämä saisi tulla vielä katsomaan heidän isäänsä - näyn olematta todellakaan sellainen mikä sopisi niin nuorelle lapselle. Andrean sulkien oven perässään ja astellen tuon samaisen sängyn luokse, luovutti Evey oman paikkansa hetkellisesti esikoiselle - hoitajan sanoessa ettei huoneessa saisi olla vielä enempää kuin yksi henkilö kerrallaan potilaan voinnin vuoksi, johon nainen vain nyökkäsi pienesti. Mutta ennen poistumista kysyi tämä lapseltaan pärjäisikö tämä sen aikaa yksin - sillä siihen päivään mennessä Andreakaan ei ollut nähnyt isäänsä noin pahassa kunnossa, joten tuon näkeminen nyt... oli varmasti vaikeaa. Andrean kuitenkin nyökätessä urheasti vaikka tätä sattuikin.
Eveyn joutuen poistumaan hetkellisesti huoneesta, äidin mennen kuopuksen luokse joka oli saanut olla vain hoitajan ja Buddhan kanssa tuolla käytävällä eristyksestä huoneen karuudesta, kun taas Andrea joutui nielaisemaan vaikeasti. "Hei... isä?" Esikoisen kutsuessa asteen hiljaisemmalla äänellä miestä, vieden kätensä varovasti miehen oman päälle, tuodakseen selvemmin ilmi sen hetkisen läsnäolonsa miehelle, joka oli kuitenkin heikkona, lähellä menettää tajuntansa minä hetkenä hyvänsä.

_________________
[Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link] 
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alice lähetetty Ke 23 Maalis 2016, 16:39

Sairaalahuoneen oven avautuessa vartin päästä uudelleen – astui huoneeseen ensin tuo hoitaja, jonka Evey oli lähettänyt hakemaan parin esikoista potilaan pyynnöstä, ja tämän perässä seuraten itse Andrea, joka sai istuutua Eveyn paikalle, naisen itse siirtyen vapaasta tahdostaan ja sanoen menevänsä katsomaan Sophien pärjäämistä. Kuopus kun oli edelleen epätietoinen huoneen tapahtumista ja hyvä niin. Huoneeseen olisivat vielä jääneet nuo kolme sairaalan henkilökunnan jäsentä, mutta potilaan pyyntöä kunnioittaen nämäkin poistuivat huoneesta hetken epäröimisen jälkeen. Andrean jääden kahdestaan Giovannin kanssa kuten vanhempi oli halunnutkin.

Käden laskeutuessa varovaisesti vanhemman kämmenen päälle, liikahtivat sormet sen verran merkiksi, että lapsi tietäisi isänsä olevan hengissä. Raskailta tuntuvien silmäluomien avautuessa katseen tieltä, pystyi Andreakin näkemään isänsä silmistä sammuneen jo se tietty elämänliekki, joka oli siihen asti paistanut katseessa vahvana sairaudesta huolimatta. Giovannin päätellen ulkonäkönsä itsekin vaikka ei ollutkaan nähnyt kuvajaistaan moneen tuntiin. Ihmisen vain tietäen oman loppunsa lähestymisen.
”Anna kätesi minulle, Andrea.”
Pyynnön tullen lausutuksi edelleen sillä hiljaisella äänenpainolla, jonka Eveykin oli kuullut aikaisemmin. Puheen kuuluen juuri sellaiselle henkilölle, joka oli tullut voimissaan tiensä päähän vaikka kuinka halusi taistella vastaan. Giovannin todellakaan haluamatta kuolla vielä, mutta hän oli edelleen vain mitätön kuolevainen, jolla ei ollut sana valtaa noissa asioissa. Joten sen sijaan, että isä olisi alkanut surkuttelemaan kohtaloaan esikoispojalleen – pyysi tämä lapsen antamaan juuri sen kätensä, jonka ranteen ihoon Horuksen silmä symboli oli ilmestynyt uudelleen. Giovannin hämmästymättä tuostakaan, sillä De Fioreiden kohtalo oli kantaa vannomansa vala hautaan asti… vaikka muilla olisi siihen paljonkin sanottavaa. Se oli heidän kohtalonsa. Heidän velvollisuutensa.

Giovannin odottaen tapansa mukaan kärsivällisesti esikoisen toteuttavan pyyntönsä, minkä jälkeen isä puolestaan laski oman saman puoleisen kämmenensä kokonaan peittämään Horuksen symbolin, tuntien kuvion kohoumat ja karheuden ihoaan vasten ja sen pienen poltteen, joka hohkasi ihon alta. Juuri niin mitä isä oli odottanutkin tuntevansa – sillä Andrea ei ollut saanut vielä De Fioren suvun siunausta ja siksi tämä varmasti tunsikin demonin negatiivisen energian hyvin voimakkaasti, koska symboli ei suojellut kantajaansa täysin.
”Sukumme vala on valinnut sinut, Andrea… joten se velvoittaa sinua kantamaan tätä symbolia ihossasi niin kauan kun joku toinen on sen ansaitseva. Toivottavasti se on oma lapsesi - sillä vain se pitää valamme voiman puhtaana ja voimakkaimmillaan.”
Voinnistaan huolimatta Giovannin saaden itsensä kohotettua puoli-istuvampaan asentoon sen verran, että jaksoi paremmin kohottaa molemmat kätensä Andrean kasvojen sivuille ja ottamaan suoran katsekontaktin. Hiljaisten sanojen alkaen lausumaan siunausta juuri niin miten isän sen kuului lausua esikoispojalleen (sanojen kuulostaen väkisinkin myös hyvästille);
”Ole rohkea, poikani – sillä elämäsi tulee olemaan paljon vaaroja täynnä ja jos et ole valppaana, ne murskaavat sinut yhtään epäröimättä. Ole kuitenkin avoin ja myötämielinen – sillä jos annat pelkosi sulkea itsesi kuoren sisään, tulet olemaan pahin vihollinen itsellesi. Rakasta ja vihaa yhtä paljon – tulet kyllä löytämään tasapainon niiden välillä, mutta se ei tapahdu todellakaan helposti vaan tulet tuntemaan niiden ristiriitaisuuden monen monta kertaa sielussasi asti.”
Käsien laskeutuessa takaisin alas, kummastakin niistä ollen voimat loppuneet, mutta vielä toinen jaksoi hakeutua Andrean käden luokse ja ottaa se otteeseensa. Hengittämisrytmiin ilmestyen jo selviä taukoja, mutta vieläkään isä ei lakannut hymyilemästä rohkaisevasti esikoiselleen, joka jumalten ironian mukaan joutuisi istumaan isänsä kuolinvuoteella.

”Kerro minulle valasi, De Fiore.”
Kellon hiljaisen nakutuksen kuuluessa vaimeana taustalla. Giovannin kuunnellen vain jokaisen Andrean lausuman sanan, jotka toivat jälleen kerran esiin ne tietyt sanat ihmiskunnan kuultavaksi, mitä suvun ensimmäinen vartija oli aikoinaan lausunut ottaessaan tuon raskaan taakan kannettavakseen. Auringon säteiden alkaessa tavoittamaan huoneen sisintä sälekaihtimien välistä. Esikoisen päästessä valassaan kaikkein viimeisimpään kohtaan, yhtyi Giovanni hiljaisella äänellään niihin;
”Aurinko laskee, olen suorittanut velvollisuuteni. Anna minulle voimia, kunnioitettu Isä,
jotta saisin olla veroisesi ennen kuin matkani päättyy viimeisten auringon säteiden myötä.”
Yhden auringon säteistä tavoittaen Giovannin silmät, kirkastui merenpihkan sävy iiriksissä hetken, kunnes se hiipui kadoksiin elämänliekin sammumisen myötä. Puoliksi auki jääneiden silmien katsoen enää tyhjänä eteenpäin. Otteen Andrean käden ympärillä oli myöskin hiipunut mitättömäksi. Kellon viisareiden naksahtaessa näyttämään tasan kello yhtätoista keskipäivällä huhtikuussa, Giovanni De Fioren kuolinpäivänä.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alex lähetetty Ke 23 Maalis 2016, 18:39

Andrean istuutuen äitinsä paikalle sängyn reunalle, ei tuosta hetkestä mennyt kovinkaan kauaa kun Giovanni pyysi muitakin poistumaan paikalta vaikka näiden katseista näkikin ettei kukaan mielellään suostunut moiseen. Mutta ehkä se oli potilaan kunnioituksesta tai sitten nämä ottivat tuon mahdollisena "viimeisenä toiveena" - mutta jokainen näistä poistui paikalta lääkäriä myöten. Isän ja pojan jääden kaksistaan tuohon pelkistettyyn sairaalahuoneeseen jossa vain monitorit pitivät vieläkin ääntä, vaikka Andrea kyllä kuuli hyvin selvästi isänsä hengityksen joka muuttui vähän väliä. Käsi oli laskeutunut vanhemman oman päälle hakiakseen toisen huomion itseensä, tunsi esikoinen vielä sormien liikahtavan sen verran että se riitti kertomaan toisen olevan hengissä - mutta kämmenen kylmyys, jonka Andrea pystyi tuntemaan hyvin selvästi omaa ihoaan vasten vain korosti sitä pelkoa jonka esikoinen kyllä tiesi lähenevän. Vaikkei hän olisi sitä halunnutkaan. Katseiden kohdatessa toisensa kun isä sai avattua silmänsä, näki lapsi ensimmäistä kertaa sen mitä tuo sairaus todellisuudessa aiheutti - vaikka joka päivä viimeisen kolmen vuoden ajan toinen ei ollut näyttänyt kertaakaan kärsimystään kenellekään muulle kuin heidän lääkärilleen. Tuosta huolimatta, hyvin hiljainen, lähes olematon ääni pyysi miehen kättä lähemmäksi vielä, ei esikoinen aikaillut tuossa pyynnössä vaikka kyseinen käsi oli edelleenkin arki kaikilla tavoin isoisän kohtaamisesta. "Kai tiedät ettet ole kuolemassa?" Andrean kysyessä hiljaa hymyillen, yrittäen uskotella noita sanoja enemmän itselleen kuin isälleen sillä hetkellä - vaikka tuo lause oli tuomittu epäonnistumaan jo alkumetreillä, - silmien kostuessa uudelleen ja nenän niiskautellessa itseään nyt kun kummatkin kädet olivat vanhemman otteessa nuoremman itsensä tahdosta. Horuksen silmän tullen pian peitetyksi isänsä kämmenen alle, tunsi iho arkuutta tuosta teosta vaikka se olikin helpottunut roimasti nyt kun välimatka itsestään tuohon vahdittavaan demoniin oli enemmän kuin muutama hassu metri, hiljeni Andrea kokonaan tuossa hetkessä, kuunnellen vain isänsä sanoja - jotka tulisivat olemaan tämän viimeiset lapselleen, joten tämän enään keskeyttämättä tuota vaikka jokainen noista sanoista, ja tuosta hymystä joka halusi rohkaista muita ja kuitenkin näyttää siltä kuin mikään ei olisi hätänä - olisi Andrea halunnut käskeä toista lopettamaan viimein ja antamaan olla. Mutta isänsä tuntien... ei tämä olisi sitä tehnyt. Ei edes kuolinvuoteellaan.
Heikomman otteen vielä tarttuessa kädestä, puristautuivat sormet lujemmin kiinni tuohon käteen kiinni kun toinen ei selvästikään enään jaksanut, tuon mitättömän teon kertoen ettei Andrea päästäisi irti. Ei edes silloin kun viimeinen elämänvalo katoaisi toisen silmistä. Esikoinen aikoen olla sen ajan isänsä vierelllä ja piste, vaikka se satuttaisikin tätä itseään. Kyynelten valuen poskia myöten, hengittämisen ollen osaksi hankalaa ja siltikin - kohosi värisevä ääni lausumaan ääneen sen valan - mikä oltiin lausuttu ensimmäisen kerran ääneen tuhansia vuosia sitten, ja nyt se lausuttaisiin uudelleen tuossa hetkessä:

"Katson pidemmälle, kun muut katsovat lähelle.
Kuulen laajemmin ympärilleni,
kun muut sulkevat korvansa.
En sorru itsekkäisiin tekoihin,
vaikka se toisi minulle helpotusta.
En usko mitä muut kertovat,
vaan etsin tiedon sen oikeiden lähteiden kautta.
Aurinko laskee, olen suorittanut velvollisuuteni.
Anna minulle voimia, kunnioitettu Isä,
jotta saisin olla veroisesi ennen kuin matkani päättyy viimeisten auringon säteiden myötä."


Silmien sulkeutuen katseen edestä loppua kohden, puristautui käsi vielä viimeisen kerran Giovannin kämmenen ympärille lujemmin kuin sanoakseen ettei toinen saisi vielä lähteä pois, mutta esikoispojan kyllä tietäen tuolloin olevan jo myöhäistä. Monitorien näyttäen viimein elintoimintojen loppuneen, jättäen huoneeseen enään tuon pitkän taukoamattoman piipitysäänen kun sydän pysähtyi. Pian huoneeseen saapuivat uudestaan hoitajat ja lääkärit, Andrean pitäen vieläkin isänsä kädestä kiinni niinkuin oli luvannutkin. Lääkärien ja hoitajien tarkistaessa elintoiminnot, viimeisimpänä - tuon perhelääkärin tarttuen nuorimmaisen olkapäästä varovasti merkiksi - että olisi aika jättää sairaalahenkilökunnan hoitamaan työnsä, ja ettei Andrea voinut tehdä enään mitään muuta kuin olla perheensä tukena. Kehon nousten hitaasti ja haparoiden ylös paikaltaan, askelten lähtien sitäkin hitaammin ulos tuosta ovesta osaksi laahustaen tuolle käytävälle jossa Evey ja Sophie olivat. Eveyn kääntäessä vain päänsä esikoiseensa, joka asteli hyvin hitaasti lähemmäksi katsoen koko tuon ajan eteensä mutta silmissä näkymättä enään sitä elämäniloa joka näkyi poikkeuksetta aina tämän silmissä - tiesi Evey jo silloin. Ja se tieto, tuli musertamaan sydämen niin moneen osaan, ettei sitä tulisi saamaan enään täysin eheäksi, vaikka ulkoapäin naisen pitikin näyttää rohkealta ja sitäkin vahvemmalta lapsiensa vuoksi josita kummatkin tulivat ottamaan uutisen hyvin raskaasti. Andrean istahtaen äitinsä viereen puhumatta sanaakaan - kietoutui Eveyn käsi varoen tuon ympärille, vaikka sillä hetkellä esikoinen näytti enemmän siltä kuin tämä olisi transsissa jossa mikään tunne ei päässyt sisään eikä ulos missään muodossa.

Simonin pysähtyen viimein tuonne odotushuoneeneen ovelle minne tämän aistit olivat johtaneet, tämän kuitenkaan jatkamatta tuosta eteenpäin. Tuon perässä seuraten nuo samat korkokengän äänet kuin aiemminkin, kääntyivät viirusilmät katsomaan ensin tätä kyseistä naista - ja sitten tuota kolmikkoa jotka istuivat kukin lähekkäin toisiaan - pian tuon perhelääkärin saapuen myöskin perheen luokse kertoakseen uutisen. Joka viimeistään mursi kokonaan sen illuusion että kaikki oli hyvin. Sophien alkaessa itkemään samantien, kuulivat korvat tuon lapsen hokevan ettei se voinut olla totta, Eveyn yrittäen rauhoitella kuopustaan vaikka tähänkin sattui, ja Andrea taas...
Kaiken tuon riittäen kertomaan kenelle vain sen pahimman viimein tapahtuneen. Heidän ollen myöhässä.

_________________
[Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link][Only admins are allowed to see this link] 
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Alice lähetetty Ke 23 Maalis 2016, 19:42

Andrean lausuessa tuon monta tuhatta vuotta vanhan valan kuuluville vaikka sen lausunut ääni olikin värisevä ja selvästi myös peloissaan, sai silti jokainen noista sanoista jonkin tunteen syttymään hetkeksi jokaisen De Fioren suvunjäsenen sisimmässä. Se tunteen ollen niin voimakas – ettei sitä voinut ohittaa vain olkien kohauttamisella, vaan alitajunta tiesi heti selvästi jonkin voimakkaamman asian olevan liikkeellä.

Tunteen saavuttaen myös Chadin - sillä olihan tämän isä De Fioren sukua, sen saaden miehen pysäyttämään askeleensa vaikka aivan hetki sitten tämä oli seurannut kiltisti Pandoran jalan jäljissä, jotka olivat vieneet pois tupakkapaikalta ja samalla myös Anubiksen luota. Kyseisen tunteen saaden hyvin voimakkaan pahan aavistuksen iskeytymään kehon lävitse ja juuri se tuntemus sai Chadin kääntymään yhtäkkiä kannoillaan ja lähtemään juosten takaisin ulos. Nuoremman antamatta sen enempää selitystä vanhemmalle, ei edes huikkausua uudelleen näkemisestä. Ajatusten toivoen vain koko ajan ettei olisi vielä liian myöhäistä, mutta vaikka keho kuinka pisti kaikki kuolevaisen voimansa peliin ja jokaisen lihaksista repien itsensä maitohapoille asti – tuli Chad kuitenkin liian myöhään tuolle syrjäiselle tupakkapaikalle, jossa ei ollut enää ketään. Ainoastaan maassa savuava tupakka kertoi jonkun olleen paikalla vähän aika sitten.

Chadin lyyhistyessä polvilleen maahan hengästyneenä, käsien joutuen ottamaan niin äkillisesti maasta tukea, että se sai kivipinnan raapimaan kämmenten ihoon asvaltti ihottumaa. Hengästymisestä nousevan liman tullen sylkäistyksi maahan syrjemmälle, minkä jälkeen katse yritti turhaan haravoida ympäristöä. Ei vieläkään ketään, eikä niin tulisi käymäänkään. Anubis… Demoni… mikä lie… oli kadonnut heiltä ja tuskin tulisi tekemään löytämistään enää niin helpoksi.
Kämmenten irrottautuen varovaisesti kivilaatoista irti ja yrittäen pyyhkiä toisiaan vasten isommat liat pois, mutta kyseisen saaden vain kirvelyn lisääntymään ja veren sotkemaan aluetta entisestään. Toisen käsistä kohottautuen tärisevänä silmien eteen, mutta siitä huolimatta kyyneleet valuivat alas leualle ja ropisivat yksitellen likaiselle kivetykselle. Chad ei ollut itkenyt luoja ties koska viimeksi, mutta tuona hetkenä tuntemansa tyhjyys ja kylmyys eivät oikein antaneet muunlaiselle reaktiolle päätäntävaltaa.
”Olen pahoillani, Giovanni....Evey…”
Hartioiden vavisten pidätellyn voimakkaamman itkun vuoksi. Hampaiden yrittäen myös purra kieltä voimakkaasti, mutta kaikesta noista huolimatta ei Chad saanut kontrolliaan palautettua itselleen vielä hetkeen.
”Jumalani, anna minulle anteeksi. Olen niin pahoillani… todella pahoillani.”
Aidosti pahoillaan olevien sanojen lausuen vaikeasti kurkun kuristamisen vuoksi. Vapaan käden puristautuessa rintakehää vasten sydämen, jota oli alkanut väkisinkin vihlomaan noin äkillisen tunteen muutoksen vuoksi, kohdille.
The End
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 10.] Forgive me Father, for I have sinned

Viesti  Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 5 / 5 Edellinen  1, 2, 3, 4, 5

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa