09.] You are my sunshine

Sivu 1 / 5 1, 2, 3, 4, 5  Seuraava

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas

09.] You are my sunshine

Viesti  Alex lähetetty Ke 25 Helmi 2015, 15:51

Lumi oli  peittänyt maan tänä vuonna aikaisemmin kuin normaalisti Japanissa viimeisen kolmen vuoden asuin vuoden aikana - sen peittäen kaiken vihreän ja harmaan asvaltinkin alleen ja sai ihmiset pukeutumaan astetta lämpimämmin kylmien pakasten ja siitä koituvien mahdollisten sairastumisen pelossa. Varsinkin nyt kun ilta oli jo laskeutunut ja ainoa valoa antama lähde olivat katuvalot - eikä niitäkään ollut kuin oikeasti muutama. Höyryn nousten hengityksen ja savukkeen nikotiini savun mukana taivaalle, tuon jälkimmäisen saaden väkisinkin kireän olotilan laukeamaan hetkeksi, - vaikka samalla Sin tiedosti että tuo samainen savuke olisi vihoviimeinen jonka hän soisi itselleen ja seuraavan hän saisi todennäköisesti vasta seuraavan päivän aamupäivänä niinkuin tavallista. Siitä lähtien kun kaksi taskurakettia olivat syntyneet, oli tämä perheen vanhin ottanut itsestään niskasta kiinni sen verran ettei kodin sisällä, tai edes lähettyvillä tupakoitu kertaakaan lasten ja Gabriellan vuoksi - pelkästään töissä, ja sekin tapahtui jos oikeasti stressasi oikein olan takaa. Savukkeen tullen heitetyksi maahan läheiseen lumipenkkaan jossa se todennäköisesti myös sammuisi kotvasen päästä tuon perheen talon lähestyessä, hypeltiin portaat joka toisen ylitse lumesta huolimatta aina ulko-ovelle asti jonka tapaa kuului vielä siihen aikaan kahden lapsen naurua ennen nukkumaan menoa - avautui tuo ovi avaimen avulla "Kotona!" Ajan saatossa tummemmaksi muuttuneen äänen huudahtaen pienestä eteisestä johon kengät jätettiin maan tapoihin kuuluvasti siististi läheiseen nurkkaan -huudosta seuraten pian kaksi, vielä varsin kömpelön puoleista juoksiaskelta - kääntyi hopeinen katse tottakai ensimmäisenä tottuneesti kahteen identtiseen poikalapseen, joiden ikä ei ollut vielä edes kolmea vuotta. 

"Eikö teidän pienempien pitäisi olla jo nukkumassa?" Isän tottakai kysyen lapsiltaan, johon saatiin vastaukseksi vain tiukka pään pudistus ja heti perään naurua kun kumpikin lapsista tuli nostetuksi syliin jotta matka helpottuisi kummasti kun matka jatkuisi keittiön puolelle - jossa Gabriella yritti siivota kaksosten päivän mittaan jätettyä sotkua parhaansa mukaan, vaikka Sin tieis naisen yrittäneen tehdä moista koko päivän aina päiväunien ja ruokahetkien välissä - tuloksetta. Mitä kahdelta riiviöltä voisi olettaa? Kaksosten tullen lasketuksi takaisin maahan - josta tottakai alkoi jälleen leikkirumpa vaikka nukkumaan meno alkoi lähestyä uhkaavasti, kulki Sin kaikkien lattialla olevien lelujen ylitse varovasti vaimonsa selän taakse kietoakseen kätensä rakastavasti tuon nuoremman naisen ympärille. Huulten laskeutuen koskettamaan paljasta hartialinjaa hellästi pienen hymynpoikasen kera, - kasvavan sängen raapien pienesti pehmeää ihoa allansa "Sinähän olet ajoissa..." Gabriellan todeten espanjankielellä, niinkuin näillä oli tullut tapana puhua yksityisistä asioista aina kaksosten läsnäollessa -varsinkin jos puheenaihe liittyi miehen työhön tai salaseuran läsnäoloon. "Et uskokaan kuinka mielelläni." Gabriellan kääntyen noiden sanojen myötä ympäri kohdatakseen miehensä silmästä silmään, ja samalla tuo asennon muutos soi paremman näköpiirin huoneessa leikkiviin kaksosiin mikäli tilanne uhkaisi taas kerran lähteä hieman hanskasta veljeksien välillä - kohosivat silmät katsomaan hetkellisesti kunnolla Siniä alaviistosta - tämän katsoen vanhempaa kysyvästi ja hieman jopa odottavasti, tiesi Sin jo silloin mitä nuorempi tulisi silloin kysymään ja se sai eräänlaisen raskaamman huokaisun karkaamaan huulten välistä.
"No?" Kaksikirjaiminen kysymys, josta Sin tiesi jo tasantarkkaan mitä Gabriella oikein tarkoitti ilman sen isompia avaavia sanoja. 

"Ei. En soittanut hänelle. Enkä aio." Sin lausui puolestaan samalla jääräpäisellä asenteella kuin ennenkin, joka sai Gabriellan huokaisemaan raskaasti ja katsomaan miestään jälleen sellatteella katseella joka viesti selvästi sitä että seuraavia sanoja saisi miettiä kyllä ainakin sen kolme kertaa ennenkuin ne lausuttaisiin ääneen. 
"Älä katso noin, tiedän kyllä että lupasin mutta..."
"Älä edes aloita. Tiedän mitä sanoit, ja mitä tulet sanomaan seuraavaksi- hemmetin pässi. Saat aikaa soittaa hänelle tämän viikon itse vapaaehtoisesti, tai teen sen puolestasi - ymmärrätkö." Sinin ilmeellä käyden hetken aikaa selvä hämmentyneisyys ja ärsyyntyneisyys. Miksi ihmeessä hänen piti soittaa vanhukselle, varsinkin kun heillä meni ihan hyvin sillä hetkellä? Varsinkin kun Gabrilla tiesi aivan liian hyvin mitä siitäkin tulisi jos isä ja poika tapaisivat monen vuoden jälkeen samassa aihealueessa joka oli aiheuttanutkin mykkäkoulun. Vaikkakin, kaksoset varmasti haluaisivat tavata isoisänsäkin joskus - niin tunteita repivää kuin se olikin. - Ja silti vastaväitettä ei lausuttu aikaiseksi, sillä välillä itse vaimo osasi olla paljon pelottavampi kuin yksikään virkavallan tai rikollisen edustaja - ja silti Sin rakasti toista. Ehkä se oli jopa hyvä että joku pitäisi hänet kurissa ja vähän patistaisi. 
"Hyvä on, hyvä on. Tämä viikko. Mutta vain sinun ja kaksosten takia. Ei hänen. Varsinkin nyt kun joulu lähestyy." Huulten painautuen vielä lauseen päätteeksi lupauksena naisen huulille rakastavasti ja samalla houkuttelevasti joka sai jatkua tovin ennenkuin korvia repivä itku ja huuto täytti huoneet äänellään - oli Gabiella jo astumassa miehensä ohi katsoakseen mistä moinen mötökkä olisi sillä kertaa kyse - mutta Sin oli sillä kertaa nopeampi - haluten rauhoittaa pojat ja viedä nämä sen jälkeen sänkyyn nukkumaan.
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alice lähetetty To 26 Helmi 2015, 19:23

Japanissa kellon ajan näyttäessä jotakin neljä iltapäivällä – alkoi Slovakissa vasta virallisesti aamutunnit, ajan näyttäessä kello seitsemän pintaan. Talviaikaan aurinko ei ollut kuitenkaan vielä ehtinyt alkaa valaista ympäristöä kovinkaan kirkkaaksi vielä ja se puolestaan antoi varjoillaan suojan noille kahdelle nuorelle henkilölle, jotka juoksivat leikkimielisesti kilpaa ja samaan aikaan jotakin selvästi karkuun. Näiden lähestyen tuota suurta maskuliinista kartanoa länsipuolella sijaitsevasta metsiköstä, joka erotti piha-alueen ja kaupunkiin vievän valtatien, jonka pientareelle oli sillä hetkellä hyljättynä puskurista kolhittu auto. Kaksikosta ensimmäisen (Adetten) pysähtyen ensimmäisenä kartanon seinustan eteen, jota kosketettiin vielä kädellä merkiksi siitä, että tyttö oli voittanut kisan poikaystäväänsä (Thomas) vastaan.

”Näitkö heidän ilmeensä?” Adetten kuullen Thomasin kysyvän pidätellyn naurun lomasta, jota hengästyminen sotki hetkellisesti. Tytön kääntyessä takaisin poikaa kohden, joka oli jo ehtinyt ottamaan sen pienen välimatkan umpeen ja pujotti jo seuraavaksi sormensa vyönlenkkeihin, tuon kaiken tarkoituksena ollen pidätellä Adettea vielä se pieni hetki paikoillaan ennen kuin tyttö karkaisi sisälle. Adetten vastaamatta mitään sanoillansa, mutta hymyili sitäkin enemmän sulattavammin, mikä sai Thomasin kumartumaan lähemmäksi ja suutelemaan uudelleen jo ties kuinka monennen kerran sinä yönä, jonka kaksikko oli viettänyt keskenään kaupungilla vaikka kumpikin tiesi koulua olevan sinä päivänä. Kaikkien neljän sormen kohottautuessa lähes yhtä yllättäen huulten väliin ja kiusoittelevaksi alennettu ääni sanoi leikkimielisesti; ”Minun pitää nyt mennä omaan huoneeseeni – sillä herätyskello soi puolentunnin päästä ja ethän sinä halua joutua kiinni kanssani. Ethän?” Tuon kaikkein viimeisimmän kysymyksen/toteamuksen aikana Adette näpäytti Thomasia nenänpäähän etusormellaan ennen kuin jo luikerteli vapaaksi pojan otteesta ja asteli takaisin kartanon seinustalle, jonka ränniä pitkin Adette pääsisi kiipeämään makuuhuoneensa ikkunalle ja livahtamaan huomaamattomasti sisään. Tämä oli myös vihjaillut toteamuksellaan Thomasille isoisästään ja tämän kihlatusta, joista kumpikaan tuskin katsoisi hyvällä tuota poikaa – jos tämä äkättäisiin Adetten seurassa niinkin aikaisin aamulla.

Jotakin toista tytön vihjailevat sanat olisivat voineet kavahduttaa ja antaa välittömän syyn poistua paikalta yhtä nopeasti kuin sinne oli tultukkin, mutta kaiken tuon sijaan Thomas meni vielä takaisin Adetten luokse napatakseen tuon alas siltä pieneltä tiilikorokkeelta, josta seuraavaksi pitäisi lähteä kiipeämään. Adettea paljon vahvempien käsivarsien kietoutuessa tahallaan rutistuksen omaisesti keskivartalon ympärille takaapäin ja etuhampaat näykkäisivät takaniskaa yhtä leikkimielisesti, minkä aikana Thomasille ominainen äänenpaino lausui; ”Sitten he saavat tehdä todella töitä minun takiani.” Kummankin käsistä laskeutuen tahallaan suoraan Alban takapuolelle ja toisen käsistä antaen hetkellisen tuntuvan taputuksen pakaralle. ”Menehän nyt, herkkupeppu. Niin jään mielelläni katsomaan täältä alhaalta käsin.” Adetten sihahtaen olkansa ylitse Thomasin olevan vähä älyinen idiootti - antoi tämä silti poikaystävänsä auttaa häntä se tarvittava matka ylöspäin, jonka jälkeen kiipeäminen oli paljon helpompaa. Rännin metallisen pinnan kitistessä pienesti ylimääräisen painon vuoksi, mutta kesti kuin kestikin tytön painon. Thomasin pitäen todellakin uhkauksensa, tämän lähtien vasta sitten kun oli ensin nähnyt Adetten päässeen huoneeseensa ja sulkenut ikkunan perässään.

_________________
We are all beasts, Nothing else
[Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link]
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alex lähetetty To 26 Helmi 2015, 21:46

Silmien seuraten turhautuneen ja väsyneen sekaisin tuntein edessään olevaa näkymää - joka perustui täysin matkalaukusta, joka oli täyttynyt loppua kohden - oli ajatus keskeytynyt kokonaan kuin seinään, vailla minkäänlaista syytä. Tai siis, olihan siihen syy - ja se oli jo useamman tunnin kestänyt hermostuneisuus ja jännitys joka ei millää tuntunut laskevan se ajatuskin siitä kuinka inhottava tuleva matka tulisi olemaan kunhan he pääsisivät itsestään määränpäähän. Lomat olivat alkaneet, ja Andrea oli saanut opiskelunsa niinkin hyvään vaiheeseen työllä ja kurilla että tällä ei käytännössä ollut mitään tunteja moneen viikkoon siinä missä muut heidän koulustaan opiskelivat vain yrittivät kiriä kiinni kulineen vuoden ajat - varsinkin nyt kun valmistuminen läheni uhkaavasti kulman takana. Tuon samaisen huoneen, missä Andrea oli viettänyt kaikki lomansa perheensä luona - ollen samanlaisessa sekasorrossa kuin aina ennenkin - ulkopuolisen vieläkään pystymättä olemaan varma minkälainen ihminen siellä todellisuudessa asusteli: fanaattinen urheilija vai sitäkin hullumpi tiedemiehen alku - jätti hetkeksi mieli kokonaan kaikki aistit ulkopuolelle kehon rojahtaessa samalla kertaa sängyn siististi pedattujen peitteiden päälle. Hänen tietämättä, kumpi oli hermostuttavampaa: isosän tapaaminen viime kertaisen sanasodan jälkeen, vai se että hänen piti esitellä tyttöystävänsä? Kumpi olikaan pahempi siis, Andrea ei osannut sanoa. Se punapäinen kaunokainen, (Robin) joka oli onnistunut varastamaan hänen sydämensä vuosi takaperin - ja joka oli onnistunut myös tekemään omanlaisen vaikutuksen myös hänen vanhempiinsa vaikkei tämä ollutkaan mistään rikkaasta - saatika vaikutusvaltaisesti perheestä mutta hänen isoisänsä oli kyllä asia täysin erikseen. Itseasiassa sille olisi pitänyt nimetä kokonainen katagoria. Ja entäpä Adette sitten? No, tällä oli poikaystävä - sen Andreakin tiesi, mutta silti... 

Katseen kääntyen hitaasti vilkaisemaan vierellä istuvaa Buddhaa, joka oli uskollisesti pysynyt paikalleen tuon henkisen taistelun aikana - laski tuo jo aikuiseksi kasvanut lemmikki päänsä hellästi omistajansa polven ja reiden päälle - huokaisi Andrea raskaasti edes haluamattaan. "Tästä tuleekin mielenkiintoista, vai mitä poika?" Andrea kysyi lemmikiltään, saaden vastaukseksi pienen ulinan muotoisen vastaukseksi "Tiedän... et taida olla sen innoissasi kuin mekään, eh?" Käden silittäen varoen pehmeää turkkia allansa, kunnes yksinkertaisesti keho nousi takaisin ylös - laukun vetoketjun tullen samalla suljetuksi yhdellä pitkällä nykäisyllä, jonka jälkeen se napattiin yksinkertaisesti lattialta.
Sydämen tuntuen pakahtuvan siihen paikkaan, ja tipahtavan lattialle - jos sillä olisi ollut jalat se olisi todennäköisesti juossut ja seuraavaan ikkunaan ja hypännyt sieltä ulkoisen kivilaatoitukselle silkasta jännityksestä joka sai vatsan heittämään volttia olan takaa. Käytävän tuntuen normaalia pidemmältä mutta siitä huolimatta tämä muisti koputtaa siskonsa oman huoneen oveen, ja huudahtaa oven lävitse tuon kiirehtivän että he kerkeäisivät koneeseenkin vielä sinä päivänä. Voi kyllä, Sophie oli tulossa mukaan vaikkei Andrea ollutkaan siitä niin innoissaan. Ei siksi että hän olisi halunnut jostain syystä viettää kahden keskistä aikaa Robinin kanssa - mutta siksi mikä tätä odotti perillä sillä isoveljen silmissä Sophie oli vieläkin aivan liian nuori  edes ymmärtämään niitä asioita - mitä hän oli tiennyt jo monta vuotta. Ja miten ihmeessä pikkuinen edes pärjäsi silloin kun Andreata kutsuisi pian armeija, ja siihen päälle vielä yliopisto aivan toisessa maassa, toisessa kaupungissa? 

Askelten kulkien tuttuun portaikkoon ja siitä alakertaan - tuli tuo vanha armeijalaukku (joka oli kuulunut hänen äidilleen joskus) lasketuksi eteiseen odottamaan tuota neiti-myöhäistä yläkerrasta - mutta sitä ennen hän halusi itse vielä henkisen spurtin vanhemmiltaan (tai Andrean kohdilla 'viimeiset sanat') - jotka kyllä tiesivät isoisän ja lapsenlapsen sen hetkisen tilanteen aivan liian selvästi ja pystyivät vain arvaamaan kuinka hermoromahduksen partaalla Andrea olisi sillä hetkellä usean kuukauden vähäisten unien ja stressaamisen vuoksi - ja nyt tämä.
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alice lähetetty To 26 Helmi 2015, 23:08

Ties kuinka monenneko kerran hän oli lukenut tuon saman rivin lävitse, mutta siitä huolimatta silmät palasivat aina lauseen alkuun, koska mieli ei näyttänyt sisäistävän lukemaansa. Hän oli jämähtänyt tuolle yhdelle hemmetin sivulle, eikä näyttänyt pääsevän eteenpäin. Mikäköhän ääni tuokin sitten on? Jostakin päin kirjastohuoneen ulkopuolelta kuuluen jotakin epämääräistä töminää, tuoden mieleen äkkiseltään villieläin lauman, joka juoksi sisätilojen lävitse. Tuona hetkenä Anubiksen kyllä tietäen äänen aiheuttajan syyn, mutta siitä huolimatta jokin sai toisen käsistä kohoamaan vaistonvaraisesti ohimolle, jotta etu- ja keskisormi pääsivät hieromaan ihoaluetta myötäpäivään kulkevalla ympyräliikkeellä. Kyynärpään nojautuessa samoihin aikoihin nojatuolin käsinojaa vasten. Silmien, joiden hopeinen sävy ja katse olivat jo omalla tavallaan jokaista pelottavat, pysytellen vieläkin itsepäisesti reisien päällä lepäävässä kirjassa, jonka paksuudelle vanha raamattukin häviäisi.

Ei, ei tästä tule yhtään mitään. Kehon tekiessä tuskantuneena sen verran äkillisen liikkeen, että se sai kirjan tipahtamaan vahingossa lattialle ja siitä puolestaan seuraten sen verran voimakas tömähdys, joka puolestaan sai ikkunalaudalla istuvan mustan kissan (Simon) säikähtämään ja luikkimaan kadoksiin jonnekin antiikkisten kirjahyllyjen lomaan. Kaikkea tuota täydentäen Anubiksen keuhkoista kohoava raskas henkäisy, jonka mukana arabiankieli saatteli parikin kirosanaa kuuluville. Ulkopuolisen silmissä tuo kaikki olisi näyttänyt äyskimiselle väsymyksen, joka puolestaan oli seuraamusta liiaallisesta työstä, takia – todellisuuden ollen kuitenkin paljon monikerroksisempi. Päätä alkaen särkemään ensiavusta huolimatta, mikä sai Anubiksen rojauttamaan ryhtinsä lysympään selkänojaa vasten ja sulkemaan silmänsä – sillä sinä hetkenä tuo pienenlainenkin päivänvalo ärsytti silmiä. Todellisuudessa tuo kaikki ärsytti ja se kaikki tultiin pinoamaan niiden vanhojen ärtyneisyyslaatikoiden päälle, joita oli koottu hiljalleen ajatuksissa sinne syrjäisempään nurkkaan ja nyt se koko kokonaisuus huojui jo aikalailla.

”Emmekö voi vielä perua?” Tumman äänen lausuessa ääneen yhtäkkiä, sanojen ollen suunnattuna selvästi nojatuolin taakse jääneeseen tilaan, jonne päivänvalo ei ollut vielä päässyt kokonaan. Silmien pysyen vieläkin sulkeutuneina, toisen käsistä kohottautuen hieraisemaan niiden seutua väsymyksen merkkinä. ”Sovitaan vaikka, että kuolin.” Saman käden huitaistessa ilmaa ärtyneesti kasvojen edessä, tuon pienen eleen tarkoituksena ollen antaa äskeiselle lauseelle mahdollisimman vähättelevän sävyn – ja siitä huolimatta Anubis tiedosti olleensa todellakin tosissaan sanoissaan. Tavallaan hän olikin kuollut, sillä taas yksi ihmiselämä oli viittävaille kuljettuna loppuun ja mitä hän näki peilikuvastaan; ikuisen vähän yli keski-iän ylittäneet miehen, joka ei vanhentunut ja tavallaan se olikin mahtava asia, mutta mitä yhteiskuntaan tuli… oli se pakottanut hänet vetäytymään hiljalleen neljän seinän sisälle – ettei outoja kysymyksiä alkaisi tulla julki. Ehkä hänellä oli (niin huvittavalle kuin se kuulostikin) ikäkriisi ja sitä tai mitään muutakaan parantamatta se tieto, että pian Giovannin ja Eveyn lapset tulisivat taas lomalle Slovakiaan – sillä idioottikin jo tiesi mitä se toisi mukanaan. ”Jos vain tekisimme nyt poikkeuksen tänä vuonna.” Käden palatessa takaisin ohimon aluuelle ja yrittäen vielä saada päänsärkyä kääntymään, mutta peli oli jo omalla tavallaan menetetty. Anubiksen pitäen silmänsä tietoisesti suljetuina, hänen haluamatta nähdä tuota liiankin pirteää päivän sarastusta. Sinä hetkenä hän olisi ennemmin istunut pimeässä.

_________________
We are all beasts, Nothing else
[Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link]
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alex lähetetty Pe 27 Helmi 2015, 00:12

"Kuulostaa hyvältä, mutta valitettavasti suunnitelmassasi on muutama hassu ongelma." Naiselle kuuluvan lämpimän äänen, josta pystyi kuulemaan sillä hetkellä pienen huvittuneisuuden joka taas kertoi että ilmeisesti tämä kaksikosta nuorempi oli kyllä kuullut Anubiksen yksin puhelut joille odotettiin omanlaista vastausta. Pehmeästi leikittelevän hymyn koristellen huulien pintaa kun katse pysytteli huonee toisessa päässä Anubiksessa - jonka ulkonäöllinen hyvin vointi oli kyllä nähnyt niitä parempiakin päiviä kyllä kieli selvästä väsymyksestä, turhautumisesta ja ärsytyksestä sitä päivää kohtaan - jolloin hyvin todennäköisesti kaksi samanlaista jääräpäätä ottaisi, jälleen kerran yhteen ja heittivät uuden riidan edellisen päälle. Ja samalla tottakai, aiheuttivat lisää jännitystä kaksikon välille normaalin sopimisen sijasta. Kehon liikahtaen oven kaarmilta sen verran että nainen pystyi jatkamaan kävelyä huoneen halki, vaikka useimmiten miehen ärsyyntyessä nimenomaan kannttaisi pitää se välimatka jo pelkästään turvallisuus syistä - minkä myös Pandora tiesi aivan liian hyvin. 

"Ensinnäkin, jos kuolisit - tuskin kukaan edes enään uskoisi. Todennäköisesti, he tulisivat silti joten se siitä suunnitelmasta." Nainen lausui ensimmäisenä, ohittaessaan puolen välin tuosta huoneesta - Simonin luikahtaen silloin omasta piilostaan naisen perässä uskollisesti, - aivan kuin se ei olisi todellisuudessa koskaan piiloutunutkaan säikähdykseltä vaan ikäänkuin kuului siihen kuvaan - minka nainen perässään jätti. "Toisekseen, tiedät kyllä - että Evey ei arvostaisi peruuntumista - vaikka teitä onkin kaksi bulldogia samassa tilassa kurkuissanne kiinni." Tämän lausuen päästessään itsestään työpöydän luokse, puutarjottimen tullen lasketuksi työpöydän pinnalle tottuneesti sillä oikeastaan se sisälsi pelkästään sen mitä Anubis tarvitsi sillä hetkellä - ruoan ja teetä. Kuolematon tai ei, jotain piti edes syödä olisi Anubis kuinka sitä vastaan. 

Pandoran katsoen hetken aikaa miestä edessään, päästäen väkisinkin pienen henkäyksen huultensa lomasta - joka ei kuitenkaan ollut pahaenteilevä tai kertonut turhautumisesta niinkuin useimmilla ihmisillä "Ja kolmannekseen, eikö näiden 'tapaamisten' idea ole parantaa välejä lapsenlapsiisi? Andrean kanssa nyt saattaa olla myöhäistä jo, Adettekin on kohta täysi-ikäinen hemmottelustasi huolimatta, mutta Sophien kanssa ei ole vielä täysin myöhäistä. Mutta valitettavasti omiin lapsiisi tuskin saat parannettua välejäsi enään tässä kohtaa, niin karua kuin se onkin." Nuoremman kaksikosta lausuen sen kaiken täysin koruttomasta tai kiertelemättä ja kaartelematta sillä sellainen totuus vain oli: menneisyydessä Anubis oli tehnyt asioita ja päätöksiä, jotka olivat lopulta tulehduttaneet välit omiin lapsiin ja valitettavaa - tällä hetkellä Anubiksella oli parhaimmat välit Adetteen koko tuosta kolmikosta ja tuokin oli oppinut sen tietyn 'tavan' millä sai isoisältään kaiken haluamansa vain pyytämällä ja hieman esittämällä päälle. Niin se vain meni. Pandoran astellen varoen samalle puolelle tuota pöytää missä Anubiskin oli, kääntäen katseensa vuorostaan ikkunoista ulos nähdäkseen päivän - jonka taivaalla ei tulisi tänään olemaa pilven pilveä, onneksi. Ehkä se samalla saisi isoisän ja lapsenlapsenkin jättämään sotakirveen siksi päiväksi, kunhan nämä ensin tulisivat iltapäivästä. "... Huudatko minut pois samantien, vai saanko auttaa päänsärkysi kanssa ettet olisi kärttyisä koko päivää?" Tämän kysyen sitten suoraan, vaikka kyllähän tämä sanomattakin näki Anubiksesta mikäli tämä oli sitä mieltä että tämä halusi kärttyillä yksin aikansa ennen iltapäivän hermokoitosta, mutta ennen sitä tämä halusi kuitenkin esittää vielä sen yhden asian - mistä he olivat puhuneet jo ties kuinka monta kertaa aiemminkin "Et ole tainnut saada Siniin yhteyttä?"
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alice lähetetty To 05 Maalis 2015, 19:48

Kuunneltuaan siihen tiettyyn pisteeseen asti rakastamansa naisen sanoja – olivat silmät pysyneet koko ajan sulkeutuneina ja sormien hieroessa vasemman puoleista ohimoaluetta, mutta kun se tietty piste tuli viimein kohdille – avautuivat raskaat silmäluomet hyvin lamaannuttavan hopeisen katseen edestä ja silmien jäädessä katsomaan mitään sen enempää etsimättä eteenpäin vaikka jokainen aisteista kertoi sinä hetkenä, että Pandora seisoi odottavasti Anubiksen vierellä. Kaksikosta reilusti vanhimman pitäen silmänsä vieläkin eteenpäin, sormien hierontaliikkeen hidastuessa kierros kierrokselta. Jos tuona hetkenä miehen ajatukset olisi voinut kuullä ääneen - olisivat ne kertoneet monen monta asiaa julki ja suoristaneet montakin väärin käsitystä, mutta miehen perusluonne ja siihen naulattu vanhan salaseuran kasvatus pitivät yhdessä kielen kantimet visusti lukossa, kunnes yhtä taitavasti ne yhdessä kutoivat valheellisen hymyn häivähdyksen aamukuivettamille huulille ja piirsivät ohuella siveltimellään hennot hymyrypyt silmien ulkokulmiin. Pandoran puoleisen käden kohottautuessa kutsuvasti kohti ja jääden odottamaan herrasmiesmäisesti, että siihen tartuttaisiin – jos Pandora niin soisi tapahtuvan, johdateltaisiin nainen sen jälkeen istumaan poikittain miehen syliin. Heistä kumpikin oli pysynyt vuosien saatossa hyvässä kunnossa, joten tuohon yhteen samaan nojatuoliin istuminen ei tuottaisi mitään vaikeuksia. ”Jos et puhuisi minulle noin suoraan, en varmaankaan kykenisi rakastamaan sinua silloin samalla tavoin.” Asteen tummemmaksi muuttuneet äänen lausuen huoneen hämäryyden lävitse. Anubiksen rikkomatta hetkeä omilla teoillansa vaikka tuona hetkenä hänen olisi tehnyt mieli suudella Pandoraa suulle ja tuntea taas se sama polte sisimmässään, joka oli silloin tuntunut kauan sitten kun he olivat ensimmäistä kertaa suudelleet toisiaan. ”Teen sen sinun tähtesi, en kenenkään muun. En edes itseni.” Anubiksen vielä lisäten tahallaan tarkennuksen tilanteeseen – ettei toinen missään vaiheessa alkaisi pitää häntä liian heikkona, sillä jos totta puhuttiin Anubikselle ei tuottaisi paljoakaan vaikeuksia – jos tämän pitäisi joskus hylätä kokonaan lähimmäisensä jonkin suuremman päämäärän tähden. Se oppi oli lyöty häneen useasti kepillä nuoruusaikoina ja ne mustelmat eivät valitettavasti koskaan olleet parantuneet. Anubis oli oppinut vasta Pandoran ansiosta rakastamaan oikeasti - sitä ennen se oli ollut vain sana huulilta, ei mitään muuta. Hopeisen katseen kääntyessä lopuksi Pandoran ohitse pöydälle tuotuun puiseen tarjottimeen ja sen päällä lepäävään ruokaan ja juomaan. Hiljaisen, huvittuneisuudesta kertovan hymähdyksen kohottautuessa keuhkoista.

Iltapäivän koittaessa viimein Slovakian maaperälle – oli Adettekin päässyt lähtemään koulusta ja ottamaan suunnaksi samantien kotiosoitteensa – sillä tuona kyseisenä hetkenä Andrea ja Sophie saapuisivat minä hetkenä hyvänsä. Pelkän ajatuksenkin saaden hymyn kirimään hennon punaisille huulille vaikka juokseminen nostatti sykettä ja sai hengästymään koko ajan enemmän ja enemmän. Adettella oli ollut jopa niin kiire – ettei tällä ollut aikaa edes odottaa koululle saapuvaa auton kuljettajaa, jonka Anubis oli vaatimalla vaatinut pojan tyttärellensä tämän vastusteluista huolimatta. Mistä voit tietää kehen voit törmätä koulumatkalla? Noilla sanoilla Anubis oli kantansa esittänyt ja siihen se oli jäänyt. Oli totta, että isoisä halusi vain suojella pojan tyttärensä siveyttä (hulluja kun oli maailma täynnä) ja sen vuoksi pitikin tiukan linjasssa tietyissä asioissa, mutta Adette halusi jo yrittää pärjätä yksin – eikä olla koko ajan sen niin sanotun suojaverkon kanssa liikenteessä. ”Toivottavasti en myöhästy.” Adetten ehtien ajattelemaan nopeasti samaan aikaan kun puikkelehti hullun rohkeasti tien ylitse – yhden autoista töötäten ärtyistästi, mihin taas tyttö vastasi käden heilauttamisella ja jatkoi jo kaukana matkaansa.
Päästessään viimein ja vihdoin kartanolle, luikki Adette sisään tapansa mukaan takaoven puolelta ja portaat harppoen säntäsi jo omaan huoneeseensa vaihtamaan vaatteitansa, että näyttäisi edes jollakin tavalla ihmiselle parhaan ystävänsä silmissä. Hiukset olivat jo alusta asti sekaisin juoksemisen ja tuulen vuoksi, vetäistiin ne pään päälle ja sidottiin tahallaan sotkuiselle nutturalle. Korvien napatessa auton kaartamisen hiekkaiselle pihamaalle, syttyi vihreisiin silmiin se sama iloinen kipinä, jota ei muutoin nähtykkään kuin vain silloin kun Andrea oli läsnä. Kauan johtuneesta odotuksesta kertovan hihkaisun henkäistessä huulten lomasta, Adetten jo painuessa ulos huoneestaan alakertaan ja pääoven kautta ulos pihamaalle.

_________________
We are all beasts, Nothing else
[Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link]
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alex lähetetty To 05 Maalis 2015, 23:05

Aivan kuin itse maailmankaikkeus olisi ollut heidän matkaansa vastaan, tai ainakin niin Andreasta tuntui tuolla hetkellä hänen katsoessaan taksin ikkunasta vaihtuvia maisemia mietteliäänä. Hyvin selvä, alkuperäinen suunnitelma oli ollut se että Andrea olisi saapunut isoisänsä kartanolle jo ennenkuin Adette olisi edes päässyt koulusta - yllätyksenä, sekä että hän olisi saanut esitellä Robinin isoisälleen rauhassa, ja erikseen sitten tytölle itselleen ja tälle nuorukaisellekin vaikka hän tiesikin isoisänsä ajatukset tasantarkkaan kaksikon välisestä ystävyydestä. Mutta valitettavasti erinäiset tapahtumat olivat tuota kertaa hieman koetelleet vaikka he olivatkin matkalla para-aikaa edes oikeaan suuntaan. Aluksi lento oli myöhästynyt ainakin tunnilla, kun taas Bratislavan lentoasemalla oli ollut lähes mahdotonta saada taksia haltuunsa sitten millään - vaikka helpompihan se olisi vain ollut soittaa isoisälle saisiko tämä autoa heille hakemaan, mutta Andrean ylpeys ja ennakkoluulo tuosta miehestä olivat puhuneet tuota tekoa vastaan. Joten taksisuunnitelmassa pysyttiin, vaikka Sophie olikin kitissyt isoveljelleen kuinka vaikeaksi tämä teki kaikki asiat kerralla omalla jääräpäisyydellä - ei Andrea ollut sillä kertaa jaksanut vääntää siskonsa kanssa moista, joka pahimmillaan olisi päätynyt riitaan. Joten jos ei sillä kertaa. Mutta loputtoman yrittämisen jälkeen kolmikko oli kuin olikin saanut taksin alleen, oli jännitys ja hermostuneisuus kasvanut entisestään, minkä pystyi kyllä näkemään Andrean silmistä vaikkei tämä sitä muuten tuonut esille kuin mietteliäällä hiljaisuudella ja sormien epämääräisellä / turhalla liikkumisella. 

Sormien lopettaen kuitenkin liikkumisensa vasta silloin kun käsi tunsi paljon siromman käden painautuvan tämän oman päälle, - johon Andrea tyytyi tarttumaan asteen paremmin "Turhaan hermoilet noin paljon... Ei hän varmastikaan niin paha ole kuin luulet..." Robinin sanoen vanhemmalle rauhoittavasti tuosta tilanteesta, tyytyi Andrea naurahtamaan - melkein jopa hermostuneen sarkastisesti kuulemalleen "Eihän olekaan... vaan hän on vielä sitäkin pahempi. En yhtään ihmettele jos kaikki hänen ympärillään haluvat vain pae-- Ai!" Sanojen jääden puolitiehen kun kovan puoleinen potkaisu tuntui polven sivustassa, käänsi ärtynyt katse vilkaisemaa tuota kahdeksan vuotiasta vaaleahiuksista tyttöä, joka katsoi yhtä ärsyyntyneenä ja vihaisena veljeään takaisin "Hän ei ole niin paha! Olet vain tuollainen aasi, jonka täytyy saada pitää oma päänsä kaikessa."  Sophien älähtäen veljelleen takaisin vihaisesti, joka huokaisi asteen raskaammin kuulemalleen. Niin tosiaan. Sophie - jostakin kumman syystä - oli ainoa joka oikeasti piti isoisästä ja tuli tämän kanssa toimeen heidän isoäitinsä ja Adetten lisäksi, ja otti yleensä vahvan puoluskannan tietäessään ettei isoveljellä ollut yhtä hyvät välit tuohon ja osoitti sen vielä melko avoimesta vaikka kahlitsikin useimmiten kielensä nuoremman läsnäollessa. Robinin naurahtaen lapsen äkilliselle kiukunpuuskalle vaikka yleensä Sophie oli varsin kiltti lapsi useimpiin muihin verrattuna ja harvoin edes kiukustui mistään. Andrean tuhahtaen nuorimmaisen lauseelle, hieroen kohtaa johon oli saanut juuri kipeän potkun pidätellen kirosana litanniaa sisällään, tyytyen puremaan hampaitaan yhteen. Ehkä se olisi kerranin jopa parempi jos hän ei sanoisi tuohon mitään ettei tämä kaikki ajautuisi entistä pahempaan riitaantumiseen. Joten käsi kohosi tottuneesti taputtamaan pienempää päälaelle rauhoittavasti ettei hän halunnut riidellä toisen kanssa, ja antaisi asian vain olla sen kerran. Maisemien alkaen muuttumaan tutummiksi kokoajan mitä lähemmäksi he saapuivat - kunnes viimein taksi kääntyi kartanon soratielle, jonka porttien lävitse Andrea ohjeisti tutulla tavalla ajamaan pihaan asti kunhan ne vain aukeaisivat ensin - taksinkuljettajan jättäen heidän melkein pääoville asti - josta Sophie hyppäsi ensimmäisenä pois avatakseen pelkääjän paikan - josta Buddha hyppäsi pitkän tovin jälkeen alas juostakseen etupihalla tovin aivan kuin se olisi ollut vankina taksin kyydissä. Andrean poistuen siskonsa avaamasta ovelta - keskellä kun oli istunut koko matkan ja Robin taas omalta puoleltaan kiittäen kuskia, ja Andrean antaen tuolle maksun seteleinä ennen ulos nousemista. Jokaisen raajan tuntuen jäykältä tämän päästessä seisomaan pihalle ja hengittäen asteen syvempään raikasta syysilmaa, joka tuntui asteen viileämmältä siihen aikaan vuodesta - Buddhan haukahtaen jossain taustalla Sophien yrittäen kutsua eläintä parhaansa mukaan takaisin vaikka varmasti sitä miellyttikin enenmmän vapaana juokseminen sillä hetkellä - Andrean siirtyen taas taksin peräluukulle kuljettajan ja Robinin kanssa ottaakseen heidät vähäiset tavaransa vastaan ennen taksin lähtöä pihasta. Hänen oman laukkunsa ja Sophien laukun tullen nostetuksi olkapäälle kun taas Robin tyytyi kiltisti ottamaan oman laukkunsa vastaan, luovutti Andrea suudelman tytön huulille nopeasti rohkaisuna, taksin lähtien ajamaan takaisin omalle reitilleen. 

Andrean irtaantuen tuosta punahiuksisesta tytöstä kääntääksee katseensa laajemmin pihamaalle huomatakseen Adetten hieman kauempana, nousi väkisinkin hymy huulien pinnalle aina silmiin asti - kaksikon lähtien ottamaan askeleita tuota kohti Andrea etukärjessä. "Emmekö edes kunnon fanfaareja saaneet vaikka tulemme pitkän matkan takaa?" Hän kysyi nuoremmalta leikillä päästessään sen verran lähemmäksi että Adettekin pystyi nuo sanat kuulemaan - josta ei sairannut kauaa kun vanhempi oli enään muutaman askeleen päässä toisestä - josta nuoren miehen oli helppo vain kaapata paras ystävänsä halauksen mukana hieman ilmaan silkasta ilosta nähdä toinen niinkin pitkän ajan jälkeen vaikka kaksikko olikin pitänyt toisiinsa yhteyttä isoisästä huolimatta. Siitä puheenollen... missä nämä kaksi edes olivat? Yleensä ainakin isoäiti oli vastassa tyttären lapsiaan mikäli Anubis ei itse päässyt - tai Andrean päässä halunnut olla vastassa heitä - ja toisaalta, viime kerran jälkeen Andrea itse ei kyllä ihmettelisi jos tämä ei itseasiassa ollut paikalla. Andrean laskien kuitenkin nuorempansa alas ja kääntyen Robinin puoleen joka oli antanut ystävysten tervehtiä toisiaan rauhassa, ojentaen tuolle kätensä rohkaisevasti astumaan eteenpäin vierelleen "Tässä on Robin. Olen kertonut hänestä. Robin, tässä on Adede." Vanhimman esitellen kaksikon tosilleen, vääntäen tahalteen jälleen ystävänsä nimeä samalla tavoin kuin oli tehnyt jo vuosia pelkästään ärsyttääkseen tyttöä, vilkaisi Robin hieman pahasti poikaystäväänsä, kääntäen kuitenkin huvittuneena katseensa Adetteen, joka ainakin näytti suurinpiirtein olevan heidän kanssaan samaa ikäluokkaa "Hauska tavata. Andrea on kertonut sinusta paljon, vaikka osaakin olla oikea idiootti välillä, niinkuin varmasti tiedät." Tytön sanoen lempeästi toiselle hymyillen hieman ujosti, vaikka pystyikin katsomaan toisen vihreitä silmiä suoraan omilla harmaansinisillään, samassa Andrean huudahtaen kutsuvasti Buddhalle ja Sophielle tulemaan takaisin että he pääsisivät tapaamaan muitakin sinä päivänä - josta seurasi pian nelijalkaiselle eläimelle kuuluva juoksu - josta seurasi Sophien omat askeleet nopeasti pienestä koostaan huolimatta.
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alice lähetetty Pe 06 Maalis 2015, 17:22

Mitä lähemmäksi Andrea tuli – sitä enemmän Adette tunsi pohjelihastensa jännittyvän kun tämä yritti kävellä vieläkin sen hetkistä kovaa vauhtia nopeammin. Missään vaiheessa käveleminen ei kuitenkaan muuttunut juoksuksi – sillä se olisi ollut liian läpinäkyvää ja sitä Adette ei halunnut, ei varsinkaan nyt kun tämä tiesi Anubiksen olevan lähimaisemissa. Käsien levittäytyessä kehon edestä, ei siitä kestänyt kauankaan kun Adette jo tunsi Andrean tarttuvan häneen halausmaisesti ja nostavan ilmaan höyhenen kevyesti. Ilmassa kiirien Adetten nauru, josta oli alkanut tulemaan kristallin heleä vanhenemisen myötä. Muutenkin neidon ääni oli alkanut muutumaan paljon naisellisemmaksi ja puhetapa kirjakieltä noudattavaksi – tyttöpoikamaisuus ja möläyttelevä suupaltti olivat taas alkaneet hiljalleen poistumaan. ”Jos jaksatte odottaa vielä puolituntia lisää – niin voin kyllä järjestää orkesterin soittamaan tulonne kunniaksi.” Adetten päässen viimein sanomaan leikkimielisesti takaisin kun Andrea viimein suvaitsi laskea hänet alas ja antaa puheen vuoron. Käden kohottautuessa vielä tökkäisemään hellästi nuorukaista olkapäähän, eleen tarkoittaessa vain ystävämielistä irvailua. Adetten nähdessä kyllä Andrean katseesta, että tämä selvästi ihmetteli isovanhempiensa poissa oloa, mutta ennen kuin tälle ehdittiin vastaamaan mitään järkevää takaisin – oli tuo punahiuksinen neito ilmestynyt seisomaan Andrean vierelle nuorukaisen elekehoituksen jälkeen. Vihreiden silmien katsoen Andrean ohitse tuota muukalaista, joka oli saanut nimen; Robin. Tuon parin minuutin aikana Adetten tehden jo oman arvionsa tuosta punatukkaisesta neidosta, vaikka ei sanonutkaan mitään ääneen tai edes antanut sen näkyä tyynen rauhallisilta kasvoiltaan, jotka oli meikattu hillitysti, mutta silti piirteistä näki - ettei Adette kuulunut tavanomaiseen kastiin. Kaiken tuon tapahtuen ääntäkin nopeammin – sillä kun Robin hymyili ujosti ensimmäisenä, vastasi Adette jo heti omalla hymyllään takaisin ja kumartui antamaan kummallekin poskelle suukon eurooppalaisen tervehdystavan mukaan. ”Ilo on myös minunkin puolellani, Robin.” Pehmeän samenttisen äänen suodessa vastauksen takaisin, minkä tarkoituksena oli saada toinen tuntemaan olevansa tervetullut – vaikkakin todellisuudessa jokin hyvin kitkerä tunne oli alkanut jo heti alussa korventamaan neidon sisintä, kuin kyykäärmeen myrkky, joka eteni hiljalleen ääreisverenkierron kautta kohti sydäntä.
”Tulehan, niin esittelen sinulle paikat.” Adetten jatkaessa jo heti perään ystävälliseen sävyyn, ripauttaen sanojensa päälle myös leikkimielisyyttä. Tämän napatessa jo Robinia kädestä ja kaapaten mukaansa, huikaten vain serkuilleen, että hän menisi jo edeltä Robinin kanssa.

Ulko-ovien avautuessa pian uudelleen, avautui silmien eteen suuri kartanon eteishalli ja kahteen suuntaan kohoavat portaat, joista kumpikin vei yläkertaan eripuolille kartanoa. ”Katso, eikö olekkin kaunista.” Adetten lausuen pian soljuvan puheensa keskeltä, sormen kohottautuessa osoittamaan kattoa, jota koristi erivärisistä laseista koottu taideteos. Neitojen puheensorinan ja nauramisen keskeytyessä kuitenkin lopulta tumman äänen lausumiin sanoihin, jotka kylmänrauhallisesti käskivät Adettea tulemaan seisomaan isoisänsä vierelle. Anubiksen ollen ilmestyneenä aulaan niistä yksistä käytävistä, jotka hajaantuivat sokkelomaisesti pitkin taloa. Isoisän joutumatta odottamaan lapsenlapsensa reaktiota kauan, mutta ennen kuin Adette totteli, kuiskasi tämä Robinille olemaan mahdollisimman tyynesti ja puhumaan vasta puhuteltaessa. ”Kyllä, isoisä.” Heleän äänen vastaten lopulta nöyrästi ja askeleet alkoivat kävellä rauhallisemmin Anubiksen tarkoittamalle paikalle (vasemmalle puolelle viereen), mutta ennen sitä Adette kohottautui antamaan tavanmukaisen pienen suukon (joka enemmän näytti nopealle hipaisulle) vanhimman oikealle poskelle ja sanoen ulkoaopitun lauseen; ”Olen kotona, rakas isoisä.” Noihin sanoihin Anubiksen vastaten jotakin egyptin muinaisella kielellä ja silittäen hellästi pojan tyttärensä leuan sivustaa. Pelkästään tuon yhden hetken aikana Anubis oli päästänyt katseellaan irti Robinista, muuten nuo pistävän hopeiset silmät katsoivat toista herkeämättä. Silmien katse ei paljastanut mitään, ei iloa tai edes halveksuntaa, mutta silti niiden sisimmässä oli jokin se tietty, jolla yleensä katsottiin kun kotiin tuli jotakin epämieluista ja ilman kutsua. Käsien asettuen rennosti selän taakse ja pään kallistuessa vain millin toiselle puolelle, tuon kaiken kertoan sanattomasti miehen arvioivan sinä hetkenä näkemäänsä. Kasvojen ilmeen muuttumatta jyrkästä mihinkään, mutta sen sijaan hopeisen katseen sisimmässä häivähti jotakin – oliko se kenties huvittuneisuutta vai aitoa hymyä? Jumalat sen yksin tiesivät.
”No, kuka olet vai ehtikö kissa jo viemään kielesi?” Tumman, vähän liiankin pelottavan rauhallisen äänen lausuessa lopulta. Katseen päästämättä vieläkään irti Robinista.

_________________
We are all beasts, Nothing else
[Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link]
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alex lähetetty Pe 06 Maalis 2015, 22:22

Serkuksien heittäen läppää keskenään orkesterin puuttumisesta, tunsi Andrea pienen tökkäyksen olkapäällään Adetten puolesta tämän omien sanojen päätteeksi, jolle naurahdettiin vain pienesti. Tuon tökkäisyn olen tuttu jo useamman vuoden takaa, aina heidän lapsuudestaan jolloin Andrea oli saanut tuota samanlaista pukilointia joka kerta kun vanhempi oli onnistunut joko pelästyttämään tai kiusaamaan toista, mutta valitettavasti Adetten asuessa isoisän luona - ei kaksikon välistä leikinlaskua laskettu missään kohdin hyvällä - jonka vuoksi moiset tavat olivat vähentyneet radikaalisti viimevuosina. Varsinkin kun Andrealla itse välit menivät jatkuvasti huonommaksi ja huonommaksi isoisän kanssa, joka myös vaikutti siihen ettei kaksikko nähnyt toisiaan yhtä usein enään kuin muutamia vuosia aiemmin vaikka yhteydenpito olikin aktiivista. Robinin tultua esitellyksi Adetelle tapoihin kuuluvasti, johon taas Andrean että myös Robininkin yllätykseksi Adette vastasi hyvin eurooppalaisella tavalla poskisuudelmalla saadakseen uuden vieraan tuntemaan itsensä tervetulleeksi - kohosivat Andrean kulmat pienesti katsoessaan tuota tyttöparia joista Adette ei enään käyttynyt ujosti toisin kuin Robin joka oli varmasti yhtä ymmällään moisesta teosta - vaikka Andrea valitettavasti tunsi parhaan ystävänäsä liiankin hyvin tietääkseen ettei kaikki tapahtunut täysin viattoman ensitapaamisen merkeissä - vaan se ensimmäinen sekuntti kun tämä oli nähnyt Robinin - oli tämä jo todennäköisesti kerennyt vetämään oman johtopäätöksensä sekä myös mielipiteensä tytöstä, vaikkei Andrea sitä sanonutkaan ääneen vaikka toisaalta se huoletti häntä. 

Vanhimman nuorukaisen huomion kiinnittyen kokonaan siskoonsa ja lemmikkiinsä jotka viimein ymmärsivät huudon lähteen ja matkasivat takaisin tämän luokse - kuuli Andrea vain ohikorvalla Adetten huutavan menevänsä Robinin kanssa edeltä sisälle, oli Robin luonut Andreata kohti vaivaantuneen katseen joka kertoi selvästi siitä että tämä ei ollut aivan varma Adetten päähän pistosta sillä Italiassa kulki selvä sääntö kun astuttiin toisen ihmiseen kotiin: sinne ei astuttu ilman talon omistajan kutsua - ja valitettavasti Adette saattaisi asua kyseisessä kartanossa mutta ei ollut kuitenkaan samalla tasolla kuin Andrean isovanhemmat. Joten ei ihmekään jos tämä oli hieman vastahakuinen tuota ideaa vastaan, vaikka tottakai hän  tiedosti oman kotimaansa ja Slovakian kulttuurierot, käänsi Andrea katseensa juuri parahiksi nähdäkseen näiden kahden katoavan etuovista sisää ja älähtävän Adettelle ettei se ehkä olisi niin hyvä idea - vaikka tuskin tämän sanat enään saisivat näitä kahta kiinni pihamaalta. 
Ison eteisen ottaen Robinin ja Adetten vastaan, ei Robin voinut kuin katsoa näkemäänsä yhtä hämmentyneenä kuin kuka tahansa muukin joka astui ensimmäistä kertaa tuohon saman rakennuksen sisätiloihin - varsinkin jos ei ollut tottunut tuollaiseen näkymään omassa elämässään kun ei kuulunut itse samaiseen ihmiskastiin jotka asuivat moisissa kartanoissa "Se on kaunis..." Tyttö sai kuitenkin sanottua vaivoin katsoessaan vieläkin hämmentyneenä ympärilleen, ja viimeisempänä Adetten itse osoittavaa kattoa jossa eriväriset lasit ottivat taiteellisesti silmät vastaansa saaden tämän väkisinkin henkäisemään ihastuksesta vaikkei niin olisi ollut alunperin tarkoitus - samalla tämän yrittäen pitää parhaansa mukaan kaksikon välistä keskutelua tai enemmänkin 'small talkia' yllä parhaansa mukaan uuden paikasta luomasta hämmennyksestä huolimatta. Puheen kuitenkin lakaten kuin seinään kun paljon tummempi ääni pyysi Adettea tulemaan vierelle - sai tuo ääni sydämen sykähtämään silkasta pelästyksestä - Adetten kuiskauksen parantamatta mitenkään asiaa entisestään tuon totellessa äänen omistajaa, johon Robin uskalsi nostaa katseensa kunnolla vasta kun Adette oli päässyt miehen vierelle. Kaksikon näyttäen vaihtavan sanoja keskenään, mitä Robin ei oletettavasti tietenkään ymmärtänyt - mutta tuo näky ei kyllä jättänyt minkäänlaista epäilystä etteikö nämä kaksi ihmistä olleet läheisiä - ja tarkemmin katsoessaan miestä itseään erotti hän valitettavasti pieniä samoja yksityiskohtia kuin tuossa miehessä - kenen kanssa hän oli jakanut elämänsä osat jo päälle vuoden ajan. Tämä siis oli enemmän tai vähemmän puhuttu isoisä ketä Andrea oli hermoillut koko matkan. Ja hemmetin hyvästä syystä vieläpä. 

Robinin pysyen hiljaa, päättäen kaiken varalta mennä Adetten neuvon mukaan ja odottaa ensin että häntä puhuteltaisiin, vaikka miehen katse oli kyllä sellainen joka sai väkisinkin kyllä hermostuneeksi edes tahtomattaan vaikka kuinka sitä ei olisi halunnut myöntää edes itselleen, tunsi Robin itsensä hieman jopa epämukavaksi sillä hetkellä seistessään kaksikon edessä kuin odottaisi kuoleman tuomiota jostakin vakavastakin rikoksesta. Ja silti itseasiassa Robinista tuntuikin, olihan hän astunut luvatta jonkun toisen taloon - tytön todellakaan osaamatta sanoa mitä ihmettä hänen tulisi tehdä tuossa tilanteessa. Ainakaan siihen asti kunnes Anubis avasi viimein suunsa kysyäkseen hänen nimeään - tuoden samalla erittäin selvästi ilmi hänen puhumattomuutensa, nielaisi tyttö asteen hankalammin "N-nimeni on Robin. Olen pahoillani että astuin taloonne ilman lupaa." Tytön esittäytyen ja pahoitellen miehelle aidosti pahoillaan, katsoen tuota koko tuon ajan takaisin silmiin vaikka tämä kyllä tunsi vähän liiankin hyvin kylmäävän katseen itsessään. 
"Eikö sinulla ole vieläkään mitään muuta tekemistä kuin kiusata muita olemassa olollasi?" Tutun kuuloisen äänen kysyen eteisen halki, ei Robin kerennyt edes kääntymään kunnolla ympäri kun tunsi käden kietoutuvan kehon lähelle ja Andrea katsoi tyttöä kuin varmistaakseen tuolla olevan kaikki hyvin, johon suotiin vain pieni rauhoittava hymy takaisin. Kyllä hän oli aivan kunnossa. Vanhemman väläyttäen pienen hymyn tuolle takaisin ennenkuin käänsi katseensa isoisäänsä, tehden tuolle pienen nyökkäyksen tervehdyksenä "Isoisä." Hänen lausuen asteen kylmemmin, antaen katseensa laskeutua hieman vihaisen oloisesti Adetteen kuin yrittääkseen viestiä tuolle sanattomasta: mitä hemmettiä oikein ajattelit? 


"Robin, tyttöystäväni. Adette raahasi hänet sisään väkisin. Tämä taas on..." 
"Nonno!" 
Tuon viimeisen nimikkeen kuuluessa korvan takaa, oli Andrea varma että hän oli juuri menettänyt puolet kuulostaan jotka kuulivat kyllä vähemmälläkin äänenpainolla tarpeeksi - mutta Sophie oli sillä kertaa oikeasti saanut korvat soimaan kunnolla vaikkakin vahingossa. Kevyiden juoksu askelten seuraten tuosta iloisesti perässä, olisi sen hetken aikaa Andrean tehnyt mieli pysäyttää Sophie siihen paikkaan kädellään kun tämä oli ohittamassa häntä mutta ei tehnyt sitä pikkusiskolleen joka kuitenkin oli enemmän kuin iloinen päästessään isoisän luokse sitten viime joulun vaikka isoveli pelkäsikin joku päivä siskonsa saavan pahasti siipeensä joku kerta - eikä sitä sallittaisi missään olosuhteissa. Tuon vaaleahiuksisen, vaikkakin pienikokoisen (ikäänsä nähden) lapsen juosten isoisänsä luokse veljensä ja Robinin ohitse päästäkseen tuon syliin. 
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alice lähetetty Pe 06 Maalis 2015, 23:41

Siinä tuon punatukkaisen neidon seistessä keskellä eteishallia ja käyden samaan aikaan kovaa taistelua itsensä kanssa – ettei olisi laskenut katsettaan lattiaan, ei Anubis ainakaan tehnyt mitään toisen olotilaa helpottaakseen. Pikemminkin päinvastoin. Vanhimman tarvitsemata oikein tehdä mitään sinä hetkenä kuin vain tarkastella hopeisilla silmillään edessään seisovaa muukalaista, samaan aikaan kun miehen auktoriteetti hoiti kaiken omasta puolestaan. ”Robin?” Tumman äänen toistaessa neidon kertoman nimen asteen hämmästelevämmällä äänellä, kulmien väliin ilmestyessä samalla pieni uurre. ”Niin kuin se punarinta lintu?” Tuossa kohdin olisi voinut odottaa varmaankin jotakin huvittuneisuuteen viittaavaa äännähdystä, mutta edes sitä ei suotu toiselle vaan pikemminkin keuhkoista kohosi hiljainen asteen raskaampi uloshenkäisy ja jos Anubiksella olisi ollut tapana pyöräyttää silmiään - olisi tämä varmasti tehnyt niin tuona hetkenä. Adetten puolestaan lukien isosisänsä ajatukset tuon mitättömän eleen lävitse; Anubis pahoitteli avoimesti toista saamaastaan nimestä. Kyseisen saaden pojan tyttären nykäisemään pienesti isoisänsä mustan paidan hihasta ja hymyilemään päälle mahdollisimman herttaisesti vaikkakin kyseinen ele pidettiin koko ajan Robiniin päin, mutta Anubis kyllä osasi kohdistaa eleen itseensä ja se sai miehen lisäämään; ”Kuinka kauniin nimen vanhempasi ovat antaneetkaan.” Adetten pyöräyttäen tuossa kohtaa silmiään omissa ajatuksissaan. Hänen kyllä aavistellen, että Anubis oli ensimmäisenä kiinnittänyt huomionsa Robin nimeen ja vielä sen lisäksi tuohon kirkuvan punaiseen tukkaan. Myönnettäköön, että isoisä osasi olla jopa armoton sanoissaan tuollakin saralla vaikkakin varmasti piti suurimman osan huomioistaan omana tietonaan.

Andrean ja Sophien saapuessa myös viimein paikalle – oli tilanne rauhoittunut onneksi sen verran, että Anubis oli jäänyt taas pitämään sanatonta kovaa kuortansa ulkopuolisille ja Adette puolestaan pyrki pitämään vieraanvaraisen hymyn kasvoillaan vaikkakin poskipäihin alkoi sattua koko ajan enemmän ja enemmän. Tämän laskiessa sitten vasta katseensa anteeksi pyytävänä alaviistoon kun näki selvän viestin Adrean katseesta, joka viestitti selvästi – ettei nuorukainen ollut yhtään mielissään serkkunsa tempusta. Kaikinpuolin Adette näytti katuvalle ja sitä tämä päällimmäisenä tunsikin, mutta samaan aikaan sisimmässä pirullinen hymy piirtyi tummuuden keskelle ja kissamaisissa silmissä häivähti demonimainen kiilto. Valitettavasti noin nuorena Adette ei tunnistanut vielä ns. pimeää puoltansa ja antoi itsensä ohittaa sen - selittämällä kaiken äkkipikaisuuden piikkiin.
Synkkien ja hämmentyneiksi muuttuneiden ajatusten onneksi joutuen keskeytyneeksi Sophien toimesta, joka jo ryntäsi lattian poikki Anubiksen luokse päästäkseen pitkästä aikaa vanhimman käsivarsille, jotka eivät olleet koskaan väsyneet kannattelemaan tyttären tytärtä tämän kasvamisesta huolimatta. ”Sophie, pikku kukkani. Tule, annahan kun katson sinua lähemmin.” Anubiksen ulkokuoren muuttuessa sen hetken ajaksi mikä vaadittaisiin tuon nuoreman tytön kanssa. Vahvojen käsien kaapaisten Sophieta vyötäisiltä ja kohottaen hyvinkin kevyen oloisesti miehen omalle korkeusasteelle ja ottaen hellästi lähemmäksi rintakehää – ettei tyttö pääsisi tippumaan vahingossakaan. Anubiksen vaihtaen puhekielen Sophien oppimisen tähden ranskaan. Isoisän kysellen tyttären tyttäreltään kuulumisia ja viimeisimpiä tapahtumia koulussa. Kaiken tuon vaikuttaen niin luontevalta ja silti se loisti poissa oloaan aina silloin kun tuli Andrean vuoro. Anubiksen kääntäessä lopulta katseensa uudelleen tuohon vanhempaan kaksikkoon, joista toinen oli Andrea ja toinen tämän… miten sen nyt sanoisi… tyttöystävä?

Hopeisen katseen käyden kummassakin yksitellen, minkä jälkeen kehoa käännettiin sen käytävän suuntaan josta pääsisi ruokailutilaan. ”Tulkaahan, olemme valmistaneet teille syötävää matkanne päätteeksi.” Anubiksen laskematta vieläkään Sophieta alas vaikka yleensä tämä ei suostunut kovinkaan kauan kannattelemaan toista vain huvin vuoksi – sillä silloin se kaikki olisi pois fyysisestä kehittymisestä, mutta tuona iltapäivänä isoisä venytti periaatettansa. Adetten liittyessä heti Anubiksen perään kun kuuli toisen kehottavan seuraamaan kuuloetäisyyden päässä. Pojan tyttären kiirehtiessä parilla nopealla askeleella isoisänsä vierelle, kuulivat korvat jo heti ensimmäisenä sanat, jotka lausuttiin egyptin muinaisella kielellä hiljaisesti; ”Se mitä tapahtui hetki sitten pihalla. En halua nähdä sitä enää toiste, ymmärrätkö.” Adetten vastaamatta mitään takaisin – sillä tämän ei tarvinnut, mutta ei myöskään suonut nyökkäystä joka olisi sinetöinyt ymmärtämisen ja uskomisen. Jotenkin hänestä vain tuntuen sille, että he vielä keskustelisivat tästä kaksinkesken.

_________________
We are all beasts, Nothing else
[Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link]
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alex lähetetty La 07 Maalis 2015, 13:36

Robin oli esitellyt itsensä tuolle vanhemmalle miehelle joka ei näyttänyt siitä huolimatta suovan mitään helpotusta tytön hermostuneeseen olotilaan, mutta edes hän sai jotain muutakin aikaiseksi noissa kylmissä silmissä ja kovassa ulkopinnassa. Ja se oli hänen nimensä, jonka mies toistikin hämmentyneenä ääneen ja kysyen hetken päästä oliko se sama kuin punarintalintu, johon nyökättiin pienesti hieman vaivaantuneena. Kuinka monta kertaa Robin oli saanut kuulla nimestään jotka yhdistyivät kummasti aina hänen hiuksiensa väriin ymmärsi kyllä tyttö miehen hämmentyneisyyden - ja pystyi kyllä jo uskomaan mitä tämä ajatteli moisesta nimestä joka tälle oltiin annettu. Robinin odottaen mitä toisella oli sanottavaa vaikka näkikin miehestä kyllä ettei tämä ollut kovin haltioissaan moisesta nimestä, vaikka ehkä jokin kohteliaisuus vielä esti sitä tuomasta esille selvänä "Valitettavasti en saanut kovinkaan valinnan varaa nimeni suhteen, joten siihen oli vain pakko tyytyä." Hän sanoi miehelle, tuon kuitenkin saaden Adetten ansiosta luotua jonkinlaisen kehun - vaikka se kuulostikin siltä kuin mies olisi tosissaan yrittänyt väkisin miettiä jotain hyvää sillä hetkellä vaikka kyseessä todellakin oli sellainen asia johon Robin itse ei valitettavasti voinut vaikuttaa. 

Andrean onneksi saapuen paikalle tytön vierelle ja varmistaen tuolla olevan kaikki hyvin isoisän kanssa - joka olisi tottakai voinut olla paljon vieraanvaraisempi ja kohteliaampi halutessaan, mutta sekin oli nyt mennyt, ja Robin oli tottakai saanut oman käsityksensä tuosta miehestä. Andrean luoden vihaisen katseen Adetteen tehdäkseen tuolle hyvin selvästi ilmi: hän ei arvostanut tuon tekoa, varsinkaan kun Adette jos kuka tunsi Anubiksen lapsenlapsista - Andrean voiden vaikka lyödä vetoa ystävänsä tienneet tasan tarkkaan mitä oikein oli tekemässä raahatessaan Robinin väkisin suoraan suden kitaan. Vaikka eihän Adette sitä myöntäisi, ei tietenkään. Tuon kaiken kuitenkin keskeytyen silloin kun Sophie oli juossut isoisän luokse ja päässyt tuon syliin tutulla tavalla - Anubiksesta muuttuen täysi eri henkilö kuin äsken, jonka yleensä vain Sophie/Adette saivat aikaiseksi kun mies (Andrean mielestä) halusi esittää rakastavaa isovanhempaa, mikä taas ärsytti suunnattomasti Andreata itseään joka oli ei voinut sietää valehtelijoita, tai ihmisiä ketkä pitivät tietynlaista maskia kasvojensa edessä peittääkseen oman itsensä, todennäköisesti jos Andrea ei olisi jotenkin edes aikuismainen tai kohtelias olisi tämä hyvin todennäköisesti tehnyt oksennus-imitaation olkansa ylitse mutta sen sijaan tämä tyytyi kääntämään katseensa lattialla kiltisti istumaan Buddhaan - joka ei vieläkään näyttänyt pitävän tuosta Anubiksen vasemmalla puolella seisovasta neidosta sitten yhtään vaikka aikoinaan tämä olikin saanut tuon muinaisella kielellä ottamaan takapakkia. Mutta tuon aikuisen koiran istuen kuitenkin kiltisti paikalleen isäntänsä vierelle vaikka olisikin varmasti mielellään juossut ympäri kartanoa, varsinkin kun joka puolella haisi enemmän tai vähemmän kissa. Anubiksen puhuen Sophielle ranskaa, vaikka Sophie olisi ihan hyvin voinut puhua arabiaa, tai muinaista kieltä jota oltiin opetettu kummallekin lapselle hyvin pienestä lapsesta alkaen - vaikka kumpikaan De Fioren lapsista ei tiennyt tiesikö Anubis sitä. Ja toisaalta sitä ei oltu koskaan osoitettukaan vanhimmalle. 

Sophien vastaten kuitenkin tutulla ranskankielellä isoisän hieman jopa pinnallisiin kysymyksiin mitä tuli kouluun ja pieniin kuulumisiin joista tämä nuorilapsi olisi voinut kyllä selittää vaikka kuinka innokkaasti miehelle mutta päätti pitää sillä kertaa kerronnan lyhyenä koska he kuitenkin olivat eteisessä, ja heillä olisi kuitenkin koko loppupäivä kyllä aikaa siihenkin. Anubiksen vilkaisten puolestaan kahta vanhempaa vierasta ennenkuin totesi että he ruoka odottaisi väläytti Andrea tuolle pintapuolisen tekohymyn vaikka tämä oli kyllä ensimmäisenä ajatellut viedä tavarat huoneeseen, eikä jättää siihen keskelle eteisen käytävää sillä jopa kotona hän ei halunnut hyttyyttää edes heidän omia apulaisiaan sen suhteen vaan hoiti omat asiansa itse, vaikka moinen olisikin ollut näiden työtä. Andrean vilkaisten Robinia vierellään, tämän kääntäessä kysyvän katseensa myöskin vanhempaa kohti rauhoittavasti hymyillen että hän kyllä kestäisi illallisen vaikeasta tapaamisesta huolimatta - mutta se myös vaatisi Andrealta pinnan venyttämistä muutenkin vaikean päivän päätteeksi. Robinin tarttuen rohkaisevammin toista kädestä ennenkuin tytölle itselleen suotiin suukko huulille ja kuiskaus siitä että ainakaan hänen isoäitinsä ei ollut niin paha hapannaama kuin tuo mies joka oli poistunut ja kanniskellut Sophien mennessään. Sophien saaden oleilla jopa omaksi yllätyksekseen Anubiksen sylissä niinkin kauan, vaikka normaalisti hänet laskettiin pian kuulumisten vaihdon jälkeen alas. Anubiksen puhuessa hiljaa Adettelle kielellä jonka tarkoitus oli pysyä mahdollisimman yksityisenä hiljaisesta äänenpainosta päätellen, - ymmärsi ja kuuli Sophie myöskin jokaisen niistä sanoista vaikkei alkanutkaan kommentoimaan niitä, saatika tuonut sitä mitenkään ilmi vaikkei ollutkaan kovin iloinen kuulemastaan - mutta tämä päätti omaa lapsekkuuttaan kokeilla hieman isoisänsä rajoja tarttumalla tätä poskien molempien puolin tiukasti kiinni ja venyttäen ohutta ihoa sen verran kuin pystyi aiheuttamatta järisyttävää kipua miehelle itselleen. Ja tietenkin omanlaisena kostona jälleen ettei hän ollut kuullut mitään toisesta melkein vuoteen - edes syntymäpäivillään, niinkuin aina. Näyttäen vielä lopuksi kieltä toiselle.

Andran, Robinin ja Buddhan seuraten selvästi jäljessä tuota muuta kolmikkoa noihin sokkeloisiin käytäviin kohti itsestään ruokailutilaa, pystyi Andrea aistimaan myös isoäitinsä läsnäolon hieman paremmin - juuri sieltä suunnalta minne hän ei mielellään päätyisi kuin pakon edessä - kartanon 'sairaalasiipi', joka oli tottakai paljon mukavempi kuin normaalisti sairaalat - mutta alue missä oli paljon verta, yrittejä, piikkejä, desinfiointiaineita ja sen sellaisia - oli aina epämukava kokemus nuorukaiselle vaikka päävastuussa olisikin ollut oma isoäiti jonka kanssa hän tuli kyllä paljon paremmin juttuun kuin vanhemman osapuolen kanssa. Ruokailutilan oven tullen vastaan kääntyi Andrea Buddhan puoleen lausuakseen selvän käskyn - joka esti tätä tulemasta kyseiseen tilaan silloin kun ruokailtaisiin, eli valitettavasti koira saisi odottaa vielä tovin omaa vuoroaan ruoan suhteen. Koiran asettuen kiltisti makuuasentoon lattialle oven lähelle käskyn mukaan vaikka katsoikin Andreata isoin ruskein silmin vielä kerran anelevasti ennenkuin kaksikko astui muiden jäljessä isoon ruokailutilaan. 
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alice lähetetty La 07 Maalis 2015, 14:59

Anubiksen ja Adetten kävellessä melkein vieretysten käytävää pitkin kohti ruokailutilaa – pystyi nuorempi huomaamaan sivusilmässään Sophien tyhmän rohkean teon isoisälleen. Tuon kahdeksan vuotiaan lapsen tehden tekonsa selvästi tahallaan ja vielä vähemmän näytti katuvan sitä. Valitettavasti lapsi ei tiennyt totuutta isoisästään – sillä ei kai toinen olisi edes vaivautunut tekemään noin jos olisi tiennyt ettei mies kyennyt tuntemaan kipua silloin kun sen aiheutti tavallinen kuolevainen. Tietäisikö edes Andreakaan todellista totuutta isoisästään? Sitä, että Anubis tulisi jatkamaan vielä senkin jälkeen maanpäällä kun tämän lapsenlapsista aika jättäisi ja näiden lapset vanhenisivat myös. Adette oli saanut tietää totuuden vasta pari vuotta sitten takaperin ja se oli muuttanut omalla tavallaan hänen suhtautumistaan isoisäänsä kohtaan.
Anubiksen onnistuen esittämään todella taitavasti, saaden jopa sen hetken aikaa Adettenkin uskomaan että mies oikeasti kykeni tuntemaan kipua. Vanhimman mainitessa jotakin ääneen rasavillimäisyydestä Sophielle, minkä jälkeen tämä teki tahallaan äkkinäisen näykkäisyn ilmaan kohti tytön sormia leikkimielisen varoituksen kera; ”Menetät kohta sormesi – jos et varo niiden kanssa, pikku kukkani.” Adetten vain tyytyen kuuntelemaan sivukorvalla isoisänsä ja serkkunsa leikkimielistä sananvaihtoa vaikkakin neito kyllä tiesi vallan hyvin, että Anubis oikeasti kykenisi toteuttamaan ”leikkimielisen” uhkauksensa jos kyseessä olisi ollut muukalainen tai sellainen henkilö, joka olisi uskaltautunut uhmaamaan Anubiksen valtapaikkaa. Adette ei ollut nähnyt kertaakaan Anubiksen vahingoittavan ketään fyysisesti, mutta se tapa millä tämä oikeasti satutti – oli paljon petollisempi ja todella kauas kantava. Sitä tapaa Adette oli aluksi halveksinut, mutta voimatta myöskään kieltää sitä täysin itseltään, että jollakin sairaalla tavalla hän myös ihannoi isoisäänsä siitä syystä. Ehkä hän haki voimakasta roolimallia itselleen menneisyytensä vuoksi. Ehkä hän alitajuntaisesti pelkäsi olevansa heikompi ja juuri se tulisi tuhoamaan hänet. Ehkä hän vaan ei yksinkertaisesti halunnut enää alistua kenenkään edessä.

Sophien tullen lasketuksi vasta ruokailutilassa, jossa lapsi saisi valitava vapaasti istuinpaikkansa suuren tammipöydän äärestä. Tuolle kyseiselle pöydälle ollen katettuna jo illallinen, jota Anubis oli alussa vaatimattoman oloisesti ilmaissut mitättömäksi vaikka se oli ihan kaikkea muuta. Odotettuaan sen tietyn hetken, jonka aikana Andrea, Sophie, Robin ja Adette pääsisivät istumaan – istuutui Anubis lopuksi myös itsekkin omalle paikalleen, joka sijaitsi pöydän päädyssä ja jonka eteen ei ollut katettu mitään vaan kaikki ruoka sijaitsi keskempänä pöytää ja lähempänä nuorempia syöjiä. Jos Anubis ei olisi noudattanut hyviä käyttäytymissääntöjä – olisi tämä jo heti alussa poistunut ruokailutilasta ja lähtenyt jatkamaan omia töitänsä, mutta talon isäntänä tämän läsnäolo vaadittiin sukulaisten ja vieraiden läsnäollessa. Anubiksen myös tietäen, että saisi kuulla tyttären pojaltansa taas niin yksinkertaiseen muotoon aseteltuja vastauksia ja ettei äänenpaino niissä paljoakaan muuttuisi (ei ainakaan positiivisempaan suuntaan), mutta siitä huolimatta Anubis aloitti pinnallisen keskustelun Andrean kanssa. Kysyen lähes samanlaiset kysymykset kuin Sophieltakin, mutta ero niissä oli se, että nuorukainen oli jo kahdeksantoista vuotias ja opiskeli sisäoppilaitoksessa kuten Giovannikin aikoinaan. ”Isoäitinne lupasi liittyä seuraamme hetken ajan kuluttua.” Anubiksen mainitessa lopulta selityksen Pandoran poissaoloon, tuon naisen kun ollen yleensä aina vastassa lapsenlapsiaan, mutta nyt salaseuran velvollisuudet olivat sitoneet hetkeksi sairaalasiipeen. Tuon kyseisen maininnan jälkeen vanhimman mielenkiinto siirtyi takaisin Robiniin, joka oli pysytellyt hiljaisena eteishallissa tapahtuneen välikohtauksen jälkeen. Kyynärpäiden nojatuessa pöydän kantta vasten ja ristityt sormet asettuivat huulten eteen, peukaloiden puolestaan kiilautuen tukemaan leuan nojautumista käsiin.
”Joten… Robin; tyttären poikani tyttöystävä. Haluaisitko kenties kertoa jotakin itsestäsi? Aloitetaan vaikka helpolla kysymyksellä; Kuinka kauan olette olleet yhdessä ja missä oikein tapasit Andrean? Ette ainakaan opiskelun merkeissä, oletan.”
Tuossa kohtaa Adetten joutuen ottamaan uuden huikan vesilasistaan – ettei ruoka jämähtäisi kurkkuun kokonaan. Vain yhdellä lauseella Anubis oli jo onnistunut näyttämään Robinille tämän kastipaikan ja silti sanat oli muotoiltu hyvin viattomaan muotoon, jotka voisi käsittää monella eritavoin. ”Opiskelu” – sana kun voisi tarkoittaa muutakin kun koulua, mutta tässä kohdin se oli tarkoittanut juuri sitä.

”Isoisä, älä tee vieraamme oloa tahallaan epämukavaksi.” Adetten uskaltautuen sanomaan ääneen vaikka tiesi joutuvansa maksamaan sanoistaan myöhemmin. Siitä tiedosta huolimatta Adette uskaltautui hymyilemään Andrean ja Robinin suuntaan. Yrittäen nähdä nuo kaksi toivottuna parina, vaikka todellisuudessa pelkkä tuon tiedon ajatteleminenkin vihlaisi sisintä. ”He muistaakseni tapasivat yhteisen harrastuksen ansiosta. Eikö se jotenkin niin mennyt, Andrea?” Adetten hymyillen ystävällisesti serkulleen, vaikka aistikin toisen olevan edelleen vihainen aikaisemmasta tapahtuneesta. Siitä huolimatta hymy ei laskeutunut pois kasvoilta, mutta silmien katseessa häivähti selvä viesti; "Voit kiukutella minulle myöhemmin, mutta yritä nyt käyttyä tyynesti. Vai haluatko taas uuden sanasodan aikaiseksi isoisämme kanssa?"

_________________
We are all beasts, Nothing else
[Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link]
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alex lähetetty La 07 Maalis 2015, 17:29

Isoisän tehden äkillisen liikkeen leikillään Sophien sormia kohden näytti koko tuon ryhmimmäisen nuorin menevän hetkeksi pelästyneeksi yllättävästä liikkeestä, vaikka sitäkin nopeammin tämä palautui takaisin normaaliksi itsekseen ja jatkui uhmakkaasti poskien venttelyä, näpäyttäen isoisää vielä nopeasti luunapilla silmien väliin kostoksi äskeisestä, josta seurasi sitten tottakai heleä nauraminen aina siihen asti kunnes he saapuivat tuttuun ruokailutilaan jossa Sophie pääsi viimein alas takaisin lattian päälle - katsoi tämä varmasti yhtä hämmentyneenä heidän illallisestaan joka oli kyllä kaikkea muuta kuin vaatimaton. Sophien istuutuen lähemmäs päätyä pöydän vasemmalle puolelle, kun taas Andrea ja Robin tuota vastapäätä - Andrean 'uhraten' itsensä lähemmäs isoisäänsä sillä kertaa vaikkakin hyvin vastentahtoisesti, vilkaisi mies nopeasti pöydän päällä olevaa ruokaa pystyi tämän ilmeestä näkymään tuskin millisekunttiakaan kauempaa pieni puistatus ruokaa kohtaan edes tahtomatta. Ei sillä että kyse olisi ollut hänen ja isoisänsä väleistä, tai etteikö hän pitäisi ruoasta tai etteikö se näyttänyt hyvältä - mutta tietyt asiat annoksessa vain muistuttivat siitä ajasta jolloin hän oli viettänyt viisi vuotta elämästään täydessä eristyksessä muussa maailmasta - ja saanut nimenomaan tuota samaa ruokaa vaikkakin kehnompi laatuisena pelkästään kaikki ne vuodet, Adette taas ei tietäisi tuosta taaskaan mitään - Zay kun oli alunperin yrittänyt pitää tyttärensä edes epätietoudessa vangistaan. Mutta kyseistä ruokaa ei oltu pystytty syömään kertaakaan vapautumisen jälkeen, eikä vieläkään se onnistuisi. No onneksi pöydällä oli paljon muutakin joten hän voisi varmastikin syödä muun ruoan ympäriltä ongemitta. Ehkä. 
Andrean istuutuen viimeisempänä neljän hengen ruokailijoista alas paikalleen vilkaiste sivulla isoisäänsä jolla ei edes ollut lautasta nokkansa alla, hymähti Andrea sarkastisesti ajatuksissaan yllätys. Itseasiassa, nyt kun hän mietti - hän ei ollut tainnut koskaan nähdä isoisän syövän perheen/sukulaisten/vieraiden kesken, muuten kuin muodollisissa juhlissa yhtiön kautta - joissa Andrea oli muutaman kerran päässyt ohimennen käymään vanhempiensa ja siskonsa kanssa lyhyesti. Ilmapiirin noiden kahden ihmisen välillä tuntuen kylmältä ja painostavalta, minkä varmasti Robinkin huomasi - oli mies myös omalla tavallaan olettanut Anubiksen jatkavan silkassa hiljaisuudessa tai keskustelevan enemmän muiden kanssa viimekerran ja Andrean ajatuksien vuoksi joten kun Anubis ottikin hänet juuri puhetarkkailun alle - näkyi Andrean kasvoilta kyllä hyvin selvästi epäillys ja yllättyneisyys. Jaa nyt tuo halusi tutustua häneen? Loistava ajoitus. Miehen kuitenkin tyytyen vastaamaan tyynesti ja lyhyesti isoisälleen kysymyksiin joita tämä syystä tai toisesta esitti tälle - vaikka hänellä olikin oma epäilyksensä ja varautui jo jonkinlaiseen pommiin seurasi Sophie tuota keskustelua tarkkana suurin silmin yrittäen samalla syödä omaa ruokaansa vaikka tätä myös hieman jännitti tuntessaan veljensä tulisuuden mihin suuntaan keskustelu oikein johtaisi. 

Andrean sorkkien ruokaansa haarukalla, näyttäen enemmän siltä kuin tämä olisi leikkinyt sillä vaikka todellisuudessa tämä yritti haroa epämiellyttävää ruokaa erikseen siitä ruoasta mitä hän aikoisi syödä. Anubiksen päättäen ilmeisesti samoihin aikoihin että pintapuolinen keskustelu saisi loppua ja halusi siirtyä aiheeseen joka sai Robinin kääntämään katseensa miestä kohti hymyillen, vaikkakin hämmentyneenä kun taas Andrea naurahti huvittuneena. Tulihan se sieltä, mitä muutakaan tuo halusi. "... Toki." Andrean todeten lyhyesti sillä eihän heidän seurustelunsa mikään salaisuus ollut, ei todellakaan vaikkei siitä oltu kerrottu Anubikselle. Vaikka isoisän käyttämä sanavalinta jälleen saikin veren kieuhumaan sisimmässä, "Drea" Sophielle kuuluvan äänen kutsuen isoveljeään tämän kutsuanimellä joka oli jäänyt niistä ajoista kun Andrean nimeä oltiin yritetty opettaa perheen kuopukselle huonoin tuloksin - ja se oli jäänyt vain tuon sanavarastoon, katsoivat silmät tuota pientä pienen tekohymyn kanssa kiittäen onneaan ettei tämä ollut vielä niin pitkä että olisi päässyt potkaisemaan isoveljelään pöydän alta. Adetten puuttuessa silloin asiaan, kääntyi katse vilkaisemaan tuota nuorempaa neitoa joka heitti jälleen hymyä kaksikolle vaikka Andrea oli vieläkin tuolle vihainen eikä tuskin omaa jääräpäisyyttään peruuttaisi tuosta tilanteesta edes serkkunsa takia. "Ei, se on ihan kunnossa, pitäähän isoisäsi tietää." Robinin yrittäen vielä rauhoittaa poikaystäväänsä, sillä pitihän miehen todellakin tietää millaisen ihmisen Andrea oli oikein valinnut vierelleen, ja kohteliaampana puoliskona tottakai Robin myös ymmärsi sen päälle jos Anubiksella oli omat epäilyksensä - vaikka tämä olikin ilmeisesti jo jaetellut hänet aivan eri 'kastiin' kuin mihin Andrea kuului. 

"Tapasimme Krav Maga harjoituksissa. Tosin Andrea haluaa vieläkin uskoa että hän pelasti nahkani epämiellyttävältä harjoitteluparilta."
"Mutta niinhän se meni, vaikka sainkin sen jälkeen kysellä sinua vielä sen kaksi kuukautta lisää ennenkuin suostuit edes lähtemään ulos. Ja veljesikin pääsi mukiloimaan minut sitä ennen." 
Andrean heittäen viimeisenä kääntäen katseensa virnistellen tyttöystäväänsä jonka kasvoille levisi kevyt puna ja pahoitteleva hymy Andrealle viimeisestä vaikka tämä tiesikin toisen vain jälleen tekevän moisen tarkoituksella, katseen viestien toiselle selvästi: lopeta. Andrean kuitenkin vakavoittaen itsensä hieman ja kääntäen katseensa jälleen pöydän päätyyn "Olemme seurustelleet vuoden ja neljä kuukautta." Lapsenlapsi vastasi kuitenkin suoraan, odottaen mitä muuta toinen oikein halusi tietää. Oletettavasti varmaankin Robinin perheestä, rikkaaseen luokkaanhan tämä ei kuulunut ja tämä isoveli, Ryan kun oli tullut nopeasti puheeksi ohimennen.
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alice lähetetty La 07 Maalis 2015, 19:31

Anubiksen jääden kohteliaasti kuuntelemaan nuorempien vastausta, näytti tämä päällisin puolin kiinnostuneelle, mutta todellisuudessa tämä piti vaivihkaa silmällä Adettea, joka taitavasti osasi yhtyä vitsin omaiseen nauruun oikeassa kohtaa vaikka todellisuudessa vihreiden silmien taakse kätkeytyivät selvät sanat; ”Vihaan sinua.” Noiden kahden ajatus sanan ollen hyvin suoraan tarkoitettu Robinille, joka sinä hetkenä hempeili avonaisesti Andrean kanssa Adetten silmien edessä. Tuosta voimakkaasta tuntemuksesta huolimatta Adette kätki kaiken yllättävän taitavasti ikäänsä nähden – sillä olihan tämä joutunut salaamaan oikeat tunteensa Andreaa kohtaan jo usean vuoden ajan. Anubiksen kiinnittäessä huomionsa kyseiseen, tartuttiin siihen samantien. Isoisä oli kyllä aavistellut jo usean vuoden ajan mitä pojan tyttärensä oikeasti tunsi ja siitä syystä johtuen serkusten välit oli parempi pistää kerralla poikki. Varsinkin nyt kun Adetten eteen olisi paljon tärkeämpiä suunnitelmia tulevaisuutta koskien. Andrea pitäköön valittunsa, eipä pojasta olisi ollut muutenkaan millään tavoin hyötyä (verta kun toinen kammoksui ja muinaisen kirjan vartiointi oli siirtynyt ihan toiseen sukuhaaraan Chadin takia), joten kaippa se oli ihan sama kenen kanssa tämä sukuaan mahdollisesti jatkaisi. Toisin kuin Adettella, jonka siveys oli vielä säilynyt tämän poikaystävästään huolimatta. Vanhimman myös kiinnittäen huomionsa siihen, että Andrea näytti hoitavan lähemmäs kaiken puhumisen Robinin puolesta. Kissa oli ilmeisemmin tosissaan päässyt katkaisemaan neidon kielen ennen sisälle tuloa.

Anubiksen kohottaessa tahallaan kulmiaan korostamaan hämmentyneisyyttään kuullessaan kuinka kauan nuoret olivat oikein seurustelleet keskenään. ”Lähemmäs puolitoista vuotta. Se on pitkä aika nyky päivinä. Joten kohottakaa malja sen kunniaksi…” Anubiksen ottaessa hetki sitten eteensä tuodun vesilasin omaan otteeseensa ja tehden sillä pienen kohteliaan kohottamisliikkeen. Hymy oli myös piirtynyt näkyville. ”…ja toivotaan, että suhteenne jatkuu vielä useankin vuoden jälkeen.” Adetten yhtyen etikettitapojen mukaan maljan kohottamiseen vaikkakin se tapahtui paljon huomaamattomammin. Tästä tuntuen tuona hetkenä hyvin ahdistavalle istua siinä paikoillaan ja olisi halunnut alkaa kiemurtelemaan sen mukaan, mutta keho pidettiin hyvin muodollisen oloisesti paikoillaan kuin se olisi naulattu puiseen tuoliin kiinni selkärankaa myöten. Adetten yrittäen pysyä tyynenä, mutta mitä enemmän hän sitä yritti – huomasi hän lopulta puristavan kädessään pitelemäänsä lasia vähän liiankin kovaa. Valkeaksi värjäytyneiden kynnenalusten paljastaen sen ulkopuolisille. Kyseisen päätyen korjatuksi välittömästi ja perään mumistiin jotakin tyhmästä pelosta tiputtaa lasi kesken kaiken. Pienen naurahduksen viimeistellen lauseen.

Pöytäkeskustelun jatkuessa ns.”normaaliin” tapaansa kuin äskeistä ei olisi tapahtunutkaan. Anubiksen jatkaen Robinin kanssa keskustelemista kyselemällä tämän perheestä ja muutenkin neidosta itsestään; Mitä toinen opiskeli sinä hetkenä ja mitkä tämän tulevaisuuden suunnitelmat olisi. Eli hyvin pintapuolista sananvaihtoa vaikka noista kaikista Anubis onnistui noukkimaan ylös sen kaikkein oleellisimman. Ennen keskustelun aloittamista oli isoisä vilkaissut Andrean suuntaan sillä katseella, josta ei ollut käynyt paljoakaan epäselväksi seuraava viesti; Jos Anubis halusi kuulla tyttärenpoikaansa - puhuteltaisiin tätä kyllä erikseen ja piste.

_________________
We are all beasts, Nothing else
[Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link]
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alex lähetetty La 07 Maalis 2015, 21:27

Kysymyksiin oli vastattu ja heidän suhteelleen oli kohotettu maljakin jopa Andrean yllätykseksi, - sillä yleensä mitä hän oli olettanut oli isoisä hyvin tarkka perheensä tai tällä kertaa sukunsa henkilöiden valituista oli moinen reaktio saanut Andrean kurtistamaan hieman kulmiaan isoisälleen. Silloin jos koskaan hän olisi halunnut nähdä isoisänsä mieleen enemmän kuin mitään muuta, mutta valitettavasti hän ei siihen pystynyt omaksi harmikseen. Anubiksen jatkaessa keskustelua Robinin kanssa, vaikka kaksikon katseet olivatkin kohdanneet sen hetken aikaa joista lapsenlapsi kyllä pystyi lukemaan viestin enemmän kuin hyvin sillä hetkellä, ja pysyttäytyi hiljaa: isoisä saisi tehdä omat olettamukset Robinista jos tätä edes oikeasti kiinnosti. Andrean saaden taas tovin keskittyä Adetteen ja Sophieen, joista ensimmäinen oli käyttynyt hetki sitten hyvin oudosti - ja Sophiekin oli sen huomannut istuessaan niin lähellä toista. Tyttö oli selitellyt jotain pelosta tiputtaa lasi lattialle ja rikkoa sen, vaikka oikeasti Andrealla oli hyvin epämieluisa aavistus mitä ihmettä tuota oikeasti vaivasi. Oli ollut itseasiassa jo muutaman vuoden, vaikkei ollutkaan tuonut kyseistä Adettelle esille sillä valitettavasti - he olivat serkuksia, kiitos Anubiksen - ja Adette vastasi sillä hetkellä enemmän hänen siskoaan ja vanhinta ystäväänsä mitä hänellä koskaan tuli olemaan elämän aikana. Mutta keskustelu jatkettiin kuitenkin kyseisen ohitse, uskaltausui Andrea kysymään toiselta saisiko hän tavata Thomasta koskaan - vaikka tytön puheiden perusteella häntä kyllä epäilytti hyvinkin paljon tämä kyseinen henkilö. Robinin taas unohtaen oman ujoutensa ja sai itsekin samalla suunvuoron Andrealta joka oli heistä se sosiaalisempi osapuoli, tytön kertoen sen mitä Anubis halusikin tietää vaikka kaikkia yksityiskohtia ei nähtykään tarpeeksi paljastaa tuolle ensitapaamisella. 

Ruoan tullen syötyä - tai siis, Andrean tapauksessa sorkkimisen ja ruoan kiertämisen loputtua nousivat ihmiset yksi kerrallaan ylös jatkaakseen matkaansa erisuuntiin - Sophien haluten ruokkia Buddha joka oli löytänyt oman makuukohtansa huoneen ulkopuolella - ja Andrea ja Robin taas veisivät heidän eteiseen jätetyt tavaransa huoneeseen, sillä Robinin pitäisi lähteä takaisin kotiin tottakai muutaman päivän sisällä ollakseen perheensä luona edes osan lomastaan, - mistä tottakai Andrea ei ollut kovin innoissaan tietäessään ottavansa hyvin todennäköisesti jälleen yhteen isoisän kanssa kun ei olisi ketään kenen takia pidättäytyä tulisuuden vuoksi. Joten Andrea ei todellakaan ollut innoissaan siitä viikosta, varsinkaan kun kummasti myös Sin oli myöskin riitaantunut isänsä kanssa kolme vuotta sitten, joten tällä tulisi tuottamaan hankaluuksia. Andrea oli kuitenkin heittänyt isoisälleen katseen joka kertoi että heidän piti puhua jossain kohtaa asiat halki, yksityisesti - vaikka kyseessä tuskin tulisi olemaan iloinen keskustelu. Todellakaan. 

Ison huoneen ottaessa pariskunnan vastaan, laski Andrea olkalaukkunsa sängyn vierelle tutulla tavalla sanomatta kuitekaan mitään kun taas Robinin ihastellessa huonetta ja tutkien jokaisen kohdan mielenkiinnolla - oli mies itse selvästi mietteliäämpi heidän pöytäkeskustelustaan, joka oli kyllä ollut kieltämättä erikoinen kaikilla tavoin. Robinin huomatessa poikaystävänsä epätavannomaisen hiljaisuuden, vaikka tämä oli yleensä heistä se sosiaalisempi huomattavasti mutta sillä kertaa tämä ei saanut mitään vastakaikua kuin vasta silloin kun tyttö kysyi suoraan oliko toinen kunnossa, ja siihenkin saaden edes jonkinlaisen reaktion vasta kolmannen kerran kysyttäessä. Andrean tyytyen rauhoittamaan toista ajatellen vain että ehkä olisi hyvä hetki soittaa Italiaan heidän päässeen turvallisesti Slovakiaan aikataulullisista ongelmista huolimatta ja mennä sen jälkeen harjoittelemaan - jona aikana Robin voisi hyvin levätä ja keretä voimansa pitkän matkan päähän - mutta Andrea itse tarvitsisi jotain muuta ajateltavaa sillä hetkellä. Robinin myöntyen tuohon ja sanovansa purkavansa laukkunsa sen verran kun näki tarpeelliseksi muutaman päivän vierailun takia, soi Andrea vielä nopean suukon nuoremmalle ja nopean takapuolen puristamisen kiusallaan, ennenkuin tämä poistui ripeästi huoneesta ennenkuin saisi pahimmillaan laukun takaraivoonsa - tunsi Andrea huokaisevansa raskaammin sulkiessaan oven takanaan. Tämä ei todellakaan ollut hänen päivänsä sillä kertaa. Mutta hänen pitäisi ensin löytää joku rauhallinen paikka itselleen tehdäkseen puhelun. 
Andrea oli kävellyt aina talon ulkopuolelle asti tuttuun tapaansa kartanon sivustalle jossa tikkaat katolle sijaitsivat - kiivetäkseen vakiopaikkaansa jossa tälle oli tullut tapana eristäytyä pahan riidan tai silkan rauhan hakemisen takia - ja öisin taas puhtaan tähtitaivaan vuoksi joka ei peittynyt melkein koskaan pilviin vuoden ajasta riippumatta. Kaiken lisäksi kukaan salamurhaaja ei koskaan oleillut katolla, pelkästään sen takia ettei kukaan halunnut uhrata omaa henki kultaansa tippumisen ohella. Kehon istuutuen harjaksien päälle, haki käsi housun taskusta puhelinta otteeseensa hakiakseen isänsä puhelinnumeron eteensä ennen kuin luuri painautui oikeaa korvaa vasten. 
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alice lähetetty Su 08 Maalis 2015, 00:13

Anubiksen pistäen merkille myös Adetten reagoimisen äskeisiin sanoihin, jotka olivat suoraan toivottaneet onnea ja pitkää kestoa Andrean ja Robinin suhteelle – ei vanhin kuitenkaan alkanut oikaisemaan millään tavoin sanojaan, tämän pikemminkin ollen sisimmässään tyytyväinen pojan tyttärensä reaktioon, joka sai tunteensa silti hallintaan vaikka aihealue olikin seikkaillut ilmeisemmin hyvin vaarallisilla vesillä. Adette osasi käyttäytyä arvonsa vaatimalla tavalla, mutta aina välillä tätä oli koulittava oikeaan suuntaan kun ympäröivän maailman ärsykkeet tuppasivat kääntää nuorimmaisen huomion ihan toisenlaisiin asioihin. Anubis ei ollut puhunut vielä missään vaiheessa suoraan Adettelle tämän velvollisuudesta sukuaan kohtaan, mutta se päivä koittaisi hyvinkin pian. ”Anteeksi, mutta tunnen oloni liian väsyneeksi. Joten olen pahoillani, mutta joudun poistumaan seurastanne aikaisemmin kuin haluaisin.” Adetten pahoittelevien sanojen rikkoessa lopulta pöytäkeskustelut uudemman kerran (tarkemmin sanottuna juuri silloin kun Andrea oli ottanut esille Thomasin). Sylissä pidetyn servetin tullen nostetuksi takasin pöydälle lautasen vierelle, josta ruokaa oli syöty vasta puolet. Vihreiden silmien suodessa vain pikaisen katseen Andrean suuntaan, minkä jälkeen katse kävi jokaisessa pöydän kanssaolijassa ja lopuksi Anubiksessa, joka soi luvan antavan pään nyökkäyksen pojan tyttärellensä. Tuolin narahtaessa hiljaisesti kun ylimääräinen paino nousi sen päältä. Keveiden askeleiden viedessä neidon vielä viimeisen kerran vanhimman luokse ja tämän poskelle suotiin pieni suukon tapainen hipaisu, jonka aikana muinaisella kielellä toivotettiin hyvää yötä isoisälle. Anubiksen vastaten muodollisesti takaisin Adettelle, joka poistui ruokailutilasta sen enempiä seremonioita.

Askeleiden vieden hyvin tottuneen oloisesti suorilta käsin neidon omaan huoneeseen, joka sijaitsi vastakkaisella suunnalla vierashuoneista. Vasta kun paksuovi oli varmasti sulkeutunut neidon luisevan kehon takana, antoi Adette kyyneleidensä valua vasta silloin poskilleen, josta ne tipahtelivat alas puiselle lattialle, jota lähemmäksi keho lopulta istuutui ja selkä nojautui väsyneenä vasten kauniisti tapetoitua seinää. Kasvojen hautautuessa luisevia kämmeniä vasten, joiden takaa itku kuulosti selvästi sille että sitä vastaan yritettiin taistella tai ainakin hillitä sen aiheuttamaa ääntä. Vasemman käden sormien puristautuessa tiukasti etuhiuksiin ja roikkuen niissä tahallaan kivuliaasti aivain kuin kivun aiheuttamisella olisi yritetty saada sydämen raastavaa kipua loppumaan. ”Vihaan sinua… vihaan sinua… vihaan sinua…” Sanojen toistaen hiljaista mantraa itkun punertamilta huulilta, samaan aikaan selän keinuessa kerta toisensa jälkeen vasten seinää. Selän pysähtyessä kuitenkin lopulta kun voimat alkoivat hiipua ja takaraivon painautuessa myös vasten seinää. ”Ja silti en voi olla rakastamasta sinua.” Silmien avautuessa ja jääden katsomaan mitään näkemättömästi kohti tummaa katon rajaa. Verhojen takaa paistavan hämyisen kuun valon kimmeltäessä mystisesti kyyneleiden pinnalla.


Jostakin päin huonetta kantautui kellon tasainen nakutus, johon puolestaan yhtyi mukaan ulkoa kantautuva meren kohina, sisällä raksuttavan tietokoneen hurina ja asteen raskaampi hengitys, joka kertoi nukkumisesta. Aluksi kun katsoi kyseistä tilaa, ei olisi heti uskonut nukkumisen olevan siellä mahdollista, mutta Giovannille se oli todella helppoa (tai no, tavallaan mies ei itse sitä valinnut, mutta kun väsymys yllätti siihen tiettyyn pisteeseen asti, ei mies silloin katsonut mihin oikein nukahtaisi)… ja tässä kohdin se oli taas työhuone kirjaston perällä ja pöydän ääreen aseteltu nojatuoli, jota vasten keho painautui aina niin mukavasti kun lihakset alkoivat rentoutua väsymyksen takia. Osinmiten Giovanni ei väsynyt töidensä vuoksi vaan aina lähes silloin kun tämä oli käynyt sairaalassa leukemia hoidoissa. Tuo päivä oli ollut taas yksi sellainen.

Puhelimen aktivoituessa soimaan tammisella työpäydällä, kiiri kuuloaistiin pian hyvinkin tutunkuuloinen soittoääni ja sitä säestävä puhelimen värinä. Giovanni kun ei yleensä kuullut pelkästään soittoääntä vaan tarvitsi siihen myös tuon toisenkin tehosteen. Uloshengityksen tapahtuen asteen pidempään nenän kautta ja silmät alkoivat reagoida uudelleen työpöydän valoon, joka oli jäänyt päälle siitä lähtien kun Giovanni oli vaipunut suunnittelemattomasti uneen kesken tietokone artikkelin selaamisen. Vasta hetken päästä aivojen tajutessa missä mies oikein oli sillä hetkellä, suoristettiin ryhti samantien takaisin ryhdikkäämpään ja ajatusten huokaisten helpotuksesta – ettei Evey ollut ehtinyt (taas) herättämään miestänsä työhuoneestaan, sillä se yleensä aiheutti huolta toisessa. Evey ei koskaan sanonut sitä ääneen, mutta Giovanni näki sen kyllä vaimonsa katseesta. Vielä pikainen vilkaisu soivaan kännykkään, sen jälkeen oli tarkoitus juoda nopeasti vettä lasista että ääni ei olisi niin karhea, mitä se yleensä oli nukkumisen jälkeen. Giovannin ehtien ottamaan nopean kulauksen vedestä, mutta ilmeen vaihtuminen kertoi enemmän kuin tuhat sanaa yhteensä. Veden päätyen sylkäistyksi takaisin lasiin (hän ei voinut sietää liiaksi lämmentynyttä vettä). Kurkun rykäisemisen saaden käydä nyt samasta asiasta.

Gioavannin ottaessa kännykän korvallensa ja aukaisten linjan Slovakiaan, josta hänen esikoisensa soitti sinä hetkenä. ”Kerro minulle, ettet ole mennyt jo tekemään jotakin peruuttamatonta ja saanut sen vuoksi häädön isovanhempiesi luota.” Suurimmaksi osaksi tuo lause oli tarkoitettu puhtaaksi isän ja lapsen väliseksi vitsiksi, mutta tavallaan siinä oli totuuden siementäkin mukana. Giovannin kun välillä oikeasti pelkäsi sitä päivää, että joku kaunis varoittamaton hetki Andrea menisi tekemään jotakin peruuttamatonsa isoisänsä suhteen ja saisi katua sitä loppuikänsä.

_________________
We are all beasts, Nothing else
[Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link]
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alex lähetetty Su 08 Maalis 2015, 01:20

Tuuttaus äänen toistaen itseään puhelimessa uudelleen ja uudelleen sen jälkeen kun Andrea oli painanut vihreää näppäintä - oli Andrea jo ensimmäisen viidennen kerran jälkeen ollut varma että hänen isänsä olisi jälleen niin syvässä unessa leukemia hoitojen jälkeen että ehkä se olisi jopa ollut parempi esikoinen saisi tätä sillä kertaa kiinni ollenkaan, sillä loppupeleissä - pojan nähden isänsä terveyden aina ensimmäisenä omaansa nähden samalla tavoin kuin Sophienkin tai äitinsä, eikä toivonut koskaan tämän rasittavan itseään missään kohtaan, jonka vuoksi myös Andrea ole vähentänyt roimasti yöllisiä/myöhäisiä puheluitaan parin vuoden aikana miehen omaa terveyttä ajatellen vaikkei asiasta puhuttu koskaan. Mutta kai hänkin saisi olla huolissaan vaihteeksi isästään? 
Andrean ollen jo valmiina siirtämään peukalonsa punaiselle näppäimelle sulkeakseen kommunikoinnin sillä kertaa, kun tämä kuulisikin tutun tumman äänen vastaavan vitsillä puhelimeen ensimmäisenä, jolle suotiinkin naurahdus ja suupielet kohosivat väkisinkin hymyyn. Tuo lause oli ikuinen vitsi kaksikon välillä, vaikka tavallaan niin pelottavaa kuin se olikin, kumpikin pelkäsi joku päivä joutuvansa toteamaan että jotain peruuttamatonta oli kerennyt tapahtumaan eikä sitä suotaisi anteeksi koskaan isoisältä. "Hieman usko sieltä päin. Kyllähän minä osaan olla oikeinkin miellyttävä lapsenlapsi niin halutessani." Esikoisen lausuen mukamas loukkaantuneena isälleen takaisin vitsiin vastaten, johon suotiinkin pian naurahdus lauseen perään merkiksi kaiken olevan toistaiseksi kunnossa sillä kertaa. Niin vaikeaa kuin sitä olisi uskoakin. 

Hiljaisuuden laskeutuen hetkeksi Andrean puolelta tämän huokaistessa raikasta ulkoilmaa kertaalleen kunnolla pitkään jatkuneen sisällä paikallaan istumisen jälkeen, silmien sulkeutuen katseen edestä vapaan käden hieraistessa silmien aluetta väsyneenä "Anteeksi, vähän huono päivä. Miten voit? Mitä lääkärit sanoivat?" Andrea kuitenkin kysyi pahoitellen vanhemmalta heidän äidinkielellään sillä yksinkertaisesti vanhemmalle oli helpompi puhua sillä hetkellä italiaksi väsyneenä kun sanojen kääntämistä ei tarvinnut miettiä sen enempää kuin  olisi tarpeen - nuorukaisen ollen oikeasti kiinnostunut kuulemaan isänsä lääkärin käynnistä varsinkin nyt kun hän ei ollut päässyt paikalle. Tai itseasiassi äiti ja isä olivat olleet alusta asti yhtä mieltä että lapsien ei tarvinnut nähdä sellaisia hetkiä elämässään jolloin isä olisi hoidossa - varsinkaan kun esikoinen ei pitänyt sairaaloista vaikka olisi hyvin voinut hyvin uhrautua vanhempansa vuoksi, joka ei myöskään kokenut tiloja sen enempää mieleiseksi. 
Käden laskeutuen silmien päältä hieroettuaan silmäluomia tovin uupuneena ennen makuulle asettumista katon hyvin epämiellyttävää pintaa vasten tutkiakseen tummalle taivaalle ilmestyviä tähtiä yksi kerrallaan kuunnellen kiltisti samalla luurin toisesta päästä tapahtumia vaikka samalla hänen omassa päässään liikkui sata ja yksi asiaa samaan aikaan antamatta armoa. "... Olen ehkä hemmetin vainoharhainen tämän kanssa... mutta luulen että hän vihaa minua muutenkin, koska en ole enään mitenkään hyödyllinen millään tavoin." Hän sanoi viimein jotenkin tyhjästi hymähtäen suoraan, sillä harvemmin hänen tarvitsi varoa sanojaan isänsä kanssa keskustellessa ellei kyse ollut jostain kovinkin tulenarasta aiheesta joka vaati selvästi hellemmän lähestymisen itse asiaan "Et uskokaan kuinka ahdistavaa täällä on tällä hetkellä. Sophie tottakai on aivan intona kuten tavallista, mutta siltikin... ja tiedän että minussakin on omat vikani tässä kohtaa, tietenkin..."  Esikoinen totesi melko kuivasti. Ei tietenkään kaikki ollut täysin hänen isoisänsä syytä, olisi ollut vain uskomattoman typerää edes olettaa niin ja Andrea kyllä tiesi oman käyttäymisensä hyvin - joka kyllä kertoi samantien isoisän oleva välillä kuin piikkilihassa jota ei saatu pois millään vaikka kuinka kaivoi. 

Sen hetken aikaa Andrean miettien tarkkaan mitä oikein vielä kertoisi, muuten kuin perus matkaongelmat - mutta esimerkiksi Adettesta hän ei ollut niin varma olisiko välttämättä halunnut jakaa omaa mielikuvaansa sillä hetkellä. Mutta se oli yllättävän pelottaa nähdä kuinka paljon Adette oli muuttunut tuskin muutamaa vuotta enempää tutusta tyttöpojasta seurapiirineidoksi, joka käyttäytyi isoisän odotuksien mukaisesti. Toki, ihmiset muuttuivat - toki, oli poikamaiset piirteet yleensä katosivat viimeistään aikuisiällä mutta katsoessaan Adettea tämän lähdettyä pois pöydästä ... ei Andrea voinut olla toteamatta ettei olisi välttämättä edes tunnistanut tätä kyseistä tyttöä parhaaksi ystäväkseen enään täysin. 
"Hän näyttää ainakin hyväksyvän Robinin. Melkein samantien. Ei vastaväitteitä, ei puhuttelua, ei pahaa katsetta, ei saarnaa. Hän jopa luokitteli Robinin samantien kastiin, eikä siltikään mitään. Taidan olla hänen arvomaailmansa mutapohjien jämät." Jos Andrea olisi polttanut, todennäköisesti tuo hetki olisi ollut enemmän kuin loistava tilanne sellaisen sytyttää. Tai ainakin aloittaa miehen tapauksessa. 
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alice lähetetty Su 08 Maalis 2015, 15:45

"Hieman uskoa sieltä päin. Kyllähän minä osaan olla oikeinkin miellyttävä lapsenlapsi niin halutessani."
Esikoisensa vastatessa linjan toisesta päästä mukamas loukkaantuneella äänensävyllä – hymähti Giovanni myös huvittuneesti. Vanhemman väsyneille kasvoille piirtyessä selvät hymyrypyt silmien ulkokulmiin, tuon pienen hetken ajan miehen näyttäen nuoremmalle kuin oikeasti oli. Hän olisi voinut hyvin jatkaa keskustelua jollakin vitsin kaltaisella näpäytyksellä takaisin, mutta ollessaan jo usean vuoden ajan isänä – tiesi alitajunta sen tietyn pisteen koska piti lopettaa ja hiljentyä kuuntelemaan lastansa. Andrean tietenkään aluksi heti alkamatta purkamaan mielipahaansa – sillä yleensä nuorukaisella kesti sen hetken aikaa myöntää sitä edes itselleen ja siihen päälle vielä se tietty aika mikä vaadittiin kieleltä muuttaa kaikki pään sisällä vellovat ajatukset sanoiksi. Andrea ei vain osannut/kyennyt puhumaan tunteitansa kovin suoraan julki ja tässä kohdin tämä oli kuin ilmetty isoisänsä vaikka se tultaisiin kieltämään viimeiseen asti. Kuinka monta kertaa Giovannin oli tehnyt mieli kertoa pojalleen aika paikkansakkin pitävästä teoriasta, jossa väitettiin samankaltaisten ihmisten hylkivän voimakkaammin toisiaan kuin taas vastakohtaisten persoonien kohdilla. Järkevänä ihmisenä kieli oli kuitenkin pitänyt itsensä kurissa – sillä jos Giovanni menisi sanomaan suoraan Andrealle tämän luonteessa olevan samanlaisia piirteitä kuten isoisällään… olisi hyljintäreaktio sitäkin voimakkaampi ja pahemmassa tapauksessa kääntyisi riidaksi isän ja lapsen välillä.

Andrean alkaessa kyselemään (tottakai) Giovannin sen päiväisestä sairaalakäynnistä ja mitä ne pari lääkäriä olivat mahdollisesti sanoneet (taas) vanhemman terveydestä – kuunteli isä nuo kysymykset kertaakaan keskeyttämättä vaikka lopulta hieroikin otsaansa väsyneenä ja keho olisi halunnut huokaista raskaasti, mutta Giovanni piti itsensä kurissa. Hän kyllä ymmärsi esikoistansa, eihän toista voinut kieltää huolehtimasta. ”Sitä samaa kuten aikaisemminkin. Pari verikoetta, joista enimmäkseen mitattiin punasolujen laskeminen. Vielä ei tarvinnut lisätoimenpiteitä (tässä kohdin se tarkoitti veren tiputtamista, mutta sitä ei sanottu ääneen Andrealle), joten olen ihan kunnossa. Tavanomainen rutiinitarkastus siis.” Linjan toisessa päässä tuulen ujeltaessa kännykän kaijuttimeen selvästi – tiesi Giovanni jo samantien missä Andrea oli sillä hetkellä. Kartanon katolla, vaikka kumpikin vanhemmista oli sanonut lapsilleen useasti – ettei sinne saisi mennä, sillä jos sieltä putoaisi, ei valitettavasti enää ylös nousisi. Viimeistään tuossa kohdin Giovanni laski palaset yhteen. Kerran kun Andrea oli vartavasten mennyt ”pakoon” sellaiseen paikkaan, jonne kukaan muu ei ikinä tulisi sen vaarallisuuden tähden – oli jotakin päässyt jo sattumaan niiden kuuden tunnin aikana, jonka esikoinen oli viettänyt Slovakissa. Vastauksen tullen jo heti seuraavassa lauseessa (nopeammin kuin oli edes varauduttu) ja se sai sormet puristautumaan tiukemmin kännykän ympärille. Juuri tuo kyseinen aihealue oli punainen viitta Giovannin kaltaiselle (niinkin rauhalliselle) miehelle. ’Ihmisten hyväksi käyttäminen näiden hyödyllisyyden tähden’ – tuota Giovanni ei sietänyt ei alkuunkaan. Niinä tiettyinä kertoina kun kyseinen aihealue oli paljastanut päätänsä Giovannin ja Anubiksen keskusteluissa – oli miesten välinen asiallinen, mutta sitäkin viileämpi keskustelu äitinyt aina niihin äärimittoihin, että jompikumpi naisista; Evey tai Pandora, tai jopa molemmat – olivat joutuneet tulemaan väliin rauhoittelemaan tilannetta. Yhtenäkin kertana Giovanni oli ponkaissut ylös tuolilta ja ollut viittävaille valmis hyökkäämään Anubiksen kimppuun, mutta tilanteen oli onneksi estänyt Evey.
”Taidan olla hänen arvomaailmansa mutapohjien jämät."
Andrean äänen sanoen hiljaisesti aidosti pahoillaan, lapsen ollen todellakin pahoillaan siitä – ettei tästä ollut ilmeisemmin hyötyä isoisällensä?! Veren kiehahtaessa Giovannin suonissa ja syrjäyttäen päivän aikana kertyneen väsymyksen kerralla. Jos hän olisi ollut sinä hetkenä yhtään lähempänä Slovakiaa – olisi hän jo marssinut suoriltakäsin Anubiksen luokse, paiskannut seinää vasten ja huutanut päin näköä; ”Mikä helvetti sinua oikein vaivaa?!” Vanhemman hengittäen pari kertaa rauhallisemmin ja nousten samalla ylös nojatuolista saadakseen kehonsa taas eloon ja jalat vetreiksi. Askeleiden vieden työhuoneen ikkunoiden luokse, joista näkymä avautui talon puutarhaan ja sen takana meri paljasti itsensä.

Giovannin katsoen maisemaa sen tietyn ajan, että saisi ajatuksensa takasin ruotuun ja ettei viha puhuisi hänen suullansa. ”Nyt kuuntelet minua, Andrea.” Isän sanoen lopulta sillä äänen sävyllä, josta hohkasi lävitse selvä elämänkokemus ja vuosien tuoma viisaus. Äänenpainon ollen isällinen, mutta myös sellainen joka herätti alitajuntaisesti kunnioitusta. ”Sinä olet minun jälkeläiseni, minun esikoiseni. Olet myös äitisi lapsi, joka on isoisäsi tytär ja esikoinen siitä sukuhaarasta, jonka Anubis itse valitsi sen toisen sijasta. Olet oikeutettu De Fioren suvun jälkeläinen ja kannat suonissasi esi-isäsi; Sin ibn Abdel:in verta – miehen, jonka nimi vieläkin lausutaan kunnioittavasti sukulaistesi puheissa. Sinä olet De Fiore ja meidän kaltaiset eivät välitä (tässä kohdin Giovannin kiittäen, ettei Evey ollut kuulemassa) hevosen paskaakaan, älä kerro tuota sanaa äidillesi, kuinka hyödyllisiä voimme olla jollekin toiselle – oli se sitten kuinka lähisukulainen tai joku ystävistämme. Sellaiset henkilöt, jotka etsivät vain hyötyjä toisista – osoittavat vain sen, että itse nämä eivät ole korvaamattomia.” Käden kohottautuessa aukaisemaan ikkunaa sen verran, että raikas ilma pääsisi tietokoneen lämmittämään tilaan. ”Nyt minä jo kuulostan sille, että alan saarnaamaan sinulle…” Giovannin hymähtäen itselleen huvittuneesti ja vaihtaen kännykän toiselle korvalle. Kehon kääntyessä pois ikkunan suunnasta ja alaselän nojautuessa sisäpuoliseen ikkunalautaan, jonka päälle oli aseteltu pari viherkasvia. ”Yritän vain sanoa, että ole oma itsesi äläkä anna hänen sanojensa arvostella sinua. Sinä olet arvokas, omalla tavallasi, kuten me kaikki.” Giovannin alkamatta myöskään puhumaan sen enempaa Adettesta vaikka osasinkin jo aavistella, että Andrea oli varmasti joutunut perillä kohtaamaan muuta kuin oli odottanut. Anubiksella oli taito muuttaa ihmiset ympärillään mieleisekseen ja mitä tuli Adetten oikeaan perheeseen… niin, mitä muuta voisi oikein olettaa Zayn tyttäreltä?

_________________
We are all beasts, Nothing else
[Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link]
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alex lähetetty Su 08 Maalis 2015, 20:47

Isä ja poika olivat heittäneet nopeasti vitsit tuosta kaikesta, ja aihe siirtyi hieman vakavampiin - kuten leukemiahoitoihin joita Giovanni joutui käymään säännöllisen väliajoin - vaikka tottakai isän olisi varmastikin muutenkin vaikea kertoa perheelleen suoraan jos jokin oli hätänä sillä mies kyllä tiesi niiden tuovan tottakai huolestuneisuutta perheenjäsenille mitä tietenkään ei koskaan toivottu. Varsinkaan kun perheen elämä oli muutenkin hankalaa kaikilla mahdollisilla tavoilla liittyi se sitten salaseuraan tai Zayhin tai Anubikseen, aina oli jotain ja aina myös valitettavasti tulisi olemaan. Oli jo uskomatonta kuinka kauan ja hyvin Andrean ja Sophien vanhemmat olivat kestäneet sen kaiken niinä yhteisinä vuosina vaikka hengenlähtö olikin tullut monta kertaa lähelle kummallekin vanhemmista. Giovannin kuitenkin kertoen kyseessä olleen perusrutiinitarkastus jossa ei ollut ilmennyt mitään poikkeavaa, onneksi huokaisi Andrea tahtomattaankin vähän ehkä turhankin helpottuneen kuuloisesti, "Hyvä. Mutta se ei tarkoita että saisit viedä itsesi loppuun töillä." Esikoisen sanoen sitten hieman topakasti vielä lisäksi tuntiessaan isänsä melko pahanlaisen piirteen, jota voisi kutsua jopa työnarkomaaniksi niinä pahoina päivinä kun vanhempi olisi ensin ollut aamusta iltaan töissä, ja kotiin päästessään jatkoi työntekoa vielä kotonakin poistumatta neljän seinän sisältä kuin pakon edessä tai Eveyn tullessa hätistämään tai epätoivoisina aikoina auttamaan miestä jotta tämä pääsisi edes joskus yöstä nukkumaan. 

Andrea hetken mietittyään ja rohkeutta kerätäkseen (siihen vielä nielläkseen oman ylpeytensä) kertoakseen isälleen niistä ajatuksista jotka tuo illallinen oli oikein aiheuttanut - joista yksi oli myös se satuttava mitättömyys isoisän silmissä tai enemmänkin tämän ihanalla ja tunnetulla arvoasteikolla joka oikeasti lajitteli jokaisen henkilön arvokkuuden, ja sen pohjalta isoisä loi oman käyttäytumismallinsa kyseiselle ihmisille. Ja valitettavasti Andrea tuskin oli lähellekään samalla tasolla kuin Adette tai Sophie, joista toinen oli muuntautunut kolmen vuoden sisällä lähemmäs isoisänsä haluamaksi nukeksi ja jälkimmäinen taas vain piti Anubisesta. Yleensä tästä aiheesta ei puhuttu Giovannin kanssa sillä kyseinen aihepiiri läheni katasrofia josta kimpaantuessaan ei pääsisi enään takaisin, eikä siitä aiheutuvia tekoja voinut peruuttaa. Mutta joskus vain oli pakko purkaa niitäkin tunnon tuskia, nyt kun enokaan ei ollut isänsä kanssa tekemisissä ja asuisi aivan ääripäässä maailmaa heistä katsottuna. Adettekaan tuskin osaisi kuunnella ottamatta selvää puolustuslinjaa Anubiksen käyttäytymiseen, Sophie oli aivan liian pieni edes ymmärtääkseen, Pandora - toki, mutta hän ei halunnut häiritä isoäidin työskentelya kun ilmeisesti ne olivat venyneet paljon enemmän kuin oltiin suunniteltu. Giovannin kommentoimatta samantien puhelimen toiselta puolelta, mutta Andrean kyllä kuullen selvästi tuon hengittävän muutaman kerran syvään kuulemansa suhteen ja rauhoittaakseen itsensä - tiesi esikoinen kyllä ettei aihe ollut kovin mieleinen. Mitä hän oli kuullut äidiltään, joskus näiden kahden miehen luonteet ja näkemykset olivat ottaneet niin pahasti yhteen että oli ollut lähellä että tappelu olisi syntynyt muutenkin kuin vain sanallisesti. 
Giovannin avaten ilmeisesti ikkunan äänestä päätellen, jolloin puhelimen kauttimeen tarttui tuttu merellinen rauhoittava lainehdinnan loiske kun meren aallot osuivat rannikan kivikkoon, kuunteli Andrea tarkkaan isänsä puheita - joissa äänensävy oli muuttunut jälleen sellaiseksi joka saisi kenet tahansa kuuntelemaan itseään silloinkin kun itse sekasortu olisi ympärillä - puraisi Andrea varoen alahuulteen noiden sanojen aikana ja henkäisi hieman raskaammin samalla - vaikka todellisuudessa hän kyllä arvosti isänsä sanoja hyvin paljon tuossa tilanteessa, ja sitä kuinka järkevä tämä osasi olla vaikka kuinka miestä vihastutti. "... Tiedän kyllä, mutta hän onnistuu silti tuntemaan ihmisen mitättömäksi. Sinun se pitäisi tietää, olethan ollut äidin kanssa yhdessä kohta... 25 vuotta. - Olet nähnyt kuinka hän kohtelee ns. esikoistaan." Andrean tokaisten isälleen takaisin vielä, nyt kun puhe tuli Anubiksen valitsemasta verilinjasta (jota Andrea ei tietenkään voinut ymmärtää miten ihmeessä ihminen vain valitsi verilinjan toisen ylitse), sillä hänen äitinsä oli ehkä siinä kohtaa esikoinen, vaika todellisuudessa kyseinen paalu kuului Zaylle - ensimmäisenä lapsena, kuin myös 'perillisen'-osa esikoispoikana. Ei mikään ihmekään jos tällä ole enemmän tai vähemmän kaunaa heitä kaikkia kohtaan. Ja valitettavasti - Anubiksen arvot ulottuivat jopa tämän omiin lapsiin, joka automaattisesti luokitteli tyttölapset vähempiarvoisemmiksi kuin pojat mikä myös oli hyvin satuttavaa omalla tavallaan - tiedostikohan Anubis edes oikeasti kuinka paljon? Tuskinpa. 

Ehkä heidän pitäisi vaihtaa puheenaihetta ennenkuin mentäisiin paljon henkilökohtaisemmalle puolelle tässä keskustelussa. "Teidän hopeahääpäivänne lähenee. Hermostuttaako vanhusta?" Andrea päätti heittää väliin kysymyksen, sillä olihan Giovanni ja Evey olleet jo pitkään yhdessä kuitenkin, ja olisi varmastikin vaikea uskoa että siitäkin oli jo melkein 25 vuotta kuitenkin. "Ja äidin syntymäpäiväkin on tämän viikon lopussa... kai muistat? Halloween." Hän muistutti isälleen sitten vuorostaa 'rauhallisella isällisellä' äänellä imitoiden hieman vanhemman normaalia äänensävy kun tämä halusi kertoa jotain tärkeää lapsilleen. 
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alice lähetetty Su 08 Maalis 2015, 21:53

”… Olet nähnyt kuinka hän kohtelee ns. esikoistaan.”
Valitettavasti Giovanni oli ja ihmetteli sitä vieläkin vaikkakaan ei koskaan keskustellut aiheesta Anubiksen kanssa, ei edes Eveyn, joka varmasti tiedosti kyseisen myöskin. Giovanni muisti kyllä edelleen sen tietyn katseen Zayn vihreissä silmissä (silloin kun he olivat kaikki olleet paljon nuorempia), se katse oli viestittänyt selvästä vihasta Eveytä kohtaan – aivan kuin Zay olisi kuvitellut sillä hetkellä mielessään kuinka tukehduttaisi siskopuolensa hengiltä pelkästään omilla käsillään. Joten kyllä, Giovanni oli nähnyt sen kyseisen kohtelutavan ja nähnyt myös sen seuraamukset. Tässä kohdin Andrea olisi kuitenkin liian nuori ymmärtääkseen kaikkea sitä monimutkaisuutta, joka kätkeytyi tuon kaiken taakse, joten osittain tämänkin syyn vuoksi vanhempi ei jatkanut keskustelua kyseisestä aihealueesta – sillä sen kykenisi ymmärtämään monella eritavoin ja Giovanni ei ainakaan tahallaan halunnut aiheuttaa lisää eripuraa Andrean ja Anubiksen välille. Hänelläkin oli ollut omat ongelmansa aikoinaan isoisänsä kanssa, mutta ne oli kuitenkin lopulta unohdettu ja annettu anteeksi. Heillä kaikilla tulisi olemaan vain kerran elämässään isovanhemmat ja sen suhteen tärkeys yleensä vasta ymmärrettiin liian myöhään.

”Oi, varohan puheitasi tai jäät kohta ilman perintöä.” Giovannin loksauttaen samantien takaisin kun nuorempi uskalsi ottaa puheeksi (sitten vaikka vain vitsillä) vanhempansa iän ja lisäten vielä pisteenä i:n päälle tämän olevan vanhus. Isän pitäen äänensä tuona hetkenä mahdollisimman jyrkkänä kuin olisi oikeasti loukkaantunut poikansa nimityksestä, vaikkakin todellisuudessa kasvoilla leikitteli huvittunut hymy. Giovannin todelliseen ärsyttämiseen vaadittaisiin paljon, paljon enemmän. ”Tämä vanhus edelleen peittoaa sinut pitkän matkan uinnissa ja juoksussa, joten kuka meistä on oikeasti se raihnainen vanhus? Saanen kysyä näin ohimennen, poikani.” Giovannin antaessa äänensä sulaa loppua kohden rennommaksi, kävellen samaan aikaan työhuoneen ovelle ja pistäen sen kiinni – ettei Evey kuulisi vahingossakaan seuraavia puheita. ”Tiedän kyllä mitä on tulossa tämän viikonlopun aikana. Olenko joskus unohtanut niinkin tärkeät päivät äidillesi?” Isän heittäessä tahallaan piikikkään loppukysymyksen, johon vastaus kyllä tiedettiin ilman vastaustakin Andrean suunnalta. Giovanni ei ollut koskaan unohtanut vaan joka vuosi tämä muisti Eveytä aina jollakin romanttisella eleellä (syntyperäinen italialainen kun oli) ja mitä jatkoihin tuli… (*virn*)… oli paljon parempi, että lapset olivat jo lähteneet tänäkin vuonna reissuun niinkin aikaisin. ”Tänä vuonna ajattelin juhlistaa äitinne syntymäpäivää ja hääpäivämme samaan aikaan. Eli kyllä, olen tehnyt myös muutakin kuin pelkästään töitä koneella.” Tuossa kohdin Giovannin valehtelematta yhtään – sillä aina kun tämä järjesti jotakin (varsinkin vaimolleen) haluttiin kaiken olevan täydellistä ja useaan kertaan mietitty.

”Se nyt kuitenkin meistä täälläpäin. Pystytkö vielä menemään takaisin sisälle?” Isän vaihtaen puheen aiheen välittömästi takaisin Andreaan itseensä ja siihen missä tämä oli sinä hetkenä. Giovannilla kun olematta aikomustakaan lopettaa puhelua ennen kuin kuulisi varmasti (joko ympäristön äänistä tai lapseltaan itseltään), että Andrea oli päässyt turvallisesti alas katolta. Isän todellakaan haluamatta lopettaa puhelua niin että seuraavassa hetkessä joku toinen soittaisi takaisin ja kertoisi Andrean tippuneen vahingossa alas. Pelkän asian ajatteleminenkin sai kylmän hien pintaan. ”Sen vielä sanon isoisästäsi, että älä käytä liian paljon voimavarojasi siihen, että joku päivä oikeasti kykenisit ymmärtämään häntä. Kuten sanoit, olen ollut äitisi kanssa suhteessa jo yli 25 vuoden ajan enkä vieläkään ymmärrä täysin sitä miestä. Joten olen alkanut ajattelemaan, ettei minun tarvitsekkaan. Yritä vain tulla jotenkin toimeen hänen kanssaan, ei sen enempää.”
Askeleiden palatessa viimein takaisin työpöydän luokse ja keho istuutui alas nojatuoliin, vapaan käden sormien tehden pari viimeistelevää tekoa tietokoneella, jonka jälkeen laite pistettiin sammuttamaan itsensä. ”Ota tämä vaikka sellaisena tietynlaisena haasteena itsellesi ja kasvuna kohti aikuisuutta. Tiedän sinun kyllä pärjäävän, Andrea. Sinun pitää vain uskoa enemmän itseesi ja lopettaa hänen sanojensa liiallinen peilaaminen.”

_________________
We are all beasts, Nothing else
[Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link]
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alex lähetetty Su 08 Maalis 2015, 23:09

Andrean naurahtaen isänsä jyrkälle lauseelle joka uhkasi tätä perinnöttä jättämisellä, pudistettiin tuolle pienesti päätä huvittuneesti "No, sitten pitää tulla suostuttelemaan sinua yöllä nyrkkiraudan kanssa." Andrea heitti takaisin välinpitämättömällä äänentasolla olkiaan pienesti kohauttaen kuin olisi ollut vakavissaankin sanoissaan vaikka eihän edes pystyisi ajattelemaan sellaista toisesta, vaikka tämä oikeasti jättäisikin hänet pois testamentista. Senhän takia hän töissä kävikin että hän tulisi pärjäämää elämässään, eikä olisi aina vanhemmistaan riippuvainen kaikesta ja käyttäisi heidän perheensä varallisuutta hyväkseen. Yhteiskuntapummi ja rattopoika olivat kyllä se vihoviimeinen minne tähdättäisiin, ikinä. 
"Hei, teen sen vain helpoksi sinulle, älä anna sen nousta hattuun pápa." Hän heitti vuorostaan loukkantuneella äänensävyllä Giovannille takaisin tuon heittäessä kuinka paljon paremmin tämä pärjäsi pitkässä uinnissa ja juoksussa vieläkin Andreaan itsensä nähden, olisi tämä varmaan näyttänyt tuolle kieltä jos toinen olisi ollut siinä kasvotusten. Isän sulkien ilmeisesti oven huoneessaan ja jatkaen puheenaiheesta johon kuului hänen äitinsä syntymäpäivä ja vielä päälle hääpäivä, kysyi isä suoraan oliko tämä muka koskaan 25 vuoden aikana unohtanut kertaakaan noita kumpaakaan päivää, ja luuliko Andrea oikeasti ettei tämä olisi tälläkään kertaa suunnitellut jo jotain vaimonsa varalle. "Ajattelin vain muistisi alkaa pettämään vähitellen. Kunhan muistutin." Andrea totesi takaisin, vihjaten jälleen vahvasti ilmeisesti isänsä ikään leikillään - vaikka vakavoittikin itseään hieman toisen kertoessä suunnitelmistaan ei esikoinen voinut olla ajattelematta kuinka sopivasti vanhemmat olivat potkineet heitä aikaisempaan lähtöön lomalle sinä vuonna. Ehkä vanhemmat vielä uskoivat esikoisensa viattomuuteen joka ei tiennyt mitä todellisuudessa tapahtui kaikkien niiden juhlien jälkeen hyvin todennäköisesti - mutta kyllähän nyt jo kahdeksantoista vuotias osasi yhdistää selvät narunpätkät toisiinsa hyvin selvällä tavalla. 

Andrean huokaisten pienesti kun isä vaihtoi jälleen aihetta siihen pärjäisikö hän isoisänsä kanssa ja pystyisi palaamaan sisälle normaalisti, meni Andrea kyllä hetkeksi asteen hiljaisemmaksi.
"Eihän tässä muutakaan vaihtoehtoja ole, vaikka hankalaa se onkin. Ehkä minun pitää alkaa karttamaan häntä kuin ruttoa täällä ollessa." Hän lausui viimein puoliksi vitsillä takaisin vaikka oikeasti tuossakin oli kyllä omanlainen totuus. Hän ei mielellään ainakaan joutuisi kaksistaan Anubiksen kanssa samaan tilaan, se nyt oli ainakin varma - muutenkin kun he eivät kerran tulleet toimeen eivätkä välittäneet toisistaan joten mitä muutakaan vaihtoehtoja oli. Onneksi Andrean perintölahja tekisi siitäkin helpompaa että hän pystyi kyllä sanomaan melko suoraan ja samantien missä kyseinen mies oikein liikkui kartanolla mihinkin aikaan ja kartanohan oli iso. Sinne piiloutuminen ei tulisi todellakaan olemaan vaikeaa. 

"En taida päästä mihinkään ennenkuin olen alhaalla vai?" Hän totesi isälleen huvittuneesti noustessaan ylös varovasti katolta matkatakseen tikkaille turvallisesti - hänen kuitenkaan haluamatta ottaa tippumisen riskiä ja tunki puhelimensä taskuunsa kaiuttimen kera ennen tikapuilta laskeutumista ripeästi, vaikka hänen olisikin tehnyt mieli vain liukia metallia pitkin alas nopeennuttaakseen vauhtiaan mutta jos ei sillä kertaa. Isän mielenrauhan säilyttämiseksi. Vasta kun jalat koskettivat jälleen tasaista maan pintaa, kohotettiin puhelin uudestaan taskun pohjalta takaisin korvalle "No niin, hengissä ja ehjänä. Ajattelin vielä mennä harjoittelemaan ennen nukkumaan menoa. Haluatko puhua Sophielle? Hän on ruokkimassa Buddhaa keittiössä." hän ehdotti vanhemmalleen hieman pirteämmin kuin alussa, joka tavallaan kertoi toiselle puhumisesta olleen jälleen kerran vain apua. Askelten lähtien kiertämään kartanon sivustaa pitkin kohti edessä olevaa ulko-ovea päästäkseen takaisin sisälle, ja siitä tuttuihin harjoitussaleihin jotka sijaitsivat yläkerrassa. "... Isä... kiitos kun kuuntelit. Ja anteeksi jos onnistuin herättämään sinut uniltasi."
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alice lähetetty Ma 09 Maalis 2015, 13:47

”Tai sitten vain käyttäydyt normaalisti – sillä muussa tapaukessa saat sen näyttämään liian läpinäkyvälle ja jotenkin minusta tuntuu - ettei se ainakaan paranna tilannetta siellä.” Giovannin lisäten Andrean sanojen perään kun tämä oli verrannut isoisänsä karttamista ja ruttoa keskenään. Joskus hän välillä toivoi, että voisi olla silloin paikalla kun noiden kahden konflikti äityi oikeinkin pahaksi – sillä silloin isä voisi näyttää lapselleen oikeanlaisen käyttäytymistavan ns. ”vaikeaa ihmistä” kohtaan. Tilanne oli nyt kuitenkin sellainen, että hän oli italiassa asti ja esikoinen puolestaan slovakiassa, joten Andrean olisi yritettävä pärjätä itse ja kasvattaa luonteensa sen mukaan. Tietenkin toinen saisi soittaa isälleen edelleen koska vain, mutta sen enempää vanhempi ei pystynyt nyt auttamaan. ”Muista edelleen katsoa mihin jalkasi asetat. Äläkä anna minun herpaannuttaa keskittymistäsi.” Seuraavien huolehtivien sanojen jo löytäessä paikkansa kielen päältä kun kaiutin nappasi selvästi metallin kolinan ja tuulen taas ujeltessa asteen voimakkaammin jossakin päin. Andrea oli ilmeisemmin pistänyt hetkeksi kaiuttimen päälle ja kännykän puolestaan taskuunsa, luojan kiitos.

Giovannista tuntuen tuon lyhyen hetken aikana maailman pisimmälle ajalle. Kehon ryhdin pysyen tahtomattaankin jäykkänä ja kuuloaisti keskittyi kuuntelemaan jokaisen epämääräisen äänen linjan toisesta päästä. Jonkin pian tömähtäen hiljaisesti, sen jälkeen kankaan kahinaa ja pian Andrean asteen hengästyneempi ääni puhui asteen iloisemmin, kertoen tämän päässeen turvallisesti alas katolta. Tuona hetkenä Giovanni ei voinut itselleen mitään kun otsa nojautui kämmentä vasten väsyneenä jännityksestä ja keuhkot olisivat halunneet vain huokaista helpotuksesta. Vanhemman pitäen kuitenkin itsensä kasassa, ettei olisi antanut liian sellaista kuvaa esikoiselleen, että isä ei luottaisi lapsensa kiipeilytaitoihin, sillä silloin Andrea voisi mennä tekemään vielä jotain paljon typerämpää todistaakseen isänsä olleen vain väärässä.

Andrean mainitessa Sophien, vastasi Giovanni kysymykseen pienellä pään puistelemisessa ja vastasi; ”Äitisi lupasi soittaa siskollesi tänä iltana. Joten lopeta vain puhelu tältä erää ja mene harjoittelemaan… mutta muista – ” Giovannin kiirehtien vielä lisäämään ennen linjan katkeamista. ”-Älä rehki liiaksi. Se harjoittelusali ei katoa sieltä mihinkään koko lomasi aikana. Hyvää yötä, pikku toporagno.” Isän käyttäen vieläkin aika ajoin pojastaan tälle antamaansa lempinimeä; "pikku päästäinen", joka oli syntynyt ihan yksinkertaisesti vain siitä, että Andrea viipotti nopeasti joka paikkaan kuin tuo pieni nisäkäs. Vanhemman antaman lempinimen ollen nykyään harvinainen kaksikon välisessä keskustelussa – sillä olihan Andrea jo kahdeksantoista vuotias ja hyvää vauhtia kasvamassa kohti aikuisuutta. Siitä huolimatta Giovanni välillä kiusoitteli isällisesti sillä esikoistansa.


Yläkerrassa sijaitseva harjoittelutila oli siihen aikaan illasta jo täysin autio ja siivottu kuntoon huomista päivää varten. Tilaan tuoden raikasta ilmaa ylhäältä katon rajasta avattu soikion muotoinen ikkuna, josta yöllinen kylmä tuuli pääsi puhaltamaan aika ajoin. Andrean saaden siis täyden harjoittelurauhan itselleen, siihen hetkeen asti kunnes hyvin tutunkuuloinen ääni yhtäkkiä lausui varjoista; "Et vieläkään näytä puolustavan kunnolla jalkojasi, rakas serkkuni." Tämän Andreaa puolivuotta nuoremman neidon astuessa enemmän siihen valonkajoon, joka oli sytytetty harjoittelemisen ajaksi. Adetten päällä ollen sinä hetkenä vain yövaatteensa, jotka koostuivat housuista ja topista. Hartioiden suojana ollen yksinkertainen neuletakki, joka ylsi vain alaselälle asti. Vihreiden silmien käydessä pikaisesti nuorukaisen suunnassa ja sanat jatkoivat (ettei toinen luulisi joutuneensa kyyläyksen kohteeksi); "Omalla tavallaan aavistelin sinun tulevan tänne sen pöytäkeskustelun jälkeen." Neidon pysäyttäessä askeleensa, joista ei lähtenyt paljon ääntä vieläkään (kuin neito olisi ollut enemmän henkiolento kuin kuolevainen), puisen tukipylvään edustalle ja kohottaen lähemmän kätensä sormet hivelemään pylvään puista pintaa, joka oli jo ehtinyt kylmettymään viileän ilman vuoksi. Adetten jatkamatta heti puhumistaan, vaan jäi vain katselemaan tuota puista pintaa kuin se olisi voinut yhtäkkiä muuttua siitä joksikin toiseksi. Lopulta pienen hymyn häivähtäessä luonnon punertavilla huulilla ja vihreät silmät kääntyivät katsomaan olan ylitse Andreaa, joka hyvin todennäköisesti oli jo saanut enimmät vihat purettua ja häipyisi kohta takaisin vierashuoneeseen tyttöystävänsä luokse. "Tietyissä kohdin olet vain liian läpinäkyvä, Anrea."

_________________
We are all beasts, Nothing else
[Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link]
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alex lähetetty Ma 09 Maalis 2015, 18:43

Isän heittäessä oman ehdotuksensa siihen miten esikoisen kannattaisi todellisuudessa sen sijaan että tämä olisi piilotellut koko lomansa ajan jossain kartanossa, - ja oikeasti käyttyä omana itsenään, vaikka Andrea kyllä tiedosti että hänen pitäisi kasvattaa se pieni aikuismainen puolensa isoisäänsä kohtaan samalla tavoin kun hänen enonsa oli joutunut vuosia aiemmin Chadin suhteen. "Niinpä kai, sekin." esikoisen todeten kuitenkin hieman luovuttaneen kuuloisesti isälleen takaisin. Ehkä hänen vain pitäisi löytää se paljon puhuttu kultainen keskitie tuolle kaikella. Hänen päästen yllättävän nopeasti kuitenkin alas, vaikka välillä joutuikin tarkistamaan hieman paremmin mihin kohtaan oli oikein astumassa - sekä sen ettei joku muu kartanon monista asukeista näkisi häntä ja pahimmillaan aiheuttaisi isomman hälyn kuin todellisuudessa tarvittiin. Vaikka toisaalta he puhuivat salaseurasta jossa tunteita ei näytetty suuntaan eikä toiseen. Koko tuona aikana Andrea ei puhunut enään isälleen vaikka tämä olikin tuonut hetki sitten oman tutun huolensa kyllä selvästi esille selvällä pyynnöllä joka ehdotti ettei Andrea mielellään tippuisi alas omaan ennenaikaiseen kuolemaansa, tai ainakaan loukkaisi itseään jälleen vaihteeksi omalla hölmöydellään - vaikka esikoinen oli kiipeillyt ties missä paikoissa kolmen vuoden iästä lähtien vanhempiensa sanoista huolimatta - ja jopa aavikkokansa palatsin päällä. Vaikka tuota viimeistä ei kerrottaisi isälle, tietenkään - ainakaan vielä. Vasta kun jalat koskettivat maata allansa oli Andrea avannut suunsa isälleen ja kysynyt olisiko tämä halunnut vaihtaa muutaman sanan myös kuopuksen kanssa - vastasi vanhempi vain äidin soittavan tytölle sitten vielä myöhemmin ennen nukkumaan menoa, ja että puhelu voisi sillä kertaa loppua. 
Giovannin kuitenkin vielä heittäen loppulauseet liiasta rehkimisestä, sekä vielä sen lempinimen - jota Andrea ei saanut kuulla kyllä liian usein ainakaan teini-iän jälkeen sai tuo hymyn kohoamaan väkisinkin "Vieläkö olen pitkänokkainen rotta? Kiitos vain." Andrean heittäen pahastuneesti, muistaen kuinka hän oli nuorepana ärsyyntynyt joka kerta kun isä oli häntä kutsunut tuolla nimellä - kunnes oli vain yksinkertaisesti luovuttanut sen suhteen "Saisit kutsua minua useamminkin sillä nimellä, pápa. Lupaan olla varovainen ja sano äidille terveisiä. Olette rakkaita." Esikoisen kutsuen vielä isäänsä sillä nimikkeellä, mitä nimenomaan hyvin nuoret (yleensä Sophien ikäiset ja sitä nuoremmat) käyttivät Italiassa isästään lellittely nimenä, vaikka Andrea ei käyttänytkään tuota itse enään muuten kuin isänsä kanssa leikitellessään, ennen puhelun katkaisemista - nuorukaisen astellen silloin takaisin itse pääoville suunnitelman mukaisesti kohti harjoitussalia josta tuskin poistuttaisiin koko loppuiltana ellei sitten jotain tapahtuisi. 

Andrean päätyen harjoittelusaliin, tavallaan linnottautuen tuonne huoneeseen joka oltiin saatu puhdistettua ja kaikki tavarat oli saatu paikoilleen muiden ihmisten toimesta jotka tuota tilaa käyttivät päivittäin - eikä näin ollen tuohon aikaan enään nykyisin astunut kukaan. Ei sen jälkeen kun tämä kaikkien salamurhaajien tuntema nelikko oli yksikerrallaan lähtenyt pois, ja Andrea tavallaan myös tiesi sen jonka vuoksi tämä sinä päivänä teki poikkeuksen tapoihinsa olla harjoittelematta päivisin - sillä pelkkä ajatuskin jonkun pahesunnasta tai haastamisesta ei ollut koskaan hyvä idea. Varsinkaan hänen tapauksessaan. Fyysisen harjoittelun jatkuen taukoamatta niin kauan, kunnes tuttu ääni kommentoi ties kuina pitkän ajan jälkeen viimein edes jotain joka sai Andrean pysähtymään ehkä millisekunniksi vilkaistakseen nuorempaansa nopeasti - vaikka muuten tämä jatkoi kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Ei edes kommentoinut, mikä tavallaan pelottavalla tavalla kertoi - ettei hän vieläkään katsonut serkkunsa tekoa kovin hyvillä mielin. Adetten liikkuessa lähes äänettömästi puisille pylväille, kertoen tämän arvanneen tai epäilleen Andrean tulevan harjoittelemaan purkaakseen omaa kiukkuaan pois - vieläpä ihan aiheesta tavallaan - vaikka sillä hetkellä noissa sanoissa oli hyvin ärsyttävä kaiku joka sai nyrkin lyödään harjoittelua varten tarkoitettua maalitaulua asteen kovempaa. 
Adetten viimeisen lauseen saaden vain tyhjän naurahduksen aikaiseksi vanhemmalla itsellään "Onko tuo mitä itse ajattelet, vai se mitä isoisä ajattelee?" Hän kysyi sitten suoraan serkultaansa ja parhaalta ystävältään sitä mitenkään kaunistelematta toiselle, toisin kuin nämä ihmiset keiden kanssa Adette oli asunut viimeiset kolme vuotta. Andrea puhui suoraan, niinkuin asiat olivat - ja odotti isänsä tavoin saavansa yhtälailla vastauksen takaisin. Ympäripyöreitä lauseita ja vähättelyä, eikä varsinkaan valehtelua katsottu hyvällä missään kohtaa. Hien puskien iholle, ilmaston tuntuen normaalia lämpimämmältä sillä hetkellä "Mitä haluat Adette?" Hän lausui seuraavaksi, sillä tuskin nuorempi huvin vuoksi vain oli siihen aikaan liikkeellä hänen seurassaan - joka oli kaiken lisäksi vielä kielletty Anubiksen puolelta.

Auringon viimeiset säteet olivat maalanneet horisonttiin jäävän taivaan punaiseksi omalla erikoisella tavallaan - josta seurasi vain tunnin sisällä täysinäinen pimeys jopa Espanjassa jossa aurinko ei tuntunut koskaan poistuvan ennen iltaa ja yötä. Sen kuitenkin paljastuen viimeistään silloin kun niinkin lämpöiset asteet laskeutuivat rajusti iltapäivän jälkeen, - yleensä lapset oli jo haettu noihin aikoihin tarhoista ja kouluista ja nämä olivat löytäneet omat tiensä tutuille leikkipaikoille vielä hetkeksi - mutta entäpä kun kyseessä oli kuitenkin kolme vuotias lapsukainen - joka oli istunut jo tovin kylmällä kiviportaalla odottavasti tuttu pesäpallo-lippis päässä joka oli kokenut jo lyhyeen ikäänsä nähden jo kovia. Pienien jalkojen vipattaen kärsimättömästi kivitystä vaikka silti se pieni kärsivällisyyden pykälä vielä pidätteli sitä ettei tämä pieni lapsi olisi noussut ylös ja marssinut suoraan rakennuksen sisälle huoneeseen missä hän tiesi isänsä kyllä sijaitsevan muiden vanhempien ihmisten kanssa. Niin ristiriitaista kuin se olikin mutta siitä myös näkyi kahden täysin erilaisen ihmisen yhdistelmä joista toinen osasi olla rauhallinen tilanteessa kuin tilanteessa aina tiettyyn pisteeseen asti - ja toinen taas kimpaantui vähemmästäkin. Tuon kuluneen ajan tuntuen pitkältä niin pienestä lapsesta, joka ei vielä osannut kelloa - eikä pahemmin edes tiennyt kellonaikoja kuin sen verran että illasta mentiin nukkumaan ja aamulla herättiin, siinä välissä syötiin. Siinähän ne tärkeimmät olikin. Katseen hakeutuen jälleen metalliselle käsikaiteelle tylsistyneenä, vaikka Lucio tiesi kyllä vanhempiensa kieltäneen monesti sillä temppuilun edes tylsistyneenä ollessaan - sillä jos siltä tippuisi alla odottaisi suoraan kova kivirappunen johon naamalleen päätyessään pahimmillaan jouduttaisiin lääkärikäynnille - mutta mitäpä tylsistynyt jääräpää siitäkään enään välittäisi. Lucion noustessa paikaltaltaan kiivetäkseen tangon päälle, johon tämä jäikin makuulleen josta keho alkoi tottakai liukua hitaasti alaspäin pintaa pitkin - ja tasapaino tottakai horjui viimeistään silloin kun poika nousi makuuasennosta istuma-asentoon hieman tasapainoa hakevasti - näyttäisi tuo varmasti kenen tahansa ulkopuolisen silmissä vaaralliselta. 
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alice lähetetty Ma 09 Maalis 2015, 22:12

Vihreät silmät, joiden muoto toi jo hyvin paljon mieleen egyptin faaraoiden aikaisten naisten silmät, olivat kääntyneet takaisin tarkastelemaan tuota yksinkertaista puista pylvästä, jonka pinnasta Adette aina tykkäsi repiä ohuita lastuja irti peukalonsa ja etusormensa kynsillä. ”Hänen ajatteluansa tai minun ajatteluani, onko sillä niinkään niin paljon väliä? Sillä tiedät kyllä kommenttini aiheelliseksi.” Viimeisen lauseen aikana katse vilkaisi vielä Andreaa pikaisesti uudelleen olan ylitse kuin painottaakseen jokaista sanaa ja haluten samalla nähdä miten ne vaikuttaisivat nuorukaisen kasvoilla, joilla vieläkin pysytteli se tietynlainen etäisyys Adettea kohtaan. Noinko paljon hän loppujen lopuksi merkitsi Andrealle? Yksi teko tai poikkisana ja toinen näki oikeutetuksi sulkea hänet pois kuvioista.

Andrean kysyessä silloin ohihettävästi mitä Adette oikein halusi, vaivautumatta vieläkään katsomaan suoraan silmiin tai pysäyttämään harjoitteluaan – kiehahti silloin veri hyvin tuntuvasti sydämessä ja jalat alkoivat ottaa askeleita lähemmäksi petollisen huomaamattomasti. ”Haluatko tosiaan puhua minulle noin? Sinun lapsuuden ystävällesi?” Adetten muotoillen kysymyksensä mahdollisimman viattomasti kuuluville, käyttäen äänensä painoa hyvinkin taitavasti. Nuoremman pujahtaessa silloin yllättäen suoraan Andrean ja tämän maalitaulun väliin, jolloin seuraava nyrkin isku pysähtyi hyvin lähelle kasvoja ja siltikään vihreät silmät eivät laskeneet pistävää katsettaan irti Andrean omista, joiden väritys oli paljon rauhoittavampi kuin neidolla itsellään. Sillä Adetten silmien takana näkyi aika ajoin selvästi jotakin sellaista, jota ihmismieli ei kyennyt täysin selittämään ja tietyllä tavalla se herätti automaattisesti varauksellisuuden toisissa.

Pään kallistuessa aavistuksen sivulle ja huulille piirtyen pehmeä hymy, mutta valitettavasti se ei enää yltänyt kokonaan silmiin asti kuten aikaisemmin lapsuusaikoina. ”Halusin vain tulla toivottamaan sinulle hyvää yötä näin kahden kesken.” Vasemman käden kohottautuessa Andrean omalle kädelle, joka vielä pysytteli nyrkissä ja koholla neidon kasvojen edessä, ja alkaen laskemaan kättä hitaasti alaspäin, jotta se viimeinenkin este poistuisi serkusten kasvojen edestä ja nämä pääsisivät näkemään toisensa kunnolla monen vuoden jälkeen. Päässen näkemään sen kuinka kumpikin oli kasvanut ja varttunut omalla tavallaan. Adetten kohottaessa kasvojaan ryhdikkäämmäksi ja lausuen pehmeästi; ”Joten… Hyvää yötä, Anrea.” Sen enempää tekemättä asiasta isompaa numeroa, perääntyi Adette kauemmaksi ja kääntyi kannoillansa. Huoneen varjojen ottaessa neidon takaisin syleilyynsä, Adetten poistumisen tietäen vasta silloin kun harjoittelusalin ovi kävi pian uudelleen toisella puolella tilaa.


Huoneen valaistuksessa tummien silmien väritys tuntui korustuvan entisestään ja ehkä se olikin se omanlainen syy siihen miksi osa päiväkodin naisista tykkäsi keskustella Chadin kanssa aina asteen pidempään ja mahdollisimman lähietäisyydeltä. Tuonakin iltapäivänä kaavan mennen lähes samalla tavoin. Chad oli lupautunut hakemaan Lucion päiväkodista töidensä jälkeen ja olikin päässyt kiitettävästi aikataulussa sinne asti, mutta mitä tuli rakennuksesta ulospääsyyn – oli se oma haasteensa. Ties kuinka moneen kysymykseen ja toteamukseen hän oli jo vastannut kohteliaasti sen puolen tunnin aikana… ja vieläkään sitä toivottua hiljaisuutta keskustelussa ei syntynyt. Hoitajista osan käskien välittämään kiitoksensa Azralle tämän viimeksi leipomista kekseistä, jotka oli tarjoiltu viimeviikolla päiväkodin järjestämällä puistopiknikillä. Osan taas kehuen pariskunnan lasta. Toisten taas jo hakien vastausta siihen, että aikoisivatko Chad ja Azra osallistua viikonloppuna järjestettävään juhlaan, jonka tarkoituksensa oli juhlistaa halloweenia espanjalaisten tapojen mukaan. Chad oli kirjainmellisesti jo toinen jalka menossa eteisessä, mutta kohteliaisuuden nimissä tämä ei vain voinut lähteä yks kaks kesken keskustelemisen (sitä tapaa kun ei arvostettu ainakaan espanjassa, jossa rupateltiin niitä näitä vaikka sitten kadunlakaisijan kanssa).

Tuskan tuntuen jatkuvan vielä siis hyvinkin pitkään, kunnes… Yhden hoitajista huuhdahtaen jotakin säikähtäneenä, erotti Chad vain sanat; Lucio ja pudota. Tilanteen tajuamiseen menemättä todellakaan sillä kertaa yhtään ylimääräistä aikaa, Chadin reagoiden tuossa kohdin aina sillä nopeudella kuten oli salamurhaajana toiminut. Tämän lähes kirjainmellisesti ilmestyen kuin tyhjästä yhtäkkiä poikansa selän taakse ja napaten kiinni kesken putoamisen. Nopeissa reflekseissä oli kuitenkin se huono puoli, että kun ne tehtiin liian äkkiseltään – ei keho päässyt palauttamaan tasapainoa heti takaisin… ja nytkin se johti siihen, että Chad sai kaatua maahan istualleen Lucio edelleen tiukasti kiinni rintaa vasten puristettuna. Tuossa kohtaa hoitajat olivat jo myös rynnänneet säikähteinä ulko-oven suulle katsomaan miten tilanteessa oikein oli käynyt.

”Sinä lapsi koidut joku päivä vielä kuolemakseni.” Hengästyneen äänen henkäisten ohiheittävästi taivaalle, jota Chad oli nyt päässyt ihastelemaan uudessa kuvakulmassa (kiitos siitä tämän esikoiselle). Istumaryhtiä tullen parannetuksi, uskaltautui vanhempi viimein siirtää lippistä sen verran syrjään Lucion kasvojen edestä, että näkisi oliko toinen ehtinyt jo satuttamaan itsensä. Yleensä tuossa kohdin jo odotettiin sitä, että noinkin nuori lapsi olisi säikähtänyt suunniltaan ja itkisi seuraavaksi, mutta Lucio oli omaa luokkaansa – sillä yleensä poika vain innostui kun huomasi isänsä ”erikoiset” taidot ja silloin tämä halusi aina nähdä niitä lisää. ”Mitä olemme sanoneet sinulle noista tempuista.” Chadin todetessa viimein mielipiteensä ääneen pojalleen vaikka tiesikin sinä hetkenä – ettei tulisi kuulemaan vielä moneen vuoteen järkevää vastausta, sillä Lucio oli vielä lapsi isolla L:llä, eikä sen ikäiset vielä ymmärtäisi tekemisiään täydellisesti.

_________________
We are all beasts, Nothing else
[Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link] | [Only admins are allowed to see this link]
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Alex lähetetty Ma 09 Maalis 2015, 23:52

Adetten vastaten häneen kysymykseensä, jossa nuorukainen oli vähemmän kohteliaasti kysynyt suoraan olivatko tuon puheet ajatukset tytön omia vai isoisän - ei Andrea ollut siltikään lopettanut harjoitteluaan - vaikka hän kyllä tiesi ettei moinen teko miellyttänyt hänen ystäväänsä, sitten ollenkaan "Miten se on aiheellinen kun en aio päätyä hänenlaisekseen, saanen kysyä" hän totesi vuorostaan piikittelevästi takaisin. Vaikka ei hän olisi kyllä koskaan uskonut Adetten tekevän sitä mitä tämä aikoisi seuraavaksi. Andrea katsomatta ystäväänsä vieläkään, vaikka aisti kyllä hyvin selvästi tämän liikkeiden kulun liikkuvan lähemmäksi ja lähemmäksi - aina siihen asti kunnes tämä yhtäkkiä olikin hänen kasvojensa edessä - juuri kun nyrkki olisi kulkeutumassa suoraan kohti maaliaan, jonka tielle toinen nyt oli. Ehkä Andrean ja Adettenkin onneksi, hän sai liikkeensä juuri ja juuri tuskin senteistä kiinni pysähdytetyksi juuri ennenkuin se olisi osunut kasvoihin "Menetitkö viimeisenkin järkesi!? Mitä hemmettiä oikein päässä liikkuu, olisin voinut osua sinuun!" Miehen ärähtäen nuoremmalleen tutulla temperamenttisella tavallaan sen enempiä ajattelematta mitä oikein puhui ja kenelle (tämä nyt oli yleistä Andrean kaltaiselle ärräpäälle joka ei ollut oppinut peittämään tunteitaan, eikä kyllä halunnutkaan), sillä hän ei koskaan halunnut vahingoittaa Adettea, vaikkei tiedostanutkaan omien tekojensa seurauksia vielä. Mutta koko päivän kestäneen stressaamisen, isoisän aiheuttaman mielipahan, ärsytyksen ja nyt vielä pelästyneisyyden vain purkaantuen yhdellä kertaa, ja Adette vain sattui olemaan valitettavasti väärässä paikassa väärään aikaan sillä hetkellä. 
Adetten vain kääntäen päätään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, katsoivat nämä kaksi nuorukaista toisiaan silmiin ensimmäisen kerran kunnolla - näki vanhempi sen tietyn asian Adetten silmissä joka yleensä oli kuin suora kehoitus varomaan - mutta Andrealla vuorostaan vastasi omalla katseellaan jsota näkyi selvä liemuva tuli, joka olisi varmasti mielellään polttanut kaiken allaan jos se olisi todellinen ollut. Tytön kertoen tulleensa toivottamaan hyvää yötä, tunsi mies samalla kuinka hänen kätensä laskeutui takaisin sivulle rennompana, ennenkuin se oli siinä ja Adette päätti perääntyä lopullisesti tilanteesta. Andrean sulkien jälleen väsyneenä silmänsä, miettien mitä oikein hänen pitäisi sanoa tuolle tytölle - joka oli kasvamassa aivan liian nopeasti naiseksi - ja muistutti valitettavan paljon isoisäänsä ja isäänsä sillä hetkellä. "Adette. Anteeksi, älä ota sitä henkilökohtaisesti - mutten ole niinkuin te. En voi peittää itseäni, unohtaa kaiken ja esittää kaiken olevan hyvin silloin kun niin ei ole. Tarvitsen siihen aikaa." Hänen kuitenkin sanoen vielä toisen perään, toivoen tuon vielä kuulevan nuo sanat ennenkuin korvat erottivat selvästi oven sulkeutuvan ja jättävän huoneeseen hiljaisuuden jälkeensä, jonka jälkeen raskas huokaisi pääsi huulien lomasta "... jos se tekee minusta heikon ja hyödyttömän, ei voi mitään." Ilmeisesti hän ei pääsisikään vielä nukkumaan. Voi nyt hemmetti sentään, tämäkin nyt vielä...! Uuden kiukkuaallon ottaen vallan, kohotettiin kesken jäänyt nyrkin isku uudelleen harjoittelukohteeseen vähän liiankin kovaa, aiheuttaen sen lentämään pois saranoiltaan vastakkaiseen seinään - ja siitä taas Andrean oman kehon romahtamisen lattialle istuma-asentoon polvien taittuessa kasvojen tielle piiloon. Ei todellakaan ollut hänen päivänsä sillä kertaa. Moiseen tekoon tarvittiin tottakai paljon enemmän voimaa kuin normaalilta ihmiseltä löytyi, - mutta sillä hetkellä nuorukaisen edes ajattelematta sitä mitenkään, vaan laittaen sen kuluneiden ja heikkojen kiinnityksien piikkiin kun hän ei tiennyt isoäidistään saatika isoisänsä todellisuudesta ja miten se kulkeutui hänen äitiinsä, valitettavasti. 

Silloin kun tämä kyseinen hoitaja oli huudahtanut metallitangolla leikkivästä Luciosta - ei tämä ollut vielä tippumassa kokonaan kivitykseen - vaikka tämän tasanpainottelu tottakai oli vaarallista, ja todennäköisesti niin olisi kyllä käynytkin ennen pitkää silloinkin kun Lucio itse ei olisi huomannut mitään kuin vasta sattuessa. Mutta toisaalta, hoitajien tehtäviinhän kuului ennakoida mahdolliset vaaratilanteet, ja yksi niistä oli juuri tuo. Joten ei ihmekään jos isä sai kokea jälleen oman säikähdyksensä kun esikoisen tasapaino menetti otteensa sillä kertaa ja tämän päätyen isänsä kyydittämänä maahan tuon syliin, kasvojen painautuneena suojelevasti rintakehää vasten - josta Lucio tunnisti kyllä tutun ja turvallisen sydämenlyönnin vaikka tämä ei itkenytkään. Sen verran erikoinen Lucio oli tässä kohtaa muihin samanikäisiin verrattuna. Pojan nostaen katseensa isäänsä tuon puhuessa selvästi iloisena ja intoa puhkuen jälleen isän 'hienosta tempusta', joita tämä aina silloin tällöin sai vahingossa nähdä - vaikkei ymmärtänytkään vielä niiden tarkoitusta tai alkuperää. Ne vain olivat hienoja. Pojan kuullen kuitenkin isänsä puheet jotka sanoivat hänelle selvästi ja suoraan että eikö niistä kiipeilyleikeistä oltu puhuttu niin kotona kuin sen ulkopuolellakin, nousi tuon kasvoille mitä valloittavin ja aurinkoisin hymy, joka yleensä teki vihaisena pidon lähes mahdottomana isojen ruskeiden silmien tuikkien innoissaan ja viattomasti kilpaa - vaikka mitä muka Lucio moisesta vielä tietäisi kolme vuotiaana. "Lisää! Pápa, näytä lisää temuja!" Pojan älyten pyytää innokkaasti perään niin hyvin kuin vain osasi pyytää - vaikka vielä osa kirjaimista oli vaikea lausua - varsinkin jos selaisia oli kaksi peräkkäin sanassa. Tämän näyttämättä minkäänlaista tarvetta pahoitella omaa tekoaan, vaikka ehkä niin kannattaisikin mutta kyllähän nyt isä varmasti osaisi näyttää hyvin selvästi jos hän oli tehnyt väärin. Ilmeisesti siis Lucioon ei ollut sattunut, onneksi. Ehkä ruhje jossakin päin jalkaa, muttei mitään vakavempaa. 

Lucion irtaantuen kuitenkin isänsä syleilystä, muttei lähtenyt tästä kuitenkaan erkanemaan kauemmaksi - vaan sen sijaan tämä kulkeutui ylemmälle portaalle takertuakseen isänsä paidan kankaasta ja kiivetäkseen tuon niskojen päälle - niin hullua kuin se olikin kolme vuotiaalta. Mutta ilmeisesti nyt oli vain lapsen mielestä aika lähteä kotiin, ja piste. Tai siis, mielessä tottakai tämä toivoi että he poikkeaisivat hakemaan jäätelöä matkalta. Ja Chad varmasti tietäisi kuinka hankalaksi poika osaisi saada itsensä viimeisen rajan tullessa vastaan. Ja puolituntia ylimääräistä tarhassa, oli kyllä melkoinen koetus kolme vuotiaalle pojalle.
avatar
Alex

Viestien lukumäärä : 296
Join date : 25.04.2014

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 09.] You are my sunshine

Viesti  Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 1 / 5 1, 2, 3, 4, 5  Seuraava

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa