06.] Pulvis et umbra sumus

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas

Vs: 06.] Pulvis et umbra sumus

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 16:00

Askelten jotka olivat kääntyneet takaisin pääovelta sisälle tuon miehen sanojen myötä, jotka olivat jättäneet kaikessa kunnioituksessaan kaikki ne yksityiskohdat mainitsematta, ja siltikin sanojen väleistä oli pystynyt lukemaan sen oikean viestin, joka tulisi toimittaa eteenpäin mahdollisimman ripeästi, jokaisen otetun harppauksen ollen kiireinen ja siltikin raskas, vanhemman naisen yrittäen miettiä niitä oikeita sanoja tilanteesta, josta todellisuudessa tälle itselläkään ei ollut mitään ideaa mitä oli tekeillä. Viimein tämä pysähtyi etsimänsä oven eteen, jonka pintaa vasten suotiin kolme voimakkaampaa koputusta, jonka jälkeen käsi laskeutui hitaasti takaisin sivulle tapojen mukaan odottamaan toiselta puolelta tulevia ohjeita, jotka pian antoivat luvan astua sisään.
Oven aueten hitaasti auki Marian toimesta, joka näytti aluksi jäävän empivän sisään astumista kun kahden naisen katseen kohtasivat tuon välimatkan päästä toisiinsa, mutta ymmärtäessään oman miettiliäisyytensä ilmiselvyyden, astui tämä rohkeammin kynnyksen ylitse, soi tuo nuorempi nainen rauhoittavan hymyn joka sanattomasti kehotti ottamaan aikansa ajatuksien kokoomiseen. Hiljaisuuden rikkoen vain hengitys, joka muuttui sen verran kun ilmaa vedettiin rauhallisemmin sisään keuhkoista ennenkuin huulet saivat viimein ajatukset punottua ääneksi, joka pahoitteli jälkeenpäin ettei vanhempi tiennyt muuta yksityiskohtaisempaa. Eveyn suoden tuolle nyökkäyksen ja sanat ettei pahoittelulle olisi tarvetta mutta sen sijaan tuon olisi parempi poistua takaisin omiin tehtäviinsä viimetingan järjestelyitä ajatellen, jotka koskivat sitä iltaa. Oven sulkeutuessa uudelleen, annettiin vasta silloin koko tuon ajan pysyneen hymyn laskeutua hiljalleen kokonaan pois kasvoilta, ja raskaamman huokaisun tavoittaen huulilta tuon tyhjän huoneen, jonka ikkunoita vasten koputteli yltyvä sade vaikka vielä ennen sitä aurinko oli paistanut herkeämättä koko sen ajan, ja viimeisen puolentunnin sisällä olivat tummat pilvet peittäneet kirkkaan taivaan lähes silmissä, aivan kuten huoli ja paha-aavistus heidän esikoisestaan vaikkei Evey tiennyt vielä varmasti mitä oli tekeillä, mutta siltikin se hän tiesi jonkin olevan vialla.
Oikean käden laskeutuen hitaasti kehon poikki vasemman käden ranteelle, jossa sormet pyörittelivät hetken ajan kolminkerroin sidotun rukousnauhan helmia vuorotellen niiden kuluneita pintoja pitkin yksikerrallaan lävitse, katseen pysyen tiiviisti ikkunan takana pysyvässä näköalassa, joka perustui merestä ja sen kauas jatkuvasti horisontista, jonka normaalisti niin tyyni pinta rikkoutui jokaisen uuden pisaran myötä kokonaan, mielen lausuen hiljaa pyynnön, ettei paha-aavistus pitäisi paikkansa.

Ajantajun kadoten tuossa hetkessä kokonaan, stadionin sisäpuolella tapahtuvien asioiden ollen tullut viimein kaikkien muidenkin tietoisuuteen, oli pian tuolla alueella kunnollinen hälinä, joka sitoi kaikki tapahtumat viimeistään yhteen. Poliisit olivat saapuneet paikalle erikoisjoukkojen kera, olisi tuo tilanne normaalisti aiheuttanut hetken rauhoittumisen mutta todellisuudessa se kaikki oli vain muuttunut räjähdysalttiiksi kissa ja hiiri-leikiksi salaseuralaisen, Andrean ja jäljellä olevan tyttö-lapsen välillä, joihin nyt liittyi erikoisjoukot sekä soluttautunut yksilö.
Ties kuinka monta kertaa he olivat vaihtaneet piiloja tuona aikana, kunnes nämä kaksi lasta olivat väkisin yrittäneet tunkea samaan aikaan samaan paikkaan, mutta kun tilaa ei ollutkaan näille molemmille, olivat nämä kaksi päätyneet kulkemaan yhdessä mutta valitettavasti siinä missä Andrea onnistui pitämään itsensä juuri ja juuri pinnistellen rauhallisena - pelkäsi tämä sillä erää enemmän tytön oman nyyhkytyksen paljastavan heidät molemmat enemmin tai myöhemmin, ja toisaalta hän ei voisi enään toista hylätä oman onnensa ojaan. Monipäisen ihmisryhmän askeläänten, rankkasateen, nyyhkytyksen ja melkein sydäntä pysäyttävän pelon parantamatta pojan oloa entisestään siihen nähden, ettei hän pystynyt täysin enään paikantamaan aseella liikkuvaa salamurhaajaa, jotka tuo monipäinen ihmisryhmä aliarvioi aseella heiluvaksi hulluksi.
Tuon pimeän tilan, jossa he olivat istuneet jo tien kuinka kauan siinä toivossa ettei heitä löydettäisi ennenkuin salamurhaaja oltaisiin saatu kiinni, tuntuen joka minuutti ahdistavammalta, tuntuen kuinka seinät olisivat alkaneet kaatumaan hitaasti päälle tuon pitkään jatkuneen odottamisen vuoksi varsinkin nyt kun hetkeen ei ollut kuulunut mitään. Andrean kääntäen päätään sen verran nähdäkseen samanikäisen tytön, joka oli painanut päänsä polvia vasten piiloon saadakseen edes oman nyyhkytyksensä hiljaiseksi, pitkien vaaleiden hiusten jotka ulottuivat helposti yli alaselän. Tuon tytön joka tunnettiin nimellä - Sasha, kohotti katseensa hitaasti hieman ylemmäksi kohdatakseen vierellään istuvan pojan joka kohotti nopeasti etusormensa huulien väliin merkiksi olemaan hiljaa, tuon alkaessa hitaasti liikkumaan kontilleen lähemmäksi ovea, jonka takaa johtavasta käytävästä ei ollut kuulunut mitään ties kuinka pitkään aikaan. Tuon siivouskomeron toimien hyvänä suojana heille koon puolesta kun he pystyivät soluttautumaan pienten yksityiskohtien sekaan, mutta tilanne piti silti tarkistaa eivätkä he voisi pysyä jatkuvasti paikallaan, varsinkin noin ilmiselvässä paikassa. Käden kurottautuen hitaasti oven kahvalle, josta se painui alas ja avautui sen verran raolleen että pää pystyi kurkistamaan sen verran ulos nähdäkseen kumpaankin suuntaan selvästi, todetakseen sen olevan autio.


Kasvojen kääntyen sen verran että ne näkivät piiloutuneen tytön ja tämän katseen joka katsoi pelokkaana mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi, kohosi käsi hitaasti sivulta merkiksi että heidän pitäisi jälleen liikkua eteenpäin, pienen näköinen tyttö eteenpäin ja tarttui turvaahakevasti kädestä heidän noustessa lattialta ennen paikalta poistumista, astellen laajalla käytävällä mahdollisimman ripeästi eteenpäin vaikka Andreasta huomasikin tämän välillä hidastelevan selvästi, jääden välillä kuuntelemaan selvästi ympärilleen mitä tapahtui. Tuossa kohdin poika pystyi selvästi tuntemaan välillä kuinka tytön ote kädessä tiukkeni joka kerta, kunnes nämä äkisti pysähtyivät kokonaan ja suunta saattoi muuttua kokonaan päinvastaiseksi alkuperäisestä, kääntyivät nämä kaksi niin monta kertaa kun tutun kuuloiset askeleet olivat lähestyvinään, että loppujen lopuksi eivät enään tienneet mistä olivat tulleet ja minne olisi pitänyt mennä.
Andrean yrittäen lausua hiljaa nuoremmalle heidän kyllä selviävän siitä, pään kääntyen katsomaan vierellä astelevaa tyttöä hymyillen vaikka todellisuudessa tämä pelkäsi kokoaika sen miehen astelevan seuraavan nurkan takaa, jolloin he eivät voisi enään edes piiloutua.
Kahden lapsen askeleet olivat hiljaiset normaalin ihmisen korvissa, mikä vaikeutti lähistöllä liikkuvien erikoisjoukkojen ryhmää, mutta sen sijaan tuo ainoa asia mitä heidän kannattikin pakoilla oli enemmän kuin tilanteesta tietoinen. Andrean ja Sashan kääntyessä jälleen uudesta nurkkauksesta seuraavaan, pysähtyivätkin askeleet samantien ja katse alkoi kohoamaan hitaasti ylöspäin, silmien taltioiden jokaisen näkemänsä kengistä aina vaatetuksella koristeleviin salaseuran symboleihin aina käsiaseeseen ja viimeisenä kasvoihin, joita koristeli kauan sitten saatu arpi huulella.
Silmien laajentuen kauhusta ja jalan ottaessa hitaasti askeleen taaksepäin, loi tuo salaseuralainen vuorostaan lempeän hymyn, jonka alle piiloutui kylmä tappaja joka oli viimein löytänyt haluamansa. "Siinähän te olette... olen etsinyt teitä..." Äänen lausuen yleiskielellä voivottelevasti, käden nostaen hitaasti asetta ylemmäksi enemmän näkyville, tunsi Andrea siinä kohdin Sashan suorastaan repäisevän toisen osapuolen väkipakolla liikkeelle sen sijaan että he olisivat jääneet seisomaan toimeettomina, kaksikon lähtien pinkomaan niin nopeasti kuin vain pystyisivät pienillä jaloillaan, samassa kahden laukauksen ohittaessa kehon ja korvan juuri ja juuri niin ettei se olisi osunut, jonka jälkeen kun selvät juoksuaskeleet kuuluivat takaa, kylmän hien nousten tuossa kohdin väkisinkin iholle.

Jokaikinen kerta kun juoksuaskel tömähti vasten betonista lattiaa – kimpoili ääni katosta lattiaan joka puolelle, aivan kuin tilanne olisi halunnut tehdä sarkastisella tavalla juoksevan henkilön länsäolon julki kaikille läsnäoleville. Giovannin tiedostaen todella hyvin aiheuttavansa liikaa meteliä, mutta jos mukaan laskettiin kaikki ne muut henkilöt stadionin sisällä ja sen ulkopuolella, ei loppujen lopuksi voinut enää yhtään varma siitä kuka piti kaikista eniten meteliä tuolla paikassa. De Fioren suvun edustajan suunnistaessa terävän kuuloaistinsa perusteella, eteni vanhan salaseuran edustaja monien vuosien saatossa oppimiensa taitojensa avulla., mitkä yleensä antoivat vallan löytää kohteen mistä ja milloin tahansa.

Giovannin saavuttaessa lopulta pitkältä tuntuneiden minuuttien jälkeen tuon mustaan pitkään takkiin ja farkkuihin pukeutuneet henkilön, joka kaikinpuolin vaikutti enemmän rikolliselle/gansterille kuin kovassa kurissa kasvaneelle salamurhaajalle. Näiden kahden vanhemman miehen katseen kohdatessa pitkän penkkirin kummastakin päästä – tuntui sen hetken aikaa kuin aika olisi pysähtynyt paikassa. Giovannin katseen kiinnittyessä pian hyvin tutun näköiseen symboliin, joka toistui selvästi toisen miehen vaatetuksessa – naksahtivat jokainen pala paikoilleen. Toisella puolella seisovan salamurhaajan ymmärtäessä tilanteen muuttuneen ja se sai naksauttamaan varmistimen pois käsiaseesta. Tämä oli aluksi katsonut Giovannia kuin toinen olisi ollut vain yksi niistä erikoisryhmän sotilaista, mutta kun tarkkaavaisemmaksi koulutettu katse erotti ne tietyt piirteet, joista De Fioren suvun jäsenen aina tunnisti – kuohahti jokin kitkerän hapokas tunne syvällä kehon sisimmässä. Käsiaseen piipun suuntautuessa osoittamaan lähes samantien sitä olinpaikkaa missä Giovanni oli hetki sitten seisonut, vastasi nyt vain tyhjyys takaisin, mikä sai salamurhaajan valpastumaan entisestään. Juuri ennen kuin terävä polven isku tuntui alaselässä, mikä sai kehon horjahtamaan kontrolloimattomasti eteenpäin ennen kuin se kaatui polvilleen ja kädet ottivat pudotuksen vastaan. Salamurhaajan naurahtaen kylmästi vaikka aivan hetki sitten tältä oltiin lähes täydellisesti isketty ilmat pihalle. Käsiaseen jäädessä maahan, jonne se oli tipahtanut, vaikka yleensä tuliase laskettiin etulyöntiasemaksi, mutta se sääntö ei pätenyt salaseuran oppien rinnalla. Giovannin ottaessa välimatkan uudelleen umpeen ja aikoen polkaista maahan jäänyttä henkilöä päähän vaikka se tietäisi kallon murtumista, mutta silloin salamurhaaja ponkaisi kehonsa käsiensä varaan ja parilla tarkoin harkitulla liikkeellä sai lopulta kiedottua jalkansa maahan kaatuneen Giovannin kaulan ympärille.
”Luovuta, De Fiore. Et voi voittaa minua. Kuinka hankala se on hyväksyä tosi asiat?”
Salamurhaajan lausuen tumman silkkisesti kuten näiden tapoihin kuului puhua, vailla minkäänlaisia tunteita. Sanojen sihahdellen Giovannin korviin kuin käärmeen puhe, samaan aikaan kun veri kohisi voimakkaasti korvissa kun hengittäminen kävi koko ajan hankalammaksi. Katseen editse välähdellen kuvia Eveystä ja Andreasta, noiden kahden rakkaan ihmisen näkemisen palauttaen voimat takaisin.
”En tiedä sinusta, mutta itse en ole tullut tänne kuolemaan.”
Kummankin kämmenistä puristautuen tiiviiseen nyrkkiin ja iskien voimalla salamurhaajan jalan polveen, josta pääsi hyvin epämääräinen rusahdus iskun aikana. Giovannin päässen vapaaksi heti, nousten ensin ylös polvilleen hengittääkseen syvään ja lähes samantien jaloilleen kuten teki salamurhaajakin.
”En ehkä osaa taistella teidän tavallanne, mutta saanen näyttää perinteisemmän tavan…”
Yksinkertaisen alakoukun osuessa salamurhaajan leuan alapuoelle ja riittäen lennättämään tämän taaksepäin ennen kuin vieri katsomon portaita pitkin alaspäin puoleen väliin asti. Giovannin katsoen hetken maahan jäänyttä salamurhaaja kunnes katse lähti kohottautumaan stadionin kentälle ja sen poikki juokseviin kahteen pieneen hahmoon. Isän sydämen sykähtäen voimakkaammin. Hän ei voinut erehtyä näkemästään, ei voinut.

Askelten laskeutuen katsomon portaat kiireesti alas ja kehon nojautuen eteenpäin kaidetta vasten, katseen yrittäen nähdä pakenevat lapset tarkemmin. Kentän toiselle puolelle ilmestyessä silloin kolme erikoisyksikön sotilasta, jotka näkivät myös lopulta nuo kaksi lasta. Giovannin ehtien jo huokaisemaan puoliksi helpottuneisuudesta, mutta ennen loppua jokin alkoi hälyttämään hyvin tiiviisti pään sisällä. Entä jos salaseuran jäseniä oli useampi? Entä jos nämä olisivat tehneet saman kuin Giovannikin; pukeutuneet erikoisyksikön jäseniksi – ettei kukaan ymmärtäisi etsiä näitä liian läheltä.
Varoittavien sanojen kohottautuessa jo kurkusta kielenpäälle, mutta Andreaa tavoittavien sanojen sijaan huulien välistä pääsi tukahtunut henkäisy ja veren korahtaminen. Piiloterän vetäytyessä takaisin rannesuojan sisään. Salamurhaajan paljastuessa Giovannin takaa kun tämä vajosi polvilleen maahan, mutta kädet eivät päästäneet vieläkään irti kaiteen reunasta. Salamurhaaja luuli jo sen hetken aikaa voittaneensa, siihen hetkeen asti ennen kuin Giovanni kokosi vielä viimeiset voimansa ja huusi niin lujaa kuin kykeni:
”Juokse, Andrea! Äläkä käänny katsomaan taaksesi!”

Vain muutamassa minuutissa oli silkka pakoilu ja piilottelu muuttunut silmänräpäystäkin nopeammin kissa ja hiiri-leikiksi, joka käytiin näiden tiettyjen ihmisten kesken, joista kuitenkin kaikki johti tuohon viattomaan poika-lapseen joka haluttiin hinnalla millä hyvänsä, keinoja kaihtamatta, vaikka suunnitelma olikin mennyt hieman mönkään alkuperäisestä.
Lapsien juosten aistien johdattamina niin nopeasti kuin vain pystyivät, tuon nuoremman tytön pysytellen Andrean perässä kädestä kiinni, kunnes nämä huomasivat äkisti löytäneensä tiensä pois tunkkaisilta käytäviltä takaisin ulkoilmaan, jossa sade oli vain rankentunut entisestään, kastellen molemmat lapset kokonaan samantien.
Tekemisen keskittyen vain siihen mikä takana sillä hetkellä jahtasi heitä, näiden edes tiedostamatta tuon miehen kadonneen hetkellisesti omille teilleen, Andrean edes huomaamatta kuinka lähellä toinen vanhemmista todellisuudessa oli, - vain toisella puolella, heidän juoksien kentän poikki.
Märän ruohikon lätsähtäen jokaisen otetun juoksuaskeleen tahdissa, sateen tehden tuosta kuitenkin liukkaan ja aiheutti lähes jokaisella kerralla kaatumisvaaran, eritoten kun jalkaterä sattui uppoamaan aavistuksen enemmän ruohikkoon, jonka alta alkoi paistamaan selvä maaperä.
Jokaisen kompuroinnin tai kompastumisen jälkeen noustiin ylös yhtä nopeasti, aina jommankumman lapsen auttaen jälkeenjääneempää vakavassa tilanteessa vaikka kun he olivat päässeet noin puoleenväliin... sai se yksi ääni vanhemman pysähtymään paikoilleen, kuin seinään, kun taas Sasha juoksi pienen matkan päähän ennenkuin huomasi toisen etsivän katseen käyvän nopeasti ympäristöä lävitse sateesta huolimatta. Andrea ei sitä pystynyt sanomaan ääneen, mutta sen yhden hetken ajan... olisi hän voinut vannoa kuulleensa isänsä äänen jossain...
Tuon yhden ajatuksen saaden aistit jälleen normaalille tasolleen, joka pystyi helposti tuomaan kaikki ympärillä tapahtuvan tietoisuuteen, hakeutui katse hetken kuin etsimisen jälkeen tuohon yhdelle alueelle, jossa seisoi kaksi hahmoa joista toinen laskeutui hyvää vauhtia alas kapeaa portaikkoa, jotka oli rakennettu mataliksi katsojien ajatellen, kun taas tuo toinen mies joka oli jäänyt paikoilleen kaiteen varaan vain seisomaan.
Andrean tuntien selvästi kuinka sanat halusivat kohota kuultavaksi pidemmän matkan päähän, mutta kurkkuun noussut pala esti sen selvästi. Mitä oli tekeillä? Mitä isä oli tarkoittanut? Miksei isä tehnyt mitään?

Esikoinen ei enään tiennyt kuinka pitkään oli siinä seissyt, mutta kun ajatukset alkoivat jälleen kokoamaan itseään, ottivat jalat tuolloin jo uusia juoksuaskeleita, muttei siihen samaan suuntaan minne Sasha oli jatkanut vaan nyt juuri siihen suuntaan minne isä oli nimenomaan kieltänyt, eivät jalat kerenneet ottamaan kuin vain muutaman hassun juoksun kun äkisti pakottava tunne niskassa sai liikkeen pysähtymään kuin ilmaan, pojan pystyen tuntemaan ensimmäistä kertaa kuinka pakokauhu sai hengityksen taukoamaan hetkellisesti, sydämen sykähtäen kurkkuun. Jalkojen nousten helposti ilmasta kun tuo yksi erikoisjoukon vaatteisiin pukeutuneen miehen ripottaen nuorta lasta otteessaan valkeasta kauluksesta, tuon lapsen käden nousten kauluksessa roikkuvan kravatin otteeseen saadakseen sitä löysemmälle ettei olisi tukehtunut voimankäyttöön mitä tuo vanhempi hänen suhteensa käytti.

Odotetun pyristelyn alkaessa, ei tuo pieni lapsi saanut osumaa nappaajaansa, vaikka tämä kuinka yritti, tuon joko saaden estettyä iskun tai väistäen tavalla tai toisella, jättämättä tuolle mitään mahdollisuutta enään päästä pakoon. "Isä!" Itkuisen, selvästi paniikissa olevan äänen huutaen kaikilla viimeisillä voimillaan vanhempaansa, pyytäen ettei tuo antaisi näiden miesten tehdä hänelle mitään pahaa, pyytäen hiljaa pelastamaan tämän mutta mitä kauemmin hän katsoi toista kaukaisuuteen... sanoi jokin aivan liian selvästi... että vaikka kuinka Andrea pyristelisi, itkisi ja huutaisi apua... olisi jo liian myöhäistä. Potkimisen alkaen uudelleen kahta kertaa kauheammin, Andrean huutaen uudelleen isäänsä, kyynelten laskeutuen poskea pitkin, sekoittuen sateen sekaan jossa ne huuhtoutuivat kaikki yhdeksi ja samaksi elementiksi, kasvoista enään pystymättä erottamaan pienimpiä merkkejä tuosta heikkouden hetkestä muuta kuin kauhun, joka paistoi silmistä. Terävän piston painautuen niska-alueen ihon lävitse, saadeen pelästyneen lapsen älähtämään kovaan ääneen vaikka todellisuudessa kipu ei ollut edes voimakas, mutta jatkuva pelko sai senkin tuntumaan kuinka joku olisi lävistänyt tuon alueen kalttaaltaan. Salamurhaajan joka oli hetki lävistänyt aseellaan tuon lapsen isän, saapuen tuolloin heidän luokseen, jossa pakokauhuinen lapsi yritti vielä viimeisillä voimillaan päästä pakoon, vaikka kun katsoi tuota samaan aikaan temperamenttistä vaikkakin epätoivoista sätkimistä tarpeeksi kauan, pystyi näkemään selvästi kuinka jokaisen lihaksen liike alkoi hiljalleen muuttua hitaammaksi, raskaammaksi, väsyneemmäksi ... luovuttaneemmaksi.
Tuon salamurhaajan, joka oli hetki sitten astellut lapsen huomaamatta tuon vierelle ja painanut senbo-neulan epäröimättä niskan taakse ja vetäissyt sen yhtä nopeasti myös pois, piilottaen asettaan takaisin vaatetukseen piiloon muiden raskaampien aseiden alle suojaan jotteivat ne herättäisi mitään huomiota, ottaen lapsen vuorostaan käsivarsilleen nyt kun tuo oli pakotettu rauhoittumaan, veltostuneen käden päästäen irti löystytestä kravatista, joka tippui maahan, pystyi sateen halki kuulemaan selvästi hankalan hengityksen, joka kuulosti inisevältä kaiken itkun jälkeen, vaikka kyseessä olisi enään vain minuuteista kunnes tuo tuskin kuukauttakaan viisi vuotta vanha lapsi menettäisi tajuntansa. Tai vaikkei se tapahtuisi samantien, ainakaan tuo enään pystyisi tekemään mitään vaikka haluaisikin päästäkseen pakoon.

Tuon kolmen hengen erikoisjoukkoryhmän kääntyen ympäri lapsi käsivarsillaan, yhden ilmoittaen radioon sen hetkisen tilanteen: uhri määrän ja että aseella heilunut mies oli nähty viimeksi makaamassa katsomon portailla, ja että tuo mies oli onnistunut vahingoittamaan myös heidän joukkojaan, vaikka todellisuudessa näillä kolmella oli ollut siinäkin omat sormensa pelissä.
Tuon yhden salamurhaajan, noukkien vielä viimeisenä kravatin maasta ja kääntyi puoliksi ympäri nähdäkseen Giovannin selvästi, suotiin tuolle kylmä hymy, jonka alle piiloutunut voitonriemun pystyi lukemaan silmien katseesta samalla kun käsi kohottautui kravatin mukana kohti taivasti kuin sanoakseen tyytyväisenä: "hävisit tällä kertaa.".
Selän kääntyen kokonaan ympäri lähtiäkseen tuon kolmikon perään pitääkseen silmällä muiden yllätyksien varalle, heitettiin tuo sini-punainen vaatekappale vielä viimeisenä tekona kylmästi olan ylitse isän silmien edessä, - sillä hän ei sillä tekisi mitään, eikä se hyödyttäisi ketään. Poliisi voisi vaikka pitää sen muistona todistuskappaleiden joukossa jos se sen vaatisi, - ei se kuitenkaan auttaisi.

”Andrea… pakene…”
Sanojen, jotka voimakkuudeltaan olivat enää murto-osa aikaisemmasta, sihahtaen kylmyyden sinertäviltä huulilta. Sormien, jotka olivat yhtälailla kohmettuneet tuulen ja vesisateen takia, yrittäen turhaan puristautua tiukemmin kaiteen reunaan, mutta mitä enemmän Giovanni yritti taistella vastaan – sitä enemmän tämän jalat alkoivat antamaan periksi. Humisevan kuuloaistin onnistuen kuitenkin vielä nappaamaan kauempaa kuuluvat vastaan pistämisen äänet ja valitettavasti myös kuulemaan selvästi Andrean pakokauhusta kertovan itkemisen sekä huutamisen, jotka yhdessä eivät jättäneet mitään epäselväksi. Tuon yhden hetken aikana Giovannin toivoen, että olisi voinut tehdä itsestään kuuron. Mikä voisi olla sen kamalampaa kuin kuunnella oman lapsena avun huutoja kun itse ei voinut tehdä asialle mitään. Salamurhaaja oli onnistunut lävistämään piiloterällään liian haavoittavasti ja sen takia keho ei enää kyennyt liikkumaan mihinkään vaikka mieli kuinka sitä yritti.
”Anna minulle anteeksi, lapseni… etten tämän enempää kyennyt suojelemaan sinua.”
Merenpihkan värisen katseen voiden enää vain seurata tuota kauemmaksi erkaantuvaa ryhmää, joista yksi kantoi käsivarsillaan liikkumatonta lasta.

Samoihin aikoihin De Fioren suvun kartanolla, jossa valmisteltiin illalliskutsuja – syvällä talon alapuolella olevassa kammiossa tuli soihdut alkoivat väreilemään levottomasti ja kuin kauan sitten aikaisemminkin alkoi veri valumaan selittämättömällä tavalla patsaan silmistä kunnes hiljalleen jokaisen patsaan kohdilla tapahtui sama. Tuon kaiken jäädessä silmien ulottumattomiin.

”Löysittekö hänet?”
Poliisiryhmän komentajan kysyessä radiopuhelimen kautta alaiseltaan, joka oli lähetetty kolmen muun kanssa edeltä tutkimaan itäinen katsomo.
”En, herra komentaja, mutta täällä on selvästi tuoreita verijälkiä. En ole varma kuinka tuoreita ne ovat - sillä sade on päässyt tuhoamaan todistusaineistoa liiaksi. Veri voi kuulua ampujalle tai jollekin toiselle, päätöksen teette te.”
Asteen raskaamman uloshenkäisyn kuuluessa linjan toisesta päästä, ryhmän komentajan käydessä erivaihtoehtoja nopeasti lävitse. Vastauksen ollessa seuraava:
”Etsikää kaikki mitä vain voitte löytää. Joku tulee olemaan tästä kaikesta vastuussa ja minä tulen varmistamaan, että niin tulee tapahtumaan.”

Iltapäivän kokous oli jatkunut jo ties kuinka kauan tai sellaiselta se ainakin tuntui tuolla tarpeeksi suuressa kokoushuoneessa, jossa ei ollut kuulunut kahteen tuntiin mitään muuta kuin kuuden ihmisen puheensorina. Anubiksen suoristaen istumaryhtiään taas uudemman kerran tuossa nahkaisessa nojatuolissa, jonka selkänoja tuntui liimaantuvan epämukavasti puvun takin lävitse – tuon kyseisen yksityiskohdan kertoen auringon paistavan sinä iltapäivänä normaalia kuumemmin. Puhelimen, joka oli laskettu kokouspöydälle, herätessä silloin henkiin. Näytölle ilmestyen soittajan nimi, mutta soittoääntä ei kuulunut äänettömänä olon vuoksi. Anubiksen suoden pahoittelun tapojen mukaan, minkä jälkeen tämä poistui kokouhuoneesta käytävän puolelle ja vastasi puheluun.
Linjan toisesta päästä aluksi kuulumatta mitään, aluksi vain raskasta hengitystä kunnes lopulta italian kielen sanat lausuivat hyvin vaikean kuuloisesti – kertoen puhujan olevan selvästi tuskissaan.
”He…veivät… hänet.”
Hetkellisen tauon ilmestyessä puheeseen kun Giovanni pakotti itsensä kokoamaan voimansa yhtenäiseksi.
”Andrea on heillä, Anubis. Zay lähetti koiransa hakemaan lapseni… Auta häntä… pyydän…”
Viimeisimmän lauseen hiipuen lähes täydellisesti kadoksiin, minkä perässä seurasi selvästi se ääni kun jokin liukui raskaasti seinää pitkin alas.
”Giovanni…? Giovanni!”
Anubiksen kutsuessa terävämmin Giovannia nimeltä, riitti se vielä havahduttamaan tämän hereille veren hukan aiheuttamasta shokista. Anubiksen ottaen tilanteen johdon itselleen samantien.
”Missä olet? Oletko jo soittanut apua itsellesi? Missä Evey on?”
”Kerro hänelle, että olen todella pahoillani ja toivon, että hän voi vielä rakastaa minua epäonnistumisestani huolimatta. Petin sukuni ja hänet... antakaa minulle anteeksi…”
Sanojen kohottautuessa jo uudelleen Anubiksen kielenpäälle, mutta liian myöhään. Kuuloaistin voiden vain kuunnella kädet sidottuna kuinka linjan toisessa päässä Giovanni kaatui lopullisesti maahan ja puhelin kolahti selvästi kovalle lattialle. Linjan pysyessä vielä auki, aivan kuin Jumalat olisivat halunneet kiusoitella tilanteen toivottomuudella vielä hetken pidempään. Puhelimen, jonka verilätäkkö lopulta saavutti, jääden lojumaan Giovannin vierelle.

Sateen voimistuen kokoajan entisestään, piiskaten pitkään jatkuneen kevät päivien kuivuuden allensa kuin viimeistä päivää, häivyttäen suurimmanosan todisteista tuolla kentälle, jonka rauhaisa iltapäivä oli muuttunut lähemmäs kaoottista.

Muutamia kymmeniä kilometrejä kauempana, tuon ison kartanon sisuksissa jossa oli koko iltapäivä yritetty järjestää illallisia, oltiin kaikki saatu viimeistä yksityiskohtaa vaille valmiiksi, sattuivat nuo hopeiset silmät jotka normaalisti olivat täynä elämäniloa ja lempeyttä, joka ei poikennut kenenkään henkilön kohdalla milloinkaan toisenlaiseksi, vilkaisemaan kelloa joka osoitti ajan kulunuun yli puolellatoista tunnilla eteenpäin siitä mistä Giovanni oli lähtenyt hakemaan Andreata, kurtistuivat kulmat hetkellisesti. Eihän siinä noin kauan normaalisti mennyt hakea poika takaisin kotiin...
Punertavien huulten mutristuen hetkellisesti kun katse kääntyi takaisin jatkamaan keskeytynyttä tehtävää, jonka tarkoitus oli sitoa puutarhasta aiemmin kerätyt kukat siistiin pinkkaan ennen maljakkoon asettelua, ajatuksien kadoten selvästi hetkellisesti jonnekin kaukaisuuteen, joka keskeytyi kun tuo vanhempi naispalvelija astui sisään, jolloin katseet kääntyivät hetkellisesti toisiaan kohti jona aikana Evey loi jälleen tytön hymyn kasvoilleen sanoakseen kaiken olevan hyvin, vaikka todellisuus oli aivan päinvastainen.
Hän ei osannut tuoda sitä sanoiksi... mutta se tuttu paha aavistus joka oli piinannut aina välillä vuosia takaperin, puhui puolestaan aivan liian selvästi. Käden nousten hetkellisesti ylävatsan päälle kun jokin tuntui lävistävän tuon alueen selvästi, jättäen hengityksen katkeamaan aivan muutamaksi minuutiksi siihen paikkaan, toisen käden pakottaen kehon pysymään pöytää vasten pystyssä sen sijaan että keho olisi menettänyt tasapainonsa kokonaan. "Rouva?"
Naisen huolestuneen äänen lausuen asiaankuuluvalla tavalla vierestä, tämän kiirehtien tämän vierelle huomatessaan jonkin olevan pielessä, ei tuolle vastattu mitään tai edes yritetty normaalilla tavalla todeta kaiken olevan kunnossa sillä Evey kyllä tiesi jo ettei pystyisi tuossa kohdin enään huijaamaan vanhempaansa joka oli nähnyt värin katoavan nopeasti päivittyneeltä iholta. Naisen yrittäen lausua hiljaa pystyvänsä pysymään ehkä pystyssä ominkin avuin, lähtemättä siltikään selittämään mistä moinen äkillinen muutos johtui, eikä tämä edes kerennyt kun kännykän tuttu soittoääni pirahti soimaan pöydän päällä, jossa se värisi melkein koko puupöydän lävitse saadakseen huomion itseensä, hopeisten silmien katsoen näytöllä näkyvää numeroa jo melkein kauhun vallassa. Italian poliisin numero.

Yksiköiden kulkien tuon ison alueen määrätietoisesti lävitse omissa ryhmissään tai pareittain, pitäen aluetta silmällä suojaavien asusteidensa lävitse, joiden tarkoitus oli estää näitä menehtymästä tehtävän aikana - tai edes sen verran että nämä olisivat valmiina palaamaan uudelleen seuraavan koitokseen, josta ei voisi olla varma olisiko se näiden viimeinen. Jokaisen ryhmän pitäen itsestään ääntä sen verran muille ryhmille radiopuhelimien välityksellä tehdäksee selväksi jokaisella tilanteen, ja mitkä paikat oli tarkastettu, kuinka monta uhria ja oliko mitään uutta ampujasta. Tuon kolmen hengen ryhmän, joka oli ollut siihen asti sisätiloissa sokkeloisissa käytävissä astuen sateeseen ensimmäisinä ja kulkien suojassa katsomon kaiteiden ja portaiden varassa säännöllisesti ja harkitusti, jokaisen askeleen olematta mitenkään sattuman varainen vaan ne tehtiin yllätyksien varalle, joka antaisi oivan tilaisuuden ja kulman nähdä vihollinen ennenkuin se tekisi heistä selvää. Kenenkään tietämättä tuosta toisesta kolmen hengen vale-ryhmästä jotka olivat onnistuneet välttämään muiden katseet tuon lapsen ja perässä roikkuvan toisen salamurhaajan kanssa, eivätkä näin olleet saaneet huomiota osakseen poistuessaan sekasorron valtaiselta alueelta.

Tuon yhden sotilaan noukkien tuon samaisen kravatin maasta ensin melkein astuttuaan sen päältä, pystyi tuo nuori sotilas tuntemaan sydämensä jättävän kivuliaan sykähdyksen välistä. Kaikki ne uhrit olivat olleet lapsia... tuskin viittä vuotta vanhempia, ja silti nämä oli teurastettu siihen paikkaan ilman minkäänlaista syytä. Minkälainen ihminen pystyisi sellaiseen silmääkään räpäyttämättä ja elämään sen jälkeen itsensä kanssa koko loppuelämänsä?

Käden puristuen hitaasti tuon vaatekappaleen ympärille ennenkuin se asetettiin taskuihin talteen, pään nousten samalla ylöspäin valmiina jatkamaan matkaansa muiden ryhmäläisten perässä mutta sen sijaan että tämä olisi jatkanut normaalilla reitillä omalla paikallaan rykelmässä - rikkoutui tuo kaikki kun silmät alkoivat siristämään sateen lävitse nähdäkseen hahmon istuvan kauempana maassa, nousi ase aluksi varuillaan kun askeleet ottivat välimatkaa umpeen mutta mitä lähemmäksi tämä pääsi... sen kovemmaksi hämmennys kasvoi. Tuolla miehellä ollen erikoisjoukolle kuuluva asukokonaisuus, ja silti hän ei ollut nähnyt kyseistä miestä koskaan elämänsä aikana ollessaan samaisissa tehtävissä, alkoivat hälytyskellot soimaan samantien.

Välimatkan umpeutuen nopeammin kuin oli uskottu, laski tuo mies sen verran asettaan päästyään lähelle kokeillakseen ensin kaulan alueen pulssin, toisen taas ottaen automaattisesti tehtäväkseen tarkistaa toisen portaissa makaavan miehen kunto joka oli jätetty jälkeen tuon epäonnistuttua tehtävässä, ja kolmas taas piti tilannetta muuten ajan tasalla kiertämällä tuon lähiympäristön tarkistaakseen muiden yllätyksien varalle.


Samoihin aikoihin kentän ulkopuolella, jonne oli noussut varsinainen hälinä kiinnostuneista ihmisistä jotka halusivat väkipakolla tietää mistä oikein oli kyse kun poliisit olivat saapuneet, median tuoden myös omalla olemassa olollaan tarpeettoman huomion tuohon paikkaan josta kukaan muu kuin viranomaiset eivät vielä tienneet mitään, pysähtyi tuon musta auto vauhdilla rakennuksen eteen, saaden aluksi komentajan jälleen vilkaisemaan saapunutta autoa siinä toivossa että kyseessä olisi lisää mediaväkeen kuuluvia ihmisiä, eikä lasten vanhempia jotka vaatisivat selitystä tapahtumille vaikka niille ei todellisuudessa ollut minkäänlaista järkeviä sanoja ennenkuin tilanne olisi saatu hallintaan, mutta tuo nainen joka astui ulos kuskin paikalta... sai tuo osakseen raskaan huokaisun. Eveyn pamauttaen oven kiinni ja juosten ihmishälinän ohitse, tämän pystyen sivusilmällä erottamaan kauempana seisovan tutun auton, jonka näkeminen sai vain sydämen sykähdykset melkein pysähtymään paikoilleen, jokaisen otetun liikkeen tuntuen liian hitaalta, vaikka Evey kuinka yritti päästä nopeampaa lävitse. Eteen asetetun keltaisen nauhan estäen väkeä astemasta suoraan asiaa hoitavien viranomaisten tielle, vaikka se olikin kuinka helppo alittaa, heti kun Evey oli sen tehnyt esti samantien yksi sotilaista moisen yrityksen ennenkuin nainen kerkesi liian pitkälle, mutta sen teon onnistuen aiheuttamaan uuden hälinän kiireiselle komentajalle, joka asteli väkinäisesti nuoremman naise luokse, joka oli selvästi ollut ulkonäöstä päätellen valmistautumassa johonkin virallisempaan huolitellusta olemuksesta päätellen, ennen soittoa.
"Missä he ovat? Missä ovat lapseni ja mieheni?"
"Rouva de Fiore, kaikki on hallinnassa... mieheni ovat päteviä ja koulutettu tälläiseen tilanteeseen. Mitä taas Herra de Fioreen tulee, hän on varmasti täällä jossain lähistöllä, sillä käskin hänen jättää tämä meidän huoleksemme, eikä ole mitenkään mahdollista että hän olisi päässyt meidän ohits--"
"Itä osastolla tarvitaan välittömästi lääkintämiehiä. Kaksi siviili miestä, molemmat hyvin vakavasti vahingoittuneet ja hyvin heikkopulssi, toisella hyvin vakava verenhukka ja toinen on alustavasti oletettavissa kaatuneen portaikossa."
Radiopuhelimesta kuuluneen äänen lausuen määrätietoisesti kuuluville, sai tuo viesti selvän muutoksen aikaiseksi rykmentissä jossa lääkintämiehen lähtivät samantien kulkemaan annettua sijaintia kohti, kohtasivat ruskeat silmät hopeisen alempana, joka katsoi ärtyneenä komentajaa, vaikka samalla tuo pelkäsi perheensä puolesta joka oletetusti oli vielä uhka-alueen sisäpuolella nyt kun ampujasta ei tiedetty vielä juuri mitään.

Kartanon pihatielle johtavan portin jäädessä kauas taakse, sitä suuremmaksi edessäpäin kohoava kartano muuttui. Näkymä herätti useasti sanatonta kunnioitusta, hämmennystä ja jopa kateuden kitkeryyttä, mutta tuona kertaa ilmeettömänä pysynyt katse katsoi vain mitään näkemättömin silmin eteenpäin kuin vain odottaen sitä hetkeä, että auto pysähtyisi ja matkustaja pääsisi nousemaan ulos jatkaakseen paljon tärkeimpiä asioita kuin kartanon julkisivun tuijotteleminen. Huolitellun ulkonäön omaavan miehen noustessa lopulta ulos auton takapenkiltä ja lähtien kiipeämään ylös noita kivisiä ulkoportaita, joiden päässä kohosi raskaat puuovet. Oikean käden, jonka etusormea koristi liiankin tutun näköinen sormus, kohottautuen ovikolkuttimelle ja tehden sillä läsnäolonsa julki. Kolmen voimakkaan koputuksen kaikuen suuressa aulassa, jonka yksistä sivukäytävistä pian ilmestyi tuo vanhempi nainen, joka noin vähän yli tunti sitten oli saanut todistaa rouva De Fioren äkillistä muutosta ja kiirehtimistä ulos.
”Niin?”
Marian lausuen väkisinkin hyvin varuillaan olevasti kun näki ensimmäisenä oven aukaistessaan tuon miehen, joka oli pukeutunut tyylikkäästi ja piteli sivullaan mustasta puusta veistettyä kävelykeppiä, jonka käden sijaa koristi hopeinen veistos; kuvastaen enkelin ja demonin siipiä yhdessä. Tuolla kyseisellä käden sijalla nyt leväten miehen oikea käsi, jonka etusormen sormus kiilteli mystisesti talon sisältä päin lankeavassa valossa.
”De Fiore?”
Tumman silkkisen äänen kysyen hyvin kohteliaan äänen sävyyn samaan aikaan kun pistävän väriset silmät kohottautuivat katsomaan naista raskaiden kulmien alta. Marian ei osannut pukea tuntemaansa sanoiksi tuona hetkenä, mutta silti jokin alkoi hälyttämään hyvin vahvasti alitajunnassa. Jonkin niistä normaalisti piilossa pysyveistä aisteista nyt huutaen varoittavia säkeitä pään sisällä.
”Herra ja Rouva De Fiore eivät ole juuri nyt kotona. Voitte jättää minulle viestin tai tulla myöhemmin uudestaan. Herra…?”
Vanhemman naisen virallisuuden saaden vain kylmän hymyn kohoamaan hiljalleen ilmeettömille kasvoille, joissa silmien katse ei antanut eikä pyytänyt mitään, pysyen vain tunteettomina, mutta sitäkin enemmän ne katsoivat Marian pinnan alle kuin olisivat katsoneet itse sieluun asti. Saman tutun tumman äänen vastatessa lähes heti perään kun nainen oli esittänyt kysymyksensä julki.
”Zay ibn Anubis… ja se mitä todellisuudessa tulin täältä asti hakemaan, on ollut jalkojenne alla koko päivän.”
Vanhemman naisen reagoiden juuri niin miten oli aavisteltukkin. Tämän yrittäessä sulkea oven kiireesti, mutta Zay oli paljon nopeampi. Kävelykepin asettuessa kiilaksi ja heti perään Marian jo lensi selälleen aulan lattialle. Pelosta laajentuneiden silmien voiden vain seurata sivusta kun tuo aluksi niin kohteliaalta vaikuttanut mies nyt vain astui röyhkeästi kartanon pääovesta sisään ja lähti hyvin määrätietoisen oloisesti sitä takkahuonetta kohti, josta pääsisi De Fioren suvun holviin. Marianin korvissa kaikuen vieläkin Zayn sanat kun tämä oli vain kehoittanut kylmän rauhallisesti pysymään siinä missä nyt oli tai muuten tämä kaikki voisi saada hyvinkin ikävän käänteen.

Takan alkaessa siirtymään raskaasti rahisten syrjään paikaltaan – kohosi Zayn kasvoille kylmän aito hymy moneen vuoteen. Viimeksi hän oli päässyt nuoruudessaan vain takan edustalle kunnes oli lyyhistynyt siihen verenhukan takia, mutta nyt…
Maan alta henkäisevän kylmän tuulen saaden yön mustat hiukset liikkumaan levottomasti.
…kaikki oli huomattavasti toisin. Paljon toisin.
Askelten lähtiessä laskeutumaan kierreportaita alas, alkoi takka liikkumaan takaisin paikoilleen kunnes viimeinen kumahdus kertoi salaoven sulkeutuneen kokonaan. Marian ponkaisten heti ylös maasta ja kiiruhtaen soittamaan edes jommallekummalle De Fioren pariskunnasta. Tietämättä valitettavasti sitä, että tuonakin hetkenä Giovanni taisteli elämästään.
Zayn saaden tilannekuvan Giovannin tilasta paljon nopeammin kuin se vanhempi nainen, joka yritti saada parhaansa mukaan raiteiltaan suistunutta tilannetta edes jotenkin hallintaan. Katseen käydessä lähes jokaisessa noissa patsaissa, joista kukin kuvasti De Fioren edesmennyttä jäsentä. Jokainen noista miehistä ja naisista oli ollut ”Kiellettyjen kirjan” suojelija, kunnes se vastuu oli kaatunut viimeisimpänä Giovannille… tuolle miehelle, joka nyt hyvin toden näköisesti saisi pian sanoa elämälleen hyvästi. Zayn pysähtyen viimeisempänä tekonaan rivin keskimmäisen patsaan eteen, joka kuvasti De Fioren suvun ensimmäistä jäsentä. Toisin kuin Giovanni oli tuntenut syvää kunnioituksen tunnetta, hymähti Zay mitään kertovasti ennen kuin painoi kävelysauvan kärjellä sitä kohokuviota, joka sai viimeisimmän koneiston aktivoitumaan ja paljastamaan ”Kiellettyjen kirjan” lopullisen lepopaikan. Kivisen pylvään alkaessa kohoamaan hiljalleen lattian sisimmästä – tunsi Zay sydämensä takovan koko ajan kiivaammin ja kiivaammin. Pian, hyvin pian, hän saisi viimeinkin sen mitä oli havitellut itselleen monien vuosien ajan.

Valkean käytävän tuijottaen jälleen hopeisia silmistä takaisin, tuon katseen ollen uudemman kerran jähmettynyt katsomaan sitä samaista kohtaa kuin niin monta kertaa aiemminkin, ja joka kerta se näytti istumapaikasta huolimatta täysin identtiseltä. Niin monta kertaa hän oli istunut tuossa samaisessa odotustilassa kun jotain vakevempaa oli tapahtunut ja joka kerta, oli Giovanni toipunut iskuista joita tämä oli saanut kirjan vartijana. Silti joka kerta se sama pelko siitä että vihollinen olisi saanut haavoitettua miestä niin pahasti, ettei mies enään nousisikaan, palaten terävän iskunlailla ajutajunnan lävitse. Katseen laskeutuen hitaasti alas sylissä lepääviin käsiin, jotka puristivat kentältä löytynyttä vaatekappaletta voimakkaammin otteessaan, huulten välistä karaten astetta raskaampi hengähdys kun nainen pystyi tuntemaan kuinka puhelin jälleen pirisi takin taskussa vaikka yleensä nimenomaan sairaaloissa oli puhelimet ankarasti kielletty. Käden sujahtaen takin taskuun hitaasti ja nosti tottuneesti, vaikkakin väsyneenä tuon kapistuksen korvalleen, jossa tuttu ääni alkoi selittämään paniikinomaisesti mitä oli tapahtunut naisen poistumisen jälkeen, kuunteli nainen hiljaisena toisella puolella luuria - vaikka todellisuudessa tästä tuntui yksinkertaisesti siltä että ajatukset eivät yksinkertaisesti enään pysyneet kasassa millään tavoin kaiken jälkeen, ja silti hän yritti rauhoittaa tuota naista joka ei tiennyt sitä mitä todellisuudessa oli tekeillä. Eveyn kuitenkin tietäen sitäkin enemmän jo niiden ensimmäisten sanojen jälkeen jotka nainen oli lausunut siitä miehestä joka oli astunut noin vain sisään, pystyi Evey tässä asiassa lausumaan vain yhden asian: poistu, vielä kun pystyt. Maria tottakai, oli täysin oikeudellinen kutsumaan apua mikäli näki sen aiheelliseksi... mutta Evey tiesi aivan liian hyvin että vaikka tuo vanhempi nainen saisikin tarvitsemansa ajoissa - mitä suurella todennäköisyydellä sekään ei auttaisi. Zay teurastaisi kaikki eteensä astelevat, mikäli nämä aikoisivat estää tätä. Puhelimen sulkeutuen viimein tuon lyhyen keskustelun jälkeen, palasi se takaisin käden mukana taskuun, yritti nainen vielä hetken aikaa kooto itsensä ennenkuin vain yksinkertaisesti se raja ylittyi ja pään laskeutuen kämmeneen piiloon, yläkehon nojautuen asteen eteenpäin.

Marian laskien puhelimen viimein alas korvaltaan hämmentyneenä kuulemastaan neuvosta, joka oli käskenyt kylmästi lähtemään kartanosta niin nopeasti kuin pystyisi, ja hälyttämään tarpeen tullen apua... vaikka jokin tuon nuoremman naisen äänessä oli poikennut täysin normaalista. Marian osaamatta sanoa mikä, mutta se oli kuulostanut siltä kuin joku olisi repinyt pienen osan sielusta ja paiskannut sen ensin kylmästi lattiaan ennenkuin se pala oltaisiin tallatta kengän pohjalla kuin tupakantumpin, ettei se enään jaksaisi palautua entiseen. Naisen kuitenkaan tietämättä siitä mitä oli tapahtunut tuolla normaalisti tavanomaisella matkalla - mikä oli Giovannin tilanne ja ettei Andrea enään ollut vanhempiensa kanssa lähimaillakaan, ja tuskin tämä arvaisikaan ellei itse näkisi.
Sormien painellen nopeasti hätänumeron uudelleen puhelimen näytölle niinkuin tuossa tilanteessa kuuluikin tehdä, vaikka vieläkin tuon miehen sanat kaikuivat piinaavasti korvissa, johdattaen uskomaan tuon pystyvän tekemään uhkaamansa, mikäli nainen ei olisi niitä totellut. Mutta todellisuudessa, oma henki vei tässä kohdin edelle. Varsinkin kun ei tiennyt mitä oli tekeillä.
Siinä samassa kun keho ylitti ulko-oven ja astui kokonaan ulos isosta eteisestä, jossa nainen oli saanut koottua itsensä hetkellisesti, näki tämä edessään pidemmän hahmon, joka peitti kasvonpiirteensä kokonaan hupun taakse niinkuin salaseuralaisilla oli ollut tapana, katsoi tämä nainen hetken aikaa hämmentyneenä näkemäänsä hahmoa, jonka vaatetuksessa toistui useaan kertaan tuo sama erikoinen kuvio. Salamurhaajan nähden sen kuitenkin mahdollisuutena, ja ennenkuin nainen edes oli ymmärtänyt tajuta oli tämä astunut välimatkan nopeasti umpeen ja painanut piiloterän kehon lävitse, Creonin pystyen kuulemaan selvästi sen tukahtuneen henkäyksen jonka suotiin aina ennen viimeistä hengähdystä. Sitä ääntä jota tämä mies oli kaikessa kirouksessaan ajan saatossa oppinut rakastamaan, vaikkei myöntänytkään tuota koskaan "... hän pyysi sinua kiltisti, etkä totellut..." Mukamas lempeän, ja samaan aikaan rauhallisen äänen kuiskaten vanhemman korvaan lohduttavan sävelen tavoin ennenkuin tuon silmät sulkeutuisivat viimeisenä tekona. "... ja kun niitä ei seurata, siitä myös kärsitään. Usko pois, tiedän parhaiten." Piiloterä työntyen asteen syvemmälle ennenkuin se poistettiin yhtä nopeasti poiskin ja naisen kehon annettiin laskeutua maahan vaikka tuo vielä elikin.
Siinä missä muut suosivat nopeaa tapaa, teki tämä mies aivan päinvastoin, ja antoi uhrien nähdä elämän kulkevan silmien edessä syntyjä myöten ennenkuin niitäkään ei enään olisi viimeisinä hetkinä.

Askeleen ottaen hitaasti eteenpäin uhrin ohitse puolestaan sisään kartanon tiloihin jonka rauhaisasta illasta oli tullut vain kymmenen minuutin sisällä oikea murhanäytelmä, jota ei koskaan tulisi selvittämään, ainakaan viranomaisten toimesta. Tien vieden hiljalleen tuohon samaiseen takkahuoneeseen, jonne Zay oli kadonnut jonkin aikaa sitten, vaikka huone olikin tyhjä, oli Creon tietoinen salakäytävästä joka johti syvälle kartanon alle, ja tätä oltiin ohjastettu miten se saataisiin auki vieläpä toivon mukaan niin etteivät sen vanhat tekijät olisi valmistaneet mitään hätävaroja tunkeilijoille, mutta tälle ei oltu annettu mitään suullisen ohjeistuksen lisäksi mikä taas veisi oman aikansa toteuttaa käytännössä. Sormien löytäen sen oikean vivun joka saisi sen kaiken aukeamaan eteen, kohosi huulien pinnalle tyytyväinen hymy, ennenkuin sen annettiin sulaa pois kokonaan.

Askelten kaikuessa tuon pimeän käytävän halki, josta ei juurikaan nähnyt eteenpäin käden pituutta pidemmälle, jos sitäkään kokeneemmillakaan koulutuksen saajilla, pysähtyivät askeleet kuitenkin viimein siihen tilaan missä Zay oli saanut avattua kirjan sijainnin näkyville muidenkin silmien eteen. Hiljaisuuden tulematta rikotuksi missään kohdin, vaikka se oltaisiin voitu tehdäkin hyvin mutta sen sijaan, tuoreen veren joka laskeutui piiloterän terää pitkin alas ennenkuin tipahti kivilattiaa vasten, tuoden oman huomionsa. Seinillä palavien soihtujen luoden omat liikkuvat varjonsa tilaan, ja niin myös tuon miehen piirteisiin jotka kuitenkin piiloutuivat tiiviisti hupun alapuolelle, silmien käyden nopeasti tuon tilan lävitse patsas patsaalta, loi sen oman kunnioituksen näitä jokaista kohtaan vaikka näiden kasvoilta valuikin verta. Jalan ottaen välimatkaa hitaasti umpeen, kertaakaan epäröimättä mutta sen sijaan että tämä olisi astunut kiltisti vierelle jäi tämä taka-alalle ja käden nousten piiloterineen selkää vasten. Hopeisen silmäparin katsoen isoveljeään posken sisäpintaa purren, siltikään sanoja pääsemättä. Ei edes kommentoimaan takan edessä makaavaa miestä, jonka lihaksen Sin oli lamaannuttanut sen verran ettei tämä pystynyt nousemaan ainakaan mestarinsa perään varoittamaan tätä sen jälkeen kun oli tehnyt saman, minkä tämä oli tehnyt sille oven edessä elämästään taistelevalle naiselle.

Viimeisimmän naksahduksen kuuluessa koneistosta, joka oli nostanut kivipylvään esille lattian alta, jättäen oman mystisen äänettömän kaikunsa tuonne ympyrän muotoiseen holviin, jossa sinä hetkenä kuului vain soihtujen levoton rätinä ja vesipisaroiden tippaisu kun veri valui kerta toisensa jälkeen patsaiden silmistä. Zayn aluksi liikahtamatta paikaltaan vaikka kirja oli suoraan tämän edessä, vain parin vaivaisen askelman päässä – eikä kukaan seisonut sillä kertaa siinä välissä. Jalkojen ottaessa ensimmäisen askeleen ja toisenkin, alkoi sydän hakkaamaan kiihtyneenä rintakehän sisimmässä.
Zay ei voinut olla varma siitä oltiinko hänet onnistuttu jo lumoamaan niiden kuluneiden minuuttien aikana vai oliko tämä muuta kirouksen kaltaista…
Kävelykepin siirtyen vasemman kämmenen pideltäväksi, minkä jälkeen oikea käsi lähti kohottautumaan hitaasti kirjalle, jonka kannet olivat yhtä mustat kuin syvin pimeys ja niitä koristavat riimut olivat niin sanoin kuvaamattoman monimutkaiset ja taidokkaasti maalattu, että se teki melkein tuosta kuolemaa kantavasta kirjasta lähes sairaalla tavalla kauniin.
…mutta tuon yhden vaivaisen viiden minuutin aikana Zay tunsi sielunsa riivatuksi, joka ajoi pakkomielteisesti eteenpäin.
Sormenpäiden laskeutuessa koskettamaan kirjan etukantta ensimmäisenä, sykähti jokin voimakkaasti koko kehon lävitse ja tuoden mukanaan niin syvää mielihyvän tunnetta, että se pakotti silmät sulkeutumaan ja hengittämään rauhallisesti ulos.
”Viimeinkin.”
Hiljaisella äänellä lausutun sanan lausuessa egyptin muinaisella kielellä, jonka Zay oli ottanut vuosien saatossa äidinkielekseen sen enempää kyseistä miettimättä. Jokin vain tuossa kielessä loksahti paikoilleen vaikka se olikin ollut vanhan salaseuran kommunikointikieli.

Tuntoaistin rekisteröidessä silloin jonkin terävän ja kapean esineen painautuvan selkää vasten, juuri sille kohdille, josta ei tarvitsisi tehdä paljoakaan etteikö se olisi aiheuttanut tarpeeksi vahinkoa. Zayn kuullen itsensä hengittävän hyvin hitaasti ulos, mikä onnistui osittain peittämään turhautumisesta kertovan murahduksen. Jollekin toiselle henkilöllisyyden tunnistaminen olisi ollut mahdotonta, mutta ei tälle vanhemmalle miehelle. Hänen aistien Sinin liiankin selvästi, sillä edelleenkin nämä olivat sukua Anubiksen puolelta vaikka kumpikin kielsi sen jyrkästi.
”Pääsit hänen ohitseen?”
Kysymyksen kaltaisen toteamuksen tullen heitetyksi viimein ääneen kaksikon väliin, jossa painostavaa hiljaisuutta olisi voinut lähes koskettaa käsin. Zayn antaen silmänsä avautua viimein, mutta katse pysyi vieläkin tiiviisti tasolla lepäävässä kirjassa. Lähimpien soihtujen valon paljastaen vanhemman katseen muuttuneen selvästi. Silmät olivat edelleen tunteettomat, mutta nyt niiden sisimpään oli syttynyt jotakin pahaa, joka lähenteli hyvin paljon demonimaisuutta ehkä jopa myös sarjamurhaajille kuuluvaa hulluutta. Oikean käden sormien kohoamatta myöskään vielä irti kirjan etukannesta. Zay oli päässyt jo tähän asti, joten hän ei aikoisi perääntyä enää helposti, ei todellakaan.
”Kerrohan, veli. Etkö koskaan ole kyllästynyt siihen tunteeseen kun muut luulevat sinun olevan vain isäsi seuraaja… vailla mitään omia suunnitelmia. Jumalat yksin tietävät koska pääset hänen tilalleen.”
Huvittuneisuudesta kertovan hymähdyksen kertoen enemmän kuin tuhannet sanat siitä ajatuksesta mikä oli Zayn pään sisällä. Anubis oli edelleen kuolematon kuten myös Zaykin… tai niin tämä nuorempi oli luullut itsestään siihen päivään asti kunnes oli joutunut käymään uudelleen hyvin lähellä kuolemaansa. Zay olisi voinut hyvin jatkaa kyseisellä linjalla, jossa tämä sarkastisesti arvostelisi Sinin mitätöntä elämää, mutta ne sanat olivat jo mennyttä. Nuoremman veljen ollessa vasta kuudentoista-seitsemäntoista vuoden ikäinen oli tämän kanssa vielä voinutkin tapella sanallisesti – sillä vanhempi ei nähnyt mitään aihetta toisenlaiseen mittelöön, mutta nyt…

Vasemman käden sormien alkaessa koukistumaan enemmän kävelysauvan käden sijan ympärille samaan aikaan kun Zay näytti päällisinpuolin sellaiselle – ettei aikoisi liikkua mihinkään suuntaan.
”Uskot siis todella, että kätesi on nopeampi kuin omani? Haluatko tosiaan lähteä sille linjalle, veli? Vaikka se tietäisi ongelmia siskonpojallesi.”
Zayn lyöden ässän pöytään sen enempää kaunistelematta tai edes yrittämättä kierrellä kieroa suunnitelmaansa.
”Kuulit oikein, Sin. En ole niin huolimaton, että olisin tullut tänne asti ilman omanlaista henkivakuutusta vaikka toisaalta… kiitos Anubiksen… en edelleenkään tarvitse sellaista. Joten kerrohan, veljeni, mitä oikein ajattelit tehdä tuolla naurettavalla terälläsi? Aiommeko esittää tätä kovinkin kauan, että kyseisellä uhkauksella on jotakin vaikutusta minuun – vai otatko viimeinkin järjen päähäsi ja jätät tämän kaiken aikuisten hoidettavaksi.”
Kehon liikahtaessa vain sen verran, että pää pääsi kääntymään katsomaan enemmän vasemman puoleisen olan ylitse - kuin yrittäen nähdä tuon takana seisovan nuoremman miehen vaikka todellisuudessa Zay ei kyennyt näkemään Siniä tarkasti siitä kulmasta. Isoveljen voiden vain tuossa kohdin luottaa aisteihinsa, jotka olivat jo luoneet tarpeellisen kuvan niistä sokeista pisteistä, joita näkökenttä ei sinä hetkenä pystynyt tavoittamaan.

Aluksi näyttäen pahasti siltä ettei kumpikaan näistä kahdesta miehestä edes yrittänyt rikkoa hiljaisuutta, joka oli aina yhtä painostava ja raskas ettei se jättänyt kenellekään ulkopuoliselle epäselväksi minkälaiset välit sisaruksilla todellisuudessa olivat vaikkei kumpikaan suostunut edes myöntymään olevansa sukua sen yhden ainoan ihmisen kautta, joka pyöritteli toista salaseuraa sillä hetkellä kaikin mahdollisin tavoin pystyssä, vaikka tämän hetkinen vihollinen sattui olemaan tuo edessä seisova esikoispoika.
Zayn onnistuen ehkä piilottamaan turhautumisensa jälleen kerran kun joku yritti tätä estää saamasta haluamaansa käsistään - varsinkin nyt kun tämä oli päässyt lähemmäs haluamaansa kuin koskaan monen vuoden jälkeen, ... oli se tavallaan jo tuossa kohdin ilmiselvää ettei kyseessä tulisi olemaan Sinille helppo vastus niinkuin oli todettu jo monen monta kertaa. Siinä missä suurinosa uuden salaseuran jäsenistä olisi karttanut enemmän kuin mielellään sitä tilannetta joka toisi nämä kasvotusten Zayn kaltaisen miehen kanssa joka oli onnistunut vuosien saatossa luomaan itselleen oman pelottavan imagon joka ei säälisi uhrejaan ja olisi sitäkin vaikeampi voitettavissa, kuului Sin siihen pieneen osioon joka ei pelännyt vihollisen kohtaamista, vaikka tiesikin ettei olisi todellakaan heidän isänsä tasolla joka pärjäsi useinmiten juuri ja juuri esikoiselleen näiden yhteyden otoissa.

Zayn avaten tuon pinnallisen keskustelun tuttuun arvostelevaan tyyliinsä joka se oli ollut kaksi-kolme vuotta aiemminkin ennenkuin nämä olivat eronneet aavikolla viimeisen kerran toisistaan, oli Sin omalla tulisuudellaan tuonut oman huomionsa julki vähän liiankin selvästi vaikkakin ei ollut saanut minkäänlaista vaikutusta isoveljeensä silloin aikoinaan, olisi tämä varmasti nytkin toiminut samoin elleivät kaikki ne viimeiset vuodet olisi kitkeneet sitä osaa edes sen verran irti luonteesta että kuopus pystyi pitämään kielensä kurissa yllättävän pitkälle entiseen verrattuna, mutta Sinkin tiesi tässä kohdin Zayn oman pikku taidon lukea ihmisiä avoimen kirjan tavoin samallalailla kuin Anubiskin, sen yhdistettynä sanojen käyttöön... voisi olla että tuo uusi, opittu rauhallisuus tulisi päätökseen ajan saatossa.
Päällisin puolin näyttäen ehkä siltä ettei Zay aikonut tehdä mitään, mutta hopeisten silmien pistäen merkille tuon muuttuvan otteen tuon kävelykepillä, sai tuo yksi pieni liike suorastaan varovaiseksi nuoremman joka ei tehnyt elettäkään mennäkseen taaksepäin tilanteesta vaikka seuraavat sanat mitkä isoveli lausui kuultavaksi olivatkin silkkaa faktaa toisensa jälkeen ja vaikkei Sin sitä myöntänyt häntä edelleenkin ärsytti isänsä uhraus vuosia sitten mikäli ajanut heidät tuohon tilanteeseen, mutta siltikin sen perään oli turha alkaa enään vuosien jälkeen marmattamaan mutta se miten Zay käyttäytyi... oli oikea piikkilihassa. Sinin henkäisten asteen raskaammin miehen sanoille tuon lopettaessa oman puheenvuoronsa, vaikka todellisuudessa osa huvittuneisuudesta piiloutui tuon henkäyksen taakse "Olisit tehnyt sen joka tapauksessa ilman sekaantumistani, Zay. Vaikka kyse on myös sinun siskonpojastasi yhtälailla kuin minunkin." Sinin lausuen viimein ensimmäisen kerran koko sinä aikana mitä nämä olivat olleet siinä tilassa, näki Sin ensimmäisen kerran veljensä kasvot asteen selvemmin tuon vaihtaessa asentoaan sen verran että tämä näkisi jotain olkansa ylitse, "... valitettavasti, en voi myöskään päästää sinua haluamasi kanssa." Niin helppoa kuin se olisikin ollut tehdä niinkuin isoveli olisi halunnut, oli tämä astunut 'aikuisten' riville siitä päivästä lähtien kun oli liittynyt Anubiksen rinnalle salaseurassa tämän oppipoikana, jolloin tämä ei muutenkaan enään pystyisi pakoilemaan vastuuta sanallisesti, varsinkaan kun järki puhui jo senkin puolesta mitä todellisuudessa tapahtuisi mikäli Zay pääsisi kirjan kanssa menemään tuosta noin vain.

Käden painaen terävää asetta asteen voimakkaammin miehen kehoa vasten jolloin se riitti repäisemään vaatekappaleesn auki ja painautumaan ihoa vasten, valmiina menemään kehon lävitse mikäli se vaatisi, vaikka todellisuudessa päässä käytiin sillä hetkellä pienintäkin suunnitelmaa mikä voisi ehkä toimia, jokaisen päätyen samaan lopputulokseen: miten hemmetissä tehtiin sellainen ihminen, kuka ei voinut kuolla tai edes vahingoittua vakavasti, toimettomaksi?

Sinin, hänen hyvinkin ”rakkaan” pikkuveljensä, suodessa viimein oman vastauksensa vanhemman sanoihin – välkähti jokin mystisesti syvällä tummassa katseessa. Aivan kuin tuollakin kaikella, jossa vanhempi oli saanut nuoremman puhumaan edes jotakin, olisi ollut tarkoitus… ei mitään muuta. Sanojen kaiun kimpoillessa pyöreässä holvissa tiettyjen fysiikan sääntöjen mukaan, teki jokainen niistä oman palveluksensa vanhemmalle miehelle, joka kartoitti selkänsä takana tapahtuvan tilanteen entistä enemmän selvemmäksi.
”Sulje silmäsi” – kuten vanhan salaseuran valassa jo sanottiin oli Zay oppinut pistämään sen myös käytäntöön muiden veljiensä ja sisariensa tavoin. Tarkkaavaiseksi hiotun kuuloaistin pyrkien käyttämään äänien liikehdintää hyväksi missä tahansa tilanteessa.

Tuon kaksikosta nuoremman onnistuen kuitenkin huomaamattaan valitsemaan ne sanat, jotka saivat tyynenä pysyneen pinnan säröilemään vaikka se ei näkynytkään päällepäin, mutta sitä enemmän se onnistui aiheuttamaan epävakauden tunnetta tiukassa järjestelmällisyydessä, jota oli hiottu horjumattomaksi monien vuosien aikana – tarkoituksena ollen saavuttaa yksinkertaisesti sellainen mielentila, joka ei tuntenut yhtään mitään. Tiukassa kurissa koulitun mielen kuitenkin erehtyen horjahtamaan hetkeksi ja se maksoi Zaylle heti. Piiloterän upotessa vieläkin asteen syvemmälle saavuttaakseen selän ihon, tunsi Zay liiankin selvästi ihonsa antavan periksi tuosta tietystä kohtaa ja kuinka lämmin veri alkoi valumaan selän keskikaarta pitkin alemmas ja alemmas.

”Sulje mielesi”- sanonta oli myös yksi niistä kohdista, joka toistui vanhan salaseuran valassa ja juuri tuon kyseisen lauseen voimalla Zay oli käskenyt mieltänsä vaikenemaan joka ikinen kerta, varsinkin silloin kun jokin kuulluista sanoista onnistui käymään liian lähellä miehen sisintä. Sitä pistettä, joka oli painettu hyvin syvälle ja lukittu niin tiiviisti paikoilleen – ettei sitä kukaan voisi löytää tai vielä vähemmän yrittää vaikuttaa siihen. Zay halusi tulla yhtä vaikutusvaltaiseksi, yhtä tunteettomaksi kuten Jumalat muinaisina aikoina ja tuon päämäärän saavuttaakseen hän kielsi itseään rakastamasta, ei edes vihannut, saatikka että olisi surrut, iloinnut, murehtinut, epäröinyt… ei hän tulisi kieltämään kaikki tunteet itseltään, juuri ne jotka yleensä erottivat kuolevaiset jumalista.

Mielen kovasta kurista huolimatta Sinin sanat olivat onnistuneet raapaisemaan liian läheltä. Vain ja ainostaan niillä sanoilla, jotka linkittivät Zayn Anubiksen sukulinjaan ja tehden tästä sukua juuri niille ihmisille, jotka olivat vahingoittuneet vuosien saatossa tavalla tai toisella. Hänet linkitettiin siihen sukulinjaan, jonka olemassa olon hän kielsi joka ikinen päivä; jo niistä minuuteista lähtien kun heräsi aamulla tai nukahti myöhäisten iltatuntien aikana. Anubis oli aina pitänyt Zaytä lapsenaan vaikka ei suonutkaan tälle esikoiselle kuuluvia oikeuksia, mutta pelkästään tuon tiedon saattelemana vanhempi oli onnistunut aina jotekin satuttamaan fyysisesti nuorempaa. Jokainen kehon vahingoittuminen oli tapahtunut aina sen jälkeen kun ensin mieli oli horjunut jonkun ei toivotun tunnetilan vuoksi, oli se sitten ollut vihaa tai katkeruuden tunnetta. Ihan mitä vain, mutta joka ikinen kerta Zay oli tuntenut jotakin ja saanut valitettavasti myös maksaa siitä lähes heti. Noiden erilaisten tapahtuen johdattelemana Zay oli tullut lopulta siihen johtopäätökseen, että tunteet olivat hänen heikkolenkkinsä. Vain ne tuntuivat saavan yleensä kuolemattoman kehon muuttumaan vahingoittumiselle altiiksi.

”Aloitammeko siis.”
Sillä kertaa selvän kylmän hymyn kohottaessa sen puoleista suupieltä, jonka Sin pystyi siitä kulmasta näkemään. Vasemman käden kohottaessa silloin kävelysauvan täysin suunnitellusti eteenpäin ja kipaten kivitasolla lepäävän kirjan alas lepopaikaltaan, mikä sai mekanismin lähtemään uudelleen liikkeelle. Kivipylvään alkaessa laskeutumaan uudelleen lattian sisimpään – kumartui Zay sen puoleen, saaden näin yläkehollaan kaivatun etäisyyden Siniin, ja otti hetkeksi käsillään tasosta sopivan tuen, jolloin jalat pääsivät potkaisemaan taaksepäin. Jalkojen palautuessa maahan suoristautui keho samantien koko ryhtiinsä, mutta sen vaihtoehdon sijaan, että kirja oltaisiin yritetty ottaa heti haltuun – iskivät kumpikin käsistä kävelykepin kapean kärjen kiilaksi kivipylvään juureen, mikä aiheutti koneiston jumittumisen ja näin myös holvin ainoa ulosreitti jäi sulkeutuneeksi.
”Luulitko, että antaisin sinun tai itseni lähteä tästä tapaamisesta kesken kaiken.”
Tumman äänen lausuen rauhallisesti vaikkakin jokin sadistinen tunnetila kuplikin pinnan alla. Oikean puoleisen olkapään tehdessä varovaisen pyöräytysliikkeen – tuon yksinkertaisen teon kertoen sanattomasti Sinin onnistuneen vahingoittamaan isoveljeään aivan hetki sitten, mutta valitettavasti kyseinen oli jäänyt lyhyeksi, että se olisi onnistunut tekemään toisesta toimintakyvyttömän. Moukan tuuria, joka ei todellakaan tulisi enää tapahtumaan toistamiseen.

”Joten…”
Zayn ollessa nyt sillä kertaa kokonaan kääntyneenä Siniin päin, nähden toisen selvästi omilla silmilään ilman minkään muun aistin välikättä. Kämmenten tullessa isketyksi toisiaan vasten tahallaan kuuluvasti, minkä jälkeen sormet koukistuivat kuin rukoukseen samalla kun kädet kohosivat arvioivan oloisesti leuan alapuolelle. Karibian värisen katseen, jossa demonimainen ja hulluuden kiilto olivat hiipuneet heti kadoksiin otteen irrotessa kirjasta, katsoen Siniä hyvin arvioivasti raskaiden kulmien alta. Hymyn, joka oli puettu taitavasti ärsyttäväksi virnuiluksi, häviämättä missään vaiheessa kasvoilta vaikka sinä hetkenä näytti hyvin vahvasti sille, että Zay oli aivan hetki sitten luopunut ainosta aseestaan ja nyt seisoi aseettomana salamurhaajan vaatetuksen omaavan henkilön edessä.
”…annahan kun katson sinua, pikkuveli. Kyllä vain, olet kasvanut viime näkemän ja näyttää myös sille, että olet saanut Anubiksen luottamuksen itsellesi kun hän on antanut siunauksen sinulle kantaa salaseuransa symbolia.”
Hyvin välinpitämättömän hymähdyksen tuodessa pisteen tuolle kaikelle. Kaiken vähänkään positiivista tunteista kertovan sulaen vanhemman kasvoilta kuin ne eivät olisi olleet koskaan maskia kummoisempia.
”Anna tulla, Sin. Näytä toki minulle se mainio suunnitelmasi, jolla ajattelit estää aikeeni ja tehdä tästä kaikesta lopun.”
Käsien levittäytyessä haastavan oloisesti kehon sivuille ja jalkojen ottaessa ne pari askelta taaksepäin, jotta Zay pääsi seisomaan maassa lojuvan kirjan eteen, tuntien sen kovan kannen reunan toista kantapäätänsä vasten. Isoveljen jatkamatta enää puhumistaan, mutta tämän katse sanoi selvästi sinä hetkenä:
”Et ole mitään, eikä sinusta tule koskaan myöskään mitään. Olet ja tulet aina olemaan se sama pieni rääpäle, joka haluaa päästä aikuisten ihmisten leikkiin mukaan vaikka et koskaan tule ymmärtämään sitä.
Haluatko minun antavan typeryytesi vielä kerran anteeksi kuin että veisin liian varhaiset elämänvuotesi päätökseen… silloin polvistu edessäni.”
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 06.] Pulvis et umbra sumus

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 16:02

Tilanteen saaden äkillisen muutoksen itseensä vanhemman viimein tehdessä liikkeen, joka sai välimatkan kasvamaan silmänräpäyksessä ja Sinin melkein menettämää tasapainonsa tuossa samassa kohdin lennähtäessään sen verran taaksepäin ettei kummallakaan veljeksistä olisi samantien mahdollisuutta hyökätä toisensa kimppuun heti ensimmäisen tilaisuuden tullen, varsinkaan nyt kun tilanne oli saanut aivan uuden kulun. Liekkien heilahdellen voimakkaammin, käyden jo lähellä jopa niin lähellä sammumispistettä että näkyvyys tuossa yhdessä tilassa oli jonkin aikaa lähes olematon, kiitos tuon yksinkertaisen teon joka oli saanut sekä koneiston jumiin että myös tukittua samalla kertaa heidän ainoan ulospääsynsä, sen ollen läimäys keskelle otsaa. Kumpikaan ei tulisi poistumaan tuosta tilasta, ennenkuin toinen saisi kuulla viimeisen hengähdyksen viimeisenä tekona, tai ainakin vahingoittuisi niin pahasti etteivät voimat yksinkertaisesti riittäisi enään taistelemaan vastaan ennenkuin järki sanoisi sen kaiken olevan myöhäistä.
Kaksikon silmien kohdaten täysin estoitta toisensa viimeinkin, vilkaisivat hopeiset pikaisesti pyörittelevää hartiaa epäuskoisena, ja siltikin tuo ajatus kuiskasi korvan juuressa leikkisästi: "... olet kuoleman oma..."

Pikkuveli oli niin useita kertoja kuullut jo lapsena vietettyään viisi vuotta vanhan salaseuran riveissä nimenomaan tuosta miehestä, jonka taistelutaitoja oli pystytty jo tuolloin vertaamaan lähemmäs paholaista tämän arvaamattomuuden vuoksi joista kuitenkin jokainen isku, liike ja taktiikka oli silkkaa puhdasta ja pitkälle harkittua stragediaa alusta loppuun tilanteesta riippumatta, ja sen jälkeen kun isoveli päättänyt toteuttaa suunnitelmansa uuden ja vanhan salaseuran välillä, olivat nuo kaikki huhut saaneet itselleen aivan uudenlaiset kasvot ajan kanssa.
Katseiden laskeutuen uudemman kerran toisiinsa kun Zay teki ... jokseenkin jopa oudoksuntaa herättävän liikkeen käsillään, jotka jättivät jälkeensä aluksi pienen kaiun ennen tuohon eristettyyn tilaan ennenkuin ne nousivatkin arvioivasti leualle jälleen sen saman virneen kanssa joka oli enemmän kuin ärsyttävä ja loi omalla tavallaan jopa turhankin itsevarman kuvan, huulten lausuen kuuluville suunnilleen positiivisesti ajatuksen näkemästään vaikka todellisuudessa jokainen lausuttu sana oli kuin myrkkypiikki suoraan hermostoon painettuna, sanojen jälkeisen katseen parantamatta nuoremman oloa sen enempää.
Hampaiden pureutuen itseään vasten voimakkaammin rauhallisen olemuksen alla, sormien sulkeutuen yhteen hetkellisesti ennenkuin niitä löystytettiin uudemman kerran: tuossa kohdin ollen jo selvää että Sin olisi suurella todennäköisyydellä se altavastaaja Zayhin verrattuna jolla varmasti löytyisi yksi jos toinenkin yllätys hihan kätköissä vaikka tuo olikin urheasti esittänyt heittävänsä ainoan aseensa pois väliaikaisesti, varsinkin nyt kun ei ollut edes pakoreittiä tarpeen vaatiessa, ja sisäänpääsy apua ajatellen... oli hyvin epätodennäköinen sillä hetkellä.

Viimeisten rauhallisten hengitysten nousten keuhkoista ulos, tuntui siltikin jokainen niistä normaalia raskaammalta vaikka ajatuksia yritettiin nollata parhaan mukaisesti, vaikka todellisuudessa mitä enemmän nuorempi yritti, sitä hankalammalta se tuntui ja Zayn sanoilla oli ollut tässäkin kohdin oma vilppinsä joka sai järjestelmällisemmän ja tarkkaan harkitun järjen juoksun valumaan jättimäiseksi sekasorroksi, joka sai samaan aikaan myös pienen osan vihasta pullahtamaan hetkellisesti katseeseen ennenkuin se pakotettiin pienellä pään pudistelulla takaisin piiloon jonnekin alle, minne kaikki muutkin samankaltaiset tuntemukset oli haudattu jo monen monen vuoden ajan ikinä tuomatta itseään kuultavaksi.

Askeleen ottaen silloin ensimmäisen liikahduksen eteenpäin nopean juoksuaskeleen muodossa vauhdilla eteenpäin, niinkuin Zay oli halunnutkin. Kaiken tapahtuen nopeasti ja näyttäen täysin suoralta ja harkitsemattomalta hyökkäykseltä, ja niinhän se tavallaan olikin. Valitettavasti, sitä ei tuossa kohdin voinut peitellä. Välimatkan ollessa enään muutamasta askeleesta kiinni, kohottautui oikeanpuolimmainen käsi yläruumiin puoleen väliin koukistaja-asentoon kuin aikomuksena toistaa suurinpiirteen sama kuin teko kuin mitä tämä oli kerennyt aloittamaan pidellessään terää vasten selkää vaikkei ollutkaan kerennyt saamaan tarpeeksi vahinkoa aikaiseksi. Toisen jalan ottaessa kuitenkin uutta askelta, ei jalkapohja painautunutkaan enään takaisin kivilattiaa vasten vaan ojentautui ilmassa hieman eteenpäin, saaden koko kehon horjahtamaan tahallisesti taaksepäin ja vauhdin taas sen verran liu'tettua kehoa eteenpäin että se riitti saamaan välimatkan kokonaan umpeen mutta sen sijaan että Sin olisi yrittänyt puukottaa isoveljensä jalkaa ojentautui toinen jalka ohitettuaan sivummalta miehen kehon sen verran että se saisi potkaistua kirjaa pois heidän välistään edes hieman kauemmaksi kaksikosta, tuon saman liikkeen jatkuen jopa potkun jälkeen sen verran että se yritti saada Zayn oman tasapainon heikkenemään - vaikka Sin ymmärsi aivan liian selvästi joutuneensa itse huonompaan osaan koska lattiatasosta oli vaikeampi taistella mikäli vastustaja oli täysin pystyssä - ja mikäli vielä nopeampi, sen vaikeampi olisi edes päästä takaisin omille jaloilleen ennenkuin siihen annettaisiin oikeanlainen tilaisuus.
Joten periaatteessa mikäli Sin ei pääsisi nopeasti ylös ongelmitta - tulisi tämän pitää huoli edes omasta puolustuksestaan.

Käytävien muuttuessa sitä mukaa sekasortoisemmaksi mitä nopeammin nuo korkokenkien varassa kulkevat askeleet kävelivät, vaikka samalla tuolla naisella ei ollut mitään aikomusta enään tuossa kohden hidastaa tahtiaan kun oli sinne asti kiirehtinyt heti ensimmäisellä lennolla minkä oli pystynyt saamaan, tai edes silloin vaikka kyseinen sairaala ei ollut edes tuttu. Vahvojen desinfiointi aineiden, lääkkeiden ja ihmisten erinäisten ominaistuoksujen ja aurojen auttamatta sen enempää kun kaikki olivat lähes samanlaiset keskenään paitsi tuo yksi ainut joka kuului selvästi Eveylle vaikka tuon oma henkinen tila sai naiselle kuuluvan auran tuntumaan lähes jopa tuntemattomalta sillä erää. Tai ainakin Pandoralle se oli, tämä kun ei ollut joutunut vielä tyttärensä kanssa siihen tilanteeseen missä tämä istuisi odotushuoneessa odottamassa pahinta lääkäreiltä tämän rakastaman miehen tilasta, todellisuudessa tuo tästä hohkaava tunnetila oli täysin jopa luokiteltavissa lähes normaaliksi kaikkien niiden vuosien koettelemuksien jälkeen. Odotushuoneen, jonka normaalisti odotettiin olevan rauhallisempi kuin muut tilat sillä hetkellä jossa käytiin henkilökunnan ja potilaiden kanssa niin henkistä kuin fyysistäkin taistelua, sillä kertaa nimenomaan tuossakin käytävällä heijastui ne kaikki tunteet yhtenä ryöppynä odottajien kohdalla mitä tuli omaisiin ja eritoten sen erikoisen iltapäivän kohdilla, joka oli saanut osakseen niin lapsien kuin myös viattomien aikuistenkin elämän valumaan hiekan lailla sormien lävitse vain ja ainoastaan yhden päämäärän vuoksi, joka oli kuitenkin lopulta onnistunut. Korkokenkien ollen pysähtyneinä aluksi pelkästään ovelle, katseen yrittäen haroa nopeasti lävitse tuttua naista joka kuitenkin sillä kertaa onnistui hautautumaan massan sekaan edes tietämättään vaikka äiti pystyikin aistimaan tyttärensä selvemmin kuin kertaakaan sen viimeisen kahdenkymmenen minuutin sisällä mitä tämä oli viettänyt etsimässä käytävillä oikeaa suuntaa. Liikkeen jatkuessa uudestaan, hukuttivat äänet allensa normaalisti huomiota herättävän kopinan joka lähti kengistä kun niillä astuttiin tietyllä tavalla, haki katse vielä läpi jokaisen ihmisen yksitellen, jokaisen kasvojen ollen toinen toistaan tuntemattomampi ja siltikin niistä pystyi näkemään epätoivon ja pelon tulevaa tilannetta kohtaan, sai se hetkellisesti palan nousemaan jopa vanhimman kurkkuun joka ei voinut olla ajattelematta: kuinka pahassa tilassa Evey oikein olisi?

Viimein katseen erottaen tuon vielä vähän matkan päässä istuvan hahmon, joka oli nojautunut enemmän kuin tarpeeksi etukenoon jalkojensa varaan niin ettei tämä pystynyt näkemään muuta kuin omat kenkänsä ja laatoitetun vanhan lattian, hupun peittäen kokonaan tuon ihmisen kasvonpiirteet allensa, puhumattakaan ruskeista hiuksista jotka olivat vielä viikko sitten olleet yli puolenselän, ja nyt taas radikaalisti vähän oli olkapäiden, mutta siltikin vaikka hiusten oma väritys oli tummentunut muutaman asteen siitä mitä ne olivat olleet kauan sitten nuoruudessa, pystyi niistä vielä erottamaan vaaleanruskean värityken joka toi mieleen osaksi hiekan ja suklaan välimuodon. Vasemman käden pidellen päätä sen verran ylhäällä väsymyksestä ettei se olisi notkahtanut luovuttaneena kokonaan velttona alas ja pahimmassa tapauksessa vienyt kehoa kallistumaan liikaa eteenpäin, kun taas oikea oli kietoutunut tuttuun tapaansa koko etukehon ympäri vatsan päältä aina niin pitkälle lähelle alaselkää kuin vain pystyi. Pään nousematta edes silloin ylös vaikka Evey aisti selvästi äitinsä ja kuuli tämän lähenevän joka askeleella kunnes raollaan olevat silmät erottivat korkokenkien kärjet edessään joiden punainen väritys oli kuin jumalten pilkka päin kasvoja jos Evey olisi edes jaksanut turhautua asiasta.
Pian tuon jälkeen näkekenttään laskeutui myös polvet ja hame, jonka jälkeen kädet nousivat hellästi poskien päälle vaikkei äiti pystynytkään näkemään suoraan tytärtään silmästä silmään, pystyi tämä tuntemaan kyynelien kosteuttaman ihon jota oltiin yritetty viimeisimpänä kuivata mahdollisimman hyvin ennenkuin lääkäri toisi uutisen - joka tapauksessa Evey tiesi ettei kyyneliltä vältyttäisi, olisi uutinen mikä hyvänsä. Viimeisimpänä tekona, vanhemman käsien postuen hitaasti kasvoilta ja hakeutuivat niskalle jossa ne painoivat johdattelevasti painumaan asteen alemmaksi sen verran että kasvot hautautuivat halauksessa naisen hartiaan, pystyi Pandora tuntemaan selvästi kuinka nuoremman jokainen lihas jännittyi siihen paikkaan, antamatta pienintäkään tilaisuutta rentoutua vaan sen sijaan se pyrki aluksi pois mutta kun sitä ei annettu tapahtua... joutui Evey hyväksymään kohtalonsa tuossa kohden vaikkei vieläkään suostunut rentoutumaan edes hetkeksi.
Kummankaan puhumatta toisilleen mitään, tai edes kysymään muista perheenjäsenistä vaikka sekin kysymys oli hetkellisesti juolahtanut mieleen keskimmäiselle mutta isänsä tuntien... ehkä olisi vain parempi ettei hän tietäisi niitä yksityiskohtia jotka pahimmassa tapauksessa pahentaisivat tilannetta entisestään siitä mitä se nyt jo oli. Kunhan Evey saisi olla hetken ennenkuin tilanne pakottaisi kokoamaan takaisin normaaliin tilaan... riittäisi se toistaiseksi.

Viha, tuon hyvin yksinkertaisen ja puhtaan tunnetilan häivähtäessä hopean värisen katseen sisimmässä – piti Zay kasvojensa ilmeen liikkumattomana vaikka todellisuudessa tämä hymyili pirullisesti maskinsa takana. Tämän vanhemman miehen pyrkien vaientamaan omat tunteesta, mutta mitä muiden tunnetiloihin tuli… ei tämä voinut kieltää pitävänsä niistä jollakin sadistisella tavalla. Tunteet olivat juuri ne joilla ihmisiä pystyi hallitsemaan ja pelaamaan näillä oman mielensä mukaan, käyttämään niitä hyväkseen toisen osapuolen edes sitä huomaamatta. Sinin ottaessa ensimmäisen hyökkäysvuoron, josta yleensä käytiin paljon kauemmin henkistä taistelua kuten Zayllä ja Anubiksella oli yleensä tapana, muutti vanhempi vain aavistuksen jalkojensa asentoa ja näin samalla myös kehon tukipistettä.

Piiloterän kohottautuessa selvään hyökkäykseen, kohottautui myös Zayn oikean puoleinen kyynärvarsi valmistautuessaan suojaamaan yläkehoa mahdolliselta tulevalta terän iskulta. Vei tuo nuoremman ensimmäinen hyökkäys huomion hetkeksi pois jalkojen alueelta, jossa alkoi samantien tapahtua. Selvän rahina äänen kuuluessa, kengän kärjen sivustan hipoen hyvin läheltä maata kun liikerata saavutti maassa lojuvaa kirjaa ja heti perään tarkoituksena viedä tasapaino vanhemmalta mieheltä, joka valitettavasti kuitenkin ymmärsi hypätä ylitse tuon hyvin matalan liikeradan kulkureitiltä. Zayn aikomuksena ei ollut missään vaiheessa joutua maahan maakaamaan saatikka sieltä käsin taistelemaan. Hänellä oli edelleen puku päällä ja vielä myös tuolle samalle päivälle tapaaminen, joka vaatisi huolitellun ulkonäön. Kirjan ehtiessä liikkumaan paikaltaan vain puolimetriä kun sen pako jo estettiin jalan sivustalla, jota vasten kovien kansien reunat osuivat ennen kuin kirja jäi taas liikkumattomana paikoilleen.
”Olehan varovaisempi, Sin. Kyse on edelleen antiikkisesta esineestä.”
Katseen, joka oli nopeasti laskeutunut kirjan puoleen tarkistaakseen sen tilan, kohottautuessa uudelleen nuorempaan, joka vielä ei ollut päässyt jaloilleen. Zayn päättäen ensin vauhdittaa kyseistä, mutta toisaalta taas…
Kirja oli taas jäänyt Zayn taakse. Esineen paon estäneen jalan siirtyessä silloin äkillisesti Sinin jalan, jolla tämä oli yrittänyt kampittaa isoveljensä, nilkan päälle ja estäen sitä pääsemästä toistaiseksi karkuun vaikka samaan aikaan järki tiedosti, että Sinillä oli edelleen muu kehonsa käytössä. Hän voisi murtaa nuoremman nilkan tuosta kulmasta helposti, tehdä jalasta heti toimintakyvyttömän.

Tummentuneen katseen kääntyessä silloin katsomaan suoraan Siniä silmiin - antaen sen hetken aikaa viestin siitä, että Zay voisikin hyvin toteuttaa harkitsemansa teot, mutta silloin vahva ote tarttui rintapielen vaatetuksesta ja kiskaisi nuoremman kerralla ylös maasta sen enempää varoittamatta tai edes minkään sortin mahtipontisia sanoja käyttämättä. Rintapielestä pitelevän käden vetäisten Sinin vieläkin asteen lähemmäksi Zaytä vaikka siinä olikin vaaransa, että nuorempi pääsisi iskemään teräaseella helpommin. Tumman äänen lausuen kylmän rauhallisesti suoraan Sinin korvan juuressa:
”Jos todella haluat voittaa minut, on sinun käytettävä paljon enemmän voimiasi. Voit ehkä huijata toisia ja itseäsi, mutta et pysty kätkemään sitä totuutta minulta.”
Käsilihasten alkaessa jännittymään selvästi, kehon valmistautuessa seuraavaan tekoon jossa voimia ei enää niin säästeltäisi. Zayn aikomuksena ollen paiskata Sin taaempana sijaitsevaan seinään sillä samalla voimalla, jota tämä oli käyttänyt Anubiksen kanssa taistellessaan, vaikka se hyvin toden näköisesti tietäisi tuon nuoremman miehen kuolemista. Vanhemman miehen teko ehkä vaikutti ulkopuolisen silmissä harkitsemattomalle ja spontaaniselle, mutta koko ajan noissa liikkeissä oli jokin päämäärä. Zay tiesi mikä Siniin oli pesiytynyt ja juuri tuon voiman hän halusi saada itselleen, mutta tietäen myös sen - ettei kykenisi saamaan sitä ilman ulkopuolista apua ja juuri tuo kyseinen apu sijaitsi sinäkin hetkenä maassa hänen jalkojensa takana. Ikimuinainen voima kuului ”Kiellettyjen kirjan” kansien väliin ja jos voima ikinä näyttäytyisi tuota esinettä lähellä, joutuisi se muinaisten loitsujen vetämänä takaisin vankilaansa.
Zayn asettaen Sinin päätöksen eteen kuten oli tehnyt aikoinaan Azrallekin.
Kuoleminen vai oman henkensä pelastaminen luopumalla jostakin.

Sen pienen hetken aikaa jolloin Sin oli päästänyt edes sen yhden tunnetilan näkyväksi itsestään koskien tuota edessä näyvää miestä, joka kaiken lisäksi oli kaikessa kirouksessaan tämän nuoren miehen isoveli, oli Sin sen voinut vaikka vannoa nähneensä Zayn omassa katseessa tämän sadistisen puolen aivan muutaman sekunnin ajan ennenkuin sekin oltiin tapojen mukaisesti pakotettu piiloutumaan salamurhaajille kuuluvan maskin taakse, oli tuo kyseinen yksityiskohta tavallaan jopa pelottava sellaiselle ihmiselle joka itse ei mielellään katsonut toisten kärsimystä ja vielä vähemmän nauttinut siitä... mutta toisaalta, olivat nämä kaksi veljestä muutenkin kuin aivan eri muoteista vaikka kumpikin oli valinnut aikoinaan salaseurassa elämisen vaikkakin eri merkityksillä joka oli vuosien saatossa tehnyt Zaystä sen mitä tämä oli nyt.

Sinin epäonnistuessa yrittämisessään kummassakin tarkoituksessa: saada kirja kauemmaksi ja samalla kaadettua toinen maahan tuon huolitellusta ulkonäöstä huolimatta, miehen ymmärtäen hypähtää ilmaan taklauksen tieltä ja samalla estää kirjan pääsyn mitenkään kauas katoamaan, toruvien sanojen todetessa nuoremman kannattavan olevan varovainen kirjan vanhan iän vuoksi, naurahti jokin kuivasti huvittuneena kuulemalleen. Antiikkinen esine? No sitä se nyt oli ainakin, mutta se mitä tuo kirja oli nähnyt kaikkien niiden tuhansien aikana ja mitä sen vuoksi oltiin oltu valmis tekemään ... "... Uskon vahvasti että tuo antiikkinen opus kyllä kestää pari pientä potkua..."
Samassa jalan tuntien kuinka sen päälle astettiin siitä kohdasta johon ei tarvittu juurikaan antaa paljon voimaa etteikö se olisi saanut nilkkaa venähtämään sijoiltaan samantien jos Zay olisi niin halunnut, nousi katse samantien ylöspäin sen enempää ajattelematta. Sinin tietäen että niin kauan kun hän olisi tuossa asennossa niin ettei jalka pääsisi liikahtamaankaan, ei tämä pystyisi tekemään juuri mitään ja silti vaistot sanoivat tuossa kohdin selvästi että siltikään ei todellakaan kannattanut jäädä paikoilleen. Yläruumiin taipuen sen verran ylöspäin istuma-asentoon maasta makaamasta, että käsi saisi huitaistua vanhempaan vatsan alueelle, mutta kun käsi sai edes kosketettua nyrkillä tuota kohtaa, päättikin Zay tehdä jotain muuta sen sijaan että olisi vääntänyt pikkuveljensä nilkan samantien, tunsikin sen sijaan rintakehä äkisti kuinka kädet ottivat salamurhaaja vaatetukseen kuuluvaan takkiin kiinni, ja nostivat jokseenkin helpon näköisesti altavastaajana olevan nuoremman ylös paikaltaan, ulkopuolisen silmissä tuon varmasti näyttäen enemmän selvältä riepottelulta kuin tasavertaiselta tappelulta ja sitähän se sillä hetkellä olikin, vaikkei kummallakaan miehistä ollut toisiinsa edes isoa pituuseroa.
Silmien kohdaten toisensa lähempää, ja lähemmäksi ne menivätkin toisiaan kunnes Zayn kasvot olivat melkein korvan juuressa jolloin Sinin ei tarvinnut katsoa niitä silmiä jotka osasivat hänen omienlaillaan pysäyttää sielun siihen paikkaansa pelkästään pienen vilkaisunkin avulla, mutta se mitä mies sanoi itse sai sydämen melkein jättämään yhden lyönnin välistä kunnes se jatkoi läpätystä entistä voimakkaammin ja vauhdikkaammin, Sinin uskomatta korviaan. Zay siis tiesi... kuinka ollakkaan.
Muutama vuosi taaksepäin kun Sin oli astunut ensimmäisen kerran kasvotusten toisen kanssa siihen pieneen huoneeseen joka oli toiminut tuon sen hetkisenä leposijana, oli Sin jo tuolloin tuntenut sen pienen osan pahuudesta, joka kuitenkin oli yhtälailla pesiytynyt häneen itseensä - vaikka nimenomaan se pieni osa oli riittävä siihen että se muinainen voima halusi puolestaan sen takaisin saadakseen itsensä kokonaiseksi...

Zayn antaessa tuossa kohdin Sinille valinnan varan, saman tapaisen mitä tämä oli antanut Azralle tämän tehtyä valinnan kruunun ja aviomiehensä välillä joka oli osoittautunut petturiksi tuolloin, ei Sin voinut olla naurahtamatta kuivasti. "... Et taida tosiaankaan tietää..." Kasvojen nähden jälleen toisensa, olivat nuo hiljaiset sanat suorastaan kuulostaneet naurulta nuoremman huulilta, joka ei halunnut tuoda sanoillaan kuuluvaksi loppua, eikä sillä olisi edes väliä. Zay ehkä oli saanut kokea sen pienen osan kanssa millaista oli elää kyseinen voima sisällä... mutta se, minkälaista elämä oli lähes kokonaisen osan kanssa, oli aivan eri asia, vaikkei Zay sitä tulisikaan ymmärtämään koskaan. "... En tosiaankaan tiedä mistä puhut, veli." Siinä samassa kuului vain ääni, joka yleensä oli tuttu salamurhaajille kun nämä saivat lävistettyä uhrin kehon aseella, nousi kuivettuneiden huulien pinnalle hetkellisesti virne joka tavallaan oli tyytyväinen tekoonsa vaikka se tuskin tekisi paljoakaan vaikutusta.

Silmän vilkaisten sivummalla takana odottavaa kiviseinämää, jota vasten lyhdyt oltiin asetettu tasavälein ja Sin tiesi aivan liian hyvin että mikäli Zay tosiaan haluaa heittää tämän sitä vasten ja kaiken lisäksi jos se toteutuisi... voisi olla ettei tämä nousisi siitä enään ylös ja sitten puolestaan Zayn taakse jäänyttä kirjaa, ennenkuin jalka kohosi nopeasti maasta uudemman kerran iskuun, jonka tarkoitusperänä olisi saada Zay lennähtämään taaksepäin irti itsestään ennenkuin tuo itse saisi oman vuoron paiskella nuorempaansa tämän kuolemaan asti, mutta jos kerran toinen oli niin hartaasti sitä toivonut, ei voimia enään pidäteltäisi juurikaan siitä eteenpäin.

"... En tosiaankaan tiedä mistä puhut, veli."
Sanoja ei lausuttu kuuluvalla äänellä, mutta silti niissä se jokin riitti luikertelemaan käärmeen tavoin kuuloaistiin ja jääden kaikumaan korvien väliin kuin epävireinen soittorasia, joka ei suostunut ensimmäisestä käskystä vaikenemaan. Varsinkin tuo viimeinen sana; veli. Kuinka ihanan kitkerälle se kuulostikin, tuntui syövyttävän kaiken ympäriltään pelkästään ääneen lausuttuna… ja siitäkin huolimatta se oli täyttä totta.
”Oletan että annoit vastauksesi vaikka se valitettavasti olikin kielteinen.”
Sormien otteen muuttuen tiukemmaksi ja samoin tummui myös Zayn katse, joka ei enää jättänyt mitään arvailujen varaan mitä tämä aikoisi tehdä seuraavaksi. Vanhempi tulisi ottamaan haluamansa sitten vaikka väkisin vaikka se sitten tietäisi tuon kuusitoistavuotta nuoremman olevan miehen kuolemaa. Zayn näkemättä tuossa kohdin mitään painavaa syytä sille, että olisi säästänyt pikkuveljensä hengen. Jo kautta historian sodat oli käyty perheenjäsenten kesken ja kun niin oli tapahtunut, oli sodasta palannut vain toinen osapuoli – sillä maailma haki aina tasapainoa sisällään, eikä sen vuoksi valtaa voinut ikinä jakaa sisarusten kesken. Ihmismieli oli ahne ja halusi aina saada koko ajan enemmän itselleen, varsinkin silloin jos se haluttu asia kuului toiselle.

Sairaalan huoneen katto avautui korkealla yläpuolella tai ainakin se sille tuntui kun katsoi sitä makuuasennosta jostakin lattian rajasta. Jostakin kaukaa kuuluen laitteen tasainen piipitys, jota perässä seurasi hetkellinen nakutus ja sen jälkeen pitkä puhallus, jonka jälkeen sieraimet tunsivat happea virtaavan hengitysteihin ja näin auttaen vaikean tuntuista hengitystä saamaan ilmasta kaiken mahdollisen hyödyn irti mitä se ei muuten saisi jos joutuisi suoriutumaan siitä ilman apua. Giovanni oli ollut jo ties kuinka kauan valveilla ja nukkumisen rajamailla, mutta nyt tämän oli herättänyt vihlaiseva ja kuumoittava tunne oikean ranteen sisäpuolella, jonka ihoa koristi De Fioren suvun suojelijan tunnus; ”Horuksen silmä”. Kuten monen monta kertaa aikaisemminkin ei Giovanni ollut vieläkään päässyt täysin perille sukunsa asioista, jotka tuntuivat muuttuvan koko ajan monimutkaisemmiksi mitä enemmän vuosia kului tai ongelmat vakavoituivat. Joten nytkin kun tuo ihoalueen kuva yritti selvästi viestittää jotakin kirjan vartijalle, ei tämä jaksanut alkaa miettimään asiaa päässään vaan suoraan ajatteli mielessään, että jos jumalat halusivat jotakin tapahtuvan – saivat nämä vapaat kädet toimia, vaikka sitten hänenkin kauttaan. Jonkin mystisen voiman kuin kuunnellenkin De Fioren suvun jäsentä. Jostakin alitajunnasta kohoavien sanojen kiiveten hiljalleen kielenpäälle, mistä niitä alettiin lausumaan hyvin hiljaisella äänellä huoneen tyhjyyteen. Teolla ollen enemmän tarkoitusta kuin Giovanni edes tiesi sinä hetkenä – kyseisen myös syöden miehen voimia entisestään.

Terä oli uponnut kyljestä sisään rusahduksen saattelemana, mutta siltikään teko ei saanut Zayn ilmettä värähtämään; ei vihasta tai vielä vähemmän edes kivusta. Sieluttoman olomuodon pitäen sillä kertaa tunteet kurissa vaikka tuona hetkenä vanhempi olisi halunnut poistaa nuoremman elävien kirjoista siinä samantien, nähdä kuinka se viimeinenkin elämän pilkahdus katoaisi noista hopeisista silmistä. Jalan potkaisun pakottaen perääntymään kauemmaksi – oli Zay heti valmis hyökkäämään uudelleen, mutta silloin kaksikon väliin jäänyt kirja paukahti äkkiseltään auki ja jokin yliluonnollinen tuuli alkoi kova kouraisesti repimään sivuja eteenpäin keskiaukeamalle asti. Vanhemman ilmeessä häivähtäen koko sen aikana ensimmäistä kertaa epäusko ehkä jopa myös jonkun asteen viha, katkeruus mahdollista tulevaa tapahtumaa kohtaan. Askeleiden alkaen ottamaan alitajunnan johdattamana vielä enemmän etäisyyttä tuohon kirjaan, jonka luokse alkoi vetämään voimakas ilmavirta, mikä sai soihdut sammumaan koko tilassa. Pimeyden korostaen kuuloaistia, joka pystyi silloin kuulemaan hiljaisia sanoja, jotka kuiskailivat keskenään ennen kuin selvä korvia vihlova huuto täytti koko holvin. Tuon äänen kuulumatta kummallekkaan läsnäolevista ihmisistä vaan sen aiheuttaja oli itse kirjasta karannut voima, joka ei todellakaan halunnut palata takaisin maanpäälliseen vankilaansa. Demonin joutuessa kuitenkin alistumaan paljon voimallisemman mahdin edessä, joka sen enempää armoa tuntematta käski muinaista voimaa palaamaan takaisin kirjan sisimpään. Kahden voiman taistelun pistäen kenen tahansa kehon äärirajoille.
Kaiken ollen ohitse vajaassa kymmenessä minuutissa.
Holviin oli laskeutunut täydellinen pimeys ja sen ilmaa peittäen raskaalta tuntuva savu, jossa haisi selvästi rikin epämiellyttävä katku. Kirjan lojuessa maassa sulkeutuneena, osa sen etukannen riimuista hehkuen selvästi kuumuutta.

Hoitajan ollessa menossa tapansa mukaan tarkistuskierrokselle ennen kuin sen jälkeen mahdollisesti voisi ilmoittaa omaisille, että nämä saisivat viimeinkin luvan mennä katsomaan potilasta, mutta kun ovi aukaistiin – tipahti potilaskansio maahan selvästä järjytyksestä ja sen jälkeen askeleet lähtivät heti eteenpäin. Hoitajan kumartuessa Giovannin puoleen, joka oli riisunut happimaskin pois kasvoiltaan ihan vain sen takia ettei hukkuisi omaan vereensä, joka sinä hetkenä virtasi nenästä ja välillä huulien välistä yskimisen yhteydessä.
”Herra, De Fiore. Rauhoittukaa. Satutatte vain itseänne.”
Hoitajan yrittäen parhaansa mukaan saada järkeä taottua levottomaksi muuttuneen miespotilaan päähän, mutta turhaan. Giovannin voimatta pysyä liian kauan paikoillaan – sillä hänestä tuntui sinä hetkenä että tukehtuisi siihen paikkaan – jos ei yrittäisi muuttaa asentoaan.
”Pyydän, hakekaa vaimoni; Evey. Tehkää se, pyydän.”
Verestä karheutuneen äänen yrittäen lausua mahdollisimman vakuuttavan tyynesti vaikka se oli jo tuomittu yritys heti alussa.
”Lääkäriä te tarvitsette. Ette ymmärrä nyt tilaanne.”
Vastauksen tullen ammattimaisen topakkana takaisin ennen kuin hoitaja oli viittävaille poistumassa, mutta silloin voimakas ote tarttui tätä kyynärvarresta ja pakotti vielä viimeisen kerran pysähtymään.
”Ei te ette nyt ymmärrä. Joku tulee vielä kuolemaan tänä päivä – jos sitä ei nyt estetä. En tule syyttämään teitä hoitovirheestä – jos pyydätte vaimoni tänne lääkärin sijaan. Olkaa ymmärtäväinen, pyydän.”
Otteen pysyen niin kauan hoitajan kyynärvarren ympärillä kuin vain voimia kehossa oli, mutta hyvin pian ne hiipuivat. Pään kääntyessä sen verran sivulle, että verta saatiin yskittyä paremmin ulos suusta alas tyynyliinalle, jota jo vanhemmatkin veritahrat koristivat.

Ties mitä kello oli, ties kuinka kauan he olivat oikein olleet sairaaalan odotushuoneessa, ei Eveyllä ollut enään yhtään mitään tietoa ajankulusta joka oli tuntunut koko sen ajan lähes kiduttavan hitaalta, ja silti joka kerta kun mieli olisi kaivannut edes pientä varmistusta kauempana tikittävästä isosta kellotaulusta... ei pää ollut suostunut liikahtamaan ylöspäin paikaltaan. Eveyn tietämättä oikein enään miksi, oliko syy kenties se ettei ajalla ollut loppujen lopuksi tuossa kohdin enään väliä vai kenties se että hän pelkäsi jonkun lääkäreistä tai muun vastaavan astelevan käytävää pitkin uutisten kanssa, joka saisi normaalisti rauhallisen mielen horjahtamaan negatiivisesti paikaltaan, kuka tiesi. Mutta nyt jostain kumman syystä, pää nousi jalkojen päältä, selän suoristuessa hieman ja katseen lipuen käytävällä ensin oikealle ja sitten vasemmalle hämmentyneenä, tämän pystyen vieläkin tuntemaan jonkin sykähtäneen epätavannomaisesti sisällä ja nyt katse yritti hakea siihen syytä... sitä kuitenkaan löytämättä. Eveyn sitä tiedostamatta, tai edes tietämättä kummankaan veljensä yhteenotosta joka tapahtui syvällä kartanon alla, että tuskin edes paikalle hälytetyt viranomaiset tuskin edes tietäisi niistä tapahtumista, joka muuttaisi juuri niinä minuutteina koko pelin kulun ja silti...
Nielaisurefleksin tapahtuen vaikeasti kuivempaan kurkkuun, joka ei ollut saanut moneen tuntiin juotavaa osakseen koko sinä aikana. Hän ei osannut sitä selittää: mutta hän tunsi jonkin olevan pahasti vialla, vaikkei pystynytkään sanomaan suoralta kädeltä mitä tuo kyseinen tunne koski.

"Evey?" Viereltään paikan saaneen äidin kysyen äkisti valpastuneelta tyttäreltään, joka oli aluksi hiljaa mutta vastasi kuitenkin hetken päästä poissaolevasti kaiken olevan hyvin vaikka se olikin täysin puhdas valkea valhe. Ei tosiaankaan ollut mikään hyvin. Nuoremman tuntien selvästi katseen pysyvän itsessään vielä hetken ajan, tyttären tietäen sen merkityksen jota toinen oli käyttänyt kaikki ne vuodet lapseensa: sen katseen joka osasi arvioida tilanteen oikean laidan paljaalla katseella. Yleensä tuohon oltaisiin todettu nopeasti nuoremman valehdelleen, mutta sillä kertaa sitä ei suotu vaan äiti pysyi hiljaa. Tai sitten tämä olisi sanonutkin jotain, elleivät normaalia ripeämmät askeleet olisi kaikuneet tuota kyseistä käytävää pitkin, ennenkuin ne pysähtyivät hieman kauemmaksi heistä samalla katseen hakiessa sitä tiettyä ihmistä. "Evey De Fiore?" Tuon hoitajan kutsuen viimein nimeltä, kun tämä ymmärsi ettei tulisi löytämään naista itse kaikkien niiden omaisten joukosta, äänen värähtäen tahattomasti vaikka sitä oltiin yritetty pitää mahdollisimman asiallisena ja rauhallisena loppuun asti. Eveyn nousten samantien ylös paikaltaan ja asteli tuon sairaalahenkilökuntaan kuuluvan naisen luokse, joka oli häntä selvästi nuorempi, tuon kertoen herra De Fioren heränneen juuri ja haluavansa tavata tämän niinkuin yleensä tapoihin kuuluikin, vaikka todellisuudessa hoitaja ei edes tiennyt miksi oli tehnyt tilanteeseen nähden niin vaikka sillä hetkellä tuo huomattavasti vanhempi mies kaipasi sillä hetkellä lääkäriä. Hoitajan pitäen ammattimaisen roolinsa loppuun asti, mutta sen yhden ainoan kerran kun tämä päästänyt sen laskemaan... oli Eveyn kulmat kurtistuneet hetkellisesti. Nuorempi oli selvästi hermostunut... ellei jopa aavistuksen kalpea, kun tämä joutui eroamaan normaalisti protokollastaan ja kiinni jäädessään vastuuseen omista päätöksistään...

Lyhtyjen sammuessa lähes samaan aikaan tuosta muutenkin pienestä tilasta, oli kaikki muuttunut samantien sekavaksi, kummankaan: Zayn tai Sinin varmasti tietämättä suorasanaisesti mitä oli tekeillä vaikka kumpikin pystyi tuntemaan sen kaiken kehossaan kun tuo muinainen voima ja kirja kävivät taistelua keskenään: tuolla voimalla olematta ollenkaan minkäänlaista aikomusta palata takaisin kirjan sisälle kerran oli sieltä pois päässyt ja löytänyt itselleen käyttökelpoisen kehon mihin asettua sitten vuosituhansiin.

Ja silti tuo korvia säränöittävä ja kylmiä väreitä aiheuttava huuto ei parantanut tilannetta vaikka kumpikin tiesi ettei se olisi kumpikaan heistä vaan se mikä näiden sisällä oli, ja sen pistäen viimeiseen asti hanttiin, väsyttäen kummankin salamurhaajan kehoa äärimmilleen ja sen ylikin, mutta pimeyden jättäen kuitenkin kaiken ympärillä tapahtuvien asioiden epätietoisuuteen.


Askelten juosten tuon käytävän pitkin niin nopeasti kuin pystyi kiireessä työskentelivien henkilökunnan ja potilaiden väistämiseltä, vaikka jokainen askel tuntui pysäyttävän sydämen siihen paikkaan pelon vuoksi, joka oli sillä hetkellä ylivoimainen, jokaisen askeleen tuntuen liian raskaalle ollakseen tarpeeksi nopea päästäkseen päämääräänsä.
Valkoisen oven, jonka viereen oli asetettu ohjastava numerolaatta saaden kehon pysähtymään sen eteen, naisen yrittäen tasata sydämen sykkeensä saadakseen itsensä edes hetkelliseksi rauhalliseksi ennenkuin se kaikki oltaisiin viety uudemman kerran aivan toiseen ääripäähän naisen astuttua kynnyksen ylitse. - Tämän pystyen huonoksi onnekseen haistamaan veren rautaisen tuoksun oven toiselta puolelta, joka sai nielaisemisen tapahtumaan uudemman kerran ennenkuin käsi laskeutui kahvalle, painaen sen auki suoraan vaikka yleensä jo kohteliaisuuden nimissä olisi pitänyt koputtaa.
Näyn kuitenkin saaden kehon jännittymään jokaisen lihaksiston, vaikka tuossa kohdin ripeät askeleet olivat ottamassa jo välimatkaan nopeasti umpeen. Even pysähtyen miehensä vierelle, käden nousten samantien toisen kasvojen sivustalle jotta saisi tuon pään edes sen verran mukavaan asentoon että mies saisi hengitettyä paremmin vaikka tuon ulkoinen olemus oli todellakin kaikkea muuta kuin Evey olisi toivonut, tunsi nainen lämpimän nesteen tahraavan hänenkin kätensä tuona hetkenä punaisella värillään "Gio, mikä sinun on? Mikset kutsunut lääkäriä?"
Naisen kysyen rauhallisesti, tai yritti kysyä rauhallisesti vaikka tilanne oli kaikkea muuta kuin sellainen, ja se kutsui taas selvästi Eveytä viimeistään kutsumaan lääkärin sillä: kuka nyt halusi nähdä rakastamansa henkilön kärsivän vapaaehtoisesti, edes tuon omasta tahdosta.

Hoitajan poistuessa huoneesta hyvin ripeästi ja lähtien käytävää pitkin jonnekin päin sairaalaa, ei Giovanni osannut/kyennyt hahmottamaan kuluvaa aikaa kuinka kauan siinä suunnilleen meni, että huoneen ovi avautui uudestaan. Osa alitajunnasta odottaen automaattisesti, että seuraavaksi silmät näkisivät valkotakkisen lääkärin kiirehtivän sisään kun olisi saanut hoitajan kertomuksen tilanteesta, mutta tuon valkotakkisen henkilön sijaan ovesta astui peremmälle naishenkilö, jonka ulkomuoto kertoi oman tarinansa; ensin niin huoliteltu ulkonäkö jotakin tärkeää varten oli muuttunut kuluvien tuntien aikana paljon yksinkertaisempaan ja kiireellä puettuun vaatetukseen, minkä jälkeen aikaa oli vietetty useita tunteja vain odottamassa ja täysin tiedosta ulkopuolella, joutuen vain elämään pinnan alla kuplivan pelon kanssa.

Tutun pehmeän kämmenen laskeutuessa koskettamaan kasvojen sivustaa, painautuivat miehen kasvot sen hetken ajaksi tuota turvallista asiaa vasten, joka ei koskaan ollut muuttunut niiden kuluvien vuosien aikana. Tuon tutun kosketuksen kertoen edelleen rakkaudesta, joka olisi valmis seuraamaan miestä itseään vaikka helvetin porteille asti. Yleensä tuollaisissa samankaltaisissa tilanteissa Giovanni olisi yrittänyt rauhoitella Eveytä sanoillaan ja vakuutella kaiken kääntyvän viimeistään jossakin vaiheessa hyväksi, mutta ei tuona kertaa…
Oikean puoleisen käden, jonka sisäranteesta oli alkanut Horuksen silmää esittävä kuva haalistumaan hiljalleen, tarttuen nyt naisen omasta ranteesta kiinni ja puristaen sormet tarpeeksi voimakkaasti sen ympärille, että ele riittäisi kehottamaan sanattomasti naista kuuntelemaan.
”Etsi Sin. Hän tarvitsee Anubiksen apua nyt… enemmän kuin arvaatkaan. Etsi hänet, Evey.”
Normaalisti niin tarkkaan harkituilta kuulostavan puheen ollen nyt vain enää hengästynyttä puhetta ja sieltä täältä pomppivia sanoja, jotka yrittivät muodostaa jonkinlaisen järkevän viestin kokonaiseksi ymmärrettävään muotoon. Uloshengityksen tapahtuessa asteen voimakkaammin, mutta silti hankalasti – pystyi tarkempi kuuloaisti erottamaan kuinka veri kupli jossakin syvällä kurkun pohjalla. Osittain sieraimiin hyytyneen veren tehden äänestä myös tukkoisen kuin flunssaisella. Sydämen sykettä mittaavan monitorin piiputtaessa koko ajan nopeammin ja nopeammin kunnes viimeisten sanojen jälkeen luvut lähtivät laskemaan rajusti. Giovannin hallitsematta kehoaan enää tuona hetkenä, hänen oikein edes tunnistamatta omaa itseään itsekseen. Kaikki se voima, joka yleensä kumpusi syvältä sisimmästä, oli hiipunut jonnekin kauan ulottumattomiin vaikka sitä yritettiin kuinka tavoitella. Hän ei halunnut kuolla, hyvästien sanominen olisi se vihoviimeinen asia, mutta mitä enemmän keho yritti taistella vastaan – sitä enemmän se hiipui.


Suunnilleen samoihin iltapäivän aikoihin toisessa valtiossa, Italiasta enemmän pohjoisempaan. Slovakian pääkaupungissa sijaitsevassa ostoskeskuksessa tummat silmät tuijottivat edelleen sitä samaa kohtaa näyteikkunassa, johon ne olivat jämähtäneet viimeiset viisi minuuttia sitten. Chadin seisoen tuon vaatimattoman koruliikkeen edessä, jonka näyteikkunalle oli aseteltu pari sormusta esille muiden korujen lisäksi. Ajatukset olivat pysyneet hyvin tiiviisti ihan muissa asioissa kunnes ne oli keskeyttänyt joku aivan muu odottamaton tunne oikean ranteen sisäsyrjässä. Ihoa oli alkanut täysin yllättäen kuumoittamaan ja syyhyttämään epänormaalin paljon. Mielen aluksi ajatellen, että johtuiko kyseinen jostakin allergisesta reaktiosta, mutta kun tunne ei lähtenyt kiipeämään mihinkään muualle päin kehoa – ei kyseisestä oikein osattu olla mitään mieltä.

Ajatusten palautuessa taas uudelleen silmien katsomiseen, hätkähti keho väkisinkin kun yhtäkkiä katse erotti ikkunan toiselle puolelle ilmestyneen vanhemman naisen, joka hymyili edelleen sitä salamyhkäistä hymyä tuolle nuorukaiselle, joka oli käynyt katsomassa noita sormuksia muina päivinä aikaisemminkin. Naisen hymyn kuin sanoen vihjaillen; Etkö ole vieläkään päättänyt? Johon yleensä Chad vastasi hymyillen vaikka se näyttikin enemmän hermostuneelle irvistykselle ennen kuin lähti jatkamaan matkaansa edes johonkin suuntaan.

Askelten viedessä tuona kertaa aulan vesisuihkulähteen luokse istumaan, minkä luona Chad kääri oikeaa hihaansa enemmän ylös, että näkisi tarkemmin mitä vaatekappaleen alla oikein tapahtui. Silmien uskomatta ensin näkemäänsä ja lopulta suojeluvaisto ei edes halunnut ymmärtää näkemäänsä; tuota tiettyä iho aluetta, joka oli selvästi alkanut kohoamaan kuin siihen olisi yhtäkkiä painettu jollakin kuumalla kuvaraudalla.
”Mitä ihm…”
Asteen poissaolevan äänen lausuessa täysin Chadille itselleen, tämän tuona hetkenä välittämättä vaikka joku toinen olisikin kuunnellut vieressä. Vasemman puoleisen käden kohottautuen hinkkaamaan toisen käden rannetta, jos vaikka se olisi riittänyt kadottamaan kaiken tuon oudon asian, mutta turhaan. Sen sijaan kun aluetta yritti koskettaa, sattui se niin maan hitosti. Chadin vetäisten hihansa takaisin alas ja kätkien tuon merkillisen iho muutoksen kadoksiin itseltään ja siinä samalla muidenkin katseilta. Katseen harhaillen ostoskeskuksen aulaa sinne tänne kuin se olisi yrittänyt etsiä sieltä jostakin vastausta, mutta jopa Chad tiesi tuossa kohdin, että se kaikki oli turhaa.

Eveyn odottaen kuulevansa ne tutut sanat, jotka aina olivat valmiina kertomaan kaiken kääntyvän siitä hetkestä enään vain paremmaksi, sen saman äänensävyn joka yritti saada vaimonsa nauramaan keinolla millä hyvänsä siinä toivossa ettei tämän tarvinnut itkeä enään tai huolehtia. Mutta sen sijaan, että hän olisi edes saanut vastausta omiin esittämiinsä kysymyksiin, tarttui muutenkin heikkona käyvä ote sen verran kiinni äkkisellään hänen omasta ranteestaan, johon oli aikoinaan kauan sitten tatuoitu sisäranteelle tuo ankh-risti pienenä muistutuksena omista egyptiläisistä sukujuurista jotka olivat kuitenkin kokoajan läsnä joka päivä, katsoi Evey aluksi hämmentyneenä toista. Se mitä Giovanni sanoi, oli tosiaan jotain mitä hän ei ollut olettanut kuulevansa. "Mitä tarkoitat Gio? Miten veljeni liittyy tähän...? Gio!" Viimeisen sanan, joka sattui olemaan se jolla Evey oli kutsunut Giovannia kaikki ne yhteiset vuodet ennenkuin he olivat edes menneet naimisiin, karaten normaali kovemmin huulien välistä kun tuon kunto romahti äkisti, naisen ottaessa automaattisesti paremman otteen rakastamastaan miehestä saadakseen tuon katsomaan itseään ja sanoakseen puolestaan kaiken kääntyvän paremmaksi ja ettei toinen saisi juuri nyt sillä hetkellä luovuttaa sellaisena aikana jolloin kaikki oli heille molemmille yhtä hullunmyllyä esikoisen kidnappauksesta alkaen.

"Jos helvetti luovutat nyt, voit olla varma että tulen hakemaan sinut itse sieltä minne päädytkin vain ja ainoastaan että saan antaa läksytyksen tästä, kuuletko Gio!?" Tuon naisen lausuen italian kielellä vielä nopeasti miehelleen omalla temperamenttisella tavallaan, kuulosti tuo varmasti oudolta ulkopuolisen korvissa vaikka todellisuudessa sillä kaikella oli oma merkityksensä näiden kahden ihmisen välillä jotka olivat luvanneet kauan sitten toisilleen että itse kuolema sai hakea jommankumman omin avuin, mikäli jompikumpi olisi luovuttamassa ja jättämässä toista, Eveyn muistaen vieläkin selvästi sen hetken jolloin Giovanni oli piirtänyt raksin sydämensä kohdilla lupauksen sinetöimiseksi jolloin hän itsekin oli luvannut saman toiselle.
Siitä huolimatta katsoessaan toista... eivät kyyneleet voineet estyä nousemasta silmien pinnalle, kun niitä oltiin pidätelty tarpeeksi kauan. Näkökentän sumentuen hetkellisesti kokonaan.
"Evey" Topakamman äänen lausuen nimen ovelta, kääntyivät silmät kohtaamaan jälleen sen saman naisen joka oli pysytellyt kaikki ne kuluneet tunnit lapsensa vierellä odotushuoneessa, oli Evey jo valmiina sanomaan samantien ettei hän aikoisi päästää vielä irti mutta kun silmät näkivät sen mitä tuo vanhempi teki sillä hetkellä, hiljentyivät sanat alkujaan kurkun päähän sen sijaan että niitä oltaisiin lausuttu ääneen. Naisen ottaen välimatkaa itsekin umpeen kaksikon välillä, jossa toisella osapuolella oli sen hetkinen tila lähtenyt äkisti laskuun, samalla päällystakkia tullen riisutuksi pois päältä nopeasti ja tottuneesti pois tieltä ennenkuin se yksinkertaisesti vain heitettiin lähimmälle tuolille. Eveyn ollen virallisesti hämmentynyt näkemästään, jota ei oltu oikeastaan koskaan suotu esikoistyttärelle edes tämän lapsuusvuosina tai edes sen jälkeen, jolloin tytär oli nähnyt äitinsä rakastavana naisena, joka oli omasta tahdostaan pysyttäytynyt kotiäitinä ja sittemmin myös monien mutkien kautta myös salaseuran vanhimpana... poikkesi tuo siitä kaikesta yhdellä kertaa.
Pandoran näyttäen juuri siltä miltä parantajan pitikin olla: päättäväinen ja valmis tekemään kaikkensa pitääkseen potilaan hengissä tavalla tai toisella, luovuttaen vasta silloin kun välttämätöntä ei voisi enään estää. Tuota puolta Evey ei ollut koskaan saanut nähdä, vaikka olikin kuullut äitinsä olleen aikoinaan yksi taidokkaimmista, jonka käsiin hengen pystyi antamaan milloin vain. Askeleen ottaen sen verran taaksepäin askeleen että hän pääsi astumaan pois tieltä kun Pandora alkoi silmällisesti tutkia miestä, vaikka todellisuudessa omat havainnot oltiin tehty jo kokemuksesta harjaantuneella silmällä alusta alkaen. "Mitä hän sanoi, Evey?" Kysymyksen saaden hajanaisen mielen palautumaan takaisin maanpinnalle vaikka Pandora ei vilkaissut nuorempaansa enään tässä kohdin, näytti Evey aluksi kysyvältä kuin ei olisi aluksi kuullut tai ymmärtänyt kuulemaansa, suotiin sille silti vastaus "... Etsi Sin."
Tutkivien käsien pysähtyen tuskin millisekunttia kauemmaksi, kunnes ne pakotettiin jatkamaan siitä mihin ne olivat jääneet saadakseen Giovannin sellaiseen asentoon joka olisi sekä hyvä tälle itselleen että myös Pandoralle mikäli tämän tila pitäisi saada vakaannettua, kääntyivät ruskeat silmät, joista näkyi selvä päättäväisyys ja kauan piilotettu muiden katseilta piilotettu tuli nopeasti esikoistaan kuin sanoakseen kylmästä: "Mitä vielä odotat? Et ole mitenkään hyödyllinen miehellesi tuossa mielentilassa, vaikka veljesi henki on vaarassa. Mene."
Eveyn sanomatta sitä ääneen vaikka ymmärsikin tuon nopeasti läpikäyvän katseen todellisen merkityksen taakse, sen saaden naisen puremaan posken sisäpintaa voimakkaammin vaikka samalla Pandora käytännössä vannoi pärjäävänsä Giovannin kanssa sen aikaa, kun tämän tehtävät veivät toisen muualle. Hopeisen silmäparin vilkaisten viimeisen kerran miestään, niistä paistaen selvä anteeksipyyntö että hän hylkäisi toisen tuollalailla ja toivoi että joskus vanhempi pystyisi antamaan sen anteeksi, Eveyn kääntyen jo ympäri jälleen juoksuun joka veisi sairaalan ulkopuolella samalla sormien painaen kerta toisensa jälkeen isänsä numeroa puhelimessa, korvan kuunnellen ranskankielellä lausuttujen voimasanojen kera hidasta tuuttausääntä "vastaa... vastaa... vastaa... vastaa... vastaa hemmetti... vastaa...!"


"Kuulit mitä vaimosi sanoi Giovanni. Et voi vielä lähteä, vielä on paljon tekemistä jotka ovat keskeneräisiä kannaltasi... Mieti Andreata. Eveytä. Oletko todellakin valmis noin vain luovuttamaan?" Vanhemman naisen todeten italiaksi nuoremmalle, toivoen tuon vielä kuulevan ja ymmärtävän ne sanat voimattomuuden lävitse joka uhkaavasti näytti vain pahenevan, tiesi Pandora jo tuolloin ettei tehtävä tulisi olemaan helppo vaikka hän olikin luvannut lapselleen... silti vieläkin, kaikkien niiden vuosien jälkeen se pieni osa pelkäsi vieläkin pahemman puolesta jos yritys epäonnistuisi. Kuin tilauksesta, astui tuo samainen hoitaja uudemman kerran ovelle tarkistaakseen erikoisen potilaansa, jolla oli ollut aiemmin erikoinen pyyntö kunnostaan huolimatta, kohtasi tämä katseellaan tuon tuntemattoman vanhemman naisen, joka ei edes kuulunut henkilökuntaan, joka oli alkanut luottelemaan tarvittavia välineitä mitä tarvittaisiin sillä hetkellä ennenkuin edes tämä tuskin vähän yli kahdenkymmenen ylittänyt nainen oli saanut edes kysymystä lausuttua ääneen, vaikka sillä hetkellä jo painava syy oli ettei tuo mies ehkä selviä ellei saisi nopeasti apua.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 06.] Pulvis et umbra sumus

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 16:03

Nahkakenkien astuessa kerta toisensa jälkeen asvaltoidulle tielle, joka pian muuttui sorakivillä päällystetyksi – synnytti se oman äänensä, joka tuntui kaikuvan liian selvästi korviin kun mikään muu ympäristössä ei pitänyt tarpeeksi ääntä. Vasta kun askeleet saavuttivat tuon ison kartanon edustan ja sen pääoville johtavat kiviset portaat – alkoi sisältä kuuluvat äänet voimistumaan. Yhden niistä paikalle ehtineistä poliiseista, joka oli jätetty vartioimaan ovea mahdollisten uteliasnokkien varalle, astuen esille oviaukosta ja lähtien tulemaan tuota saapunutta henkilöä vastaan samalla kun puhui italiaksi jotakin suljetusta alueesta ja varsinkin mediaväeltä pääsy oli ehdottomasti kielletty. Pitkän mustan kangastakin helman liikahtaessa aavistuksen kun käsi kaivoi taskusta esiin nahkaläpän, joka leväytettiin auki hyvin tottuneen oloisesti tuon vain työtänsä tekevän poliisin kasvojen edessä. Katseen erottaessa laatan kuuluvan Italian poliisin rikostutkintaryhmälle, päästi edessä seisonut mies toisen ohitseen. Tupakan, joka vielä siihen asti oli pysytellyt suupielessä, päätyen heitetyksi kivisille portaille ja tumpatuksi kokonaan sammuksiin kengän kärjellä.

Kartanon sisällä tutkintaryhmän käyden tiloja yksitellen lävitse. Jokaisen yrittäen selvittää mitä kyseisessä paikassa oli oikein tapahtunut. Mikä oli aiheuttanut sen tapahtumaketjun, jonka lopussa vanhempi nainen oli löydetty kuolleena pääoven edestä ja talon sisällä olevassa takkahuoneessa oli selviä verijälkiä, jotka ilmestyivät tyhjästä ja katosivat yhtä mystisesti. Todistusaineiston kertoen, että henkilö oli maannut ensin selvästi takan edustalla, mutta jossakin vaiheessa päässyt lähtemään uudelleen liikkeelle ja katoamaan sen jälkeen tuhkatuuleen. Koko kartanon sisällä ja sen ympäristössä leijuen kysymykset; Kuka, ketkä, missä ja miksi? Vielä enemmän ihmetyksen aihetta aiheuttaen se, että juuri tämä kyseinen murhateko oli tapahtunut lähes samoihin aikoihin kuin stadionin joukkosurma.
Takkahuoneessa olevien viiden ihmisen poistuessa kyseisestä tilasta käskyn saatuaan. Tämän vasta hetki sitten saapuneen henkiön jäädessä yksin kyseiseen tilaan tutkimaan tapahtumia omassa rauhassa. Käden, jonka peukaloa koristi tuo erikoisen näköinen hopeinen sormus, kohottautuen hivelemään takan reunustaa kiireettömästi kuin olisi voinut tuolla yksinkertaisella teolla nähdä sielunsa silmin mitä oli oikein tapahtunut. Sormien löytäessä sen tutun kohokuvion, painettiin se kertaakaan epäröimättä alas, mikä sai takan lähtemään liikkeelle ja paljastaen takaa salakäytävän, jossa pimeys vallitsi synkkänä ja kylmänä. Taskulampun himmeän valon valaistessa miehen kulkua kun tämä lähti laskeutumaan noita syvälle maan alle johtavia kierreportaita alas. Kuuloasitin erottaessa noin puolessa välissä matkaa kuinka takka kumahti takaisin omalla paikalleen ja sulkien salakäytävän taas piiloon ulkopuolisten katseilta. Takin taskussa pidettävän kännykän pykälien hävitessä sitä mukaan mitä syvemmälle maan alle portaiden askeleet johdattivat.

Anubiksen päästessä viimein tuonne laajaan tilaan, jossa yleensä pimeys vallitsi synkkänä ja pakotti kulkijan luottamaan omiin aisteihinsa, että tämä löytäisi oikean kulkureitin tai pahemmassa tapauksessa joutuisi eksyksiin keskelle ei mitään, mutta nyt tuona kertaa pimeyden lävitse erotti selvästi raolleen jääneen seinämän, jonka takaa holvista hohkaava valon kajo näkyi. Valo ilmiö oli hyvin mitätön, varmaan sai vain voimansa parista soihdusta, mutta silti se riitti antamaan Anubikselle oikean suunnan. Taskulampun valon päätyen sammutetuksi viimeistään siinä kohdilla kun oli aika astua holvin puolelle.

Näkymän, joka otti Anubiksen vastaan, ollen täysin erilainen siitä minkä mieli muisti kun se oli viimeksi käynyt tuolla paikassa. Seinien vierustoilla sijaitsevien valkeiden patsaiden pinta oli likaantunut selvästi mustasta savusta ja niiden kasvot olivat veren tahrimat. Nähden myös tuon puolirajaan jääneen kivipylvään, jonka juuressa törrötti puoliksi katkennut kävelykeppi. Katseen laskeutuessa viimein enemmän tilan keskustaan ja lattian rajaan – erottivat silmät yhden patsaan jalkojen juuressa istuvan hahmon, joka puristi tiukasti mustaa kirjaa rintakehäänsä vasten ja mutisi jotakin epämääräistä mantraa, johon välillä sekaan pääsi karkaamaan selvän hermoromahduksen partaalla olevaa naurahtamista. Anubiksen nähden heti, että tiukasta otteesta huolimatta miehen kädet tärisivät selvästi ja iho oli entistä kalpeampi, sormien päitä tahraten kynsien alta valunut veri kun osa kynsistä oli halkeillut selvästi.
Mitä helvettiä täällä oli oikein tapahtunut?
Katseen pysyen koko ajan tuossa ensimmäisessä henkilössä, joka lähemmäksi käveltäessä paljastui Anubiksen esikoiseksi; Zayksi. Vanhemman kuitenkaan kumartumatta lapsensa puoleen, ei vielä – sillä ympäristö vaatisi vielä tutkimista. Jonkin kertoen hyvin selvästi – ettei Zay ollut ainoa tuolla tilassa. Hopeisen katseen, jonka sisimmässä pilkahti väkisinkin huoli, alkaen haravoimaan tilaa uudemman kerran lävitse. Anubiksen vielä rikkomatta tilan outoa ilmapiiriä omilla sanoillaan, sillä tuona hetkenä aistit huusivat, että siellä missä pimeys vallitsi eniten, oli vieläkin jotakin.

Keuhkojen vetäen äkkiseltään nopeammin happea sieraimista sisään tahtomattaan kuin tuota ihmiselle normaalia toimintoa joka yleisesti piti kehon toiminnat koossa, jota jouduttiin melkein samantien katumaan kun ilmassa leijuva erikoinan haju johon sekoittui kahden täysin eri metallin omat hajut jotka kuitenkin saivat ympärillä olevan ilman tuntumaan raskaammalta kaikin tavoin, hajun saaden väkisinkin asteen voimakkaamman yskän puuskan aikaiseksi. Nuoremman enään oikeastaan tietämättä mitä oikein oli tapahtunut tai edes kuinka kauan oudosta tapahtumakulusta edes enään oli - yrittivät ajatukset laittaa tapahtumia silti jonkinlaiseen järjestykseen sitä mukaa mitä niitä tuli muistettua... mitenkäs se oli mennytkään...
He olivat tapelleet Zayn kanssa kunnes lopulta tilanne oli ärtynyt niin pahaksi että toinen oli ollut valmis viskaamaan tämän seinää vasten voimien säästelemättä, jonka jälkeen oli tullut se outo tuuli joka oli saanut kaikki lyhdyt sammumaan, viimeisen muistikuvan ollen selkää karmaiseva huuto joka oli saanut kovimmankin salamurhaajan veren seisahtumaan paikoilleen... jonka jälkeen, pelkkä pimeys. Kulmien kurtistuen sitä mukaa mitä enemmän mies yritti muistaa mutta mitä enemmän hän yritti, sen enemmän vain päänsärky tuntui voimistuvan. Oliko hän menettänyt tajuntansa? Miten? Missä vaiheessa? Miksi? Miksi hänestä tuntui kuin tämän kehon päältä olisi ajanut peräjanaan niin luotijuna kuin myös panssarivaunukin? Mitä tuo ympärille leijuva outo savu oikein oli? Missä Zay, entäpä kirja?
Kysymyksen tulvien sitä mukaa mitä niitä esitettiin ajatuksissa, viilsi jokainen niistä ohimoaluetta saaden halun nostaa käsi sitä vasten mutta sen sijaan kun sitä edes kerettiin yrittämään - tunsi koko keho tuon pienenkin liikkeen vuoksi kuinka sen lävitse kävi nopea polttava kipu aalto, joka sai veren seisahtumaan hetkellisesti sydämen sykkeen myötä, huulten välistä päästen tahtomattaan astetta raskaampi henkäys.
Aistien pystyen kertomaan jotakin sen hetkisesti tapahtumista mitä ympärillä sillä hetkellä oli oikein tekeillä, kuten se ääni kun raskas ovi avattiin kun tuohon tilaan astuttiin, jossain kauempaa kuuluen erikoinen ääni, joka kuului selvästi ihmisellä vaikka aluksi Sin ei osannut sanoa mikä se oli tai edes mikä oli äänenomistajan mielentila... kaiken ollen täysin sumussa.

Kehon tullen pakotetuksi jälleen nousemaan hieman ylöspäin, vaikka tuo sama tunne toistui jokaisen liikkeen myötä asteen voimakkaammin, saaden sormen päät painautumaan aluksi kovemmin nyrkkiin jopa niin suurella voimalla että kynnet lävistivät ihon allansa samantien. Sinin pakottaen itsensä menemään istuma-asentoon, jossa keho nojautui yhden niistä monista vartijan jalkojen juureen, pystymättä enään nousemaan ylös vaikka kuinka mies olisi halunnutkin.
Tuon poltteeksi muuttuneen kivun enään laantumatta vaan sen sijaan se tuntui puolestaan pahentuvan jokaisen kuluvan minuutin myötä,, ahdistaen miestä niin paljon että tämä olisi halunnut repiä päällystakkinsa irti, rauhallisuuden ollen kadonnut tuossa kohdin jo pois. Miehen suorastaan repien väkisin tuon salaseuran merkillä koristelen takin pois päältään ja laskien sen vierelleen, vedettiin keuhkoihin uudemman kerran ilmaa suun kautta kun tuntui ettei happi kulkenut normaalisti, vaikka mieli yritti miettiä epätietoisesti mitä pitäisi tehdä kun muutenkin kehosta tuntui siltä kuin tällä olisi sisältäpäin tulipalo joka olisi saanut kehon suamaan minä sekunttina hyvänsä siihen paikkaan.

Jos Sin olisi tuolloin ymmärtänyt/nähnyt katsoa käsiään tai edes kehoonsa, olisi tämä kauhukseen saanut huomata nuo samat mustat suonet kulkevan nopeasti ihon halki, rintakehän vasemmalle puolelle jossa sydän suorastaan hyppi rallia tietämättömyyden kauhusta, ja varmasti tämä olisi ollut enemmän kauhuissaan olisi nähnyt kuinka noista mustista suonista alkoi muodostumaan hitaasti tietynlaisia riimuja jokapuolella. Kaulan venyttäytyen tahtomattaan taaksepäin siinä toivossa että tämä olisi nähnyt edessään edes jonkin kiintopisteen mikäli olisi antanut hetkellisesti tilaisuuden keskittyen siihen jotta hän olisi saanut itsensä rauhoittumaan edes jotenkin, yläpuolella leijailevan pimeyden kuitenkin vain vastaten katseelle joka vielä oli hopeinen vaikka olikin alkanut hitaasti muuttamaan väriään, kivun ollen niin voimakas että se sai jopa Sinin kaltaisen miehen, joka oli jo aikojen alussa luopunut jumalasta oman tiensä varrella, toistamaan hiljaisena mantrana sitä ainoaa rukousta jonka hän muisti tai edes tiesi ulkoa, joka pyysi niitä pyhimyksiä jotka suojelivat orpoja auttamaan häntä, tai edes lopettamaan sen kivun tavalla tai toisella.

Viimeisen kivun, joka oli se kaikista pahin, saaden pään notkahtamaan enemmän taaksepäin, keuhkojen päästäen kivullisen huudon ja käden painautuen voimakkaasti rintakehälle, joka tuntui kirjaimellisesti sulavan siihen paikkaan, tämän pystyen tuntemaan kuinka tämän iholle piirtyi uusi kuvio joka hohkaisi kuumuuttaan punertavalla värillään, ennen veren vuodatusta, miehestä tuntuen kuin joku olisi juuri polttomerkinnyt hänet uudemman kerran, uudelleen ja uudelleen antamatta armoa vaikka mies olisi rukoillut kyyneleet silmissä tekevänsä mitä vain että se loppuisi.

Jonkin liikahtaessa uudelleen pimeydessä – kääntyivät hopeiset silmät samantien äänen aiheuttajaa kohti ja keho puolestaan jännittyi niiksi pariksi sekunniksi paikoilleen – ettei mikään ylimääräinen ääni häiritsisi korvien kuuntelemista. Hämäryyteen tottuneiden silmien alkaessa asteittain erottamaan hahmon, joka alkoi nousemaan hyvin vaivalloisen oloisesti maasta kunnes lopulta pääsi istumaan, mutta joutui jo heti nojautumaan voimattoman oloisena selän taakse jäänyttä patsasta vasten. Anubiksen kurtistaessa kulmiaan, hänen yrittäen tuona hetkenä analysoida nopeasti näkemänsä. Jalkojen ehtiessä astumaan jo kolme askelta eteenpäin holvin ympyrän muotoisen lattian poikki, kunnes uusi huuto täytti kyseisen tilan. Huudon kuulumatta sillä kertaa demonille vaan yksinkertaisesti kuolavaiselle, joka selvästi kärsi ja sitä helpottaakseen ei keho keksinyt enää mitään muuta kuin pukea kipu veren lamauttavaksi huudoksi. Käden, jonka nuorimmainen oli kohottanut rintakehänsä kohdille, ihon kuvioinnin paljastuessa enemmän esille soihdun valojuovan onnistuessa suuntautumaan sinne suuntaan edes hetkeksi, tunsi Anubis sydämensä sykähtävän asteen voimakkaasti täysin suunnittelemattomasti.
Tilan tapahtumaketjun alkaessa selviytymään väkisinkin.
Kirjan muinainen voima oli joutunut irrotetuksi valitsemistaan kehoista ja uhannut päätyä takaisin vankilaansa, mutta jokin oli ilmeisemmin antanut demonille voimia palata takaisin ihmiskehoon; sielulliseen sellaiseen, joten Zay oli joutunut automaattisesti pois laskuista. Muinainen voima oli saanut palautettua itsensä kokonaiseksi ja pesiytynyt Siniin. Zaylle jääden Kiellettyjen kirjan kirous, joka oli saanut vakaan mielen horjumaan vaikka mies kuinka pyrki pääsemään irti tunnetiloistaan.

Anubiksen palatessa samantien takaisin ottamansa askelmat ja kyykistyessä sillä kertaa kokonaan Zayn puoleen, jonka katse edelleen pysyi mitään näkemättä eteenpäin mustuaiset pienentyneinä ja huulet liikkuivat toistuvasti mantraa hokien, jonka sanat Anubis viimein erotti ja tuo tieto sai jonkin sykähtämään syvällä kovan ulkokuoren sisimmässä. Zayn toistaen vanhan salaseuran valaa vaikka itse tämä oli ollut se henkilö, joka oli ajanut kyseisen yhteisön kuolemaan ja varmasti vannonut useasti sen jälkeen – ettei koskaan milloinkaan tulisi sietämään korvissaan sitä jos kukaan ikinä puhuisi vanhasta salaseurasta kunnioittavin sanoin. Siitä huolimatta järki oli viimeisenä oljen kortenaan tarttunut johonkin tuttuun ja turvalliseen – ettei sitä oltaisi vedetty kokonaan kadoksiin.
Anubiksen uskaltautuen ylittämään sen näkymättömän rajana kaksikon välillä – sillä tuona hetkenä hän tarvitsisi kirjan itselleen, enemmän kuin Zay. Vanhimman tarviten Kiellettyjen kirjan avukseen auttaakseen Siniä. Oikean puoleisen käden ottaessa pitävän otteen kirjan yläreunasta ja alkaen vetämään kyseistä esinettä hyvin varovaisesti pois Zayn otteesta.
”Toivottavasti nyt ymmärrät miksi en ole antanut sinun saada tätä kirjaa itsellesi.”
Tumman rauhallisen äänen lausuessa jossakin kuuloaistin tuolla puolen, sydämen kiivaan hakkaamisen tehden kuulemisesta entistä hankalampaa. Vereen tahraantuneiden käsien tuntien osittain kuin häilyvän sumun lävitse, jonkun kovemman materiaalin erkaantuvan sylistä, mutta sen takaisin tavoittelemisen sijaan kädet eivät liikahtaneen mihinkään vain palautuivat rennommin syliin ennen kuin sormet alkoivat näpräämään levottomasti etusormen juuren sormusta. Anubiksen katsoen Zaytä ilmeettömänä vaikka todellisuudessa tämä ei tiennyt olisiko hänen pitänyt sinä hetkenä vihata vai sääliä tuota miestä, joka oli kirjan kirouksen vuoksi joutunut kokemaan liian paljon (kolmen tuhannen vuoden synnit) nuoreen ikäänsä nähden. Se oli se kirous, joka ajoi mielen hulluuden partaalle ja synnyttäen halun repiä silmät päästä sekä tehdä itsestään kuuron – ettei korvien tarvitsisi enää kuulla niiden menetettyjen sielujen huutoa.

Kirjan päätyessä monien vuosien jälkeen takaisin Anubikselle – tunsi tämä kuinka jokin voimakas tunne sykähti kehon läpi ja yrittäen lamaannuttaa siinä samalla sydämenkin, mutta yli kolmen tuhannen vuoden aikana koulittu mieli otti kaiken tulevan vastaan hievahtamatta. Viime kerralla kun Anubis oli pidellyt kirjaa noin lähellä sydäntään – oli se saanut tämän vaipumaan polvilleen ja itkemään kaikkien niiden tekojen vuoksi, jotka tämä oli tehnyt vanhassa salaseurassa ollessaan kauan sitten. Tai kun muinainen voima oli ensimmäistä kertaa vapautunut kirjan sisimmästä oli se selvästi vaatinut Anubista tilille, mutta siinä kuitenkaan onnistumatta. Demonilla ollen yli kolmentuhannen vuoden kauna maksettavana Anubikselle, joka oli alun alkaen vanginnut muinaisen voiman kirjan sisimpään.
Kirjan päätyessä lasketuksi omalle paikallensa kivipylvään päälle, aukaistiin se hyvin tottuneen oloisesti läheltä keskiaukeamaa. Tumman kangastakin tullen riisutuksi jalkojen vierelle ja valkean kauluspaidan hihat käärittiin ylös olkavarsiin asti. Vasemman puoleisen kämmenen tullen vetäistyksi auki jollakin tarpeeksi terävällä kivellä, minkä jälkeen veri alkoi juoksemaan kohotettua käsivartta pitkin kyynärpäälle, josta se alkoi tipahtelemaan pisaroina alas kivitasolle kirjan ympärille. Aluksi olisi voinut luulla, että Anubis yritti saada demonia palaamaan takaisin kirjan sisimpään, mutta kun veripisat olivat muodostaneet selvän kehän kirjan ympärille alkoivat muinaisella egyptin kielellä lausutut sanat lausumaan suojelu mantraa, jonka tarkoituksena oli yksinkertaisesti sinetöidä demonin voima Sinin sisimpään niin ettei muinainen voima pääsisi vielä päällimmäiseksi tuossa kehossa vaan kuolevainen tulisi päättämään kummankin kohtalosta. Jumalat yksin tiesivät miten tuo eriskummallinen liitto tulisi päättymään, mutta se tulisi olemaan yksin pelkästään Sinin käsissä.
Tumman äänen lausuessa lopuksi kuuluvammin mantran sinetöivät loppusanat, alkoi uusi voimakas tuuli puhaltamaan holvin poikki, mutta soihtujen sammumisen sijaan tuli sai kuin näkymätöntä voimaa itseensä ja alkoi sen voimasta roihuamaan entisestään – valaisten tuon holvin jokaisen nurkan.

Kirjan sulkeutuessa lopuksi itsestään, tarttuivat kädet vielä tuohon kivipylvään juuressa törröttävään kävelykepin muistoihin ja vetäisten sen yhdellä voimakkaalla nykäisyllä irti. Koneiston lähtiessä pitkän ajan jälkeen ongelmitta liikkeelle. Kiellettyjen kirjan vaipuessa alkuperäiseen säilöönsä kuten sinne kuuluikin, holvin oven auetessa myös viimein kokonaan auki ja päästäen raskaan ilman vaihtumaan.
Anubiksen päästessä viimein nuorimmaisen lapsensa luokse, voiden vain tuona hetkenä toivoa – ettei joutuisi katsomaan lapsensa elottomia silmiä tai vielä pahempaa jonkun toisen, joka ei ollut Sin.

Kynsien painautuen jo niin syvälle ihoon, että se olisi näyttänyt jonkun silmissä melkein jopa siltä että Sin olisi yrittänyt repiä tuon koko iho alueen irti paljain käsin, tai päästä käsiksi rintakehän alapuolella liian voimakkaasti sykkivään sydämeen halutakseen repiä sen irti saadakseen kaikki ne tuntemukset katoamaan, vaikka samalla järki puhuikin kaiken sen lävitse ettei moinen olisi auttanut. Aistien enään tiedostamatta sitä mitä vain muutamien askeleiden päässä tapahtui, tai edes tunnistamatta oliko tuossa tilassa muita ihmisiä kuin Zay hänen lisäkseen, Anubiksen olemassa olon jääden kokonaan kuopukselta huomiotta, kun kaikki normaalisti ympäristöä tarkkailevat ominaisuudet olivat keskittyneet siihen kipuun, joka tuntui vain jatkuvan vaikka pahin olikin ohitse, tuon kipukynnyksen ylityksen saaden kaiken näyttämään ympärillä sumealta. Kuin Sin olisi seissyt paksun sumun keskellä, tietämättä enään missä oli, sen pienenkin tietoisuuden uhata kadota jonnekin kaukaisuuteen kun silmät tuntuivat vähitellen raskaammilta.

Raikkaamman ilman joka pääsi sisään kun viimein Zayn toimesta suljettu ovi saatiin liikkumaan normaaliin tapaansa kirjan asetettua paikoilleen, oli jälleen tuohon tilaan laskeutunut selvä hiljaisuus vaikka toisessa päässä kuului vieläkin toistuva mantra jonka sekä isä että nuorempi veli tunsivat aivan liian hyvin, ja toisella puolella taas missä isoin pimeys alkoi hitaasti väistyä vähitellen, kuului vuorostaan raskas hengitys, joka inisi hiljaisesti kun happea yritettiin saada normaalisti sierainten kautta siinä onnistumatta, joten tyydyttiin sitten suun kautta kulkevaan kun se kerran tuntui helpommalta näin yksinkertaisesti, silmien tuijottaen edelleenkin mitään sanomattana kattoon vaikkei siellä ollut edelleenkään mitään mikä olisi saanut miehen mielenkiinnon pysymään siellä aikansa. Kivun olematta enään samanlaista, vaikka siltikin se esti raajoja tekemästä mitään äkkipikaista liikettä siinä pelossa että se kaikki olisi alkanut uudelleen alusta, alkoi mies vasta tuolloin huomata ympäristön olematta enään kokonaan pimeyden peitossa vaan että soihdut olivat jälleen löytäneet valon itselleen näyttäykseen sen karmeuden mikä paljastuisi seuraavalle sisään astujalle, joka oli kiirehtinyt niin nopeasti kuin oli pystynyt takaisin lähtökohtaan verinäytöksestä huolimatta, takan aueten neljännen kerran sinä päivänä ylempänä. Askelten pysähtyen Sinin vierelle, olisi tämä normaalisti kääntänyt katseensa edes tarkistamaan kuka tuo oli, mutta jonkin kuitenkin sanoen hiljaa ettei sille olisi tarvetta. Silmäparin liikahtaen sen verran paikaltaan että nämä pystyivät näkemään hopeiset edessään, tunsi kuopus tuossa kohdin kuinka tämä olisi halunnut vain halata vanhempaansa siinä toivossa että tuo tietäisi mitä tehdä, mutta niin valitettavasti tunnisti myös sisälle pesiytynyt demonikin vanhan vangitsijansa jonka tämä olisi halunnut varmasti enemmän kuin mielellään päästää tilille teostaan joka oli pitänyt tämän lukittuna yli kolmetuhatta vuotta, oikeanpuolen kasvoista, jotka sillä hetkellä kuvastivat tuon muinaisen voiman näkökulmaa, nousi huulen sivusta pelottavaan kylmään hymyyn liittyen tilanteeseen joka oli enemmän kuin oikeudellinen sen kannalta vaikkei ollutkaan päässyt vielä päällimmäiseksi.

Samassa kauempaa kuuluneiden juoksuaskelten pysähtyen viimein näkemänsä eteen, joka oli enemmän kuin outo siihen nähden mitä se oli ollut kaikkien niiden vuosien aikana milloin Evey oli astellut tuossa tilassa syystä tai toisesta, oli näky jopa tavallaan veren seisauttava vaikka ajatukset eivät vielä osanneet punoa syytä sille miksi Zay näytti siltä kuin olisi kokenut jotain oikeinkin pahaa ja miksi taas Sin istui kauempana isänsä edessä selvästi huonona ... mutta kun silmät olivat kääntyneet hitaasti katsomaan kaksikkoa, oli sydämmen syke hidastunut varoittavasti, sormen päiden kihelmöiden kuin kieltävästi menemään vielä liian lähelle vaikka ajatukset huusivat saada vastauksia ja puolestaan Zay taas päästä tilille Andrean takia, oli tilanne mikä hyvänsä.
Sormien painautuen hitaasti nyrkkiin Eveyn katsoen vain isoveljelään jota olisi pitänyt sääliä tuon sen hetkisen mielentilan perusteella, joka oli saanut tuon toistamaan tiettyä ja samaa mantraa uudestaan ja uudestaan, mutta Eveyn tuntematta enään sitä pientä inhimmillistä pilkahdusta tuota miestä kohtaan joka aiheuttanut enemmän kuin tarpeeksi harmia heille kaikille jo vuosi tolkulla, ja nyt lyönyt sen viimeisen niitin arkkuunsa käydessään liian lähellä heidän esikoistaan.
Tuon vanhemman naisen kiinnittäen huomionsa hetkellisesti katsomaan ympärilleen, yrittäen ymmärtää mitä hemmettiä siellä oli tapahtunut samalla osan valppaudesta päästen laskemaan, oli demoni kerennyt näkemään jo paljon syvemmälle tuosta naisesta joka kuitenkin oli vihollinen niin verellisesti kuuluessaan tuon tuhansia vuosia vanhan miehen sukuun ja samalla ollessaan vaimo vartijalle - sekä äiti tulevalle sellaiselle, annettiin huulien välistä karata tuolloin huvittunut naurahdus joka ei kuitenkaan ollut pihahdusta äänekkäämpi tuon kaiken vihan vuoksi mikä kohdistui vain tuohon yhteen henkilöön. Ihmiset tosiaan olivat huvittavia...

Oranssihtavan värin alkaen hitaasti haalistumaan oikean silmän päältä, ennenkuin niiden väritys olisi ollut täysin identtinen vasemman ja tuon vanhemman kanssa, sulkeutuivat kuitenkin silmäluomet hitaasti väsymyksestä kun viimein se vihoviimeinen energiapinnistys kulutettiin. Sin ehkä saisi olla vielä normaali itsensä näin muiden silmissä, mutta silti tämä tiesi sen toisen osan vetäytyen vain siksi aikaa että se saisi kerättyä itsensä täysiin voimiinsa, jota kuopus tulisi pelkäämään niin itsensä mutta kaikista eniten muiden lähelleen pääsevien ihmisten puolesta. Mielen tuntuen aivan liian raskaalta enään edes miettiäkseen moista, mutta silti se riitti saamaan kehon liukumaan hitaasti puoliunessa patsasta pitkin puoliksi makuuasentoon, kohosi toinen käsistä vielä nopeasti isänsä paidan hihalle viimeisillä voimillaan ennen totaalista tajuttomuutta, yleiskielen kuulostaen mielessäkin jo pelkältä siansaksalta kun sitä ei vaivauduttu edes yrittämään. Käheytyneen äänen, joka ei saanut itselleen voluumia sen enempää kuin kuiskausta isompana, lausuen tämän omalla äidinkielellä: "... olen pahoillani...", tuon viimeisen tavun uhaten hukkua olemattomaksi kun silmät sulkeutuivat voimattomana viimeisen pinnistyksen jälkeen, käden valahtaen velttona rauhallisesti kohoavan rintakehän päälle, jonka vaatekerroksen alle muinainen voima oli jättänyt oman muistutuksensa nuoren kuolevaisen kehoon omasta olemassa olostaan, joka pahimmassa tapauksessa tulisi seuraamaan tätä viimeiseen henkäykseen asti.

Hopeinen katse, joka kuului paljon vanhemmalle ja monen monta asiaa kokeneelle henkilölle, pysytellen koko ajan noissa nuoremman silmissä, jotka olivat hyvää vauhtia tulossa identtisiksi vanhemman omien kanssa mitä enemmän vuosia kuluisi. Anubiksen pitäen katseensä järkkymättömänä vaikka tämä näkikin demonin katsovan sen hetken aikaa suoraan häneen nuorimmaisen lapsensa silmien kautta. Kumpikaan heistä ei rikkonut hetkeä sanoillaan, mutta kumpikin tiesi ja silti vaikenivat siitä molemmat. Heidän välinsä eivät olisi vielä selvät, ei lähelläkään, mutta tilin teon hetki ei olisi vielä vaan paljon myöhemmin, juuri silloin kun tuo vanhempi mies sitä vähiten odottaisi.

”Älä pyydä anteeksi, Sin. Et ole tehnyt mitään väärää…”
Viimeisen lauseen sanojen hiipuessa kuitenkin kuulumattomiin lopulta kun katse sai seurata kuinka kauan taistellut mieli vaipui väkisinkin tiedottumuuden rajan ylitse ja keho vaipui kaiken sen mukana kivipölyiseen maahan. Anubiksen vieden toisen kätensä etu- ja keskisormen tunnustelemaan nuorimmaisen kaulan sivustaa, jossa onneksi tuntui pulssi. Se oli heikko, mutta riitti silti kertomaan Sinin jäävän henkiin. De Fioren suvun holviin saapuneen henkilön tehdessä myös viimein läsnäolonsa julki Anubikselle, kohtasi isä tyttärensä kasvot levottomasti lepattavien varjojen halki sekä nuo tutut hopeiset silmät, jotka olivat enemmän samanlaiset kuin Anubiksella sillä olihan Evey huomattavasti Siniä vanhempi. Anubiksen ojentaessa lähimmäisen kätensä ja pyytäen sanattomasti Eveytä laskeutumaan hetkeksi vierelleen. Isosiskon käden päätyen lasketuksi Sinin rintakehälle Anubiksen johdattamana, tämän myös jättäen kätensä Eveyn käden kämmenselän päälle samalla kun toinen käsistä otti kehon puolittaiseen halaukseen. Anubiksen sanomatta mitään, sillä hänen ei tarvinnut. Jokaisen kyllä pystyen lukemaan noista eleistä mitä mieltä isä oli kaikista sen päivän tapahtumista ja kuinka kiitollinen tämä oli jumalille siitä, että sai tuona hetkenä pidellä lapsiaan lähellään.

Tuon kaiken nähden kirkkaan vihreäksi muuttuneet iirikset, jotka kuuluivat osaksi niitä silmiä joihin oli alkanut syttymään enemmän eloa. Zayn kohottautuen ylös saamistaan vammoista huolimatta vaikka olisi voinut yhtä hyvin lyyhistyä maahan kuten nuorin veljensä, mutta alitajunnan ajamalla kiihkolla heikkoudelle ei jätetty sijaa – sillä ei sitä kuitenkaan kukaan huomaisi, saatikka että välittäisi. Zayn tuntien samalla tavoin. Esikoisen, joka ei kuitenkaan ollut Anubikselle sellainen, lähtien osittain nilkuttavin askelin ulos tuolta tilasta ja läpi sen laajan pimeyden, jonka sisimmässä kuljettu matka tuntui tuona kertaa todella ikuisuudelle kun korvissa vieläkin soi niiden useiden sielujen huuto ja miehen oma keho oli koko ajan valmis lyyhistymään maahan. Zay näytti ehkä tuona hetkenä voitetulle, mutta todellisuudessa tämä oli vain hiipumis uhan alla oleva tuli, joka poltti kaikista kuumemmin ja vaarallisemmin. Tämän sisaruksista vanhimman hävitessä viimein kokonaan pimeyteen, kenenkään enää löytämättä tätä sen jälkeen.

Me olemme ne, joita pimeys itse pelkää.
Me olemme ne, joiden kasvot näet kun kaikki toivo on menetetty.
Älä rukoile.
Älä anele henkesi puolesta.
Sillä se kaikki on vain mitätöntä huminaa korvissamme.


The End
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 06.] Pulvis et umbra sumus

Viesti  Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa