04.] Another world

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas

04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:10

Jälleen yksi lentokone laskeutui enemmän tai vähemmän sulavasti kiitoradalle, lennonkapteenin ohjastaen konetta hidastamaan tahtiaan sen verran jotta kone aataisiin pysähdytetyksi sille varatulle paikalle ja jätettäisiin
odottamaan seuraavia matkustajia.Rätisevän kuulutusäänen kertoen
että matkustajat saisivat nyt avata turvavyönsä ja nousta
koneesta, kapteenin toivottaen vielä kaikille matkustajille hyvää
matkaa ja kiitti lennosta niinkuin työnkuvaan kuuluikin.
Pian ahdas käytävä pian oli pian täyttynyt ihmisjonosta, joka yritti kulkea mahdollisimman tahdikkaasti kohti ulos vievää ovea, josta taas matka jatkui terminaaliin, josta osa matkustajilla oli mahdollisuus ostaa
viimehetken / unohtuneet tuliaiset kotiväelle, istahtivat kahvilan
ääreen pitkän lennon jälkeen tai kuten Eveyn tapauksesssa -
suuntasivat tiensä suoraan huoneeseen jonne lentokoneeseen lastatut
matkatavarat kuljettiin liukuhihnoja pitkin omistajilleen.

Nainen oli ollut jo kuukausia matkoilla, ollen kiertänyt jo useamman maan euroopan alueella – yöpynyt hotelleissa, tehnyt välillä hanttihommia saadakseen rahaa, - ylipäätänsä yrittänyt löytää omaa paikkaansa jonne asettua – sitä kuitenkaan vielä löytämättä.

Hopeisen silmäparin seuraten kuinka
matkalaukut ja väki alkoi vähenemään sitä mukaa mitä tavarat
pääsivät omille omistajilleen, tilaan jääden pian vain muutama
ihminen jotka olivat olleet samassa koneessa naisen kanssa, -
jokaisen näistä näyttäen toinen toistaan hermostuneemmalta kun
liukuhihnalle ei oltu lastattu tavaroita. Hihnan vain liikkuen
ympyrää täysin tyhjänä, aikaa kului viisi minuuttia, sitten
kymmenen ja lopulta kun puolituntia oli mennyt täyteen, joutuivat
kaikki tilassa olevat toteamaan että olisi aika mennä
henkilökunnanpuheille.

Tietokoneen takana seisoskelivien
naisten ottaen kultakin laukkunsa hukanneelta matkustajalta tiedot
ylös ja osoitteen – minne laukut voitaisiin muutamien päivien
kuluessa toimittaa, kaksikon pahoitellen kutakin vuoroin, tärkeiden
pakkolomakkeiden jäädessä taakse Eveyn astellessa ulos lentokentän
ovista lämpimään kesäpäivään, silmien joutuen siristämään
itseään hieman aluksi ja käden tullen asetetuksi hieman katseen
yläpuolelle jotta Evey näkisi edes jotain... kohosi tämän huulille väkisinkin pieni hymy kun selvä meri-ilma suorastaan törmäsi kasvoja vasten lämpimän tuulen vireen kera.

Aallot löivät näkyvästi rantaan – sen näki jokainen, joka vain rannan läheisyydessä seisoi. Veden pinnan alapuolella ne eivät kuitenkaan tuntuneet kuin vain aavistuksen voimakkaina sykähdyksinä, jotka vain antoivat vauhtia sukeltamiseen. Sarastavan auringon säteiden luoden mystisiä valojuovia pinnan lävitse, jotka vääristyivät veden värähtelyiden mukaan. Hiljaisuus oli vain ainoa seura meren pinnan alapuolella ja juuri tuosta hiljaisuudesta Giovanni oli nauttinut jokaisena elämän päivänään. Tämän kiireellisen ihmisen aloittaen päivänsä aikaisella aamu uinnilla joka ikinen päivä. Keuhkojen alkaessa lopulta haluamaan happea itselleen nousi Giovanni vasta silloin pintaan – ollen uineena juuri sopivasti tikapuita lähelle, että sai niistä kiinni noustakseen ylös merestä. Käden kohottautuen pyyhkäisemään märkiä hiuksia taaksepäin ennen kuin kylpytakki tuli kietaistuksi vartalon suojaksi. Sandaaleiden löytäessä myös pian paikkansa – niiden lähtien viemään ylös kivisiä portaita, jotka nousivat ylempänä sijaitsevalle talolle. Rakennuksen värien leikitellen auringon säteiden kanssa, maailman valon ruokkiessa talon ympärillä kasvavia puita, pensaita ja kukkia, joista kukin oli rakkaudella huolehdittu. Giovannin päästessä viimein terassin kaltaiselle alueelle – astui talosta vanhempi rouvashenkilö, joka alkoi puhua pölpöttämään yhtenä syöttönä italiaksi. Käsieleiden myöskään puuttumatta. Vanhan rouvan nimittäen Giovannia tapansa mukaan sanalla; ingannare eli karkeasti suomennettuna typerykseksi. Miksi sitten tuo vanhempi valutti noi vuolaasti? Rouvan ollen edelleen sitä mieltä ettei meressä voinut kuvitellakkaan uimista siihen aikaan vuodesta ja aina kun Giovanni ryhtyi moiseen hullun hommaan – sai tämä aina pelätä herransa puolesta. Moni ei olisi hyväksynyt moista purkausta, mutta Giovanni ja vanharouva olivat tunteneet toisensa jo monen vuoden ajan. Tämän karkean vihaiselta näyttävän miehen nyt vain suukottaen rouvaa poskelle ja sanoi:
“Tiedät että ajattelen paremmin kun olen käynyt viilentämässä ajatukseni. Sellaisia me miehet olemme vai mitä, nonna?”
Giovannin puhutellen vanhaa naista “mummiksi” niin kuin oli tehnyt jo kymmenen vuoden iästä lähtien kun kaikki muut sukulaiset olivat puolestaan hyljänneet ja unohtaneet sisäoppilaitokseen. Toisin kuin tämä vanha nainen, joka oli ollut suvun palveluksessa jo kauan aikaa. Giovannin nähden toisen kuitenkin enempänä kuin pelkkänä palvelijana.
“Älä yritä lepytellä minua, sinä mokoma kettu. Nyt keittiöön siitä. Olen valmistanut aamupalan varta vasten näin aikaisin, jotta ehtisit edes kerran syömään kunnolla. Neitsyt Maria minua auttakoon kanssasi. Olen joutunut rukoilemaan takiasi enemmän kuin yleensä ja jos vielä jatkan tätä menoa...”
Puhetulvan jatkuessa taas uudemman kerran. Giovannin seuraten sovinnon merkeissä perässä sillä voisi olla, että tuo kyseinen aamupala jäisi ainoaksi hyväksi ruoaksi koko päivänä.

Silmäparin katsoen koko matkan ajan ikkunasta ulos, sen pienen lentokentällä alkaneen hymyn laskeutumatta kertaakaan huulilta pois koko sinä aikana. Vaikka Evey ei edes tiennyt mille hän hymyili, jos edes huomasi kyseistä yksityiskohtaa itsessään ollenkaan, mutta edessä istuva mies kyllä huomasi sen.
Ystävällisen kuljettajan kysyen nuorelta naiselta, oliko tällä kenties jokin tietty syykin joka sai hymyn pysymään jopa niinkin kauan kasvoilla. Hopean katseen irrottautuen viimein sivuikkunasta peiliin, suklaanruskean silmäparin kohdaten juuri silloin sulan hopean ensimmäistä kertaa kunnolla.
Eveyn hymähtäen ”... ei sen enempää kuin kenellekään muullakaan aamutuimaan. Luulen vain että saatan löytää jonkin jo kauan aikaa etsimäni täältä. Ei ehkä vielä, mutta joskus” Neidon vastaten ympäripyöreästi takaisin, kuskin katsoen nuorempaansa ensin kummastellen kulmat hieman värähtäen kysyvästi ylöspäin, mutta nähdessään kuinka iloiselta nainen vaikutti, tyytyi tämä vain hymähtämään huvittuneesti ja kääntämään katseensa hyväntuulisesti takaisin tielle. Harvemminhan noinkin iloisia ja kiireettömiä asiakkaita sai suoraan lentokentältä siihen kellon aikaan, jolloin suurinosa ihmisistä käänsivät tyytyväisinä kylkeään vielä sängyn pohjalla.

Automatkan viimein päätyessä pieneen hotelliin kaupungin laidalla, joka ei ollut ehkä niin moderni kuin muut nykyaikaiset rakennukset, - mutta Eveylle se kelpasi enemmän kuin hyvin. Hänen saaden hotellia pitävältä vanhemmalta parinkunnalta huoneen – vaikka demoni olikin joutunut kertomaan vaivaantuneesti ettei pystyi maksamaan koko hintaa samantien lentokentön välitapahtuneen vuoksi.
Nuo kaksi jo kauan rakastunutta ihmistä vain naurahtaen ja patistaen neitoa menemään asettumaan paikoilleen, todeten vain ettei maksulla olisi niin kiire loppujen lopuksi.
Henkilökuntaan kuuluvan miehen ohjastaen naisen portaat ylös lähes ylimpään kerrokseen, avaten puisen oven tälle ja kaikessa hymyssä suin ennenkuin pyynnöstä jätti neidon tutustumaan väliaikaiseen asuinpaikkaansa rauhassa, huokaisi Evey helpotuksesta, hymyn viimein laskeutuen pois kokonaan hitaasti.
Naisen lässähtäen tyytyväisenä venytellen isolle sängylle – joka olisi vain häntä varten, tämän antaen katseen harota huoneen lävitse huolellisesti, kunnes se pysähtyi puhelimeen.
Mieleen tulvahtaen muistikuva kuukausien takaa, ennenkuin kaikki kartanon asukit olivat lähteneet eriteille, oli Evey pyytänyt ujoillen ja häveten Miken isoveljen numeron käsiinsä epämääräisen syyn varjolla. Nyt se paniikinomainen tunne laskeutui jälleen naisen kehon lävitse. Hän ei tuntenut ketään, ei tiennyt mitään koko kaupungista ja ainoa joka nyt tulvahti mieleen ensimmäisenä – oli se hermoja raastava puhelimeen tauotta puhuva mies. Eveyn voimatta olla huokaisematta raskaasti ennenkuin kääntyi vatsalleen puhelinta kohden ja käden kohottaen luurin korvaa vasten hieman vasten tahtoisesti ja hermostuneesti. Naisen tehden mieli haudata itsensä syvimpään kuoppaan mitä koko maassa löytyi ja kadota sinne, tämän odottaessa epäröiden vastaisiko kukaan – sillä viimeisimmän ja ensimmäisen tapaamisen jälkeen oli evey lähes varma että hän vain päätyisi puheluiden häntä päähän kun kyse ei ollut kerrankin töistä.

Kerrankin ja viimeinkin! Monen nopea tempoisen kuukauden jälkeen Giovanni nyt istui asianmukaisesti ruokailupöydän ääressä ja söi aidosti nauttien niin kuin italialaiset yleensä. Ruokaa kohtaan tunnettu rakkaus tuli seuraavaksi intohimon jälkeen – se oli italialaisten ohjenuora elämässä ja piste. Puhelimen levätessä puisella pöydällä kaikkien niiden ruokailuastioiden seassa, jotka vanha rouva oli laittanut esille Giovannia varten. Ulkoa kuuluen lintujen tasainen sirkutus ja raikkaan ulkoilman henkäillen rauhoittavana avonaisista ikkunoista, saaden kevyet verhot heilumaan tahdissa. Tuon harmonisen hetken rikkoutuessa yhtäkkiä kännykästä lähtevään terävään pirinään, joka herättäisi kenet tahansa ikiunesta.

Molempien katseiden nauliutuessa puhelimeen, joka sinä hetkenä värisi pöydällä. Giovannin vilkaisten vaivihkaa vanhemman suuntaan. Tietäen ettei toinen voinut sietää missään määrin että puheluihin vastattiin kesken ruokailun ja kaiken kukkuraksi niin aikaisin aamulla. Vanhemman rouvan vastaten omalla pistävällä katseellaan takaisin; uskallatkin. Soittoäänen ehtien pärisemään vain viisi kertaa kun molemmat olivat jo hyökänneet puhelimen kimppuun. Giovannin ehtien koskettamaan puhelinta sormillaan kunnes rouva huitaisi sen muka vahingossa lattialle soppakauhalla ja potkaisten vielä jalallaan vauhtia lattian poikki pöydän alle. Vanhemman vain nauran makeasti nuoremman sadattelulle kun tämä joutui ryömimään puhelimen perässä pöydän alle. Päästen viimein vastaamaan siihen hengästyneenä:
”Haloo?”
Kaiken kruunaten se kun ryhtiä tuli suoristetuksi kerralla liikaa jolloin päälaki kolahti mukavasti pöydän alustaa vasten. Giovannin joutuen puremaan hampaansa yhteen ettei olisi lausunut kirosanaa ääneen, kivun säteillessä mukavasti niskaa pitkin koko vartaloon.

Tarkkojen korvien kuunnellessa tylsistyneenä sitä samaista typerää tuuttausta, joka oli samalla niin tylsä ja ärsyttävä, että se teki demoninkin - joka yleensä oli suora rauhallisuuden perikuva sellaisessa tilanteessa - laskemaan luurin alas suosiolla ja lopettaa puhelu.
Mutta siltikin, olihan se... jokseenkin palkitsevaa kun Evey ymmärsi - että hän oli päässyt jopa läpi sen sijaan että vastaajan ääni olisi pyytänyt soittamaan myöhemmin uudelleen. Joten se olikin itseasiassa ainoa asia joka piti naisen mielenkiinnon ja rauhallisuuden yllä - tämän tietämättä sitä todellista syytä mikä tai kuka oli esteenä.
Naisen ollen jo laskemassa luuria alas luovuttaneena, kun viimein linjan toiselta puolelta kuului tuttu miesääni joka kuulosta hitusen hengästyneeltä, kohotti nainen puhelimen takaisin kuuloetäisyydelle kummastellen. "... minä kun luulin että vain naisia saa odottaa, mutta nähtävästi Italiassa nähtävästi miehiä saa odotella myöskin suhteellisen kauan" Evey tokaisi hieman piikittelevästi puhelimen toiseen päähän ensimmäisenä italiankielellä, äänestä pystyen kuulemaan selvemmin kuin koskaan sen huvittuneisuuden jota tämä ei ollut kerennyt näyttämään viime kerralla missään muodossa - paitsi ruokapöydässä.
Naisen kuitenkin läimäyttäen itseään lähes samantien lauseen päättyessä otsaan, tajutessaan että tuskin Giovanni oikeastaan edes muistaisi häntä missään muodossa, tämän jo haukkuen itseään sarkastiseen sävyyn korvien ulottomissa, valmiina lyömään päänsä seinään mikäli tulisi sanottua jotain muutakin typerää tai harkitsematonta "... Anteeksi, et taida muistaa minua? Tapasimme Ranskassa .. muutamia kuukausia sitten?" Viimeisen lauseen ajankohdasta saaden demonin itsensäkin hämmennyksiin sillä mielen oikein ajoittamatta tarkkaa aikaa sille kuinka kauan hän olikaan ollut matkoilla. Enemmän kuin kaksi kuukautta ainakin, siitä demoni oli varma.

Naisen rykäisten hiljaisesti "... onko sinulla kiireitä? Ajattelin vain pyytää oppaaksi kun olen Italiassa, ja... noloa myöntää, tulit ensimmäisenä mieleen tähän hätään" tilanteen tullen selitetyksi nopeasti ja lyhyesti, naisen yrittäen saada miehen pysymään ajatuksissaan kartalla, naisen jääden odottamaan vastausta mieheltä, vaikka toisaalta taas - arvelikin tuon työmäärän olevan edelleenkin yhtä selkäpiitä repivä kuin viimeksikin - sen tarkoittaen ettei vapaa-ajalle olisi missään määrin pienintäkään avointa tilaa.

Vastatessaan puhelimeen oli Giovanni odottanut automaattisesti että luurin toisesta päästä kuuluisi hänen assistenttinsa, joka olisi jo latelemassa päivän ensimmäisiä aikataulutettuja tapaamisia, mutta kun luurin toisesta päästä kuului nuoremmalle naiselle kuuluva ääni – löivät aivot hetkellisesti tyhjää pelkästä puhtaasta hämmennyksestä. Giovannin tajuamatta aluksi ollenkaan mihinkä puheluun oli oikein vastannut kunnes vastaus iskeytyi aivojen syvimmästä sopukasta.
”Tulit vasta äsken yölennolla ja olet jo valmis tutustumaan italian nähtävyyksiin?”
Rauhallisen äänen todetessa takaisin Eveyn selityksille – antaen aluksi sellaisen kuvan ettei mies aikoisi ryhtyä turistioppaaksi, mutta kyseinen ennakkokuva särkyi lauseen jatkuessa:
”Kerro hotellisi nimi – niin tulen hakemaan sinut iltapäivällä. Ehdit sitä ennen asettumaan ja lepäämään vaikka itse en kyseistä termiä tunnekaan.”
Pienenlaisen vitsin suodessa itsensä kuuluville, mikä oli ei yleensä kuulunut tämän miehen puhetyyliin. Puhelun päättyessä kampesi Giovanni itsensä takaisin ihmisten ilmoille pöydän alta. Vanhan rouvan katsoen tätä selvästi virnuillen vaikka kasvojen ilme pysyikin ilmeettömänä. Vanhempi tiesi ilman että nuorin sitä kertoi. Puhelu oli tullut naispuoliselta henkilöltä, joka ei millään tavalla liittynyt työasioihin.

Iltapäivän viimein koittaessa kiireellisen päivän jälkeen, mikä oli ollut taas Giovannille yksi samanlainen muiden joukossa. Tämä olisi voinut mennä hotellille rikkaiden ihmisten tavoin, mutta sen sijaan auto vaihtui kävelyksi ja virallinen kokopuku vaihtui kesähousuiksi, valkoiseksi kauluspaidaksi, sandaaleiksi ja olkihatuksi, joka suojasi kesäauringolta. Giovannin soluttautuen tuolla asukokonaisuudella hyvin muiden ihmisten joukkoon. Vanhemman miehen jääden seisoskelemaan hotellin edustalle, jossa tapaaminen oli sovittu Eveyn kanssa. Giovannin muistaen Eveyn jotenkin, kaikkein eniten toisen silmät, jotka olivat silloin saaneet miehen sielun jähmettymään. Katseen kohottautuen hetkeksi taivaalle, joka oli täysin pilvetön. Tunnistaisikohan hän Eveytä enää?


Viimeinen muokkaaja, Alice pvm Ke 23 Maalis 2016, 23:43, muokattu 1 kertaa
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:13

Giovannin todeten Eveyn selitykselle
yksinkertaisemman muodon, ei nainen voinut oikein muuta tehtä kuin vain myöntyä kyseiseen toteamukseen, vaikka se kuulostikin varsin näsäviisaalta joltakin osin, kuulosti mies myös siltä että aikoisi vastata kieltävästi.Demonin jo varautuen pahoittelemaan häiriötä jonka aiheutti ja toivottamaan hyvää loppu päivää, mutta sen sijaan korvat rekisteröivätkin pyynnön, joka kehotti kertomaan hotellin nimen ja tapaamisen ajankohdan tullen päätetyksi miehen puolelta.Demonin räpyttäen muutamaan kertaan silmiään oudoksuen, vaikka naurahtikin pienessti miehen lisäävälle vitsille levon tärkeydestä, ”... no, jos et ole kreivi dracula niin silloin itsellesikin uni on tärkeää herraseni” Hän tokaisi takaisin tuolle.

Ennen puhelinten sulkeutumista, tuli
nainen kertoneeksi hotellinsa nimen niinkuin siinä tilanteessa oli
järkevintä, ennenkuin pieni tyytyväinen huokaisu karkasi huulten lomasta ja tämän nousten sängyltä parvekkeen luokse, tämän avaten yhdellä pienellä liikkeellä lasisen oven joka toi samantien meren raikkaan tuoksun huoneeseen nousevan auringon lämmittäen samalla mukavasti ihoa.

Aamun vaihtuessa iltapäivään, oli
evey kerennyt käymään suihkussa ja saanut valkean pitkähihaisen kesämekon päällensä kun nainen – joka piti kyseistä hotellia pystyssä miehensä kanssa oli saanut kuulla iltapäiväisestä ja ymmärtänyt varmasti kyseisen tapaamisen jollakin muulla tavoin, - oli Evey ottanut mekon vastaan hyvin vastahakoisesti. Eveyn vielä huokaisten viimeisen kerran hiljaisesti, vilkasten vielä peilistä itseään ennenkuin katse haroi
kuvajaisen kautta kelloa seinämällä. Sen kertoen että olisi aika
lähteä alakertaan, jossa odottaisi hänen 'oppaansa'.

Korkokenkien kolahdellessa lattiaa
vasten, ei evey voinut olla tuntematta pientä jännitystä
vatsanpohjassa, demonin epäillen jo itsekin että se kuinka paljon tämä oli edes muuttunut niinä kuukausina, olisi se syy miksei mies tunnistaisi häntä.
Eveyn astuessa ovesta takaisin ulkoilmaan. Näkivät silmät samantien tutun miehen kauempana
seisoskelmassa pihalla täysin tyytyväisevä kesävaatteisiin sonnustautuneena, kohosi hymy takaisin huulille, tämän
astellen tuon luokse hitaasti.
”Oletko odottanut kauankin” Hän kysyi mieheltä päästyään hieman lähemmäksi, kohottaen huvittuneesti kulmaansa katsoessaan tuon olkihattua, päästäen pienen tärskähdyksen suustaan, tämän pahoitellen heti perään.Tämän kohottaen varoen kättänsä miehen pätää kohti, kohti hattua jolle tämä oli nauranut, napaten tuon vuorostaan omaan päähänsä hieman kiusaavasti ”Haluaisitko lähteä johdattamaan tietä... näin oppaana?”

Ilmavirran tuntuessa mereltä päin – laskeutui katse vasta silloin alas taivaalta ja kohdistui hotellin julkisivua kohti. Ihmisten tullen ja mennen omien aikataulujensa mukaan, mutta kenelläkään heistä ei siltikään vaikuttanut olevan kiire. Giovanni kyllä tunnistaisi helposti moisen piirteen sillä se oli hänelle liiankin tuttu jo monen vuoden takaa. Kasvojen laskeutuen aavistuksen alaviistoon kun silmät kohdistuivat katsomaan seinän vierustalle istutettuja ruusupensaita, jotka näyttivät nauttivan olostaan sellaisessakin kasvuympäristössä. Ulkoportaiden suunnalta kuuluessa uudet askeleet – siirtyi katse vaivihkaa tulijaan. Olkihatun reunan piilottaen näkymän suurimmaksi osaksi. Silmien nähden ensin korkokengät, jotka olivat yhtä punaiset kuin ruusun terälehdet ja kun katse lähti kohoamaan hiljalleen ylöspäin – vastasi niille takaisin naiselliset piirteet, jotka viimein kätkeytyivät kesähameen alle, jonka helma myötäili tuulen vireitä harmonisesti. Kaiken tuon viimeistellen kauniille naiselle kuuluvat kasvot, joita hiukset rajasivat pisteenä i:n päälle kuin taidekehykset arvokkainta maalausta.

Eveyn seisahtuessa silloin jo Giovannin eteen. Tämän vanhemman miehen edes huomioimatta, että toinen oli liikkunut koko ajan häntä kohti, kunnes tajusi nyt herätä ajatuksistaan. Hymyn piirtyessä nuoremman kasvoille – tuntui terävä sykähdys samanaikaisesti miehen sydämessä.
”Aika ei tunnu miltään näin kauniina kesäpäivänä, mutta valitettavasti tulin ihan hetki sitten etten päässyt nauttimaan siitä pidemmän aikaa työni vuoksi.”
Giovannin rykäisten kurkkuaan hiljaisesti. Hän olisi halunnut kääntää katseensa pois, mutta siltikään hän ei tehnyt niin. Järjen yrittäen puhua horjuville ajatuksille järkeä. Giovannin edes muistamatta koska viimeksi oli taistellut samanlaisten tuntemusten kanssa. Eveyn ojentaessa kätensä pahoittelun jälkeen ja ottaen olkihatun itselleen, kätki reuna hetken kestäväksi ajaksi naisen piirteistä puolet taaksensa kun tämä laski kasvonsa alaviistoon painaessaan hatun päähänsä. Tuon yhden tai kahden parin minuutin ajan Evey oli kuin suoraan tempaistu jostakin maalauksesta, joka kuvasti naisen kauneutta italialaisen silmin. Giovannin unohtamatta kuitenkaan tuon kaiken keskellä käytöstapoja – tämän tuoden esille sanomisessaan Eveyn olevan kaunis kuten italiassa oli tapana sanoa naispuolisesta keskustelukumppanistaan.

Kaksikon lähtien kävelemään kyseistä katua eteenpäin, joka johdattaisi heidät hetkellisen kävelymatkan jälkeen keskustan alueelle. Giovannin kuitenkaan pitämättä kiirettä – sillä nähtävyydet eivät karkaisi mihinkään. Hänen kertoillen Eveylle tämän asuinympäristöstä ja antaen paikallisen vinkkejä miten löytäisi kohtuuhinnalla erilaisia palveluita; ruokaa, vaatteita ym. Tämän vanhemman miehen vaikuttaen päällisin puolin olevan keskittynyt pelkästään ympäristön esittelemiseen, mutta todellisuudessa tämän ajatukset olivat aika-ajoin täysin muualla; Eveyssä tarkemmin määriteltynä vaikka järki yritti kuinka taistella vastaan.

Kaksikon katseiden kohdaten viimein toisiinsa, hopeisen ja merenpihkan kilpaillen vastakkain siitä kumpi olisikaan lumoavampi sillä hetkellä, tyytyi demoni naurahtamaan varoen tuon rykäisylle ja käytöstavalle, joka kertoi - hyvien tapojen mukaisesti - kuinka kaunis Evey oli.
Naisen kuitenkin kohottaen huvittuneesti kulmaansa epäilevästi olkihatun alta, tämän näyttäen selvästi nauruaan pidättelevältä kun kasvot jälleen kohdistuivat kunnolla miestä kohti "... oikeasti? Tuossako oli italiaismiesten tarunhohtoinen lumoaminsyritys?" Demonin vielä naurahtaen tahallisesti lauseen loppuun, antaen toiselle sen pienen vinkin joka kertoi ettei sanoja kannattanut ottaa tosissaan. Muistihan Evey vielä viime kerran kun hän oli joutunut tokaisemaan ettei mies ollut ihan niin helppo saada ymmärtämään huumoria. Ei todellakaan.

Askelten lähtien astelemaan kävelytietä pitkin kohti keskustaa, oli Evey jäänyt mielellään kävelemään toisen taakse, käsien pysytellen hetken aikaa tyytyväisenä selän takana toisen käden pitäen ranteesta venyttävästi kiinni, samalla kun Giovanni itse tyytyi selittämään kaiken mahdollisen avunannon muodossa koko kylästä. Toisen näyttäen keskittyvän vain siihen mitä tuo itse teki - eli olemaan enemmän kuin avuksi, mutta todellisuus olikin aivan toinen vaikkei mies sitä itse näyttänytkään ulkoisesti.
Matkan jatkuen rauhalliseen tahtiin kaksikon astella vieri vieressä, oli Eveyn silmät nauliutuneena kokoajan Giovannin puhuessa tuon kasvoihin ja tuon ilmeisiin jotka välillä näyttivät niin keskittyneiltä siihen opastukseen, että hymy nousi väkisinkin välillä huulille naisen peittelemättä sitä kyseistä yksityiskohtaa pahemmin. Eveyn mielestä se oli jopa suloista näin tarkemmin ajateltuna - vaikkei hän sitä ääneen lausuisikaan. "Mitä tämä yrityksesi oikein käsittelee?" Nainen kysyi viimein kun Giovanni piti tauon oppaana olemisesta, naisen seuraten jälleen tuon katsojen ilmeitä hymyillen "Tuntuu vain aina kun tapaamme niin olet... kiireinen mies, öö... paljon työasioita sinulla ainakin on ja kännykkäsi soi taukoamatta. Joten, minkälaisesta yrityksestä on kysymys?" Eveyn vielä tarkentaen kysymystään ennenkuin pää kääntyi väkisinkin rakennustyömaan puolelle jonka seinustalle oli kerääntynyt muutama työmies näin kuuman päivän päätteeksi eväitä nauttimaan kaikessa rauhassa, yhden näistä nuoremmista vislaten kaksikon perään. Muidenkin yhtyen pian siihen samaiseen typeryyteen mukaan, joidenkin huutaen perään että Evey voisi tulla myöhemmin kapakka käynnille ryhmän kanssa, johon Evey vain tyytyi naurahtamaan huvittuneesti vaikkei sanonutkaan mitään.

Viimeisen huudahduksista koskien Giovannia, kun yksi näistä työmiehistä kehotti tuota pitämään kiinni naisestaan, sai se Eveyn tärskähtämään viimein monen kommentin pidättelemisen jälkeen ja katseen laskeutuen naurua pidättelevästi kohti maata.
Huutojen jäädessä enään olemattomaksi kaiuksi, uskaltautui hopeinen katse kohdistumaan jälleen eteenpäin, demonin katsoen miestä huvittuneena "näytämmekkö muka noin paljon parilta että sinua kehotetaan pitämään minusta kiinni?" Hän kysyi vanhemmaltansa, tämän kiepauttaen itsensä vielä leikkisästi ripeään tahtiin tuon eteen ja käsien tullen nopeasti kietoutuneeksi miehen kehon ympärille kuin he olisivatkin pari, mutta Evey oli siltikin varovainen miten toinen ottaisi kyseisen teon. Saattaisihan se olla että Giovanni itse erkaantuisi tilanteesta enemmän kuin mielellään.

Tauon tullessa esittelemisen lomaan – rikkoi Evey laskeutuneen hiljaisuuden omalla kysymyksellään, joka halusi tietää mitä Giovanni teki työksensä, oikeasti. Tämän vanhemman miehen karttamatta asiaa minkäänlaisena valtion salaisuutena vaan vastasi rauhalliseen tapaansa:
”Firma saa tulonsa osakekaupoilla, joista tulevilla rahoilla huolehdimme italian antiikkisesta taiteesta – näin tiivistettynä sanottuna, josta on jätetty kaikki mahdolliset sivuhaarat pois.”
Katseen suuntautuen myös tuonne samaiselle rakennusmaalle, josta työmiehet katselivat ohikulkijoita ja huutelivat omia juttujaan jokaiselle yksitellen. Miesten huomion keskittyen kaikkein eniten Eveyhen kun tämä viimein käveli sopivalta näköetäisyydeltä ohitse. Kommentit ja vislaukset olivat juuri sitä luokaa mitä pystyi odottamaankin sellaisessa tilanteessa. Rakennustyömaan jäädessä sopivasti taakse oli matka johtanut viimein kapeille kaduille, jotka olivat Roomassa yleisiä. Eveytä naurattaen vieläkin työmiehen viimein kommentti, joka oli osoitettu Giovannille.

Tuon kiertäessä lopulta vanhemman eteen ja todetessa kysymysmuodossa olivatko he niin kovasti parin näköinen ennen kuin halasi leikkimielisesti. Pienenlaisen hengitysraon jäädessä kuitenkin kaksikon väliin, mutta pian sekin umpeutui kun vahvat käsivarret vetäisivät tahallaan nuorempaa lähemmäksi. Eveyn pystyen kuulemaan kuinka pyöräilijä ajoi ohitse tämän selän takaa.
”Kadut tuppaavat olemaan liiankin kapeita välillä.”
Giovannin todeten ohiheittävästi, mutta ei päästänyt saman tien Eveystä kuin yleensä tuollaisissa tilanteissa tehtiin. Ympärillä sijaitsevien parvekkeiden suunnalta leijui selvä kukkasien tuoksu, mutta siltikään mikään niistä yhdessä ei kyennyt kilpailemaan Eveyn kanssa. Naisen ominaishajun kuin kuiskaten tulemaan lähemmäksi, hivellen aisteja hellästi. Käsien kuitenkin päästäen irti ja Giovannin astuen kauemmaksi. Tämän lausuen jotakin sopivasta ravintolasta, jonne nämä voisivat päättää viimeiseksi kieroksensa kaupungilla. Hiljaisuuden laskeutuen melkein uudemman kerran, mutta tällä kertaa vanhempi oli se, joka rikkoi sen omalla kysymyksellänsä:
”Olet kiertänyt siis maailmaa tähän asti?”
Lauseen kuulostaen lyhyelle – sen kuitenkin pitäen sisällään laajan keskustelu alueen, josta riittäisi toivon mukaan juteltavaa siihen asti kunnes he pääsisivät ensimmäisten kaupungin nähtävyyksien luokse.

Kaksikon ollessa siinä lähekkäin keskellä Rooman katua, josta ohikulkijat astelivat omia matkojaan kiireellisesti, kyllä siltikin ihmisten silmät kääntyivät kummastellen näitä kohti. Ja niin oli Eveykin yhtä hämmästynyt tilanteesta kuin kaikki ulkopuolisetkin, vaikka hän ymmärsikin paremmin miten he olivat niinkin lähekkäin päätyneet - kiitos pyöräilijän.
Eveyn sanomatta mitään miehen toteamukselle kapeista kulkuteistä, pään nyökäten vaivaantuneesti vain ollakseen samaa mieltä. Sydämessä tuntuen ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin kivulias sykähdys, joka johti sykkeiden nopeentumiseen ja alavatsalla seikkailevaan 'perhosryhmään'. Demonin nielaisten hiljaisesti vaivaantuneesti kun kaksikko ei päästänyt toisistaan irti yhtä nopeasti kuin oli tapana kuin vasta Giovannin aloitteesta.

Vanhemman että nuoremman irtautuen toisistaan lähes samanaikaisesti, eveyn palaten takaisin omalle paikalleen josta lähtikin alunperin ennen halausta, kuunnellen miehen puheita ravintolasta joka olisi hyvä lopetus esittelykierrokselle, naurahti nainen myöntyvästi.
Hiljaisuuden ollen jo valmiina laskeutumaan jälleen näiden kahden välille mutta sillä kertaa kerkesi Giovanni itse estää sen omalla kysymyksellään, joka liittyi Eveyn maailman kiertelyyn, tyytyi tämä nyökkäämään varoen "Viime tapaamisesta lähtien. Äiti muutti Sinin kanssa Kreikkaan ja Saites lähti takaisin kotiinsa. Ja minä taas, no, yritän etsiä omaa turvapaikkaa" Hän tokaisi olkiaan kohauttaen, demonin luoden toiselle jälleen hymyn "normaalisti olen yhdessä maassa vain pari viikkoa mutta lentoyhtiö hukkasi tavarani joten en pääse lähtemään niin nopeasti" Hän lisäsi vielä pikaisesti perään, pienten kylmien väreiden kulkeutuen niskaa pitkin ylöspäin, sen saaden naisen kääntämään päänsä taaksepäin "... onko sinulla jokin salainen haaremi kun saan murhaavia katseita osakseni?" Hän kysyi katseen osuessa muutamaan naispuoliseen henkilöön sivullapäin jotka olivat jättäneet rauhanomaisen keskustelun keskenään ja kääntäneet katseensa Giovannia kohti - tai tässä asiassa tarkemmin sanotuna kaksikkoa kohti ja vain toinen osapuoli sai sen kateellisen silmäparin osakseen.
Pään kääntyen takaisin menosuuntaan vaivihkaa, demonin huokaisten hiljaisesti tuntiessaan vieläkin niskanpuolella kulkevat kylmät väreet osanaan. Hieman haastavamman äänenpainon lausuen sitten leikkisästi: "kai tiedät etten ole niin helposti lankeamassa jalkojesi juureen toisinkuin nämä muutamat tarkkailevat silmäparit?"

”Sitten se on tosiaan salainen kun en itsekkään tiedä sen olemassaolosta.”
Vanhemman todeten takaisin nuoremman sanoille ja vilkaisten sivusilmällään nuorempaa, joka oli kääntynyt samaan aikaan vilkaisemaan taaksensa. Kulmien kurtistuen sen hetken sekunnin ajaksi. Giovanni ei sanonut mitään ääneen, mutta ajatteli kylläkin. Evey oli yllättävän tietoinen ympäristöstään kun monet vain kävelivät laput silmillään, varsinkin silloin kun seurassa oli joku. Vanhemman hymähtäen omille ajatuksilleen, jotka olivat lähteneet taas liian laajalle alueelle. Nuoremman kommentoidessa perään oman kantansa minkälainen tämä ei ainakaan olisi muiden naisten rinnalla – hymyili Giovanni ensimmäistä kertaa näkyvästi. Tämän pysäyttäen kävelyn tahallisesti ja kääntyen Eveyn puoleen.
”Olisit enemmän huolissasi muista miehistä kuin minusta ja tulet kyllä huomaamaan, Evey että täällä italiassa, Roomassa; historian kaupungissa, on ollut ja tulee aina olemaan kahden tyyppisiä naisia; rakastajia, jotka eivät halua sitoutua pidemmäksi aikaa tai kodin rakentajia, jotka ovat henkisesti vahvoja ja vakaita. Minun ympärilläni parveilee nämä ensimmäiset. Miksi? Hmm… ehkä se johtuu siitä mitä he näkevät ensimmäisenä, mutta eipä sillä ole mitään merkitystä…”
Giovannin jatkaen kävelemistä. Hänen sanoen viimeisen lauseen ohiheittävästi:
”…perhettä kun minulla ei ole aikaa perustaa. Enkä loppujen lopuksi huolisi lapsieni äidiksi ketä tahansa.”
Evey hyvin todennäköisesti luulisi että Giovanni kiinnittäisi huomiota enimmäkseen naisen ulkonäköön, mutta todellisuudessa asia ei ollut niin. Loppupeleissä Giovanni ei voinut sietää pidemmän aikaa niitä naispuolisia henkilöitä, jotka tuntuivat olevan enemmän tietoisia painoindeksistään kuin maailmasta ympärillään. Naisen kuului olla vahva, ei fyysisesti vaan kaikilla muulla tavoin – sellainen, jonka eteen sai tehdä töitä saadakseen toisen ja kun niin lopulta kävisi, ei tämä enää lähtisi vaan pysyisi vierellä kovankin myrskyn sisimmässä - ja pitäen silti kiinni omista ajatuksistaan vaikka ne toisivatkin mukanaan erimielisyyksiä. Giovannin etsien vieläkin tuota. Hänen kirouksensa oli menestys, raha ja ulkonäkö – sillä juuri nuo kaikki yhdessä saivat kevytkenkäiset kiinnostumaan.

Kaupunkiin tutustumisen päättyessä illan suussa ravintolaan, joka oli sijoitettu kanaalin läheisyyteen. Kyseisessä paikassa ollen muitakin, mutta vapaa pöytä löytyi silti. Ravintolan omistajan pitäen Giovannille aina vapaata paikkaa – sillä tällä oli tapana käydä kyseisessä paikassa pari kertaa viikossa. Pöydän sijaiten terassin kaidetta lähempänä, josta avautui hyvä näkymä kaupunkiin. Giovannin keskustellen Eveyn kanssa tämän matkoista. Vanhemman kuunnellen nuoremman kertomuksia aidosti eikä vain pelkästään kohteliaisuuden vuoksi. Giovannin tehden vain yhden kerran poikkeavan eleen kun tämä viiden minuutin jälkeen otti pienestä rasiasta tabletin ja nielaisi sen vesihuikan kanssa.
”Päänsärkyä vain. Niin olit kertomassa…?”
Tämän sanoen lyhyen selityksen tekoonsa kunnes jo johdatteli keskustelua alkuperäisille raiteille. Äänien, jotka olivat vahvistuneet teräviksi ja ympärillä tapahtuvien tekojen, jotka olivat tarkentuneet, niin että olisi voinut melkein kuvitella näkevänsä neulankin putoamisen lattialle – palautuen lopulta takaisin normaaliksi kun lääke alkoi vaikuttaa elimistössä. Giovannin henkäisten ajatuksissaan helpotuksesta. Hän oli käynyt monella lääkärillä kyseisen vaivan takia, mutta siltikään kukaan ei osannut auttaa tai kyennyt ymmärtämään mistä moinen johtui. Lopulta yksi lääkäreistä oli kirjoittanut reseptin lääkeaineesta, joka oli toimi rauhoittavan tavoin ja näin turruttaen aisteja, mutta haittaamatta kuitenkaan työskentelyä.

Eveyn katsoen toista kummastellen kun tämä kääntyi äkisti ympäri ja pysähtyi selvästi tahallisesta, hymy huulillaan, jäi nainen siltikin kuuntelemaan vaitonaisena toista.
Giovannin mainiten kahden erityyppiset naiset jotka oleskelivat Italiassa, demonin alkaen miettimään kumpaan kastiin hän itse tulisi joskus, jollekulle kuulumaan mikäli hän tosiaan joutui oleskelemaan Italiassa pidemmän aikaa kun oli suunniteltu, mutta samalla... Evey huomasi että vanhemmalla oli selvästi kokemusta kyseisestä aihealueesta. Varsinkin näistä jotka tuo mainitsi näin ensimmäisenä; 'rakastajattaret' joka tuntui vain olevan kauniinpi sana sen todelliselle merkitykselle, tyytyi demoni vain katsomaan neuraalisti meripihkan värisiä silmiä, vaikka demoni selvästi mietti kolmannenkin kerran menisikö mainitsemaan oman lauseensa tuolle miehelle - ja missä muodossa.
Sillä, Saitesin ja Miken tuntien... tuskin Giovanni itsekään olisi sen erilaisempi temperamenttisuutensa suhteen. Eveyn hymähtäen viimein, mutta tyytyen vielä olemaan hiljaa kaikessa tyytyväisyydessään. Heidät välit eivät olisi vielä sellaisia että tarvitsisi lähteä kommentoimaan miehen elämäntapoja. Omapahan oli asiansa ja ongelmansa jos kerran veti peräänsä vääränlaisia naisia.

Illan laskeutuessa viimein ja lämpimän ilman viilentyessa jonkin verran, astelivat he Giovannin ohjastuksella ravintolaan, jonka vastaanotto oli lämmin. Eveyn arvaten näin että omistaja ja mies taisivat olla vanhoja tuttuja kun pöytäkin löytyi niin helposti lähes täydestä ravintolasalista, ja vieläpä hyvältä näköalapaikalta.
Kaksikon istuessa kahden hengen pöydässä vastakkain, Giovannin kuunnellen naisen kertomuksia matkoilta, vaikka demoni tunsikin itsensä... jokseenkin vaivaantuneeksi kun hän joutui puhumaan vain itsestään sen koko alun verran, mutta kerronta keskeytyi kuitenkin viimein silmien erottaen aivan pienen pienen purkin jota oli helppo kantaa mukana ja sitten tabletin joka nielaistiin veden mukana alas kurkusta, kurtisti nainen sen hetken verran kulmiaan miehen kuitatessa asian pikaisesti harmittomaksi päänsäryksi.
Valitettavasti, Evey ei ostanut kyseistä selitystä tämän naurahtaen "sinulla taitaa olla useinkin päänsärkyjä kun niitä täytyy kantaa mukana?" Hän kysyi viattomasti, äänestä kuulumatta sitä epäillystä mutta sanojen välistä pystyen kyllä lukemaan sen, ettei nainen uskonut ihan niin helpolla. Normaalisti ihmiset uskoivat sellaisen selityksen, eivätkä kaivanneet siihen mitään perään tarkempia yksityiskohtaisia tietoja, niinkuin ei Eveykään mutta tekipähän selväksi ettei hän ollut aivan niin sinisilmäinen mitä ulkonäöllisesti voisi olettaa. Ei enään.

"Tehdäänkö yksi asia nyt kerralla selväksi että tietäisit edes jotain minusta?" hän kysyi sitten yht'kkiä kun toinen oli pyyätnyt häntä jatkamaan kerrontaansa, saaden varmasti jälleen muutaman kummastuneen katseen osakseen sillä yleensähän naiset eivät keskeyttäneet puhettaan kuin vasta hädän tullen. jos silloinkaan. Eveyn henkäisten "minä..." Demoni aloitti ensiksi, yrittäen saada oikeita sanoja suustaan mutta joka kerta kun hän oli saamassa edes jonkinlaisen järjen häivähdyksen tuntuivat sanat sittenkin typeriltä ja järjettömiltä. "en ole samanlainen kuin nämä teidän 'rakastajat', joista puhuit aiemmin. En ole sellainen joka jaksaa puhua itsestään tauotta antamatta muille puheenvuoroa, ihan vain sillä että näin rehellisesti sanottuna en pidä itseani mitenkään edes erikoisena yksilönä jossa olisi mukamas jotain jauhamisen arvosta. En ole myöskään niitä, jotka antavat miehen kustantaa kaiken alusta alkaen joten se tarkoittaa tässä tapauksessa sitä että maksan puolet... tai kaiken, ihan miten herra itse haluaa." Hän aloitti viimein selittämisen, käsien tullen painautuneeksi toisiaan vasten hieman hermostuneesti sillä joskus niinkin suoraan sanotut asiat eivät olleet kovinkaan järkeviä tietyissä kohdissa. Tämä oli yksi niistä.
Eveyn henkäisten raskaasti mielessään, ennenkuin kohdisti jälleen katseensa hetken kestäneen ajaksi tuon silmistä maisemaan mietteliäänä, naisen luoden kuitenkin hieman pahoittelevan hymyn tuolle sitten "anteeksi, taisi tulla liian suoraan sanottua?"

Nuoremman hymyillessä tuota omaa viatonta hymyänsä – olisi se saanut monen jatkamaan selittelyjään hermostuneena, mutta Giovannin kohdilla tämä vain totesi:
”Migreeni.”
Tuon yhden sanan antaen selityksen kerralla kuin mikään pitkä lause. Jokaisen nykypäivänä tietäen mikä kyseinen vaiva oli vaikka tämän miehen kohdilla se oli vain hyvä valhe totuuden kätkemiseksi. Eveyn kuitenkin ohittaen kyseisen aihealueen omilla sanoillaan, jotka eivät enää jaksaneet jatkaa naisen omista tekemisistä vaan alkoivat kertoa suoraan minkälainen Evey ei ollut. Giovannin kuunnellen kertaakaan keskeyttämättä kun toinen viimein uskaltautui vuodattamaan jotakin esille oikeasta itsestään. Vanhemman vastaten vasta silloin takaisin kun nuorempi lopetti puheen vuoronsa.
”Miten voit olettaa ihmisten tutustuvan oikeaan itseesi – jos et paljasta heille todellista puoltasi ja kun sanot ettet jaksa puhua pelkästään itsestäsi…”
Käsien levittäytyen pienesti hetken kestäväksi ajaksi – tuon pienen eleen kertoen sanattomasti ettei Giovanni aikonut piiloutua minkään ihmeellisen kuoren taakse.
”Voit yhtä hyvin esittää kysymyksiä myös minulle. Miksi pistän sinut puhumaan itsestäsi? Katso Evey, enhän minä muuten opi tuntemaan sinua vai haluatko, että en enää kysele sinusta mitään? Voimme kyllä puhua pintapuolisesti, se ei ole ongelma.”
Käden kohottaen punaviinilasia huulten luokse. Giovannin maistaen tarjoilijan tuomaa viiniä ennen kuin nyökkäsi myöntävästi tarjoilijalle, että tämä voisi jättää pullon pöytään. Tarjoilijan poistuessa jatkoi Giovanni tyynen rauhallisesti:
”Selvä on. Vuoroin vieraissa, signorina.”
Selän nojautuen mukavammin tuolin selkänojaa vasten samaan aikaan kun käsi pyöritti lasia pienesti, mikä sai viinin liikkumaan mukana – tuon mitättömältä näyttävän teon saaden maut sekoittumaan juomassa.
”Kerroit matkustavasi – niin minä voisin kertoa pitäväni kasvien hoitamisesta. Ei ehkä samassa kategoriassa, mutta kuitenkin.”
Giovannin päästäen näin Eveyn ahdingostaan ja ottaen puheen vuoron itselleen. Alkaen kertomaan omasta kodistaan, jonka puutarhan tämä oli istuttanut ja hoitanut alusta alkaen. Kertoen lähes samoilla sanoin kuin isoisänsä miksi rakasti kasvien hoitamista.

Miehen levittäessä käsiään kertoakseen sanattomasti että olisi täysin valmis vastaamaan kysymyksiin ja kertomaan itsestään ilman sen enempiä puolusteluja ja piilotteluja, kertoi se yksinkertainen teko jo itsestään siitä ettei toisella olisi mitään syytä salata itseään muilta. Eveyn naurahtaen hiljaisesti mielessään. Toinen kuulosti enemmän kuin halusikaan omalta isoisältään, vaikka kaksikko olivatkin keskenään kuin tuli ja vesi - yhtä huono yhdistelmä väliensä suhteen, kummankaan olematta valmiina antamaan anteeksi jotain mitä ei pahemmin kerrottu muille ulkopuolisille. Demonin hymähtäen hiljaisesti ennenkuin antoi kehon nojautua tuolin selkämystä vasten, toisen jalan nousten toisen päälle ja käsien painautuen puuskaan eteen, naisen jääden kuuntelemaan mielenkiinnolla mitä toisella olisi sanottavana.
Miehen kertoessa näin ensialkuun pitävänsä kasvien hoidosta, sen vielä jatkuen tuon kotiin jossa miehen täysin oma puutarha oli, ei hymy voinyt olla väkisinkin nousemassa huulille entisestään vaikka nainen olikin yrittänyt koko sen illan näyttää edes jokseenkin neutraalilta. Demonin huomaten silloin miehessä samanlaisia piirteitä kuin vanhemmassaankin, sen joka oli lähtenyt oman puutarhansa luokse Eqyptiin autiomaanhalki, vaikkei sitä mainitsisikaan ääneen.
ei olisi syytä, sillä kyllä Giovanni sen itsekin varmaan tietäisi jossain pinnan alla huonoista väleistä huolimatta.

Illan jatkuessa omaan rentoon tapaansa, kummankin kertoen vuoroin jotain itsestään, sen verran kuin parhaaksi näkivät toisen mahdollisesti tarvitsevan tietää, Eveyn itse kuunnellen kiinnostuneena toista miehen omien puhevuorojen aikana, samalla kiittäen hiljaisesti mielessään ettei Giovanni ollut pakottanut häntä jatkamaan yksistään keskustelua aiemmin, vaikkei sitä ääneen lausunutkaan.
Tarjoilijan tuoden kaksikolle ruoan pöytään, huokaisi Evey pienestä helpotuksesta kun sai viimeinkin oikeaa ruokaa lentokone mössöjen sijasta, vatsan kurnahtaen samalla hiljaisesti kertoen että nainen tarvitsisi joka tapauksessa ruokaa kohta puoliin, demonin kääntäen katseensa takaisin toiseen "Miksi olet hoitanut perheyritystänne niinkin nuoresta lähtien? Tai siis, eikö se ole vanhempien työtä enemmänkin?" Evey kysyi toiselta muistaessaan Saitesin mainineen viimeksi Giovannin hoitaneen 'suvun yritystä' varsin nuorella iällä jo. Tai siis nuorella ja nuorella mutta harvemmin 20 vuotias oli edes valmis ottamaan sellaiset ohjat käsiinsä tietämättä seurauksia ja sitä työn määrää, joka odotti Giovannia nytkin seuraavan aamunkoittoa varten.

Lautasten laskeutuessa pöydälle pienen kolahduksen saattelemana – sanoi Giovanni tapoihin kuuluvan kiitoksen tarjoilijalle ennen kuin otti ruokailuvälineet servetin päältä ja oli valmis aloittamaan ruokailunsa, mutta kun Evey mainitsi kysymyksensä julki – pysähtyivät käsien liikkeet saman tien. Meripihkan värisen katseen kohdistuen hitaasti naisen hopeisiin silmiin. Nuorempi oli taas jälleen kerran kulkeutunut siihen aihealueeseen, joka oli lähes yhtä kielletty puheen aihe kuin se miksi lapsen lapsi ei tullut toimeen isoisänsä kanssa. Giovannin mielessä käyden puheen aiheen ohittaminen kertaheitolla, mutta toisaalta… jos hän nyt kertoisi vastauksen Eveylle – olisi kyseinen aihealue sitten käsitelty.
”Ne ihmiset, joita valitettavasti joudun kutsumaan vanhemmikseni, aikoivat viisi vuotta sitten myydä sukumme yrityksen erilaisten riitojen vuoksi. Minun mielestäni se oli kapeakatseista typeryyttä, ei mitään muuta. Joten otin yrityksen itselleni monimutkaisen oikeuskäsittelyn jälkeen pitääkseni suvullani sen mikä sille kuuluukin. Vanhempieni sanoja lainaten; minä varastin sen vain omaa etuani tavoitellen. Maljan kohottaminen siis minulle kun olen alkanut varkaaksi jo parikymppisenä.”
Käden kohottaen punaviinilasia. Selvän katkeruuden häivähtäen miehen äänen painossa, minkä tämä puki sarkasmiksi. Väsyneen hymyn häivähtäen jyrkillä kasvoilla kun lasi tuli lasketuksi takaisin pöydälle. Sanojen jatkaen hiljaisemmin:
”En kuitenkaan ole samanlainen kuin he. Olisin saanut monesti kääntää heille selkäni, mutta kaikesta tästä huolimatta he ovat edelleen vanhempani, joita rakastan perheenäni vaikka se satuttaa minua joka ikinen päivä.”
Pienen kurkun rykäisemisen palauttaen äänen painon normaaliksi. Giovannin hymähtäen hiljaisesti ja vaihtoi puheen aiheen samalla kun alkoi leikata ruoasta sopivan kokoisia paloja.
”Toivottavasti pidät paikallisesta ruoasta.”
Ensimmäisen palan päästessä viimeinkin suuhun asti. Ruoan maun viekoitellen makuaisteja taivaallisesti.

Naisen ollen jo varma, että toinen aikoisi vaihtaa taktikoidusti aihealuetta ja teilata koko aiheen pois katagoriasta, oli Evey itse jo valmiina miettimään seuraavaa kysymystään mutta sillä kertaa tämä saikin itse yllättyä ihan iloisesti.
Toisen alkaen kertomaan mitä todellisuudessa oli vanhempien kanssa tapahtunut. Mitä enemmän toinen kertoi, tuli myös Evey sen verran katuman päälle että olisi voinut todeta ettei toinen tarvinnut kertoa hänelle yksityisiä asioita. Mutta toisen jatkaessa asian loppuun asti, kohotti tämä myös viinilasia sarkastisesti maljaksi, tyytyi demoni mutristamaan varoen suutaan vaikkei hän itse kohottanut lasia kyseisen syytöksen johdosta. Giovannin madaltaen kuitenkin ääntään hieman, täysin vain hiljaisuuden merkeissä, lisäten vielä että rakasti siltikin perhettään kaikista tapahtuneesta huolimatta, pystyi Evey sen hetken ajan näkemään toisessa muistikuvan itsestään muutamia vuosia taaksepäin kun isän pakottamana oli joutunut jättämään kaiken taaksensa. Eveyn muodostaen huulilleen pienen hymyn toisen toivoen että hän pitäisi ruoasta, naurahti tämä "Tuskin tämä nyt myrkkyäkään on että enköhän pysty syömään täysin onnellisena" Hän tokaisi olkiaan kohauttaen, sormien samalla kaapaten haarukan otteeseensa ja naisen alkaen pyörittämään aterimen ympärille spagettia syvästä kulhosta.
Astioiden alkaessa tyhjentymään vähitellen illallisen kuluessa, tuli Evey todenneeksi ettei jaksaisi enään yhtään ainuttakaan palaa, demonin naurahtaen vaivaantuneesti ja kiittäen kohteliaisuuden nimissä miestä kun tuo oli vaivautunut oppaaksi.
Aterioiden tullen maksetuksi, oli Evey vaatinut saada maksaa edes oman annoksensa kokonaan.
Naisen nousten ylös paikoiltaan ja matkaten raittiiseen ulkoilmaan takaisin, tuli tämä myös todenneeksi samassa ettei ilta olisikaan aivan niin lämmin kuin hän olisi odottanut siltä erää. Kämmenten tullen asetetuksi toisiaan vasten ja pienen hinkkaus liikkeen yrittäen pitää edes tämän jotenkin lämpimänä. Vaikka tuskin se auttaisikaan mitään kesämekossa. Eveyn vilkaisten toista huvittuneesti "... olisi pitänyt pukea enemmän päälle. Tyhmä minä" hän tokaisi naurahtaen Giovannille, kääntyen samassa kokonaan tuota kohti "Kiitos kun suostuit oppaaksi vaikka sinulla on varmasti kiireitä tarpeeksi." Hän lausui vielä pienen hiljaisuuden jälkeen, lempeän hymyn piirtyessä jälleen huulille pienesti.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:16

Iltapäivän, joka oli vierähtänyt ajan kanssa iltaan, päättyessä viimeiseksi sen samaisen hotellin edustalle, josta kaksikko oli alun alkaen lähtenytkin. Evey todetessa paluumatkalla ilman kylmyydestä – oli Giovanni napannut mukaansa ravintolasta hartioille asetettavan viltin, jonka tämä lupasi palauttaa omistajille jossakin vaiheessa vaikka todellisuudessa omistajat eivät kaipaisi yhden viltin perään. Evey kuitenkin sai siitä lämmikkeen itselleen. Kaksikon jäädessä vielä hetken kestäväksi ajaksi ulos – sanoi Giovanni lähtevänsä vastaisuudessakin Eveyn kanssa jonnekin jos toinen vain haluaisi. Vanhemman hyvästellessä lopulta nuoremman ja napaten olkihatun viimein takaisin itselleen samalla kun antoi tilalle pienellä silmälumetempulla pienen paperilapun, jossa luki miehen talon osoite. Giovannin lisäämättä kyseiseen tekoon mitään sanoja. Eiköhän toinen lukisi rivien välistä; Evey olisi tervetullut käymään Giovannin kotona – jos ikinä saisi kerättyä rohkeutta siihen pisteeseen asti. Kaksikon viimein erotessa iltahämärässä.

Seuraavan aamun koittaessa – soi aurinko pistävän valonsa verhojen lomasta huoneeseen ja siellä olevaan sänkyyn, jonka peiton kätköissä joku nukkui sikeästi tai sille ainakin näytti. Giovannin yrittäen tehdä juuri niin, mutta pitäessään silmiään kiinni – oli kuuloaisti alkanut rekisteröimään ympärillä olevaa maailmaa liiankin tarkasti; linnut lähimmäisessä puussa, pesässä huutavat poikaset, lintuemo, joka jauhoi nokallansa pyydystämäänsä itikkaa pienemmäksi, keittiön ulko-ovea raapiva kissa, joka halusi itsepintaisesti sisään, vanhan rouvan hyräillessä kun tämä teki ruokaa porisevien kattiloiden äärellä, ullakon lattialautojen välissä juoksentelevat hiiret… kaikki nuo äänet ja monen muun sekoittuen yhteen sekavaksi massaksi, josta Giovanni kykeni kuitenkin kuulemaan kaiken erikseen. Olotila oli kuin krapulassa, mutta tässä kohdin se ei johtunut liiallisesta juomisesta. Käsien napaten tyynyn pään ylitse ja yrittäen painaa sitä tiukasti korvia vasten. Ajatusten huutaen kaikkia ympärillä vaikenemaan, mutta toistaiseksi äänihuulet eivät päästäneet ääntäkään sillä silloin vanharouva olisi hyvin todennäköisesti rynnännyt säikähtäneenä katsomaan mikä miehellä oli oikein hätänä niin aamusta. Joku toinen olisi ehkä voinut olla innoissaan moisesta aistien herkkyydestä, mutta Giovannille se oli kuin terävät kynnet olisivat raapineet liitutaulua yhä uudestaan ja uudestaan. Käden ojentautuen viimein haparoiden peiton alta yöpöydälle ja alkaen etsimään sen tasolta selvästi jotakin – joutuen kuitenkin lopulta toteamaan ettei kyseistä kohdetta löytynyt. Giovanni joutuisi kävelemään käytävän toisella puolella olevaan kylpyhuoneeseen – jos tämän teki mieli ottaa lääkkeensä. Tyynyn tullen paiskatuksi syrjään vihaisen mutinan saattelemana, mutta kaikki tuo uhmakkuus tuli lyödyksi heti maahan kun este korvien edestä väistyi. Ympäristössä mellastavien äänien paiskaantuen armottomasti kuuloaistia vasten – saaden Giovannin tuntemaan, että päänsä halkeaisi minä hetkenä hyvänsä. Ryhdikkään istumisen lysähtäen takaisin pitkälleen. Italialaiskielisen kirosanan sihahtaen tyynyistä ja peitosta koostuvan sekamelskan kätköistä.

Yön vaihtuessa hitaasti aamuun unimaailmoissa Eveyn kohdilla aina siihen asti kunnes aurinko alkoi nousta ja suunnaten säteensä juuri sopivasti naisen sänkyä kohti, jonka valkean peiton alle tämä oli piiloutunut nousevaa aurinkoa toivottamasti. Silmien alkaen avautumaan hyvin vasten tahtoisesti pienten ranskankielisten kirosanojen kera, demonin hopeisen katseen kohoten parvekkeen lasiovista taivaanrannan taakse. Hänen voimatta olla harmikseen toteamatta ettei pystyisi nukkumaan enään sen enempää, joten nainen tyytyi nousemaan ylös täysin vapaaehtoisesti - toisin kuin Giovanni toisaalla.
Demonin suunnaten suoraan kylpyhuoneeseen kylmään suihkuun, jonka olisi pitänyt virkistää - tunsi Evey valitettavasti päinvastoin vaikka tunne olikin inhottava joka sai tekemään mieli kömpimään takaisin vällyjen väliin. Sillä kertaa, naisen antamatta kuitenkaan kyseiselle tunteelle valtaa vaan tyytyi pukemaan rauhassa vaatteet kuivattelun jälkeen päällensä ennenkuin askeleet lähtivät viemään jälleen ulkoilmaan.

Aamun vaihtuessa hiljalleen keskipäivän vaiheille, oli Evey siinä ajassa saanut itselleen töitä monen tunnin turhautumisen ja etsintöjen jälkeen, oli yritykset kannattaneet ja työtä oli annettu Eveyn selitettyä tilanne perinpohjaisesti.
Eveyn käytännössä melkein hypellen iloisesti pitkin niitä katuja joissa tuskin käveli ketään ja jos käveli - sai nainen osakseen ainakin kummastelevia katseita vähemmästäkin niinkin iloisesta näystä. Demonin kävellen sillä hetkellä takaperin kun jokin ylimääräinen kosketus ja tömähdysmäinen ääni sai silmät räpsähtämään auki ja demonin kääntymään ympäri, katsoakseen keneen nainen oli epähuomiossa sillä kertaa törmännyt. Syvän sinisten silmäparien tuijottaen hopeisia yhtä hämmentyneenä takaisin, tuon ilmeen muuttuessa vähitellen huvittuneeksi katsoessaan nuoremman naisen anteeksipyytelyä pienen käsieleen riittäen kertomaan miehen osalta ettei mitään pahempaa ollut tapahtunut. Eveyn kuitenkin jo alkaen vähitellen liikkumaan sivummalle päin huomaamattomasti, valmiina liukenemaan tilanteesta vähän äänin, Eveyn vielä pahoitellen ennenkuin italiankielinen ääni sai tämän vielä kääntymään ympäri huvittuneena; "Mikä on nimesi?" Mies kysyi, saamatta kuitenkaan sanallisesti vastausta mutta vain pienen viekkaan hymynpoikasen, joka viesti selvästi ettei toinen saisi vastausta. Eveyn kääntyessä jälleen ympäri jatkaakseen matkaansa aiemmin annettua osoitetta kohti hymyillen.

Hopeisen silmäparin katsoen edessään avautuvaa rakennusta ja sitten käsissä lepäävää osoitelappua kummissaan, tämän tarkistellen osoitetta ja numeroita vielä muutamaan kertaan.
Ei tämä voi olla oikea... Naisen lähtien astelemaan eteenpäin kohti isoa rantakartanoa jonka osoitteen Giovanni oli itse antanut ilalla ennen hyvästeä pienen silmänkääntö tempun muodossa. Eveyn astellen oven eteen hämmentyneenä ja koputti ovia hieman arasti, ollen valmiina lähtemään juoksuun ollessaan täysin varma että hän oli jälleen kerran eksynyt väärään osoitteeseen.

Rystysten osuessa puista ovea vasten – synnytti se onton kuuloisen kumahtelun, joka tuntui lävistävän koko alakerran hiljaisuudestaan huolimatta. Sisätiloista kuulumatta aluksi mitään kunnes lopulta lähestyvät askeleet kertoivat elämästä rakennuksen sisällä. Oven aueten vanhan rouvan toimesta – tuon hymyillen ja tervehtien tulijaa ystävällisesti, mutta silmien katse kertoi että tämä halusi kuulla kuka toinen oli ja mitä tämä teki kyseisessä paikassa. Yleensä tämä vanharouva oli vieraanvaraisuuden perikuva, mutta kun Giovannin nimi oli noussut kuuluisuuteen – oli se tuonut mukanaan ”haaskalinnut”, jotka kutsuivat itseään; mediaksi. Tyydyttävän vastauksen saatuaan kutsuttiin Evey peremmälle. Vanhanrouvan pyytäen anteeksi ettei Giovanni voinut tulla heti vastaan – sillä tämä vietti aikaansa puutarhassa. Tuo päivä oli yksi niistä harvoista, jolloin tuo työlleen omistautunut mies piti epävirallisen lepopäivän - pitkän ajan jälkeen ja hyvin todennäköisesti seuraavaa saataisiinkin odottaa sitten hetkentovi.

Evey löytäen reitin takaovelle opastettuna, minkä jälkeen tämä jätettiin jatkamaan kyseisestä paikasta itsenäisesti eteenpäin puutarhaan, joka avautui laajana talon takana ja laajeni myös rakennuksen sivustoille. Kasvillisuuden seasta pystyen aika-ajoin erottamaan valkean vivahteen, joka kuului miehen päällä olevalle kauluspaidalle. Giovannin työskennellessä ruusupensaiden äärellä, jotka tämä kävi yksitellen huolellisesti lävitse. Kaiken kuolleen löytäen tiensä puutarhasaksien kautta maahan sijoitettuun koriin, jonne mies keräsi kaiken epäkelvollisen. Giovannin ulkonäön muistuttaen enemmän puutarhuria kuin rikasta liikemiestä, jolla oli valtaa käsissään. Multa ja maan hiekka olivat nyt lianneet kyseiset kädet, joiden ihoa koristi kyynärvarsiin asti tuoreet haavat, jotka ruusunpiikit olivat aiheuttaneet. Giovanni ei kuitenkaan inhonnut kyseistä lajiketta vaikka sen hoitaminen ei ollut helpoimmasta päästä. Ruusut rakastivat sitä kun niitä hoidettiin, mutta samalla myös ne joka kerta testasivat vertaisensa piikeillään.

Askeleiden, jotka olivat jo lähes vierellä, saaden miehen huomion itselleen. Meripihkan värisen katseen kohottautuen viimein irti ruusupensaasta ja kohdistuen tulijaan, jonka ääriviivat hukkuivat aluksi kirkkaan valon sisimpään kunnes ne viimein terävöityivät. Hymyn pilkahtaen vanhemman kasvoilla selvästi kun tämä viimein näki kuka tulija oli.
”Löysit siis tänne.”
Vanhemman lausuen ohiheittävästi.

Kartanon sisäpuolelta alkaen kuulumaan askeleita elämän merkistä, oli Evey jo tosissaan valmiina kääntymään ympäri nolostuneena ja juoksemaan pois sen enempiä selittelemättä, - varsinkin kun oven takaa ilmestyi huomattavasti vanhempi nainen joka toivotti vieraan tavanomaisesti tervetulleeksi. Mutta samalla sanoissa piili selvä kysymys, joka kehotti kertomaa edes jonkinlaisen kunnollisen syyn mikäli Evey kuvitteli pääevänsä sisään. Naisen luoden ystävällien hymyn kasvoilleen varoen, alkaen selittämään olleensa eilen Giovannin kanssa ja saaneensa osoitteen mieheltä itseltään. Naisen näyttäen hyväksyvän selityksen, vaikkei vierailulle ollutkaan edes kunnollista syytä. Eveyn päästen silloin sisään pahoittelujen kera, vanhemman kertoen Giovannin puuhastelevan puutarhassaan johon Evey naurahti että kyllä toisesta huomasi olevansa Saitekselle sukua kaikilla mahdollisilla tavoin.

Naisen seuraten naista halki jättimäisen kartanon, jolla selvästikin oli jo ikää valmiiksi, aina takaovelle asti josta sittemmin hän sai jatkaa täysin itsenäisesti puutarhaan. Sanottuna vaikkapa näin, että kyllä huomasi milloin hän oli perillä kun joka puolella tuntui ympäristö muuttuneen kasvillisuuden valtaamaksi kuin mikään muu pihassa. Auringon paistattavan valojuovan estäen sen pienen hetken näkemästä eteenpäin, ennenkuin käsi kohottautui jälleen silmien yläpuolelle suojaksi jolloin Giovannin pystyi helposti erottamaan helposti ruusupensaikon kimpusta. Näyn ollen jokseenkin hämmentävä, sillä se minkälaiseksi voisi olettaa toisen olevan asuinympäristönsä perusteella. näytti tuo enemmän puutarhan hoitajalta joka vain yritti tehdä rakastamaansa työtä.
Siltikin, sen näyn saaden sydämen sykähtämään rintakehässä hieman kovemmin Eveyn voimatta olla toteamatta ajatuksissaan että toinen näytti suorastaan komealta sellaisessa tilanteessa.

Pysähtyneen liikkeen lähtien jälleen liikkeelle, naisen saaden toisen huomion vasta ollessaan lähes vieressä, jolloin vihertävä katse osui häneen saaden Eveyn kasvoille kohonneeksi hieman leikkisän hymyn toisen toteamukselle "Olin jo lähdössä pakoon itseasiassa ovella kun oletin eksyneeni. En olisi ikinä uskonut että löydän sinut ruusujen keskeltä jättimäisestä kartanosta" Hän tokaisi hieman toruvasti tuolle kun mies ei ollut itse vaivautunut tulemaan avaamaan, jolloin Evey oli ollut jo paniikissa valmiiksi. Normaalisti joku olisi ollut haltioissaan ollessaan niinkin rikkaan seurassa, mutta Evey... no, se oli hänelle yksi ja sama vaikka toinen olisi ollut köyhempi kuin kirkonrotta. Demonin astellen välimatkan kiinni, käden ollen jo valmiina kohottautumaan kasvoja kohti toisen hiuksille jotka olivat laskeutuneet toisen kasvojen eteen ja tämän viedessä niitä taaksepäin päälakea pitkin. "Sallitko auttavan käden vai haluatko pitää vapaapäiväsi yksinäsi?" Hän kysyi sitten, kääntyen hieman ruusupuskaa kohti ja vilkaisten sitten miehen naarmuuntuneita käsiä hymyillen "usko tai älä, olen itsekin eräänlainen viherpeukalo, joten jos vain haluat..."

”Voin vain pyytää sinulta anteeksi omaa käytöstäni, joka ei aina ole vieraanvaraisin kaikista.”
Giovannin vastaten omilla sanoillaan takaisin Eveyn toteamukseen. Kummankaan heistä puhumatta kuitenkaan tosissaan. Eveyn mainitessa perään, että tämä voisi kyllä auttaa ruusupensaiden hoitamisessa – jos vanhempi vain hyväksyisi avun. Giovannin vastaamatta aluksi mitään – nousten vain hitaasti maasta koko ryhtiinsä ja pyöräyttäen hartioitaan venyttelevästi. Katseen liukuen hiljalleen nuoremman avonaisiin hiuksiin, jotka myötäilivät auringon säteitä mystisesti tuulen vireen liikutellessa niitä hiljakseen. Hymyn piirtyessä viimein näkyvämmäksi. Giovannin siirtyen kiireettömästi seisomaan Eveyn selän taakse ennen kuin kuiskasi pehmeästi:
”Sitä ennen sidon hiuksesi - ettet pilaa niiden kauneutta omalla innokkuudellasi.”
Jäntevien sormien kooten hiukset taitavasti yhteen ja sitoen ne lopulta yhteen lyhyellä narunpätkällä, jonka Giovanni oli leikannut irti suuremmasta kerästä. Löysän poninhännän laskeutuessa selän puolelle. Vanhemman palaten takaisin työnsä pariin – ojentaen Eveylle omat puutarhasakset, että tämä pääsisi aloittamaan oman työskentelynsä. Giovannin vaikuttaen päällisin puolin tyyneyden esikuvalle, mutta vieläkin tämä pystyi kuvittelemaan sormenpäitään kihelmöivän läheisen kontaktin jälkeen. Hän ei ollut aluksi halunnut pukea sitä sanoiksi, mutta eilisen illan jälkeen hän oli myöntänyt totuuden itselleen. Giovanni tunsi vetovoimaa Eveytä kohtaan – tämän voimatta kuitenkaan antaa tunteillensa valtaa vaikka halusikin tehdä juuri niin – sillä se kaikki kääntyisi liian monimutkaiseksi ja pilaisi sen mitä heillä jo nyt oli.

Giovannin liikkuessa Eveyn selän taakse, seurasivat hopeiset silmäparit kummastellen miestä aina siihen asti kunnes kädet tarttuivat hänen hiuksiinsa. Pehmeän kuiskauksen saaden kylmät väreet liikkumaan salakavalasti selän puolella, Eveyn kuitenkaan näyttämättä kyseistä ulkopuolisesti, tämän vain virnistäen leikkisästi toiselle olkansa ylitse; "Luuletko etten osaa itse laittaa hiuksiani?" Hän kysyi kiusoittelevasti, siltikään demonin keskeyttämättä alkanutta kertaakaan vaikka olisi aivan hyvin voinutkin vain huitaista miehen käden pois tuosta vain.

Kaksikon alkaessa hoitamaan puutarhaa samalla tavoin, oli myös Eveynkin kädet pian yhtä 'hyvässä' kunnossa kuin miehellä itsellään, vaikkei sentään kyynervarsiin asti nainen ollutkaan antanut itseään raapaista ruusun piikeillä. Demonin huokaisten hiljaisesti katsoessaan omia käsiään ja sitten Giovannin, joista huomasi samantien toisen tehneen töitä jo jonkin aikaa ennen häntä "Aivan näin.. uteliaisuudesta, sattuuko ruusu olemaan lempikukkasi kun noin rakkaudella olet näitäkin petoja huolehtinut?" Hän kysyi toiselta viimein, rikkoen samalla sen kauan kestäneen hiljaisuuden, katseen kääntyessä silloin miehen kasvoja kohti ja demonin luodessa hymyn tuolle varoen "sain muuten töitä pienestä balettikoulusta, voisit tulla sinne katsomaan joskus kun sinulla on aikaa, ettei minun tarvitse olla se häiritsevä osapuoli pelkästään sinulle" Hän tokaisi hieman pahoittelevalla äänellä miehellä, osaksi siitä että oli vain tullut kartanoon ilman minkäänlaista ilmoituksen sanaakaan tai edes tiedostelua siitä olisiko miehellä ollut kiire, demonin kasvoilla häivähtäen pieni anteeksipyytävä ilme sen hetken ajan.

Kuivat oksat ja lehdet päätyivät koriin yksi toisensa jälkeen. Puutarhasaksien leikaten epäkelvolliset osat huolellisesti pois – varoen jokaisella kerralla tarkoin ettei satuttaisi vahingossakaan elävää osaa. Tuo kyseinen tarkkuus olisi voinut toimia vastauksensa Eveyn kysymykseen, mutta nuoremman yllätykseksi vanhin vastasi:
”En ole koskaan elämässäni hankkinut itselleni mitään ’lempi’-kohteita – sillä minusta jokainen ansaitsee mieltymykseni tavalla tai toisella. Oli se sitten mikä asia tahansa.”
Katseen kohottautuen viimein irti tekemisestä. Pistävän katseen hakeutuen suoraan naisen silmiin, vangiten ne omakseen. Hymyn pilkahtaessa lopulta näkyville.
”Taidat nähdä minussa aika-ajoin isoisäni, vai kuinka?”
Sanojen tullen varmasti toiselle yllätyksenä sillä hyvin todennäköisesti Evey luuli - ettei Giovanni ollut huomannut miten nuorempi oli katsonut tätä alussa. Vanhemman kuitenkaan takertumatta kyseiseen aihealueeseen sen pidemmäksi aikaa. Eveyn mainitessa löytäneensä töitä nyökkäsi Giovanni pienesti ennen kuin tämä jatkoi:
”Näyttää sille, että alat pikkuhiljaa löytämään paikkasi täällä. Minä kun jo luulin, että olisit heti lähdössä.”

Kaksi tuntia oli lähes ehtinyt kulumaan kun kaksikko viimein alkoi lopetella työtänsä. Auringon alla seisoskelemisen päättyen lopulta varjoisalle terassille, jonka pöydällä odotti kannu raikasta vettä. Giovannin istuutuen pöydän ääreen ja ottaen lasiin vettä, mutta juomisen sijasta kaatoi tämä vettä kangasliinalle, jolla alkoi puhdistaa käsien naarmuja varovaisesti. Lian ja veren sekoittuen yhteen liinan valkealle pinnalla.
”Entä oletko vielä löytänyt ketään täältä? Miehet kun varmasti lähtevät mukaasi mielellään.”
Giovannin ottaen tahallaan kyseisen aihealueen esille. Samalla tavoin Evey oli aikoinaan kysynyt suoraan oliko miehellä itsellään joku odottamassa italiassa kun tämä oli viettänyt aikaansa ranskassa. Katseen laskeutuen takaisin käden puoleen, jonka yhden naarmun sisään oli päässyt hiekan murusia. Giovannin kaivaen kynnellään ne pois vaikka se lisäsikin kirvelyn tunnetta entisestään. Hiljaisen hymähdyksen kuuluessa, vanhemman jatkaen sanojensa perään:
”Älä vastaa. Kyseinen asia ei minulle kuulu enkä olisi saanut edes esittää siihen liittyvää kysymystä, anteeksi.”
Giovannin lausuen pahoittelunsa – toisin kuin muut miehet, jotka pitivät kyseistä aihealuetta avonaisena rupattelun aiheena. Tämän pukien sanansa kohteliaisuuden nimiin, mutta mitä enemmän hän Eveyn vastausta mietti... ei hän edes halunnut kuulla vastausta - sillä kaikki se pahemmassa tapauksessa vihlaisisi.

Miehen vastaten hyväksyvästi Eveyn esittämään kysymykseen ruusuista, oli vastaus sinänsä varsin erilainen kun normaalisti ihmiset vastasivat vain lyhyesti kyllä tai ei. Siihen sen päättäenkin yleensä keskustelun.
Vihertävän katseen kuitenkin hakeutuessa nyt hopeisiin, kohotti demoni pienesti kulmaansa tuolle kun vihreät silmät meinasivat saada lumoihinsa.
Ei mikään ihmekään jos Giovanni oli tunnettu naistenmiehenä jossain mielessä...
Eveyn naurahtaen huvittuneesti "... olenko noin helppo lukea?" Hän kysyi vanhemmaltaan hymähtäen, hopeisen katseen pakottaen itsensä irtautumaan vihreistä takaisin ruusupensaaseen. Tämän kuitenkin jatkaen varoen: "en itseasiassa näe sinua Saites-setänä... vaan teillä on jokseenkin samoja tapoja ja piirteitä käytöksessä." hän selitti tuolle mahdollisen syyn katseeseensa totuudenmukaisesti "ja se on vain hyvä asia. Halusit sitä tai et".

Muutamien tuntien puutarhahoidon jälkeen, astelivat kaksikko terassille jossa odotti kulhollinen kylmää vettä kuuman päivän päätteeksi.
Kummankin kaataen vettä omiin laseihinsa, mutta toisinkuin Evey itse, ei Giovanni kohottanut astiastoa huuliensa väliin juodakseen vaan sen sijaan upotti liinan lasin pohjalle kostuttaakseen.
Samassa miehensä jo kysyessä vuorostaan demonin miesasioista, saaden ensiksi osakseen tyrskähdyksen ja puoliksi juodun vesilasin kopahtetuksi pöydälle samalla kun Evey itse hypähti terassia rajaavan aidan päälle istumaan.
Niin tosiaan... ne italialaiset miehet joista toinen oli varoitellut illalla opaskierroksella heidän puhuessa miehen naiselämästä vuorostaan. Demonin kereten jo raottamaan huuliaan kun toinen menikin jo nopeasti pahoittelemaan ja pyytämään kohteliaisuuden nimissä ettei hän kertoisi, kohotti tämä pienesti kulmaansa. "Et saa vai etkö halua kuulla vastaustani?" hän tokaisi sitten samantien, antamatta sillä kertaa hiljaisuutta laskeutua heidän välilleen. Hopeisen katseen hakeutuen sillä kertaa vangitsevana miehen omiin, demonin huokaisten hiljaisesti tämän kaapatessa puhdistukseen tarkoitetun liinan toiselta omaan otteeseensa "kyllä huomaa että olet tyypillinen mies..." Hän tokaisi jälleen hieman toruvasti, äänestä pystyen kuitenkin kuulemaan pienen leikkimielisyyden, ettei toinen ymmärtäisi kyseistä toteamusta vahingossa väärin.

Eveyn tarttuen hellästi miestä kädestä, kääntäen kämmenen selän ylöspäin silmien eteen, Eveyn oman käden alkaen puhdistamaan haavoja varoen "Älä hankaa haavojasi, aiheutat vain itsellesi enemmän kipua tässä tapauksessa" Hän neuvoi pienen huokaisun kera. Katseen tullen nousteeksi hetken puhdistusoperaation jälkeen takaisin toiseen ja hymyn häivähtäen suupielissä "- ei, ei minulla ole miehiä. Vai pidätkö minua jonakin miesten nielijänä jolla on joka sormella ainakin kaksi samaan aikaan?" Hän tokaisi Giovannille hieman rauhoittavasti vastauksena kysymykseen, samalla kun toinen käsistä kohottautui miehen sitovalle narulle hiuksissa, joka piteli sillä hetkellä vieläkin niitä löysästi kiinni, demonin napaten ponihännän olkansa ylitse eteen kepeästi. "sitä paitsi ... minua ei kyllä pahemmin kiinnosta olla kenenkään yhden yön stressihoito"

Samoja piirteitä? Hänkö olisi jossakin asioissa peilikuva isoisästään? Giovannin hymähtäen kuivasti kuulemallensa. Pelkkä ajatus siitä, että hän olisi jossakin määrissä isoisänsä kaltainen… se kaikki sai vain inhonväreet kulkemaan selkää pitkin. Toisaalta lapsen lapsi ei ollut koskaan tutustunut isoisäänsä kunnolla, mutta sen mitä tämä tiesi, vihasi toisessa – se riitti.

Eveyn siirtyen kaiteelle istumaan – seurasi vanhemman katse toisen tekemisiä aika-ajoin. Giovanni oli jo aikoja sitten pistänyt merkille Eveyn liikkuvan yllättävän ketterästi, mutta tämä kun ei uskonut mihinkään epämääräiseen – pisti tämä vain kyseisen huomion taidon piikkiin. Ilmeen nuoremman kasvoilla kertoen tämän miettivän selvästi mitä vastaisi, mutta kun Giovanni oli sanonut ettei toisen tarvitsisi alkaa kertomaan – ei Evey näyttänyt huokaisevan helpotuksesta. Tämän pikemminkin asettaen vanhemman pistävän kysymyksen eteen; miksei toinen halunnutkaan kuulla vastausta? Giovannin ehtien vastamaan jotakin ihmisten yksityisistä asioista, joita tällä ei ollut yleensä tapana udella heti parin tapaamisen jälkeen – loppusanojen haihtuessa kuulumattomiin. Katseen keskittyen seuraamaan mitä toinen tekisi seuraavaksi. Eveyn siirtyen istumaan Giovannia vastapäätä ja ottaen puhdistusliinan toiselta sen enempää kyselemättä. Kulmien kurtistuen siksi hetken kestäväksi ajaksi kunnes märkä liina laskeutui koskettamaan naarmuuntunutta ihoa. Rauhallisten sanojen todetessa niitä näitä puhuvasti ettei Giovannin saisi hangata haavojansa liiaksi. Joku toinen olisi voinut vetäistä kätensä pois kiusaantumisen takia, mutta Giovanni ei tehnyt niin. Hän ei ollut enää mikään teini-ikäinen, joka vältteli kiinnostuksen kohdetta kiusaantuneilla selityksillä. Giovannin pitäen itsensä siinä missä nyt oli – jos tuon yhden hetken verran hän sai olla Eveytä lähellä, olkoon niin. Tämän vain naurahtaen nuoremman sanoille.
”Neuvotko sinä minua?”
Sanojen tullen lausutuksi muka tosikkomaisella äänellä vaikka silmät kyllä paljastivat - ettei mies ollut tosissaan. Giovannia pikemminkin huvittaen kyseinen tilanne. Niin kumpi se heistä olikaan se vanhempi? Eveyn antaen lopulta kuitenkin vastauksensa ensimmäiseen kysymykseen, kuunteli Giovanni keskeyttämättä. Sen käden, jota Evey puhdisti sinä hetkenä, kohottautuen ylöspäin ja laskeutuen koskettamaan hetken kestäväksi ajaksi naisen poskea.
”En väitä sinua miksikään kurtisaaniksi. Sellaista sinusta ei saisi tekemälläkään ja nyt suonet anteeksi…”
Kämmenen liukuen hiljalleen alaspäin, sormien koskettaen ihoa vajaan sentin päästä, matkan päätyen viimeiseksi liinan luokse, joka vaihtoi taas omistajaa miehen toimesta. Hymyn piirtyen jyrkän näköisille kasvoille.
”… jatkan naarmujeni puhdistamista – sillä tällä hetkellä niitä kirveltää hemmetisti enkä halua ärähtää sinulle sen takia, huudan sitten itselleni jos tarvetta tulee.”
Selän nojautuen takaisin selkänojaa vasten.

Saadessaan ensimmäiseen kysymykseensä jokseenkin epämääräisen vastauksen, kuunteli demoni sen silti loppuun asti, vaikka loput lauseestakin katosivat lähes äänettömiksi ilmaan lintujen laulun alle. Demonin hymähtäen myöntyvästi, vaikkei uskonutkaan selitystä vaikka se olikin jokseenkin järkevän kuuloinen jokaisen korvissa. Ehkä hän saisi paremmin tutustuessaan kuulemaan sen oikean puolen kannasta, joskus vielä.
Miehen todetessa antoiko hän tuolle ohjeita, vaikka oli nuorempi, kohotti demoni katseensa tuohon jo valmiina pahoittelemaan mutta kun katse näki meripihkan väriset silmät... tuli anteekspyyntö nielaistua sen sileän tien ja demonin luoden sen tilalle virnistyksen "Olen ehkä meistä se nuorempi mutta ohjeitani kannattaa tuollaisen jääräpäänkin välillä kuunnella" hän tokaisi nyökytellen "totuttele siihen, koska tulet kuulemaan niitä usein" Olkian kohauttaen varoen ylös ja alas harmittomasti merkiksi siitä, ettei kyse ollut aivan niin isosta asiasta, tilanteen ollen tosiaankin varsin huvittava.
Naisen kerrottu vastauksensa miesasioihinsa todenteolla, huomasi tämä kuinka Giovanni kohotti kättään irti otteesta, kohti kasvoja samalla Eveyn seuraten kummastellen kyseistä elettä. Sähkön kaltaisen tunteen saaden väreen aikaiseksi käden koskettaessa posken ihoa hyvin lyhyen ajan, sen saaden sydämen sykähtämään rintakehässä ja demonin mutristamaan pienesti huuliaan, kuunnellessaan samalla miehen sanoja ettei tämä olettanutkaan naisen olevan sellainen nainen joka ei pystyisi olemaan vain yhden kanssa. Ei sitten millään, demonin liikauttaen päätään varoen ylös ja alas hyväksyvästi kun mies lisäsi hymyillen että aikoisi siitä eteenpäin puhdistaa omat haavansa kun ei halunnut huutaa kirvelyn vuoksi. "Luuletko että se on ensimmäinen kerta kun kuulen jonkun ärhentelevän kirvelyn vuoksi?" Hän tokaisi muistellessaan samalla isänsä lääkärinvastaannottoa jossa oli nuorempana ollut vapaaehtoisesti apuna aina välillä pienimmissä haavojen puhdistuksissa ja vastaavissa.

Hiljaisuuden laskeutuen jälleen kaksikon välille, liikahti nainen taaksepäin tuolin selkämystä vasten tyytyväisen näköisenä, silmien tullen sulkeutuneeksi sen hetken ajaksi katseen tielle. tämän antaen auringon lämmittää ihoa mukavasti. "... Oletko syönyt tänään?" Hän kysyi sitten, rikkoen hiljaisuuden vaikkei avannutkaan vielä silmiään.
"Mietin vain kun Ranskassa sinulta jäi enemmän kuin vain yksi ateria välistä, joten - oletko syönyt tänään kunnolla?" Hän selitti, esittäen kysymyksen sillä kertaa uudessa valossa, avaten silmänsä vähitellen ja katsoen väsyneesti miestä hymyillen. "... Anteeksi... jos sinusta tuntuu että.. no, huolehdin liikaa sinusta" Nainen vielä lisäsi pikaisesti pahoitellen, "Olen vain aina huolehtinut muista enemmin kuin itsestäni joten se tulee ikäänkuin... automaattisesti" Hiljaisemman, kuiskausmaisen äänen todeten lisäksi, toisen käsistä kohoten varoen hiuksille ja alkaen näpertämään narun kanssa hetken saadakseen ne vapaaksi ponihännästä.

”Usko vain minua. Et halua kuulla kun minun ärähtämistäni.”
Katseen kohottautuen hetkeksi pois käden tekemisestä. Äänen painon painottaen tahallisesti viimeistä lausetta. Giovanni ei menettänyt hermojaan herkästi, mutta kun niin joskus tapahtui… Pienen kurkun rykäisemisen keskeyttäen ajatukset. Giovannin syventyen uudemman kerran naarmujensa puhdistamiseen, mutta kun Evey liikahti taaksepäin nojautuessaan paremmin selkänojaa vasten – suuntautui katse vaivihkaa nuorempaan, joka näytti nauttivan olostaan sinä hetkenä. Auringon hyväillen naisen ihoa lämpimin henkäyksin. Valon saaden piirteet korostumaan ja syventymään positiivisesti. Giovannin saaden huomata taas sen minkä tämä oli jo huomioinut ensimmäisestä tapaamisesta lähtien; Evey oli todella kaunis vaikka tämä itse ei sitä myöntänytkään. Puhdistusliinan siirtyessä lopulta syrjään pöydän päälle – kaivoi mies taskustaan pienen purkin, jonka tämä oli ottanut mukaansa ennen puutarhaan menoaan. Kannen siirtyen syrjään – hulmahti ilmaan makean kitkerä tuoksu. Etusormen ottaen purkista voidetta ja alkaen levittämään sitä naarmujen päälle. Lääkevoiteen kirveltäen aluksi, mutta lähes yhtä nopeasti se helpotti.

Tuon pienenlaisen ensiavun keskeytyessä hetkeksi kun naisen rauhallinen ääni kysyi hiljaisuuden lävitse oliko mies muistanut syödä kunnolla sinä päivänä, joka oli jo vierähtänyt iltapäivää kohti. Giovannin ilmeestä nähden, että tämä selvästi joutui miettimään vastausta nuoremman kysymykseen. Niin, koskakohan viimeksi hän oli syönyt kunnolla? Aamulla… ennen kuin oli lähtenyt puutarhaan ja jäänyt sille reissulle. Nolostuksesta kertovan kurkun rykäisemisen kertoen jo enemmän kuin tuhat sanaa. Kämmen kohottautuen pyyhkäisemään hiuksia päälaen suuntaisesti.
”Onko sinulla sitten nälkä?”
Giovannin kiertäen oman vastauksensa vastakysymyksellä, mutta jos Evey vastaisi positiivisesti – kutsuisi hän toisen ihan mielellään päivälliselle ja söisi siinä samalla itsekin. Missään kohdin hän ei inhonnut ruokaa tai karttanut tahallaan ruokahetkiä. Giovanni vaan ei yksinkertaisesti muistanut syödä – jos hän upposi johonkin kaikella mielenkiinnollaan. Niin se oli ollut aina – jo pidemmän aikaa ja mies oli kyllä kuullut siitä palautetta omalta lääkäriltään, edesmenneeltä veljeltään ja isoisältäänkin kun nämä ottivat yhteen. Vanhanrouvan sanoen, että Giovannin pitäisi hankkia itselleen temperamenttinen vaimo, joka huolehtisi - ettei miehensä joku kaunispäivä kuolisi nälkään. Giovanni oli aluksi nauranut moiselle ehdotuksella ja nauroi edelleenkin, mutta mitä enemmän paino laski kiireellisimpinä ajan jaksoina – tiesi hän ettei enää ollut pelkästä vitsistä kyse.

Puoliksi aukinaisten silmän tarkkaillen miehen reaktiota hiljaisesti, mutta pelkästään se että mie soli jopa niinkin kauan hiljaa... kertoi sekin jo enemmän kun tuhat sanaa. Eveyn hymähtäen pienesti, ja pudistaen huvittuneena päätään, saaden vain vastaukseksi vastakysymykseksen joka kysyi oliko hänellä vai nälkä. Naisen naurahtaen hetkisen ajaksi ja tyytyen nyökkäämään lisäten kuitenkin samantien perään ettei halunnut olla vaivaksi mikäli toisen kysymyksellä olisi ollut taka-ajatus illallisen suhteen.
"Sitä paitsi, haluan että syöt. Ettet kohta ole pelkkää luuta ja nahkaa... jos sitäkään." hän lisäsi nyökytellen päätään ripeään tahtiin samalla kun kohotti huvittuneen katseensa mieheen. Demonin huokaisten hiljaisesti, ennenkuin nousi ylös tuolistaan ja ojentaen kätensä miestä kohti auttaakseen tuon ylös paikaltaan jotta he voisivat mennä syömään. Ja Eveyn samalla varmistaen miehen varmasti syövän kunnolla "menemmekös?".

Kaksikon astellessa ympäri kartanoa, Eveyn seuraten pääsääntoisesti miestä itseään koska - outo paikka kun oli kyseessä ja hän olisi itse mitä suurella todennäköisyydellä eksynyt jo ensimmäisen askeleen jälkeen jonnekin aivan muualle kuin päämääräänsä. "Eikö sinulla ole yksinäistä näin isossa rakennuksessa?" hän kysyi, katseen samalla harhaillessa rakennuksen lävitse useamman kuin yhden kerran, jolla tosiaan oli jokseenkin kokoa aivan tarpeeksi kokonaiselle perheelle - kuin pelkästään kahdelle ihmiselle.
Eveyn kääntäen katseensa takaisin mieheen, luoden tuolle hieman vaivaantuneen hymyn "valitettavaa sinun täytyy teettää minulle kartta mikäli toivot etten eksy tänne" Hän tokaisi naurahtaen, kyseisestä lauseesta käyden samalla ilmi - ettei neidolla ollut kovinkaan hyvää suuntavaistoa isoissa ja avarissa paikoissa.
Mutta samalla Evey ymmärsi miksi vanhempi nainen oli katsonut häntä jokseenkin tuimasti ja varuillaan olevasti aiemmin. Sellaisen asuinpaikan, Giovannin menestyksen ja ulkonäön perusteella... kyllä niitä kevytkenkiä löytyisi varmasti joka nurkan takaa valmiina iskemään.
"ja hanki nainen! Saat tännekin jotain eloa... ja muistat syödä" Hän tokaisi vielä perään, luoden pienen virnistyksen kasvoilleen, mutta sekin tuli sulaneeksi pois kun Evey ymmärsi mitä oli mennyt sanomaan.
Käsien tullen paiskatuksi suun eteen peittelevästi "olen pahoillani... ei olisi pitänyt sanoa" Eveyn sanoi hiljaisesti, ollen jo varma että toinen heittäisi hänet ulos kyseisen kommentin takia.

Eveyn kysyessä eikö yksinäisyys alkanut yhtään vaivata noin isossa talossa – antoi Giovanni katseensa hetken harhailla noissa suurissa tiloissa. Yksinäistä kyllä, mutta työnsä puolesta mies ei ehtinyt olemaan kauan aikaa kodissaan ja kun tämä oli siellä vietti hän aikaansa enimmäkseen puutarhan puolella. Ehkä juuri sen takia, että nuo suuret autiot tilat saivat olotilan tuntumaan epämukavalle. Muussa tapauksessa Giovanni olisi ihan mielellään muuttanut pienempään taloon, mutta tämä myös halusi pitää huolta sukunsa talosta ja siitä syystä tämä asui nyt siellä missä oli. Korvien rekisteröidessä nuoremman viimeiset lauseet kartan hankkimisesta ja siihen perään myös nainen, joka huolehtisi miehen ravinnon saannista – hymähti Giovanni huvittuneesti vaikka olisikin voinut ottaa sanat muulla tavoin vastaan. Kaksikon saapuessa samaan aikaan keittiöön, jonka pöydälle vanharouva oli jättänyt näkyville osan valmistamastaan päivällisestä.

Giovannin alkaessa jakamaan ruokaa kahdelle lautaselle totesi tämä ohimenevästi:
”Kerran olet minusta niin huolissasi – niin miksi et sitten muuta saman katon alle?”
Vanhemman kääntyessä ruokailupöydän suuntaan ja laskien lautaset sen päälle ennen kuin palasi hakemaan ruokailuvälineitä.
”Sittenpähän henkilömäärä nousisi yhdellä ja saisit opetella karttasi kanssa miten kulkea täällä talossa.”
Giovannin jatkaen huolettoman kuuloisesti kuin puhuisi ihan tuiki tavallisesta aihealueesta. Tämän istuutuessa viimein ruokailupöydän ääreen ja kaataen ruokaviiniä itselleen, lisäsi hän pisteenä i:n päälle:
”Säästäisit asuinkuluissa kunnes pääsisit alkuun uudessa maassa.”
Olisi voinut luulla, että mies vain heitti huulta kyseisestä asiasta, mutta kun katsoi tämän kasvoja – pystyi huomaamaan toisen olevan tosissaan. Giovannilla ei ollut ikinä tapana vitsailla tosiasioilla ja sitä hän ei tehnyt nytkään.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:18

Saadessaan vastauskeksi toteamukseensa vain pienen huvittuneen hymähdyksen, ei Evey voinut muuta kuin vain huokaista helpotuksesta sillä kertaa. Toinen ei onneksi ollut aivan niin helppo menettämään malttiansa sellaisesta toteamuksesta mitä nainen oli olettanut. - Mikä olisi vain hyvä asia hänen kaltaisensa sammakkoja päästelevän hölösuun kanssa.

Kaksikon saapuessa ruokailutilaan, jonne vanhempi rouva oli asettanut ruoat puoliksi esille, leihahti samalla mitä herkullisin tuoksu ilmaan kun ovi tuli avattua, huokaisi demoni sinänsä onnesta että he olivat menneet syömään. Miehen poistuessa sen hetkellisen ajaksi lautasten kanssa katse etäisyydeltä, haroi hopeinen katse huoneen jälleen lävitse aina siihen asti kunnes mies asteli takaisin. Tällä kertaa tuon esittäen varsin oudon toteamuksen/ehdotuksen, ei demoni voinut olla hetken aikaa katsomatta toista kummastellen, mutta pieni tärskähdyksen tapaisen tullen peitetyksi käden alle samalla kun Evey alkoi pienesti nauramaan tuolle.
Tämän olettaen miehen vain laskevan leikkiä, ja se jatkui aina niin kauan kunnes toinen istuutui omalle paikalleen ja lisäten että hän säästäisi asuinkuluissa roimasti, jolloin nauru myös loppui alkuunsa. "... olitko tosissasi?" Hän kysyi viel varmistaen, vaikka pelkkä katse miehen kasvoihin riittikin kertomaan enemmän kuin tarpeeksi. Demonin istuutuen itsekin alas tuolille, tämän näyttäen selvästi mietteliäältä sen hetken ajan "... kun sanoin 'hanki nainen', en olisi kyllä uskonut että pyydät minua" Hän tokaisi naurahtaen pienesti, nojautuen samalla tuolin selkämystä vasten "sano nyt vielä että joudun kanssasi naimisiin niin soppa on valmis" hän lisäsi sitten selvästi vitsillä, väläyttäen iloisen hymyn tuolle, mutta vakavoituen sitten.

"Eikö tässä pitäisi kysyä ... öh... rouvankin mielipidettä?" Hän tokaisi sitten nyökytellen, kohottaen hieman kulmaansa Giovannille muistaessaan vanhemman rouvan jolla olisi varmastikin oma mielipiteensä asiasta "ja miksi juuri minä? Tuolla ulkona on satoja muita naisia jotka lankeaisivat jalkojesi juureen mikäli vain saisivat olla lähelläsi, ja kaikista heistä päätit kysyä juuri sitä jonka olet tavannut vain muutaman kerran elämäsi aikana" Hän lisäsi sitten vielä, käsien tullen asetetuksi puuskaan rintakehän alapuolelle ja toisen jalan kohoten toisen jalan päälle, katseen silti pysytellen kokoaika miehessä.

”Vanharouva voi ehkä koetella sinua, mutta ei missään vaiheessa ala heittämään sinua ulos. Hän kyllä luottaa arvostelukykyyni sen verran.”
Giovannin jatkaen rauhallisella äänen painolla samalla kun alkoi leikata pihvistä suuhun sopivaa palaa. Veitsen viimeistellessä viimeisen sivun, jatkoivat sanat:
”Sitä paitsi miksi haluaisin saman katon alle sellaisen, josta tiedän tällä olevan jotakin mielessä pääni menoksi. Sinä sanoit sen itsekin; et aio langeta jalkojeni juureen ja olen siitä kiitollinen. Kun tarjoan sinulle auttavan käteni – se ei tarkoita, että olisin menossa naimisiin kanssasi. Siinä kohdin olemme samalla aaltopituudella. Miksi sitten ehdotan moista…”
Viattoman hymyn pilkahtaen huulilla ennen kuin viinilasi tuli kohotetuksi niiden eteen. Giovannin maistaen viiniänsä.
”Tarvitaanko ystävällisyyteen aina jokin syy?”
Vanhemman lyöden pallon takaisin nuoremmalle, hymyillen vain tuota viatonta salamyhkäistä hymyänsä. Giovannin vakavoituessa loppulauseen aikana ettei Evey pian luulisi tämän pilailevan toisen kustannuksella.
”Ettet kuitenkaan ala tuntemaan itseäsi ulkopuoliseksi – saat itse päättää kuinka paljon maksat minulle asumisestasi ynnä muusta. Säästät kuitenkin loppujen lopuksi enemmän kuin että asuisit hotellissa. Joten, Evey…”
Käden ojentautuen pöydän ylitse, valmiina kättelemään ja sinetöimään kaksikon välisen sopimuksen.
”Miten on?”

Eveyn kuunnellen hiljaisena miehen perusteluja kyseiselle ehdotukselle, demonin nojautuen paremmin vielä tuolin takana olevaa selkämystä vasten, tämän kuitenkaan keskeyttämättä kertaakaan miestä vaan täysin kunnioitukesta tyytyi kuuntelemaan vanhempaansa.
Toisen kysyessä eikö ysätävällisyys olisi tarpeeksi hyvä peruste, miksi toinen haluaisi jonkun hänen kaltaisensa saman katon alle, naurahti demoni hieman vaivaantuneena.
Sehän siinä olikin. Se mitä hän joutuisi salaamaan mieheltä hänen menneisyydestään, ja mikäli toinen alkaisi kyselemään enemmin tai myöhemmin siitä... no, sanotaanko nyt näin ettei nainen olisi halunntu valehdella edes toisen turvallisuuden vuoksi.
Giovannin kasvoille kohoten viaton hymy, joka jo hetken ajan antoi ymmärtää, ettei mies olisi sittenkään tosissaan mutta sekin tuli pian pyyhkäistyksi pois ja kasvojen jälleen vakavoituessa "... olen vain oppinut ettei mitään saa ilmaiseksi. Ei edes ystävllisyyden nimeen" Hän tokaisi hymähtäen, eikä nyt tarkoittanut sillä kertaa rahallisia arvoja joka pyöritti yhteiskuntaa niin pahassa kuin hyvässäkin.
Käden lähtien ojentautumaan häntä kohti pöydän poikki, jääden odottamaan naisen vastausta kysymykseen, miehen selvästi olettaen tämän vastaavan myöntävästi, vaikka todellisuudessa Eveystä tuntui kuin hän olisi sillä hetkellä kahden tulen välissä, tietämättä kumpaanpäin kallistua.
"... Saanko harkinta aikaa?" Hän kysyi viimein, kohdistaen silmänsä kädestä Giovannin omiin, "tai siis.. haluaisin tutustua sinuun ja vanhaan rouvaan paremmin ennenkuin alan tekemään 'hätiköityjä' päätöksiä. Tuskin vanhempikaan kovin arvostaisi liian nopeasti tehtyä päätöstä" Hän selitti miehelle, luoden samalla hieman pahoittelevan hymyn. Niin, kukapa ei olisi saanut kevytkengän osaa kun ajateltiin sitä jos Evey olisi kenties vastannut täysin suoraan, sen enempiä harkintoja ajatellen myöntävästi? Vaikka kyse olisikin pelkästä ystävyydestä, eikä kyseisen ajatuksen takana olisi ollut kummallakaan osapuolella mitään objektiivisiä hyötyjä. Mutta Giovannin maineen huomioon ottaminen... sellainen ajatus ulkopuolisilla olisi väistämätön.

Demonin huokaisten hiljaisesti, alkaen itsekin pilkkomaan pihviään pienempään osaan, hiljaisuuden laskeutuen samalla kaksikon välille. Demonin henkäisten pienesti, kuin aikoen sanoa jotain mutta sanat jäivätkin vain ajatukseksi ja katseen kääntyen lopulta hymyillen toista kohti "... sitä paitsi väitätkö ettei muka media keksisi meistä jotain mikäli vain muutan näinkin nopeasti luoksesi? Sellainen ei tekisi kovinkaan hyvää työllesi, eikös? En halua sinulle ongelmia takiani." Evey tokaisi vielä päälle, luoden pienen virnistyksen kasvoilleen hieman leikkisästi vielä perään, mutta silti tämä pahoitteli katseellaan pienesti ettei pystynyt vastaamaan niin suoraan kuin olisi halunnut. Eveyn huokaisten vielä raskaasti, kääntäen samassa katseensa pois miehestä itsestään, takaisin lautasella odottavaan ruokaan, hymyn samalla hävitellen hetkeksi kasvoilta, pystyi demoni tuntemaan omasta puolestaan olonsa varsin vaivaantuneeksi.

Käden ojentautuessa pöydän ylitse valmiina kättelemään – näki Giovanni jo puolessa välissä nuoremman katseesta, että tuleva vastaus olisi kielteinen. Eveyn poiketen taas monesta muusta naisesta, jotka olisivat suostuneet miehen ehdotuksekseen lähes innokkuudesta hihkuen. Tuon vaaleatukkainen nainen taas… silmien katseen kertoen enemmän kuin tuhat sanaa aikaisemmin ennen kuin sanat ehtivät muotoutumaan kuuluville – niiden pahoitellen kielteisestä vastausta hermostuneen oloisen hymyn kera. Tämän vanhemman miehen kohauttaen olkiansa pienesti ennen kuin nappasi ojentautuneella kädellä maustepurkin ja toi sen ruokalautasta lähemmäksi. Giovannin kätkien kielteisen vastauksen saamisen kyseisen teon alle taitavasti.
”Etköhän ole jo tarpeeksi viisas päättämään itse missä majapaikkaasi pidät. Ei sinun sen takia tarvitse pyytää minulta anteeksi.”
Sen samaisen mitään kertovan hymyn pilkahtaen miehen huulilla. Keskustelun jääden kyseisestä aihealueesta siihen, muiden aihealueiden saaden sijaa sanoissa.

Päivällisen lipuen eteenpäin keskustelun merkeissä samaan aikaan kun Eveyn hotellille saapui paketti, joka oli osoitettu tuolle nuorelle naiselle. Lähettäjästä olematta tietoakaan kun hotellin ylläpitäjä kysyi sitä paketin tuojalta. Osoite tarraan oli kuitenkin kirjoitettu selvästi nimi; Evey Hammond ja hotellin osoite. Vastaanotto tiskillä työskentelevän jääden odottamaan kyseisen asukkaan paluuta, jotta voisi luovuttaa paketin eteenpäin.

Giovannin kohauttaen tyydyttävästi olkiaan ja todeten vain että olisihan Evey jo tarpeeksi vanha päättämään omista tekemisistään, tuon todeten anteeksipyyntöjen olevan turhia, huokaisi Evey jollain tavalla helpottuneesti kun mies loi jopa hymynsä tälle.
Demonin itsekin saaden kasvoiltaan sen ainaisen hermostuneisuuden pois, ja sen sijaan, kohosi huulille iloinen hymy joka olisi tahattomasti valaissut koko huoneen kaiken harmauden massan keskellä jos niin olisi ollut mahdollista "kiitos Giovanni".

Sen ollen se viimeinen kerta kun he keskustelivat kyseisestä aihealueesta, kumpaisenkin tyytyen toistensa vastaukseen kunnioittavasti, eivätkä kumpikaan näistä alkaneet kyselemään turhuuksia, jotka olisivat vaatineet vastauksia kaikkeen aiempaan. Toisten puheaiheiden ja naurun vallaten ruokasalin koko ruokailun ajaksi kunnes Evey toteasi olevansa täynä, tämän kiittäen kohteliaisuudesta herkullisesta ruoasta joka oli lähes vienyt kielen ja demonin pyytäen Giovannia kiittämään vanhempaa naista puolestansa mikäli hän nainen itse ei tuota itse näkisi.
Eveyn huokaisten varoen ylös paikaltaan, luoden miehelle vielä pienen hymyn poikasen "jos päästäisin sinut nukkumaan rauhassa? Tuppauduinhan pilaamaan rauhanomaisen ja harvinaisen lepopäiväsi" Hän totesi toiselle, kohottaen pienesti kulmaansa kysyvään tapaan muistaessaan miksi toinen oli ollut edes tavoiteltavissa koko päivän verran, ja vieläpä - miksi puhelin ei ollut soinut taukomatta kertaakaan sinä aikana kun kaksikko oli pitänyt toisilleen seuraa puutarhassa kuin myös ruokapöydässä. Hänen vielä vilkaisten kelloa, joka alkoi jälleen kerran lähentyä jo yötä kohti, joka tarkottaisi suurimmilta osin kotiin lähtöä, - tässä tapauskessa takaisin maja-asuntoon.

Päivällisen päättyessä sovinnon merkeissä – oli aika lipunut kaksikon huomaamatta myöhään iltaan. Auringon valaisten vielä ulkona kesäajan vuoksi, mutta kellotaulu seinällä paljasti todellisen ajan. Evey tehdessä lähtöä saattoi Giovanni tämän ulko-ovelle samaan aikaan kun vaatimalla vaati, että nuorin suostuisi ottamaan vanhimman tarjoaman autokyydin vastaan eikä lähtisi hortoilemaan yksinään illan suussa kaupunkiin, joka sijaitsi meren rantatalosta kahden kymmenen kilometrin päässä. Kaiken tuon sananvaihdon keskellä Giovanni lopulta antoi vastauksen Eveyn ihmettelemiseen miksi kukaan ei ollut tavoitellut miestä vaikka tämä oli kiireellisyydestään kuuluisa. Assistentti oli tuollaisia yksittäisiä vapaa päiviä varten, mutta kaikki tuo leppoisuus loppuisi heti huomenna kun olisi aika palata takaisin arkeen. Giovannia odottaen monen viikon uurastus taidemuseon parissa – tämän tietäen jo valmiiksi, että tulisi nukkumaan monen monta kertaa museota lähimmäisessä hotellissa tai ääripäässä pöytänsä ääressä työpaikalla.

Auton kaartaessa pihaan ja kuljettajan astuen avaamaan takaoven – rykäisi Giovanni kurkkuansa pienesti kuin olisi halunnut sanoa jotain muutakin, mutta nieli ne tekaistun rykäisemisen taakse.
”Hyvää yötä, signorina. Toivottavasti tapaamme taas.”
Vanhemman suoden tapoihin kuuluvan käsisuudelman vaikka olisi halunnut sinä hetkenä tehdä jotakin aivan muuta. Giovannin kuitenkin pitäen Eveyhen etäisyyden tarkoituksella, tavallaan tietoisesti ja myös tiedostamattaan, mutta kaikista noista kielteisistä ajatuksista huolimatta joutui tämä taistelemaan itsensä kanssa joka ikinen hetki kun oli toisen seurassa. Meripihkan värisen katseen seuraten herkeämättä Eveyn loittonevaa selkää, kunnes nuorin viimein katosi auton takapenkille istumaan. Giovannin nyökäten pienesti kuskille, joka oli toiminut suvun auton kuljettaja koko uransa ajan. Tuon vanhan miehen käsissä Evey olisi taatusti turvassa tai niin ainakin Giovanni uskoi. Ulko-oven sulkeutuessa vasta silloin kun auto kaarsi pois pihamaalta ja suuntasi kohti kaupunkia. Tuon paksun puisen oven kumahtaessa kiinni, kääntyi Giovanni takaisin keittiön suuntaan. Autioiden huoneiden ja yksinäisyyden vastaten vain miehelle takaisin vaikka sinä hetkenä silmäpari seurasi kuolevaisen kauemmas loittonemista, kunnes kasvot laskeutuivat alaspäin ja silmät sulkeutuivat. Surullisen pään puistelun tuodessa itsensä esille.

Automatka oli sujunut yli puoleen väliin asti ongelmitta. Kuljettajan jutellen Eveyn kanssa avoimesti – jos toinen osoitti omilla vastauksillaan haluavansa jutella. Yleensä kyydissä istuvat eivät halunneet keskustella millään tavoin palvelusväen kanssa. Giovanni oli totta kai siinäkin kohdin suuri poikkeus. Auton saapuessa risteykseen, joista yksi erkaantuvista teistä veisi sillalle yli leveän joen – keskeytyi kuljettajan leppoinen puheen sorina äkillisesti. Selvän kivun irvistyksen häivähtäen vanhemman miehen kasvoilla, hikihelmien kasaantuen otsalle. Joku olisi ja olisikin oikeutettu olemaan peloissaan omasta voinnistaan, mutta ensimmäisenä kuljettajan mielessä kävi - ettei tämä voinut päästää irti tilanteesta vaan auto olisi ensin saatava turvallisesti pysähtymään. Paniikin kohottaen itseään esille hiljalleen – sen kuitenkin haihtuen tuulen vireenlailla kun rauhallinen ääni sanoi:
”Älä pelkää.”
Jonkin, ehkä kuudes aisti tai jokin muu ylempi voima, kehottaen Eveyn alitajunnassa tätä kumartumaan alemmaksi jalkatilaa kohti. Kovan rysähdyksen rikkoen kaiken silmänräpäyksessä, toisen auton osuessa kylkeen, mikä sai ensimmäisen auton paiskaantumaan sillan kaidetta vasten konepelti edellä. Onnettomuus oli hetkessä ohitse. Murhenäyttämöllä lojuen kaksi ruhjoutunutta autoa, joista toinen oli saanut enemmän osakseen. Risteyksen sivustasta tulleen kuskin saaden lopulta itsensä ulos autosta, mutta päästessään asvaltille oksensi tämä rajusti. Ruhjeet päässä kertoen selvästä aivotärähdyksestä, mutta siitä huolimatta tämä keski-ikäinen mies lähti tokkuraisena juoksemaan kentän poikki sillan kaidetta kohti, jonka edustalla näki savuavan auton. Miehen päästessä kuskin puolelle ja aukaisten oven – iski paniikki jo pelkästä näkymästä. Vanhemman miehen kirjaimellisesti uiden omassa veressään – tilannetta parantamatta se, että tämä oli vielä tajuissaan, mutta taisteli selvästi jonkin kohtauksen kanssa. Nuoremman pystyen jo selvästi tuntemaan kuinka kylmän hiki nihkeytti kädet ja hengitys uhkasi muuttua pinnalliseksi paniikin voimasta. Tämä ei sitä nähnyt, mutta kun ajatukset taistelivat yltyvää paniikkia vastaan, laskeutui käsi rauhoittavasti olkapäälle ja oli vain läsnä. Paniikin valuen ruumiista ulos kuin kerätty vesi, joka viimein vapautettiin. Tuon ahdistuksen tilalle laskeutuen rauhallisuus, joka antoi voimaa toimia järjen sanelemilla käskyillä. Kännykän soittaen hätänumeroon. Vanhemman miehen istuen paikoillaan ja katsoen eteensä raskaasti hengittäen, pään kääntyen lopulta hitaasti viereiselle istuimelle. Järjen tietäen ettei se ollut mahdollista, mutta sinä hetkenä silmät näkivät vieressä istuvan miehen, jonka koko olemus hohkasi rauhallisuutta. Hopeisen katseen vastaten tyynenä takaisin.
”Kuolenko minä…?”
Veren kaihertaman äänen kysyen hiljaisesti vaikka vanhus tiesi sinä hetkenä puhuvansa yksinään, mutta samaan aikaan näkemänsä miehen läsnäolo tuntui aidolle. Vanhuksen saamatta kuitenkaan vastausta, vain hymyn, joka kuitenkin rauhoitti enemmän kuin tuhannet sanat yhteensä.

Giovannin hyvästellessä tämän ja järjestäessä neidolle myöhäisen kyydin kotiin menoksi, naurahti demoni pienesti ja totesi kiusoittelevasti toisen olevan suloinen kun tuo huolehti sellaisista 'pikku asioista', vaikka demoni kyllä tiesikin miksi toinen autokyytiä tarjosikin. Ei hän se olisi tosiaan hänenlaisensa hennon 'ihmisen' kovin viisasta lähteä astelemaan kahtaakymmentä kilometriä takaisin hotellille siihen aikaan illasta jolloin kaikki yhteiskunnan varjopuolet tulivat esille.
Giovannin suodessa Eveylle viimeisen kerran käsi suudelman, ja toivoen heidän vielä tapaavan, loi nainen pienen, lohduttavanmaisen hymyn "... muista tulla käymään joskus kunhan työkiireiltäsi kerkeät. Ja muista että jos tarvitset apua jossain..." Demonin huokaisten hiljaisesti, ennenkuin kohottautui varoen varpailleen ja antoi pienenlaisen suudelman kummallekin puolille poskia niinkuin ranskassa oli ollut tapana, ennenkuin selkä kääntyi viimein ympäri, mutta siltikin ... kuin jonkin ohjastamana kääntyi pää vilkaisemaan vielä viimeisen kerran sulkeutuvaa puuovea takanaan jonne Giovanni katosi, ennenkuin nainen itse astui auton kyytiin.

Matkan kulkien kaiken sen ajan hyvin aina puoleen väliin saakka, kuljettajan ja neidon puhuen niitä näitä kuljettajan aloitteesta, oli demoni enemmän iloisesti yllättnyt kuin ahdistunut kyseisestä aloitteesta. Kuitenkin keskustelun katketen kuin seinään, seurasi tarkkaavainen silmäpari miehen reaktioita, hopeisen katseen erottaen kuinka kylmän hiki alkoi nousta vanhemman miehen iholle pintaan. Sen myös saaden toisaalta pahan aavistuksen kerääntymään nuorimmaisen mieleen vähitellen ja sen myös saaden pienen pelon hiipimään takaraivoa pitkin inhottavasti, kylmien väreiden kulkien selkää pitkin läpi kehon.

Eveyn kereten vain avaamaan suutaan hieman kuin aloittaakseen huolestuneen kysymyksen, mutta samalla jokin ylimääräinen, tahaton tunne sai naisen tekemään viimeisen liikkeen alaspäin kohti jalkatilaa, kuin joku olisi sanattomasti kehottanut tekemään niin. Teosta tuskin sekunttiakaan... oli auto törmännyt silmänräpäyksessä ettei mieli pystynyt sitä ymmärtämään. Törmäyksen saaden kehon värähtämään auton seinämää vasten, pään pamauttaen itsensä voimalla metallista osaa vasten. Demonin pystyen tuntemaan kuinka silmissä alkoi näkö heiketä, ympärillä näkyen pelkkää pimeyttä ympärillä mutta siltikin yritti Evey pitää silmänsä mahdollisimman kauan auki. Kehon nostaen itsensä kyyryasennosta suoraksi, käden pidätellen päätä, ihon tuntien kuinka veri oli alkanut vuotamaan kasvoja pitkin alaspäin ja kättä särki, sen yksinkertaisesti kertoen jonkin muunkin osan menneen rikki törmäyksessä. Kehon nostaen itsensä suoraan ja pään nojautuen istuinta vasten samalla kun toinen käsistä haroi turvavyötä kohti jotta nainen olisi saanut itsensä irti turvallisuusvälineistä. Silmäluomion muuttuen raskaammiksi ja raskaammiksi mitä kauemmin demoni taisteli tuntemusta vastaan, joutui tämä pian luovuttamaan. Pimeyden niellen nuoren neidon syleilyynsä ja mielen menettäen tajuntansa ympärillä tapahtuvaan, siltikin... niin monta kertaa kuin Evey oli väittänyt ettei uskonut jumaliin, lausui tämä hiljaisen rukouksen mielessään että kaikki menisi paremmin kuin pitäisi.

Kuten kuolevaisista aina tuntui että aika meni silloin nopeasti kun jotakin mieleistä tapahtui tai se hidastui, jotta odottaminen tuntuisi mahdollisimman pitkälle – tuolta viimeiseltä tuntuen nyt. Suhteellisen hyvässä kunnossa olevan keski-ikäisen miehen voimatta sinä hetkenä tehdä juuri yhtikäs mitään, vanhuksen siirtäminen oli riskialtista siinä tilanteessa ja nuoremman naisen ruhjeita hän ei osannut arvioida päällepäin, jolloin toisen siirtäminen voisi olla myös vikatikki. Tämän tajuten lopulta lähteä eristämään aluetta huomio merkeillä ettei toiset autoilijat törmäisi risteyksessä seisovaan autoon. Miehen mennessä tarpeeksi kauas ja jättäen nuo kaksi istumaan paikoilleen, menetti vanhus lopulta tajuntansa. Takaoven avautuessa lähes melkein heti sen jälkeen. Hahmon kumartuessa Eveyn ylitse vapauttaakseen toisen turvavyöstä, minkä jälkeen nuori nainen nostettiin varoen käsivarsille ja kannettiin turvallisen välimatkan päähän autosta. Hämärän valon paljastaen paljaiden käsivarsien tatuoinnin, jotka kuvastivat enkelin siipiä yhdessä. Eveyn laskeutuessa pehmeästi vihreälle nurmikolle. Toisen käsistä kohottautuen varoen neidon kasvojen luokse, mutta ennen kuin sormet ehtivät koskettamaan hellästi poskea – alkoi kauempaa kantautua ambulanssin sireenin ääni. Ensihoitajien saapuessa paikalle paloauton kanssa, jonka henkilökunta aloittaisi risteyksen nopean siivoamisen ylimääräisestä roinasta. Hoitajien kartoittaen tilanteen nopeasti – näiden suoden kiitoksensa hätäkeskukseen soittaneelle miehelle, että tämä oli ymmärtänyt siirtää nuoren naisen kauemmaksi autosta - sillä takapenkille oli alkanut kerääntymään savua. Tuon keski-ikäisen itse muistamatta mitään kyseisestä tapahtuneesta, mutta tuollaisessa tilanteessa oli muistinmenetys ymmärrettävää.

Auton kuljettajan päätyen leikkaussaliin, keski-ikäinen mies päivystykseen tarkastukseen ja Evey vuodeosastolle, koska tämän käsi tarvitsisi leikkauksen sekä oikeanlaisen kipulääkityksen. Eveyn saaden toistaiseksi yhden hengen huoneen, jossa tämä voisi nukkua ja odottaa seuraavana päivänä suoritettavaa operaatiota. Huonetta valaisten ikkunoista paistavat ulkovalot, mutta muuten huone oli rauhoittavan hämärä, jossa ainoan äänen antoi vain seurantalaite. Vuoteesta viistossa sijaiten yksinäinen nojatuoli, joka oli sijoitettu ikkunoiden eteen nurkkaukseen. Huoneessa oli käynyt hoitaja tarkastamassa potilaan voinnin. Hiljaisuus oli enää vain jäljellä ja yksinäisyys vaikkakin identtinen silmäpari katsoi Eveytä tyynesti. Tuon samaisen hahmon istuen nojatuolissa ja seuraten katseellaan nuoren naisen rauhallista nukkumista, jonka kipulääkkeet saivat osittain aikaiseksi. Huoneen ohitse kulkevien hoitajien nähden vain potilaan, ei ketään muuta.

Giovannin saaden tiedon auto onnettomuudesta lähes saman tien kun vakuutusyhtiöstä ja poliisista soitettiin auton omistajalle. Tämän tarviten laskea päässänsä vain palaset yhteen kun jo pahin aavistus kohotti päätänsä. Halu sairaalaan lähtemisestä kohottautuen heti päällimmäiseksi, mutta järki puhui lopulta tunteet ympäri. Sairaalaan ei päästettäisiin ketään ulkopuolista yötä vasten, ei ainakaan vuodeosastolle asti, mutta kukaan ei kieltänyt odottamassa aulassa. Giovannin lähtien ajamaan kohti keskussairaalaa, jonne onnettomuuksissa olevat vietiin ensimmäisenä.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:20

Mielen ymmärtämättä sillä hetkellä tarkalleen mitä tapahtui mutta siltikin Evey pystyi tuntemaan pimeyden lävitse kuinka joku nosti hänet pois paikoiltaan, selvästikin kantoi jonnekin kauemmaksi kuin auton läheisyyteen ja pian tämä myös tunsi viileän ruohikon allaan. Tuli hiljaisuus ympärille, mutta sekin pian rikottiin totaalisesti kun korvat rekisteröivät aivan selvästi ambulanssin sireenien äänen lähellä päin - sen kertoen lohduttavasti kaiken kääntyvän hyvin.

Silmien alkaen avautumaan hitaasti kun kirkas, valkoisista seinistä heijastuva valo osui ärsykkeenä silmiin, sen saaden särkevän tunteen kohottautumaan ja demonin tehden mieli nostaa kätensä särkevää päätänsä kohti, mutta aina kun raaja olisi tehnyt pienenkin liikkeen tekoon, sai särky ja kipu vallan ja pienen manaamisen karaten suusta, sen kertoen vain temperamenttisuudesta josta Evey piilotteli rauhallisen ulkokuoren alapuolella.
Yön olleen kulunut jo eteenpäin roimasti, viisareiden osoittaen seinällä neljää aamulla, ja aurinko puolestaan pyrki kaikin tavoin nousemaan horisontista potilaiden iloksi ja harmiksi taivaalle.
Hopeisen katseen nähden aluksi vain epämääräisen sumeasti eteensä, jos sitäkään kunnes katse alkoi erottamaan pienimuotoisia hahmoja eteensä. Naisen ihmetellen kyseistä näkyä - sillä eihän tällä ollut ajatustakaan missä hän oli. Kloorimaisen puhtaan hajun kuitenkin kertoen jo jonkinverran kyseessä olevan jokin sairaalan tapainen, Eveyn vain päästäen huokaisun huuliltansa joka piilotti taaksensa sen kädessä ja päänsä jomottavan kivun kaiken kaikkiaan.
Silmien tarkentaen viimein kohdettansa, laajenivat silmät samantien, ja naisesta tuntui suoraan kuin joku olisi iskenyt suoraan palleaan niin kovaa kuin vain oli mahdollista.
Hopeisen katseen vastaten identtiseensä, oli Evey jo täysin varma että hän näki unta. Tai onnettomuus oli saanut jonkin muunkin ruuvin löystymään aivoissa pahan päiväisesti ja nyt nainen jo näki vain hallusionaatioita. Eveyn pystymättä sanomaan mitään, vain katsomaan näkeväänsä miestä, jonka hän kuitenkin tiesi varsin hyvin ettei mies olisi oikea - pelkkä menneisyyden haami joka jäisi ikuisesti kaivelemaan mieltä kaikilla tavoin. Mutta siltikin, kyllähän sellainen näky saisi kenet tahansa toivomaan enemmän tai vähemmän sitä toistakin vaihtoehtoa - vaikkei se olisikaan millään tavoin mahdollinen.
Silmien sulkeutuen jälleen katseen tielle, kuin varmistaakseen näkevänsä unta - että hän heräisi pian takaisin todellisuuteen jossa hän heräisi turvallisesti omasta hotellihuoneen sängystänsä valmiina uuteen aamuun. se on vain unta... vain unta... hyvää, illuusiomaista unta, josta täytyy herätä Evey. Takaisin todellisuuteen Demonin yrittäen uskotella itselleen päässään, silmien lähtien raottumaan vähitellen takaisin auki ja katseen kohdistuen takaisin nojatuoliin.
Samassa pieni ajatus, epämiellyttävä ajatus kohosi salakavalasti takaraivoa pitkin mieleen. Jos hän oli kerran sairaalassa, olisi hänen henkilötiedonsa varmasti tutkittu perusteellisesti. Niinkuin myös perheenjäseniä joille ilmoittaa tapahtuneesta, - tiesi Evey kyllä kyseisen ajatuksen tulevasta olevan yhtä mahdollinen niinkuin huolestuneella äidillä yleensäkin oli - mutta siltikin, ei oikein toivonutkaan näkevänsä Pandoraa ja pikkuveljeään sellaisessa tilassa. Turhaa huolta.

Identtisen silmäparin vastatessa takaisin avautuneiden silmäluomien takaa – paljastui selvä hämmentyneisyys kun Evey viimein tajusi mitä näki. Ajatusten nuoren naisen pään sisällä velloen kuin myrskyn kourissa oleva vesi kun järki yritti selittää kaikkea tapahtunutta ja lopulta myös sitä miksi silmät näkivät edesmenneen henkilön, jonka kuolemasta oli kulunut monen monta kuukautta. Leuan nojautuessa kämmentä vasten ja rauhoittavan hymyn vastaten takaisin samaan aikaan kun Evey sulki silmänsä uudelleen siinä toivossa että kuvitteli vain kaiken ja heräisi pian turvallisesti omassa hotellihuoneessaan. Oven käydessä. Huoneeseen astuen yöhoitaja, joka teki viimeistä kierrostaan ennen aamuvuoron tulemista. Tämän mennessä Eveyn luokse, nurkassa sijaitseva nojatuoli oli taas tyhjä.
”Haluaisitteko lisää kipulääkettä, neiti Hammond? Saisitte nukuttua vielä vähän aikaa – sillä tarvitsette voimia tätä päivää varten.”
Hoitajan hymyillen ystävällisesti. Tämän lähestyen potilasta pintapuolisesti. Vielä ei olisi aika alkaa puhumaan kriisipalvelusta, jota toinen varmasti tarvitsisi purkaakseen kolarista aiheutuneen henkisen trauman. Yöhoitajan jäädessä huoneeseen hetkeksi.

Sairaala oli lähes aina mystisen rauhallinen yöaikaan ja aamu yöllä. Yleensä vilkkailla käytävillä näkymättä nyt ristin sieluakaan vain harvakseltaan kulkevat yövuorolaiset, jotka luulivat olevansa täysin yksin, mutta todellisuudessa näiden keskuudessa kulki hahmo, joka käveli rauhallisin askelin sairaalan lävitse aivan ala-aulalle asti. Kuolevaisten ajatuksien kuulostaen mystisille kuiskauksille enkelin korvissa. Tämän aistien surua, rauhaa, toivoa ja myös pelkoa. Niin paljon mahtuen tuohon yhteen tilaan. Tilavan aulan avautuessa lopulta käytävien jälkeen. Askeleiden vieden penkkirivistön luokse, minkä päälle yksi mies oli asettunut kyljelleen ja rullannut takkinsa päänsä alle. Aulassa istuen muitakin hajanaisesti. Hopeisen katseen erottaen selvät väsymyksestä kertovat tummentumat miehen silmien alla, unen laadun vaihdellen pinnallisen ja syvän välillä. Hahmon kyykistyen kuolevaisen vierelle ja laskien kämmenensä hellästi olkapäälle.

Silmäluomien liikahtaen pienesti ennen kuin ne avautuivat hitaasti. Kirkkaiden valojen vastaten takaisin. Käden kohottautuen hieraisemaan kirveleviä silmiä ja ryhdin suoristautuen takaisin istumaan. Niskan ja hartioiden jäykkyyden kielien epämukavasta nukkumapaikasta, joka koostui neljästä kovasta muovipenkistä kuin lentokentällä. Rannekellon näyttäen ajaksi puolikuusi aamulla. Giovannin nojautuen polviansa vasten ja roikottaen päätänsä hetken alaspäin, että takaniska venyisi ja antaisi jäykkyydelle periksi. Katseen kohottautuen viimein aulassa istuviin henkilöihin. Giovannin tajuten silloin että hän sai olla todella kiitollinen nykyisestä elämäntilanteestaan vaikka kiireellisyys saikin hermot aika-ajoin kiristymään, mutta siinä katsoessaan noita muita – tunsi Giovanni nöyryyden piston sielussaan. Muovituolin narahtaessa pienesti kun paino nousi pois sen päältä. Giovannin kävellen kahviautomaatin luokse aikomuksenaan ottaa yhden kupin itselleen, mutta nähdessään sen samaisen naisen, joka oli istunut lähes koko yön ajan samassa paikassa – rikkoi tämä mies vaitonaisuuden kaksikon välillä. Giovannin kysyen haluaisiko toinen myös kahvia - vastasi nainen ettei hänellä ollut käteistä mukana, mutta kuullessaan miehen tarjoavan - nousi hymy tämän huulille. Giovannin istuutuen naisen seuraksi, saaden kuulla että toinen odotti lapsensa leikkauksen päättymistä ja lopullista tuomiota lääkäreiltä. Odottavan aika oli tosiaan pitkä.

Silmien avautuen jälleen kun ovelta kuului selvä avaamisen ääni, pään kääntyen kuin automaattisesti kohti yöhoitajaa joka oli tullut viimeisenä vuoronaan tarkistamaan potilaiden voinnin. sillä kertaa ollen selvästikin Eveyn vuoro.
Naisen astellen hymyillen nuorempaa kohti, lausuen tätä sukunimellä, kesti Eveyllä hetken aikaa ymmärtää ketä toinen oli tarkoittanut vaikka huoneessa ei ollutkaan ketään muita - ainakaan ihmisten silmin, kunnes aivot jälleen muistivat nimen muutoksen ja sen merkityksen. Eveyn naurahtaen hiljaisesti tuon kysymykselle ja pudistaen varoen päätään vastaukseksi kipulääkkeistä vaikka ne helpottaisivat varmastikin oloa, oli Evey päättänyt kestää jomotuksen kuin kuka tahansa demoni sinänsä siinä tilanteessa. "Olen aamuvirkku ihminen, olisin joka tapauksessa tähän aikaan herännyt" Hän lausui naurahtaen hoitajalle nukahtamisesta, oikean käden kohottaen itseään kuin automaattisesti heilautukseen mutta teki tuli keskeytyneeksi ja pienen kivuliaan irvistyksen nousten kasvoille muutamaksi sekunniksi ennenkuin vuorostaan vasen käsi kohottautui tekemään vuorostaan huolettomann hymyn.
Demonin huokaisten hiljaisesti kysyen sitten kuljettajasta joka oli varmastikin saanut karumman kohtalon onnettomuudessa ja niinhän tämä olikin. Hoitajan kertoen miehen tilanteen olleen kriittinen ja että tämä oli jouduttu kuljettamaan leikkaukseen samantien sairaalaan saavuttuaan, sai se pieni tieto sykähtämään sydämessä inhottavasti ja sen kivun tuntuen myös sielussa asti. Eveyn tyytyen nyökkäämään varovasti.

"Teille on kyllä vieras. On ollut jo aamuyöstä asti odotushuoneessa" Hoitaja tokaisi sitten, kohottautui kulma hieman kummastellen sanoille. Kuka muka häntä odottaisi? Äiti - toivon mukaan - ei olisi vielä kerennyt niinkin nopeasti Italiaan asti, saatika sairaalaan, mutta pian sekin vastaus sadatti mieleen kuin vastaus olisi tippunut suoraan taivaalta. Giovanni. Eveyn virnistäen mielessään hieman inhoten, hän ei olisi halunnut nähdä ketään ennen leikkausta - mutta samalla hän myös tiesi että Giovanni oli ystävä, auto oli ollut tuon omistuksessa, ja kuski olisi varmastikin ollut läheisempi miehelle kuin hän vielä siinä vaiheessa. Hoitajan kysyen olisiko Evey valmis vastaannottamaan ketään, olihan kello jo aamu kuudessa, jolloin vierailuaika olisi jälleen avonainen, näytti nainen miettivän vielä hetken aikaa.
Viimein pienen nyökkäyksen riittäen vastaukseksi ennen kuin vanhempi katosi takaisin käytävään ja jättäen Eveyn yksin huoneeseen odottamaan tulevaa.

Heti kun nainen oli poistunut huoneesta, kääntyivät silmät takaisin nojatuoliin, tällä kertaa näkemättä identtistä silmäparia katsomassa takaisin, pystyi Evey huokaisemaan hiljaisesti. Hän ei vain enään tiennyt oliko huokaus osoitus silkasta ilosta että hän oli muuten kunnossa, vai siitä kivuliaasta tunteesta että hän oli luullut näkevän kuolleen isänsä monen kuukausien jälkeen. Vaikka demoni oli luullut päässeensä jo yli tapahtuneesta.

Kellotaulun viisareiden naksahtaessa viimein kuusi aamulla pitkältä tuntuneen yön jälkeen – antoi se luvan mennä vierailemaan vuodeosastoille poikkeusluvan kanssa. Giovannin maineen toimien tässä kohdin etuna, mutta kun aika tuli viimein siirtyä katsomaan Eveyn vointia – ropisi se päättäväisyys, joka oli ajanut sairaalaan asti, pois ja tilalle laskeutui selvä epäröiminen. Giovanni oli kyennyt oleskelemaan sairaalan aulassa, mutta sitä edemmäksi jalat eivät suostuneet liikkumaan. Alitajunnan kätköihin haudattujen muistojen uhaten kohottautua uudemman kerran esille, saaden ahdistuneisuuden painamaan keuhkoja enemmän kasaan kunnes lopulta alkoi tuntua etteivät keuhkot saaneet happea uudelleen kun ne sen kerran menettivät. Tämän päällisin puolin vahvalta vaikuttavan miehen vedoten yllättävään kiireeseen.

Nopean pahoittelun ja toipumisterveisten saattelemana Giovanni poistui ulos sairaalasta. Tämän kyeten hengittämään vasta silloin vapaasti kun istui autonsa kuskin paikalla ja nojasi selkänojaa vasten silmät suljettuina. Ajatusten ajelehtien levottomasti pään sisällä ja tehden vakaasta mielestä hauraan – juuri sellaisen, joka ei ollut suotava autolla ajamiseen. Käden kohottautuessa virta-avaimen luokse, keskeytyi aloitettu teko ikkunan koputukseen. Giovannin aukaisten auton ikkunaa, jonka toisella puolella seisoi parkkihallin vartija. Tämän tarkkasilmäisen miehen kysyen ystävälliseen sävyyn oliko kaikki kunnossa – sillä toisen eleet olivat kielineet aivan toista. Giovannin vakuuttaen ensimmäisenä kaiken olevan hyvin, pelkkää väsymystä vain, mutta huomatessaan itsekin käsiensä tärisevän – tajusi hän ettei ollut sinä hetkenä parhaassa mahdollisessa ajokunnossa. Vartija oli tullut paikalle hyvään aikaan. Ehkä se oli ollut vain hyvää tuuria tai sitten jotakin muuta, johon Giovanni ei uskonut. Auton jääden parkkihalliin, josta Giovanni jatkoi jalkaisin. Hän voisi mennä suoraan töihin kerran oli jo kaupungilla, mutta sitä ennen pieni istumahetki kahviossa tekisi hyvää ja antaisi aikaa koota ajatukset uudelleen.

Hoitajan saapuen pian takaisin, mutta ketään tulematta takanapäin niinkuin Evey oli olettanut, ei tarvinnut montakaan ajattelutapaa jotta ymmärtäisi mitä oli tapahtunut. Työt. Se ainoa asia mikä meni kaiken muun edelle jopa sellaisessa tilanteessa, johon Evey ei voisi vaikuttaa mitenkään. Eikä koskaan.
Hoitajan selittäen miehelle tulleen kiireellinen meno ja että mies oli pahoitellut ettei ollutkaan päässyt katsomaan Eveytä, lähettänyt myös perässä toipumisonnittelut. Eveyn nyökäten hyväksyvästi mutta pian sen iloisen ulkokuoren alapuolella piileksivän raskaan huokauksen karaten huulilta, sen kertoen hiljaisesti ettei asia ollut hänellä aivan niin yksi ja sama kuin voisi olettaa. Siltikin, tyytyi Evey vain luomaan hymyn kasvoilleen iloisesti, "Milloin leikkaukseni alkaa?"
"Kello kahdentoista jälkeen mikäli muita mutkia ei tule tielle" Hoitaja vastasi ystävällisesti, mutta siltikin ruskean katseen pystyen näkemään tuon nuoremman naisen piilottelevan tuntemuksiaan sisältä päin, sitä pelkoa joka kohdistui leikkausta kohtaan - joka oli välttämätön, sitä pientä pettymyksen tunnetta kun hän joutui kohtaamaan kaiken yksin eikä kukaan olisi lohduttamassa tai lataamassa turvaa ja rohkeutta tulevaa kohti. Hoitajan luoden vuorostaan hymyn kasvoilleen niinkuin toimenkuvaan kuului, mutta sillä kertaa että tämä olisi sanonut niitä samoja lauseita niinkuin jokaiselle potilaalle pitikin, aukesivat huulet sanomaan että kaikki menisi hyvin, että Evey oli hyvissä käsissä ja harvemmin noinkin pienissä leikkauksissa olisi mahdollisuus tapahtua jotain elämää muuttavaa. Eveyn katsoen vanhempaa naista hymyillen ja kiittäen sanoista vaikka siihen ei olisi ollut edes tarvetta.

Kehon asettuen takaisin puoliksi lepuuasentoon, hoitajan kehotuksesta, mutta siltikään silmäluomien laskeutumatta katseen tielle. Niiden kohdistuen ikkunaan josta pystyi näkemään merellä päin olevan pikku asumuksen, ja kuinka maailma alkoi vähitellen heräillä uuteen aamun. Jokaisen aamun alkaen lähes samoin, lapset vietiin kouluun ja sitten töihin, tai ne joilla ei ollut kiire matkasivat vain suoraan lenkille niin aamutuimaan, joutui Evey huokaisemaan hiljaisesti jälleen kerran.
Kuinka Evey olisikaan toivonut pääsevänsä ulos, takaisin hotellihuoneeseensa nukkumaan ja jatkamaan elämäänsä normaalisti mutta tapaturma oli senkin osaltansa vienyt.

Aurinko oli noussut hiljalleen ylös taivaan rannasta ja kiivennyt kiireettömästi ylös taivaan seinää. Oranssinvivahteisen valon valaisten heräilevää maailmaa – sen piirtäen utuisia valojuovia ja varjoja pehmeästi kuin taitelija pensselillään. Valon saavuttaen pian tuon neljännessä kerroksessa sijaitsevan potilashuoneen, jonka ikkunoiden kaihtimien lomasta auringon säteet pääsivät livahtamaan sisään. Evey oli yksin tuolla kyseisessä tilassa ja odotti keskipäivän koittavan. Hoitaja oli mennyt jatkamaan omaa kierrostaan osastolla. Aution rauhallisen hiljaisuuden valliten taas huoneessa. Tuon nuoren naisen näyttäen päällisin puolin vahvalle ja horjumattomalle kuin vakaa kallio, joka ei astuisi syrjään kovienkaan myrskytuulien edestä. Vahvan kuoren kuitenkin kätkien sisälleen pehmeän sisustan, jota ei ollut koskaan näytetty kenellekään. Käden levätessä vatsan ja peitteen päällä – osui siihen lopulta auringon säteet, jotka alkoivat lämmittää ihoa mukavasti. Kuolevaisen nähden kyseisen tapahtuman, mutta se mitä tämä ei nähnyt jäi varjoihin.

Isän istuen tyttärensä vierellä ja pitäen kättänsä juuri siinä kohdin mihin aurinko soi lämmittävät säteensä. Tämän pysyen sillä kertaa näkymättömissä tyttärelleen – Evey ei ansaitsisi tulla enempää hämmennetyksi, toinen tarvitsi vain sinä hetkenä läheisyyttä… ei mitään muuta, ei mitään monimutkaista. Anubiksen muistaen vieläkin sen päivän kun hän oli ollut samoin lähellä esikoistaan. Evey oli ollut silloin vasta viisivuotias, viaton sielu joka ei tiennyt eikä osannut millään tavoin aavistaa tulevia tapahtumia elämässään; niitä iloja ja suruja, jotka raatelivat kynsillään sielua riekaleiksi.
”Olet yhtä kaunis kuin äitisi.”
Tumman äänen kuiskaten hiljaisesti vaikka enkeli tiesi ettei äänensä tavoittaisi kuolevaista rajan ylitse. Silmäluomien laskeutuen katseen peitoksi ja pään painuen alaspäin. Auringon säteiden kirkastuessa haihtuivat enkelin ääriviivat lopulta kokonaan kadoksiin.

Auringon tosiaan noustessa tunti tunnilta ylemmäksi ja ylemmäksi, herättäen loputkin maailmasta uuteen päivään ne jotka olivat vielä hetki sitten kääntäneet auringolle tyytyväisenä kylkeä. Eveyn ollen seurannut kyseisen 'tähden', josta naiselle oli opetettu pienestä pitäen olevan ehkä tärkein elämänlähde näin vanhan egyptin mukaisesti, mutta sillä kertaa että hopeinen katse olisi vanhasta tottumuksesta kohottanut huulilleen hymyn nähdessään auringon ensisäteet, pysyivät huulet alapuolella ja katseen ollen nauliutuneena ulos. Pelkkä väsymys oli jo niin kova asia joka esti Eveytä kohottamasta hymyä huulilleen, tai sitten se vain johtui pelkästään ja ainoastaan siitä että hän sai edes sen muutaman tunnin ajan olla täysin rauhassa, jolloin ei tarvinnut piiloutua hymyn taakse.
Käsien leväten levollisesti vatsan ja valkean peitteen päällä, kun aurinko kohotti ensi säteensä lämmittävästi eivät silmät nähneet isäänsä ja niinpä varmasti Evey uskoikin sen hetken ajan että se oli täysin normaalia, mutta samalla kuitenkin, se jokin myös kertoi ettei kyse ollut pelkästään siitä.

Valon säteen ollen lohduttava, ja jotenkin se antoi myös voimia jatkaa eteenpäin rohkeasti aina seuraavaan koitokseen joka odotteli jossain hyökkäystään, mutta vaikka tytär ei pystynytkään näkemään sitä... toi se hetki jotenkin mieleen isän. Silmien edessä välähtäen muistikuva kaukaa menneisyydestä, noin kolmentoista vuoden takaa kun kuin kohtalon ja jumalten ironisella johdattamalla oli lapsi törmännyt ensimmäistä kertaa Anubikseen kujalla. Eveyn muistaen hämärästi silloin tihkuttaneen vettä, jonka vuoksi äiti oli pukenut hänet keltaiseen sadetakkiin ja hattuun pitääkseen lapsensa kuivana edes sen hieman verran mutta leikkimisen sijasta oli Evey päätynyt katoamaan portista ulos, aiheuttaneen pelkoa niin hoitajille kuin vanhemmalleen, ja seuraamaan kissaa kujille. Silloinkin välttäessään kuoleman, tai ainakin vakavan vahingoittumisen ja ollessaan miehen sylissä, joka oli myöhemmin osoittanut kuolleista nousseeksi isäksi, oli pikkuinen tuntenut sanoin kuvaamatonta lämpöä ja turvallisuutta joka nyt tuon auringon tavoin kehotti sanattomasti jatkamaan eteenpäin ja ottamaan kaiken elämän hyvät ja pahat puolet vastaan pelotta.
Evey hymähti. Melko nostalgista sinänsä...
Silmäluomien laskeutuen hiljalleen katseen tielle väsyneenä, mielen toivoen sen auttavan lepäämään vielä hetken kauemmin ennen tärkeää leikkausta joka oli lähentynyt tunti tunnilta lähemmäksi ja lähemmäksi. Naisen joutuen kuitenkin pian luovuttamaan turhautuneena, pään notkahtaen syvemmälle pehmeään tyynyyn ja katseen kohottautuen huokaisun saattelemana kattoon. Hänen täytyisi vain odottaa.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:21

Giovanni oli saapunut työpaikalleen tasan puoli kahdeksan aamulla. Kyseisen hämmästyttämättä työntekijöitä enää sillä se ei ollut mitenkään ihmeellistä. Yleensä suurien firmojen pomot tulivat lähempänä yhdeksää ehkä vähän ylikin, mutta Giovanni oli ollut aina aikaisin liikkeellä. ”Aikainen lintu parhaan madon nappaa” – tuolla lauseella mies oli aina vastannut jos joku oli ikinä erehtynyt kysymään syytä aikaiseen läsnäoloon. Tämän päästessä työhuoneeseensa oli siellä vastassa juuri se näkymä mitä alitajunta oli odottanutkin. Giovanni ei ollut tosiakaan yliampunut kertoessaan Eveylle, että tämä tulisi taas hukkumaan työhönsä monen viikon ajaksi. Katseen haravoiden työpöytää, joka oli täynnä kansioita, irrallisia papereita, tietokone viestejä täynnä, puhelin vastaaja piiputtamassa… aavistuksen raskaan henkäisyn karatessa huulten lomasta. Leppoisa arki oli jäänyt lopullisesti taakse menneisyyteen. Käden asettaen takin seinänaulakkoon ja napaten mukaansa kahvikupin. Askeleiden vieden työpisteen luokse. Giovannin aloittaen työnsä, joka olisi riistänyt jo monelta järjen, mutta niin hauskalta kuin se kuulostikin – rakasti tämä mies tekemäänsä sen vaativuudesta huolimatta.

Aavikolta puhaltava tuuli tuntui kuivalle ja todella lämpimälle. Keskipäivä oli täyttymässä minä hetkenä hyvänsä. Kallion päällä sijaitsevan talon näyttäen päällisin puolin autiolle, rauhan tyyssijalle – sen pihaa koristaen puut ja viherkasvit, jotka sietivät kyseistä ilmastoa. Päälisin puolin kaikki oli hyvin kyseisessä paikassa, mutta paksu maan kuori peitti allensa tukahtuneen kivusta kertovan huudon, joka karkasi huulten lomasta taistelemisesta huolimatta. Kahden hahmon käyden tahtojen taistelua keskenään talon alla sijaitsevassa kellarissa. Vanhuksen istuen tuolissa köytettynä ja kädet selän takana. Vasemman käden vuotaessa verta sinä hetkenä – veitsen irtaantuen ihosta. Vaaleahiuksisen miehen kumartuen kiireettömästi olkapään ylitse ja kuiskaten kylmästi korvan vieressä:
”En kysy tätä enää kolmatta kertaa, joten kerro; Mihin hautasit hänet?”
Saiteksen hengittäen raskaasti, mutta kuullessaan nuoremman kysymyksen uudelleen – naurahti tämä ivallisesti ja sylkäisi veret suustansa. Tyynen äänen vastaten järkkymättömästi:
”Jotta voisitte herättää hänet uudelleen? Eikö teillä hulluilla ole mitään kunnioitusta kuolemaa kohtaan? Hän palveli vanhaa liittoa yli kolmentuhannen vuoden ajan…”
Pään kääntyen katsomaan pelottomasti tuota nuorta salamurhaajaa, jonka silmät kertoivat selvästi että tämä kykenisi tappamaan pienestäkin syystä.
”… puhu hänestä siis paljon kunnioittavampaan ääneen sävyyn, pentu. Et tiedä millä voimilla leikit – jos saat haluamasi, joka on vain mestarisi käsky. En anna ystäväni sielun vajota siihen raivoon, joka tulee valtaamaan hänet – jos hän menettää rauhansa uudemman kerran. Voit katkaista jokaisen sormeni, mutta en kerro sinulle hänen lepopaikkaansa.”
Leukaperien kiristyessä selvästi – kertoi se sanattomasti, että salamurhaaja puri hampaitansa raivosta yhteen. Käden tarttuen silmänräpäyksessä kurkusta kiinni ja taivuttaen päätä lähemmäksi että vanhus varmasti kuulisi jokaisen sanan:
”On muitakin keinoja saada tietosi esille kuin että puhuisit niistä. Vai mitä, Saites.”
Meripihkan värisen katseen laajentuessa – katseesta pystyen lukemaan selvästi, että vanhus kyllä tiesi selvästi mitä nuorin tarkoitti viimeisessä lauseessaan. Salamurhaaja oli todellakin valmis menemään viimeiseen pisteeseen asti saadakseen haluamansa.

Keskipäivän kuluessa ohitse mitään sanomattomasti, oli leikkaus tehty onnistuneesti lyhyessä ajassa, nukkui Evey vielä syvää unta mutta sen sijaan että se unimaailma olisi ollut se kaikista rauhallisin... oli se jotain aivan muuta. Mielessä värähtäen vähän väliä epämääräiset kuvat, joista Evey ei oikein osannut itse osannut yhdistää kuvia osaksi, mutta siltikin hän pystyi tunnistamaan muutaman epämääräisen, nopeasti vilahtavan hahmon jotka hän pystyi tunnistamaan. Yhden näistä ollen tietenkin Saites, mielessä välkähtäen kuitenkin muutakin. Verta, kipua, pelkoa ja ahdistusta jostakin jota Evey ei itsekään osannut punoa sanoiksi jos häneltä kysyttäisiin.
Hellän kosketuksen iholla, ja äidillisen äänen lausuen nuoremman nimeä huolissaan, sen saaden silmien avautumaan salamana auki ja kehon nousten refleksin voimasta istumaan sängylle.
Ruskean katseen seuraten esikoistaan huolestuneena, silmien erottaen selvän kylmän hien nousevan kasvojen alueen iholle, mutta Evey itse ei selvästikään näyttänyt vielä noteeraavan äidin ja nukkuvan pikkuveljen läsnäoloa huoneessa.
Hopeisen katseen kääntyen hiljalleen sängyn vierustalla istuvaan vanhempaan demoniin, joka katseli esikoistaan selvästi huolestuneena, ja ihan syystäkin. "Haluatko puhua painajaisestasi?" Pandora kysyi hiljaisella äänellä, Eveyn kohdistaen sitten katseensa huokaisten kelloon, miettien selvästi mitä hän voisi kertoa. Tuskin mitään, ainakaan tarkkaan. viimein huulten avautuen hieman ja niistä kuuluen vain yksi nimi jonka esikoinen vain muisti "Saites-setä", sen riittäen kertomaan enemmän kuin tarpeeksi vanhemmalle. Äidin tietäen tyttärellään ilmenneen jo nuorena eräänlainen oudompi kyky nähdä tapahtuneita - tosin kenenkään tietämättä vielä liittyivätkö ne tulevaan vai menneisyyteen. Eveyn vielä itse tiedostamatta kyseistä kykyä omakseen vaan piti kyseisiä unia pelkkänä painajaisina niinkuin kuka tahansa ihminen olisi voinut.

Pandoran huokaisten pienesti, vilkaisten sitten kantokopassa rauhallisesti nukkuvaa poikaa jolla siskonsa sijasta ei näyttänyt olevan minkäänlaisia uni vaikeuksia pitkän lentomatkan jälkeen. Äidin kääntäen katseensa sitten esikoiseensa joka oli jo alkanut rauhoittumaan hieman, tuon kasvoille muodostuen jo pienimuotoinen hymy aina siihen asti kunnes katse osui pöydälle ilmestyneeseen pakettiin.
"Kun hotellillesi ilmoitettiin tapahtuneesta, omistajat toivat postisi tänne. Tuo paketti oli tuotu eilen illalla kuullemma tosin kukaan ei tiedä lähettäjää" Pandora selitti, Eveyn kohottaen hieman kulmaansa epäilevästi tuolle paketille. Ei tietoa lähettäjästä... Sehän ei tosiaankaan nostanut varauksellisuutta ilmapiiriin näin sarkastisesti ajateltuna, ja Eveyn ilmeestä nähden jo selvästikin, ettei hän oikein tiennyt miten suhtautua kyseiseen yksityiskohtaan. "... En ole kertonut kenellekään hotelliani muille kuin sinulle ja Giovannille" Evey lausui viimein, sen saaden hieman Pandorankin kohottamaan kulmaansa epäilevästi, nuoremman demonin purren poskensa sisäpintaa "... voinko avata sen yksin? näin turvallisuus syistä?" Hopeisen katseen vilkaisten Sin:ä jolla itsellään vielä ei ollut autuastakaan tietoa salaseurasta tai muustakaan pahasta, Pandoran tyytyen nyökkäämään hyväksyvästi ennenkuin nousi ylös sängyn reunalta kuopuksen kanssa, jättäen Eveyn yksikseen huoneeseen salaperäisen paketin kanssa.

Tuon hotellille lähetetyn paketin saavuttaessa viimein sen henkilön, jolle se oli alun alkaenkin tarkoitettu – naksahti Eveyn kohtalon palapelissä taas yksi palanen pohjaan. Ruskean paperin avautuessa rapisten syrjään kun kädet avasivat pakettia kiireettömästi ja varoen. Antiikkisen kirjan levätessä pian naisen sylissä paperikasan päällä. Etukannen alta pilkistäen valkoista kirjepaperia, joka oli lähtöisin nykyiseltä vuosikymmeneltä. Musteella kirjoitetun tekstin koristaen sen pintaa tasaisin vedoin, kertoen kirjoittajan olevan tyyni, mutta silti samaan aikaan tämä oli tuntenut surua sielussaan kirjettä kirjoittaessaan, joka kuului seuraavasti:

Rakas tyttäreni,

kun luet tämän - en ole enää luonasi vaan olen joutunut lähtemään pois keskuudestanne vaikka se särkee sieluni tuhansiksi sirpaleiksi ja repii sydämeni, joka valuttaa vertansa kyynelten tavoin, mitkä valuvat myös silmistäni tätä kirjoittaessani. Tiedän etten voi pyytää sinulta millään sanoilla anteeksi kaikkea tekemääni, joita olen pyytänyt jumaliltani anteeksi päivittäin. En voi kääntää aikaa taaksepäin vaikka haluaisikin tehdä niin, mutta en myöskään kadu sitä päivää kun sain sinut elämääni. Siitä päivästä lähtien kun näin sinut nukkuvan rauhallista untasi - vannoin että tulisin suojelemaan sinua vaikka joutuisin uhraamaan henkeni sen lupauksen tähden. Minä käännytin sinut pois luotani ja käänsin selkäni, kieltäen sinut edessäni. Tein sen, koska uskoin että olisit silloin turvassa menneisyyteni haamuilta, jotka vainoavat minua läpi elämäni manalaan asti. Luulin ja uskoin olevani oikeassa, mutta olin väärässä. He eivät luovuta ennen kuin saavat haluamansa. He eivät koskaan lopeta - eivät milloinkaan. Kuulit silloin aikoinaan lapsuudessasi menneisyydestäni. Olen tiennyt sen näihin päiviin asti. Anna minun kuitenkin kertoa oma tarinani omalla tavallani. Tämä kirja edessäsi on kertomus elämästäni. Se kätkee sisällensä myös sen tiedon mitä salaseuran vanhimmat jäsenet haluavat itselleen. Tiedän etten ole oikeutettu pyytämään sinulta enää mitään, mutta uskaltaudun lausumaan sen silti ääneen. Pyydän sinua hävittämään tämän kirjan vaikka se viekin historiani mukanaan, mutta jos luet sen - ymmärrät miksi se ei saa milloinkaan ajautua vääriin käsiin.

Tulen aina rakastamaan sinua.

Isäsi


Sirojen sormien avaessa pakettia vähin äänin, kehon ollen varautunut ottamaan samantien pakkia mikäli sisältö olisi jotain hyvin epämukavaa tai vaarallista, mutta sen sijaan katseen eteen kohosikin vanha kirja, jota oli selvästikin pidetty kaikilla tavoin hyvissä käsissä.
Käden nostaessa kyseisen kirjan syliinsä, erottui valkoinen kirjekuori itsestään vuosien kellertävien sivujen välistä, sen ollen ensimmäinen askel siihen mitä tulisi tapahtumaan.
sormien pyöritellen kuorta kädessään selvästikin epäröiden, olisiko hän halunnut lukea kyseistä kirjettä sittenkään. Neidon itse jo aavistaen keneltä kyseinen paketti oli lähtöisin, vuosien saatossa nimittäin miehen oma ominaishajukin oli tarttunut kyseiseen opukseen vuosien saatossa. Sen itsestään jo saaden hengityksen värähtämään pienesti, sydämen sykkeiden kohottautuen korvienkin kuultavaksi kun tuo valkea suojaava paperinpala alkoi avautua naisen aloitteesta.

Kirjeen kohoten silmien eteen, naisen lukien huolellisesti joka ikisen kirjoitetun sanan ja vielä kertaalleenkin, alkoi samalla myös se vahva naamio säröillä. Kyyneleen vierähtäen yksinäisenä poskelle, mutta sillä kertaa hänen kohottamatta kättään pyyhkäihtääkseen kyyneleen pois vaan antoi toisenkin kyyneleen laskeutua poskea pitkin alas.
Päästyään kirjeen loppuun, kohottautui katse takaisin kirjaan, joka lepäsi vieläkin sylissä.
Kirja oli paksu, sitä oltiin selvästikin kirjoitettu vuosia, Eveyn jopa epäillen sillä hetkellä että ehkä jopa siitä lähtien kun isä oli päätynyt ylipäätänsä salaseuran riveihin. ... yli kolmetuhatta vuotta.
Sormien naputellen nyt mietteliäästi kirjan kantta, tämän harkiten sillä hetkellä tarkkaan vaihtoehtoja. Hän voisi tuhota sen, niin epäimieluisalta kuin se kuulostikin mutta hän ei pääsisi ihan heti edes pois vuodeosastolta. sitten toinen vaihtoehto oli se että hän pitäisi kirjan ja piilottaisi sen - ei ollut kovin hyvä idea loppujen lopuksi salaseuraa ajatellen. Hampaan puraisten huulen ihoa ennenkuin selkä nojautui takaisin alkuasentoonsa seinää vasten ja kirjan kannen tullen avautuneeksi. Eveyn kyllä tietäen että hän tulisi myöhemmin varmastikin katumaan päätöstään mutta silti, ne kaikki mitä Saites oli kertonut naisen lapsuudessa olivat olleet sovelletty enemmän lasten kuultavaksi ja näin ollen suurinosa oli jätetty pois - sen riittäen Eveylle itselleen syyksi jatkaa eteenpäin kirjaa.

Vastusteluista kertovat sanat ja huudot olivat viimeinkin vaimenneet. Smaragdin vihreän katseen katsoen ilmeettömästi tuolissa istuvaa vanhusta, joka oli menettänyt tajuntansa viisi minuuttia sitten. Minkäänlaisen sympaattisuudesta kertovan pilkahduksen näkymättä salamurhaajan kasvoilla, jotka olivat pysyneet koko ajan kiveen veistettyinä vaikka tämä oli kiduttanut toista elävää ihmistä. Salamurhaajan tuntematta myöskään mitään sääliä puolustuskyvytöntä kohtaan. Zayn kävellen vain välimatkan uudemman kerran umpeen ja kumartuen kuiskaamaan korvan viereen:
”Kerro hänelle minulta terveisiä kun tapaatte. Katso Saites, minulla on ihan omat suunnitelmani teidän kaikkien varalle. Tuhkasta olemme syntyneet ja tuhkaksi me kaikki aikanaan muutumme.”
Pitämättä sen pidempää jäähyväispuhetta – erkaantui salamurhaaja kauemmaksi ja kääntyi kannoillaan poistuakseen tuolta kolkosta kellari kerroksesta, mutta ennen portaisiin menemistä – nappasi tämä seinällä roikkuvan öljylampun ja heitti sen paloarkojen kankaiden päälle, jotka oli taiteltu siistiksi pinoksi seinän vierustalle. Tulipalo tuskin saisi voimaa polttaa koko taloa maan tasalle, mutta se ei ollut tarkoituskaan. Tiivis kellarikerros vain varmistaisi, että kyseisestä huoneesta tulisi vanhuksen hautakammio.
”Jää hyvästi, veljeni.”
Salamurhaajan lausuen vanhan salaseuran tapojen mukaan. Raskaan kolahduksen kertoen oven sulkeutumisesta. Paksun mustan savun kerääntyen koko ajan sankemmaksi katon rajaan, josta se lähti hiljalleen laskeutumaan alaspäin kohti lattiaa.

Yhden viikon vierähtäessä eteenpäin oli moni asia muuttunut tuon lyhyen ajan sisällä. Valtiot olivat haudanneet sotakirveensä vanhaa liittoa kohtaan ja kuin taikaiskusta oli kaikista tiedostoista pyyhitty pois sen olemassa olo. Aivan kuin kyseistä vanhaa liittoa ei olisi koskaan ollut olemassakaan ja ne jotka olivat siitä tienneet - kohtasivat luojansa erilaisten onnettomuuksien kautta. Kenenkään kykenemättä yhdistämään palasia paikoilleen kuolleiden henkilöiden välillä ja ne jotka jotakin epäilivät – eivät saaneet tarpeeksi todistusaineistoa tukemaan väitettänsä.

Pehmeiden käsien kosketellessa ihon pintaa sai se sähkön kaltaiset väreet juoksemaan selkää pitkin. Zayn pitäen kasvonsa järkkymättöminä – tämän sulkematta edes silmiään vaikka aika ajoin mielihyvän tunne olisi halunnut tehdä niin. Oppilaan istuen hievahtamatta mestarinsa edessä – tuon mystisen naisen hieroen yrteistä valmistettua voidetta kireisiin lihaksiin. Silkin pehmeän äänen sanoessa lopulta sen lauseen ääneen jota mies oli odottanutkin.
”Olit poissa lähes viikon, oppilaani. Joten kerrohan; löysitkö hänen lepopaikkansa?”
Tuuheiden ripsien siirtyen syrjään kissamaisen katseen tieltä, joka piti sisällään voimaa ja jumalallista oveluutta. Hiljaisuuden vastatessa aluksi vain takaisin kunnes lopulta tyynen rauhalliset sanat muodostivat kuuluville kelvollisen vastauksen.
”Löysin hänen lepopaikkansa, jonne muutkin edesmenneet oli haudattu. Hänen ruumiinsa lepäsi symboleilla koristellussa arkussa tai niin uskoin ennen kuin katsoin sisään. En löytänyt ruumista enkä edes siitä jäljelle jäänyttä tuhkaa. En mitään, joka olisi todistanut hänen olemassa olonsa.”
Naisen kuunnellen oppilaansa vastauksen, tulkiten jokaisen kuulemansa sanan yksitellen. Toisen käsistä lähtien hiljalleen kulkeutumaan etupuolelle ja laskeutuen paljasta vatsaa pitkin aivan lannevaatteen reunan luokse, sormien hakeutuessa kankaan alle tunsi Shaiya miehen ottavan toisella kädellään kiinni ranteesta – ettei naisen käsi pääsisi enää alemmaksi. Demonimaisen hymyn pilkahtaen tummassa katseessa. Selän puolelle jääneen käden jatkaen hieromistaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Tiedät mitä valehtelusta seuraa, oppilaani. Ethän halua joutua huonoon valoon edessäni?”
Naisen käden yrittäen vielä tahallisesti hakeutua alemmaksi alavatsalla, mutta miehen ote oli pitävä. Hengityksessä kuuluvan värähdyksen kielien taistelusta, jota toinen joutui käymään itsensä kanssa. Zayn lausuen hiljaisesti:
”Himo on synti.”
Tuon lauseen ollen enemmän tarkoitettu miehelle itselleen. Shaiyan hymyillen tyytyväisenä kuorensa sisimmässä. Alavatsalla seikkailleen käden kohottautuen viimein ylöspäin piinalliselta tuntuneen hetken jälkeen, kämmenen hakeutuen kiireettömästi kaulan seutuville hieroakseen sen alueen lihaksia. Zayn kyllä tiedostaen mestarinsa taka-ajatuksen. Naisen ei tarvitsisi tehdä paljoakaan – jos tämä haluaisi kuristaa oppilaansa.
”Etsi se kirja käsiisi. Surmaa jokainen, joka asettuu eteesi - olkoon se sitten vaikka jumala tai paholainen. Haluan sen kirjan itselleni.”
Voimakkaan henkäyksen puhaltaessa pimeyden syleilystä. Kynttilöiden liekkien sammuen alistuvasti.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:24

Viikon ollen kulunut kaikessa rauhassa ja niin oli myös vanha liitto kadonnut takaisin kulissien taakse vetelemään marionette narujaan valtion piikkiin oman edun mukaisesti, kenenkään siviilin muistamatta enään edes koko sodan syytä. Vain ne, jotka olivat jääneet henkiin ja kokeneet taistelutantereen kauhut muistivat kyseisen salaseuran enemmän kuin tarpeeksi.

Lääkäreiden ja hoitajien ihmeteltyä ensin nuoren neidon nopeaa parantumista, - oli tämä lisätutkimuksista huolimatta kotiutettu ihan mielellään takaisin ihmisten pariin vaikka onnettomuudesta ei ollutkaan kulunut kuin vain hetki. Pandora itse oli matkustanut Egyptiin Eveyn kerrottua äidilleen pahasta aavistuksesta joka oli kolottanut unen jälkeen takaraivossa inhottavasti, näin ollen Sin oli siitä lähtien Eveyn huostassa niin kauan kuin toisin tapahtuisi.
Esikoinen oli lukenut isänsä kirjan kannesta kanteen, jokaikinen hetki keskeyttämättä lukemistaan kuin vain pakotettuna, mielen yrittäen ymmärtää tekstin sisältöä vaikka todellisuudessa samalla nainen ymmärsi miksi kirja täytyisi tuhota heti miten kuin vain olisi mahdollista.
Mutta sitä ennen, olivat jalat kulkeutuneet aamuvarhaiseen tutun rantatalon oven eteen uudemman kerran, naisen selvästikin empien hetken aikaa olisiko se jälleen kerran se viisain asia mikä odottaisi. Laukun tullen nostetuksi paremmin olkapäälle, toisen käden taas pitäen veljeään paremmin kiinni sylissä ettei pienintäkään vahinkoa tapahtuisi, samalla kun toinen rystysistä koputti odottavasti oven paksuun pintaan.

Aurinko oli vasta nousemassa ylös, näkymää peittäen selvä aamun utuinen sumu joka kätki suurimmat osat silmien nähtävistä näkymistä taaksensa, mitä sitäkin isommalla syyllä olivat aistit vuorostaan entistä tarkemmassa asemassa.
Viimein oven auetessa varoen, katsoi vanhempi nainen kummastuneena kaksikkoa joka oli oven takaa paljastunut, oli Evey pahoitellut ensimmäisen sekunnin aikana italiankielellä niin aikaista saapumista, vakuuttaen asian olevan tärkeämpi ja sen liittyen Giovanniin vaikkei tämä ehkä haluaisikaan kuulla isoisästään vieläkään syystä tai toisesta.

Tämä vanha nainen oli tosiaankin hämmästynyt naisen aikaista saapumista, mutta vielä enemmän hämmennys oli kasvanut kun tämä oli nähnyt toisen kantavan alle vuoden ikäistä lasta sylissään ja kun tämä puhui tärkeästä asiasta Giovannin kanssa – oli sekava palapeli valmis. Giovanni ei ollut missään vaiheessa puhunut jälkikasvusta, vielä vähemmän tämä tuskin oli ehtinyt niitä edes tekemään. Vanhemman naisen kuitenkin astuen syrjään Eveyn tieltä ja sulkien oven jäljessä. Taivaan sinisen katseen mittaillen Eveytä ja tämän sylissä nukkuvaa lasta hetken ennen kuin rauhallinen ääni viimein kehotti odottamaan olohuoneessa sen aikaa kun vanhempi nainen hakisi Giovannin paikalle. Talon isäntä ei kyllä kaipaisi niin aikaista herätystä – sillä tämä oli saapunut kotiin vasta myöhään yöllä, mutta kerran nuori nainen sanoi asian olevan tärkeä… niin olkoon sitten. Vanhemman naisen kadotessa yläkertaan vieviin rappusiin, tömisevien askelien viimein vaimetessa vanhemman päästessä kuuloetäisyyden ulkopuolelle.

Hiljaisuuden laskeutuen kartanon sisimpään, jossa ainoan äänen tuntui antavan vain olohuoneen takan yläpuolella nakuttava kello, joka näytti ajaksi viisi aamulla. Kellon antaen rauhallisen unettavan tahdin, joka toistui toistumistaan – sen harmonisuuden rikkoessa lopulta vanhemman miehen ääni, joka oli vielä osittain unen kaihertama.
”Onko jotakin sattunut, Evey… vai miksi suot minulle läsnäolosi näin aikaisin?”
Giovannin seisoen hetken aikaa oviaukolla ennen kuin otti välimatkan umpeen. Meripihkan värisen katseen kohdistuen Eveyn sylissä nukkuvaan lapseen, mutta yhtä nopeasti katse hakeutui takaisin nuoremman silmiin. Joku olisi voinut kysyä heti perään kuka tuo uusi tulokas naisen sylissä oli, mutta se tieto tuskin olisi se tärkein tässä asiassa tai selittäisi sitä miksi nuorin oli ilmestynyt hänen kotiinsa todella aikaisin aamulla kuin olisi halunnut paeta jotakin sumun turvin.
”Vanha rouva kertoi minulle, että sinulla on jotakin todella tärkeää asiaa…”
Lauseen lopun hiipuen tahallisesti. Giovannin jääden odottamaan, että Evey jatkaisi lausetta omalla vastauksellaan.

Vanhan rouvan päästäessä nuoremman hieman vastahakoisesti sisään, pahoitteli Evey jälleen tuppautumistaan, hopeisen silmäparin erottaen vanhemman katsovan kummastellen taaperoa naisen sylissä. Naisen arvaten jo pelkästään siitä tietystä katseesta mikä oli ollut alkuperäinen ajatus rouvan mielessä, mutta siltikään sanojen nostamatta itseään pinnalle selitysmäisessä muodossa vaan demonin nyökäten ymmärtäväisesti kun toinen sanoi menevänsä herättämään isännän ja pyytäen nuorempaa odottamaan olohuoneessa kärsivällisesti.

Kellon tikittäessä läpi alakerran käytävistön, soi se pienimmälle selvästi entistä rauhallisemmat unet kuin oli tarpeen, tuon vielä tiedostamatta paikan muuttuneen yht'kkiä kotoisasta hotellista suureen 'kartanoon', - toisin kuin isosisko joka asteli jo ympyrää mietteliäänä, yrittäen ajatella samalla järkevästi sanoja oikeaan muotoon, joka kuulostaisi Giovanninkin korvissa järkevältä. Vaan kysymys kuuluikin: miten selittää tuhansia vuosia monimutkaisempi kehyelmä aikuiselle, kun lapsellekin se oli yhtä hankalaa?
Unisen äänen keskeyttäessä mietiskelyn tunsi Evey samassa kuinka sydämen luiskahti jälleen omalta paikaltaan kurkkuun asti, saaden myös automaattisen refleksin aikaan saatoksena kehon kääntymään kasvoikkaan vanhempaa kohti joka vielä seisoskeli ovenkaarmin luona.

Merenpihkan värisen silmien vilkaisten nukkuvaa lasta sylissä kummastuneena, tuon tehden mieli kysyä mistä tuollainenkin oli yht'kkiä putkahtanut Italiaan, mutta tuon käydessäkin suoraan asiaan sen enempiä kaartelematta. Eveyn tuntien itsensä ahdistuneeksi kysymyksen johdosta jolloin Sin tuli asetelluksi sohvalle nukkumaan kun ei parempaakaan paikkaa sillä hetkellä löytynyt ja hopeisen katseen kohoten varoen merenpihkaan "anteeksi, tiedän että sinulla on paljon töitä tänään ja olet tuskin nukkunut ja sitten minä tuppaudun tänne häiritsemään mutta asia on tosiaankin tärkeä." Naisen todeten varoen, toisen käsistä kadoten olkalaukun sisuksiin ja vetäen mukanaan kirjan, joka oli päätynyt nuoremman käsiin viikkoa aiemmin kirjeen kera "mutta ajattelin että sinulle kuuluu tietää jotain asioita" Hän lisäsi hiljaisemmalla äänellä, pidellen kirjaa kädessään varoen.
"En voi antaa sinun lukea sitä, koska se mitä se sisältää on ... sellaista tietoa mitä edes minun ei pitäisi tietää" Nainen selitti ennenkuin mies olisi valmiina ottamaan kirjan vastaan, silmien ollen pysyneenä koko sinä aikana miehen omissa vakavana jotta toinen ymmärtäisi - jos vain haluaisi edes ymmärtää - asian olevan tosiaan vakava "... se on isäni vanha ja luettuani sen, epäilen..." Muistikuvassa välähtäen jälleen se epämiellyttävä näky joka oli piinannut sairaala-aikana hieman liikaakin ".. että isoisäsi on vaarassa"

Nuoremman aloittaen puheen vuoronsa selvästi hermostuneena – tunsi Giovanni itsensä entistä enemmän puulla päähän lyödyksi, mutta kun tuo mustakantinen kirja tuli vetäistyksi laukusta esille – jätti sydän tahtomattaan lyönnin välistä. Giovanni ei tiennyt kyseisestä kirjasta sen yksityiskohtia, mutta mitä tämä oli siitä historian kirjoista lukenut – osasi hänenkin kaltainen ihminen punnita kyseisen historiallisen esineen arvon. Giovanni oli opiskeluaikoinaan kuullut puhuttavan Egyptin ajoilta kirjoitetusta kirjasta, joka sisältäisi niin paljon varjoihin kätkettyä tietoa ihmisten historiasta - ettei ihmismieli kykenisi sitä pakosti käsittelemään. Jos tuo kirja oli se miksi Giovanni sitä luuli vaikka samaan aikaan tämä uskotteli moisen legendan olevan vain tarun omainen myytti, piteli Evey sinä hetkenä ihmiskunnan historian pandoran lipasta, jonka sisältämä tieto kirjottaisi tulevaisuuden uudelleen.

”Isoisäni? Mitä Saites kuuluu tähän?”
Korvien napatessa selvästi hämmentyneet kysymykset, jotka saivat ajatukset heräämään takaisin nykyhetkeen. Giovannin kurtistaen kulmiaan kysyvästi. Hänen tajuamatta sinä hetkenä ollenkaan nuoremman viimeisiä sanoja. Mitä hänen isoisänsä liittyisi tähän kaikkeen? Vaarassa? Miltä muka? Noiden kysymysten syrjäyttäen toistaiseksi sen ajatuksen, joka oli kohonnut väkisin sekavaan mieleen. Evey oli sanonut kirjan kuuluneen isälleen. Sille hopeasilmäiselle miehelle, jonka katse oli saanut sielunkin jähmettymään paikoilleen? Oliko kirja kenties suvun perintökalleus? Hetkinen… ei kai Evey väittänyt tuona hetkenä isänsä kirjoittaneet kirjan kannesta kanteen? Eihän se voinut olla millään tavoin mahdollista! Kyseinenhän kirja oli varmasti lähemmäs kolmetuhatta vuotta vanha!
”Anteeksi… minun on pakko istuutua.”
Giovannin kuullen itsensä pahoittelevan. Nojatuolin ottaen miehen painon vastaan, joka rojahti istumaan. Käden kohottautuen hieraisemaan otsaa. Miehen oman järjen yrittäen analysoida tilannetta, mutta mitä enemmän se sitä yritti – muuttui tuo kaikki entistä sekavammaksi. Missään olematta sinä hetkenä mitään järkeä. Kurkun rykäisten itseään selväksi. Terävän katseen nauliutuen Eveyn silmiin.
”Mitä sinä oikein puhut?”
Esitetty lause oli koruton ja selvä. Giovannin haluten vastauksia, ei joskus eikä hetken päästä vaan nyt ja heti.

Giovannin näyttäessä entistä enemmän puulla päähän lyödyltä kuin oli ollut herättyään, tiesi nuorempi siitä liiankin hyvin että mies varmastikin vaatimalla vaatisi saada vastauksia.
Nojatuolin narahtaen giovannin painon alla, silmistä pystyen näkemään kuinka monta lukematonta ajatusta tuon päässä silloin liikkui. Kysymyksiä kysymyksien perään jotka vaatisivat vastauksia kuuluville. Eveyn huokaisten hiljaisesti, huulten raottuen hieman ennenkuin tämä alkoi selittämään niin yksinkertaisesti kuin vain pystyi väsyneelle miehelle salaliitosta, isästään ja tuon isoisästä, jota Pandora oli lähtenyt katsomaan. Kaiken sen minkä hän vain tiesi ja minkä hänelle oltiin kerrottu aikojen alussa.
"Väitänkö että jossain yhteiskunnan kulissien takana työskentelee salainen liitto joka on ollut olemassa jo ennen ajanlaskua? Kyllä. Väitänkö että isäni oli yli kolmetuhatta vuotias? Kyllä. Väitänkö että ... esi -ja isoisäsi ovat kaikki olleet tämän kyseisen salaseuran jäseniä? Kyllä." Demoni kysyi vielä yhteen liitettynä koko kerronnan, opuksen tullen siinä vaiheessa asetelluksi takaisin laukun kätköihin ennenkuin huokaisu kuului naisen suusta. Siinä lyhyessä ajassa, kun Evey oli miehen tuntenut, oli hän joutunut toteamaan että miehen ajatusmaailma soti täydellisesti sen kanssa, mihin Evey oli itse joutunut muutamia vuosia aikaisemmin tahtomattaan sekaantumaan, joten hän pystyi jo arvaamaan että mies olisi enemmän kuin kiitollinen mikäli saisi Eveyn pöpilään. Hampaan puraisten posken sisäpintaa odottovasti, naisen istuutuen itse sohvan käsinojalle hermostuneesti odottaen miehen sanovan edes jotain. Ihan mitä vain. "... kirjan välissä oli kirje, jossa isä pyysi tuhoamaan sen... mutta olen yrittänyt ja yrittänyt mutta jokaikinen kerta kun olen sen tuhonnut, - olen saanut huomata kyseisen teon turha." Nainen selitti huokaisten hiljaisesti.
Demonista itsestään tuntuen ahdistavalta olla kyseisessä tilanteessa mutta ei muitakaan vaihtoehtoja ollut ennen, sitäpaitsi Giovanni olisi varmastikin itse saanut tietää lisää sukujuuristaan ennemmin tai myöhemmin jokatapauksessa.

Evey oli tosissaan. Tämän väittäen ihan neutraalilla naamalla, että yhteiskunnan naruista veteli jokin salaseura ja nyt sen jäsenet olivat lähteneet uudemman kerran liikkeelle. Saiteksen vaarana olematta enää vanhainkotiin joutuminen vaan nyt tämän henkeä uhkasi joku sellainen josta kenelläkään ei ollut mitään tietoa. Salaseura, johon De Fioren suku oli kuulunut monen sukupolven ajan. Anteeksi mitä?!
Sormien, jotka lepäsivät otsan seutuvilla joutuen hieromaan entistä enemmän kyseistä aluetta. Sen samaisen pääkivun, joka oli kiusannut miestä tämän lapsuudesta lähtien, alkaen taas tuomaan itseään esille. Giovannin todetessa yhtäkkiä kuuluvammalla äänellä tilan ulkopuolelle:
”Voit mennä takaisin nukkumaan, nonna. Kiitos kun herätit minut.”
Aulan puolelta ei ollut kuulunut siihen hetkeen yhtään mitään, mikä sai väkisinkin epäilemään oliko mies menettänyt järkensä lopullisesti, mutta kun kyseiset sanat tulivat lausutuksi – kuului aulasta loittonevat askeleet ja oven sulkeutuminen. Kyseisen tapahtuman herättäen väkisinkin kysymyksen; miten Giovanni oli kyennyt tiedostamaan vanhan rouvan vaikka tämä ei ollut päästänyt ääntäkään? Käden laskeutuen raskaasti käsinojalle, silmien sulkeutuen aavistuksen kauemmaksi ajaksi. Vanhemman hakien sinä hetkenä oikeita sanoja. Hän ei halunnut luokitella Eveytä hulluksi, mutta se mitä toinen oli väittänyt… miten ihmeessä sitä voisi uskoa? Painostavan vaitonaisuuden laskeutuen kaksikon välille. Giovannin aloittaen tunnustelevasti:
”Evey… en haluaisi sanoa näin… et tiedäkään kuinka paljon tahtoisin uskoa sinua, mutta se mitä puhut… siinä ei ole mitään järkeä. Salaseura? Kaksituhatta luvun yhteiskunnassa? Eivätkö jo minunkin sanani saa sen kuulostamaa hullulta? Tai tuo kirja…”
Sormen huitaisten laukun suuntaan.
”…olisi ihmiskunnan pandoran lipas? Satuako minä joudun kuuntelemaan?”
Puheen keskeytyen äkillisesti – korvia vihlaisten kivuliaasti kun aistit alkoivat taas terävöityä normaalitason ylitse.

Giovanni oli yrittänyt taistella, mutta nyt hänen oli annettava itselleen periksi.
”Anteeksi, mutta joudun poistumaan hetkeksi.”
Vanhemman nousten ylös tuolista ja kävellen siihen tilaan missä tiesi lääkekaapin sijaitsevan. Tärisevien käsien alkaen kaivamaan oikeaa purkkia esille – sen viimein löytyessä seurasi epäonni toistaan. Purkki oli tyhjä. Giovannin nojautuen lavuaarin reunaa vasten. Hänen yrittäen miettiä päänsä puhki missä säilytti lääkkeitä tällaisten tilanteiden varalle. Herkän kuuloaistin tehden ajattelusta vaikeaa. Alitajunnan odottaen kauhun sekaisin tuntein sitä huippua, joka sai pään lähes halkeamaan kuin kynsillä olisi vedetty liitutaulua pitkin. Pyyhkeen kastuen kylmän veden alla ennen kuin se painettiin otsalle, jossa säteilevä kipu oli alkanut sykähtelemään sydämen lyöntien tahdissa. Giovannin suunnistaen keittiöön muistinsa varassa. Hänen olisi löydettävä etsimänsä tai seuraavaksi hän olisi se, josta hulluus oli hiuksen hienon eron päässä.

Eveyn seuraten odottavasti miehen reaktiota hermostuneesti, jalan tehden pientä potkun tapaista liikettä ilmassa pakonomaisesti samalla kun silmissä värähti itsestään pieni huolestuneisuuden merkki kun jokin näytti saavan ilmeen värähtämään hieman kivualiaasti miehen päässä. Migreeni? Se sama josta mies oli maininnut heti ensimmäisenä iltana.
Katseen kääntyen kuitenkin ovelle, jonne mies oli huutanut kiitoksensa vanhalle naiselle, joka oli ollut koko sen ajan hiljaisena huoneen ulkopuolella. Evey itse oli tiedostanut naisen olemassa olon - ihminen kun hän ei ollut mutta se että Giovanni itse oli tiennyt naisen olemassa olosta... sai se jonkin naksahtamaan päässä tarpeeksi selvästi paikoilleen. Oliko toisella jokin kyky mistä toinen ei ollut näyttänyt vielä? Hopeisen katseen kääntyen takaisin vanhempaansa, tuon kertoessa mahdollisimman hienovaraisesti että se, mitä hän oli juuri sanonut - oli varsin kauniisti sanottuna kaukaa haettua ja järkevän ihmisen mielestä täysi mahdottomuus, oli demoni tiennyt miehen sanovan niin alusta alkaenkin.
Eveyn puraisten alahuultansa vaivaantuneena, mutta ei kerennyt sanomaan mitään ennenkuin toinen oli jo todennut että hänen täytyisi poistua hetkeksi aikaa, jäi Evey itse paikoilleen vielä hetkeksi aikaa. Evey ymmärsi kyllä, aivan liian hyvin vieläpä - ettei kuultua ollut helppo ymmärtää tai enemmän se olisi hyvin vaikea luokitella todeksi. Nuorempi itsekään ei olisi uskonut miehen tilanteessa - niinkuin ei vielä muutamia vuosia takaperin mutta kaikki se mitä oli tapahtunut oli muuttunut mielipiteitä roimasti todellisuudesta.

Katseen kääntyen hiljaisesti takana vielä nukkuvaan lapseen joka oli nyt kääntynyt hyvillään vatsalleen nukkumaan edelleenkin täysin tyytyväisenä ilmapiiristä huolimatta, kohottautui käsi silittämään rauhoittavasti pojan poskea varoen, vanhemman uskaltamatta alkaa vielä herättämään toista nostelemalla tuota syliinsä, joten sen sijaan lähtivät jalat viemään keittiöön minne aisti miehen kadonneen pääkivunsa kanssa mutta sen sijaan että hän olisi yllättänyt tuon astumala muitta mutkitta tuon vierelle, - jäikin hän vuorostaan ovelle katselemaan miehen tekoja.
Hiljaisuuden valliten huoneessa, sen tullen rikkoutuneeksi viimein kun nuorempi tokaisi: "olisit voinut kertoa jo ensihetkellä etteivät ne ole mitään migreenilääkkeitä", sen yksinkertaisen lauseen kertoen jo enemmän kuin tuhat sanaa ettei tosiaankaan se mitä toinen oli väittänyt alunperin ravintolassa oli ollut selvääkin selvempi valhe. Eveyn katsoen miehestä ohitse sillä kertaa, hänen huokaisten hiljaisesti "... anna kun arvaan, yliherkät aistit? Olen kokenut sen saman, usko tai älä kun totean ettei se ole vielä nykyisinkään kovin ihanuus. Huijaat itseäsi mikäli kuvittelet noiden pikku pillereiden helpottavan elämää, ne eivät tee sitä" Hymyn kohoten hieman huvittuneena huulille, naisen uskaltautuen ottamaan askeleen lähemmäksi miestä. "Oletko kunnossa?" Eveyn kysyen viimeisimpänä hiljaisesti, huolestuneisuuden tullen julki äänestä ja silmien kohoten jälleen merenpihkan värisiin varoen.

”Tiedän että se on täällä jossakin…”
Giovannin ajatellen itsekseen samalla kun penkoi jokaisen kaapin ja laatikon mikä eteen tuli keittiössä. Turhaan. Tutun näköisen purkin loistaen poissa oloaan. Giovannin tietämättä, että siinä kohdin vanhalla rouvalla oli näppinsä pelissä. Tuo vanha nainen oli ollut tietoinen miehen lääkekätköstä, tietäen myös sen mihin toinen niitä käytti. Vanha rouva oli halunnut pistää lopun tuolle kaikelle ja nyt Giovanni sai maksaa siitä. Eveyn ilmestyessä keittiöön ja lausuen lopulta ääneen omat päätelmänsä lääkkeen todellisesta käytöstä – ei Giovanni vastannut aluksi mitään, mutta kun nuorin alkoi ottaa lähestyviä askelia marmorilattialla – kohottautui toinen käsistä pysähtymisen merkiksi. Vanhemman yrittäen puhua mahdollisimman tyynesti vaikkakin puri hammastaan sinä hetkenä. Äänen painon pysytellen tahallisesti hiljaisempana, normaalin äänen painon sattuen jo korviin.
”Pyydän… älä kävele enää. Älä ainakaan kengät jalassa – sillä tuo kopina saa pääni halkeamaan.”
Kyseinen taito kyllä tasaantuisi ajan kansa – jos sille annettaisiin mahdollisuus hakea oma paikkansa, mutta Giovanni ei kyseistä tiennyt eikä edes halunnut yrittää. Kuka haluaisi vapaaehtoisesti kiduttaa itseään? Vanhemman istuutuen työtason eteen sijoitetulle jakkaralle ja nojautui kyynärpäillään tasoa vasten. Tämän vaikuttaen aluksi luovuttaneelle tekemänsä suhteen, mutta silloin mieleen muistui vielä yksi säilytyspaikka. Giovannin aukaisten työtason laatikon ja ottaen sisältä pienen rasian. Kannen siirtyessä syrjään – henkäisi mies puhtaasta helpottuneisuudesta. Sormien ottaen yhden pillereistä ennen kuin rasia tuli suljetuksi ja asetetuksi housujen taskuun.
”Minä? Kunnossa?”
Tämän suoden viimein vastauksensa Eveylle. Pillerin levätessä sinä hetkenä kämmenellä, tarvittaisiin vain yksi pieni liike, jonka jälkeen kaikki se epämieluinen olo helpottaisi taas kerran.
”En Evey. En ole kunnossa. Sainhan vasta äsken tietää sukuni kuuluvan salaseuraan ja isoisäni henkeä uhataan mahdollisesti sen takia. Pois sulkematta sitä tietoa, että kärsin yliherkistä aisteista, jotka tuntuvat vain pahenevan iän myötä ja saaden minut entistä enemmän epäilemään mielenterveyttäni. Mikä sinä sitten olet? Salaseuran jäsen?”
Tympääntyneen hymähdyksen kohottautuen ylös keuhkoista. Käden ehtien tuomaan pillerin sentin päähän huulista kunnes aloitettu liike pysähtyi äkilliseen kolahdusääneen yläkerrassa ja jonkin vieriminen portaita alas.
”Mitä helvettiä..?”
Giovannin unohtaen sen hetken ajaksi oman kärsimyksensä. Tämän nousten varoen ylös istumapaikaltaan ja suunnaten takaisin aulaan, jossa tätä odotti epämieluinen näky. Vanhan rouvan ruumiin lojuessa portaiden juurella. Tuoreen veren valuen ulos kurkusta, joka oli viilletty suoraviivaisesti auki. Käden kohottautuen suun eteen, mikä sai oksennusreaktion kääntymään ainakin toistaiseksi. Olohuoneesta kuuluen taas uusi ääni, lapsen inahdus kun tämä nostettiin ylös. Hiljaisen rauhoittavan hyräilemisen alkaessa. Aavemaisen ilmapiirin saaden kylmät väreet juoksemaan selkää pitkin.

Giovannin siirtyen kuulemansa luokse varovaisin askelin. Sydämen hypähtäen kirjaimellisesti kurkkuun kun katse viimein kykeni näkemään selvästi olohuoneeseen. Sohvan edustalla seisoen tummiin vaatteisiin pukeutunut hahmo, joka kätki kasvonsa raskaan hupun alle. Poikalapsen nukkuen rauhallisesti pitelijänsä rintakehää vasten. Giovannin vilkaisten vaivihkaa pöydällä lepäävää kännykkää. Tyynen rauhallisen äänen sanoessa silloin:
”Shh… ethän halua että lapsi herää. Anna viattoman sielun nukkua tai muuten se nukkuu iän ikuista unta. Joten kerro minulle; missä se on?”
Lempeän äänen muuttuen loppua kohden kylmäksi ja laskelmoivaksi – varoittaen Giovannia selvästi tekemästä mitään typerää. Meripihkan värisen katseen katsoen tuota salaperäistä hahmoa kysyvästi. Giovannilla olematta sinä hetkenä mitään hajua mitä toinen oikein etsi.
”Anteeksi…?”
Pahoittelevan lauseen kuitenkin haihtuen kuulumattomiin kun hahmosta alkoi hohkata selvästi varoittava aura. Toisen käsistä kohottautuen vaivihkaa lapsen kasvoille ja silittäen niiden sametista ihoa varoen. Pelottavan tyynen äänen jatkaen kuulemaansa aloitusta:
”…että tukehdutin tämän lapsen kun en kertonut tietämääni. Niinkö se meni?”

Käden kohotessa estävästi ylös, pysähtyi liike kuin seinään, eveyn kuunnellen miehen sanoja ja sitten vilkaisten kenkiään jotka saivat äänet aikaiseksi. Demonin ymmärtäen silloin että toisen kyky, tai aisti millä ikinä sitä nyt pitäisikään sillä hetkellä kutsua, oli paljon vahvempi kuin Evey itse oli olettanut. Demonin huokaisten mielessään ennenkuin kohotti toista jalkaansa riisuakseen kengän pois. Paljaiden jalkojen koskettaen viimein kylmää marmorilattiaa ja katseen vuorostaan nousten takaisin Giovanniin joka nyt kertoi syyt miksi hän ei ollut kunnossa, nyökkäsi nuorempi ymmärtäväisesti.
tottakai toisen tunteet olivat normaaleja, suorastaan pakonomaisia sellaisessa tilanteessa mutta kun toinen kysyi mikä hän vuorostaan oli kohottautui hiljainen naurahdus huulien lävitse.
"... Vastentahtoinen pelinappula. en mitään muuta" hän aloitti hiljaisesti, mutta sanojen tullen keskeytyneeksi keittiön ulkopuolella kuuluva tömähdys sen saaden kummankin katseen kääntymään ääntä kohti. Giovannin itse ollen se joka lähti ensimmäisenä liikkeelle, Eveyn olematta itse enään niin päällimmäisten tunteiden johdattama. Aistien rekisteröiden tutun ominaishajun olohuoneen puolelta jonna Evey oli jättänyt nuoremman veljensä, sen saaden jo pelkästään vihan nousemaan pintaan - mutta muistikuva smaragdin värisistä silmistä ei helpottanut tunnetta entisestään.

Hampaiden purren posken sisäpintaa rauhoittavasti samalla kun olkalaukku tuli laskeutuneeksi käteen ja kirjan nostetuksi sieltä pois. Askelten lähtien viemään pois keittiöstä, muttei samaa kautta mistä Giovanni oli mennyt.
Eveyn muistaen vieläkin Saitesin opit, vaikka sillä hetkellä, jokin alitajunnassa saattoikin olla sitä mieltä että olisi ollut parempi jos hän olisi edes jotenkin salamurhaajan kaltainen. Mutta ei.
Veren täyttäen käytävän, sen kertoen jo itsestään osan tapahtuneista. Silmien sulkeutuen katseen tieltä, kadottaen näin oman 'auransa' olemassa olollaan talon syvyyksistä, Eveyn kadoten tällöin varjoihin.

Sillä välin talon ulkopuolelle oli ilmestynyt kaapuun sonnustautunut hahmo, jonka sumu sai näyttämään enemmän tai vähemmän mystiseltä, tuon salaperäisen hahmon liikahtamatta millikään ennenkuin olisi oikea hetki.

Jäntevien sormien silittäessä lapsen kasvojen aluetta – kohotti Giovanni puolestaan kämmenensä merkiksi, että aikoisi neuvotella rauhassa vaikka sinä hetkenä tällä ei ollut mitään tietoa siitä mitä aihealue koski. Sivullisia uhreja siihen ei kuitenkaan tarvinnut ottaa mukaan.
”Laske lapsi alas niin puhutaan sen jälkeen. En aio asettua sinua vastaan.”
Tasaisen äänen puhuen rauhoittavasti. Giovannin onnistuen pitämään itsensä kasassa sen hetkisestä olotilastaan huolimatta. Kaapuun sonnustautuneen hahmon suomatta aluksi katsettaan toiseen, mutta kun silmät kääntyivät hiljalleen uuteen kohteeseensa – pystyi kuvittelemaan sielun jäädyttävän katseen, joka kätkeytyi hupun varjoihin. Smaragdin vihreän katseen mittaillen De Fioren suvun jälkeläistä – tuota mustahiuksista miestä, joka päällisin puolin näytti täysin vaarattomalle ja tietämättömälle. Zayn kiinnittäen huomion erityisesti Giovannin ruumin eleisiin, joita tämä yritti peitellä parhaansa mukaan. Tikarin ilmestyen kaavun kätköistä silmän räpäyksessä. Giovannin liikahtaen automaattisesti eteenpäin pelätessään että seuraavaksi tuo kyseinen terä ase olisi vauvassa, mutta tuon verisen kuvan sijasta tikarin kärki iskeytyi lasista takan tasoa vasten ja alkoi vetelemään siihen pitkiä viiltoja. Teon saaden kirskuvan äänen aikaiseksi. Giovannin kohottaen kämmenensä korvilleen, mikä sai salamurhaajan hymyilemään entistä demonimaisemmin ulkokuorensa alla.
”Näyttää sille ettei tämä lapsi ole heikko kohtasi. Paljastit kuitenkin oman heikkoutesi ennen kuin ehdin edes kaipaamaan sitä.”
Zayn laskematta kuitenkaan lasta alas. Tämän antaen katseensa ohittaa Giovannin ja katsoen suoraan pimeyteen. Rauhallisen äänen lausuen hiljaisesti:
”Täällä talossa on kuitenkin sekin henkilö, jolle tämä lapsi on arvokas. Olenko väärässä?”
Katseen kohdistuen takaisin Giovanniin. Toisen vastaamatta Zayn mielestä tarpeeksi nopeasti teki tämä kirskuvan äänen uudestaan, mikä sai Giovannin valahtamaan polvillensa maahan. Käsien hakeutuen maahan tasapainoa hakeakseen. Giovannin kuullen itsensä hengittävän astetta raskaammin. Hänestä tuntuen kuin korvansa olisivat valuneet verta sinä hetkenä.
”Pyydän lopeta. Älä tee tuota enää.”
Meripihkan värisen katseen kohottautuen kulmien alta katsomaan tuota hahmoa, joka tuntui nauttivan sen hetkisestä asemastaan. Zayn nähdessä silloin selvästi sukulaisten yhtäläisyyden. Giovannin katse oli kuin kopio isoisänsä omasta – sen jääräpäisen vanhuksen, joka oli kohdannut loppunsa oman typeryytensä tähden. Kuivan sihahduksen kuuluessa salamurhaajan huulilta. Zayn sietämättä sinä hetkenä alkuunkaan tuota meripihkan väristä katsetta, pelkkä sen näkeminen sai inhon nousemaan pintaan.
”Tiedätkös, Giovanni. Olet aivan kuin isoisäsi siinä polvillaan edessäni. Katsotte minua noilla mystisillä silmillänne, jotka saavat minut voimaan pahoin tuntemastani inhosta. Oliko sukunne muka niin mahtava? Pelkkää jäljelle jäänyttä tuhkaa kun sukupuunne mädät omenat putoavat alas ja palavat helvetin liekeissä. Kerrohan… rukoiliko veljesi armoa kuollessaan? Ah, ai niin… sinähän et ollut paikalla. Suvun siniverinen, joka uskottelee itsellensä olevansa muuta kuin todellisuudessa on. Voisin puhua mitättömästä elämästäsi ajan loppuun asti, mutta olemme molemmat kiireellisiä miehiä. Kerro siis; minne se on oikein kätkettynä - tai tulen vannomaan, että taitan seuraavaksi tämän lapsen niskat nurin.”
Sylissä pidettävä lapsi ei ehkä ollut Giovannille sukua, mutta miehen silmistä näki että tämä oli heikko kuolevainen, joka ei ollut tottunut näkemään kuolemaa määräänsä enempää. Yksi niistä sokeista kuolevaisista, jotka vaelsivat maan päällä harso silmillään – kykenemättä näkemään todellista totuutta ympärillään.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:26

”Eikö äitisi opettanut että valehtelu on rumaa?” Tuima, miespuoliselle henkilölle kuuluva ääni kysyi Giovannin takaa, tuon selvästikin vanhemman miehen tietäen mistä puhui, mutta menemättä selittämään asiaa sen enempää, oli tämä jo astunut olohuoneeseen kaksikon seuraksi, kokoajan pisteliään katsee pysyen toisessa
salamurhaajassa joka piteli uhkaavasti lasta sylissään. Hymyn kohoten ivallisesti hupun pimeyden sisässä, ennenkuin käsi tuli nostaneeksi Giovannin pienellä voimalla takaisin jaloilleen seisomaan niskasta kiinni, katseen pysytellen silti kokoaika Zayssa.
”... sillä mitä hyötyä tuollaisesta uhkauksesta on kun tappaisit nämä
kaksi joka tapauksessa saatuasi haluamasi? Aivan, ei mitään. Sitä paitsi, haukut täysin väärää puuta. Mitä iloa on tappaa viaton joka ei edes asetu tiellesi vaan yrittää pelastaa viattoman ihmishengen? Ei mitään. Vai onko mestari tosiaan niin typerä ettei edes omaa oppilastaan opeta oikein?” hieman ivallisen kommentin karaten kysymys muodossa viimeisessä lauseessa, sen kertoen selvästikin jo että kyseinen henkilö kuului, tai ainakin oli kuulunut salaliittoon itsekin.
Eveyn, joka oli seurannut tilannetta varjoista käsin, ei voinut olla tuntematta sillä hetkellä mitään muuta kuin hämmennystä koko
tilannetta kohtaan. Mistä tuo salaperäinen mies oli yht'kkiä
ilmestynyt edes? Mitä tuo tiesi ylipäätänsä koko tilanteesta? Mitä ihmettä oli edes tekeillä?! Naisen ollen jo valmiina astumaan esiin, mutta kuin jonkin käskemänä, päättikin nuorin pysytellä vielä piilossa, ainakin siihen asti kunnes tilanne vaatisi toisin.
Katseen vilkaisten vuorostaan Giovannia, suomatta tuolle kuitenkaan yhtäkään sanaa. Vain pienen nyökkäyksen joka kertoi käskevästi poistumaan huoneesta ennenkuin tilanne äityisi pahaksikin. Askelten lähtien ottamaan rauhallisesti vuorostaan hänen ja Zayn väliä umpeen,
kunnes enään näiden kahden salamurhaajan välillä oli muutama
metri. Toisen käsistä tullen kohonneeksi varoen ylöspäin merkkinä ettei hänellä itsellään ollut aseita – mutta sen ollen todellisuudessa merkki aivan jostain muusta.

Kului alle sekunnin murto-osa, kun suurimmat osat ikkunoista tulivat rikkoutuneeksi ja sisään ryntäsi Eveylle itselleen tuttuun uniformuun sonnuttautuneita miehiä aseet osoittaen suoraan nuorempaa salamurhaajaa kohti, valmiina ampumaan tuon pienestäkin äkkiliikkeestä jota tuo aikoisi yrittää. Vanhemman hymähtäen kuivasti, ennenkuin suusta alkoivat kuulua Z:llekin tutut
latinankieliset lauseet: ”Ei rakkautta ilman himoa ja kun ei ole himoa, ei tunne vihaakaan - ja kun ei tunne vihaa, rakkautta, himoa, ei mikään pääse horjuttamaan vakaata mielentilaa. Sulje mielesi, sulje korvasi, sulje silmäsi ja keskity pitämään mielesi avonaisena. Kyseenalaista kaikki ympäristöstäsi. Kyseenalaista jopa omat ajatuksesi ja rukoile johdatusta syntyjään syntiselle...” Vanhemman miehen lausuen, vapaan käden kaapaten käsivarsilleen heräilevän lapsen, piikikkään jäänsinisen katseen pilkahtaen tuimasti nuorempaansa, mutta sillä kertaa lausumatta loppuun sitä mitä Vanha Liitto kuvaili itseään - kuuluikin
”... sillä olemme vain ihmisiä, emme jumalia”.
Eveyn astuen silloin puoliksi pois varjoista, , huoneen ulkopuolella niin että keho itsestään piiloutui oven taakse odottaan tilanteen raukeamista, samalla kun Siniä toimitettiin niin ripeästi kuin vain oli mahdollista takaisin isosiskon syliin, pystyi Evey vasta silloin hengittämään vapaammin, naisen sitä lausumatta ääneen mutta hnen pyytäen moneen kertaan anteeksi pienemmältä että oli jättänyt tuon yksin. Hopeisen katseen osuen kuitenkin vielä Giovanniin, pienen käsiliikkeen pyytäen miestä seuraamaan jotta he pääsisivät paljon turvallisempaan paikkaan.

Tuon muukalaisen lausuessa esille viimeisen uhkauksensa – tunsi Giovanni paineen kasvavan entistä enemmän rintakehän seutuvilla. Mitä hän voisi sanoa tai tehdä? Miten hän kääntäisi tuon tilanteen sellaiseen suuntaan - ettei viaton lapsi joutuisi kärsimään. Järjen yrittäen asetella palapelin palasia paikoilleen nopeasti sillä toinen oli jo antanut sellaisen kuvan itsestään – ettei voinut sietää turhanpäiväistä odottamista. Erilaisten sanojen muodostaen ajatuksista kerta toisensa perään tyydyttävää vastausta, mutta joka kerta Giovanni sai huomata olevansa umpikujassa. Mitä hän voisi antaa toiselle kun ei tiennyt itsekkään mitä se oli. Ajatusten keskeytyessä kolmannen osapuolen sanoihin, jotka saivat myös Zayn kohottamaan katseensa tulijaan. Tuohon vanhempaan mieheen, jonka kasvon piirteet kätkeytyivät salamurhaajan tavoin hupun varjoihin. Giovannin päästen ylös maasta miehen auttamana – tämän tekemättä paljoakaan, mutta silti teko riitti nostamaan aikuisen ihmisen lattianrajasta. Zayn kiinnittäen ensimmäisen huomiopisteen; kyseinen teko kertoi fyysisestä voimasta. Giovannin kiittäen muukalaista ennen kuin astui suosiolla kauemmaksi kaksikosta, joiden välinen ilmapiiri kiristyi sitä mukaan mitä pienemmäksi välimatka kapeni.

Zay ei vastannut mitään tuolle vaikka tämä tietoisen ivallisesti kommentoi salaseuran ja varsinkin vanhimman jäsenen oppeja. Joku olisi voinut alkaa tivaamaan kuka toinen oikein oli ja millä oikeudella tämä puuttui tilanteeseen, mutta Zay ei kuulunut sellaisiin henkilöihin. Tämän pysyen vaiti, mutta sitä enemmän analysoiden näkemäänsä. Pahan aavistuksen kuiskaillen jatkuvasti alitajunnassa ja kun toinen kohotti viimein kätensä mitättömän oloisesti – sulki Zay silmänsä samaan aikaan kun ikkunat räsähtivät tuhannen pirstaleina sisään. Lasinsirujen viistäen kasvojen editse, mutta niiden pääsemättä missään vaiheessa turmelemaan näköaistia. Lapsen vaihtaen kantajaansa tuon kolmannen osapuolen toimesta – Zayn pistämättä missään vaiheessa vastaan. Giovannin kiinnittäen huomionsa myös kyseiseen asiaan. Miksi toinen luopui niinkin vapaaehtoisesti valttikortistaan? Eveyn astuessa silloin piilostaan, mutta kätkeytyen oven taakse huoneen ulkopuolelle. Naisen askeleet olivat kuitenkin synnyttäneet sen hetken aikaa paljastavan ääneen, joka sai salamurhaajan paikantamaan olinpaikan ja kun Giovanni lähti poistumaan huoneesta selvästi kuultua ääntä kohti – oli se kaikki varmistus epäilylle.
”Ihmisiä? Ei. Olemme vain petoja toisillemme… emme mitään muuta.”
Yllättävän tyynen äänen lausuen kuiskauksen tasolla hupun varjoista, joka kääntyi sen hetken kestäväksi ajaksi vanhempaan.

Terävän kolahduksen kuuluessa. Sankan savun pöllähtäessä huoneen ilmaan, joka muuttui hankalaksi hengittää. Savun sisältäen hermostomyrkkyä, joka lamaannutti lihakset ja teki toiminta kyvyttömäksi. Salamurhaajan lähtien raivaamaan tietänsä määrätietoisesti huoneen poikki Eveytä kohti. Tuoreen veren piirtäen omat jälkensä lattiaan ja seinille. Tilanteen muistuttaen erehdyttävästi teurastamista. Giovannin ehtien huudahtamaan varoituksen; Varo! – ennen kuin vetäisi Eveyn itseään vasten. Äkillisen liikkeen saaden raskaan kirjan tipahtamaan lattialle, josta se napattiin uudelle omistajalle. Nopean tilanne kuvan pysähtyen sen hetken murto-osan ajaksi. Giovannin nähden muukalaisen hupun valahtavan niskan puolelle ja paljastaen altaan hänen ikäisensä miehen, jonka vartalosta valui verta repeytyneiden kankaiden lomasta. Meripihkan ja smaragdin vihreän kohdatessa toisensa, tilanteen ollen hetkessä ohitse. Salamurhaajan kierähtäen lattian kautta takaisin jaloilleen ja pinkaisten juoksuun yläkertaan vievien rappusten suuntaan. Sotilaiden valmistautuen lähtemään perään – jos käsky kuuluisi. Giovannin uskomatta sinä hetkenä näkemäänsä. Tuo vaaleahiuksinen mies ei voinut olla ihminen. Normaali ihminen olisi lyyhistynyt kivusta huutaen maahan – ei lähtenyt juoksemaan karkuun kuin haavoittunut eläin, joka pakeni metsästäjiä.
Oliko Evey puhunut sittenkin totta?
Veren sekoittuen yhteen syljen kanssa – Zayn pakottaen itsensä nielemään vaikka maku saikin vatsan kiertämään ja vatsa lihasten jännittymään, vartalon yrittäen saada itsensä oksentamaan.
Kuuluiko tuo mies juuri siihen salaseuraan, joka oli ollut olemassa ennen ajanlaskun alkua?
Jokaisen portaan tuntuen ylivoimaiselle esteelle sinä hetkenä - kuin korkealle seinälle, jonka eteen oli tehtävä töitä päästäkseen yli. Varastetun kirjan tuntuen painavan synnin tavoin ja sitähän se olikin. Muistikuviin palautuen tuon yhden hetken aikana kaikki Zayn tekemät teot, jotka varmistaisivat omalla painollaan - ettei tämän sielulla olisi milloinkaan taivaaseen asiaa.
Oliko kaikki hänen tähän asti uskoma ollut sittenkin pelkkää kuorta todellisen sisimmän päällä?
Ylätasanteen tuntuessa jalkapohjien alla – olisi vartalo halunnut lyyhistyä hengästyneenä lattialle ja jäädä siihen. Zayn jatkaen pakenemistaan vertavuotavista haavoistaan huolimatta. Yksi luodeista oli onnistunut lävistämään vasemman kyljen, tuosta hyvin mitättömästä haavasta vuotaen verta kaikista eniten. Vatsanpohjassa tuntuen koko ajan se tunne, joka kohosi tunteisiin päällimmäiseksi takaa ajetun asemassa.

"Oletteko te kumpikin kunnossa?"
Sanojen uskaltautuen lopulta kysymään Eveyltä, joka edelleen oli Giovannin sylissä.

Korvien kereten kuulemaan vain sen varoittavan huudon, jonka Giovanni oli päästänyt suustansa Zayn juostessa häntä kohti, oli seuraavana asiana tiedossa se että kirja, joka oli Eveylle annettu tuhottavaksi, oli löytänyt tiensä uuden omistajan käsiin.
Sen tiedon saaden sydämen sykähtämään kivuliaasti rintakehän alapuolella, katseen seuratessa salamurhaajan kulkua yläkertaan, huomasivat silmät erään oudon yksityiskohdan. Zayn liikkeet olivat hidastuneet, mies näytti suorastaan siltä että tuo olisi voinut läsähtää voipuneena puolessa matkaa portaisiin kun keho näytti uhkaavasti antavan periksi. Eveyn seuraten tuota hetkeä jonkin aikaa omissa ajatuksissaan kun tämä kolmas osapuoli - se vanhempi salamurhaaja pinkaisi nuorempansa perään portaiden yläpäähän. Giovannin kysyessä olivatko hän ja taapero kunnossa, oli nainen itse vain hetken aikaa hiljaa, tietämättä mitä pitäisi tehdä tai ajatella tilanteesta. Sinin itse ollen heräänyt äkkiseltään syntyneestä hälinästä, mutta säikähdyksestä huolimatta poika näytti olevan pientä itkun tapaista ääntä lukuunottamatta kunnossa. Viimein katseen kääntyessä vanhempaa miestä kohti, nousi pieni hymy tämän kasvoille "en vielä" Sinin tullen annetuksi Giovannin syliin vuorostaan, "se kirja täytyy saada takaisin" Nainen lausui nopeasti selitykseksi, mutta ennenkuin keho tulisi kääntyneeksi kohti takaa-ajoa, tulikin huulet painautuneeksi ensin varoen Sinin otsalle ja sitten Giovannin poskelle, lähelle huulten pintaa hieman vahingollisesti kiireessä sen ollen sanaton lupaus että hän palaisi pian takaisin.

"Oletko jo hengästynyt pentu?" Miehen ääni kysyi ivaavasti, kaksikon välimatkan lähentyessä uhkaavasti askel askeleelta nopeammin ja nopeammin, kunnes näiden välissä oli enään vain muutama metri, tuli kaavun suojista nostetuksi tikari, joka viskattiin suoraan väsynyttä miestä kohti.
Olettaessaan miehen väistävän iskun, tuli käsi silloin tarttuneeksi kaapun reunaan ja Zay painetuksi voimalla lattiaa vasten, käden kohoten Zayn omille ja kohottaen ne lukkoon. Miehen yläpuolella katsoen tuimasti nuorempaansa "... etkö ymmärrä mitä tuosta kirjasta seuraa jos se päätyy vanhimman käsiin?" Hän kysyi sihahtaen hampaidensa välistä samalla kun takaapäin lähenivät askeleet - useamman kuin vain yhden henkilön. Pienen ilkikurisen hymyn kohoten huulille, tämän katsoessa niitä smaragdin vihreitä silmiä jotka eivät suostuisi näyttämään minkäänlaista heikkouden merkkiä missään vaiheessa, "aah... olet sen naikkosen oppilas?" Hän tokaisi kuin maailman yksinkertaisen asian, huvittuneen hymähdyksen kuuluessa "hän johtaa sinua harhaan, ja sinä - hänen nukkemaisen kauneudensa edessä - et näy sumun lävitse sitä mitä kaikki muut, sylihauva. Tuo kirja, joka saa sinut näkemään ja tuntemaan kaikki sen pahan mitä olet tehnyt... vastaa entisajan pandoran lipasta." Käheän äänen todeten hiljaisesti, Eveyn juosten silloin viimein käytävän päähän sotilaat perässään, hopeisen katseen erottaen kaksikon vain hieman kauempana lattialla, ja siinä vieressä olevan mustakantisen kirjan joka oli irronnut otteesta. "... ole onnellinen etten katkaise kaulaasi samantien, vaikka se olisikin kaikille paras vaihtoehto. Mutta valitettavasti tosiasia on se, ettet pääsisi haavoinesi edes pitkälle ilman että jäisit kiinni" Miehen lausuen kaikella sillä kylmyydellä, otteen hellittämättä kertaakaan Zayn ranteiden ympärillä "... mutten voi päästää sinua lähtemään tuo kirja mukamasi."
Sirojen sormien nostaen kirjan maasta takaisin syliinsä, samassa sotilas joukkion kiirehtien kaksikon ympärille aseet ojossa, pääsi Evey poistumaan pois sotilaiden tieltä takaisin alakertaan. Askelten viedessä hyvin ripeään tahtiin portaat alas, kääntyi katse etsimään Giovannin ja viimein kun katse tuohon osui, oli ensimmäinen asia mikä tuli todetuksi samantien vauhdeista:

"Me lähdemme. Nyt. Heti."

Tuntiessaan Eveyn erkaantuvan kauemmaksi – ei Giovanni ehtinyt kysymään tarkempaa selitystä naisen ensimmäiselle vastaukselle kun tämä jo jatkoi sitä oma-aloitteisesti ja antoi samaan aikaan heränneen vauvan miehen syliin. Nopean suukon tuntuessa posken seutuvilla. Giovannin napaten refleksin omaisesti Eveytä kädestä ja suoden tälle sanattoman pyynnön – ettei toinen lähtisi yläkertaan menneen kaksikon perään, mutta nähdessään tuon hopeisen katseen – päästivät sormet hiljalleen irti. Eveyn loittonevan hahmon kadotessa pian yläkertaan vieviin rappusiin. Giovannin henkäisten raskaasti. Hänen tapoihinsa ei todellakaan kuulunut naisen päästäminen yksinään vaaravyöhykkeelle, mutta sinä hetkenä hän oli myös vastuussa tuosta nuoresta elämänalusta, joka ei pahantilanteen tullessa kykenisi puolustautumaan. Alitajunnan kehottaen etenemään ulko-oven suuntaan – sillä mitään ei vielä kirjoitettu pysyväksi.

Lähestyvät juoksuaskeleet kuuluivat koko ajan tarkemmin. Jokaisen tömähdyksen ollen kuin näkymätön lyönti kuuloaistiin. Zayn kuullen hengityksensä lävitse takaa-ajajansa sanat, joista ei ollut vieläkään ivallisuuden äänen sävy kadonnut. Kankaan kahahtamisen riittäen nuoremmalle varoitukseksi. Zayn kierähtäen automaattisesti syrjään tikarin lentoreitin tieltä ja juuri sitä vanhempi oli odottanutkin. Takaa-ajon päätyessä viimein yhteen ottoon kaksikon välillä. Kirjan tipahtaessa maahan – tuli se potkaistuksi kauemmaksi vanhemman toimesta ennen kuin tämä selätti nuoremman ja asettui istumaan hajareisin päälle. Pitävän otteen tiukentuen ranteiden ympärille ja pitäen kädet aloillaan, joutuen kyllä tekemään töitä sen eteen – sillä Zay pisti koko ajan vastaan, yrittäen riuhtaista itsensä irti. Rimpuilemisen hiipuen liikkumattomaksi kun kuuloaisti alkoi erottaa lähestyviä askeleita. Naisen tumman siluetin alkaessa muotoutumaan varjoista – olisi Zay halunnut sinä hetkenä hyökätä saman tien Eveyn kimppuun, mutta naisen onneksi tämä ei päässyt ylös lattianrajasta. Vanhemman miehen alkaessa pitämään selvää saarnaa siitä mitä Zay aikoi – kohdistui pistävä katse takaisin toiseen. Salamurhaajan hymyillen selvästi katseensa sisimmässä, nauraen kylmästi maskinsa takana.
”Sokeana synnymme. Sokeana elämme. Sokeana kuolemme. Et itsekkään näe metsää puilta.”
Enempää alkamatta availemaan sanojaan – kuului talon alakerran lattialautojen alta voimakas räjähdys, joka vavisutti koko taloa. Zayn hyödyntäen aiheuttamansa hämmennyksen häikäilemättömästi. Salamurhaajan riuhtaisten itsensä vapaaksi ja armoa tuntematta iski kaksi sotilasta kuoliaiksi, jotka olivat erehtyneet seisomaan tiellä – matkan jatkuen kaiteelta alas hyppäämiseen takaisin aulan puolelle, josta juoksuaskeleet veivät ulko-ovelle. Giovanni ja Evey olivat tuona aikana ehtineet pihalle ja siellä pysäköityyn autoon, joka ehti lähtemään jo liikkeelle.

Giovannin nähden sivusilmällään jonkun lähestyvän nopeasti tulipalon keskeltä, mutta ennen kuin tämä ehti reagoimaan sen enempää – hyppäsi joku liikkuvan auton konepellille. Tikarin iskeytyen voimalla keskelle tuulilasia, joka alkoi säröilemään moneen suuntaan. Giovannin nähden vilauksen vihasta palavista silmistä, joista armo ja sympaattisuus olivat aikoja sitten haihtuneet.
”Kuka helvetti hän oikein on?!”
Jalan hakeutuen vaistojen varassa jarrulle, mutta jokin sanoi että se oli vikatikki. Salamurhaajan pysyen kuitenkin kyydissä vaikka auton vauhti kiihtyi – tämän aikomuksena oli päästä Eveyhen käsiksi ja siihen kirjaan, jonka tämä oli saanut takaisin itselleen onnenkantamoisen avulla. Varjoissa pysymisen aika oli ohitse.

Onneksi Giovanni oli ymmärtänyt valmiiksi mennä ulkopuolelle, sen auttaen heitä pääsemään nopeammin pois alta. Mutta sen tosiaankin ollen vain yksi niistä asioista joita tarvittiin pääsemään sinne lopulliseen päämäärään joka vielä oli edessä päin.
Kolmikon juoksuaskelten johtaen nopeaakin nopeamin yhdelle monista autoista, jotka selvästikin olivat kuuluneet alunperin armeijan porukoille, auton myös lähtien yhtä nopeasti liikkeelle kuin se oli saatu käynnistettyäkin. Jonku tietämätön olisi varmastikin huokaissut helpotuksesta siinä kohtaa auton lähtiessä liikkeelle nopeasti, rakennuksen takana kaikoten vähitellen näkyvistä. Mutta, Eveyn tietäen isoin kirjaimin nimimerkillä että kokemusta oli tästäkin asiasta - varsinkin tuosta samaisesta salamurhaajasta josta myös demoni tiesi - aivan liian hyvin - että se kaikki oli vasta alkusoittoa. Sen takia, nainen itse ei vielä uskaltautunut laskemaan aseistustaan alas vaan tarkkailijan rooli oli edelleenkin ensimmäisenä päällä.
Naisen pystyen erottamaan talosta juoksevan hahmon, mutta sen enempää tämä ei kerennyt toteamaa kun joku oli hypännyt jo siinä vaiheessa auton konepellille. Sen riittäen jo Giovannille kysymään kuka helvetti tuo ihminen oli, joka ei poikennut kovinkaan Giovannin ikäisestä oli Evey hetken hiljaa.

"... Yksi salamurhaajista jotka kyseinen aiemmin mainittu liitto on lähettänyt kirjan perään" Hän tyytyi viimein lausumaan "Tuo apina tuossa konepellillä, on Z. Jäljittäjä joka on koulutettu tappamaan silmäänsäkään räpäyttämättä jokainen tielle sattuvan" Hän tokaisi, sanoista pystyen lukemaan että Eveyllä itsellään oli pieniä kaunoja kyseistä miestä kohtaan, eikä mitenkään ihme loppujen lopuksi mikäli tiesi Eveyn menneisyyden. Demonin katsoen tikaria lasissa, joka oli saanut tuulilasin säröilemään muttei vielä rikki, sen jo itsestään kertoen ettei kyseessä tainnut olla aivan täysin normaali lasi näin armeijan tuntien. Raskaan huokaisun karaten huulilta ennenkuin käsi avasi edessään olevan olevan hansikkalokeron "Yritä tehdä tiukkoja käännöksiä. Jos Mike osasi niitä, kyllä varmasti sinäkin." hän tokaisi etsintöjen välistä pienen kirosana litannian kuuluen karkaavan vähän väliä suusta, sekä lisäksi se ettei armeijaan kuuluneet osanneet pitää ikinä aseita juuri silloin kuin niitä tarvittaisiin.
Viimein tuli jalka potkaisseeksi turhautuneena luukun takaisin kiinni kun vara-asetta ei ollut sillä kertaa löytynyt sieltä mistä se nimen omaan olisi pitänyt. Hopeisen katseen lähtien sulkeutumaan hiljalleen kiinni, ja Eveyn tuntien hengityksensä tasaantuvan vähitellen rauhalliseksi. Isä... tiedän kyllä että olet siellä jossain... en tiedä, pystynkö tuhoamaan sitä kirjaa niinkuin lupasin, tällä hetkellä ainakin näyttää melkoisen heikolta... mutta pyydän, auta. Ei kirjan takia, mutta Sinin vuoksi jotta saisin tehtävän viimein loppuun... Naisen tuntien nielaisevansa vaikeasti, silmät kääntyen varoen vilkaisemaan taakse pikkuveljeään ... kiltti ...

Eveyn puhuessa tuosta salamurhaajasta kuin aikaisemmasta tuttavasta – kurtisti Giovanni väkisin kulmiaan hämmentyneenä. Ilmeisemmin alkoi vaikuttaa sille, että Evey oli jättänyt kertomatta hyvin paljon aikaisemmasta elämästään tähän hetkeen asti. Toisaalta taas, eipä siitä olisi syyttäminen – sillä Giovanni ei olisi hyvin todennäköisesti uskonut puoliakaan kuin vasta nyt kun hän oli joutunut keskelle jotakin mitä mieli ei kyennyt ymmärtämään. Hansikaslokeron avautuessa nuoremman toimesta ja tämän alkaen etsimään selvästi jotakin – vilkaisi Giovanni nopeasti toisen suuntaan, mutta käänsi katseensa lähes heti eteenpäin kun salamurhaaja alkoi taas yrittää tuulilasin rikkomista.
”En tiedä veljestäni, mutta minä en ole kouluttanut miksikään rallikuskiksi.”
Vanhemman tokaisten ärtyneenä takaisin. Tämä koko tilanne sai verenpaineen nousemaan.
Uuden voimakkaamman iskun tullessa – riitti se vakuuttamaan kuskin ympäri kokeilemaan jotakin täysin järjen vastaista. Kehotuksen kiinni pitämisestä kuuluessa, minkä jälkeen auto alkoi tehdä voimakkaita käännöksiä vauhdissa. Giovanni olisi voinut vaikka vannoa, että tuolla konepellillä tasapainoilevalla miehellä oli jokin imukuppi käytössä. Miten helkatissa tämä pysyi noinkin hurjassa vauhdissa mukana?! Samaan aikaan talolla armeijan väki oli lähtenyt uudestaan liikkeelle. Näiden kyeten paikantamaan Giovannin ja Eveyn sijainnin nopeasti paikannuslaitteen avulla.

Metsäisen tien muuttuessa pian mäkiseksi maastoksi – alkoi kyseisten tiukkojen kaarien teko olla jo liian riskialtista. Yksikin lipsahdus ja auto suistuisi alas törmätessään ensin kaiteen lävitse. Salamurhaajan kohottaessa uudemman kerran tikarin – olisi se viimeinen isku, joka riittäisi särkemään tuulilasin lopullisesti. Aloitetun iskun ehtimättä kuitenkaan alas. Giovannin nähden yhtäkkiä edessäpäin hahmon, joka seisoi hievahtamatta tulevaa autoa päin – kyseisen saaden säikähdyksen voimalla tekemään vaistonvaraisesti. Jalan iskeytyessä jarrulle, mikä sai auton nytkähtämään voimakkaasti eteenpäin. Salamurhaajan lentäessä alas – kierien asvalttia pitkin viiden metrin päähän ja jääden vatsalleen makaamaan. Tämän vaaleahiuksisen miehen enää nousematta. Giovannin puolestaan istuen jähmettyneenä paikoillaan ja puristaen rystyset valkoisina rattia. Näkemänsä tiellä seissyt hahmo oli kadonnut yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Sydämen läpättäen rintakehän sisimmässä. Vanhemmasta tuntuen sinä hetkenä, että tuon yhden tunnin aikana hän oli vanhentunut monen monta vuotta kerralla. Katseen tajuten lopulta suuntautua tuohon kauempana makaavaan hahmoon, jonka alle oli alkanut ilmestymään selvä verilätäkkö. Ulkopuolisin silmin näkymä toi mieleen auto-onnettomuuden, mutta todellisuudessa totuus oli aivan toinen.
”Onko…”
Giovannin aloittaen tunnustelevasti kuin peläten että puhuminen saisi tuon maassa makaava raivohullun takaisin jaloilleen.
”…hän kuollut?”
Takapeilistä alkaen samaan aikaan näkymään saapuvia autoja, jotka kuuluivat armeijan väelle.

Metsäisen tien vaihtuessa oletettua nopeammin maastoon, loppuivat myös Giovannin yritykset suistaa tuo koulutettu tappaja konepelliltä alas mahdollisimman nopeasti. Sen ollen jo itsestään selvyys että Z aikoisi yrittää vielä viimeisen kerran saada ikkuna rikki - sillä kertaa ollen myös isompi todennäköisyys onnistua perinpohjin tavoitteessa, olivat silmät jo sulkeutuneet lopullista iskua odotellessa.
Mutta se jokin sai vuorostaan silmät räpsähtämään samantien auki ja kehon liikahtamaan voimalla eteenpäin turvavyötä vasten - katsoi Evey suurenivin silmin näkymää edessä. Zay oli epähuomiossaan kömmähtänyt taaksepäin, pois konepellin päältä ja varmasti myös sekä Giovanni että Evey näyttivät molemmat yhtä säikähtäneiltä että pelokkailta sillä hetkellä. Kummankaan sanomatta aluksi mitään, tuijottaen vain eteenpäin johtavaa tietä aina siihen asti kunnes pieni kömpelö käsien taputus ja jokellus takapenkillä sai huomion takaisin maan pinnalle. Giovannin kysyen kuin peläten toisen nousevan maasta entistä uhmakkaampana takaisin jatkamaan aloitettua, Evey vuorostaan yritti saada edes jotain suustansa ulos. "Jos haluat rehellisen vastauksen... en halua edes tietää. Tuskin sinäkään pahemmin kaiken tapahtuneen jälkeen" hän totesi kuin jotenkin koomisesti, vaikka todellisuudessa nainen tarkoitti jokaikistä sanaansa kaikellä kunnioituksella. Eveyn uskaltautuen hengittämään nyt hieman vapaammin, mutta vasta kun takanapäin alkoi näkyä lisää samanlaisia autoja kuin se missä he nyt istuivat, mutta samalla Evey tiesi että Giovanni kaipaisi selityksiä nyt enemmän kuin koskaan ennen - ja hän olisi myös se joka joutuisi selittämään kaiken alusta loppuun asti.
Samalla kuitenkin, mieleen nousten hiljainen kiitos mikäli tosiaan jumalilla tai jollakin muulla oli asiaan omat vaikutuksensa pelissä. Mustien autojen pysähtyessä kaksikon auton viereen ryminällä ja yhtä nopeasti nousi myös sotilaita kohti asvaltilla makaavaa miestä kohti varmistaakseen oliko toinen edes hengissä enään, ennenkuin nämä keräisivät tuon talteen.
"Varmistakaa myös kunnolla - tiedätte minkälaisia nämä ihmiset ovat!" Komennon kuuluen ulkopuolelta, käänsi Evey katseensa tehtävän komentajaan päin saivat silmät katsoa näkemäänsä kummastuneena. Kaksi vuotta sitten, sodan ollessa jo alkanut oli hän tutustunut siihen elämäniloiseen ryhmään, jotka olivat ymmärtäneet neidon ahdingon ja ottaneet tämän suojiinsa. Nyt, nykyisyydessä, näki tämä edessään miehen jolta puuttui toinen silmä sotavammojen johdosta - miehen näyttäen vakavalta ja ankaralta niinkuin toimenkuvaan kuuluikin. Siltikin nuoremman katsoen tuota valkeaan armeijan vaatteisiin sonnutautunutta miestä hämmentyneenä "Robert?" Hiljainen ääni lausui, Eveyn uskomatta sillä hetkellä silmiään että tuossa olisi toinen kaksosista jotka olivat hohkaneet elämäniloaan muille ärsykkeillään ja ainaisella naurullaan.

Tarpeeksi tyydyttävän vastauksen kuuluessa Eveyn suusta – ei Giovanni alkanut väittämään vastaan eikä edes ajatellut mitään poikkeavaa. Hänen puolestaan tuo maassa makaava mies sai olla kuollut – sen verran tämä oli saanut sydämen muljahtamaan pois paikoiltaan. Armeijan autojen ajaessa viimein kohdille ja pysäköiden ympäriinsä – ei kestänyt kauankaan kun kaksi sotilasta meni salamurhaajan luokse ja ottivat tämän mukaansa, käsittelyn olematta mitenkään hienovaraista. Giovannin puolestaan sammuttaen auton ja nousten ulos, jolloin tämä joutui lähes nokatusten tuon jyrkän näköisen sotilaan kanssa.
”Voisiko joku nyt kertoa mitä on oikein tekeillä ennen kuin itse makaan tuolla maassa kuolleena!”
Kämmenen pamauttaen tahallisesti auton kattoa viimeisen sanan aikana. Giovanni ei yleensä menettänyt hermojaan, mutta se mitä tämä oli joutunut nyt kokemaan tuon lyhyen ajan sisällä – ne kaikki kyllä riittivät yhdessä syyksi unohtaa nätisti puhuminen. Selitykset eivät toisi kuolleita takaisin tai mitään muutakaan, mutta ainakin ne antaisivat jonkin polun, jota voisi seurata sekamelskan lävitse. Käden kohottautuen pyyhkäisemään hiuksia päälaen suuntaisesti samaan aikaan kun raskas henkäisy kohosi kuuluville. Mihin hän oli oikein sotkeutunut?

Palatsi oli todella loistelias. Sen sisustuksen hohkaten mystistä Egyptin aikaista valtakautta, joka oli säilyttänyt paikkansa kaikista vuosien myrskytuulista huolimatta. Kaiken vaikuttaen tiloissa päällisin puolin täysin normaalille, siellä olevien ihmisten vaikuttamatta millään tavoin epäilyttäville.
Kasvojen kätkeytyessä mustaan varjoon, joka kuitenkin paljasti altaan punertavat huulet – niiden hymyillessä kylmästi. Katakombeja muistuttavassa tilassa ei ollut ketään muita kuin tuo salaperäinen nainen ja se, jota silmät katsoivat sinä hetkenä. Pehmeän samettisen äänen puhuessa jotakin asioiden hyväksymisestä uudesta näkökulmasta kunnes lopuksi nainen kääntyi kannoillaan ja poistui tilasta. Raskaan kivioven kumahtaen kiinni, tilaan laskeutuen lähes sysimusta pimeys, jonka halkaisi pieni valojuova. Se henkilö, jota nainen oli pitänyt silmällä, nousematta vieläkään ylös vaan istui pimeimmässä nurkassa ja puristaen käsivarsiaan keskiruumistaan vasten. Kaulasuonten näkyen selvästi kun mies yritti pidätellä huutoansa, joka taisteluista huolimatta kohosi kuuluville verta hyytävänä. Kämmenten kohottautuen kasvojen peitoksi – kynsien raapien ihoon verisiä viivoja, jotka kuitenkin alkoivat parantua lähes saman tien.
”MITÄ OLET MENNYT TEKEMÄÄN!! SHAIYA!!”
Toisen kämmenistä iskeytyen kivistä seinää vasten. Kynsien raapien kiveen selvät valkoiset viivat.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:28

Robertin katsoen eteensä astelevaa miestä, joka näytti olevan vielä kiihkoksissa äskeisestä, eikä sinänsä edes ollut ihme. Sotilaan sanomatta aluksi mitään, tai tämä ei kerennyt kun etupenkiltä nousi nainen lapsi ja kirja sylissään. Vaikka tuo kyseinen nainen olikin muuttunut vuosien saatossa paljon, tunnistivat jäänsiniset silmät vielä tuon tyttömäisistä hiuksista huolimatta "Evey?" Äänen kysyen hämmentyneenä, mutta siltikin jyrkille kasvoille alkoi kohota pieni hymy kun tyttö teki tuttavallisen hymyn kasvoilleen pahoitellen ettei pystynyt tervehtimään paremmin kun kädet olivat täynä. "Giovanni, tässä on Robert. Hän oli samassa yksikössä kuin veljesi" Robertin kääntäen katseensa kummastellen ensin Giovanniin, jäjellä olevan silmän vertaillen tuon päästä varpaisiin kunnes tämä hymähti huvittuneesti "Ilmankos näytitkin niin samanlaiselta" Hän tokaisi ennenkuin katse kääntyi takaisin Eveyhin, komentajan kysyen nyt eikö Evey ollut kertonut toiselle kun mies noin kovaa tivasi vastauksia, oli Evey naurahtanut huvittuneesti ja todennut vanhemman olevan pahimman luokan pessimisti, riitti se vastaukseksi tuolle komentajalle.
"Valitettavasti en voi selittää asiaa täällä. Meidän täytyy mennä tukikohtaan sitä varten. Valitettavasti assassin viedään toiseen paikkaan turvallisuus syistä" Mies lausui, osoittaen vieressään olevaa autoa pyytävästi kaksikkoa astumaan sisään.

Nelikon astuessa autoon ja matkan jälleen jatkuessa päinvastaiseen suuntaan kuin se auto, minne Zay oltiin viemässä. Sisarusten istuen takapenkillä, pienempi sylissä, tuon taputtaen käsiään jokeltaen yhteen, Robertin ja Eveyn laittaen kyseisen sen piikkiin että poika oli saanut hetki sitten "kunnon" ajokokemuksen ja oli nyt hieman energisempi monen tunnin nukkumisen jälkeen, Eveyn katsoen maisemia mietteliäänä ikkunasta.
"Tuoko on se kirja?" Robert viimein kysyi, saaden nuorimman kääntämään päätään ja nyökkäämään varoen, sivusilmälle hopean katseen vilkaisten vuorostaan Giovannia huolissaan.
Robertin huokaisten hiljaisesti samalla kun käsi teki pienen liikkeen Eveyn suuntaan, käden ottaen refleksin omaisesti tavarasta kopin ja silmien katsoen sitten sytkäriä kummastuneena "tarvitset sitä enemmän. Usko tai älä" Eveyn kiittäen hiljaisesti miestä, käden työntäen kirjaa ja Siniä hieman voimakkaammin itseään vasten, kuin varmistaen ettei kumpikaan näistä olisi katoamassa minnekään.

Tunnin, ellei toisenkin kestäneen ajomatkan jälkeen, oli auto viimein hidastamassa tahtia monien pikkureittien ja kiemurtelevien teiden jälkeen, heidän saapuessa sähköillä varustetuttujen porttien ohitse laajalle pihalle jossa ryntäsi sotilaita ympäriinsä koulutuksessa, nousivat kaikki autosta ulos.
Demonin huokaisten hiljaisesti katsoessaan ympärillensä vanhojen muistojen käydessä mielessä kertaalleen, "Seuratkaa, olkaa hyvä" robert lausui pyytävästi näin rauhallisuuden ja kohteliaisuuden nimissä matkan jatkuessa kohti sisätiloja. Valkeiden käytävien vaihtuessa toisiinsa mitä monimutkaisinta kautta, kunnes viimein Robert pysähtyi erään monien ovien jälkeen viimeisimpään, ripeän koputuksen jälkeen miehen ääni pyysi astumaan sisään avautui edessä huone, joka oli kuin maailman suurimmasta museosta tai historianluokasta konsanaan. Joka puolella pystyi näkemään taide-esineitä, jopa niitä joita ei enään pitäisi olla enään olemassa tai niiden olemassa olosta ei tiedetty paljoakaan vaikka niistä oli pystynyt lukemaan kirjoista, huoneen nurkassa ollen diaesityksille tarkoitettu fläppi ja koneisto, työpöydän peittyessä lähes kokonaan isojen määrien paksujen kirjojen ja papereiden alle. Tuon työpöydän ääressä istuen melkein Saitesin ikää lähenevä mies, edessä taas oli puhumassa samainen salamurhaaja joka oli tullut pelastamaan tilanteen viime hetkellä, ja muiden huoneessa olevien.. no, täyttyivät puoliksi Eveylle tutuista hekilöistä. Thomasin nostaen pienesti kättään ylöspäin tervehdykseksi ilkikurisen virneen kera, samoin teki Aaron, jonka uniformu poikkesi muiden omista sillä kertaa, kaapuun sonnutautuneen miehen vain katsoen kaksikkoa ja vanhimman taas... luoden illuusiomaisen hymyn kasvoilleen lempeästi.
Eveyn vilkaisten Robertia, joka nyökkäsi vanhinta kohti merkitsevästi, sen pyytäen ojentamaan kirjan tuolle, niinkuin nuorempi tekikin vaikkakin varovaisuuden kera, kiitti brittiaksenttinen ääni hymyillen naista ennenkuin katse laskeutui kirjaa kohti ja kädet lähtivät hiljalleen sivelemään sen pintaa varovaisuuden nimissä "Ymmärtääkseni toinen teistä haluaa vastauksia kysymyksiinsä. Kysy siis" Tuo mies totesi, nostamatta katsettaan pois kirjasta, ennenkuin tilanne niin vaati. "Anteeksi, en esittäytynyt. Ian Foster, historioitsija. Tuo jöröttäjä tuossa on Set" Hän tokaisi esittelevästi, Setiksi esitellyn miehen vain nyökäten vieläkään lausumatta sanaakaan, sen sijaan Ianin asettuen käsien nojautuen odottavasti sormista vastakkain samaan aikaan katseen pysytellen Giovannissa "Kysy".

Sotilaan katsoessa jotenkin ihmeellisesti – sai Giovanni siihen lopulta vastauksen. Robert oli kuulunut hänen veljensä yksikköön ja sen pohjalta toinen huomasi samankaltaisuuden veljesten välillä. Se ei kuitenkaan tyynnyttänyt tämän miehen tuntemaa vihaa tuota koko tilannetta kohtaan. Giovannin saamatta vieläkään järkevää vastausta tuolle kaikelle vaan sen sijaan tämä ja Evey ohjattiin toiseen autoon, jonka määränpää oli täysin tietämättömissä. Tummennettujen lasien varmistaen sen – ettei kyydissä istujat kyenneet katsomaan pihalle ja tunnistamaan olinpaikkaansa. Automatkan mennen enimmäkseen syvässä hiljaisuudessa – ainakin Giovannin osalta, joka oli ottanut tarkkailijan roolin kolmikossa. Tämän pistäen merkille Eveyn erityisen suojelemishalun kantamaansa kirjaa kohtaan. Minkä ihmeen takia? Sotilaskin tuntui tietävän enemmän kuin Giovanni sinä hetkenä yhteensä.

Auton pysähtyessä viimein ja kyydissä olijoiden saaden luvan astua pihalle – huomasi Giovanni vasta silloin tulleensa jonkin sorttiseen armeija tukikohtaan, jonka sijainnista ei ollut mitään tietoa. Robert nimisen miehen johdattaen kaksikon viimeiseen määränpäähänsä, jossa oli odottamassa täysin ennalta arvaamaton näky. Sen samaisen miehen, joka oli pelastanut tilanteen kartanolla seisten nyt ison kirjoituspöydän ääressä ja keskustellen jonkun vanhan miehen kanssa, jonka Giovanni tunnisti museotilaisuuksista. Olihan kyseinen mies kuuluisa historioitsija ja tullut tutuksi monelle eri tilaisuuksien kautta, mutta että toisella oli tuollainenkin puoli olemassa? Sitä kovin moni ei uskoisi vaikka saisikin kuulla siitä vahingossa.

Giovannin astuen kirjoituspöytää lähemmäksi. Hän olisi voinut tuntea itsensä ulkopuoliseksi koko tuossa seurakunnassa, mutta sitä ennen vastaukset kysymyksiin. Kiitos.
”Keitä nämä ihmiset oikein ovat, joita kutsutte salaseuraksi. Mitä he oikein haluavat tai voisin pikemminkin tarkentaa; miksi he haluavat juuri tuon kirjan, jonka eteen tämän päivän aikana moni on menettänyt henkensä. Miksi he tulivat kotiini ja kävivät kimppuuni? Evey puhui jotakin isoisästäni… liittyykö hän jotenkin tähän kaikkeen? Miksi edes…”
Temperamenttisella äänen painolla aloitetun äänen painon hiipuessa yllättäen ja käden kohottautuen hieraisemaan otsan seutua. Toisen kämmenen, joka sopivasti oli lähellä pöytää, hakien tukipisteen vaivihkaa. Kuulon napatessa kuiskauksen tavoin puheita ympäri rakennusta, niiden sekoittuen yhtenäiseksi massaksi, joka sai pääkivun yltymään pahemmaksi. Giovannin pääkysymyksen vaikuttaen olevan enimmäkseen se; miksi juuri tämä oli sotkettu tuohon kaikkeen? Tämän miehen tietämättä sukunsa muinaisesta sopimuksesta, jonka Sin oli solminut Anubiksen kanssa. Ystävysten sopien kumpi ottaisi ihmisten synnit kannettavakseen ja kumpi jatkaisi sukuaan, joka tulisi suojelemaan kyseistä kirjaa ikuisesti. Anubiksen uhrautuessa ja tämän ystävän kuollen vanhuuteensa, mutta jättäen jälkeensä De Fioren sukuhaaran.
”Anteeksi, ajatukseni karkasivat hetkeksi.”
Giovannin suoden nopean selityksen äkilliseen vaikenemiseensa. Meripihkan värisen katseen kohdistuen naulitsevasti tuohon vanhukseen pöydän ylitse. Käden päästäen irti pöydän kulmasta.

Sotilaan katsoessa jotenkin ihmeellisesti – sai Giovanni siihen lopulta vastauksen. Robert oli kuulunut hänen veljensä yksikköön ja sen pohjalta toinen huomasi samankaltaisuuden veljesten välillä. Se ei kuitenkaan tyynnyttänyt tämän miehen tuntemaa vihaa tuota koko tilannetta kohtaan. Giovannin saamatta vieläkään järkevää vastausta tuolle kaikelle vaan sen sijaan tämä ja Evey ohjattiin toiseen autoon, jonka määränpää oli täysin tietämättömissä. Tummennettujen lasien varmistaen sen – ettei kyydissä istujat kyenneet katsomaan pihalle ja tunnistamaan olinpaikkaansa. Automatkan mennen enimmäkseen syvässä hiljaisuudessa – ainakin Giovannin osalta, joka oli ottanut tarkkailijan roolin kolmikossa. Tämän pistäen merkille Eveyn erityisen suojelemishalun kantamaansa kirjaa kohtaan. Minkä ihmeen takia? Sotilaskin tuntui tietävän enemmän kuin Giovanni sinä hetkenä yhteensä.

Auton pysähtyessä viimein ja kyydissä olijoiden saaden luvan astua pihalle – huomasi Giovanni vasta silloin tulleensa jonkin sorttiseen armeija tukikohtaan, jonka sijainnista ei ollut mitään tietoa. Robert nimisen miehen johdattaen kaksikon viimeiseen määränpäähänsä, jossa oli odottamassa täysin ennalta arvaamaton näky. Sen samaisen miehen, joka oli pelastanut tilanteen kartanolla seisten nyt ison kirjoituspöydän ääressä ja keskustellen jonkun vanhan miehen kanssa, jonka Giovanni tunnisti museotilaisuuksista. Olihan kyseinen mies kuuluisa historioitsija ja tullut tutuksi monelle eri tilaisuuksien kautta, mutta että toisella oli tuollainenkin puoli olemassa? Sitä kovin moni ei uskoisi vaikka saisikin kuulla siitä vahingossa.

Giovannin astuen kirjoituspöytää lähemmäksi. Hän olisi voinut tuntea itsensä ulkopuoliseksi koko tuossa seurakunnassa, mutta sitä ennen vastaukset kysymyksiin. Kiitos.
”Keitä nämä ihmiset oikein ovat, joita kutsutte salaseuraksi. Mitä he oikein haluavat tai voisin pikemminkin tarkentaa; miksi he haluavat juuri tuon kirjan, jonka eteen tämän päivän aikana moni on menettänyt henkensä. Miksi he tulivat kotiini ja kävivät kimppuuni? Evey puhui jotakin isoisästäni… liittyykö hän jotenkin tähän kaikkeen? Miksi edes…”
Temperamenttisella äänen painolla aloitetun äänen painon hiipuessa yllättäen ja käden kohottautuen hieraisemaan otsan seutua. Toisen kämmenen, joka sopivasti oli lähellä pöytää, hakien tukipisteen vaivihkaa. Kuulon napatessa kuiskauksen tavoin puheita ympäri rakennusta, niiden sekoittuen yhtenäiseksi massaksi, joka sai pääkivun yltymään pahemmaksi. Giovannin pääkysymyksen vaikuttaen olevan enimmäkseen se; miksi juuri tämä oli sotkettu tuohon kaikkeen? Tämän miehen tietämättä sukunsa muinaisesta sopimuksesta, jonka Sin oli solminut Anubiksen kanssa. Ystävysten sopien kumpi ottaisi ihmisten synnit kannettavakseen ja kumpi jatkaisi sukuaan, joka tulisi suojelemaan kyseistä kirjaa ikuisesti. Anubiksen uhrautuessa ja tämän ystävän kuollen vanhuuteensa, mutta jättäen jälkeensä De Fioren sukuhaaran.
”Anteeksi, ajatukseni karkasivat hetkeksi.”
Giovannin suoden nopean selityksen äkilliseen vaikenemiseensa. Meripihkan värisen katseen kohdistuen naulitsevasti tuohon vanhukseen pöydän ylitse. Käden päästäen irti pöydän kulmasta.

Istuutuessaan sohvalle ja alkaen kuuntelemaan historioitsijan suomaa vastausta, joka enimmäkseen kertoi De Fioren suvusta – alkoi muistikuviin palautua hiljalleen haudattuja muistoja lapsuudesta, jolloin Giovanni oli viettänyt paljon aikaansa isoisänsä luona Egyptissä. Alle kymmenenvuotiaana hän ei ollut silloin tajunnut niiden monimutkaisten arvoitusten tarkoitusta, mitkä Saites oli pukenut taidokkaasti leikiksi ja tarinoiksi. Lapsen lapsi oli vain pitänyt niitä hauskana mietiskely pähkinänä, joka sai hymyn nousemaan huulille sillä kaikki se poikkesi tylsästä tekemisestä kotipuolessa. Giovanni ei ollut myöskään silloin kyseenalaistanut sitä miksi kaksikko kommunikoi keskenään arabiaksi ja välillä sillä toisellakin kielellä (muinaisen Egyptin kieli, jolla salaseuran jäsenet puhuivat), josta nykyään Giovanni muisti hyvin vähän. Kyynärpäiden nojautuessa polvia vasten ja pään laskeutuen alas. Sormien jatkuvan liikkeen kertoen miehen käyvän monia ajatuksia pään sisällään tuona hetkenä. Tavallaan tuo kaikki kuulemansa kävi omalla tavallansa järkeen, mutta samaan aikaan realistinen puoli kumosi kaiken yhdellä sanalla; satua. Viimeisen lauseen, joka mainitsi Saiteksen, saaden Giovannin kohottamaan katseensa uudemman kerran puhujaan. Toinen oli puhunut menneessä muodossa. Tarkoittiko se sitä, että hänen isoisänsä oli kuollut? Siihen hetkeen asti Giovanni oli antanut aina ensimmäisenä kuvan - ettei tämä ollut mitenkään lämpimissä väleissä Saiteksen kanssa. Siltikään kuuleminen isoisän kuolemasta ei saanut sydäntä pakahtumaan ilosta – sanojen pikemminkin viiltäen sydämen pintaan kapeita naarmuja, jotka saivat veren vuotamaan.

Sohvan narahtaen hiljaisesti kun ylimääräinen paino nousi sen päältä. Meripihkan värisen katseen käyden jokaisessa huoneessa olijassa yksitellen ennen kuin yllättävän tyynen rauhallinen ääni sanoi:
”En tiedä teistä, mutta itse olen kuunnellut tätä satua jo tarpeeksi. Suonette siis anteeksi.”
Giovannin nyökäten kohteliaisuuden tapaan, tuon pienen eleen kertoen sanattomasta hyvästien lausumisesta.

Tämän poistuen kyseisestä huoneesta ja lähtien muistin varassa kulkemaan sitä käytävää pitkin, jota kautta he olivat tulleet alussa. Sormien napatessa yhden valkoisista pillereistä – sen tullen nielaistuksi. Ajatusten lyöden sinä hetkenä pelkkää tyhjyyttä, toivoen vain tuon kaiken olevan pelkkää mielikuvituksen tuotetta, josta lopulta saisi herätä vaikka samaan aikaan Giovanni tiesi – ettei tuo kaikki ollut niin yksinkertaista. Hän oli kääntänyt selkänsä suvulleen kymmenenvuotiaana, se mitä esi-isänsä olivat tehneet - ei ollut hänen syntinsä. Hän ei ottaisi sukunsa syntejä hartioilleen – se ei toisi hänen nuorinta veljeään takaisin, se ei toisi muitakaan kuolleita takaisin, se ei palauttaisi vanhempien menetettyä rakkautta lastansa kohtaan, ei antaisi yhtään mitään.

Hiljaisuuden jälleen laskeutuessa huoneeseen, liikhati Giovanni jälleen paikoiltaan hieman, kääntyi Eveyn katse huolestuneena vanhempaansa joka selvästikin yritti saada niitä edes jonkinlaiseen järjestykseen. Kahden puolen taistellen sillä hetkellä siitä mitä pitäisi uskoa.
"Giovanni...?" Evey kysyi hiljaisesti ollen jo valmiina kohottamaan kätensä tuon niskalle varoen, miehen keretenkin siinä vaiheessa kokoamaan itsensä ja päättäneen mitä uskoa. Tuon nousten ylös valmiina poistumaan tilasta siinä uskossa että kaikki se, mitä äsken oli totuuden nimissä kerrottu, oli satua. Eveyn huokaisten hiljaisesti mielessään ennenkuin hän nousi itsekin ylös paikaltaan "taisin sanoa että hän on pahemmanluokan pessimisti?" Hän tokaisi Robertille joka ei ollut aikonutkaan estää kaksikkoa mikäli nämä aikoisivat lähteä. Eveyn kiertäen takaisin pöydän eteen ja kaapaten laukun takaisin laukunpohjalle pois käsistä, - tällä kertaa tämän varmistaen ettei mikään saisi kyseistä kirjaa käsiinsä niin helposti kuin äskettäin, demonin poistuen miehen perään pahoitellen tapahtuneesta.

"Giovanni, odota!" Naisen ääni tokaisi ripeiden askelten lähentyen vähitellen toisen selkää joka tuntui vuorostaan liikkuvan kauemmaksi ja kauemmaksi mitä lähemmäksi demoni oli pääsevinään, kunnes viimein demoni oli toisen vierellä.
Evey olisi voinut kysyä tapojensa mukaisesti, oliko tämä kunnossa mutta sen sijaan huulien välistä pääsemättä sitä kysymystä mitä olisi voinut, tyyty tämä nainen vain kävelemään miehen rinnalla hiljaisena pidellen toisella puolella Siniä, joka katsoi hölmistyneenä ympärilleen. Sen vapaan käden, kohoten varoen lähemmäksi miehen omaa, pienen kosketuksen riittäen tarttumaan siihen edes jotenkin, sen kertoen naisen olevan miehen lähellä tarvittaessa vaikka tuo tämän saattaisikin torjua hänet siinä tilanteessa. "... minne ajattelit mennä? Et voi enään mennä kartanolle kun sielllä räjähti" Hän kysyi viimein, kääntäen huolestuneen katseensa vanhempaansa, joka yritti torjua totuutta kaikin mahdollisin tavoin sillä hetkellä, vaikka mies olikin nähnyt kaiken tapahtuneen omin silmin alusta alkaen.

”Nyt riittää, Evey.”
Äänen paino oli koruton ja kireän selvä, minkä kokonaisuus kertoi – että raja alkoi tulla vastaan tuossa sen hetkisessä puheen aiheessa. Giovannin pysähtyen niille sijoilleen ja kääntyen esteettömästi katsomaan tuota vierellään seisovaa naista, joka näytti edelleen seisovan kaiken uskomansa takana. Kertomuksen, jossa pääosaa esittivät joku ikimuinainen salaseura ja kirottu kirja, joka luokiteltiin mytologisen pandoran lippaan kaltaiseksi. Puheita, puheita, puheita! Missä olivat näkyvät todisteet? Heidän kimppuunsa oli hyökännyt se mies aikaisemmin, mutta kuka sanoi – ettei kyseinen henkilö ollut psykoosissa ja iskenyt täysin summin mutikassa ensimmäisen talon asukkaan kimppuun. Ikäihmiset kykenivät näkemään sekavuuksissaan peikkoja sängyn alla, joten kuka sanoi – ettei kyseinen henkilö ollut vain kuvitellut etsimänsä ja saanut siitä hullunlaisen pakkomielteen.
”En enää jaksa kuunnella noita puheita. Todellisuus on tässä ja nyt, ei missään muualla. Ei ole olemassa salaseuraa eikä mitään riivattua kirjaa. Todellisessa elämässä joudun kohtaamaan vanhan rouvan sukulaiset ja kertomaan heille isoäitinsä kuolemasta. Siinä ei ole mitään mystistä tai hohdokasta.”
Katseen kääntyen kuivan naurahduksen saattelemana poispäin. Giovannista nähden sinä hetkenä, että tämä joutui nielemään kyyneleitänsä. Käden kohottautuen pyyhkäisemään hiuksia ja samalla kuivaten silmien seudun huomaamattomasti.
”Luuletteko te…”
Äänen murentuessa. Kurkun rykäisemisen palauttaen sen takaisin. Pistävän katseen kohdistuen nuorempaan.
”… että haluan kuulla sellaisen selityksen, että jokin salaseura tappoi veljeni? Voisitte vähän ajatella mitä kerrotte ihmisille ennen kuin avaatte suunne. Ja kyllä, palaan takaisin kotiini – sillä se on todellisuutta, joka vaatii huomioni tällä hetkellä. Anteeksi, mutta joudun nyt poistumaan seurastanne.”
Askeleiden vieden Eveyn ohitse. Giovanni oli pistänyt pisteen kyseiselle keskustelulle. Yhden vastaan tulevista sotilaista lähtien opastamaan miestä ulos rakennuksesta tämän pyynnöstä.

Miehen äkisti pysähtyessä ja pyytäen nuorempaansa lopettamaan kyseiset puheet, jotka antoivat uskoa salaseuran olemassa oloon ja siihen kaikkeen mitä oli päivän aikana tapahtunut, Eveyn jääden katsomaan miestä hämmentyneenä. Tuon alkaen latelemaan vihoissaan niitä asioita, joihin hänen mielestään oli uskomista sillä hetkellä, - näihin kuulumatta salaseura, tuo kyseinen kirja josta oltiin puhuttu hetki sitten, tai mikään muukaan kysymyksiin annettu vastaus, miehen lisäten sen karun näyn mikä odottaisi kotona. Räjähdyksen ja tulipalon rauniot, puhelu vanhan rouvan sukulaisille tietona tämän kuolemasta joka ei todellakaan tulisi olemaan helpoin mahdollinen siihen hätään.
Eveyn nielaisten vaikeasti nähdessään toisen pyyhkivän pikaisesti silmäkulmaansa kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, piilottaen surun kuoren alle.

Giovannin lisätessä palaavansa sata varmasti omaan kotiinsa, jossa oli vain tuolle sillä hetkellä ainoa totuus, joutui Evey huokaisemaan luovuttaneena. Mitä tuolle pitäisi sanoa sillä hetkellä? Pahoittelut tuskin auttaisivat enään mitään, lisä selitykset sen vähempää ja Eveyn oma versio tarinasta... tuskin toinen uskoisi sitäkään, Eveyn jopa epäillen sillä hetkellä että sen jälkeen seuraava rakennus hänen kohdallaan olisi vain pelkkä pöpilä. Sananmukaisesti.
Demonin huokaisten hiljaisesti, jääden katsomaan toisen loittenevaa selkää joka lähti katoamaan sotilaan kanssa, Eveyn vilkaiste vuorostaan pikkuveljeään joka ynähti jotenkin surullisesti tilanteeseen. Demonin luoden pienen hymyn tapaisen huulilleen sillä hetkellä, yrittäen viestittää alle vuoden ikäiselle lapselle, että kaikki olisi hyvin, vaikka todellisuus kätkeytyikin jälleen sen hymyn alle, jääden vain odottamaan sitä hetkeä kun ovi olisi sulkeutunut takapäin jolloin maski voitaisiin laskea alas.
Hopeisen katseen kääntyen takaisin kaksikkoon jotka kävelivät rivakasta edessä päin, jo hetken aikaa näyttäen siltä että demoni olisi huudahtanut tuon vanhemman perään vielä jotain mutta sen sijaan... tulivatkin sanat nielaistua miettimisen johdosta ja sen sijaan pieni kuiskaus lausui ääneen "olen pahoillani Giovanni..."

Viikon jälleen ollen vaihtumassa seuraavaan, olivat asiat todenteolla muuttuneet oudoksuttavasti aivan toisenlaiseen suuntaan kuin Evey olisi uskonut. Äiti oli hakenut kuopuksensa, samalla Eveyn saaden tietää että ainoa asia jonka nainen oli löytänyt matkaltaan, olivat olleet sen kyseisen rakennuksen rauniot, jossa Evey oli viettänyt onnellisimmat ajat lapsuudestaan. Eveyn tietämättä miten olisi voinut reagoida kyseiseen tietoon. Samalla kun se vieritti huolta enemmän niskoille vanhuksen kohtalosta, samalla sen myös valaen tietynlaista toivoa että vielä olisi se positiivisempi ja onnellisempi mahdollisuus kuitenkin olemassa. Ainakin Eveylle se oli silloin tuntenut paremmalta.
Naisen ollen vaihtanut asuin sijaansa viikon aikana, käyttänyt salanimeä jäljittämista vaikeuttaakseen - tämän myöskään pitämättä kertaakaan Giovanniin yhteyttä sinä aikana.
Syyksi nainen uskotteli itselleen vain sen, että tuskin toinen enään edes toivoisi näkevänsä hänen naamaansa sekunttiakaan kauemmin viime kerran jälkeen, sitä paitsi miehellä olisi varmastikin omat kiireensä niin työelämässä kuin kotonakin sillä hetkellä.
Ulkona sataen sinä päivänä, ei kaatamalla vaan tihkuttamalla, taivaan ollen kokonaan haalean harmaa joka olisi voinut sulautua neidon silmien värin kanssa hyvin yhteen, katseen rekisteröiden varjon piiloutuvan huomaamattomasti luonnon sekään tiesi Evey sen siluetin kuuluvan Setille joka oli varmaankin lähetetty vahtimaan kaksikon perään vielä kaiken varalta. Naisen voimatta olla huokaisematta raskaasti, ennenkuin antoi selän kääntyä pois ikkunalta ja verhon sulkeutuen takanapäin jottei neidon olisi tarvinnut kohdata 'masentavaa säätä' sillä hetkellä.

”Onko hän liikahtanut vieläkään paikoiltaan?”
Vartijan kysyen ajatuksensa ääneen kun astui tuonne huoneeseen, jossa valvontakameroita ja koko turvajärjestelmää hallinnointiin. Toisen vartijan istuen sinä hetkenä tietokone ruutujen edessä ja pitäen jalkoja pöydällä, käsien pidellen kahvikuppia sylissä.
”Ei vieläkään mitään. Tuo tyyppi on istunut koko päivän lattialla. Miksi tuota nyt kutsutaan? Tyttäreni jaksaa puhua siitä jatkuvasti… ah, nyt muistan! Meditoiminen, sitä se oli.”
Vastauksen kuullessaan kysyjä kohotti kulmiaan väkisinkin hämmennyksestä.
”Meditoiminen? Luostarin munkinko ne tänne pisti vankilaan? Jakoiko saarnaansa kenties väärässä paikassa?”
Vartijoiden purskahtaessa nauramaan. Mielikuva kyseisestä sai todellakin sarkastisen huumorin liikkeelle. Tuon kyseisen rennon ilmapiirin kestämättä kuitenkaan kauan. Vartijoiden keskittyessä enimmäkseen juttelemaan keskenään ja katsomaan siinä samalla jalkapallo lähetystä omasta telkkarista – alkoi valvontakameroiden ruudulla tapahtua. Sateen tihkuttaessa ulkona, ruuduissa näkymättä mitään muuta – ei edes niissä, joissa vartijoiden olisi pitänyt liikkua. Valittavan äänen yhtäkkiä kuuluessa tietojärjestelmästä. Sähköjen sammuessa koko rakennelmasta. Varajärjestelmän käynnistyessä ja sytyttäen punaiset valot kirkkaiden sijaan. Kyseisen tapahtuman saaden nuo kaksi vartijaa vasta nyt kiinnostumaan uudemman kerran ympärillä tapahtuneesta. Toisen alkaen selaamaan nopeasti valvontakamerat lävitse, saaden vain huomata ettei kukaan ulkona liikkuvista vartijoista ollut paikoillaan.
”Mitä ihmettä?”
Yhden kameroista alkaen tarkentamaan käytävällä tapahtuvaa.
”Soita lisäapua! Anna varoitus ulkopuolisesta.”
Puhelinta lähempänä napaten kyseisen käteensä, mutta painaessaan luurin korvalle – oli linja täysin mykkä. Kameran päästessä silloin tarkentamaan näkymän. Sillä käytävällä, jossa vangin selli sijaitsi, seisoen tumma hahmo, joka ei käyttäytynyt yhtään hermostuneesti vaikka oli sillä hetkellä sotilasrakennuksessa.
”Kuka sinä oikein olet?”
Vartijan lausuen hiljaisesti itsekseen. Kyseisen hahmon kohdistaen silloin katseensa suoraan kohti kyseistä valvontakameraa – aivan kuin tämä olisi kuullut mitä vartija sanoi. Tapahtuman saaden kylmät väreen juoksemaan väkisin selkää pitkin. Käytävässä vallitseva pimeys ja raskas huppu estivät kasvon piirteitä näkymästä. Vartijan yrittäen vielä tarkentaa kuvaa, mutta silloin tämä ehti näkemään kun hahmo nappasi jotakin käteensä ja heitti sen suoraviivaisesti kameraa kohti. Kuvan kadotessa räsähdyksen saattelemana.

Armeijan johdon saaden sinä päivänä tiedon vangin karkaamisesta. Kyseisen tiedon tavoittaen myös tuon kyseisen historioitsijan, joka oli antanut vastauksia Giovannille. Tämän saaden myös ne kyseiset valvontanauhat, joista näkyi jotakin selontekoa aikaisen aamun tapahtumista.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:29

Kameroihin tallentuneen videon löytäen tiensä monen eri käden kautta tuolle vanhalle miehelle, joka oli ollut koko sen sateisen aamun kirjoituksien ja kirjojen lumoissa mutta sen mitä hänelle tuotiin eteen... oli se mikä sai kaiken sen hetkisen keskeytymään.
Miehen pyöritellen kyseistä nauhaa kädessään tutkivasti, tietämättä vielä mitä se tulisi sisältämään. Kehon nousten tuoliltansa kävelykepin avulla, ontuvien askelten johtaen videonauhurin luokse, jonka päällä oli pöllyttynyt viikkojen saatossa aikamoisesti, pienen puhallusmaisen liikkeen riittäen sillä kertaa viemään suurimmat osat pölystä nauhurin päältä.
Nauhurin syödessä videon sisäänsä, kovaäänisen hurinan jatkuen hhetken aikaa ennenkuin kuvaa alkoi näkyä.
Kaukosäätimen kelaten kuvaa eteenpäin, huomasivat jäänsiniset silmät sen saman minkä muutkin. Missään näkymättä yhtäkään vartijaa paikalla mihin järjestelmä oli nämä käskenyt. Kuvan vaihtuessa käytävästä toiseen, jotka näytti enenmmän aaveelliselta kuin vankilalta, kunnes viimein kuva pysähtyi tietyn sellin eteen jonne se salamurhaaja oli asetettu mutta sen sijaan että käytävä olisi jälleen ammonnut tyhjyyttään oli oven eteen asettunut se varjomainen hahmo joka sai niskakarvat pystyyn pelkällä olemassa olollaan. Kulmien kurtistuen hieman kun video viimein sumentui kokonaan, joka ilmoitti vain videokameran tuhoutumisesta, huokaisi vanhus raskaasti.
Vapaan käden hakien radiopuhelimen otteeseensa, ennenkuin tuo nykyaikainen tiedotusväline kohottautui suun eteen rätisevästi, vanhuksen ilmoittaen lyhyesti tapahtuneen Setille jonka armeija oli lähettänyt pitämään vahtia, miehen kehottaen siinä vaiheessa myös erityistä varovaisuutta. Mikäli salaseura olisi jättänyt samaisen tehtävän vielä Z:lle, olisi hyvin mahdollista että kosto voisi olla miehen mielestä oikeutettu kaikilla tavoin.

Sillä välin kaupungissa oli tilanne vielä rauhallistakin rauhallisempi niinkuin yleensä sateisella kesäpäivänä oli tapana, ulkona näkyen vain harvoja lapsia joka hyppivät lätäköissä ja mudissa äitien mulkoilevalla uhallakin. Demonin ollen yksi niistä harvoista jotka olivat jääneet sisälle, hopeisen katseen seuraten sadetta ikkunasta käsin ajatuksissaan.
Demonin istuen ikkunalle asetetulla penkillä, ei sillä hetkellä salamurhaajaa näkenyt missään mikä vain kertoi sen että tuo oli vaihtanut jälleen kohdettaan mieheen, jolla olisi varmastikin enemmän tai vähemmän töitä työelämässä - kuin myös nyt arjessakin. Käden pidellen otteessaan kännykkää, jonka näytöstä pystyi näkemään selvästikin Giovannin puhelinnumeron mutta sen sijaan että Evey olisi painanut mitään ajattelematta sitä vihreää nappulaa näytön alapuolella, löikin takaraivo itsensä puiseen ikkunan raamiin turhautuneena. Eveyn tehden mieli soittaa miehelle, pahoitella, kysyä voisivatko he tavata, tai edes puhua mutta sen sijaan oli pää joka kerta täyttynyt epäluuloisista ajatuksista jotka kommelsivat tekojen päälle.
Silmien sulkeutuen sen hetken ajaksi ja raskaan huokaisun karaten huulien välistä väsyneenä, ennenkuin silmät jälleen aukesivat näköetäisyydelle kohdistuneeseen kaupunkiin joka odotti pilvien poistumista auringon tieltä.

Keittiön valot syttyivät hämäryyden keskelle, jota värjäsi omalla masentavalla tavallaan harmaa maisema ulkona. Tihkusateen sataen raskaista pilvistä, jotka olivat vuoranneet taivaan kannen kokonaan allensa. Askeleiden viedessä tuolin ohitse, minkä selkänojalta käsi nappasi mukaansa villatakin paljaan ylävartalon peitoksi. Pienten rykäisyjen yrittäen selventää aamu karhea kurkkua. Vesipannun löytäen pian paikkansa hellalla, lämpötilan alkaessa lämmittämään tee vettä valmiiksi. Yhden tuoleista narahtaen lopulta hiljaisesti kun paino tuli istuutuneeksi sen päälle. Pöydälle lasketun lehden avautuen silmien luettavaksi. Lukemisen keskeytyen hetkeksi piippaamisääneen, jonka kuumemittari sai aikaiseksi. Giovannin kohottaen digitaalinäytön paremmin silmiensä eteen. Väsyneen ja puhtaasti tympääntyneen sihahduksen riittäen jo kertomaan – ettei mies ollut tyytyväinen siihen mitä näki lukemissa. Taas hän oli siinä pisteessä kiireiden keskellä. Ruumis antoi ensin paljon periksi kunnes lopulta sen kunto romahti ja sanoi painavan vastalauseensa. Kuumemittarin päätyen pöydän kulmalle makaamaan kun hellan luota alkoi kuulua valittavaa vihellystä. Teen ilmoittaen olevansa valmis. Giovannin nousten hakemaan itselleen kupillisen tuota ihanan lämmintä juomaa, joka varmasti tekisi hyvää niin kylmänä aamuna. Tämän aloittaen hörppimään juomasta lyhyitä kulauksia. Katseen, joka vielä siihen hetkeen asti oli pysynyt lehdessä, kohdistuen viimein tuohon mustaan työpuhelimeen, joka kohta aloittaisi piinaamisensa jatkuvalla soitollaan. Meripihkan värisen katseen katsoen tuota esinettä hievahtamatta kuin odottaen, että ihan minä hetkenä hyvänsä kyseinen kapula alkaisi päristä sitä ärsyttävää melodiaansa. Silmien kääntyessä hetkeksi pois, mutta palasivat kuitenkin takaisin lähtöpisteeseen. Käden ottaen puhelinta aavistuksen lähemmäksi, ennen kuin laskeutui hiljalleen vetolaatikon luokse ja alkoi avaaman sitä varoen kuin kiellettyä kohdetta. Jäntevien sormien laskeutuen lopuksi puhelimen pinnan päälle ja alkaen liu’uttamaan kohdetta puista tasoa pitkin, kunnes lopuksi kuului terävä kolahdus kun kyseinen kännykkä tipahti laatikon pohjalle.
”Ups…”
Tumman äänen todetessa tahallisen yliampuvasti ja teekupin tullen kohotetuksi huulten luokse. Giovannin tyrskähtäen huvittuneesti kesken juomisen. Hänen ymmärtämättä itsekkään mikä niin suuresti huvitti, mutta olisiko sillä mitään väliä? Mikä voisi olla enää niin pahempaa kuin remontissa oleva aula, jonka onnettomuutta Giovanni oli saanut selitellä monen monta kertaa vakuutusyhtiölle - tai se kun hän oli seissyt vanhan rouvan hautajaisissa ja nähnyt tämän sukulaisten surevan edesmenneen poismenoa – tai se kun hän oli tyhjentänyt vanhan rouvan huoneen ja antanut kyseiset tavarat eteenpäin sukulaisille. Mikä voisi olla hänen kohdillansa enää pahemmin?

Uuden liikkeen saaden ilmassa aikaiseksi vivahtavan äänen kun terävä terä laskeutui jälleen käsien vakaudesta tuttuun asentoon kehon eteen, kunnes jälleen kohottautuivat pään yläpuolelle tehdäkseen sen samaisen liikkeen uudestaan ja uudestaan.
Terävän naurahduksen saaden huomion kiinnittymään sen hetken ajaksi sivustalle jossa seisoi tummempi hahmo huvittuneen näköisenä, tumman ruskean silmäparin katsoessa nuorempansa touhuja pientä naurua pidätellen, Eveyn antamatta sillä hetkellä kyseisen yksityiskohdan häiritä. "Eikö sinulla ole parempaa tekimistä kuin nauraa siinä?" Evey viimein kysyi käsien jälleen laskeutuessa valmiustilaan ennenkuin katana halkaisi ilman halki, miehen tyytyen luomaan vain hymynsä toiselle, vastausta siltikään kuulumatta. Tyypillinen salamurhaaja...

"Et hallitse sitä" Mies viimein tokaisi, saaden naisen mielen jälleen hieman kohottautumaan tuohon tekemisen seasta siltikään vielä lopettamatta, kysyvän katseen riittäen silläkin kertaa ennen kuin mies jo kerkesi jatkamaan "annat tunteillesi vallan. Et hallitse miekkaa niin hyvin kuin taidoillasi voisit"
"Mitä sinäkin muka tiedät? Et mitään." Naisen tiuskaistessa takaisin salamurhaajalle, käsien laskeutuen silloin takaisin sivulle lepotilaan, demonin kääntyen kohti tuota miestä joka oli hiljentynyt sillä kertaa "Piileskelette varjoissanne ja tarkkailette meitä, yritätte ymmärtää tekojamme ja luulette ajan kanssa oppineenne tuntemaan meidät niinkin hyvin, vaikka todellisuudessa ette tiedä meistä mitään. Vain jokapäiväiset tapamme ja mahdollisesti lähipiirin. Ette mitään muuta" Demonin todeten hieman jo uhmakkaasti, nyrkin samalla puristaen katanan tummaa kahvaa huomaamattomasti, hopeisen katseen pysytellen kokoaika Setissä, joka oli tarkkaillut heitä jo pidemmän aikaa. Hiljaisuuden valliten sillä hetkellä kaksikon välejä, kaksikon vain tuijottaen toisiaan, Eveyn hakien ruskeat silmät hupun alta kontaktiin kun taas Set tyytyi katsomaan hopeisia, jotka samaan aikaan pelottivat että lumosivat katsojansa. "... Näen silmistäsi vihan ja epävarmuuden tulevaa kohtaan. Huolen. Miksi?" Eveyn ollen tällä kertaa se joka hiljentyi. Tämän selvästikin miettien sanoja moneen otteeseen, ennenkuin viimein tyytyi lausumaan "... koska kaikki joihin kiinnyn joutuvat takiani vaaraan tavalla tai toisella. Koska tulen aina olemaan salaseuran silmätikku, halusinpa sitä tai en."
Sillä kertaa vastauksien riittäen tuolle salamurhaajalle, tämän tyytyen vain nyökkäämään varoen, ennenkuin jalat alkoivat hitaasti lähteä peruuttamaan taaksepäin kohti varjoja kun eräs hotellin henkilökunnasta asteli lähemmäksi sateessa harjoittelevaa Eveytä kohti hieman toruvasti, peläten nuoren neidon sairastuvan vielä sellaisilla tempuilla.

Sateen rummuttaessa ikkunoiden pintaa – synnytti se tasaisena humisevan äänen, joka väsytti omalla tavallansa. Giovannin istuen vieläkin tuon kyseisen ruokailupöydän ääressä ja juoden sitä samaista teetä, jonka tämä oli ottanut eteensä yli puolituntia sitten. Aluksi niin pirteälle vaikuttanut olotila oli alkanut pikkuhiljaa hiipumaan olemattomiin ja jättänyt jälkeensä lihaksia kivistävän väsymyksen, joka vaati takaisin lepäämään menemistä. Lehden lukemisen, mitä katse oli enimmäkseen lukenut paljoakaan rekisteröivästi, keskeytyen sillä kertaa oven koputukseen. Raskaan metallirenkaan iskeytyen puista pintaa vasten kolmesti sitten se hiljeni. Giovannin henkäisten raskaasti. Kuka hemmetti siellä oli tuohon aikaan aamusta? Karhean äänen saaden sen verran voimaa itselleen, että se riitti huutamaan tulijalle oven olevan auki. Giovannin itse vaivautumatta nousemaan ylös tuolilta – jos hänen maineensa kaatuisi yhden oven aukaisematta jättämiseen, niin olkoon niin. Saranoiden narahtamisen kertoen ulkona seisseen kuulleen talon omistajan kehotuksen ja astuvan peremmälle. Vakaiden askelien alkaen lähestymään hallin poikki keittiön suuntaan. Giovannin odottaen assistenttinsa kohta ilmestyvän hengästyneenä oviaukolle ja kyselevän huolesta sekaisin miksi mies ei oikein vastannut työpuhelimeensa. Tuon kyseisen näkymän Giovanni valmistautui kohtamaan, mutta sitä ei koskaan tullut…
Raskaan näköisen säkin tipahtaessa lattialle tahallisesti jalkojen juureen. Identtisen silmäparin kohdistuen pöydän ääressä istuvaan kun selkä viimein sai itsensä suoristettua täyteen ryhtiinsä. Terävän kolahduksen rikkoen laskeutuneen hiljaisuuden – teekupin tipahtaessa käsien otteesta pöydälle, josta se vieri painovoiman saattelemana lattialle. Kyseisen äänen saamatta kuitenkaan kaksikkoa irrottamaan katseita toisistaan. Giovannin katsoen näkemäänsä kuin aaveen nähnyt. Oven suulla seisovan vanhuksen puolestaan katsoen lapsen lastaan sillä samaisella tyyneydellä, joka oli aina ollut luonteessa päällimmäisenä.
”Olet kuollut.”
Giovannin lausuen enemmän itselleen kuin näkemälleen – tuntien samaan aikaan kuinka sydämensä hakkasi rintakehän alla.
”Miksi sitten hengitän samaa ilmaa kanssasi?”
Isoisän tutun rauhallisen äänen vastaten takaisin. Saiteksen astuen pari askelta lähemmäksi, mikä sai Giovannin ponkaisemaan ylös tuolilta ja näyttämään sille, että tämä olisi valmis ottamaan jotakin kättä pidempää tarvittaessa.
”Talosi paloi tuhkaksi. Kuulin siitä raportissa Egyptin viranomaisilta kun tiedustelin kohtaloasi. He sanoivat - ettei kyseisestä palosta voinut kukaan selvitä. Et voi olla siis siinä. Kuulitko! Sinä olet kuollut!”
Ahdistuksen epätietoisuutta kohtaan alkaen näkymään selvemmin nuoremman silmissä - mitä enemmän tämä yritti vakuutta itselleen näkevänsä väärin. Saiteksen perääntymättä kuitenkaan pois lapsen lapsensa luota – tämän kohottaen vain kämmenensä rauhoittavasti ja kuroi välimatkan umpeen huomaamattomasti, kunnes lopulta rauhoittava ääni lausui aivan Giovannin korvan juuressa:
”Miksi sitten tunnen samaa kipua kuin sinäkin – jos olen niin kuollut kuin haluaisit minun olevan.”
Käsivarsien kietoutuen varoen nuoremman miehen ympärille ja vetäen toisen halaukseen. Saiteksen tuntien Giovannin jännittyvän automaattisesti, mutta kun irti päästämistä ei tapahtunut heti – alkoi toinen laskea hiljalleen suojaustaan. Isoisän lopulta tuntien nuoremman kietovan käsivartensa myös halaukseen. Saiteksen kohottaen toisen kämmenensä Giovannin takaraivolle ja upottaen sormensa tämän yön mustiin hiuksiin. Yksinäisen kyyneleen vierähtäen iän uurtamalle poskelle. Vanhuksen lausuen kiitoksensa jumalille, kiittäen että nämä olivat suoneet hänelle mahdollisuuden palata takaisin Giovannin luokse.
Kiitos…

Aamupäivän vaihtuessa iltapäivään, oli Evey päätynyt hortoilemaan ulos
rauhallisen sisällä oleskelun sijasta, jossa sillä hetkellä sade tuntui
vain yltyvän entisestään, antamatta pienintäkään mahdollisuutta auringolle joka kuitenkin pyrki pääsemään pilvien lävitse.
Ei ollut mennyt kuin vain muutamia minuutteja ja nuori
neito oli kastunut läpimäräksi vaatteita myöten, ei demoni ollut
välittänyt kertaakaan. Mielessä käymättä edes pienintäkään ideaa mennä
yhteen monista kahviloista sisään joita matkan varrella oli tullut mutta
sen sijaan matka oli vienyt vain kauemmaksi ja kauemmaksi, kunnes täysin huomaamattomasti oli kaupunki näkymät olivat muuttuneet pääsääntöisesti puiksi ja liujuvaksi kuramaastoksi jalkojen alla.
Vapaan käden kohoten jälleen ties monennenko kerran nostamaan olkapäällä laukkua kunnolla
kunnolla, jonka paino oli lisääntynt - kiitos sen kirjan joka tuntui tuovan enemmän ongelmia kuin mitään muuta. Katseen alkaen erottamaan edessään tutun talon, joka oli kuin
olikin vielä pystyssä naisen odotuksista huolimatta. Ainakin näin ulkonäöllisesti. Askelten
pysähtyessä porttien eteen, mielessä käyden jo useampaan kertaan kääntyminen poispäin ja jättämisen asian sikseen, mutta silläkin kertaa olivat liikkeet toimineet nopeammin kuin aivoitukset, naisen astuen portista sisään.
Viime hetken mahdollisuus Evey... ajattele nyt, hän tuskin haluaa nähdä sinua viime kerran jälkeen joten miksi edes vaivautua? Silmien kohdistuen nyt raskaaseen oven kolkuttimeen, joka odotti vain pientä liikettä tehtäväksi jotta nainen olisi päässyt sisään - tai enemmänkin, jos Giovanni hänet edes päästäisi.
Eveyn kyllä aistien sisällä olevan joku toinenkin henkilö - mutta tarkemmin aloittamatta tutkimaan aisteillaan kyseistä yksitiyskohtaa, oli rystynen jo koputtanut puiseen pintaan. Naisen jääden odottamaan mitä tuleman piti.

Giovanni oli toipunut alku shokista kohtuullisen nopeasti ja sen jälkeen alkanut kyselemään luonteen piirteensä tavalla niitä lukemattomia kysymyksiä, jotka olivat alkanet muotoutua ajatuksiin siitä hetkestä lähtien kun Saites ilmestyi keittiön ovelle seisomaan. Isoisä näki kuitenkin lapsen lapsensa kuoren lävitse. Toinen ei ollut tarpeeksi kunnossa kuunnellakseen niin monimutkaisia vastauksia kerralla. Meripihkan värisen katseen katsoen nuorempaa vain tyynesti ja sanojen myötäillen soljuvasti noita kiihtyneitä lauseita, joista ei tuntunut loppua tulevan kun ne kerran pääsivät alkuun. Saiteksen luvaten kertoa Giovannille kaiken, mutta sitä ennen tämä muka valitti matkasta rasittunutta selkäänsä ja ylikorosti sitä kuinka olisi mukavaa istuutua nojatuoliin.

Kaksikon siirtyessä olohuoneeseen. Giovannin istuutuen sille samaiselle sohvalle, jonka päällä hän oli nukkunut viimeyön myöhäisen kotiin tulemisen takia. Saiteksen puolestaan istuutuen sopivan pehmeään nojatuoliin, joka myötäili väsyneitä lihaksia armoa antavasti. Isoisän alkaen keskustelemaan rauhalliseen ääneen sävyyn lapsen lapsensa kanssa. Tämän ovelan vanhuksen käyttäen tahallaan sitä samaista äänen painoa, jolla oli ollut aina rauhoittava vaikutus kuulijaan. Saiteksen seuraten sivusilmällään Giovannin liikkeitä kun aika alkoi kulua eteenpäin. Nuoremman ensin asettuen makuulleen, vedoten yltyneeseen päänsärkyyn – käsien jääden vielä vatsan päälle, sormien näperrellen jotakin jatkuvasti, mikä kertoi selvästä hermostuneisuudesta. Noiden mitättömien liikkeiden myös loppuessa, toisen käsistä valahtaen painovoiman vetämänä alas vartalon vierelle. Saiteksen jatkaen vielä pari lausetta eteenpäin vaikka tiesi – ettei nuorin enää kuuntelisi, mutta puheillaan tämä kätki seuraavat tekonsa äänet; ylös nousemisen, viltin ottamisen ja sen levittäminen nuoremman lämmikkeeksi. Isoisän katsoen lapsen lastaan. Giovannin piirteiden, jotka nyt olivat unen rauhoittamat, muistuttaen erehdyttävästi heidän kummankin kaukaisen esi-isän piirteitä. Sin oli ollut heidän sukunsa tukipilari, niin voimallisesti kuin viisaudessakin. Moni olisi pakahtunut ylpeydestä huomatessaan samankaltaisuuden sellaisen sukulaisen kanssa, mutta se oli myös raskas taakka kannettavaksi. Oliko kaukaisen elämän ympyrän viimeinkin aika sulkeutua?

Iltapäivän koittaessa – oli Saites järjestellyt koko päivän talon irtonaisia tavaroita, jotka olivat lojuneet siellä täällä. Giovanni ei ilmeisemmin ollut kiireidensä lomassa ehtinyt järjestelemään kotiaan ja sen kyllä huomasi. Isoisän välillä vilkaisten olohuoneen suuntaan. Giovannin nukkuen vieläkin väsymystään pois. Saiteksen olematta tuossakaan kohdin viaton – tämä oli halunnut varmistaa nuoremman levon jatkuvan tuntia kauemmin ja sen takia olohuoneen pöydälle oli eksynyt pieni suitsuke lautanen. Tuon palavan suitsukkeen syventäen unta sopivissa määrissä, mikä yleensä rikkoutui kun kuuloaisti nappasi jotakin ympäristöstä. Kuten se olisi rikkoutunut kun oveen kolkutettiin. Saiteksen siirtyen ulko-oven luokse, mutta ennen aukaisemista – keskittyi tämä hetkeksi tunnustelemaan missä olotilassa oven takana oleva henkilö oli. Vanhuksen napaten tutun auran ja se sai tämän aukaisemaan oven. Raskaan puisen esteen siirtyen syrjään kaksikon välistä. Tutun katseen kohdaten nuoremman talon hämäryydestä. Sen samaisen äänen painon, jolla vanhin oli nuorinta puhutellut koulutuksen aikana, sanoen:
”Olet myöhässä, Evey.”
Saiteksen astuen syrjään ja kehottaen toista astumaan peremmälle ennen kuin sulki oven, vilkaistessaan ensin nopeasti ympäristöä.
”Giovanni nukkuu kuumettaan pois. Pahoittelen siis hänen puolestaan - ettei talon omistaja itse pääse vierastaan vastaan.”
Katseen käyden nuoremman olemuksen nopeasti lävitse päästä varpaisiin. Lempeän hymyn kohottautuen vanhuksen kasvoille.
”Sinä taas saisit pahoitella ulkonäköäsi. Tule. Tarvitset nopeasti kuivia vaatteita päällesi tai muuten sairastut itsekin.”
Saiteksen lähtien kulkemaan edellä. Tämä olisi voinut alkaa kertoilemaan syytä miksi oli siellä missä nyt oli ja miten se oli edes mahdollista. Asiat kuitenkin tärkeysjärjestykseen; terveydestä huolehtiminen – sen jälkeen vasta muut asiat.

Talon sisältä kuuluen koputukselle vastaukseksi pelkkä hiljaisuus, henkäisi Evey hiljaisesti, kehon jo kääntyen selin ovea kohti hetken odottamisen jälkeen, Eveyn kereten ottamaan vain puolikkaan askeleen kun katse kääntyikin olan ylitse kohti ovea jonka takana tuttu aura oli voimistunut huomattavasti. Kulmien kurtistuen epäilevästi, demonin jo epäillen itsekin aistiensa olevan väärässä sillä kertaa mutta kun ovi viimein avautui, jäi demoni hetkeksi katsomaan pimeyden syvyyksissä olevaa miestä hämmentyneenä.
Eveyn pystyen tuntemaan kuinka yksi kivi tipahti pois sydämen päältä nähdessään toisen olevan täysin kunnossa ja hengissä, mutta miehen tdetessa hänen olevan myöhässä loi nainen murhaavan katseen. tämän ollen jo valmiina toteamaan puolustuslinjalle piikitteleviä sanoja mutta ennenkuin sanat olisivat pursuneet suusta, kerkesi Saites jo tokaisemaan Giovannin nukkuvan sikeästi.
Itseasiassa, nyt kun asiasta mainittiin, pieni suitsukkeiden tuoksu leijaili tosiaan rauhoittavasti ilmassa.

Oven kolahtaessa takanapäin naisen astuttua sisään, kenkien löytäen pian paikkansa märkien sukkien mukana siististi seinän vierustasta, Eveyn kohottaen katseensa toiseen huvittuneena "unohditko etten ole aivan normaali ihminen?" Hän kysyi vanhuksen toteamukseen kipeäksi tulemisesta, kulman kohottaen leikkisästi kulmaansa pienen virneen kera mutta mikäs siinä hanttiinkaan laittamaan kun Saitesin tuntien Evey saisi vaihtaa kuivaa päällensä joko hyvällä tai pahalla tavalla.
Kylmän lattian tuntuen paljaiden jalkojen alla, saivat se pieni ykstyiskohta kulkemaan kylmät väreet selkää pitkin koko kehon lävitse, pienen hytinämäisen pakonomaisen liikkeen tullen myös tahattomasti ilmi. Eveyn kuitenkaan valittamatta. Oma vikahan se oli ollut, mitäs oli lähtenyt kävelemään sateessa kaksikymmentä kilometriä muitta mutkitta. Naisen huokaisten hiljaisesti, katseen kääntyessä vanhempaansa hieman kysyvästi, "... mitä tarkoitit sillä että olen myöhässä?" Egyptin kielellä lausutun lauseen karaten huulilta, katseen pysytellen koko sinä aikana toisessa vastauksia tahtovasti, nuorimman jääden odottamaan aikoisiko mies vastata samantien vai kuitata kysymyksen jälleen kertovansa myöhemmin kun Giovannikin olisi hereillä.

Kuullessaan selkänsä takana kenkien kopahtavan riisuttuina lattialle – ei kestänyt tuosta äänestä kauankaan kun Evey totesi perään oman mielipiteensä sairaaksi tulemisesta. Saiteksen vain hymähtäen arvoituksellisesti ja hymyillen katseellaan. Tämä ei sanonut sitä ääneen, mutta ajatteli kylläkin; jokaisessa heissä oli ripaus inhimillisyyttä ja sen tuomaa heikkoutta, halusivat he sitä tai eivät. Kaksikon kadotessa remontin alla olevasta aulasta syrjemmällä sijaitsevaan käytävään, joka johdatti yksistä niistä vierashuoneista, joita kyseisessä talossa oli monta.
”Odotin sinun rohkaisevan mielesi paljon aikaisemmin, mutta onneksi tulit.”
Saiteksen kävellen sängyllä lepäävän säkin luokse ja kaivaen sen sisustasta Eveylle sopivat vaatteet. Miksi tällä oli kyseiset vaatteet mukana? Se oli taas yksi niistä lukemattomista mysteereistä. Kaikella oli kuitenkin tarkoituksensa. Kaiken tapahtuen juuri niin kuin oli tarkoituskin.
”Se on alkanut. Kohtalon kellon ratas on taas lähtenyt liikkeelle.”
Vaatteiden tullen ojennetuksi Eveylle, minkä jälkeen Saites poistui huoneesta ja jättäen nuoremman pukeutumaan rauhassa, jääden odottamaan käytävään. Saites ei tiennyt nuoremmista, mutta hän itse pystyi lähes kuvittelemaan kohtalon rattaan terävän naksutuksen kun se jokaisella kierroksella sai hajanaiset palat loksahtamaan oikeille paikoilleen.

Giovannin herätessä syvästä unestaan äkillisesti. Tuntoaistin rekisteröiden polttavaa kipua oikeassa sisäranteessa – aivan kuin joku olisi polttanut tulikuumalla raudalla. Sohvan narahtaessa hiljaisesti kun vartalo nousi istumaan. Vasemman käden painautuen kipu alueen päälle, kykenemättä tuntemaan mitään epänormaalia, mutta kun silmät katsoivat kyseistä aluetta – oli iho punainen. Silmien siristyessä tarkentaakseen näköä. Giovanni ei osannut selittää näkemäänsä, mutta mitä kauemmin hän katsoi rannettansa – alkoi hän hahmottaa selvää kuviota, joka muuttui koko ajan selvemmäksi. Hänen lopulta tunnistaen näkemänsä kuvan Horuksen silmäksi.
”Mitä hemmettiä?”
Käden napaten pöydällä lepäävän pyyhkeen ja alkaen hankaamaan sillä kyseistä kohtaa ranteessa. Kuvan pysyen koskemattomana. Kyseisen kohdan muistuttaen ulkonäöltään juuri sellaista kuin jokin olisi tuoreeltaan polttomerkinnyt kuvan ranteen ihoon. Sydämen alkaen takomaan voimakkaammin rintakehän alla. Järjen ymmärtämättä sinä hetkenä yhtään mitään tapahtuneesta.

Saiteksen palatessa takaisin olohuoneeseen Eveyn kanssa – katsoi isoisä aluksi hämmentyneenä lapsen lastaan, joka istui sohvalla ja puristi toisella kädellään rannettaan tiiviisti. Rauhallinen äänen lopulta sanoen:
”Veri on vettä sakeampaa, Giovanni.”
Kyseisen lauseen saaden nuoremman kohottamaan päänsä ja katsomaan kulmiensa alta takaisin. Giovannin silmistä nähden sinä hetkenä selvästi, että tähän sattui. Saiteksen tietäen sen – sillä hän itsekin oli joutunut kokemaan kyseisen samanikäisenä. Vanhuksen kääntäen katseensa viimeiseksi Eveyhen, joka kantoi mukanaan kirjaa kantolaukussa.
”Ota se esiin, Evey ja laske tuohon pöydälle meidän kaikkien silmiemme eteen.”
Katseen kohdistuen takan suuntaan.
”Sillä meidän on tullut aika ymmärtää kohtaloamme.”
Liekkien värähdellen levottomasti takan sisustassa – luoden mystisiä valoilmiöitä seinille, aivan kuin varjot olisivat liikkuneet omaa elämäänsä kolmikon ympärillä. Voimakkaan naksahduksen kuuluessa ja valittavan kiven rahinan alkaessa. Takan painautuen seinän sisään ja lähtien siirtymään syrjään, kunnes viimein tuon kaiken takaa paljastuivat alaspäin viettävät portaat. Maanalaisen kylmän ilman henkäisten pimeyden syleilystä.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:31

Vanhemman todetessa että oli odottanut Eveyn uskaltautuvan palaamaan lähtökohtaansa aiemmin, mutta sanoista käyden myös ilmi se että Evey ole mennyt selväsitkin tekemään oikean päätöksen sekalaisista tunteista huolimatta, hänen vain tyytyen nyökkäämään. hän ei sitä ääneen lausunut, mutta jonkun vanhan aavistuksen kertoen takaraivossa että tuolla viisautta hohkaavalla miehellä olisi suunnitelma - joka vain odottaisi toteutumista.
Vaatteiden tullen annetuksi demonin eteen ja miehen poistuessa huoneeesta, kurtistuivat kulmat hieman kun hopeinen katse seurasi loittonevaa selkää. Taas? Kohtalon kellot? Kyse ei tainnut olla aivan ensimmäisestä kerrasta mitä tulisi tapahtumaan. Märkien vaatteiden tippuen yksitoisensa jälkeen lattialle toistensa seuraksi ja vuorostaan puhtaat, kuivat vaatteet peittivt kehon osat vuorostaan, vaatekappaleiden olematta ollenkaan isot neidon hämmennykseksi, vaan täysin sopivat.
Olkalaukun tullen asetetuksi hartian päälle kun Evey asteli käytävän puolelle jossa Saites jo odottikin, josta vuorostaan he jatkoivatkin olohuoneeseen jossa suitsukkeiden tuoksu oli vahvimmillaan. Silmien näkemättä sitä odotettua jossa Giovanni olisi nukkunut rauhallisesti untaan pois tyytyväisenä, mutta sillä kertaa oli tämä noussutkin ylös ja pidellen rannettaan toisessa kädessä kuin piilotellen kuviota ja samaan aikaan yrittäen toivoa kyseisen teon hellittävän kipua. Eveyn ollen jo valmiina menemään miehen eteen katsomaan mikä oli hätänä, mutta ajatuksesi se jäikin kun Saites pyysi laittamaan kirjan pöydälle kaikkien silmien eteen, kohottautui toinen kulmista hieman epäilevästi. Eveyn vieläkin muistaen vain muutamia päiviä vanhan tapahtuneen liiankin hyvin, jolloin myös pienet epäilyksen tapaiset olivat ensimmäisenä ajatuksessa varauksellisuudesta johtuneena.
Hopeisen katseen vilkaisten vielä viimeisen kerran vanhusta ennenkuin jalat ottivat askeleita lähemmäksi pöytää, lähelle sohvalla istuvaa Giovannia ja kirjan tullen lasketuksi varovasti pöydälle niinkuin oli pyydettykin. Hopeisen katseen kääntyessä samantien takkaa päin, joka alkoi vähitellen liikkua kunnes viimein oli lämmittävän tulen tilalla pelkkää pimeyttä ja portaat, jotka veivät alaspäin rantatalon alle. Giovanni saattoi olla hämmentynyt kyseisestä uudesta yksityiskohdasta talossa, mutta Eveyn ilmeen värähtämättä kertaakaan sillä kertaa. Olisikin ollut ihme ellei entisen salamurhaajan sukutalossa olisi ollut salakäytäviä, Eveyn itseasiassa jopa epäillen ettei tuo tie olisi viimeinen jonka he tulisivat ajan saatossa löytämään.

Hopeisen katseen kääntyessä viimein irti vanhemmasta ja pimeästä tilasta joka sai aavemaisen tunnelman aikaiseksi, katseen kohdaten nyt huolestuneena Giovannin "... oletko kunnossa?" Hän kysyi hiljaisesti, ojentaen kättään jo toista kohti valmiina auttamaan toise ylös mikäli mies vain hyväksyisi avun.

Ranteen ihoon sattui sinä hetkenä todella paljon kuten yleensä palovamman kaltaisissa haavoissa, mutta sen hetkinen kipu oli paljon pahempaa. Saites olisi voinut tuntea sympatiaa lapsen lastaan kohtaan ja sen pohjalta antaa toiselle enemmän aikaa sulatella kaikkea tapahtunutta, mutta aika oli tuossa kohdin heitä kaikkia vastaan. Vanhan salaseuran vanhin oli saanut tietää kirjan nykyisen sijainnin ja lähettänyt etsijän sen perään, tuon pimeyteen kieroutuneen olennon haluten kirjan itselleen niin palavasti että oli valmis murskaamaan kaiken alas saadakseen haluamansa. Kyseisen kirjan asettuessa viimein pöydän tasolle – astui Saites sen lähelle ja laski kätensä karhean tuntuisen kannen päälle. Vanhemman luoden katseen nuorempaan. Sanoja ei lausuttu, mutta Giovanni tiesi mitä isoisänsä halusi vaikka tällä olikin suuri houkutus kieltäytyä. Giovannin nyökäten pienesti Eveylle kun tämä kysyi oliko toinen kunnossa.

Miehen nousten varoen ylös ja ottaen välimatkan umpeen epäröiden kunnes viimein uskaltautui laskemaan oikean kätensä isoisänsä kättä vastapäätä. Aluksi tapahtumatta yhtään mitään. Giovannin jo ehtien aukaisemaan suutansa puoliksi valmiina sanomaan jotakin, mutta aloitetut sanat takertuivat kurkun seutuville kun katse näki ranteen palovamman alkavan muuttumaan tatuoinnin kaltaiseksi. Giovanni ei sitä nähnyt, mutta samaan aikaan kun nuoremman ranteessa merkki tummui – alkoi vanhemman ranteessa kyseinen merkki haalistua, kunnes se lopulta katosi kokonaan. Velvollisuus oli siirtynyt suvussa eteenpäin.
”Nyt, Giovanni. Mene ja ota kirja mukaasi. Se mitä tuolla alhaalla tapahtuu - on sinun ja ylemmän voiman asia. Tämän pidemmälle en voi opastaa sinua.”
Isoisän ottaen kätensä pois kirjan päältä ja astuen askeleen kauemmaksi. Lapsenlapsen jääden hetkeksi paikoilleen kuin miettimään mitä oikein tulisi tapahtumaan seuraavaksi. Giovannin tehden päätöksensä. Hän laittaisi pisteen tälle kaikelle hölmöydelle. Luullen vielä tuossa vaiheessa, että kaikki olisi järjelle selitettävissä. Kirjan päätyessä uuden suojelijansa käsiin – tämän lähtien laskeutumaan noita jyrkän näköisiä portaita, jotka johdattivat ilmeisemmin kartanon ja syvälle maan alle.
”Mene hänen mukaansa, Evey.”
Vanhuksen lausuen tyynesti kun nuoremman miehen ääriviivat olivat kadonneet salakäytävän pimeyteen. Saiteksen jääden odottamaan kaksikon paluuta.

Nuoremman ja vanhemman sukupolven asettuessa toisiaan vastapäätä ja käsien koskettaen toisiaan, jäivät kaikki odottamaan mitä tulisi tapahtuman. Hiljaisuuden valliten huoneen, Evey olisi jopa pystynyt kuulemaan sekä toisten että omansa sydämen lyönnit jotka olivat voimistuneet sekuntti sekunnilta jäänityksestä.
Näyttäen ensin, ettei mitään aikoisi tapahtua oikeasti mutta kun nuorempi miehistä olisi ollut valmiina tokaisemaan jotain siihen väliin ja ottamaan kätensä irti, alkoikin poltemerkki toisen kädessä tummua selvemmäksi. Demonin tunnistaen merkin liiankin hyvin, eikä sanoja siihen hätään tarvittaisikaan kertomaan mitä kyseinen merkki tarkoitti sillä hetkellä. Viimein tilanteen ollen ohitse, Saitesin todeten silloin että nyt kaikki riippuisi pelkästään Giovannista itsestään, pyynnön mennä portaat alas kohti tuntematonta saaden miehen selvästikin miettimään sen hetken aikaa. Mutta jääräpäänä kun mies tunnettiin niin oli tämä jo kadonnut portaat alas, pimeyden piilottaen Giovannin olemassa olon aina niin kauaksi kuin vain tuo astelisi takaisin ylös.

Hopeisen katseen kääntyen hämmentyneenä Saitesta kohti kun tuo kehottikin menemään lapsenlapsen perään, oli hän jo valmiina kysymään miten hän muka liittyisi siihen kaikkeen, mutta sanojen jääden jälleen ajatuksiin, kun hän tietäisi kyllä jo vastauksen odottavan portaiden lopussa.
Naisen henkäisten viimeisen kerran ennenkuin pimeys oli kadottanut hänetkin Saitesin silmistä, - kiitti Evey kerrankin epäinhimmillistä lajiaan joka takasi yönäön, vaikka siltikin askeleet veivätkin varovaisesti Giovannin perässä kohti loppua. Sillä hetkellä Eveyn vain pystyen toivomaan että se mikä tulisi tapahtumaan, saisi Giovannin viimein vakuuttuneeksi asioiden oikeasta laidasta, jota järjellinen puoli ei ollut osannut hyväksyä ennen sitä.

Mitä syvemmälle portaat laskeutuivat – sitä kylmemmäksi ja kosteammaksi hengitettävä ilma muuttui. Maan päällisten elämän äänien jäädessä ja tilalle laskeutuen hautamainen hiljaisuus, jonka sisimmässä vesipisarat aiheuttivat hiljaisen soinnukkaan äänensä. Giovanni oli ollut päättäväisyyttä täynnä alussa, mutta mitä kauemmin matka jatkui – alkoi epätietoisuus ja pelko yhdessä kietomaan kalman kylmiä sormiaan sielun ympärille. Pimeyden tuntuen muuttuvan mustemmaksi koko ajan, näköaistin hävitessä viimein taistelun. Vapaan käden hakeutuen seinän luokse ja hakien siitä jonkinlaista opastusta. Giovanni oli kuin salaseuran sanonnassa; ”Sokeana tiedon lähteillä.”

Viimeisen portaan lopulta tullessa ja jalkapohjien asettuen vakaammalle tasolle. Suojelusvaisto sanoi – ettei olisi kovinkaan järkevää lähteä jatkamaan eteenpäin pimeyden syleilyssä varsinkin nyt kun seinä jäi portaiden luokse ja avara tila tuli tilalle. Käsien saamatta mistään pistettä mistä ottaa kiinni. Sydämen hakatessa rintakehän sisimmässä, keuhkojen puhaltaen ilmaa ulos väristen. Jalan astuen ensimmäisen askeleen, toisenkin. Giovannin pyrkien pitämään kulkunsa suorana, välttäen kaikkea ylimääräistä. Moni voisi sanoa kyseisen olevan helppoa, mutta asia ei todellakaan ollut niin. Ihminen oli loppujen lopuksi aika avuton menettäessään yhtäkkiä näköaistinsa sellaisessa paikassa mitä ei tuntenut etukäteen. Giovannin huomaten itsensä lausuvan pyynnön hiljaisesti:
”Antakaa minulle silmänne. Antakaa minun nähdä taas.”
Ajatukset eivät tienneet kenelle tietoisesti hän lausui nuo sanat, mutta pelkkä niiden äänen lausuminen riitti valamaan rohkeutta epätietoisuuden keskelle. Aistien alkaen lopulta aistimaan jonkin tulevan suoraan edessäpäin, mikä sai askeleiden vauhdin hiljentymään ja käden ojentautumaan eteenpäin. Sormenpäiden tuntien kiviseinän karhean pinnan. Pahan aavistuksen kohottaen jo päätänsä. Giovannin jo peläten että hän oli sittenkin kävellyt väärän suuntaan ja palannut huomaamattaan lähtöpisteeseen, mutta kun kämmen alkoi sivellä seinää tunnustelevasti – erotti tuntoaisti selviä pieniä ympyrän muotoisia syventymiä, jotka asettuivat kyseiselle seinälle hajanaisesti. Kyseisen huomion herättäen väkisinkin kysymyksen; ”Mitä ihmettä?” Giovannin sitä itse näkemättä, mutta jos silmänsä olisivat kyenneet – olisi hän nähnyt edessään kohoavalla seinällä selvän tähtikartaston, joka koristi aina Egyptin taivaan kantta. Ajatukset eivät sitä aluksi tajunneet ollenkaan, mutta lopulta jokin vain naksahti paikoilleen. Giovannin muistaen lapsuudestaan isoisänsä tarinan, joka oli kertonut kuinka aavikon halki matkaajilla oli ollut aina tapana ottaa johtotähti itselleen, tuon yhden tähden, joka valaisi valollaan halki vuoden aikojen eikä liikkunut pois paikoiltaan vaikka maa pyörikin akselinsa ympäri. Sormien alkaen tunnustelemaan painaumia tarkemmin, niiden tuoden mieleen selvät kuviot. Tähtikuviot kenties? Giovannin löytäen etsimänsä, painoi hän sormellaan painauman keskustaa. Terävän rahinan kuuluessa kun kivi painui pohjaan. Jokaisen painauman pohjalta alkaen kiekko siirtyä syrjään, jolloin valo pääsi näkyville. Giovannin ja Eveyn nähden sen hetken aikaa edessään pimeyden keskellä tähtitaivaan, joka luotiin illuusiomaisesti tuon ikimuinaisen tempun avulla. Seinän nytkähtäessä ja keskelle sitä alkoi ilmestyä pystyviiva, joka leveni asteittain. Maskuliinisten kiviovien siirtyen syrjään.

Giovannin astuessa peremmälle suureen ympyrän muotoiseen huoneeseen – eivät silmät kyenneet uskomaan näkemäänsä, vaikka kaikki se oli täyttä totta. Seinien vierustoille oli asetettu kymmenen patsasta, jotka sijaisivat toisistaan symmetrisen välimatkan päässä. Soihdun sijaiten aina väliin jääneessä tilassa. Valkoiset marmoripatsaat olivat kolme metriä korkeita korokkeellaan ja jokaisen asu poikkesi toisesta. Kunkin edustaen omaa aikakauttansa, mutta yksi samanlaisuus näissä oli. Jokaisen oikeaa rannetta koristi Horuksen silmä tatuointi. Katseen päätyen viimeiseksi suoraan eteenpäin, jossa yhdestoista patsas sijaitsi – tämä molemmilla puolilla seisten viidessä rivissä nuo muut. Kuin kyseinen patsas olisi ollut kaiken alku, kaiken keskusta. Giovannin kävellen huoneen lävitse näkemäänsä kohti. Ajatusten hiljentyen sanattoman kunnioituksen edessä. Liekkien luomien varjojen tanssahdellen mystisesti patsaan piirteissä. Giovannin nähden edessään kolmekymmentä vuotiaan miehen, jonka asukokonaisuus oli selvästi Egyptin valtakaudelta. Lantion seudulla roikkuen miehen kantamat aseet; kaksi Sai:ta. Vasenta käsivartta pitkin luikerrellen kobra, joka oli kohottautunut ylöspäin ja levittänyt niskansa hyökkäysvalmiina. Patsas herätti pelkoa sekä kunnioitusta ja silti samaan aikaan se rauhoitti sydämen kun katsoi tarkemmin henkilön silmiä, jotka olivat salamurhaajalle kuuluvat, mutta silti niihin pystyi kuvittelemaan lämmön ja viisauden. Giovannin nähden viimein sen mitä Saiteskin. Hänen kaukaisen esi-isänsä piirteet eivät paljoakaan poikenneet hänen omasta kuvajaisestaan. Giovannin lausuen hiljaa näkemänsä henkilön nimen. Henkilön, joka oli De Fiore suvun siemen, josta sukupuu oli kasvanut satojen vuosien saatossa.

Jalkojen koskettaessa viimein pitkää jatkuneen alamäen jälkeen kylmää kivilattiastoa, värähti keho sen pienen sekunninmurto-osan ajan. Ympärillä valliten selvä pimeys, missään olematta pienintäkään valonmerkkiä joka olisi kertonut edes suuntaa antavasti sen, minne matkan tulisi kohtaa.
Giovannin ollen ihmisenä näin täysin sokea ja muiden aistiensa varassa, kun taas Evey - joka poikkesi miehen lajista huomattavasti, näki lähes täydellisesti eteensä. Eveyn siltikään sanomatta asiasta, hän kertoisi kyseisen yksitoikkoisen yksityiskohdan myöhemmin kunhan vain sen aika olisi. Kaksikon lähtiessä jälleen kävelemään hitain mutta varmoin askelin, Giovannin haroen ympärilleen käsillään jotta olisi saanut edes jonkinlaisen tiedon mitä olisi vastassa, Eveyn astellen suosiolla muutaman askeleen kauempana, aina siihen asti kunnes korva erotti miehen hidastavan tahtiaan. Selvästikin jokin oli tullut vastaan. - Seinä, joka kertoi matkan päättyvän siihen siltä osin, alkoi paha aavistus hiipiä mieleen myös Eveyllä, tämän jopa vilkaisten taaksensa varmistaakseen ettei sivuilla päin olisi ollut johtavia teitä - mutta tullessaan lopputulokseen ettei takanapäin ollut mitään huomiota herättävää, kääntyivät silmät takaisin Giovanniin joka oli alkanut nyt tarkastella kuvioita etsivästi tarkemmin.

Eveyn huokaisten hiljaisesti, kääntäen katseensa maahan sillä hetkellä, mielessä voimatta olla käymättä että ehkä se jälleen niitä erityisiä testejä tai arvoituksia joita Saitesilla oli ollut tapana leikitellä niin Giovannille kuin Eveyllekin näiden ollessa nuorempia.
Jalkojen hakien odottavasti paikkaansa tylsistyneesti ennenkuin jokin seinämällä liikahti ja sen esteeksi osoittautuneen käytävän lopun siirtyessä varmasti tieltä, odotti sen takana tila - jonka olemassa oloa täytyi epäillä vaikka sen näkikin omin silmin. Katseen kiertäen kaikki patsaat ja niiden yksityiskohdat yksi kerrallaan tarkoin lävitse - tiesi Evey jo ensi silmäyksellä näistä jokaisen suojelleen henkensä uhalla tuota kyseistä kirjaa jota Giovanni kantoi käsipuolessaan, ja suurimman osan varmastikin palvelleen varmastikin myös Vanhaa Liittoa edes kerran elämässään. Askelten astuen sisään miestä jäljessä niinkuin siihenkin asti, mielen vieläkään voimatta uskoa heidän olevan tuhansia vuosia vanhassa tilassa, jossa seisoivat kaikki suojelijat ylpeinä ja hauraina vieläkin.

Demonin tunnistaen vain yhden henkilöllisyyden täysin sata prosenttisen tarkkuudella, - juuri sen josta kaikki näyttivät alkavan, jonka pukeutuminen oli kaikista vanhin, - kenen puvustus muistutti erehdyttävästi Anubiksen aikoinaan käyttämää pukua lähes identtisesti, - kenestä oltiin kerrottu koko sen Eveyn elämän ajan eniten. Kaiken pää -ja alku. Sin.
Demonin kääntyen varoen Giovannia kohti tuon lausuessa nimen ääneen, uskaltautuivat askeleet silloin ottamaan välimatkan umpeen toisen vierelle. Hiljaisuuden valliten vieläkin kaksikon välillä, muttei ahdistavana, vaan silkasta hämmennyksen ja kunnioituksen sekaisesta tunteesta, jonka pelkkä edessä seisoskeleva näkymä oli saanut aikaiseksi olemassa olollaan. Pienen henkäyksen karaten huulien välistä viimein, kääntyi demoni vanhempaansa kohti hämmentyneenä hymyillen "... toivottavasti en ole ainoa jonka aivoitukset ovat sekaisin?" sanojen saattaen kuulostaa tarkoitetuksi tilannetta helpottavaksi vitsiksi, vaikka todellisuudessa, tarkoitti nuorempi jokaista sanaansa.
Mielen ollen todellakin yhtä hyvässä järjestyksessä kuin häntä olisi juuri lyöty nuijalla päähän. "Toivottavasti et pidä minua enään aivan täysin hulluna. Anteeksi se... viime kertainen..." Eveyn lausuen sitten pahoitellen, tarkoittaen sitä kuinka oli saattanut toisen vaaraan, kuinka Giovanni oli nähnyt monta kuolemaa saman päivän aikana - mukaan lukien vanhan naisen, kuinka toisen päätä oli sekotettu entisestään sekä se, että hän oli saanut toisen hermostumaan totaalisesti.
Käden nousten varoen sivulta toista kohti, tuon pienen eleen pyytäen sanattomasti tarttumaan siitä kiinni "jatkammeko?"

Giovanni ei tiedostanut kuluvaa aikaa, mutta kauan hän olisi varmaan vain katsonut näkemäänsä – jos kuuloaisti eivät olisi yhtäkkiä napanneet lähestyviä askelia ja sivusilmän erottaen naisen hahmon ilmestyvän vierelle. Eveyn pyytäen anteeksi ja sanoen ääneen ne ajatukset, jotka olivat ilmeisemmin vaivanneet nuorempaa viime erosta asti. Kuulemansa saaden vanhemman laskemaan katseensa viimein irti esi-isästään ja kohdistamaan sen alaviistoon.
”Minun se pitää pyytää sinulta anteeksi kun en uskonut sinua vaikka hait selvästi apua luotani. En voi edes kuvata sitä sanoin kuinka pahoillani olen kääntäessäni sinulle selkäni oman typeryyteni tähden.”
Tumman äänen vastaten lopulta hetken vaikenemisen jälkeen. Vanhemman ja nuoremman katseiden kohdatessa toisensa viimein kunnolla pitkän välttelemisen jälkeen. Eveyn ojentaessa kätensä ja kysyen eteenpäin jatkamisesta, kysyi Giovanni itseltään; Minne? He olivat päässeet kyseiseen huoneeseen, mutta missään ei näkynyt enää eteenpäin johtavia käytäviä. Katseen kohdistuen uudemman kerran tuohon edessä seisovaan patsaaseen.
”Mitä sinä haluat kertoa minulle, Sin?”
Giovannin lausuen itsekseen omissa ajatuksissaan. Antaen katseensa liukua hiljalleen leveälle korokkeelle, jonka kaiverruksien keskellä näkyi symboli; caduceus. Tuon samaisen symbolin roikkuen koruna Giovannin kaulalla. Vanhemman ottaen nuoremman käden vastaan ja nyökäten tälle pienesti. Molempien käsien asettuen painamaan kyseistä kohokuviota.

Kuului taas terävää rahinaa kun ikivanha koneisto lähti liikkeelle pitkään levossa olemisen jälkeen. Giovannin odottaen automaattisesti, että jostakin kohta avautuisi taas salaovi, mutta sen sijaan patsaan vasemman käden ympärillä luikerteleva kobra alkoi vetäytyä poispäin näkyvistä ja korokkeen alusta alkoi liikkua selvästi. Miehen vierelle kulkeutuen hiljalleen nainen, joka viimein pysähtyi aivan vierelle. Naisen pitäen oikeaa kämmentänsä alaspäin ja kun palaset loksahtivat viimeisille paikoilleen – oli naisen käsi laskeutunut miehen omalle. Giovannin tiedostaen heti, että kyseinen henkilö oli suvun alun toinen osapuoli. Sin:in vaimo, josta historian kirjat tai kertomukset eivät paljoa puhuneet, mutta se mitä puhuttiin – kertoi jokainen niistä naisen olleen voimakastaitoinen näkijä, joka kykeni näkemään jopa (joidenkin tarinoiden mukaan) ihmisten kuoleman ennalta.
Kyseisen patsaiden siirtymisen saaden lattian keskustan laattojen siirtymään paikoiltaan ja sen sisimmästä alkaen nousemaan pilari, jonka päällä oli selvä paikka kirjalle. Giovannin kääntyen ympäri ja vilkaisten pitelemäänsä kirjaa miettivästi. Seuraavasta teosta ei olisi enää paluuta.
”Haluatko että viemme tämän loppuun asti?”
Katseen kääntyen Eveyhen, joka edelleen seisoi vierellä. Toisen läsnäolon valaen voimaa epäröivään sieluun kuin ikimuinaisena sanattomana lupauksena, joka oli aikoinaan luvannut – ettei se milloinkaan hylkäisi.
”Loppujen lopuksi… sinähän sait tämän kirjan omalta isältäsi. Olet oikeutettu pyytämään sen takaisin, sinun tarvitsee vain sanoa se minulle.”

Käsien viimein koskettaessa toisiaan ja kaksikon käsien painautuen yhtäaikaisesti korokkeella sijatsevaa symbolia vasten, alkoi jälleen uusi ääni vallita huonetta ympärillään. Silmien jo haparoiden uutta salaovea jonnekin lähistölle, mutta käytävän sijasta, alkoikin jotain tapahtua Sinin ruumiille.
Käärmeen siirtyessä pois tieltä, ja tilalle alkaen kohoamaan aivan jotain muuta seurasivat silmät hämmentyneenä uutta patsasta joka nousi miehensä vierelle.
Tällä kertaa naiselle kuuluvan patsaan asettuessa paikoilleen, pitäen aviomiestään kädestä kiinni rakastavasti, pystyi Evey näkemään Sin:in pelkkänä normaalina ihmismiehenä vaimonsa rinnalla. Katseen kääntyen hitaasti kirjalle tarkoitettuun paikkaan ja sitten Giovanniin kun tuo oli kysynyt olisiko Evey tosiaan tekemässä sen, mitä he nyt aikoivat, vanhemman antaen viime hetken mahdollisuuden perääntyä taaksepäin. Meren kohdaten hopean, oli Evey sen hetken ajan hiljaa "... kun sain tuon kirjan, sen välissä oli isältäni kirje, jossa hän pyysi tuhoamaan sen. Olen yrittänyt ja yrittänyt, kaikki mahdolliset asiat mitkä tuhoaisivat normaalin kirjan silmän räpäyksessä mutta tuossa..." Naisen vilkaisten kirjaa huomioitavasti pikaisesti "... siinä ei ole naarmuakaan. Siksi tulinkin alunperin luoksesi kun ajattelin että olisit osannut auttaa." Selityksien loppuen siihen, katseen kohdaten jälleen toisen omaan, pienen nyökkäyksen loppuun riittäen kertomaan enemmä kuin tuhat sanaa että Evey olisi valmiina tekemään sen mitä tilanne vaati. "... jos salaliitto saa sen käsiinsä, voit olla varma että sen jälkeen kaikki se mistä me olemme tienneet tähän päivään asti menee täysin sekaisin päiväjärjestyksestä"
Pienen hymyn poikasen kariutuen kasvoille vielä hetkeksi, demonin ottaen samalla paremman otteen Giovannin omasta, pienen naurahduksen karaten huulilta vielä viimeisenä leikkimieliseen tapaan, tämän vilkaisten vielä tarkistavasti taaksensa kuin varmistaen ettei joku ylimääräinen silmäpari olisi päätynyt sinne ennenkuin tämä kohdisti katseensa eteensä nousevalle pilarille "valmiina?"

Eveyn painottaessa selvästi sanaa; yrittänyt – ei tämän tarvinnut paljoa vakuutella Giovannia, että mies olisi uskonut kuulemaansa. Silmät kyllä näkivät – ettei kyseinen kirja ollut vahingoittunut päällisin puolin milliäkään, aivan kuin kyseistä esinettä olisi varjellut näkymätön suoja vaikka pelkkä ajatuskin kuulosti naurettavalta. Giovannin joutuen kuitenkin luovuttamaan kyseisen asian edessä. Hänen olisi uskottava silmiään. Naisen kämmenen otteen tiukentuessa – vilkaisivat pihkan väriset silmät Eveytä. Toisen hymyillen tuota omaa rauhoittavaa hymyänsä, joka oli aina koristanut Eveyn kauniita kasvoja kun kaksikko oli tavannut. Giovanni oli hyvin harvoin nähnyt nuoremman ilottoman puolen ja jokin myös sanoi tälle vanhemmalle – ettei tämä tulisi koskaan sitä näkemäänkään.

Kun he viimein seisoivat tuon kyseisen pilarin edessä, minkä päälle kirja olisi asetettava – ei Giovanni tehnyt kyseistä tekoa saman tien vaikka moni tuossa tilanteessa olisi pyrkinyt pääsemään kirjasta mahdollisimman nopeasti eroon. Vapaan käden sormien hivellen kannen karheaa pintaa miettivän oloisesti kuin miehelle ei olisi ollut aikomustakaan jatkaa eteenpäin. Giovannin kuitenkin laskien viimein kyseisen kirjan otteestaan ja asetti sen uudelle paikalleen. Pylvään liikahtaessa ja lähtien laskeutumaan takaisin alaspäin – kyseisen asian olemassa olon häviten näkyvistä viimeisen lattialaatan asettuessa paikoilleen. Ympyrähuoneen palautuen takaisin koskemattoman näköiseksi. Kirja oli viimein turvassa, ainakin toistaiseksi.
Giovannin rekisteröiden vasta nyt pitävänsä edelleen Eveyn kädestä kiinni. Tuon kyseisen huomion saaden tuntoaisti pitkin kulkeutumaan lämmönkaltainen tunne, joka myös omalla tavallaan käski päästämään irti. Todellisuudessa Giovanni tunsi vetovoimaa Eveytä kohtaan, mikä varmasti voimistuisi ajan kanssa rakkaudeksi, mutta edelleen tämä myös muisti nuoremman veljensä tunteneen samanlaisia tunteita kyseistä nuorta naista kohtaan ja se sai isoveljen perääntymään vaikka tämä tiesikin – ettei veljensä ollut enää elossa. Kurkun rykäisemisen rikkoen laskeutuneen hiljaisuuden.
”Meidän pitää varmaan lähteä takaisin…”
Tumman äänen lausuen yllättävän rauhallisesti vaikka kyseinen tilanne saikin kurkun seudun tuntumaan karhealle. Giovannin toivoen pienesti, että Evey havahtuisi kyseisten sanojen ansiosta ja päästäisi irti automaattisesti. Samaan aikaan hiljaisen pyynnön toivoen – ettei niin kävisi.
”…ettei Saites pian luule, että olemme jääneet tänne suljettujen ovien taakse satimeen.”
Vanhemman jatkaen aloitettua lausettaan perustellen kuten tämän tapoihin kuului. Katseen kääntyen pois ulosmenoreitin suunnalta ja kohdistuen Eveyhen.

Giovannin asettaen hetken pohdinnan ja miettimsien jälkeen kirjan paikoilleen, kuin olisi epäröinyt tekoaan vieläkin vaikka he olivat päässeet niinkin pitkälle, päätyi kirja silti oikean osoitteeseensa.
Kaiken lähtien hiljaisesti asettautumaan takaisin omille paikoilleen, jokaista yksityiskohtaa myöten kunnes viimein tila näytti identtiseltä siihen mitä se oli ollutkin heidän saapuessaan ovesta sisään.
Eveyn pystyen silloin vasta henkäisemään puhtaasta helpotuksesta, tämän vielä itse tiedostamatta vielä niin nopeasti samaa yksityiskohtaa kuin Giovanni käsin pitelystä, eikä tätä pahemmin haittaisikaan kyseinen yksityiskohta sillä hetkellä.
Miehen avatessa suuteen, ehdottaen tilasta poistumsita takaisin lähtökohtaan, kääntyivät silmät silloin varoen toista kohti ja tämän naurahtaen pienesti. Kurkun rykäisyn aiheuttaen pienen vaivaantuneisuuden, ja sen taas saaden huomion kiinnittymään sen hetken ajan kaksikon käsiin kunnes viimein, älähti demoni nolastuneesti ja ottaen muutaman askeleen taaksepäin pahoitellen samalla.
Miehen lausuessa loppuun perustellusti, naurahti Evey pienesti huvittuneisuudesta katsoessaan hetken aikaa toista kun toinen oli selvästikin yrittänyt - ja onnistunutkin erottamaan kaksikon kosketuksen toisistaan syyn varjolla, "... jos kosketukseni on niin kamala, voithan aina itsekin irrottaa sen?" Hän tokaisi, katseen osuen jälleen toisen omiin mutta vain lyhyeksi ajaksi, - vaikka nainen itse olisikin voinut mielellään jäädä katsomaan noita merenvärisiä silmiä niin mielelläänkin vielä pitkäksikin aikaa - oli tämä jo kääntymässä kohti meno reittiä niinkuin pitkin mutta ennenkuin tämä olisi ottanut jo ensimmäisen askeleen, vilkaisi tämä miestä olkansa ylitse naurahtaen "... tuletkos? Ettei saites-setä huolestu?"

Eveyn päästäen äkillisesti irti nopean pahoittelun saattelemana – tyytyi Giovanni puistelemaan päätänsä mitättömästi samalla kun tämä sanoi kaiken olevan hyvin kaksikon välillä. Moni olisi tuossa kohdin sivuuttanut kiusallisen tilanteen hiljaisuudella, mutta Evey ei kuulunut siihen kastiin. Tuon nuoren naisen ottaen aihealeen vielä viimeisen kerran puheeksi, lausuen yksinkertaisen koruttomasta vanhemmalle – ettei tämän olisi pakko pidellä nuoremman kädestä kiinni tai tehdä mitään muutakaan läheistä jos se kerran tuntui sietämättömälle. Hopeisen silmäparin kääntyessä pois ja Eveyn alkaen ottamaan askelia kauemmaksi – kuuli Giovanni itsensä henkäisevän astetta raskaammin. Hän ei sinä hetkenä itsekkään tiennyt miksi välillä käyttäytyi näin. Kuinka se oli noin hankalaa pitää mieli vakaana? Hän ei ollut enää mikään viisitoistavuotias, joka koki hermoilemisen tunnetta vastakkaisen sukupuolen seurassa… tai sitten alitajunta tietoisesti yritti pitää tunteet kurissa. Eveyllä oli vielä monen monta mahdollisuutta löytää toinen puoliskonsa maailman pyörteistä – tämän todellakaan tarvitsematta hakea sitä seitsemän vuotta vanhemmasta miehestä.
Viimeisen kysymyksen havahduttaen Giovannin ajatuksistaan. Meripihkan värisen katseen kohdistuen uudemman kerran hopeisiin, jotka olivat kääntyneet vilkaisemaan vanhemman suuntaan. Pään nyökkäyksen riittäen vastaukseksi. Eveyn ja Giovannin poistuen tuolta kyseisestä tilasta, jonka ovet alkoivat sulkeutua heti kun kaksikko oli päässyt rajan toiselle puolelle. Pimeyden nielaisten taas uudemman kerran. Giovannin näkemättä taaskaan yhtään mitään, mutta aistit riittivät kertomaan selvästi Eveyn läsnä olemisen. Käden tarttuen uudemman kerran nuoremman omaan ja tumman äänen sanoen selitykseksi:
”Ettemme eksy toisistamme. En tiedä sinusta, mutta minä en näe edes toista kättäni vaikka nostan sen silmieni eteen.”
Matkan pimeyden halki alkaessa taas. Giovannin mennen muistinsa varassa, Evey puolestaan näkönsä johdattamana. Kaksikon löytäessä kuitenkin viimein portaiden juurelle ja lähtien etenemään niitä pitkin takaisin ihmisten ilmoille. Normaalisti portaiden kiipeäminen ei ollut hankaa, mutta kun yritti tehdä saman pilkkopimeässä - oli nöyristyttävä varomaan askeliaan. Valon alkaessa lopulta näkymään edessäpäin.

Puolivuotta kuluessa – oli Giovanni tuon aikana remontoinut aulan takaisin ehjäksi ja samalla lisännyt varmemman turvajärjestelmän talon turvaksi niin ulkopuolelta kuin sisältäkin. Puolen vuoden aikana Giovanni oli myös oppinut paljon isoisältään, joka oli jäänyt italiaan – sillä Egyptiin palaaminen ei olisi niinä aikoina kovinkaan viisasta. Saiteksen löytäen itselleen uuden talon maalaisalueelta vaikka Giovanni oli kyllä ehdottanut kartanoon muuttamista. Isoisä oli kuitenkin vastannut kieltävästi – sillä tämä ei välittänyt asua liian isossa talossa, hän piti enemmän kodinomaisesta ympäristöstä.

Sinä päivänä satoi kaatamalla. Giovannin istuen kuistilla, jota katos suojasi. Tämän vieressä olevalla pöydällä leväten paksu paperipino – miehen pitäen sylissään myös monesta paperista koostuvaa pinoa. Kynän käyden jokaisen paperin sisältämän tekstin yksitellen huolella lävitse. Tarkan tekemisen keskeytyessä lopulta tahallisesti. Giovannin hengittäen syvään, että kykeni haistamaan sateen tuoman raikkaan tuoksun ja kun silmät sulkeutuivat hetkeksi – nappasi kuuloaisti kaiken ympäristöstä yksityiskohtaisesti, kyeten kuulemaan jopa ruusupensaiden juurella kulkevan siilin, jonka askeleet synnyttivät pienen kahina äänen märässä ruohikossa. Giovanni oli jättänyt rauhoittavien lääkkeiden syömisen kuukausi sen jälkeen kun oli kätkenyt kirjan esi-isiensä holviin. Aluksi kyseinen teko oli vaikuttanut hullun hommalle ja monen monta kertaa Giovanni oli aikonut lopettaa yrittämisen vieroutua lääkkeistä, mutta päättäväisyytensä oli auttanut jaksamaan. Nyt aistit olivat viimein alkaneet löytämään paikkansa ja sopusoinnun, tuoden mukanaan rauhallisen olotilan kun Giovanni sai huomata voittaneensa.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:34

Pimeyden saartaen kaksikon jälleen ympärilleen, oli Evey lähes varma että he jatkaisivat matkaa täysin erillään, kumpikin omissa tahdissa ja mikäli Giovanni tai nainen itse olisi pyytänyt, olisi toinen varmasti odottanutkin. Eleen, jonka Giovanni jälleen teki ei ollut tosiaankaan tullut ensimmäisenä mieleen ja nuorempi katsoikin miestä hieman kummastellen pimeyden lävitse. Jokaista pientä reaktiota tuon kasvoissa, selityksen ääntämistä ja äänenpainoa... kaikkea mahdollista. Demonin kuitenkaan lähtemättä luomaan analyysiä, mutta oli sinänsä tyytyväinen tilanteeseen. Sen kertoen sanattomasti, ettei kosketus ollut Giovannin mielestä aivan niin vastenmielinen kuin olisi voinut olettaa, että toinen pystyi olemaan naisen lähellä halutessaan. ... Ehkä ajan kanssa, vielä joskus, - se tunnesidos kaksikon välillä syventyisi. Ehkä ...

Puolen vuoden kuluessa eteenpäin, oli kaikki rauhoittunut sillä kertaa lähes kokonaan siihen mitä se oli ollut ennen salaseuran sekaantumista. Armeijan ollen näin silmällisesti lopettanut Giovannin ja Eveyn vahtimisen, - ainakin niin että salaseuran jäsen näkyisi kokoaika puunvarjossa, remontti oli saatu vihdoin ja viimein valmiiksi hitaasti mutta varmasti ja Giovanni oli ymmärtänyt kykyjensä todellisen hyödyn eikä enään estellyt niiden toimintaa lääkkeillä.
Jopa Saites oli asettunut Italiaan. Eveyn kuitenkaan olematta täysin niin paikalleen jäävä kuin nuo kaksi. Nelisen kuukautta siitä kun kirja oli asetettu paikoilleen, oli Evey joutunut lähtemään tapaamaan omaa perhettään Kreikkaan pikkuveljen syntymäpäivän takia, nuoren neidon samalla kiertänyt muitakin maita pikaisesti, Ranskassa esimerkiksi Miken haudalla. Muutaman kuukauden matkaamisen jälkeen, oli tie jälleen palannut alkuruutuun, eli Italiaan.
Sateen piiskaten jälleen maata ahkerasti, lennon ollen silti suhteellisen turvallinen pienistä ilmamöykyistä huolimatta ja lennonjohdon varoituksista.

Matkan ollen jatkunut siitä taksilla takaisin rantatalolle, jossa näköjään remontti oli näkynyt ja rakennus näytti ulkopuolisin silmin samalta kuin puolivuotta aiemminkin.
Hymyn nousten huulille demonin katsoessa auton ikkunasta näkymää. Naisen maksaen taksikuljetuksen, ennenkuin kohosi sateenvarjoa availlen pois autosta kiitoksien kera, askelten lähtien viemään ulko-ovea kohti. Sen sijaan että tapojen mukaisesti olisi demoni koputtanut oveen, tulikin ovi avatuksi vara-avaimella, joka oli Eveylle varta vasten kehitetty myöhemmin, asteli tämä hiljaisesti sisään. Antaen matkan kulun kulkeutua aistien johdattamana, sateenvarjon tullen jätetyksi eteiseen kuivettumaan. Jalkojen viimein pysähtyessä näköetäisyydelle, hopeisen katseen nähden edessään kuistin jossa Giovanni istuskeli paperipinkkojen peittämänä, kohosi huvittunut hymy kasvoille hetken arvioineen katselun jälkeen. "Etkö ikävöinyt yhtään kun en edes halausta saa?" Hän kysyi viimein, kohottaen kulmaansa miestä kohti vaikka tuo olikin vielä selin nuorempaa kohti. "Edes säälistä syntymäpäiväni kunniaksi?" Hän lisäsi vielä hieman dramaattisesti toiveikkaalla äänellä, luoden virnistyksen kasvoilleen samalla jotta toinen ymmärtäisi ettei hän ollut tosissaan sanojensa suhteen. ainakaan kokonaan. "Tuletko itse vapaaehtoisesti vai täytyykö minun hypätä kimppuusi väkisin?"

Kynä oli alkanut liikkumaan uudemman kerran paperien tekstien lomitse. Kyseisen tekemisen keskeytyessä uudemman kerran kun kuuloaisti nappasi tutun äänen oven suunnalta. Giovannin tiedostaen heti kenelle kyseinen ääni kuului vaikka siihen olikin tullut pienenlainen muutos puolen vuoden sisällä. Vanhemman vilkaisten olkansa ylitse saadakseen varmistuksen olettamukseensa. Eveyn tuttujen piirteiden vastatessa takaisin – nousi tämä paikaltaan ja laski sylissään lojuvan paperipinon pöydälle toisen samanlaisen vierelle. Välimatkan umpeutuessa kaksikon välillä – ehti Evey näkemään selvän hymyn Giovannin kasvoilla ennen kuin nuorin joutui vanhemman halaukseen. Miehen nostaen naisen maasta helposti ja pyöräyttäen tämän kerran ympäri itsensä mukana.
”Onko siitä tosiaan kulunut puolivuotta?”
Käsien päästäen irti ja askeleen ottaen pienen raon kaksikon välille. Seuraavia sanoja Giovanni ei olisi sitten lausunutkaan – jos olisi tiennyt mikä oli todellisuus niiden takana ja jos hän olisi sen tiennyt aikaisemmin – ei hän olisi kyllä ottanut eilistä tapahtunutta niin tyynesti vastaan. Giovanni oli silloin menneisyydessä ehtinyt lähtemään takaisin italiaan aikaisemmin ennen kuin tieto Eveyn isän kuolemasta oli tullut julki. Jolloin tuo kyseinen tieto oli jäänyt kokonaan pimentoon tältä mieheltä.
”Isäsi kertoi syntymäpäiväsi olevan näihin aikoihin…”
Äänen painon hiljentyen loppua kohden kun katse alkoi nähdä naisen kasvojen ilmeen muuttuvan. Hämmennystä?
”Miksi katsot minua noin kun olisin puhunut jostakin kuolleesta? Elossa hän minusta vaikutti olevan, ainakin eilen kun tarjosin yönsijaa – sillä hän vaikutti sille kuin olisi ollut matkalla koko päivän ilman lepoa. Hän taitaa olla itse asiassa nukkumassa vieläkin.”
Yleensä Giovanni pystyi pitämään kasvojensa ilmeen neutraalina kun puhui jostakin, mutta mitä kauemmin hän katsoi Eveytä, joka ei edelleenkään näyttänyt uskovan kuulemaansa – ei hän voinut olla lopulta naurahtamatta hermostuneesti.
”Nyt minua alkaa jo vaivata tämä tilanne. Miksi katsot minua kuin olisin menettänyt järkeni?”

Väimatkan umpeutuessa pikaisesti, erotti nuorempi vastakkaisen sukupuolen edustaja Giovannin kasvoilla kohoavan hymyn ennenkuin tämä oli kaapattu halaukseen, nostettu syliin ja vielä kiepautettu sylistä käsin ympäri. Naisen yrittäen pitää naurunsa koko sinä aikana kurissa, toivottomin yrityksin eikä aikaakaan kun kesken kieputuksen tämä repesi nauramaan iloisesti aina siihen asti kunnes jalat jälleen koskettivat lattiaa.
Katseen kohdistuen ylöspäin, olihan Givoanni häntä lähemmäs päätä pidempi, demonin hymyillen toiselle huvittuneesti tuon kysyessä oliko tosiaan mennyt jo puolivuotta "... olinko noin kamalaa seuraa kun et ole poissaoloani huomannut?" hän kysyi sitten mukamas vitsikkäästi, näyttäen tuolle vielä 'loukkaantunutta'-ilmettä perään sanojen painoksi, ennenkuin antoi virnistyksen kohota kasvoille.
Kaksikon ottaen kuitenkin toisiinsa tietyn kokoisen välin, ettei tilanne menisi liian tukalaksi, Eveyn odottaen sillä hetkellä enemmän pahoitteluja tai hämmennystä kuullessaan syntymäpäivästä, mutta sen sijaan, menikin toinen lausumaan jotain mikä sai hämmennyksen kohoamaan nuoremman kasvoille.
Hänen isänsä? aivojen alkaen samantien raksuttamaan epätoivoisesti asioita järkevään muotoon kuullessaan tuon lauseen, jo hetken aikaa demonin jo olettaen toisen puhuneen viime tapaamisesta, mutta muistikin sitten ettei se ollut mahdollista. Ajatusten ollen sekaisin. Todenteolla siis sekaisin. Giovannin tietämättä asian todellista laitaa joten tuon kysymys oli täysin oikeutettu sillä hetkellä, mutta samalla demoni kyllä tiedosti - ettei vanhempi olisi voinut edes arvatakkaan mitä oli vuosi sitten tapahtunut. Giovannin kysyessä jälleen kummastellen asioita kertaalleen, pienen hemostuneisuuden pystyen kuulemaan yleensä niin tyynestä äänestä, Eveyn vuorostaan oikeastaan tietämättä mitä ajatella ja vastata. Miten se oli edes mahdollista että mies, joka oli kuollut hänen silmiensä edessä, joka oli haudattu Saitesin toimesta, oli sittenkin elossa?!

Eveyn ollen hetken hiljaa, kunnes tyytyi viimein huokaisemaan raskaasti "anteeksi, hämmennyin vain... " Hän tyytyi viimein kuittaamaan asian, vaikka silmistä pystyikin lukemaan sillä hetkellä, ettei kyse ollut kokonaan kyse hämmennyksestä.
Samassa muistiin palautuen tarha-aika, jolloin tyttöä oli kiusattu jo pelkästä ulkonäöllisestä eroavaisuudesta - sekä se että hän oli ollut viiteen ikäluokkaan asti isätön, koska äidin kertoman mukaan isä oli kuollut ennen esikoisensa syntymää. Mutta sekin syy oli myöhemmin painettu mielen unholaan kun isä olikin todistettavasti ollutkin elossa ja tilanne oli riistäytynyt siinä samassa salaliiton takia käsistä. Nuoremman huokaisten hiljaisesti "... missä tapasit isän? Luulin ettei hän olisi täällä" itseasiassa Anubiksen olisi pitänyt käsien ulottumattomissa sillä hetkellä, eikä nukkumassa seuraavassa kerroksessa.
Hymyn kohoten jälleen hämmentyneiden kasvojen tilalle, nuoremman painaen vielä pikaisen suukon poskelle merkiksi siitä että kaikki oli hyvin, todeten naurahtaen että toivottavasti Saites ei olisi kokonaan erakoitunut koska neito halusi tuonkin vielä tavata. Pään liikahtaen pienesti pöydän suuntaan jossa iso paperikasa odotteli jo kärsimättömästi töiden jatkamista, loi Evey katseensa sitten takaisin Giovanniin "Haluatko apua? ettet huku sentään paperimassan alle" Kulman kohoten pienesti ylöspäin kysyvästi.

Giovanni vilkaisi pöydän päällä lepäävää paperikasaa, mutta töiden ääreen palaamisen sijaan huiskautti kämmen ilmaa vähättelevästi ja sanat vastasivat että nuo työt pystyisivät kyllä odottamaan. Eveyn reaktio oli nimittäin saanut ajatukset täysin muualle työasioista. Sehän ei loppujen lopuksi hänelle kuulunut, mutta oliko isän ja tyttären välinen suhde niin huono – etteivät nämä tienneet missä toinen liikkui ja eivätkä edes siitä loppujen lopuksi välittäneet.
”Minun olisi pitänyt pitää suuni kiinni…”
Vanhemman lausahtaen itselleen hiljaisesti, puhuen epähuomiossaan totta kai ääneen. Giovannin päättäen kuitenkin edes vastata nuoremman esittämään kysymykseen; missä kaksikko oli oikein tavannut toisensa.
”Tapasin hänet eilen myöhään illalla kun olin lähdössä toimistolta kotiin. Isäsi oli ilmeisemmin saapunut vasta silloin italian maaperälle, joten kohteliaisuuden nimissä tarjosin hänelle yöpymispaikan täältä.”
Käden huiskauttaen talon suuntaan, minkä massiivisesta kokonaisuudesta kyllä riittäisi muillekin. Olisiko Giovannin pitänyt tehdä toisin? Hän ei ollut tiennyt Eveyn palaamisesta seuraavana päivänä ja Anubis oli vaikuttanut kaikin puolin tavanomaiselle arkivaatteissaan, jotka olivat hukuttaneet tämän helposti massan sekaan. Meripihkan värisen katseen kohottautuen vaivihkaa kakkoskerroksen ikkunoiden suuntaan, mistä kolme kuului vierashuoneelle – silmien kohdistuen takaisin Eveyhen. Giovannin jatkaen tilannetta keventävästi:
”Isäsi tuskin suostuu jäämään tämän pidemmäksi aikaa ja loppujen lopuksi tämä talo sekä ympäristö ovat isoja. Et tule törmäämään häneen – jos et välttämättä sitä halua.”

Kaksikon puhuessa keskenään kuistilla – peitti sateen humina allensa portaiden suunnalta kuuluvat narahdukset kun paino laskeutui vuoronperään niiden päälle. Mustan kissan kipittäen kevyesti ihmisen jalan jäljissä. Tuon kyseisen kissan ollen juuri se sama kotieläin, joka oli jäänyt ranskan maalle koko sekamelskan keskellä. Käytävien ja laajojen huoneiden päätyessä viimeiseksi keittiöön – tuli raskaan näköinen reppu nostetuksi välipöydälle ja tyhjä lasi sen vierelle. Kissan hypätessä silloin pöydälle kun appelsiini mehua alettiin kaataa tyhjään lasiin. Mustan kissan tapittaen keltaisilla silmillään tuota vanhempaa miestä, jonka ulkonäkö kertoi selvästi että tämä oli lähdössä. Eläin ei ollut kuitenkaan tyytyväinen tilanteeseen. Se halusi saada ruokaa, nyt ja heti! Terävän maukaisun kuuluessa. Kissasilmien kaventuen vielä enemmän viiruiksi kun ihminen vain kohotti etusormensa huultensa eteen merkiksi että olisi oltava hiljempaa. Hännän vispaten vihaisesti.

”Kutsuin muuten myös äitisi ja veljesi vieraakseni.”
Giovannin lisäten pisteenä i:n päälle kun muisti kyseisen asian yhtäkkiä. Vanhemman hymyillen hermostuneesti ja hieraisten takaraivoansa.
”Onhan kohta syntymäpäiväsi ja haluan, että saat viettää sen läheistesi kanssa.”
Selityksen tullen lausutuksi perään nopeasti.

Giovannin lausuessa vahingollisesti ääneen että olisi ollut huomattavasti parempi pitää suu supussa sillä kertaa, kertoi tuo reaktio pienestä epäilystä mitä isän ja tyttären välillä oli tapahtunut, mutta tuon vielä lisätessä että Evey tuskin edes näkisi tuota miestä koko matkansa aikana kertaakaan niin laajan alueen tähden, kurtisti demoni hieman kulmiaan.
Toisen aavistus oli mennyt enemmänkin kuin vain mönkään. "... kyse ei ole siitä, että isälläni ja minulla olisi huonot välit... päinvastoin itseasiassa. Rakastan isääni, mutta nähtävästi et tiedä aivan kaikkea vielä?" Demoni tokaisi selitykseksi, jääden miettimään miten oikein punoisi oikeat sanat. Niin, miten Giovannin kaltaiselle, pessimistille, - pystyi kukaan edes selittämään että jos epäilyt pitivät paikkansa... olisi tuo mies, jonka toinen oli hyvyyttään majoittanut, noussut kuolleista?
"Katsos, tasan vuosi sitten, muutamia viikkoja sen jälkeen kun olit lähtenyt, isäni --" Sanojen tullen keskeytyneeksi korkean puoleinen maukuminen keittiönpuolelta, katseen kääntyen varoen keittiötä kohti. Siitä oli vuosia, mutta Evey olisi vaikka voinut vannoa ...

Pään kääntyen kuitenkin vielä kohti Giovannia, tuon kertoessa äkisti että oli kutsunut Eveyn äidin ja pikkuveljen myös Italiaan asti, lisäten hermostuneesti perään vielä syynkin - niinkuin toisella oli tapana tehdä, kohosi hymy jälleen huulille ja Eveyn naurahtaen, huulten välistä päästen samalta pieni 'aww'-ääni, "oletpa suloinen kun hermoilet" hän tokaisi. Joku olisi voinut pitää kyseistä lausahdusta jotenkin nolona, tai vaivaannuttavana mutta Evey vain hymyili joka kertoi tämän tarkoittavan jokaista sanaansa silläkin kertaa.
Hopeisen silmäparin kääntyen varoen kohti keittiötä ".. vieraasi taitaa olla hereillä?" Hän lausui ennenkuin varovasti käsi tarttui miehen omasta ja tämän lähtien hiljaisin askelin viemään miestä kohti keittiötä, josta maukaisu oli kuulunut hetki sitten. Mutta nau'nnan sijasta, kuuluikin nyt kuinka häntä paiskasi keittiön pöydän pintaa vihaisesti, sen jo itsestään kertoen ettei Anubis ollut yksin keittiössä - mutta mitä lähemmäksi kaksikko pääsi --- sen kovemmaksi myös sydämen lyönnit rintakehässä yltyivät ja hapen saanti tuntui olevan entistä vähäisempää.

Vihaisen hännän lyöntien hiljentyessä vähitellen, nyt vuorostaan kissan aistien saaden jonkin toisen mielenkiinnon aiheen isäntänsä puolesta, tutun tuoksun lähestyen ovea.
Viiru silmäisen olennon hypähtäen vauhdilla alas pöydän päältä, kipittäen nopeasti nyt nuoreksi naiseksi kasvaneen Eveyn jalkojen juureen, pään puskien nilkkaa huomionkipeästi. Hopeisen katseen laskeutuen varoen kissaan jalkojen juuressa "Símon?" Ranskan kielellä lausutun nimen kysyen kissalta, joka selvästikin tunnisti vielä nimensä ja emäntänsä, vaikka aikaa olikin kulunut.
Kissan tullen nostetuksi syliin, Eveyn samalla moittien ettei kissaa oltu ruokittu sellaiseksi palleroksi mitä se oli ollut pentuna, katseen kohdistuen silloin isään joka oli selvästi lähdössä. Hiljaisuuden valliten huoneen sen hetken ajaksi, Eveyn oikein tietämättä mitä sanoa tai ajatella. Viimein tämä joutui huokaisemaan pienesti "... ajattelitko taas lähteä ilman hyvästejä?" Hän kysyi muinaisella egyptin kielellä, jota hän oli käyttänyt kommunikaatiossa isänsä kanssa, kulman kohoten hieman epäilevästi vanhempaan mieheen, jonkin järjen käskien uskomaan että hän uneksi, että nuorempi olisi vihdoinkin menettänyt viimeisenkin ruuvin päästänsä, - ettei tuo mies voinut olla hänen isänsä. ei vain voinut.

Eveyn tokaistessa takaisin jotakin söpöydestä minkä hermoileminen aiheutti – sai se Giovannin aukaisemaan jo suunsa valmiina lausumaan pari vastaväitettä kyseisestä asiasta, mutta ennen kuin yksikään sana ehti ulos – oli Evey tarttunut vanhempaa kädestä ja vetäissyt tämän mukaansa. Aluksi Giovanni ei tajunnut minne he oikein olivat menossa ja miksi, kunnes kaikki viimein kirkastui tuon yhden lauseen jälkeen. Eveyn sanoen vieraan olevan mahdollisesti hereillä ja tällä hetkellä keittiössä. Tämän italialaissyntyisen miehen erottaen selvästi kissan hännän vispauksen ja sen syvän hiljaisuuden, joka hohkasi omalla tavallaan samasta suunnasta. Jonkin sanoen silloin korvien välissä – ettei olisi kovinkaan viisasta jatkaa pidemmälle.

Lasi tuli juotua samaan aikaan tyhjäksi kun kissan keskittyminen yhtäkkiä kääntyi muualle. Tuon pienen petoeläimen haistaen selvästi joidenkin saapuvan avonaisen oviaukon suunnalta. Anubiksen erottaen miespuoliselle kuuluvat raskaammat askeleet ja niiden rinnalla…
Kulmien kurtistuen hetkeksi kun mies yritti häivyttää ensimmäisen kuulemansa ja saada selvää toisesta.
…naispuoliselle henkilölle kuuluvat.
Hopeisen silmäparin nauliutuen silmänräpäyksessä kaksikkoon. Eveyn ilmeen ollen juuri sellainen mitä olisi voinutkin odottaa tuollaisessa tilanteessa. Painostavan hiljaisuuden laskeutuen isän ja tyttären välille, että olisi voinut kuvitella pystyvänsä kuulemaan nuppineulankin putoavan. Kissa puolestaan oli todella tyytyväinen naisen sylissä. Viimeinkin se oli päässyt sellaisen henkilön huomaan, miltä saisi takuuvarmasti ruokaa. Muinaisella Egyptin kielellä lausuttujen sanojen rikkoessa lopulta vaitonaisuuden vaikka samaan aikaan Eveyn silmistä luki – ettei tämä tiennyt lähelläkään mitä olisi voinut sanoa siinä tilanteessa. Anubiksen laskien katseensa pöydällä lepäävän reppuun ja nostaen sen selkäänsä.
”Hyvästejä?”
Tumman äänen toistaen kuulemansa sanan. Hopeisen silmäparin kohdistuen takaisin nuorempaan. Vanhemman katseen olematta enää alkuunkaan sellainen, minkälainen se oli ollut Eveyn nähdessä isänsä ensimmäistä kertaa. Selvän ilottoman hymyn häivähtäen huulilla – tuon mitättömältä vaikuttavan eleen kysyen sanattomasti: ”Senkin jälkeen kun näit minut kuolevan ja olet luullut tähän päivään asti minun olevan poissa.”
Giovannin olettaen sen hetken aikaa, että saisi olla suosiolla ulkopuolella, mutta lähes heti pistävä katse kohdistui tähän ja Anubis jatkoi yleiskielellä:
”Kiitos ystävällisyydestäsi, Giovanni. Jään sinulle palveluksen velkaa vaikka koetkin - ettet ole tehnyt mitään erikoista.”
Tyhjän lasin tullen nostetuksi lavuaarin puolelle ja reppua kohennettiin paremmin paikoilleen. Vanhemman kohdistaen katseensa vielä viimeiseksi tuohon mustaan kissaan, jonka Anubis oli hakenut ranskan maalta mukaansa. Rauhallisen äänen kysyen ohimenevästi:
”Tuletko, Simon?”
Miehen jääden odottamaan hetkeksi eläimen vastausta vaikka tämä ei myöskään pitäisi sitä yllätyksensä – jos kissa päättäisi jäädä Eveyn luokse.

Kahden identtisen silmäparin katsoen toisiaan hyvin pitkän ajan jälkeen, tuntui Eveystä vieläkin, että isä näkisi hänen sielunsa lävitse. Kissan puskien päällään nuoremman leuan alta rakastavasti, samalla kun käsi itsestään silitteli uroskissan pehmeää päälakea sen aiheuttaen pienen kehräysmäisen äänen voimistumisen. Mutta... kun tytär katseli isäänsä sen pienen hetken ajan, ei tämä nähnyt enään sitä samaa iloisuutta ja lempeyttä, jonka tämä muisti menneisyydestä koko tämän lapsuuden ajan. Sen jo itsestään kertoen, ettei tuo tuossa edessä seisoskeleva mies... ollut enään se sama joka olisi tehnyt mitä vain suojellakseen perhettään siltä pahalta joka vainosi heitä.
Yleiskielellä lausuten kiitoksen tullen kerroksi Giovannille, joka oli pysynyt taka-alalla suosiolla. Miehen kysyen sitten kissalta oliko tuo lähdössä mukaan, tunsi Evey viirusilmän vilkaiseman Eveytä ja sitten Anubista, tuon olennon ollen selvästikin hyvin vaikeassa tilanteessa sillä hetkellä.

Naisen hymähtäen pienesti kissalle, ennenkuin jalat kuljettivat kissa sylissään jääkaapille, josta tämä otti tuolle pienen lihan palan ruoaksi, jota eläin oli selvästikin odottanut koko päivän. Simonin nauttien selvästi ruoasta täysin rinnoin sillä hetkellä kun taas evey tyytyi luomaan isällensä hymyn "... kai pystyt odottamaan edes sen aikaa kunnes Simon on syönyt?" Hän kysyi hymyillen ohimenevästi, sormen sivellen nyt pystykorvia varoen.
Katseen kääntyen varoen kohti kissaa tuon viimein saadessa syötyä sen lihanpalan jonka neito oli tuolle ojentanutkin, kyykistyi tämä vielä viimeisen kerran kissan kanssa kasvot vastatusten, tämän lausuen hiljaisesti egyptin kielellä: "älä huoli, näemme vielä... kunhan pidät huolen ettei tuo tuossa ajaudu ongelmiin" kissan kääntäen varoen silmiään kohti vanhinta miestä tilassa, sen hetken ajan näyttäen siltä että tuo pieni eläin oikeasti ymmärsi kaiken mitä Evey sanoi, pienen naukaisun ollen kuin myöntyminen sanoille. Demonin huokaisten hiljaisesti, kävellen vielä viimeisen kerran isänsä eteen ja katseen kohdistuen identtisiin silmiin vielä viimeisen kerran, sen kertoen sanattomasti ettei hän aikoisi sanoa hyvästi, sillä jokin kertoi tosissaan - ettei tapaaminen jäisi viimeiseksi keneltäkään perheenjäseneltä.
Naisen huokaisten hiljaisesti, tämän joutuen hieman kurottautumaan hieman varpailleen ennenkuin antoi huulten painua poskea vasten niinkuin aina ennenkin. Kissan kipittäen jo eteiseen isäntänsä ohitse odottamaan, tuon muinaisen eläimen selvästikin haluten antaa kaksikolle rauhan pitkän ajan jälkeen. Eveyn naurahtaen pienesti "... toivottavasti et unohda syntymäpäivääni... huomenna. Halloween. Muistatko?" Käden kohoten varoen ylöspäin, tämän näyttäen samalla tavalla viittä sormeaan kuin silloin ensimmäisellä tapaamiskerralla.

Giovanni oli valinnut tuossa kohdin tarkkailijan roolin vaikka omalla tavallaan kaksikon välillä tapahtuva keskustelu kosketti ja mitä tuohon mustaan kissaan tuli – olisi Giovanni voinut vaikka vannoa nähneensä noissa kellertävissä silmissä omanlaista älykkyyttä, jota eläimille ei yleensä suotu. Meripihkan värisen katseen kohdistuen keittiössä seisoskelevaan kaksikkoon takaisin kun Evey teki rohkeutta vaativan eleen. Tyttären kohottautuen päkiöilleen antaakseen suukon isälleen, joka ei vieläkään ollut tehnyt mitään läheisyyteen viittaavaa. Eveyn kohottaessa kämmenensä ja lausuen lähes niillä samoilla sanoilla kuin silloin viisivuotiaana – sai se lämmön pilkahduksen häivähtämään kylmän katseen sisimmässä. Isän rykäisten kurkkuaan takertelevasti ja lausuen perään nopeasti:
”Minun on nyt mentävä.”
Tämän astuen tyttärensä ohitse sen enempää selittelemättä ja katosi yllättävän nopeasti keittiöstä aulan puolelle, josta pian kuului ulko-oven avautuminen ja sulkeutuminen terävän kumahduksen saattelemana. Giovanni tai Evey eivät sitä nähneet mitä ulkona tapahtui, mutta kun Anubis oli päässyt näköetäisyyden ulkopuolelle - pysäytti tämä askeleensa ja kohotti toisen kätensä sydämensä päälle, mitä oli alkanut särkemään tunteiden takia. Tuulen puhaltaessa sopivasti mereltä päin, mikä antoi sopivan syyn silmien kosteuteen. Anubiksen lausuen hiljaisen manauksen jotakin tuulesta ja pyyhkäisten silmiään kuivemmiksi. Hän ei tekisi enää sitä virhettä toiste, ei enää. Hän ei enää palaisi takaisin rakkaittensa luokse ja toisi niitä samoja tuskia, jotka tuntuivat vainoavan miestä itseään jatkuvasti. Eveyn silmistä oli paistanut selvä hämmennys ja epäusko. Pandora ei sitä enää kestäisi ja mitä nuorimpaan lapseen tuli – olisi tälle paljon parempi ettei tämä koskaan saisi tietää isästään. Näin Anubis ajatteli vaikka todellisuudessa hän olisi halunnut ottaa esikoisensa halaukseen ja lausua tälle ääneen rakastavansa toista. Pandoraa hän haluaisi suudella niin palavasti – ettei sielukaan siltä intohimon kaipaukselta säästyisi. Kuopukselleen hän haluaisi hyräillä joka ilta kunnes toinen viimein nukahtaisi ja isä saisi valvoa lapsensa unta. Niin paljon Anubis joutui jättämään, koska tämä ei enää halunnut satuttaa läheisiään elämänsä varjoilla.

Sinä iltana Giovanni ja Evey lähtivät lentokentälle Pandoraa ja Siniä vastaan, jotka tulivat myöhäisellä lennolla kreikasta. Giovanni ei ollut sitä kysynyt, mutta ajatteli kylläkin. Aikoiko Evey kertoa äidilleen isänsä näkemisestä? Kaksikon seistessä odotustilassa – oli vanhempi vaistonnut lähes koko päivän nuoremmasta omanlaista hermostuneisuutta, joka oli jäänyt päälle Anubiksen lähdön jälkeen. Toisaalta Giovanni ymmärsi. Anubiksen lähtö oli ollut yllättävän suoraviivainen ja kylmä kun otti edelleen huomioon, että kyse oli ollut isän ja tyttären jälleen näkemisestä.
”Vaivaako se ajatuksiasi vieläkin?”
Varovaisesti alkavien sanojen aloittaen tunnustelevasti vaikka äänen paino pysyikin normaalina. Giovannin vilkaisten hetkellisesti Eveyn suuntaan.
”Ymmärrän kyllä jos et halua puhua siitä, mutta aiotko kertoa siitä äidillesi?”
Pään nyökkäisten lennolta saapuvien suuntaan, joidenka keskeltä alkoi erottua viimein Pandora matkalaukkunsa ja Sinin kanssa.

Tapahtumien kuluessa oman aikansa, olivat kaksikko tehneet kaiken mahdollisen valmiiksi rantatalolla sillä kertaa, ja kohdistaneet sen jälkeen matkansa lähes samantien kohti lentokenttää, kun aika olikin mennyt oletettua nopeammin eteenpäin kun Evey oli olettanut.
normaalisti kun Evey oli se puheliaampi osapuoli, joka jaksoi hymyillä kokoaika, luoda toisiin valoa pimeyden lävitse, - isän poistumisen jälkeen oli tämä ollut ihmeen hiljainen ja mietteliäs eikä ihme.
Isän kohtelu satutti vieläkin, ja tulisi varmasti vieläkin mikäli seuraavalla kerralla kun he tapaisivat olisi miehen käytös samanlainen. Siltikin, ennen isän lähtöä, oli tytär nähnyt hopeisissa silmissä sen pienen lämmön säteen joka oli yrittänyt kaikin tavoin kärkeytyä takaisin tunteettoman ja kylmän kuoren alle.

Giovannin avatessa suutaan jälleen kerran, kääntyivät pää kohti tuota. Hetken ajan näyttäen siltä ettei nuorempi olisi edes kuullut kysymystä, mutta Eveyn viimein myöntäen pienen äännähdyksen muodossa että asia tosiaan painoi mieltä vieläkin.
Miehen vielä lisätessä aikoisiko hän kertoa äidilleen tapaamisesta, tyytyi demoni nyökkäämään varoen "... äiti ja... isä liikkuvat vielä nykyisinkin samoissa piireissä, he tulisivat kohtaamaan toisensa enemmin tai myöhemmin." Hän tokaisi kuitenkin viimein vastaukseksi, kääntäen katseensa sen hetken ajaksi mieheen takaisin hymyillen ennenkuin katse kääntyi takaisin eteenpäin josta kaksikko saapuikin jo.
Sinin kävellen varovaisin askelin Pandoran vierellä, pitäen kuitenkin kädeestä koko sen ajan kaatumisen pelossa kiinni, Pandoran heilauttaen varoen toista kättänsä kun silmäpari viimein paikansi kaksikon hieman kauempana. Eveyn huokaisten "... Saites-setäkin haluaa varmasti tietää... saat samalla itsekin tietää miksi olin niin hämmentynyt nähdessäni isäni. Käykö?" Hän tokaisi vielä lisäksi hieman hiljaisemmin, heilauttaen samalla omaa kättänsä hymyn kera äidilleen ja pikkuveljelleen joka näytti siltä että olisi voinut lähteä juoksemaan minä sekunttina vain kaksikkoa kohti.

Kaksikon päätyessä turvallisesti takaisin rantatalolle, takaisin lähtöruutuun, oli Pandora että Sin kadonneet vierashuoneen puolelle sen hetken ajaksi, Eveyn taas puuhastellen keittiössä ruoan ääressä tyytyväisenä, mielessä silti liikkuen erillaisia ajatuksia, joista neito itsekin alkoi epäilemään omaa ajatusten kulkuansa välillä. hän mietti, miten kertoa äidille, että Saitesille odottomattomasta vieraasta, ilman että ainakin jommankumman ilta olisi mennyt totaalisesti pilalle. Jalkojen heilautellen itseään edestakaisin keittiötason päällä samalla kun ruoka alkoi vähitellen valmistumaan.

”Sen tiedon isoisäni kuitenkin kaivaisi jostakin ennemmin tai myöhemmin. Tunnethan sinä hänet.”
Giovannin vastaten yhtä hiljaisesti takaisin ennen kuin loihti myös huulilleen ystävällisen hymyn tulijoiden suuntaan ja lähti Eveyn perään näitä vastaan. Kolmikon päästessä ongelmitta ulos lentokentältä kaikkine tavaroineen ja lopuksi autoon, joka vei takaisin De Fioren suvun talolle. Giovanni ei ollut kysynyt tarkennusta Eveyn sanoihin kun tämä oli kertonut vanhempiensa liikkuvan samoissa piireissä, mutta sitä tämä mies oli jäänyt kuitenkin miettimään. Niin minkälaisista piireistä oli oikein kyse? Kartanolle saapumisen jälkeen vetäytyi Pandora hetkeksi lepäämään Sinin kanssa kunnes olisi aika tulla illalliselle, jota Evey ja Giovanni olivat alkaneet valmistamaan yhdessä. Tämän vanhemman miehen vetäytyen vasta silloin pois keittiöstä kun Saites viimein saapui. Kaksikon siirtyen Giovannin pyynnöstä olohuoneen puolelle. Isoisä ei aluksi vaikuttanut päällisin puolin mitenkään hermostuneelle tai epävakaalle, mutta kun korvat viimein nappasivat ne pari lausetta, jotka kertoivat Anubiksesta ja tämän ilmestymisestä paikalle oli lähellä - ettei vanhus tukehtunut juomaansa punaviiniin. Giovannin yrittäessä alkaa kysymään mikä oli saanut toisen pois raiteiltaan – huiskutti isoisä kättänsä vaikenemisen merkiksi ja puhui jotakin liian happamasta viinistä. Saiteksen loihtien kasvoilleen mahdollisimman viattoman hymyn, joka saisi vakuutella kaiken olevan hyvin vaikka aivan hetki sitten tämä oli kuullut Anubiksen heränneen kuolleista. Se ei ollut mahdotonta ja sitä Saites oli pelännytkin kun oli joutunut Egyptissä nokatusten salaseuran jäsenen kanssa, mutta silti…
Kuinka monta kertaa tuo ikivanha sielu revittäisiin takaisin kuolevaisten joukkoon? Eikö enää mikään ollut pyhää?
Kyseisen aihealueen tullen sivuutetuksi Saiteksen toimesta. Tämän mainitessa vain jotakin ruoan valmistumisesta ja tuputteli Giovannin mukaansa ruokasalin puolelle.

”Tiedän ettei tämä ole lukaali, mutta vastaa tarpeisiimme sopivasti.”
Anubiksen lausuen tuolle mustalle kissalle, joka sujahti jalkojen välistä peremmälle asuntoon kun ovi viimein avautui syrjään. Valmiiksi kalustetun asunnon vastaten aavemaisuudellaan takaisin – sen harmonisuuden rikkoen vain miehen ottamat askeleet kun tämä kenkien riisumisen jälkeen käveli olohuoneessa sijaitsevan sohvan luokse ja asettui sen päälle makaamaan. Kissan hypäten lähes saman tien vatsan päälle ja alkaen kehräämään tyytyväisen oloisena. Samapa tuo missä he asuivat - kunhan ei tarvinnut olla ulkosalla sään armoilla. Jäntevien sormien silittäen korvan takaa hellästi. Anubiksen henkäisten astetta raskaammin ajatustensa vuoksi. Huomenna hän aloittaisi uuden luvun elämässään, johon ei kuulunut salaseura millään tavoin tai mikään muu epänormaali. Hänen samalla tietäen että joutuisi pakenemaan koko kuolemattoman elämänsä sitä naista, joka oli hänet kuolleista herättänyt. Ehkä tuo kaikki oli vain kaunis haavekuva, mutta ainakin siihen hän uskoi tuon hetken aikaa. Silmäluomien laskeutuen hiljalleen katseen peitoksi. Rintakehän kohoamistahdin muuttuessa rauhallisemmaksi. Ajatusten, jotka miettivät mitä Pandora, Evey ja Sin tekisivät toisaalla, syventyen hiljalleen uneksi.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:37

Giovannin kadotessa ottamaan isoisänsä vastaan, noiden kahden kadoten sillä kertaa olohuoneen puolelle, tuon vanhemman jättäen sillä kertaa keittiön Eveyn käsiin, joka sillä hetkellä pilkkoi vihanneksia ja hedelmiä laudan päällä, kunnes ne tulisivat siirretyksi sitten kulhoon vierellä. Sillä välin myös vierashuoneen puolella oli alkanut tapahtua pientä eloa kun kuopus oli selvästikin saanut päiväunista tarpeekseen. Oven avautuen vähän yli vuoden ikäisen lapsen aloitteesta, mutta tuon vielä ymmärtämättä sulkea kyseistä ovea, - lähti tämä liikkeelle vasta kehittyvien aistien varassa keittiöön. Kellertävän univiltin raahatessa lattiaa pitkin jäljessä, käden hieraisten välillä silmää, jonka sivustasta pystyi näkemään lapsen vasta heränneen hetki sitten. Tuon pienen olennon liittyen isosiskonsa seuraan, hopeisen katseen seuraten mielenkiinnolla vanhemman tekemisiä aina siihen asti kunnes yskintä toisesta huoneesta sai sisarusten huomion osakseen.
Pienempi ei sitä vielä ymmärtänyt, mutta Eveylle asia oli ollut päivän selvä. Saites ei selvästikään ollut tiennyt Anubiksen henkiin heräämisestä, itseasiassa nainen jopa epäili täysin - ettei uutinen ollut myöskään hyvä miehen mielestä.

Pilkkomisen tullen keskeytyneeksi hetkeksi ja hellan asetetuksi pienemmälle, veden polinan alkaen hiljentymään kattilassa lähes olemattomaksi, Sinin tullen nostetuksi syliin.
Kaksikon astellen ruokasalin ovelle, toisen käden asettuessa lantiolle ja Eveyn katsoen mököttävästi Giovannia "kuvitteletko että aion hoitaa kaiken yksin?" Hän kysyi tuolta mukamas 'loukkaantuneena', mutta pieni hymyn tapainen kertoi kyllä ettei tämä nuorempi nainen ollut tosissaan. Mutta apu olisi siltikin enemmän kuin tarpeellinen.
Katseen kääntyessä vähitellen Saitekseen, joka oli vielä hetki sitten kaikin tavoin esittää kaiken olevan hyvin vaikka oli melkein tukehtunut tiedon saannin takia, loi Evey vuorostaan tuolle hymynsä. Jalkojen ottaen välimatkan nopeasti umpeen ja naisen painaen huulensa vasten miehen poskea tervehdykseksi. Hänen vielä pahoitellen ettei voinyt halata kun syli oli sillä kertaa varattu, tämän osoittaen pikkuista joka katsoi hopeisilla silmillä vanhusta kummastellen.

Giovanni oli yrittänyt vielä saada isoisäänsä puhumaan mikä oli saanut tämän mielialan järkkymään äkillisesti, mutta Saites piti suunsa kiinni kyseisestä aihealueesta. Vanhuksen vain vastaten jotakin ympäripyöreää takaisin, mainitsematta sanallakaan että Anubiksen oikeasti kuuluisi maata sillä hetkellä haudassa eikä kulkea kuolevaisten keskuudessa. Eveyn saapuminen ruokasalin puolelle pelastaen onneksi tulen arasta tilanteesta. Giovannin lausuen puolustukseksi, että Saites se hänet tuonne tilaan raahasi, muuten tämä olisi tullut takaisin Eveyn avuksi keittiön puolelle. Hymyn häivähtäen miehen kasvoilla, mikä kertoi - ettei tämä ollut tosissaan sanomisissaan. Giovannin mennessä takaisin keittiön puolelle viimeistelemään siellä aloitetun jäivät Saites ja Evey kahdestaan. Vanhuksen tietämättä aluksi ollenkaan miten muotoilisi sanansa kauniiseen muotoon, mutta lopulta tämä päätti sanoa asiat niin kuin ne olivat.
”Oletan, että olet tavannut myös hänet.”
Meripihkan värisen katseen kohdistuen naulitsevasti nuoren naisen silmiin. Se iloisuus ja huolettomuus, jotka olivat olleet siihen hetkeen asti vanhuksen kasvoille – sulaen hiljalleen pois kuin pois otettava naamio. Hiljaisemman äänen painon jatkaessa:
”Kai sinä ymmärrät - ettet voi tavata häntä enää. Muuten asetat meidät kaikki uudemman kerran vaaraan. Tiedän, että sanani kuulostavat kauheille, mutta en voi sanoa tätä mitenkään muuten. He ovat todella tietoisia hänen liikkeistään ja jos otat välimatkan uudelleen umpeen, he tulevat kyllä löytämään myös sinut ja sen kautta esineen piilopaikan.”
Giovannin silloin ilmestyessä ruokasalin puolelle kantaen mukanaan tarjoiluastioita joissa ruoka oli – kohdisti lapsen lapsi katseensa hetkeksi isoisäänsä, joka loihti kasvoilleen huolettoman ilmeen. Saiteksen mainitessa ääneen ruoan tuoksuvan hyvälle ja suoden kiitoksensa sen tekijöille samalla kun meni istumaan pöydän ääreen. Tämä ei sanonut sitä ääneen, mutta katseensa riitti kertomaan sen selvästi Eveylle. Pandoralle ei puhuttaisi kyseisestä tiedosta sanakaan, piste. Saites ehkä toivoi että lapsen lapsensa olisi kapeakatseinen, mutta turhaan… Giovannin kyllä kiinnittäen huomionsa isoisänsä ja Eveyn väliseen ilmapiiriin ennen kuin lähti takaisin keittiöön hakemaan muita tarjoiluastioita. Giovannilla ei ollut tapana puuttua muiden asioihin, mutta tarkkaili sitäkin enemmän. Jonkin sanoen miehen ajatuksissa, että Anubiksen saapuminen italiaan ei ollut sittenkään hyvä.

Giovannin kadotessa sen lyhyeksi ajaksi takaisin keittiönpuolelle hoitamaan sen mikä oli jäänyt kesken, kuuli Evey vuorostaan Saitesin olettamuksen siitä että Evey oli tavannut isänsä.
Demonin sanomatta sitä ääneen, mutta ei tämä kieltänytkään sitä, hiljaisuuden riittäen vanhemmalle vastaukseksi silläkin kertaa, jatkoi tämä pikaisesti nyt paljon hiljaisemmin - kuin peläten Giovannin kuulevan heidän puheensa, ettei tytär voisi tavata enään vanhempaansa vaikka tuo olisikin elossa.
Tuon selittäen vielä syynkin siihen perään joka kertoi jo ennestään että salaliitolla oli - tietenkin - ollut jälleen sormensa pelissä kyseiseen 'ihmeeseen', ei Evey sanonut mitään. Tai enemmänkin, hän ei haluaisi sanoa sitä ääneen, vaikka tiesikin sen olevan jossain vaiheessa väistämätöntä. Mutta toisen pyyntöä oli pakko noudattaa kaikkien turvallisuuden takia, tyytyi Evey vain huokaisemaan hiljaisesti myöntymisen merkiksi. Vaikka todellisuudessa, kukaan ei voisi vielä tietää mitä jumalilla olisi jälleen kerran suunnitelmissa kaikkien pään menoksi.

Giovannin astuessa takaisin, näki toisesta että tämä näki kaksikon hieman salamyhkäiset välit toisiinsa sillä hetkellä, kummankaan paljastamatta vielä siihen syytä, tulivat myös ensimmäiset valmiit ruoat aseteltua pöytään. Eveyn sanoen pikaisesti tulevansa auttamaan, mutta ennen sitä, näki tämä nuorempi demoni vanhuksen silmistä selvän viestin: ei sanaakaan Pandoralle.
"Pidä Siniä... kiltti?" Hän tyytyi viimein pyytämään vanhukselta, ojentaen taaperon Saitesin syliin ennenkuin selkä kääntyi takaisin kohti keittiötä Giovannin perässä, pystyi Evey henkäisemään silloin raskaasti. Miten helvetissä hän oli joutunut sellaiseen tukalaan välikäteen alle viidessä minuutissa? - Jonkin kertoen omantunnon lailla, että äidillä olisi oikeus saada tietää anubiksen olemassa olosta, - että hänkin olisi saanut tavata tuota miestä. Mutta samalla järki ja Saitesin sanat kapinoivat sitä tunnetta vastaan rytinällä, aiheuttaen tunteiden sekamelskan josta Evey ei saanut vielä selvää.

silmäparin noustessa Giovannia kohti, joka oli selin häneen päin saadakseen loputkin tarjoiluastiat ehjinä ruokapöytään asti, käveli Evey hiljaisesti toisen vierelle hymyillen, antaen kätensä kiepautua toisen ympärille hellästi halausmaisesti "kiitos kun järjestit tämän kaiken..." Hän lausui hiljaisesti miehelle, katseen nousten jälleen merenpihkaisiin iloisen hymyn kera. Naisen nousten hieman varpailleen jälleen kerran - lyhyt kun oli Giovanniin verrattuna, painoi tämä kiittävän suukon toisen poskelle lähelle huulia.
Demonin laskeutuessa takaisin normaaliin pituuteensa nappasi tämä samalla mukaansa oman osansa töistä ennenkuin tarjoilu jatkui jälleen ruokasalin puolelle.

Saites ehti vain aukaisemaan suunsa puoliksi kun tämän syliin oli jo tyrkätty tuo vuoden ikäinen osapuoli, joka vain katsoi vanhusta hymy korvissa. Raskaan henkäisyn karaten huulten lomasta. Saiteksen voimatta olla toteamatta ääneen Sinille tulisiko tämä koskaan olemaan niin hankala kuin siskonsa. Vastauksen jäädessä siis ilmaan nuoren naisen suunnalta, tämän vastaamatta niinkään suoraan ettei aikoisi kertoa tietoansa äidillensä. Saiteksen jäädessä kahden kesken Sinin kanssa, kaksikon istuutuessa ruokailupöydän ääreen – lapsen lakkaamasta vieläkään tapittamasta.

Tuossa kohdin olisi ollut ehkä järkevämpi malttaa mielensä ja tulla hakemaan kannettavia yksitellen, mutta omalla tavallaan kun malttamaton oli – ei voinut olla ottamatta enemmän kantoon. Tämän asetellen tarjoiluastiat huolellisesti käsiensä kantoon ennen kuin kääntyi ympäri. Eveyn seistessä suoraan selän takana. Giovannin ehtimättä sanomaan toiselle mitään kun käsivarret jo kietoutuivat hellästi keskivartalon ympärille ja hiljainen ääni lausui kiitos sanat. Vanhemman ehtien jo luulemaan sen hetken aikaa, että tilanne olisi sillä kertaa ohitse. Eveyn kuitenkin kohottautuessa päkiöilleen ja suoden suukon poskelle, minkä jälkeen laskeutui takaisin normaalipituuteensa. Meripihkan värisen katseen katsoen sen hetken aikaa mitään näkemättömästi eteenpäin kuin korvien välissä oleva tila olisi lyönyt pahemman kerran tyhjää. Pienen pään puistelemisen riittäen palauttamaan järjen takaisin juoksevaksi.
”Tämä on pientä, mutta otan silti mielelläni kiitoksesi vastaan.”
Eveyn napatessa miehen kantamuksista oman osansa – lähti kaksikko yhdessä ruokasalin puolelle, jossa seurue jo odottelikin. Illallisen viimein alkaessa. Iloisen ilmapiirin täyttäessä koko tilan.

Kellon viisareiden naksahtaessa varttia vaille kaksitoista yöllä – oli kartanon sisin autio ja hiljainen. Jokaisen talon asukkaista nukkuen rauhallista ja levollista untansa – jos mukaan ei laskettu varjoissa kulkevaa hahmoa, joka viimein pääsi keittiön puolelle ja sytytti lieden yläpuolelle valon – ettei koko tienoo heräisi kirkkaiden valojen vuoksi. Veden hiljaisen huminan kuuluessa kun lasiin laskettiin kylmän raikasta vettä. Kylmyyden tuntuen miellyttävälle rintakehän sisimmässä. Giovannin nojautuen puoliksi työtasoa vasten. Rakosellaan olevasta pienestä ikkunasta puhaltavan ilmavirran hivellen paljasta ylävartaloa. Se yö oli yllättävän hiostava vaikka olikin lokakuu ja kuumaverinen kun Giovanni oli muutenkin – oli tämän pakko hakea viilennystä kesken nukkumisen.

Iloisen ilallisen päättyessä viimeinkin useamman tunnin jälkeen, olivat kaikki syöneet vatsansa hyvillä mielin täyteen, jutelleet kaikki mahdolliset asiat halki - paitsi siitä yhdestä joka Pandoran kuullen kielletty, - aina siihen asti kunnes viimein oli tullut jokaiselle aika vetäytyä yöpuulle.
Jokaisen nukahtaessa omia aikojaan, osan nukahtaen samantien päästessään lämpimien peittojen alle, kun taas osa valvoi vielä senkin jälkeen kun valot olivat sammuneet koko talosta. Eveyn ollen yksi näistä. Silmien pysytellen kiinni, aistien tarkkailen kunkin rakennuksessa olevien ihmisten liikkeitä ja auroja, demonin tietäen silloin tasan tarkkaan ketkä olivat suurin piirtein vielä hereillä ja ketkä nukkuivat - sen hetken aikaa oli vaikuttanut siltä että nainen olisi ollut ainoa kukkuja.

Mutta Giovanni liikahtaessa pois omasta huoneestaan - räpsähtivät silmät sillon ensimmäisen kerran auki kunnolla moneen tunnin sulkemisen jälkeen ja lakanoissa pyöriskelyn saatoksena, kohottautui katse vilkaisemaan kelloa yöpyödällä.
Melkein kaksitoista. Eveyn hymähtäen väsyneesti ennenkuin käsi tule nostaneeksi kellon vierelle asetetun tyhjän lasin käteen ja kehon ponkaisten itsensä ylös sängyn päältä. Tämän kulkiessa hiljaisin, hieman aavemaisin askelin kohti keittiötä, varoen kuitenkin jokaista liikettään jottei pieninkään ääni olisi saanut toisia nukkuvia herätettyä vahingossakaan, - aina siihen asti kunnes nainen oli päässyt turvallisesti keittiöön asti, mutta jo nähdessään vanhemman olevan ikkunan läheisyydessä... sai kyseinen näkymä kehon tekemään mieli kääntymään takaisin ja unohtaa koko ajatus saada juotavaa ennen unien jatkamista, - kehon kuitenkaan tekemättä yhteistyötä mielen ja tunteiden kanssa. Se oli ensimmäinen kerta kun hän näkisi Giovannin ilman paitaa, ja täytyi kyllä myöntää että huonosta ruokavaliosta huolimatta - oli toinen onnistunut pitämään kehonsa hyvässä kunnossa. Eveyn tuntien sen hetken ajan kuinka ajatukset katkesivat sen sileän tien, mutta ymmärrettyään kyseisen tuijotuksen ja hämmennyksen - kohosi poskille punainen sävy jo pelkästä häpeästä. Nuoremman ymmärtämättä itsekään mikä ihme siinä oli, kun ollessaan armeijassa vielä oli tämä joutunut jos jonkinlaista vastakkaisen sukupuolen lihaksia hieman joka suhteessa, mutta sitten kun toinen oli siinä suoraan edessä...

"sinullakin on lämmin?" Hän tyytyi viimein lausumaan vaivaantuneesti naurahtaen, uskaltauen tuomaan näin läsnäolonsa selväksi, tämän astellen varoen miehen vierelle aina hanan läheisyyteen jotta lasi saisi itsekin vettä juotua ja mukaansa.
Hiljaisuuden laskeutuen kaksikon välille siksi pieneksi hetkeksi, joutui nainen viimein jälleen avaamaan suunsa "... muistatko.. puoli vuotta sitten ehdotuksesi?" Hän kysyi viimein, kohdistaen katseensa vaivaantuneena toisen silmiin "... onko se vielä voimassa? Ymmärrän kyllä, jos haluat olla yksin työkiireiltäsi etkä ketään jalkoihisi häiritsemään pahimmassa tapauksessa...!" Naisen todeten perään samantien sanojensa painoksi, jos toinen tosiaan haluaisi kieltäytyä, olisi siihen mahdollisuus tai jos toinen olisi löytänyt jonkun, jonka kanssa tuolla oli jo suunnitelmia valmiina.

Normaaleilla aisteilla Eveyn hiljainen saapuminen olisi säikäyttänyt, mutta Giovannin kohdilla tilanne oli toisin. Tämän kääntymättä ympäri vaikka toinen astui peremmälle keittiöön. Katseen seuratessa ikkunaheijastuksen kautta naisen liikkeitä, toisen jokaista ottamaa askelta, jotka olivat yhtä hiljaisia kuin kissalla. Vesihanan avautuessa uudemman kerran – kääntyi Giovani vasta silloin puoliksi naisen puoleen ja totesi ohimenevästi:
”En kai herättänyt sinua?”
Vaikka samaan aikaan tämä kyllä tiesi, että nuorin oli ihan muusta syystä liikekannalla. He molemmat vain sattuivat olemaan yökukkujia, ei sen ihmeellisempää. Giovannin tarvitsematta odottaa Eveyn vastausta – sillä toinen oli ehtinyt esittämään oman kysymyksensä, joka jo paljasti osittain miksi myös nainen oli hereillä. Meripihkan väristen silmien laskeutuen puoliksi juotuun lasiin, jossa oleva kylmä vesi oli saanut lasin reunat huurtumaan.
”Valitettavasti.”
Tuon yhden sanan riittäen kertomaan, että mies kärsi sinä yönä tukalasta olotilasta hiostavan ilman takia. Hiljaisuuden laskeutuen kaksikon välille siihen hetkeen asti kunnes Evey kysyi epäröiden oliko vanhemman esittämä tarjous vielä voimassa. Aikaa oli kulunut kyseisestä keskustelusta puolivuotta, joten oli ihan ymmärrettävää jos tilanne olisi muuttunut. Nuoremmasta hohkaavan tunnetilan saaden vanhemman hymyilemään vaikka tämä ei edes katsonut sinä hetkenä Eveyn suuntaan. Giovannin kääntyen lopulta kokonaan nuoremman suuntaan ja ojensi tälle toisen kätensä valmiina kättelemään.
”En koskaan pyörrä sanojani vaikka aikaa kuluisi kuinka.”
Ystävällisen hymyn kohottautuen yleensä niin vakavan näköisille kasvoille – tuon yhden hetken aikana voiden melkein nähdä sen saman loiston, joka oli palanut Giovannin esi-isän silmissä. Giovannin muistuttaen päivä päivältä enemmän tuota edesmennyttä miestä, joka oli painanut De Fioren suvun historian sivuihin - ettei se milloinkaan unhoittuisi.
Kellon viisareiden naksahtaen silloin tasan kaksitoista yöllä ja vuorokauden kääntyen seuraavan puoleen. Eveyn täyttäen yhdeksäntoista.
”Olinkin unohtaa…”
Toisen käsistä ojentaen silloin jasmiini puusta katkaistun pienen oksan, jossa nuo valkoiset kukat olivat täydessä loistossaan. Kukista lähtevän mystisen tuoksun hivellen hellästi hajuaistia.
”Hyvää syntymäpäivää, Evey.”

Eveyn pystyen näkemään vanhemman kasvoilla sen hetken ajan, vaikka toinen ei edes katsonut häneen päin, naisen odottaman hermostuneesti vastausta. Miehen kääntyessä ympäri, kasvotusten nuoremman kanssa, ojentautui käsi häntä kohti valmiina kättelemään sopimuksen merkiksi, demonin katsoen ensin kättä hämmentyneenä.
Kunnes toinen tokaisi ettei hän ikinä ottaisi lupaamansaan takaisin missä tahansa tilanteessa, kohosi demoninkin huulille hymy käden tarttuessa sopimuksen sinetöimiseksi miehen käteen.
Silmien katsoessa sen hetken ajan toisiaan, huomasi nainen vasta silloin kuinka lumoavat ne osasivatkaan olla sellaisessa valaistuksessa varsinkin, tytöstä tuntui hetken aikaa ettei hän olisi saanut katsettaan irti Giovannista kuin pakottamalla. Ajatuksien palautuen takaisin vasta silloin kun kello kilahti huomiota antavasti kaksitoista, kertoi se näin ollen vuorokauden vaihtuneen ja eveyn tajuten silloin myös tämän olevan silloin vuoden vanhempi kuin ennen. Katseen kääntyessä silloin ikkunasta ulos, vaikka pihalla olikin selvä syksy, kohosi etupihalle istutetuista pensaista vähitellen tuttuja valontuojia syksyiseen ilmaan. Tulikärpästen vallaten piha-alueen siksi yhdeksi yöksi, luoden näin taianomaisen näkymän ikkunasta katsoville kukkujille. Hymyn kohoten varovasti ylöspäin pienenlaisesti, kunnes Giovanni ojensi hänelle kukkaoksan, joka oli selvästikin revitty hiljattain jossain Eveyn silmien ulottumattomissa, kohosi hymy entisestään edes naisen huomaamatta.

Käsien ottaen kukan vastaan, mutta sanoja ei lausuttu ääneen mutta sen sijaan halauksen toisen ympärille kertoen enemmän kuin tuhat sanaa, että kyseessä oli ehkä paras lahja jonka Evey oli saanut syntymäpäivänään keneltäkään siihen mennessä. "... pidät minua outona kun halailen ja suukottelen sinua aina?" hän tokaisi sitten leikkisästi naurahtaen, kohottaen päätänsä nojaamaan miehen rintakehää vasten hieman ylöspäin jotta pystyi näkemään toisen kasvojen ilmeet ja kehon refleksit, ennenkuin huulet painautuivat hellästi poskelle niinkuin jo aiemmin muutamia tunteja sitten.
Katseen kääntyessä silloin takaisin ikkunaan, välähti kasvoisa silloin jokin aivan toinen kuin iloisuus, sen ollen surua. "... silloin kun asuimme vielä Saites-sedän kanssa aavikolla, menimme isän, äidin ja Saites-sedän kanssa joka ilta katsomaan kirkasta tähtitaivasta. Pyydystin isän kanssa silloin tulikärpäsiä kilpaa joka kerta, samanlaisia kuin nuo tuossa." Hän tokaisi hiljaisella äänellä, pienen hymähdyksen kuuluen vielä lauseen loppuun, sen kertoen pienestä ikävästä entisiin aikoihin. "Kauniita, eikö?"

Eveyn ottaessa jasmiini puun oksan vastaan ja kohottaen sen kasvojensa eteen silmien sulkeutuessa – ei Giovanni halunnut sinä hetkenä kääntää katsettaan pois. Meripihkan värisen katseen painaen kaiken mieleen näkemästään. Naisesta hohkaten aistikkuus ja mystisyys, noiden yhdessä saaden miehen aistit kokonaan keskittymään näkemäänsä. Eveyn ottaessa silloin välimatkan umpeen. Naisen käsivarsien kietoutuen paljaan keskivartalon ympärille - aiheuttaen väreitä iholle ja tehden nielemisen hankalaksi. Giovannin olisi tehnyt mieli kietoa käsivartensa naisen ympärille ja pitää tämä kauemmin lähellään, mutta mielenlujuudella kädet pysyivät liikkumattomina.

Pehmeiden huulten hipaistessa uudemman kerran posken seutua – tuon mitättömän teon vieden palan sydämestä mukanaan. Kuinka paljon Evey olisi saanut omakseen – jos olisi suudellut miehen huulia? Hopeisen katseen kääntyen viimein poispäin, Eveyn antaen huomaamattaan Giovannille aikaa koota itsensä uudelleen eheäksi. Antaen aikaa tyynen ulkokuoren laskeutua uudemman kerran päällimmäiseksi vaikka ajatuksissaan vanhin olisi halunnut painaa Evey takana olevaa seinää vasten ja ottaa suutelemisella takaisin menetetyt sydämensä palaset, jotka nainen oli itselleen ryöstänyt viattomasti.
”Haluatko opettaa minua?”
Tumman äänen rikkoessa hiljaisuuden Eveyn sanojen perään. Giovannin vilkaisten hetkeksi nuorinta ennen kuin nyökkäsi ulos johtavan oven suuntaan. Viattoman hymyn pilkahtaen miehen kasvoilla. Giovannin haluten ihan puhtaasta uteliaisuudesta nähdä miten noita pieniä valopilkkuja pyydystettiin ja samalla raikas ulkoilma viilentäisi ajatuksia sopivasti. Evey saisi myös muuta mietittävää, toivottavasti.

Miehen pyytäessä nuorempaansa opettamaan häntä nappaamaan tulikärpäsiä, kääntyi katse hieman kummastellen tuota kohti. Toinen ei ollut ikinä vain mennyt ulos ja ottanut tulikärpäsiä kiinni onnistuneesti vaikka edesmenneet pikkuveljensä kanssa? "etkö ole ikinä pyydystänyt niitä?" Hän kysyi toiselta pienen naurahduksen kera, jäämättä kuitenkaan odottamaan vastausta kun sekin oli loppujen lopuksi melkoisen ilmiselvä. Miksi muuten toinen olisi edes kysynyt siitä? Demonin naurahtaen hiljaisesti, pienen käden liikkeen pyytäen seuraamaan ulos.

Heti kun kaksikko astui ulos ylipäätänsä ovesta, näytti hetken aikaa siltä kuinka kaikki olisi hohtanut - kiitos noiden valoa antavien pikku ötököiden. Käden tarttuen varovasti miehen omaan, Eveyn johdattaen miestä varoen hieman lähemmäksi sinne missä näkyi laumoittain. Käden tehden kuppimaisen muodon, käsien vieden itsensä hitaasti tulikärpäsiä kohti, jääden odottamaan kärsivällisesti että joku osuisi tarpeeksi lähellä ettei tarvitsisi pelästyttää laumaa kokonaan.
Kupin viimein sulkeutuessa kiinni, alkoi sormien väliköstä hohtamaan valoa, sen kertoen yhden nappautuneen kiinni.
Eveyn vieden kätensä Giovannin kasvojen lähelle varovasti, toivoen ettei toinen pelkäisi kovinkaan paljoa ötököitä ja alkaisi huitomaan ja huutamaan täyttä kurkkua. Käsien aueten hitaasti, oli tulikärpäsen valo sammunut "Näetkö, noin helppoa." Nainen tokaisi naurahtaen, "jos ei ensimmäisenä onnistu, älä luovuta." Hän tokaisi hymyillen, odottaen mitä toinen aikoisi "ei kai sinulla oli kylmä?" Hän kysyi sitten huomioidessaan silloin uudemman kerran toisen paljaan ylävartalon.

Heidän mennessä varoen lähemmäksi noita ilmassa leijuvia valopilkkuja – odotti Giovanni koko ajan parven lentävän kadoksiin, mutta sitä ei milloinkaan tapahtunut. Miehen jääden seuraamaan varjoihin nuoremman seuraavaa siirtoa. Solakoiden kämmenien sulkeutuessa yhden tulikärpäsen ympärille – oli Giovanni tehnyt jo omat analysointinsa kyseisestä tekniikasta. Evey oli kertonut, että tämä oli pyydystänyt noita ötököitä isänsä kanssa ja sen kuvan minkä Giovanni oli saanut tuosta vanhemmasta miehestä – ei tämä pitänyt moista harrastusta, joka vaati puhdasta kärsivällisyyttä, yllätyksenä. Giovannin nyökäten pienesti Eveyn sanoihin, jotka kehottivat luovuttamasta vaikka ensimmäinen pyydystämisyritys ei onnistuisikaan. Vanhempi oli siihen hetkeen asti pitänyt kasvojensa ilmeen peruslukemilla, mutta kun katse kääntyi uudemman kerran nuorempaan – kohosi huvittunut hymy väkisin päällimmäiseksi.
”Minun ei ilmeisemmin tarvitse kasvattaa kärsivällisyyttäni kun sinä olet mukana. Nämä kun näyttävät pitävän sinusta.”
Käden kohottautuessa ja alkaen huiskuttamaan Eveyn yläpuolella olevaa ilmaa, johon parveksi kasaantuneet tulikärpäset lennähtivät kauemmaksi. Viimeisenkin ottaessa tarpeeksi tyydyttävän välimatkan – laski Giovanni oikean kätensä alas. Tämän ehtimättä kuitenkaan sanomaan mitään kun jo yksi tulikärpäsistä lennähti kyseisen käden luokse ja laskeutui Horuksen silmää esittävän tatuoinnin päälle. Tuon himmeän valon valaisten kuvaa samaan aikaan kun synkkä varjo laskeutui miehen kasvoille. Giovanni oli ottanut sukunsa velvollisuuden vastaan, mutta nyt jo pieni itikkakin alkoi muistuttaa siitä. Esikoisen velvollisuus oli siirtää De Fioren suvussa kulkevat taidot eteenpäin, mutta entä jos perheen hankkiminen ei kuulunut suunnitelmiin…
”Nyt ne sitten kiertävän jo minuakin.”
Vasemman kämmenen hätistäen tuon yksinäisen tulikärpäsen kauemmaksi. Giovannin jääden seuraamaan ötökän lentoa kunnes pimeys nielaisi sen kokonaan. Tuulen henkäisten puutarhan ylitse, pohjoisesta puhaltavan henkäyksen kuljettaen viileämpää ilmaa mukanaan. Puiden lehtien kahisten tuulen sanelemassa tahdissa. Maailman vaikuttaen rauhalliselle sinä hetkenä, mutta silti Giovannista tuntui kuin jokin olisi tarkkaillut heitä pimeyden syleilyssä. Jokin, joka ei tietänyt missään määrin hyvää kenellekään.
”Mennään takaisin sisälle, ettemme vilustu seuraavaksi.”
Giovannin antaen Eveyn mennä ensin. Uskaltaen vasta silloin hengittää vapaammin - kun ovi oli sulkeutunut selän takana. Vanhemman toivottaen nuoremmalle uudestaan hyvää yötä samalla kun nappasi pöydältä vesilasin mukaansa. Kummankin heistä olisi parempi yrittää nukkua vielä vähän aikaa.
___________________________________

”Sattuuko se?”
Pahinta pelkäävän äänen kysyen aidosti peloissaan. Kuusivuotiaan lapsen puristaen äitinsä kättä lakkaamatta, mutta missään vaiheessa vihreät silmät eivät lakanneet tapittamasta tuota rauhallisen oloista miestä, jonka mystiset silmät kätkeytyivät osittain silmälasien linssien taakse. Kellon viisareiden naksahtaen näyttämään puoli kaksi päivällä. Anubiksen hymyillen lapselle rauhoittavasti ja vaihtaen puheen aiheen taktikoidusti mieleisempään. Lapsi oli puhunut menevänsä sinä iltana naamiaisiin, joten mikä sen parempi puheen aihe kuin kysyä miksi toinen aikoi oikein pukeutua. Sormien asettuen samaan aikaan huomaamattomasti kipeytyneen polven ympärille ja painaen yhden terävän painalluksen oikeista kohdista, mikä vapautti kivun ja rentoutti jännittyneet lihakset sekä hermopäät. Lapsen edes huomaamatta kyseistä tekoa.
”Noin. Se oli siinä. Olet rohkea tyttö, Jasmiina. Äitisi on varmasti ylpeä sinusta.”
Nuoren lapsen ilmeen riittäen kertomaan ettei traumaa ollut jäänyt. Tuon nuoren sielun jo ponnistaen ylös tutkimuspöydältä ja nätisti hymyillen kiitti niin kuin äiti oli opettanut. Anubiksen nostaen lasit päälaelle – niitä hän tarvitsi vain lähinäön parantamiseen, vanha kun jo oli. Äidin ja lapsen lähtiessä vastaanotolta istuutui Anubis työhuoneensa kirjoituspöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa potilaspapereihin. Taukotilassa pysytelleen kissan liittyen omistajansa seuraan. Simonin hypätessä pöydälle ja asettuen vatsalleen, hännän heiluen rennon oloisesti puolelta toiselle.

Päivien vaihtuessa seuraavaan, koitti viimein jokaisen lapsen varmasti ehkä vuoden odotetuin päivä - Halloween. Se päivä jolloin vanhemman sallivat myöhäiset kotiintulo ajat, ainaisen karkkien mässäilyn ja toisten pelottelun niin hyvässä kuin pahassakin, sekä tietenkin sokerina pohjalla - karkki vai keppos-kierros. Joka lapsen unelma siis.
Valitettavasti myös kyseisen juhlapyhän vuoksi moni lapsiperhe oli raahautunut lääkäreille tarkastukseen, tai muuten vain lasten temmellysten takia. Joka puolella näkyen pientä kyynelten pidättelyä, äitien yrittäen lohduttaa pienokaisia kaiken olevan hyvin, että nuo olisivat vain säikähdykselle selvinneet - vaikka todellisuudessa pelko piikityksestä ja lääkäreistä olivat yhtä kammottavia, etteivät lapset oikein tienneet kumpaa pelätä loppujen lopuksi enemmän.

Äitien rauhoitellen lapsiaan kun nämä kutsuttiin yksi kerrallaan sisään tarkastettavaksi, joidenkin päästen nopeammin kuin toiset, riippuen potilastiedoista tietenkin. Pandoralla siihen ei ollut syytä sillä kertaa. Sinin ollen löytänyt tiensä lelulaatikon luokse terveempien ja vähiten vahingoittuneiden lapsien tavoin, tyytyi äiti vain seuraamaan kuopuksen temmeltämistä kun tuo viimein löysi mieleisensä lelun pienempien seasta. Huoneen tyhjentyessä yksi kerrallaan vähitellen, lapsien poistuen lääkärin vastaanotolta jälleen hymy korvissa vanhempiensa kanssa, kertoi sekin jo itseasiassa jotain tuosta lääkäristä sillä kertaa.
Viimein kun Sinin vuoro koitti, ei Pandora voinut olla huokaisematta hieman helpottuneesti noustessaan ylös istumeltaan vihdoinkin. Nuoremman lapsista vain tyytyen nousten ylös kömpelösti ja kiirehtimään äidin vierelle samainen lelu unohtuneena käteen, kummankaan tietämättä mikä huoneen toisella puolella odottaisi. Rystysten koputtaen kohteliaasti oveen ennenkuin se tulisi avatuksi luvan kanssa.

Sillä välin rantatalolla olivat kaikki nousseet ylös aamusta, Eveyn ensimmäisten joukoissa jo kuuden seitsemän aikoihin niinkuin aina ennenkin, oli tämä kerennyt siinä ajassa käymään pitkällä lenkillä, suihkussa, valmistamaan sen jälkeen aamupalan ja sen jälkeen tämä oli siirtynyt puutarhan puolelle hoitamaan kasveja.
Nuoren neidon lopetellessa puuhailunsa vasta kun kello läheni kahta, jolloin myös maha kurnahteli huomion kipeästi inhottavasti. Puutarhasaksien tullen asetuksi omalle paikalleen ennenkuin matka jatkuisi keittiöön päin jossa toivon mukaan olisi edes jonkinlaista ruokaa olemassa jääkaapin perukoilla.

Vaikka tuo mustakissa viihtyi todella paljon työpöydällä – siirtyi tämä silti automaattisesti pois silmistä kun vastaanotto huoneen oveen koputettiin. Simonin kuin häviten tuhkatuuleen potilaan saapuessa – saman toistuen tuon viimeisenkin saapujan kohdilla. Kahden terävän koputuksen kuuluessa. Anubiksen kehottaen astumaan peremmälle kuten oli tehnyt muidenkin kohdilla. Katseen, jota lukulasit taas auttoivat terävämmäksi, pysyen vielä pöydällä lepäävässä paperissa kunnes kohottautui kohteliaisuuden nimissä. Värin paetessa päivettyneeltä iholta ja sydän muljahti tuntuvasti kun hengitykseen ilmestyi tauko varoittamatta. Anubiksen tunnistaen Pandoran heti ja niin oli varmasti käynyt myös toisinkin päin naisen suunnalta. Tuosta tilanteessa voisi yrittää liueta jonkin äkillisen tekosyyn varjolla ja vältellä katsekontaktia vaikka kansion taakse piiloutumalla, mutta se kaikki kuulosti jo pelkissä ajatuksissa naurettavalle. Anubiksen puhuen itsensä rauhoittumaan ja keskittymään pelkästään potilaaseen. Voisi olla – ettei Pandora kiinnittäisi huomiota erityisemmin hoitavaan lääkäriin vaan keskittyi enemmän lapsensa vointiin. Niin muut vanhemmat olivat toimineet tähän asti. Anubiksen toivoen että maa nielaisisi - ennen kuin avasi suunsa ja alkoi puhua rauhallisesti:
”Mikä nuorella herralla on hätänä?”
Hoitokeskustelun alkaen tapojen mukaan samaan aikaan kun lääkäri käveli potilaan luokse, joka oli nostettu istumaan tutkimuspöydälle. Anubiksen istuutuen pyörillä kulkevalle satulatuolille, jolla liikkuminen oli helpompaa ja ergonomisempaa potilaan ympärillä. Rutiinikontrollien tullen samalla otetuksi. Anubiksen puhuen lapselle niitä näitä – ettei toinen huomaisi mitä ympärillä oikein tapahtui. Tuon lapsen pikemminkin hymyillen koko ajan kuin että olisi itkenyt ja rimpuillut vastaan. Vuoden ikäisen lapsen silmien loistaen hopean värisinä selvästi, niistä todellakaan jäämättä epäselväksi minkä väriset niistä vanhempana iällä tulisi. Sen saman huomaten isäkin – tämän kyllä tunnistaen lapsensa, joka oli hänen lihaa ja vertansa. Palan kohottautuen kurkkuun väkisinkin, tuon epämiellyttävän tunteen helpottaen onneksi pienellä kurkun rykäisemisellä.
”Oletteko lomamatkalla?”
Ohiheitetyn kysymyksen tullen esitetyksi äidille. Taustatiedossa kun luki, että kaksikko asui sinä hetkenä kreikassa. Hetkellisen katsekontaktin käväisten Pandoran suunnalla kohteliaisuuden nimissä – sen jäämättä kuitenkaan missään vaiheessa liian pitkäksi aikaa paikoilleen.

Oven avautuessa Pandoran aloitteesta hieman narahdellen, oli katse sillä hetkellä pysynyt kokoaika Sinissä joka asteli äidin perässä hieman ujon puoleisesti, kun kyse oli kerran ensimmäisestä lääkäri käynnistä pikkuisen muistin mukaan, pienen käden puristuksen luoden rohkeutta pienempään. Kuinka Pandora olisikaan toivonut ettei katse olisi kohonnut työpöydän takana potilastietoja tutkivaan mieheen, - sai se odottamaton näky tuntemaan että hän olisi ehkä sittenkin se joka tarvitsisi sillä kertaa enemmän rohkeuden valamista kuin pikkuinen vierellä.
Naisen kyllä tunnistaen toisen vaikka aikaa olikin kulunut vuosi ja mies käytti sillä hetkellä laseja päässään, auran ja ominaishajun ollen kuitenkin vielä identtiset vuosien yhdessä olon takaa. Sydämen jättäessä inhottavasti yhden jos kaksikon lyöntiä välistä ja Pandorasta tuntui kuinka ilma olisi yht'kkiä haihtunut huoneesta siltä istumalta.
Katseen kohdistuen hetken ajaksi lapseen kun Anubis kysyi mikä oli lapsella vialla, kuuli Pandora itsensä rykäisevän vaikeasti saadakseen kurkun ja ajatukset sevemmiksi.
"... pientä kuumeen tuntuista, tuskin mitään vakavaa mutta herran isosisko vaatimalla vaati viemään lääkärillä käymään joten..." Hän tyytyi viimein vastaamaan mahdollisimman normaalisti pienen huvittuneen hymyn kera viimeiseen lauseeseen Eveystä, joka oli heti kuume-epäilyistä kuultuaan käskenyt mennä käymään lääkärillä - jo pelkästään siitä huomasi kuinka tärkeä tuo pieni kasvava lapsi olisi vanhemmalle osapuolelle, niinkuin kaikille muillekin.
Sin nostettiin pöydälle tutkittavaksi niinkuin normaalisti kuuluikin, Anubiksen istuen edessä päin ja puhutellen lasta ajankohtaisilla asioilla, joihin tuo nuorempi tyytyi vain hymyilemään, välillä pienen naurunkin karaten suusta tahattomasti - kun puhelahjat eivät olleet vielä täysin kehittyneet.
Pandoran oleillessa hieman kauempana, ruskean silmäparin seuraten tarkkailevasti kaksikkoa, jotka näyttivät lähes identtisiltä toisiinsa nähden paitsi iän kannalta. Hopeisiä silmiä myöten. Sen jo itsestään kertoen enemmän kuin tuhat sanaa - mutta samalla Pandoran mielen täyttivät kysymykset yksi toisensa jälkeen yhä enemmän ja enemmän kunnes päähän ei muuta mahtunutkaan - ei edes vastauksia. Vaikka todellisuudessa, ainakin yhteen kysymykseen olisi ollut helpoin vastata. Kuinka toinen oli jälleen elossa? - Vanha Liitto.

Korvien rekisteröiden kysymyksen hieman myöhemmin kuin normaalisti, sen saaden kehon säpsähtämään hieman ajatuksien palaamaan takaisin maan pinnalle nykyhetkeen, "niinkin voisi sanoa... tyttärelläni on tänään syntympäivä joten tulimme jo eilen illalla vain sitä varten" Nainen vastasi yhtä kohteliaasti, luoden jopa hymyn miehelle vaikkei toinen katsekontaktia häneen sillä kertaa luonutkaan.
Ja ihan syystäkin varmasti.
kehon nojautuen sen hetken ajaksi seinämää vasten mietteliäänä, uskaltaisiko hän kysyä jotain toiselta, ilman että jotain pahaa tapahtuisi tai sitä että toinen kieltäisi kaiken, - leikkisi ettei olisi se henkilö keneksi Pandora tiesi miehen olevan. Sinin heilutellen jalkojaan iloisesti ylös alas reunan ylitse, niin nuoren mielen vielä ymmärtämättä yhdennäköisyyttä tohtorin kanssa niin hyvin, tuon lapsen olettaen isänsä olevan kuollut - niinkuin Eveykin oli luullut viidenteen ikään asti. Ruskeiden silmien sulkeutuen sen hetken ajaksi ja naisen henkäisten rauhallisesti syvään henkeä ennenkuin katse kohdistui nyt hieman rohkeammin rakastamaansa miestä kohti hieman vaitonaisesti "kuinka kauan?" Naisen jättäen kysymyksen tahalleen ympäripyöreäksi mutta eiköhän Anubis osannut lukea rivien välistä sanojen oikean merkityksen, joka kysyi kuinka kauan toinen oli ollut elävien kirjoissa.

Lapsi oli jännittänyt aluksi, mutta mitä kauemmin aikaa vierähti vanhemman miehen rauhallista ääntä kuunnellessa – ei kyseisestä pelosta jäänyt lopulta mitään jäljelle. Sinin pian huomaamatta ollenkaan, että istui vastaanottohuoneessa tutkimuspöydällä. Anubiksen puolestaan pitäen tyynen ulkokuorensa eheänä vaikka sisimmässä vellot tunteet, tulehtuneet haavat ja muistot saivat yhdessä säröjä ilmestymään muurin pintaan. Voisi luulla, että tuossa iässä olisi oppinut jo aikoja sitten olemaan viisauden ja tyyneyden perikuva, mutta niin se ei ollut. Tämä mies oli oppinut elämään tunteidensa kanssa vasta lyhyen ajan sisällä, mitkä pitivät sisällään etäisyyden ylläpitämisen ja silti myös isällisen puolen, joka ei halunnut kääntää selkäänsä rakkaimmilleen lopullisesti. Noin puolivuotta sitten mies oli kiskaistu takaisin elämän kirjoihin salaseuran vanhimman toimesta; tuon sieluttoman naisen, joka hallitsi varjoissa Egyptiä ja sen ympärillä olevia maita. Silloin Anubis oli huutanut sielunsa tuskan ääneen ja kironnut naisen, joka oli kuitenkin vain katsonut tyynesti takaisin ja vastannut: ”Hyväksy tilanteesi, Anubis – sillä loppujenhan lopuksi sinä tulet aina kuulumaan minulle, niin ruumiillisesti kuin sielullisestikin.” Ironisinta koko tuossa kaikessa oli vielä ollut se – ettei Anubis voinut sinetöidä omaa kohtaloansa. Tämä oli saanut kuolemattomuutensa takaisin, minkä vain tuo kyseinen nainen voisi mitätöidä. Saadessaan työnsä valmiiksi Sinin kohdilla – auttoi vanhempi nuoremman alas ennen kuin kotiohjeita alettiin kirjoittaa paperille, joka viimeiseksi ojennettiin Pandoralle. Hopean ja tumman katseen kohdatessa toisensa silloin ensimmäistä kertaa esteettömästi. Anubiksen lausuen tasaisella äänen painolla ammatillisella linjalla:
”Puolessa vuodessa lapsen vastuskyky on ehtinyt kehittymään sen verran, että se auttaa pääsemään kuumetaudista eroon luontaisesti. Varmistakaa kuitenkin riittävä lepo ja tarvittaessa soittakaa paperilla olevaan päivystysnumeroon, sen kautta saatte apua nopeimmin.”
Kun paperi siirtyi omistajalta toiselle, vetäytyi käsi saman tien pois – ettei se vahingossakaan jäisi liian lähelle Pandoraa. Anubiksen kyykistyen vielä viimeiseksi Sinin tasolle ja toivottaen nuoremmalle pikaisia paranemisia sekä kehui toista rohkeaksi ensimmäisestä lääkärikäynnistä huolimatta. Sanojen toivottaen vielä virallisesti hyvää päivän jatkoa molemmille, minkä jälkeen Anubis palasi takaisin työpöytänsä ääreen ja jatkoi paperitöitänsä. Tapaaminen oli virallisenkaavan mukaan ohitse.

Evey oli ehkä sitä toivonut – ettei tämän syntymäpäivästä tehtäisi kovinkaan suurta numeroa, mutta Giovanni oli ollut koko ajan toista mieltä. Tämän järjestäen koko päivän illan tapahtumaa, jonne kutsun olivat saaneet Eveyn tuntemat ihmiset vuosien varsilta. Kyseisen juhlapaikan sijaiten meren läheisyydessä sijaitsevassa ravintolassa, jonka suuri terassi avautui merelle päin. Sään suosien myös sinä iltana, sateista näkymättä jälkeäkään taivaalla. Illan sujuen muutenkin kaikin puolin täydellisesti. Eveyn päästen harjoittamaan muistiaan tanssimisen suhteen monen monta kertaa Giovannin toimesta – tuon vanhemman miehen hyväksymättä ”ei”-vastausta, varsinkaan tuona kyseisenä iltana. Terassia valaisevien lyhtyjen luoman mystisen valon leikitellen kaksikon piirteillä. Giovannin ja Eveyn tanssiessa sylikkäin – olisi voinut luulla, että nämä olivat enemmän kuin ystävät toisilleen. Identtisen hopeisen huomaten myös saman – tuon vanhemman miehen seisoen tahallisesti syrjemmällä, mutta yrittämättä kuitenkaan kätkeytyä minkään taakse. Olkapään nojatessa rennosti seinän vierustaan ja käsivarsien pysyessä puuskassa. Hymyn häivähtäen selvästi kasvoilla ja vaikka kyseinen ele katosi, jäi se himmeästi loistamaan silmiin. Isän tuntien iloa tyttärensä puolesta, nähdessään toisen iloitsevan myös. Hymyn esikoisen kasvoilla ollen vanhemmalle kultaakin arvokkaampi lahja. Näkymän kohottaen haudatuista muistoista kuvan Anubiksesta ja Pandorasta kun nämä olivat tanssineet häidensä jälkeen, molempien katseessa oli silloin näkynyt syvä rakkaus toista kohtaan ja huulilla hymy, joka oli uskonut sen yhden hetken aikaa kaiken olevan hyvin. Hopeisen katseen kohdistuessa vieraista koostuvan massan lomitse pöydän ääressä istuvaan tuttuun naiseen, jonka jokaista piirrettä mies edelleen rakasti ja se mitä silmät eivät nähneet - rakastettiin niitä sitäkin enemmän. Sydämen sykähtäen terävästi.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:39

Päivän vaihtuessa hiljalleen alkavaan iltaan, oli Evey ihmetellyt jo useampaan kertaan missä ihmeessä Giovanni oli ollut koko päivän - aina siitä lähtien kun toinen oli kertonut lähtevänsä hoitamaan asioita jolloin nainen oli automaattisesti olettanut että kyse oli ollut työasioista. Aina siihen asti kunnes äiti oli raahannut hänet tekosyyn varjolla Sinin kanssa ravintolaan ast mukamas normaalilla illallisella esikoisen syntymäpäivien kunniaksi, mutta se mikä perillä oli odottanut oli kyse aivan jostain muusta kuin kolmen hengen illallisesta perheen kesken.
Tilanteesta päästessään kuitenkin nopeasti ohitse, oli Evey siirtynyt tervehtimään kaikkia paikalla olijoita, joihin suurimmilta osin kuului armeijan puolelta tuttavat kuten kaksoset, Aaron, Josh ja Jay... mutta kaksi puuttui.
Sen huomautuksen saaden pienen surumielisen hymyn aikaiseksi kaikkien armeijalaisten kasvoilla, niinkuin myös Eveynkin - jonka kanssa molemmilla niin Mikella kuin Michaelilla oli ollut läheinen suhde. Surua ei kuitenkaan kauaa kerennyt jatkumaan kasvoilla kun Giovanni oli illan jatkuessa kaapannut nuorempansa tanssilattialle vastaväitteistä huolimatta, Eveyn vain nauraen joka kerta kun toinen oli vaivalla saanut tämän raahattua - pienellä kaksosien antamalla avustuksella - tanssimaan lattialle, demonin vielä yrittäen väittää ettei hän osannut tanssia ja hänen kaltaisensa kömpelys tekisi toisesta vain naurunalaisen muttei sekään sitten auttanut.
Kaksikon tanssiessa siinä lähekkäin jo useamman kerran jälkeen, oli nuorempi kohottanut huvittuneen katseen miehen silmiin ja kysynyt miksi toinen teki kaiken sen, mutta samalla demoni arveli - ettei tulisi saamaan vielä kunnollista hyväksyttävää vastausta asiaan kuin vasta myöhemmin. Mutta ennenkuin kappale olisi loppunut ja Evey saisi vaihtaa taktikoidusti asemaansa tanssijasta istujaan sen hetken ajaksi, kääntyi katse kuin automaattisesti isän suuntaan joka oli pysynyt hieman syrjemmällä, muttei silti yrittänyt piiloutua salaseuran tapojen mukaisesti varjoihin, kohottautui hymy huulille takaisin ja huulten lausuen äänettömästi kiitoksen isälleen.

Pandoran istuen pyöreän pöydän ääressä, huomion ollen kiinnittynyt myös sillä hetkellä tanssivaan kaksikkoon pienen hymyn kareen kanssa, naisen selvästikin muistaen saman kuin rakastamansa mies, eikä ollut kyllä kovin vaikeaa huomata tuo mies hieman kauempana.
Katseiden kohdaten silloin kunnolla ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin, näytti Pandora sen hetken ajan hämmentyneeltä mutta antoi lempeän hymyn kohota sittemmn huulille, silmistä pystyen vieläkin näkemään sen saman rakkauden toista osapuolta kohtaan joka oli ollut jo häiden aikoihin ja ennenkin sitä, - toisen poissaoloista huolimatta rakasti tuo nainen anubista vieläkin syvästi ja tulisi varmastikin aina rakastamaankin.
Nuorimman huomaten myös äidin katseen osoittavan jonnekin kaukaisuuteen, ei tuolla uteliaalla lapsella ollut vaikeuksia löytää myös katseen kohdetta massan lävitse. Pojan vilkaisten vuoroin äitiään, ja sitten vuoroin kauempana seisoskelevaa miestä mietteliäästi aina siihen asti kunnes päähän juolahtanut idea tuli Sinin mielestä pakonomaiseksi toteuttaa.
Vekaran hypäten alas tuolilta, Pandoran vain kereten vilkaisemaan poikaansa kummastellen kun toinen oli jo lähtenyt juoksemaan ihmismassan läpi. Äidin huokaisten raskaasti ja manaten samalla miten vuoden ikäinen poika muka pystyi olemaan niin vilkas että piti lähteä juoksemaan joka suuntaan kun jokin mielenkiintoinen osoittautui silmiin. Lapsen pujotellen ihmisten lävitse aina siihen asti kunnes tämä oli päässyt päämääräänsä. Askelten pysähtyen miehen eteen ja hopeisen katseen kohottaen vanhemman identtisiin samalla kun veitikkamainen hymy kohosi huulille tyytyväisenä.
Ainakin siihen asti kunnes Pandora löysi myöskin tiensä paikalle. Tuon pienen lapsen kiertäen isänsä taakse "turvaan", tämän jääden odottamaan äidin reaktiota. "... ovela pikku kettu..." Demoni mumisi hiljaisesti, huokaisten vielä perään hiljaisesti samantien naisen katsoen pahoittelevasti Anubista edessään.

Tuon vuoden ikäisen lapsen lähtiessä yhtäkkiä pujottelemaan yllättävän ketterästi terassin poikki – huomasi Saites saman kuin Pandorakin. Lapsen suunnistaen selvästi jotakin kohti, mutta massan vuoksi kohteen paikantaminen oli hankalaa siihen hetkeen asti kunnes Sin selvästi pysähtyi etsimänsä eteen. Saites ei ollut vielä kiinnittänyt huomiota Anubiksen läsnäoloon, jolloin toisen näkeminen sai sydämen muljahtamaan. Ajatuksissa käyden ensimmäisenä Pandoran läsnäolo ja se ettei tämä saisi tietää miehen elossa olemisesta. Seuraavan näkymän kuitenkin pyyhkien ajatukset takaisin tyhjiksi. Kaksikko oli siis tavannut aikaisemminkin ja nyt tuo nuori sielu halusi näiden tapaavan uudemman kerran. Saiteksen siirtyen kolmikon luokse ja napaten Sinin syliinsä, sanoen nuoremmalle – ettei tämän saisi juoksennella noin holtittomasti ympäriinsä. Meripihkan värisen katseen käyden vuoroin kummassakin vanhemmassa. Sanoja ei kuulunut, mutta katse kertoi sitäkin enemmän. Saites kyllä pitäisi huolta tuosta vuoden ikäisestä riiviöstä – sillä aikaa Anubis ja Pandora saisivat luvan selvittää välinsä. Musiikkia soittavien henkilöiden päättäen samaan aikaan kokeilla aavistuksen tummempaa tyyliä. Olisi mielenkiintoista nähdä kuinka moni koki kyseisen musiikkityylin omakseen. Anubis ei ollut suunnitellut missään vaiheessa tanssimista, mutta kun ensimmäiset sävelet tavoittivat kuuloaistin – sai se pinnan alla nukkuvat tunteet heräilemään. Pandora ei ollut pukeutunut liian huomiota herättävästi, toisin kuin muut naiset tuolla terassilla, mutta tuosta yksinkertaisesta iltapuvusta huolimatta nainen oli kaikista aistillisin. Kämmenen ojentautuen kutsuvasti. Hopeisen katseen pyytäen sanattomasti toista osapuolta omakseen tuon yhden tanssin ajaksi. Muun maailman haihtuessa ympäriltä hiljalleen, jättäen jäljelle musiikin ja vain he; kaksi eksynyttä sielua, jotka hakivat lohtua toisistaan karun maailman syövereissä. Aistillisesti.

Saiteksen hymyillen itsekseen. Noiden kahden ihmisen tanssi erosi huomattavasti muista vaikka tuona hetkenä kaksikko leikki nätisti nuorempien nähden. Muiden paikallaolijoiden katsoen näkemäänsä. Joidenkin naisten silmistä nähden selvästi, että nämä olisivat halunneet olla sinä hetkenä Pandoran tilalla. Giovannin vilkaisten vaivihkaa Eveyn suuntaan, kaksikon istuessa sinä hetkenä pöydän ääressä ja katsoen muiden mukana näkemäänsä tanssia.
”Vanhempasi osaavat varastaa huomion itselleen.”
Tämän todetessa ohiheittävästi vitsillään vaikka näkikin selvästi – ettei Anubis ja Pandora huomioineet sinä hetkenä ketään ympärillään, näiden välittämättä ollenkaan saamastaan huomiosta. Eveyn perhe oli tosiaankin yllätyksiä täynnä.

Saitesin kiirehtien nopeasti paikalle,
laskeutui ruskea katse vasta silloin irti Anubiksesta. Kummankaan sanomatta toisille sanaakaan, johtuiko se kenties hämmennyksestä jonka kuopus oli saanut teollaan aikaiseksi vai koko siitä tilanteesta - mutta joka tapauksessa, murtui hiljaisuus vasta silloin kun Saites lausui toruvasti lapselle ettei noin saisi lähteä juoksentelemaan, tuon lapsen vain näyttäen hieman pahoittelevaa ilmettä vanhukselle tämän päätyessä isän jalkojen juuresta tuon syliin.
Sen jälkeen enempää sanoja ei suotu, mutta Saitesin katse riittikin kertomaan enemmän kuin oli tarpeen mitä tulisi tehdä. Näiden kahden täytyisi puhua. Todenteolla kaikki asiat halki vaikka se ei olisikaan se mieleisin teko. Pandoran kiittäen miestä hiljaisesti ennenkuin tuo kerkesi katoamaan ihmisjoukon sekaan ja jättämään kaksikon taaksensa.
Pienen henkäyksen karaten huulille, kummankaan - niin Anubis tai Pandora - eivät olleet ensimmäisten joukossa joka aikoisi puhumaan. Sen sijaan tilanne tuli keskeytyneeksi täysin kun korvat erottivat pientä muutosta soittajien musiikissa, monen muunkin kääntäen naisen ohella vilkaisemaan taaksensa kummastuneena.
Mutta kun pää kääntyi hetken ihmetyksen jälkeen takaisin Anubista kohti, valmiina jatkamaan aloitettua mutta sen sijaan sanat jäivätkin vähiin kun käsi olikin ojentautunut häntä kohti pyytävästi tanssiin. Pandoran voimatta olla hymyilemättä huvittuneesti sen pienen hetken ajan, kunnes hymy viimein syli lempeämmäksi, käden tarttuessa miehen omasta tuon lähtiessä viemään nuorempaa kohti tanssilattiaa.

Yksi toisensa jälkeen alkoi myös toistenkin tanssiminen pysähtyä lähes olemattomaksi, mutta paikalle palaamisen sijasta jäivätkin suurinosa vieraista paikoilleen katsomaan kaksikon tanssia. Hymyn käväisten jokaisen huulille,
niin kävi myös Eveylläkin tämän seuratessa pöydästä käsin
vanhempiensa temmellystä. Givoannin heittäessä ilmoihin vitsin,
kohotti demoni hieman kulmaansa ja käänsi päänsä toista kohti,
pienen naurun tapaisen päästen huulien välistä toisenkin
kuuluville, nuoremman kuitenkaan laittamatta pahakseen moista sanontaa. "Niinkö? Minusta he eivät edes ole yrittäneet vielä" hän tokaisi takaisin, kohottaen hieman kulmaansa. Hiljaisuuden laskeutumatta kuitenkaan sillä kertaa kaksikon välillä, Eveyn lisäten sitten hetken päästä hieman haastavasti "lyön tosin vaikka vetoa, ettet itse pysty tuohon samaan" pienen
leikkisyyden kuuluen naisen äänestä tämän puhutellessa
vanhemmalleen, odottamatta kuitenkaan että Giovanni alkaisi
todistelemaan sanojaan, sillä - siinä missä muilla oli kauniit,
kunnolliset iltamekot tilaisuutta varten, oli Eveyllä pelkästään yksinkertainen maximekko joka ei - Eveyn mielestä - soveltunut
sellaiseen tanssiin. Musiikin loppuessa hiljalleen kokonaan ja
kaksikon jäädessä paikoilleen, kohosivat aplodit ilmaan vanhempien kuultavaksi, kertoen katsojien olemassa olosta, eivät kaksikon katseet siltikään irronneet toisistaan vieläkään. Molempien melkein pystyen kuulemaan ja tuntemaan toistensa sydämen sykkeet, jotka olivat voimistuneet entisestään, tuli otsa asettuneeksi varoen toisen omaa vasten rakastavasti, ruskea katseen haluamatta irrota noista hopeisista jotka saivat tämän nuoremman vieläkin lumoihinsa vuosienkin jälkeen. ”Menemmekö hieman syrjemmälle?” Pandora kysyi sitten hieman hiljaisemmalla äänellä, pienen huomaamattoman pään liikkeen osoittaen ravintolan ulko-ovia kohti.

Musiikin hiljentyessä viimeiseen nuottiin – pysähtyi parin tanssi liikkumattomaksi. Muiden ympärillä seisovien ihmisten osoittaen suosion osoituksensa kuuluville. Tumman ja hopean kohdatessa toisensa taas uudemman kerran – näki mies selvästi miten nainen katsoi häntä. Pandoran osoittama rakkaus oli Anubikselle arvokkain lahja maan päällä, mutta siltikin tämä pyysi hiljaa ajatuksissaan – ettei toinen katsoisi häntä noin. Hiljaisen äänen pyytäessä, että he menisivät syrjemmälle ja pääsisivät näin pois uteliaiden silmäparien alta – nyökkäsi Anubis myöntymisen merkiksi. Hän voisi kuunnella tuon yhden ainoan kerran mitä Pandoralla oli sanottavaa – sillä itse hän ei ainakaan enää tiennyt mitä voisi sanoa tuolle naiselle, joka oli joutunut kärsimään rakkaimpansa poismenosta monta kertaa. Noiden kahden poistuessa terassilta – alkoi musiikki soida uudelleen.

Eveyn päästen uudelleen tanssimaan jonkun tuttavansa toimesta. Giovannin jääden pöydän ääreen sillä kertaa istumaan. Saiteksen liittyen lapsen lapsensa seuraksi. Kaksikon alkaessa puhumaan keskenään, kunnes lopulta isoisä kysyi suoraan nuoremmalta miksi tämä ei kertonut tunteitaan suoraan Eveylle. Giovannin ensin reagoiden kuulemaansa kieltävällä asenteella, mutta piti silti katseensa tuossa nuoressa naisessa, joka hymyillen tanssi läheistensä ympäröimänä. Käden kohottautuen pyyhkäisemään hiuksia taaksepäin, minkä jälkeen kyynärpää nojautui pöydän tasoa vasten. Giovannin irrottaen katseensa näkemästään ja kohdistaen sen isoisäänsä, joka oli saanut lapsenvahti työn. Sinin pitäen vanhemmasta miehestä selvästi – sen nähden lapsen kasvojen ilmeestä heti. Saiteksen nähden Giovannista heti – ettei toinen aikonut vastata kuulemaansa kysymykseen, joten toisen päätöstä kunnioittaen jatkoi hän muista aiheista puhumalla.

Eveyn tullen jälleen haetuksi tanssiin - tosin tällä kertaa ei Giovannin toimesta, ihmetykseksi myös nainen oli suostunut kyseiseen pyyntöön mukisematta. Kaksikon matkaessa tanssilattialle, huomasi nuorempi sivusilmällä Saitesin ottaessa Eveyn paikan Sinin kanssa.
Eveyn kohottaen hymynsä takaisin huulille väkisinkin, - ainakin nuo kaksi tulivat toimeen keskenään edes sen verran että pystyivät olemaan toistensa seurassa ja puhumaan keskenään. Toisin kuin mitä se oli ollut vuosi sitten.

Sillä välin kaksikon tien vieden ravintolan ulkopuolelle, pois uteliaiden silmäparien ja puheensorinan luota, tunsi Pandora joka hetki pientä hämmennystä - jota hän ei osannut pukea sanoiksi.
Ajatuksessa juosten kysymyksiä yksi toisensa perään, jokaisen niistä vaatien vastauksia kuultavaksi - vaikka todellisuudessa asiaa ei olisi niin yksinkertaista selittää kuin voisi toivoa. Ravintola tilan jäädessä taakse, pystyi nainen silloin hengähtämään ensimmäistä kertaa kunnolla raitista ulkoilmaa keuhkoihin ennen kun kaksikko aloittaisi. Hiljaisuuden valliten sillä hetkellä kaksikon välillä sen hetken aikaa, kunnes Pandora kääntyi viimein kasvotusten toisen kanssa "... joku taitaa tosissaan vihata sinua kun ei anna sinulle rauhaa edes haudan toiselta puolelta" Hän tokaisi viimein hymähtäen, vaikkei tarkoittanutkaan sanojaan vakavasti otettavasti - vaikka todellisuudessa tilanne ei siihen soveltunutkaan. Hymyn kadoten vähitellen naisen kasvoilta, naisen kohdistaen katseensa toiseen "... Mitä teet täällä Italiassa?" Hän kysyi viimein vanhemmaltansa, katseen päästäen toisesta silloin ensimmäisen kerran irti mutta vain hetkeksi, tämän demonin katsoen rakastamaansa miestä odottavasti. hän halusi vastauksia, ei kohta eikä hetken päästä vaan nyt!

Raikas ulkoilma tuntui omalla tavallaan rauhoittavalle – varsinkin silloin kun keuhkot hengittivät sitä sisään. Anubiksen erkaantuen tahallisesti Pandoran läheisyydestä. Välimatkan kasvaen kaksikon välille noin kolme askelta. Tuon tummaan pukuun pukeutuneen miehen nojautuen selällään kylmältä tuntuvaa seinää vasten. Savukkeen päätyen sytytettynä huulten väliin. Keuhkojen hengittäen sisään kitkerää savua ennen kuin puhalsivat sen hitaasti ulos. Tumman äänen lausuen synkästi:
”Kuoleman antaminen. Mikään ei ole sen armollisempaa viholliselta ja nyt kun sekin on viety minulta…”
Peukalon kärjen painautuen kaulan sivustaan ja vetäen poikittaisen viivan kurkun ylitse. Väsyneen ja kaikin puolin ivallisen naurahduksen karatessa kuuluville kuivien huulten lomasta.
”… en voi edes itse sinetöidä kohtaloani, joka olisi ollut kaikille teille parempi.”
Uuden henkäyksen tullen otetuksi savukkeesta, jonka palava kärki näkyi mystisesti pimeyden syleilyssä. Hopeisen silmäparin hakien naisen tumman katseen itseensä. Painostavan olotilan laskeutuen kummankin osapuolen päälle, repien terävillä kynsillään vertavuotavia haavoja sieluun ja sydämeen. Anubiksen kääntäen katseensa ensimmäisenä pois. Hänen kykenemättä enää katsomaan tuota naista, joka oli ollut alusta asti kaikin puolin viaton. Heidän ei olisi pitänyt koskaan tavata – niin olisi ollut kaikille parempi… varsinkin Pandoralle. Noin karkeasti ajatukset puhuivat korvien välissä, mutta sydän ei vaihtaisi edelleenkään päivää pois. Käden päästäen palaneesta savukkeesta irti ja kengän kärki painoi sen sammuksiin asvaltin pintaa vasten.
”Mene.”
Pään nyökkäisten kehottavasti ravintolan suuntaan, minkä terassilta kantautui iloinen musiikki talon etupuolelle asti.
”He odottavat jo sinua.”
Illuusiomaisen hymyn häivähtäen miehen kasvoilla vaikka todellisuudessa tuo kaikki oli puhdasta esittämistä. Anubis ei halunnut Pandoran murehtivan, ei enää. Hän oli kuollut tuolle naiselle, myös Eveylle ja Sinille, kaikille. Kuollut myös itselleen, joutuen vaeltamaan maanpäällisessä ikuisuuden helvetissä. Anubiksen vain toivoen tuona hetkenä, että Pandora lähtisi ilman mitään hyvästejä, ei mitään hellää kosketusta tai suudelmaa… kääntyisi vain kannoillaan ja lähtisi.

Tilan kaksikon välillä venyessä kauemmaksi Anubiksen aloitteesta, tuntui myös se kuinka kylmemmäksi välit näiden kahden välillä muuttuivat, kummankin pitäen itsensä varautuneina kaikkeen mahdolliseen mitä jompikumpi aikoisi sanoa tai tehdä.
Anubiksen nojautuessa seinää vasten ja sytyttäessä savukkeen - nojautui Pandora vuorostaan takana olevaa kaidetta vasten odottavasti, katseen laskeutumatta kertaakaan toisesta. Miehen laskiessa ensimmäisenä katseensa, kerkesi tämä toinen osapuoli vetämään ilmaa keuhkoihinsa jälleen nopeasti.
Pandoran hymähtäen pienesti kuulemalleen, katseen kääntyessä silloin ensimmäisen kerran pois toisen nyökytellessä päätään terassia kohti, jossa kaikki muut olivat juhlimassa. Silmien kääntyessä takaisin kohti Anubista, hymyn häivähtäen kummankin huulille yhtä valheellisesti, molempien piiloutuen oman maskinsa taakse sen hetken ajaksi. "... pidätkö minua vieläkin noin typeränä että uskot huijaavasi minua hymylläsi?" Hän kysyi sitten hieman huvittuneesti, tämän irrottautuen silloin kaiteesta viimeinkin takaisin normaali pituuteen, silmien pysytellen miehessä. Askelten ottaessa askelia lähemmäksi miestä, pystyi Pandora haistamaan tupakan ja nikotiinin voimakkaampana mitä lähemmäksi hän toista pääsi. Aina siihen asti kunnes kaksikon välillä oli enään alle askel. Sanoja ei siihen tilanteeseen tarvittu, toinen kyllä tietäisi mitä tuleman piti, mutta silti vaikka naisen kasvot pysyivätkin tyynenä ja rauhallisilta pystyi silmistä näkemään jotain muuta.
Huulten painautuen sen hetken ajaksi kuivempia vasten, sen yhden pienen suudelman pitäen sisällään enemmän kuin vain surulliset hyvästit. Ranskaksi tullen lausutuksi vielä sanat, jotka kertoivat Pandoran rakastavan toista aina siitä hetkestä edespäinkin, vaikka tilanne olikin mikä oli.
Siinä ollen kaikki se mitä toisen tarvitsikin tietää enään, naisen ohittaen miehen mutta ennen astelemista ohi... pystyi Anubis erottamaan pienen kyyneleen valahtavan yksinäisenä poskelle.

Naisen hymy oli kuin peilikuva miehen omasta. Kummankin osapuolen piilottaen taitavasti todelliset tunteensa ja ajatuksensa… kummankin heistä eläen edelleen valheessa. Pandoran astuessa välimatkan umpeen – ei Anubis liikahtanut paikoiltaan, ei edes silloinkaan kun pehmeät huulet tavoittivat miehen omat kuivemmat huulet ja soivat niille pienen suudelman, joka oli sanaton hyvästi. Ei mitään teatterillista tai hienoja loputtoman kuuloisia sanoja… vain tuo yksi suudelma ja kyynel, joka vierähti varkain silmäkulmasta poskelle ennen kuin Pandora ehti kääntämään itsensä poispäin. Anubiksen jääden katsomaan rakastamansa ihmisen loittonemista kauemmaksi – vaikuttaen päällisin puolin järkkymättömälle, mutta kun toinen oli ehtinyt tarpeeksi kauas – tumma ääni sanoi hiljaisesti:
”Hyvää yötä, rakkaani.”
Sillä ikuiseen uneen he tulisivat jäämään – jos antaisivat itsensä tehdä sydämensä mukaan. Nielaisemisen tapahtuen astetta hankalammin. Hopeisen silmäparin irrottamatta katsettaan tuosta naisesta kuin vasta silloin kun enää eivät kyenneet näkemään. Pandora oli viimein poissa. Ympyrän sulkeutuessa. Noin olisi käynyt yli kymmenen vuotta sitten – jos Anubis ei olisi silloin vetäissyt naista takaisin kun tämä oli ollut aikeissa lähteä siihen pimeään käytävään, joka olisi vienyt ulos katakombeista. Selän erkaantuen kylmästä seinästä kauemmaksi. Anubiksen kääntyen myös kannoillaan ja jättäen taaksensa tuon ravintolan, jonka yhteen tilaan hänen kaikki rakkaimmat ihmiset olivat kokoontuneet. Pimeyden nielaisten miehen ääriviivat lopulta, kätkien kylmään syleilyynsä ja kadottaen muiden katseilta.

Iloisen musiikin täyttäessä koko terassialueen naurusta ja
puheensorinasta, kenenkään tietämättä sitä mit ulkopuolella oli
tapahtunut noiden kahden rakastavaisen välillä, - paitsi ne, jotka
osasivat lukea demonin kasvoja naamion takaa. Pandoran astellessa terassille takaisin, - ei heti kaksikon lähdettyä
eri teille, - mutta sinä aikana oli tämä nainen kerennyt
pyyhkimään kyyneleensä pois kasvoiltaan, luonut itselleen sen
normaalin ilmeen mitä voisi sellaisessa tilanteessa olettaakin ja
esittänyt kaiken olevan hyvin vaikka todellisuudessa hänestä
tuntui kuinka joku viiltäisi terävin kynsin ja hampain sielua että
sydäntä moniin miljooniin osiin yhä uudestaan ja uudestaan.

Mutta valitettavasti, tytärtään tuo vuosisatoja vanha demoni ei
pystynyt enään huijaamaan. Yhden vilkaisun ihmismassan lävitse riittäen kertomaan esikoisella asioiden todellisen laidan, vaikkei niitä annettaisi tarvitsisikaan todeta kaikkien kuultavaksi. Pienen surumielisen hymyn kohoten sen sekunnin murto-osaksi Eveyn huulille ennenkuin sekin tultiin pyyhkäistyä yhtä nopeasti takaisin mielen syvyyksiin jonne kukaan muu ei koskaan pääsisi kokonaaKatseen kohdistuen nyt hymyillen Giovanniin, jonka kanssa hän oli hetki sitten keskustellut täysin normaalisti, iloisen hymyn nousten
jälleen surullisen tilalle, - kuin mikään ei olisi koskaan
ollutkaan.


* * *

Aikaa kuluen eteenpäin, oli Evey asettunut sopimuksen mukaisesti
Giovannin kanssa taloon – maksaen tietenkin vuokraa kyseisestä ystävällisyydesä niinkuin oli aiemminkin sovittu.
Sen ollen itseasiassa ensimmäinen kerta kun nainen oli asettunut paikoilleen edes hetkeksi ilman että olisi seuraavana viikkona jo lähdössä rajan ylitse aivan erilaiseen maahan, ja täytyi Eveyn kyllä myöntää että jopa hän oli alkanut vähitellen pitää Italiasta sellaisenaan kuin se olikin. Tosin saattoihan kyseiseen ajatteluun olla jokin muukin syy kuin vain ystävällisyys ja kulttuuri ylipäätänsä. Nainen ei ollut sitä vielä ääneen sanonut, mutta sen kyllä varmasti oli … useampi kuin yksi vanhus pystynyt näkemään jo aikaa sitten, että oli tunteita alkanut herätä Giovannia kohtaan, - olihan sivusilmällä tullut huomattua tuon välillä vilkuilleen nuorempaan päinkin useampaankin kertaan, mutta aina kun siitä oli kysytty oli vastaukseksi saatu vain epämääräinen mumina tai aiheenvaihto.

Sinäkin iltapäivänä kun Evey oli päässyt viimeinkin pois töiden
äärestä ja kävellyt keskusta kotiin aurinkoisen päivän
päätteeksi, pystyi nuoren naisen kasvoilta näkemään pienen
hermostuneisuuden merkkejä sillä hetkellä. Sydän hakkasi
rintakehässä asteen jos kolmekin kovempaa, tämän nuoren naisen
miettien useampaankin kertaan miten hän saisi asiat sanottua
miehelle. Pienen haikean iloisen hymyn lävistäen kuitenkin
hermostuneisuuden päälle, naisen henkäisten ilmaa keuhkoihinsa. Hän aikoisi kertoa Giovannille.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:41

Se päivä ei ollut poikennut mitenkään muista samanlaisista. Päivä oli ollut juuri sellainen, joka synnytti harmaita hiuksia ilman että ikää tarvitsi olla paljon. Giovanni oli viimein päässyt lähtemään työpaikalta, mutta koko automatka tämä puhui kännykkään korvakuulokkeen kautta. Parilta lähipiti tilanteelta tietenkään säästymättä. Auton kaartaessa lopulta turvallisesti pihamaalle ja Giovannin noustessa ulos ajoneuvosta – oli tämän ilme jo sellainen, että se riitti kertomaan enemmän kuin tuhannet sanat. Puhelun loppuessa viimeinkin vasta talon ulko-ovien edessä. Tämän tummatukkaisen miehen huutaen äänettömästi tuolle kirotulle välineelle, joka oli kuin piikki lihassa. Puhelimen pitäen Giovannin näkymättömästi naimissa työn kanssa vaikka tämä ei enää ollutkaan lähellä työpaikkaansa.

Askeleiden vieden sisälle taloon ja siellä yläkertaan kylpyhuoneeseen, jossa vesi laitettiin valumaan ammeeseen.
Lämpimän veden ottaessa ilman kylmettämän ihon vastaan, kohosi hiljainen henkäisy huulten lomasta. Siihen aikaan vuodesta meri oli kylmettynyt sen verran – ettei uiminen ollut enää kovin viisasta, joten hiljaisuutta kaivaten Giovanni upottautui ammeessa pinnan alle. Ainoan äänen aiheuttaen enää miehen korvien välissä puhuvat ajatukset, jotka alkoivat hiljentyä yksitellen kun Giovanni pakotti ne vaikenemaan. Niihin päiviin asti tämä ei olisi pysynyt järjissään – jos olisi antanut kaikelle tuolle vallan aina työpäivien jälkeen. Ajatusten nollaaminen oli yksi jaksamisen peruskivistä. Giovannin tietämättä sinä hetkenä alkuunkaan Eveyn ajatuksia tai toisen suunnitelmia.

Oven viimein auetessa aulan puolella ja askelten johtaen suoraan yläkertaan, kääntyivät hopeiset silmät tuota tilaa kohti hieman huvittuneesti. Selvästikin työt eivät olleet poikenneet mitenkään sinä päivinä toisistaan, puhelimen ollen kerrankin edes sen viisi minuuttia hiljaa ennenkuin sama sota alkoi hermojen ja tuon kapistuksen välillä niinkuin lähes joka päivä siihen mennessä.
Eveyn mulkaisten ääntä kohti mutta tyytyi pitämään sillä kertaa hermonsa ettei vain olisi vahingossakaan paiskannut sitä mereen kaikkine päivineen tyytyväisenä. Kuulokkeiden tullen asetetuksi korville tuon ärsyttävän piipityksen päälle, - soittoäänen alkaen vähitellen kuulostamaan lähes olemattomalta kuulokkeista kuuluvan musiikin takia. Valitettavasti myös, jos joku nyt olisi päättänyt kulkea hänen takaa ja puhua, olisi ollut mahdollista ettei tämä nuori demoni olisi edes kuullut vaikka muut aistit toimivatkin moitteettomasti.
Ruoan alkaen vähitellen valmistua itsestään, mahan kurnahtaen jossain vaatekappaleen alla huomionkipeästi, oli se merkki siitä ettei Evey ollut kerennyt päivän aikana syödä järkyttäviä määriä lasten seurassa.
Kuulokkeiden laskeutuen alas korvilta, huomasi tämä vain kartanon täyttäneen kolkkomaisen hiljaisuuden kun soittajakin oli viimein luovuttanut sillä erää Giovannin tavoittelun - saivat myös korvat levätä sen hetken aikaa hiljaisuudessa.

Noustessaan takaisin ylös veden alta – ehti kuuloaisti rekisteröimään tutun hälytysääneen ennen kuin kyseinen melodia vaimeni. Giovannin huokaisten raskaasti ja nousten ylös ammeesta kuivatakseen itsensä. Hän oli kyllä tehnyt soittoajat selviksi työntekijöille, mutta hätätapauksissa kaikki kellon ajat sallittiin. Tokihan jokainen yksilö ymmärsi hätätapauksen omalla tavallaan, joten Giovanni sai olla koko ajan varautumassa puhelimen soimiseen. Ehkä tässä kohdin olisi auttanut, että hän ottaisi tiukanlinjan ja antaisi muille sellaisen kuvan, että yhteyden ottaminen työajan jälkeen tapahtui omalla vastuulla. Giovannin hymähtäen ajatukselle. Ei, valitettavasti hän ei osannut olla sellainen ”seipään niellyt” persoona, jonka kanssa kukaan ei halunnut olla tekemisissä kuin vasta välttämättömän pakon edessä. Työasun vaihtuessa rennompaan oleskeluasuun palasi Giovanni takaisin alakertaan ja nappasi työpuhelimen pöydältä mukaansa. Tuon kapistuksen alkaen soimaan lähes heti. Tilanne koetteli hermoja, mutta siitä huolimatta mies onnistui pitämään äänen painonsa tasaisena ja ammatillisena – juuri sellaisena mikä kuului suuren firman johtajalle. Puhelun päättyessä – tuli kännykkä laitetuksi housun taskuun. Giovannin palaten aulasta takaisin keittiöön. Tämän nojautuen käsillään välipöytää vasten, jättäen suosiolla menemästä työpuolelle, jossa Evey hääräsi ruokansa ääressä.
”Uskallanko pyytää lasillisen vettä sieltä puolelta?”
Leppoisan hymyn häivähtäen väsyneillä kasvoilla. Meripihkan värisen katseen vilkaisten vaivihkaa vesihanan suuntaan ja sen altaan reunalla olevaan tyhjään lasiin.

Tuttujen askelten lähestyen keittiötä, käänsi pää itseään hieman olan ylitse nähdäkseen kuka kyseinen henkilö oli vaikkei siihen kyseistä tekoa olisikaan tarvittu, loi Evey kasvoilleen iloisen hymyn tervehdykseksi. Miehen jättäen ruoanlaitan sillä kertaa Eveylle suosiolla tuon edes yrittämättä tulla kolmanneksi pyöräksi mukaan aloitettuun, uskaltautui toinen silti kysymään saisiko hän lasin kylmää vettä kun Evey oli kerran lähellä.
Naisen naurahtaen pienesti "en minä sinua pure vaikka hakisit itsekin" hän tokaisi hymähtäen, tyytyen kuitenkan astelemaan hanan luokse.
"Taisi olla rankkapäivä?" Hän kysyi mieheltä hetken veden vuodatuksen jälkeen, ennenkuin antoi lasin täyttyä kylmästä nesteestä ennenkuin kääntyi jälleen kohti toista ottaakseen välin näiden kahden välillä kiinni. Lasin laskeutuen välipöydän pinnalle varoen ja käden vieräyttäen sen hieman toista kohti "näytät kamalalta, tiesitkös" Nuorempi lisäsi sitten hieman lapsekkaasti katsoessaan toisen väsyneitä kasvoja hieman huvittuneesti - näyttihän toinen siltä kuin tämä ei olisi nukkunut moniin kuukausiin hyvin tai edes ollenkaan. Hiljaisuuden laskeutuessa kaksikon välille sen hetken ajaksi, kuuli demoni henkäisevänsä huomaamattomasti syvään mietteittensä lomasta, ennenkuin tuli keho lopettaneeksi pöytään nojailun käsillä hopeisen kohdistaen kunnolla merenpihkan. Pienen naurahduksen karaten huulilta "en ole tainnut vieläkään kiittää sinua kaikesta mitä olet tehnyt?" Hän tokaisi sitten käden vieden hiuksia hieman pois kasvojen tieltä taaksepäin vedettynä kohti takaraivoa, toisen kulman kohottaen hieman ylöspäin kysymyksen jälkeen pienen leikkisän hymyn kera. "Muistanko väärin?"

Lasin pohjan kolahtaessa pienen äänen saattelemana puista tasoa vasten – otti Giovanni sen vastaan lyhyen liukuma matkan jälkeen. Reunan ehtien painautumaan huulia vasten kun korvat nappasivat Eveyn toteamuksen vanhemman ulkonäöstä. Sanojen saaden Giovannin hymähtämään huvittuneesti ennen kuin joi lasin kerralla puolilleen.
”Sinäpä et paljoa kiertele sanoissasi.”
Tämän todeten leikillään takaisin vaikka kasvojen ilme pysyikin tahallisesti totisen näköisenä kunnes lopulta huulilla käväisi hymyntapainen ele. Katseen pysyen nuoremmassa – päästäen toisesta vasta silloin irti kun tuli puhe kiittämisestä. Kasvojen kääntyen loivasti ikkunan suuntaan. Giovannin katsoen hetken näkemäänsä vaitonaisena, kunnes hymähti mitään kertovasti ja puisteli päätänsä pienesti. Rauhallisen äänen todetessa takaisin:
”Mikä on sitten sinun kiitos?”
Katseen kääntyen takaisin nuorempaan ja lasin tullen kohotetuksi huulten lähettyville.
”Minun muistillani olet kiittänyt joka kerta vaikka sinun ei tarvitsisi.”
Giovanin juoden veden loppuun ja laski tyhjän lasin pöydälle. Vanhemman katsoen naulitsevasti kuin olisi voinut lukea nuoremman ajatukset tämän omien silmien kautta. Giovanni ei ollut selvänäkijä, mutta omanlainen ihmisten tuntemus tälle oli kehittynyt vuosien saatossa työnsä lomassa ja nyt tuo kyseinen taito kertoi Eveystä jotakin. Hermostuneisuutta?
”Minä puolestani häiritsen ruoanlaittoasi… joten taidan tästä suosiolla jättää sinut rauhassa jatkamaan tekemisiäsi.”
Miehen perääntyen jo puolinaisen askeleen. Jonkin sanoen sinä hetkenä korvien välissä, että olisi viisasta poistua hetkeksi muualle – ettei vanhin itse tekisi mitään peruuttamatonta. Joten Giovanni keksi syyn äkilliseen poistumiseen.
"Näin muistin aikana... Käyn hakemassa puutarhasta pari yrttiä ruokaasi. Tulen pian takaisin."

Giovannin saadessa viimein hymyn kasvoilleen toteamuksesta tuon ulkonäköön ja toisen vielä lisäten ettei Evey tainnut tosiaan olla arkailevimmista päästä puheissaan, tyytyi tämä nuorempi neito kohauttamaan olkiaan ja naurahtamaan mitään kertomattomasti. Katseen kääntyessä kiitos-aiheen vuoksi ulos ikkunaan, kääntyi Evey vuorostaan vilkaisemaan takana valmistuvaa ruokaa. Katseen kääntymättä takaisin edes silloin kun mies vastasi omasta puolestaan, ettei olisi mitään syytä kiittää, pääsi vain pieni hymähdys demonin huulilta.
"... voi olla, mutta teet silti asioita joita suurinosa ihmisista ei suostuisi tekemään edes omaa hyvyyttään. Joten..." Pään kääntyessä takaisin toista kohti, silmien osuen toisiinsa kunnolla pitkän ajan jälkeen, meripihkan lumoten katsojansa ja niin teki myös hopeinenkin. Eveystä tuntuen sen hetken ajan siltä että toinen olisi osannut lukea häntä. Kuin aukinaista kirjaa. Hiljaisuuden katketessa ja vanhemman tokaisten jättävänsä naisen ruoanlaiton pariin, ja hakevansa puutarhasta muutaman yrtin ruokaan tyytyi Evey naurahtamaan "etkö luota kokkailuihini?" hän tokaisi sitten vitsillä, mutta sen sijaan että olisi antanut toisen vastata ensin kysymykseen tyytyi demoni vielä tokaisemaa perään nopeasti "jos eksyt, seuraa vain tuoksua niin löydät perille. Ruoka on kohta valmista." Pienen käden liikkeen tehden huitaisun tapaisen ilmaan pienen hoputtamisen merkiksi, ennenkuin Evey kääntyi selin toista kohti, takaisin lieden ääreen jossa ruoka jo näytti valmistumisen merkkejä. Hellan tullen asetetuksi pienemmälle jottei ruoka olisi vahingossakaan palanut pohjaan.

Giovannin mennessä menojaan – oli tämä huitaissut ilmaa rennosti; vastaukseksi Eveyn sanoille ennen kuin katosi kokonaan keittiöstä pihalle. Askeleiden vieden keittiön takaovesta terassille ja sieltä portaita laskeutuen pihamaalle, jossa kasvihuone sijaitsi. Ikkunoiden pinnasta huomasi heti, että kesä oli jäänyt taakse. Metallisen oven narahtaen hiljaisesti kun käsi työnsi sen syrjään. Giovannin pysähtyen viimein hakemansa ruukun kohdille ja kyykistyen sen vierelle. Pienten puutarhasaksien alkaen leikkaamaan yrteistä niitä osia irti, mitkä mies halusi mukaansa. Tekemisen hiipuen hiljalleen liikkumattomaksi kun kasvihuoneen oven suunnalta kuului narahdus uudelleen. Aistien käskien ensimmäisenä kääntymään ympäri, mutta Giovanni malttoi mielensä. Hänen jääden odottamaan tulevaa, pakottaen itsensä jatkamaan yrttien leikkaamista vaikka sydän alkoikin hakata astetta nopeammin rintakehän alla. Jännityksen tiivistyen tiivistymistään – saaden käden lopulta tarttumaan johonkin kättä pidempään ja vartalon kääntymään nopeasti ympäri. Aution kasvihuoneen vastaten vain takaisin. Ainon äänen luoden sinä hetkenä vain ulkoa kantautuvat elämän äänet ja korvissa jyskyttävä pulssi. Giovannin kuullen itsensä henkäisevän helpottuneisuudesta. Hän ei itsekkään ollut tiennyt mitä oli odottanut, mutta jokin oli saanut varauksellisuuden kohottamaan päätänsä. Ehkä väsymys vain teki kepposiaan – niin Giovanni uskotteli itselleen siihen hetkeen asti kun lähti kasvihuoneesta, mutta päästessään oven ulkopuolelle ja katse laskeutui hetkeksi hiekkaiseen maahan – juoksivat kylmät väreet niskaa pitkin. Hiekassa erottuen selvät askelmat, jotka eivät kuuluneet hänelle. Missään kuitenkaan näkymättä ketään. Hiljaisen kirosanan sihahtaen kuuluville. Giovanni ei uskonut mihinkään epätavalliseen, mutta tässä kohdin jokin sanoi – ettei kyseistä asiaa kannattanut painaa villaisella. Joten sen enempää aikaa tuhlaamatta – olivat askeleet vieneet takaisin talon sisälle ja ovi tuli suljetuksi perässä varmistuksen kanssa. Eveyn saaden kehotuksen lähimpien avonaisten ikkunoiden sulkemisesta. Giovannin itse ottaen kännykän taskustaan ja soittaen poliisille. Hän ei todellakaan aikoisi käydä sitä kaikkea uudelleen minkä oli joutunut kokemaan pari kuukautta sitten. Sähköjen sammuessa silloin koko talosta – antaen vahvistuksen pahaa pelkäävälle epäilylle.
He eivät olleet yksin.

Sillä välin kun Giovanni oli kadonnut kiltisti puutarhan puolelle, oli tilanne keittiössä vuorostaan sujunut oletettua paremmin, ruoan valmistuen ajallaan ja ilman ongelmia, hellan tullen myöskin tullen pian miehen poistumisen jälkeen sammutettua kokonaan. Ruoka oli valmista. Eveyn saaden vihdoinkin olla rauhassa, ilman mitään tekemistä ja vain odottaa Giovannia ja tuon lupaamia yrttejä. Naisen peruuttaen varoen taaksepäin aina siihen asti kunnes välipöytä tuli vastaan, pienen hyppy liikkeen saaden kehon istuutumaan tuon tason päälle vihdoinkin. Eveyn henkäisten hiljaisesti ikkunasta tulevaa raikasta syysilmaa keuhkoihinsa, silmien sulkeutuen sen aivan pienen pienen hetken ajaksi, naisen näyttäen nauttivan olostaan sillä hetkellä enemmän kuin tarpeeksi.
Mutta jonkin saaden sen autuaan hetken keskeytymään kerta heitolla, pään kääntyen olan ylitse aukinaisille oville, jonne Giovanni oli hetki sitten kadonnut, harjaantuneiden silmien näkemättä mitään epäilyttävää, vaikka demoni olisi voinut muutama sekuntti sitten vaikka vannoa kuulleensa askeleet ja narisevan lattian.
Nyt takaisin vastaten vain tyhjyys, mutta sen pienen yksityiskohdan jonka mieli yrittää vakuuttaa kuvitelmaksi, saaden jokaisen kehon osan ja aistin olemaan varuillaan.
Eveyn kerkeämättä pompahtaa edes alas kunnolla jotta olisi päässyt Giovannin perään varmistamaan tuon olevan kunnossa kun mies itse jo käytännössä juoksi paikalle, näyttäen siltä kuin olisi juuri nähnyt haamun, käskien Eveytä sulkemaan ikkunan. Eveyn kuitenkin epäröiden. Jos kerran talossa oli jo joku, miksi sulkea heidät sisäpuolelle, jolloin tällä tuntemattomalla henkilöllä - kuka lie olikaan, olisi suurempi mahdollisuus saada toteutettua sen minkä tämä kaipasikin. - Oli se sitten mitä tahansa. Naisen kuitenkin tehden sen mikä pyydettiin, ihan vain vanhemman mielenterveyden ja harmaantuvien hiuksien tähden. Heti teon tehtyään sähköt sammuivat, - kertoi se ettei pelko ollut täysin turha. Eveyn astellen ripeästi toisen luokse ja tarttuen tuon kädestä hellästi "pysytään yhdessä... turvallisuussyistä" Hän lisäsi selitykseksi vaikka todellisuudessa kyse oli enemmänkin siinä että Evey halusi pitää toisen turvassa. Eveyn pystyen tuntemaan hengityksen vaikenevan kokoaika mitä kauemmin aikaa meni, mitä enemmän hän mietti "... Ehdotuksia?" Nuorempi kysyi vakaalla äänellä, vaikka todellisuudessa nainen ei voinut olla manaamatta sitä ettei Saites ollut aikoinaan opettanut hänelle salamurhaajan alkeita - joista olisi ollut Eveyn mielestä hyötyä sillä hetkellä melkein kaikilla tavoilla.

Hätäkeskus oli onneksi ehtinyt paikantamaan sijainnin ennen kuin jokin sai linjan kaatumaan ja vaikenemaan lopulta täysin mykäksi. Kyseisen saaden turhautuneisuudesta kertovan sihahduksen karkaamaan huulten lomasta. Giovannin laittaen hyödyttömäksi käyneen kännykän takaisin taskuun. Silloin kun tuota kommunikointivälinettä olisi tarvinnut kipeämmin - päätti se aina lakata toimimasta. Hyödytön esine, ei mitään muuta. Vihan haihtuessa ajatuksista nopeasti. Tuntoaistin rekisteröiden nuoremman lämpimän kosketuksen käden ympärillä, mikä sai katseen kohdistumaan naiseen. Eveyn kysyen seuraavaa tekemisen siirtoa – aisti Giovanni toisesta selvän jännittyneisyyden. Tuossa tilanteessa vanhin olisi voinut vetäistä kätensä pois, mutta sen sijaan käsi jäi paikoilleen ja sanat vastasivat rauhallisesti:
”Jäämme toistaiseksi tähän.”
- vaikka sydän hakkasikin nopeasti. Viimekerralla Giovanni oli lähtenyt hortoilemaan pimeyteen ja päätynyt nokatusten sen ihmeellisen miehen kanssa, joka ei kyllä edelleenkään voinut olla ihminen. Sankaria voisi toki leikkiä milloin tahansa, mutta Giovanni ei nähnyt siinä mitään järkeä. Niin kauan kun kumpikaan heistä ei olisi vaarassa, hän ei tekisi mitään hätiköityä. Jos talon pimeydessä olisi jokin kolmas, odotti tämä varmasti uhrien astumista esiin – niin Giovanni itse olisi toiminut, jos olisi ollut tuo ulkopuolinen.
”Kaikki kääntyy kyllä hyväksi. Olemmehan selvinneet pahemmastakin.”
Kämmenen tiukentaen rohkaisevasti otettaan. Vanhemman luoden rohkaisevan hymyn nuoremmalle. Giovannin itse tietämättä sinä hetkenä, että kolmas silmäpari tarkkaili heitä todella läheltä.

Salamurhaajan kätkeytyen varjoihin nurkan taakse, käsien napatessa savupommin otteeseensa, mutta ennen kuin kyseistä esinettä ehdittiin heittämään keittiön suuntaan – kietoutui käsivarsi tiukasti salamurhaajan kaulan ympärille takaapäin ja vetäisi tämän tiukasti vasten. Hengityksen kulkien vaivoin otteen vuoksi ja se oli tarkoituskin, jolloin toinen joutui seuraamaan kiltisti perässä kun kiinniottaja otti peruutusaskeleita sopivan välimatkan päähän. Tumman äänen lausuen hiljaisesti korvan vieressä ettei salamurhaajan kannattaisi rimpuilla vastaan tai seuraavaksi tämän niskat murrettaisiin.

Keittiön puolella kaksikko taas odotti edelleen pahinta tapahtuvaksi. Ikkunan ulkopuolelta kuuluvan kolahduksen saaden jo valmiiksi jännittyneen sydämen muljahtamaan tuntuvasti ja katseen kohdistumaan suoraviivaisesti äänen aiheuttajaa kohti. Keltaisen silmäparin vastaten tapittavasti. Sen saman mustan kissan, jonka Giovanni oli nähnyt aikaisemminkin, istuen nyt ikkunalaudalla ja naukaisten terävästi. Giovannin itse ajattelematta näkemäänsä niin syvällisesti kuin Evey. Miehen kuitenkin kävellen ikkunan luokse ja päästäen kissan sisään.
”Eikö tämä kissa ole Simon?”
Kysymyksen kuitenkaan antamatta vastausta sille kysymykselle, joka ihmetteli miksi kissa oli taas jälleen kerran kartanolla? Oliko eläin vain päättänyt palata takaisin Eveyn luokse?

Käden puristiun tiukemmin nuoremman oman ympärille sen sijaan että se olisi irrotettu ja mies olisi ottanut muutamia ylimääräisiä askeleita kauemmaksi, kääntyivät silmät sen hetken ajaksi vilkaisemaan näitä kahta ennenkuin hitaasti antoi tämä silmien siirtyä vanhemman silmiin. Miehen luodessa hymyn, joka omalla tavallansa rauhoitti kaikilla mahdollisilla tavalla ja loi uskoa ettei mitään pahaa tapahtuisi välttämättä, vaikka todellisuudessa - henkilökohtainen kokemus tiesi liiankin hyvin ettei se ollut aivan niinkään totta mitä Giovanni uskotteli.
Siltikään Eveyn alkamatta mainitsematta asiaa. Parempi niin. Todellakin. "Pahemmastakin?" Hän tyytyi viimein kysymään hieman kummastuneena, aina siihen hetkeen asti muistaessaan viime kertaisen. Aivan... tosiaan... pahemmastakin "tarkoitatko Z:tä?" Hän tyytyi viimein sitten toteamaan smaragdisilmäisen salamurhaajan kutsumanimen, joka oli päässyt tarpeeksi lähelle kaksikkoa tappaakseen nämä.
Vaikka todellisuudessa Z olisi vain yksi kappale siitä mitä tulevaisuudessa he joutuivat kohtaamaan kaksin tai yksikkäin - olisi se kaikki tapahtunut vasta alkua.
Kummankaan tietämättä sitä mitä tapahtui enemmän kuin tarpeeksi lähellä, kummankin vain odottaen jotain pahaa tapahtuvan lähiaikoina, hiljaisuuden auttamatta asiaa ollenkaan sillä hetkellä. Eveyn niellen hermostuneisuutensa, naamioden sen peloksi vaikka todellisuudessa tämän nuoren naisen olisi tehnyt mieli mennä tarkistamaan talo vielä kertaalleen sen sijaan että olisi seissyt siinä helppona maalitauluna salamurhaajalle. Aistien pystyen kertomaan ettei Giovanni itsekään ollut sillä hetkellä mikään tyyneyden perikuva vaikkei sitä kyllä pahemmin näytellytkään ulospäin, mutta kyllä silmä oli välillä huomaavinaan pientä jännittyneisyyden merkkejä toisessakin. Sen saaden pienen lempeän hymyn kohonneeksi kasvoille vakavien sijasta.

Äkkinäisen ylimääräisen äänen saaden kehon jäykistymään muutamaksi sekunniksi kokonaan paikoilleen ja sydämen liikahtavan paikoiltaan kurkkuun asti, pään kääntyen salamana äänen aiheuttajan suuntaan. Kissan katsoen kaksikkoa takaisin viirusilmillään, Eveyn vuorostaan päästäen pienen manauslitannian suustaan ranskaksi kun tuolla pienellä pedolla oli nähtävästi edelleenkin taito pelästyttää juuri silloin kun sellaista vähiten tarvitsisi.
Käden nousten silmien eteen sen hetken ajaksi jotta nainen olisi saanut itsensä koottua, samalla kun Giovanni päästi Simonin sisälle kysyen samalla oliko tuo kissa sama kuin muutamia kuukausia aiemmin, tyytyi Evey vain nyökkäämään jottei olisi päästänyt suustansa jotain harkitsematonta.
Simonin loikkien pöydän kautta sisälle ja jääden sen päähän istumaan odottavasti, Eveyn vuorostaan vilkaisten tuota kissaa takaisin. Samojen kysymyksien puhjeten mieleen kuin Giovannillekin, vaikkei niitä ääneen lausuttukaan, mutta mitä enemmän ja kauemmin nuorempi mietti - tiesi hän jo vastauksen ilman sen suurempia puheita. Raskaan henkäisyn karaten huulten välistä, demonin astellen kissan ja hänen välimatkansa umpeen ja kyykistyen tuon tasolle varoen jolloin nämä kaksi olivat kasvotusten keskenään. "... selvästikin toinenkin osapuoli on täällä talossa" Nainen tyytyi viimein toteamaan Giovannille. Miksi muuten kissa olisi palannut monen kuukauden jälkeen takaisin? toisen käsistä nousten varoen Simonin korvan taakse, lähes samantien pieni kehräysmäinen ääni täytti tilan sillä kertaa, sen saaden pienen naurahduksen karkaamaan huulilta. Hopeisen kuitenkin tavoittaen jälleen Giovannin samalla kun nuorempi nousi takaisin koko pituuteensa "onko kaikki hyvin?" Demoni kysyi sitten, samalla kun otti itse tuolin allensa. Jos kerran he aikoisivat odottaa vieläkin siinä samassa tilassa, ilman sähköä tai muutakaan nykyajan helpotteita, tulisi aika kulumaan hitaasti vaikka ilmassa olikin vielä pieni pelko tulevasta.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:44

Toinen osapuoli? Täällä talossa?
Kulmien kurtistuen selvästi kun mies alkoi pähkäillä kuulemaansa. Eli jos tuo kissa oli se sama eläin, joka kulki Eveyn isän mukana… tarkoittiko se, että tuonakin hetkenä tuo vanhempi mies oli jossakin päin taloa ja miten se sitten oli mahdollista? Giovannin kääntyen viimein poispäin ikkunan suunnalta ja kohdistaen katseensa tuohon vaaleahiuksiseen naiseen, joka sillä hetkellä rapsutti kissaa korvan takaa. Vanhemman aluksi reagoimatta millään tavoin kuulemaansa kysymykseen, kunnes yhtäkkiä havahtui omista ajatuksistaan ja vastasi nopeasti jotakin epämääräistä, jonka pääytimenä oli viesti että kaikki oli miehen kohdilla hyvin. Silmien katseen kuitenkin paljastaen oman versionsa. Aikaisemmin Giovanni olisi sivuuttanut tuollaiset ihmeelliset ajatukset, mutta kerran he kaksi olivat jo tuohon hetkeen asti kokeneet paljon - niin ei yksi kysymys sitä tuskin pahentaisi, toivottavasti. Tuolin siirtyessä kauemmaksi pöydän ääreltä. Giovannin istuutuen itsekin alas ja nojautuen kyynärpäillään pöytää vasten. Kämmenten asettuen ristiin ja leuan asettuen nojaamaan niihin. Sormien tehden jatkuvasti jotakin pientä liikettä, mikä kertoi miehen olevan selvästi hermostunut. Sanojen aloittaen varovaisesti:
”En yleensä kysy muiden perheestä jos nämä eivät itse tuo aihealuetta esille…”
Kurkun rykäisten itseään selkeämmäksi ja katseen kohdistuen suoraan Eveyn silmiin, joiden hopeinen olemus pysyi aina mystisenä ja omalla tavallaan rauhoittavana vaikka Giovanni ei halunnutkaan myöntää tuota viimeistä vaikutusta.
”Kerroit silloin ensimmäisellä kerralla, että sait sen kyseisen esineen isältäsi. Aluksi pidin asiaa ihan tavallisena, mutta kun itse näin kyseisen ja pitelin sitä otteessani… - en voinut olla huomioimatta siitä hohkaavaa voimaa, joka sai jopa minunkin kaltaisen epäilijän miettimään uudelleen. Sitten kuulin kuinka vanha kyseinen esine on ja se sai minut miettimään isäsi ikää eli kysynkin siis suoraan; Mikä isäsi oikein on?”

Samaan aikaan keittiön ulkopuolella tumman hahmo nojautui selällään seinää vasten. Salamurhaajan ollen edelleen pitävän otteen vankina ja kun tämä yritti rimpuilla enemmän vastaan. Kuului vain rauhoittava sihahdus pitelijän huulilta ja otteen antaen varoittavan eleen, joka sai toisen rauhoittumaan oman hyvinvointinsa tähden. Anubiksen jääden kuuntelemaan mitä tyttärensä kertoisi isästään Giovanille, joka näytti uskovan kaikkeen epäolennaiseen vähän niin tai näin.

Giovannin tokaistessa havahtuneesti ympyrä pyöreästi olevansa kunnossa, vaikka pientä hajamielisyyttä oli nuorempi huomaavinaan toisessa - sen myös näkyen tuon silmissä vaikka huulet sanoivatkin aivan jotain muuta. Eveyn nyökäten vain pienesti. Kyllä Giovanni osaisi itsekin kertoa mikäli vain halusi jos jokin vaivasi päätä.
Huomion kääntyen sen hetken kestäväksi pöydällä istuvaan kissaan joka nautti selvästikin sen hetkisestä olotilastaan Eveyn seurassa, mutta sekin huomio siirtyi pian takaisin giovanniin tuon aloittaessa puheensa. Sen enempiä ei lauseita olisi tarvittukaan kun nuorempi jo arveli tietävänsä kysymyksen ja sisällön mutta antoi silti miehen jatkaa kokonaan loppuun asti sen enempiä keskeyttämättä, silmäparin tuijottaessa odottavasti toisiaan. Käden hiljentäen vähitellen liikkettänsä kissan korvalla, kunnes rapsutusomainen liike oli vähäinen ja lopulta se jopa loppui kuin seinään, silmien siirtyen takaisin kohti vanhempaansa.
Hiljaisuuden vallaten tilan kokonaan, Eveyn selvästikin miettien vastaustaan - sen kertoen ettei vastaus ollut aivan niin yksinkertainen kuin Evey olisi halunnut sen olevan. Mutta samalla tämä nainen tiesi että yksikin väärä sana tai lause toisi enemmän ongelmia tulevaisuudessa kuin mitä heillä nyt oli sillä hetkellä ollut, joten Evey tosiaan näytti panostavan vastaukseensa. Seinillä piiloutuvien korvaparien helpottamatta sitä päätöstä yhtään.
"... rehellisesti sanoen, epäilen erittäin voimakkaasti että jos kertoisinkin sen minkä tiedän olevan totta, et uskoisi" Hän lausui viimein, naurahtaen hieman vaivaantuneesti "... voin vain kertoa, että molemmat vanhempani olivat ja ovat salamurhaajia ja kuuluivat tähän kyseiseen salaseuraan jonka takia homehdumme tässä keittiötilassa." Nuoremman kuitenkin vastaten jotain, ettei toinen olisi alkanut ihmettelemään moista salamyhkäisyyttä liiaksi, hampaan puraisten posken sisäpintaa mietteliäästi "... se syy, miksi olin niin hämmentynyt isän tapaamisesta viimeksi, ei ollut se että meillä olisi huono välit. Päinvastoin itseasiassa. Se johtu vain siitä että yli vuosi sitten, kun Sin syntyi, hän kuoli sinä samaisena yönä." Ahdistavan hiljaisuuden tuntuen vievän viimeisenkin hapen tilasta, demonin henkäisten hiljaisesti mielessään. Tämän odottaen mitä toinen aikoisi tehdä, miten toinen reagoisi, Eveyn odottaen kokoaika Giovannin säntäävän ulos tai alkavan inttimään asiasta, niinkuin viimeksikin, tai vain toteavan karusta ettei uskonut kyseistä kertomusta. Mitäköhän tapahtuisi jos Evey kertoisi Anubiksen olevan vuosituhansia vanha, entinen vampyyri, joka on kuollut jo enemmän kuin vain yhden kerran elämässään? - Tuskin Giovanni nielisi sitä alas.
Hopeisen katseen pysytellen kokoaika merenpihkassa, kunnes viimein katse kääntyi ikkunaan "et taida uskoa?" Hän kysyi ääneen hieman toteamuksen kuuloisesti, kissan asettuen silloin Eveyn syliin makuuasentoon huomionkipeästi.

Nuoremman vastaus… se oli… vastaus siis oli…
Giovannin itse asiassa itsekkään tietämättä mitä se oli sanoin kuvailtuna. Evey oli ottanut puheeksi taas sen samaisen salaseuran, josta tämä oli puhunut alusta alkaen aina silloin kun jotakin ihmeellistä oli tapahtunut kaksikon ympärillä. Se vaaleahiuksinen mies, joka oli vähän yli puolivuotta sitten hyökännyt heidän kimppuunsa… Giovanni oli jo silloin pistänyt merkille – ettei toinen voinut olla vain tavallinen ohikulkija, jolla oli järki yhtäkkiä karannut – vaikkakin niin Giovanni oli sanonut Eveylle. Oliko tosiaan olemassa yhteiskunnan kulissien takana sellainen ikivanha järjestö, joka oli säilyttänyt jalansijansa vuosisatojen lävitse ja jolle oli kasaantunut valtaa sitä mukaan mitä enemmän vuosia kului. Mike oli aikoinaan puhunut sodasta jotakin järjestöä vastaan. Veljekset olivat silloin nähneet toisensa viimeisen kerran. Mike oli lähtenyt ranskaan armeijan komentamana ja Giovanni oli jäänyt italiaan jatkamaan suvun yrityksen johtamista. Sodan aikana italiaan tuli jatkuvasti viestejä omaisille kuolleista sotilaista – sen kertoen viimeistään vihollisen voimasta. Giovanni oli myös nähnyt omin silmin esi-isiänsä kuvaavat patsaat, jotka sijaitsivat silläkin hetkellä maan alaisessa holvissa kartanon peruskivien alla. Nuo valkoisesta marmorista veistetyt patsaat olivat kuuluneet kukin omalle ajan jaksolleen, mutta silti näiden vaatetuksessa oli ollut pientä samankaltaisuutta ja se symboli, joka oli koristanut Sinin vaatetusta… - sen saman kuvion Giovanni oli nähnyt vilaukselta sen vaaleahiuksisen miehen vaatetuksessa. Eveyn vanhemmat olivat siis kuuluneet myös tuohon kyseiseen järjestöön. Pandorasta ei uskoisi moista heti, mutta mitä Anubikseen tuli – oli Giovanni jo heti aistinut toisesta voimakkaan auran ensimmäisellä tapaamiskerralla. Juuri se kyseinen aura oli sinetöinyt nuoremman kielen ja varomaan sanojaan vanhemman läheisyydessä. Toisaalta taas… mitä Giovanni oli ehtinyt puhumaan Anubiksen kanssa viimekerralla, ei toisesta olisi millään voinut uskoa että tämä toimisi salamurhaajana. Toinenhan toimi parantajana eikä mestaajana!

Eveyn todetessa silloin ääneen ettei Giovanni taitaisi uskoa kuulemaansa – kohotti vanhempi kämmenensä ja kallisteli sitä hitaasti puolelta toiselle. Kyseinen ele oli merkki; puolet ja puolet. Miehen nojautuessa tuolin selkänojaa vasten ja ristien käsivartensa rintakehänsä eteen. Vanhemmasta nähden sinä hetkenä selvästi, että tämä mietti seuraavia sanojaan.
”Kuule, Evey…”
Tunnustelevien sanojen aloittaessa kuin olisivat olleet alkusoittoa jollekin pahemmalle. Etusormen kohottautuen rapsuttamaan nenän sivustaa ja kurkun rykäisten itseään selkeämmäksi. Meripihkan värisen katseen hakeutuen viimein takaisin naisen hopeisiin. Totisena pysyneille kasvoille kohottautuen yllättäen hymy. Rennomman äänen jatkaessa vaikkakin sanat eivät olleet mitä tahansa höpöttämistä.
”…olkoon mitä ovat ja tehköön mitä tehkööt, kunhan eivät sotke minua siihen. Sama koskee myös sinua. Olen tehnyt jo sukuni velvoittaman osuuden, se riittää. Toisin kuin edesmennyt veljeni, itse en välitä mistään eriskummallisesta ja vielä vähemmän siinä mukana olemisesta.”
Metallisen kolkuttimen kolahtaessa silloin kolmesti, mikä sai Giovannin nousemaan paikaltaan ja kävelemään pimeän aulan lävitse ulko-ovelle, jonka takana seisoi kolme poliisia. Näiden alkaen tutkimaan taloa nopean yhteen vedon jälkeen. Mitään kuitenkaan löytymättä tuolta isosta talosta. Sähkön katkeamiseen löytyen kuollut rotta, joka oli eksynyt väärään paikkaan väärään aikaan. Giovannin hoitaen asian poliisien kanssa tyypilliseen tapaansa; mahdollisimman aikuismaisesti ja tyynen rauhallisesti. Poliisien lopulta lähtiessä – palasi Giovanni takaisin keittiöön ja siellä ruoan valmistustilan puolelle. Eveyn valmistaman ruoan levätessä liedellä ja kansi suojana.
”Säikähdimme turhaan. Kaikki oli kunnossa – jos mukaan ei lasketa sitä piruparkaa, joka oli vahingossa eksynyt sähkökaappiin ja aiheutti katkoksen.”
Giovannin ottaen esiin kasvihuoneesta hakemansa yrtit, huuhdellen ne veden alla ja alkoi pilkkoa pienemmäksi kunnes lopuksi heitti ne ruoan sekaan. Oliiviöljyä, joka antoi pehmeyden takaisin seisovalle ruoalle, lirahtaen myös perään. Miehen keskittyen niin paljon ruoan viimeistelemiseen – ettei edes huomannut hyräilevänsä, joka oli ollut tämän tapa aina yksin tehdessä ruokaa.

Käden kohoten vaaka tasoon heilutellen itseään pienesti vastaukseksi, tyytyi Evey vain naurahtamaan huvittuneesti ja nyökkäämään ymmärtäväisesti kyseiselle eleelle. Katseen kääntyessä takaisin ikkunasta ulos, jossa aurinko vielä paistoi kirkkaana taivaalla syksystä huolimatta, yrittäen valaa pientä rohkeuden kipinää sisällä pimeydessä istuskelevaan kaksikkoon, joille kissa piteli vielä sen hetken aikaa seuraa.
Hiljaisuuden valitten tilassa, aina siihen asti kunnes pahaa enteilevä tosikkomainen äänensävy lausui naisen nimen, miehen selvästikin toivoen nuorempansa kuuntelevan mitä oli asiana. Hopeisen kohdaten jälleen meripihkan, jotka koristelivat vakavana pysyviä komeita kasvonpiirteitä. Eveyn ollen jo lähes täysin varma että toinen jälleen toteaisi jotain vastaväitteistä salaseuran olemassa oloon ja salamurhaajiin joista demoni oli kertonut monen monta kertaa aiemminkin, mutta sen sijaan... näkikin tämä hymyn.
Giovannin kertoessa asiansa, ei Evey voinut olla hymyilemättä tuolle takaisin. Ainakin toinen heistä oli se optimistisempi tässä asiassa. Kolmen koputuksen kuuluessa ovelta, nousi Giovanni paikaltaan, jättäen Eveyn sen hetken ajaksi yksin keittiötilaan sillä välin kun tuo päästi poliisit sisään, jotka tutkisivat kaikki paikat lävitse. Vaikka kyseessä olikin valtava kartano.

Poliisien kadotessa samaa kautta ulos kuin olivat tulleetkin, Giovannin saapuessa takaisin keittiöön selvästikin helpottuneena, - olettaen rotan olleen sen kaiken takana. Ainakin sähkökatkoksen.
Simonin ja Eveyn vilkaisten toisiaan hieman epäilevästi, mutta naisen menemättä lausumaan mitään asiaan. Hän itse saattoi olla hieman skeptisempi asian suhteen, mutta sekin oli loppujen lopuksi ihan syystä. Nimimerkillä kokemusta oli. Miehen itse alkaessa jatkamaan ruoanlaittoa, täytti huoneen pian rauhallinen hyräily. Nuoremman seuraten hymyillen miehestä tuon puuhaillessa selvästikin ajatuksissaan ruoan kanssa, selän nojautuen välipöydän reunusta vasten, nuoremman jääden kuuntelemaan hetkeksi toisen hyräilyä, jolla oli rauhoittava vaikutus Eveyhin. Vaikkei tämä sitä miehelle myöntäisikään ääneen. Terävän kopahduksen lattialle saaden pään kääntymään kissan puoleen joka sipsutteli nyt lattiaa pitkin kohti ulko-ovea, "käyn päästämässä Simonin ulos." Hän huikkasi nopeasti toiselle hyräilyn väliin, ennenkuin nojailu loppui ja matkan lähtiessä kohti ulko-ovea, jossa kissa odottikin kiltisti istuen. Oven auetessa hieman raolleen säntäsi tuo pieni olento samantien ulos ja jatkaen matkaa sinne missä tulisi todennäköisimmin näkemään isäntänsä, Eveyn vuorostaan voimatta olla henkäisemättä hiljaisesti. Toivoen vain ettei mikään enään saisi sydäntä pamahtamaan muutamaa ylimääräistä kertaa sinä päivänä.

Eveyn huikatessa nopeasti ohimennen, että menisi päästämään tuon mustan kissan ulos – kääntyi Giovanni vilkaisemaan olkansa ylitse kaksikon katoamista hallin puolelle. Kannen asettuen uudemman kerran ruoan suojaksi, mutta sillä kertaa sitä ei enää jätetty hellalle vaan nostettiin puiselle tasolle odottamaan tarjoilemista. Käsien kerätessä kaikki likaiset astiat lavuaariin ja hanan tullen aukaistuksi. Giovannin alkaen pesemään astioita ja keittiövälineitä puhtaaksi. Tämän miehen vaipuen taas omiin ajatuksiinsa tekemisensä lomassa, mikä sai lopulta sen aikaiseksi että veden alla piilotteleva leikkuuveitsi aiheutti peukalon tyveen tarpeeksi syvän viiltohaavan. Kirosanan sihahtaen automaattisesti kuuluville ja käsi tuli vetäistyksi ylös pesuvedestä. Tuoreen veren alkaen heti valumaan ihoa pitkin kohti rannetta kun kättä pidettiin sinä hetkenä liian ylöspäin. Giovannin aluksi tekemättä yhtään mitään aivan kuin tämä olisi lamaantunut näkemästään paikoilleen. Sen samaisen ahdistavan tunteen, joka oli iskenyt silloin myös sairaalassa, pyyhkäisten taas varoittamatta ylitse. Käden vaimean tärisemisen paljastaessa sen. Giovannin napaten pienen pyyhkeen otteeseensa ja painaen sen tyrehdytystarkoituksessa haavan päälle samaan aikaan kun askeleet veivät ikkunan luokse, joka tuli aukaistuksi että viileä ulkoilma pääsisi sisään. Katseen peittyen silmäluomien taakse. Giovannin yrittäen vain sinä hetkenä muistella lääkärinsä antamia ohjeita tuon kyseisen olotilan tullessa. Ehkä kyseiseen löytyisi parannus – jos hän pukisi tuntemansa sanoiksi ja kertoisi mistä moinen johtui, mutta mitä enemmän ajatukset sitä ajattelivat – sitä enemmän painon tunne kasvoi rintakehän päällä. Silmien avautuessa pienen pakottamisen saattelemana. Giovannin suoristaen ryhtiään vielä enemmän suoremmaksi ja henkäisi syvään. Hänellä oli kyllä heikkoutensa, mutta niiden mainostaminen muille ei kuulunut luonteeseen. Giovanni kun oli tottunut selviytymään yksin elämänsä pakottamana.
”Haluaisitko auttaa pöydän kattamisessa? Itse kun päätin leikkiä veitsen kanssa ja saada haavan käteeni.”
Tyynen äänen huikaten ohimenevästi nuoremman naisen suuntaan. Giovannin itse painaen pyyhettä, josta veri kuulasti jo aavistuksen läpi, enemmän haavaa vasten. Tämän kuitenkaan jäämättä seisoskelemaan tumput suorina ikkunan edustalle vaan meni keittiön pöydän luokse ja alkoi terveellä kädellä asettelemaan valmiiksi esille otettuja ruokailuvälineitä paikoilleen samalla kun piti välillä tauon painaakseen haavaa.

Oven sulkeutuen hiljaisesti kissan perässä, henkäisi Evey vielä viimeisen kerran syvään, ennenkuin askeleet lähtivät jälleen kiireettömästi viemään kohti lähtöruutua, jossa Giovanni tiskasi tyytyväisenä.
ainakin siihen asti kunnes pieni manaaminen tavoitti nuoremmankin korvat, sen kertoen jo valmiiksi että toinen oli mennyt telomaan itsensä jotenkin. Veren hajun tulvahtaen ovella suoraan hajuaistiin saaden pienet kylmät väreet kulkeutumaan inhottavasti selkää pitkin läpi kehon. Eveyn päästessä ovelle asti, oli mies kerennyt jo kokoamaan itsensä takaisin normaaliksi, kuin mitään ei olisi tapahtunut, tuon jo pyytäen auttamaan kattauksessa. Eveyn naurahtaen pienesti "sinulle ei siis parane tästä lähtien antaa veitsiä käteen" Hän tokaisi naurahtaen pienesti seurailtuaan sen pienen hetken ajan ovelta päin miehen käyttäytymistä. Naista kuitenkaan tarvitsematta alkaa pyytämään kahdesti, tämän jo ottaen tarvittavat puuttuvat tarjottimet ja asettaen paikoilleen.
Viimein kaikkien tullen asetetuksi valmiiksi pöydälle, valmiiksi odottamaan vain ruokailijoita, mutta sen sijaan että he olisivat istahtaneet vielä pöydän ääreen syömään, tarttuikin Evey miehen kädestä ja lähtien viemään toista kohti yläkertaa jossa kylpyhuone oli "autan sinua tuon haavasi kanssa... sitä vartenhan minä olen täällä" Oli nuorempi vain tokaissut miehelle kuin maailman päivimmän selvän asian, väläyttänyt vielä viattoman hymynsä tuolle olkansa ylitse. Siinä asiassa miehellä ei olisi sanan valtaa, eikä Evey myöskään hyväksyisi kieltävää vastausta.
Tien päätyessä viimein suureen kylpyhuoneeseen, jossa ensiapu tarvikkeita säilytettiin varmimmillaan tallella, hennon äänen pyytäen toista istuutumaan alas jotta hän saisi tutkia haavan vielä ennenkuin alkaisi ottamaan mitään tarvikkeita esille. Eveyn kyykistyen Giovannin eteen, käsien tarttuen varovasti miehen omaan. Hiljaisuuden valliten jälleen huonetta, muttei mitenkään ahdistavana tai mitenkään muuten epämiellyttävänä. "Pelottaako sinua?" Hän kysyi sitten suoraan, hopeisen katseen kohdistuen Giovannin omiin, rauhoittavan hymyn välähtäen kasvoilla "täällä ei ole ketään muita kuin minä. Joten voit kertoa" Hopeisen katseen pysytellen vielä hetken aikaa toisen omissa ennenkuin se kääntyi takaisin haavaan "se on syvä, muttet sinä siihen kuole. Puhdistan sen kuitenkin kaiken varalta ensin"

Giovannin mielessä oli käynyt hetkellisesti kieltäytyminen nuoremman antamasta avusta, mutta niinkään typerä hän ei ollut. Se mitä katse oli ehtinyt näkemään haavasta – oli järki jo silloin sanonut, että se pitäisi hoitaa kuntoon kunnolla eikä vain pyyhkeellä painelemalla. Vanhemman miehen siis seuraten kiltisti nuoremman naisen askelien jäljissä kylpyhuoneeseen, jossa tätä kehotettiin istuutumaan alas. Giovannin valiten paikakseen ammeen reunan. Ainakin juoksevaa vettä olisi tarvittaessa lähettyvillä. Eveyn taas kyykistyen alas ja ottaen miehen käden silmiensä eteen tarkasteltavaksi. Tilanne ei ollut sinänsä mitenkään ihmeellinen, mutta silti jokin sai sydämen tykyttämään levottomasti. Oliko se vain ilmatilan muutos äkillisesti viileämpään, mikä sai naisen lämpimän otteen tuntumaan selvemmin ihoa vasten vai kuvitteliko vilkasmielikuvitus taas kaiken. Eveyn kysymyksen saaden molempien katseet kohdistumaan uudemman kerran toisiinsa. Giovannin tietäen, että kysymys tarkoitti sitä hetkeä haavan ja veren näkemisen näkökulmasta, mutta samaan aikaan se oli saanut miehen miettimään myös toista asiaa. Pelottiko häntä? Kyllä ja ei. Veren näkeminen sai ikävän muiston esille, mutta ei hän siltikään pelännyt sitä. Niin hauskalta kun se kuulostikin pelkäsi Giovanni kaikista eniten omaa itseään. Hänen peläten ettei joku päivä voisi enää seistä periaatteidensa takana tuon edessä olevan naisen suhteen. Miksi Evey ei voinut rakastaa selvästi jotakin toista? Se tekisi päättämisestä paljon helpompaa. Toinen oli puhunut – ettei harrastanut mitään yksittäisiä suhteita, mutta jostakin varmasti löytyisi joku, joka ei olisi vain yhden yön seikkailu. Toisaalta taas… ehkä hän vain murehti turhaan. Evey ei rakastanut häntä ja piste. Miksi tehdä siis asiasta hankalampi kuin se oikeasti oli?
”Jos tarkoitat sitä, että pelkäät minun kohta pyörtyvän tähän paikkaan - niin voit huokaista jo helpotuksesta.”
Katseen käväisten äkkiseltään tuossa tuoreesta haavasta, jota ei enää peittänyt mikään. Veren ja kaiken näkyen todella selvästi. Giovannin nielaisten astetta hankalammin. Hänen joutuen kääntämään katseensa pois. Eveyn puolestaan puhdistaen haavaa kiireettömästi.
”…mutta en myöskään väitä, että rakastaisin veren näkemistä. En haluaisi hoputtaa sinua, mutta voisitko nyt vain laittaa siihen jonkun suojan, kiitos.”
Katseen pysyen kiltisti kylpyhuoneen valkoisissa seinissä – sen eksymättä enää vahingossakaan alaspäin, ei haavaan eikä tuohon nuoreen naiseen, joka aina jaksoi olla ystävällinen Giovannille.

Kaksikon silmien osuessa toisiinsa kunnolla, näki nuorempi Giovanni selvästi, tuon itsekin miettivän asiaa. Eveyn odottaessa vastausta, oli toinen käsistä kurottautunut vierelle asetetulle ensiapu-paikkaukselle. Desinfiointi pullon tullen tarttuneeksi käteen ja pienen paperin palan revityksi rullasta samalla kun katse laskeutui takaisin verta vuotavaa haavaa kohti.
Hiljaisuuden päättyessä Giovannin osalta viimein, tuon lausuen ettei hän sentään olisi pyörtymässä veren takia, tyytyi nainen nyökkäämään ymmärtäväisesti, mutta silloin kun hopeinen katse päätyi takaisin toiseen... ei mies enään kohdistanut katsettaan tähän. "Haluatko puhua siitä?" Hän kysyi sitten, verellä tahritun paperin palan tullen asetetuksi pois kädestä. "Jokainen pelko johtuu jostain. Tiedät varmasti mistä omasi johtuu" Nainen selvensi, lempeän hymyn kohdistuen jälleen toiseen.
Laastarin tullen asetetuksi paikoilleen samassa, Eveyn naurahtaen heleästi miehelle "valmista. Nuori herra pärjäsi oikein hyvin" Naisen todeten kuin lapselle joka oli tullut ensimmäiselle lääkärintarkastukselle, käden irrottautuen varoen Giovannin omasta, mutta sivaltaen nopeasti rauhoittavaan tapaan tuon posken aluetta ennenkuin käsi asettui kokonaan alas sivulle minne se kuuluikin.
Mutta sen sijaan että Evey olisi kääntänyt selkänsä ja lähtenyt alakertaan syömään, istahtikin tämä toisen vierelle ammeen reunukselle, käsien kohoten pään yläpuolelle venyttelevästi, pienen haukotuksen karaten huulien välistä kuuluville, hopeisen katseen kääntyessä hitaasti toiseen pienen hymyn kera "onko kaikki hyvin?" Nuorempi kysyi, pään nojautuen varoen leuasta toisen olkapäätä vasten, katseen pysytellen toisessa hymyn kera.

”Älä ota tätä itseesi, mutta en halua puhua siitä. Tiedän, teen siinä kohdin typerästi, mutta haluan yrittää unohtaa sen hiljalleen.”
Katseen kohdistun vasta silloin takaisin nuorempaan - kun iho tunsi suojan asettuvan peitoksi haavan päälle. Eveyn puhutellen Giovannia kuin jotakin alle kymmenvuotiasta lasta – sai se huvittuneen hymyn häivähtämään miehen kasvoilla. Silmien seuraten Eveyn nousemista ylös ja istuutumista vierelle. Toisen käyttäytyen yllättävän rennosti, mikä lisäsi miehen olettamusta; Evey ei rakastanut Giovannia.
Leuan nojautuessa olkapäätä vasten, ei se saanut vanhempaa vetäytymään kauemmaksi. Giovannin pikemminkin tuntien itsensä yllättävän rauhalliseksi.
”Jo monennen kerran; kaikki on hyvin. Lakkaa jo kyselemästä vointiani tai vihastun sinulle kohta oikeasti.”
Katseen kääntyen nuoremman suuntaan ja otsan painautuen toisen omaa vasten leikkimielisesti ennen kuin kämmen kohosi päälaelle ja pörhötti päälaen hiuksia entistä enemmän sotkuun. Giovannin nousten ylös ja nyökkäisten pienesti oven suuntaan.
”Tulehan nyt sairaanhoitaja. Ruoka kylmettyy kohta uudestaan.”
Vanhemman aukaisten ovea enemmän ja jääden odottamaan, että nuorin menisi ensin. Kohteliaisuuden yksi tärkeimmistä säännöistä.

Kaksikon istuutuessa viimeinkin ruokapöydän ääreen ja aloittaen syömään Eveyn valmistamaa ruokaa – juttelivat nämä keskenään niitä näitä kuin mitään pahaa ei olisi hetki sitten tapahtunut. Keskusteluun tullen ensimmäinen tauko vasta Giovannin aloitteesta kun tämä totesi Eveyllä olevan kastiketta suupielessä, mutta sen vaihtoehdon sijasta että tämä olisi tyytynyt näyttämään sormellaan missä kyseinen tahra oli – kurottautui Giovanni kapean pöydän ylitse ja pyyhkäisi liinalla pisaran kadoksiin.
”Haluaisitko kenties ruokaliinan, tyttöseni?”
Vanhemman todeten totisenkuuloisesti kun istuutui takaisin alas. Leppoisan hymyn häivähtäen kasvoilla. Giovannin maksaen potut pottuina Eveyn aikaisemmalle kommentille kylpyhuoneessa. Olivat sitten molemmat alle kymmenvuotiaita.

Päiden koskettaessa toisiaan otsan alueelta, kasvonjen ollen muutamia senttien päässä toisistaan, miehen todetessa suuttuvansa kohta jos Evey kyselisi vielä kerrankin toisen vointia. Tuon saaden vain vastaukseksi leikkisän kielen näytön "sittenpähän suutut. Mitäs olet jäärä ja huolestutat aina" Hän tokaisi puolustuslinjaisesti takaisin, pään lopettaen samassa nojailun ja sen vuorostaan nyökytellen vielä sanojen painoksi aina siihen asti kunnes mies nousi paikoiltaan puhuen samalla ruoasta ja sen jäähtyvän, nyökkäsi Evey takaisin tyytyväisenä.
Heidän lähtiessä alakertaan, Giovannin jäljessä herrasmiehen tavoin.

Kaksikon istuutuessa syömään ja jutellen kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, kummankin vain nauttien ruoasta ja toistensa seurasta. Ainakin siihen asti kunnes Giovanni töksäytti väliin Eveyn sotkuisesta naamasta. Käden nousten automaattisesti pyyhkimään naamaa, ilman että toinen antaisi pienintäkään neuvoa mistäpäin oikein pitäisi pyyhkästä. Miehen kohoten vuorostaan itseään häntä kohti pyyhkiäkseen kaiken pois kunnolla kun Evey ei ollut siinä onnistunut - ei demoni laittanut sitä pahaksikaan.
Sydämen sykähtäen jossain pinnan alla astetta nopeammin, pienen huvittuneen hymyn ollen aikeissa nousta huulille mutta kyseinen teko tuli otettu saman tien pois - Giovannin kutsuessa häntä tyttöseksi. Oliko hän nyt lapsi?! "... varo tai saat itse ruokaa naamaasi" Nuorempi tokaisi takaisin murjottavalla äänellä ja naamalla, käsien kohoten rintakehälle ristiin. Aivan kuin lapsella. Pienen leikkisän virneen leviten kasvoille kuitenkin pian. Eveyn nousten hieman paikaltaan ylös, jo kurottaen nyt vuorostaan itse kohti toista mutta sen sijaan että hän olisi sotkenut miehen naaman niinkuin oli uhannut, painautuivatkin huulet toisen omia vasten. Huulten irrottautuessa toisistaan, näytti nuorempi vain kieltä leikkisästi yrittäen nähdä toisen reaktiota kunnolla. Pienen lapsekkaan virneen kohoten kasvoille, sen kertoen pienestä leikkisyydestä tilanteen kanssa "toivottavasti osaat vielä puhua" Evey tokaisi sitten olkiaan pienesti kohautellen ja asettuen paikoilleen takaisin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nuoremman ollen lähes varma, ettei Giovanni tuntenut mitään häntä kohtaan - joten ei hän myöskään olettaisi toisen sanovan mitään äskeiseen. Vain välittämättä asiasta ja jatkaa omaa elämäänsä.

Uhkauksen tullen lausutuksi ääneen viattoman hymyn saattelemana – ei Giovanni ottanut missään vaiheessa Eveyn sanoja tosissaan. Monella oli tapana uhota, mutta eivät missään vaiheessa pistäneet sanoja käytäntöön. Joten Eveyn äkillinen nouseminen paikaltaan – sai selvän kysyvän ilmeen häivähtämään miehen kasvoilla. Vanhemman jo odottaen, että seuraavaksi tämä tuntisi jotakin ruoan kaltaista kasvoillaan, mutta sitä ei koskaan tullut – sen sijaan huulet tunsivat kosketuksen itseään vasten samalla kun hajuaisti haistoi ruoan ja parfyymin yhteen sekoittuneen hajun. Nielaisemisen tapahtuen väkisinkin astetta hankalammin ja hengitykseen ilmestyen selvä tauko. Huulten erkaantuen toisistaan yhtä nopeasti, kosketuksen muistuttaen enemmän nopeaa suukkoa kuin suudelmaa ja mitä Eveyhen tuli, erkaantui tämä tilanteesta kuin ei olisi tehnyt mitään ihmeellistä. Giovannin pakottaen kasvoilleen huolettoman hymyn, loihtien sen niin taitavasti että uskoi siihen jopa sen hetken aikaa itsekin. Tämän tehden niin kuin Evey odottikin. Sivuuttaen kyseisen teon kuin se olisi ollut mikä tahansa, jatkaen keskustelemista siitä kohdasta mihin se oli katkennut. Todellisuudessa Giovanni oli halunnut ottaa välimatkan uudestaan umpeen Eveyn kanssa ja suudella tätä tosissaan, että nuorempi varmasti muistaisi sen. Tokihan hänkin olisi voinut koittaa tuota viatonta kiusoittelemista, mutta sen jo tiesi valmiiksi ettei hän kyennyt siihen – jos huulet koskettaisivat toisiaan miehen aloitteesta, ei kyseinen teko todellakaan jäisi pelkäksi suukoksi. Giovannin kyllä edelleen muistaen ajatuksensa sinä yhtenä yönä kun kaksikko oli eksynyt samaan aikaan keittiöön.

Ruokailuvälineiden asettuessa viimein tyhjän lautasen päälle – lausui mies kiitoksensa nuoremmalle. Ei pelkästään kohteliaisuudesta vaan tämä oli oikeasti pitänyt naisen laittamasta ruoasta.
”Minä voin siivota jäljet. Ole huoleti, en aio enää viiltää itseäni.”
Sen enempää alkamatta kuuntelemaan mahdollisia vastaväitteitä – nousi Giovanni ylös ja alkoi koota astioita lavuaariin, jossa pesuvesi seisoi valmiiksi. Tiskaamisesta syntyvän äänen kuuluessa pian kyseisessä tilassa.

Giovannin näyttämättä laittavan suukkoa pahakseen, tuon vain jatkaen keskustelua siitä mihin se olikin keskeytynyt alunperin, niinkuin Eveykin. Kummankaan enään mainitsematta äskeistä sanallakaan sinä keskustelun aika kun ruokailua vielä oli.
Viimein ruoan kadoten kummaltakin astiastolta ja aterinten tullen asetetuksi lautasen päälle kohteliaisuuden mukaisesti, naurahti Evey hiljaisesti kun toinen tarjoutui vuorostaan tiskaamaan kun nuorempi oli saanut loihdittua syötävää ruokaa. Miehen lisätessä ettei aikoisi enään viiltää itseään mistään hinnasta kääntyi huvittunut katse kohti toista tyytyväisenä "Tai sitten vain yksinkertaisesti otamme kaikki aterimet pois lusikoista alkaen ettet vahingossakaan saa itseäsi viillettyä" nuorempi tokaisi kiusoittelevasti, seuratessaan toisen kulkua lavuaarille asti aina siihen hetkeen kunnes mies oli selkä häneenpäin. Eveyn venytellen itseään vielä hetken ennenkuin keho päätti viimein lopettaa istumisen, Eveyn huikaten menevänsä huoneeseensa ja kiittäen miestä tuon tiskauksesta.

Oven sulkeutuessa selän takana, nojautui selkä samantien puista pintaa vasten ja silmien sulkeutuessa huokauksen saattuessa. Hymyn kadoten samantien kasvoilta ja käsien nousten hieromaan varoen poskia väsyneenä sen hetken ajaksi.
Eveyn ollen täysin valmis läsähtämään sängylle velttona ja nukahtaa patjalle ensi kosketuksesta lähtien, niin tämä olisi tehnytkin. Ellei jokin olisi saanut huomiota itselleen. Sängyn keskelle ollen asetettu ruskea paketti, joka oli sidottu kiinni yksinkertaisella kuitunarulla kiinni, demonin vannaen ettei se ollut tuossa samaisessa kohdassa vielä aamulla, mutta kun päivän tapahtumat otettiin huomioon... Hamapiden puristuen yhteen. Rottia mukamas...
Askelten ottaen sängyn ja oven välimatkan kiinni, naisen istuutuen sängyn reunalle, käsien kaapaten paketin mitään sanattomasti syliinsä. sormien alkaen varoen availemaan pakettia auki, naisen kuitenkin varoen kokoaika rikkomasta vahingossakaan paperia kertaakaan tuon prosessin aikana. Viimein kun kaikki ylimääräiset silput olivat pois tieltä, pystyi nainen tuntemaan kuinka ilma karkasi sen hetken ajan keuhkoista, kuin joku olisi lyönyt suoraan pallean alueelle. Sylissä leväten täysin selvä vaate, joka kuului salamurhaajille, ja vaatteen väliin oltiin asetettu kauniisti kaksi sai:ta kuin jonkun olettaen nuoren neidon oikeasti edes yrittävän sovittaa pukua päälle. Sen vaihtoehdon sijaan, tuli käsi kuin paniikin omaisesti tunkea molempia olkalaukun perukoille, laukun ja demonin ponkaisten tuo kyseinen laukku olkapäällä takaisin ylös paikoiltaan ja pois huoneestaan.

"Meillä taitaa olla varsin viisaita rottia kun kerran paketinkin osaavat kääriä" Evey tokaisi Giovannille hieman hermostuneesti naurahtaen kun tuo oli osunut silmiin, pienen hymyn yrittäen nousta edes hieman mutta sen onnistumatta. Käden nousten päälaelle ja vieden hiuksia pois kasvojen tieltä.
"... menen tapaamaan Saites-setää... tuletko mukaan vai jäätkö tänne tiskaamaan?" Nuorempi lisäsi hiljaisesti, uskaltaen nyt jopa katsoa miestä silmiin sen hetken ajan, pienen pään nyökkäyksen kertoen tämän aikovan tosissaan lähteä vielä siihen aikaan hiippailemaan pihalle.

Astioiden kolahdellessa altaassa – peitti kyseinen ääni aika hyvin muut ulkopuoliset äänet, mutta kun huoneesta, jonne Evey oli kadonnut syömisen jälkeen, alkaen kuulumaan yhtäkkiä epämääräistä kolahtelua – kääntyi katse väkisinkin vilkaisemaan kiinni pysyvän oven suuntaan. Giovannin ehtien kysymään ajatuksissaan ääneen mitä ihmettä nuorempi oli alkanut tekemään ja lähes saman tien huoneen ovi aukesi. Eveyn tulle ulos olkalaukku olalla ja sellaisessa vaatetuksessa, joka kertoi selvästi että tämä oli lähdössä ulos.
”Minne sinä nyt olet menossa?”
Giovannin ehtien kysymään ääneen ennen kuin Evey jo totesi heti perään, että tämän pitäisi käydä siihen aikaan illasta Saiteksen luona. Kyseisen lauseen saaden vanhemman vilkaisemaan seinällä roikkuvaa kelloa, joka näytti ajaksi kohta tasan kymmenen illalla.
”Ei mielessäsi käynyt ajatus, että hän mahdollisesti on jo nukkumassa…”
Sanojen aloittaen tunnustelevasti samalla kun katse hakeutui takaisin Eveyhen, joka oli jo kävelemässä hyvää vauhtia ulko-ovea kohti. Raskaan huokaisun kohottautuessa kuuluville. Giovanni olisi voinut kehottaa Eveytä ottamaan auto ja ajamaan varovaisesti, mutta tuossa mielentilassa ajaminen… ei kuulostanut kovin viisaalle ajatukselle. Joten tietäessään ettei hän saisi kuitenkaan nuoremman päätä kääntymään – voisi hän sentään turvata, että toinen pääsisi turvallisesti perille. Tiskaamisen jäädessä kesken. Ulko-oven raskaan kumahtamisen kertoen kaksikon poistuneen talosta pihalle, josta pian kuului auton käynnistyminen.

Koko ajomatkan aikana Giovanni ei ollut rikkonut hiljaisuutta omilla kysymyksillään. Hänen aistien ilman vastauksiakin, että Evey oli selvästi hermostunut jostakin ja halusi sen takia Saiteksen luokse. Toivoen, että vanhus osaisi auttaa… niin ainakin Giovanni päätteli tilanteesta.
”Perillä ollaan.”
Auton kaartaessa pimeälle pihamaalle ja pysähtyen vähän syrjemmälle talosta, jonka yhdestäkään ikkunasta ei paistanut minkäänlainen valon kajo. Saites oli hyvin todennäköisesti jo nukkumassa. Normaalisti Giovannilla oli tapana soittaa – jos aikoi vierailla jonkun luona ihmeelliseen aikaan, mutta tässä kohdin moinen tapa oli mahdotonta. Saites ei omistanut puhelinta eikä sellaista aikonut koskaan hankiakkaan. Sormen asettuen painamaan ovikelloa – kuulosti sen ääni entistä voimakkaammalle yön pimeydessä. Hiljaisuuden vastaten takaisin, minkä lävitse alkoi hetken kuluttua kuulua lähestyviä askelia ja oven narahtaminen kun kyseinen este avattiin syrjään. Saiteksen kohottaen kantamaansa lyhtyä aavistuksen korkeammalle nähdäkseen terassilla seisoskelevan kaksikon paremmin.
”Mitä osiriksen nimeen te teette näin myöhään liikkeellä ja miksi näytätte sille kuin olisitte joutuneet lähtemään liikkeelle kiireessä?”
Vanhuksen astuen puhumisen aikana syrjään ja päästäen vieraat sisälle taloon. Oven sulkeutuessa napsautettiin katkaisijasta valot eteiskäytävään. Kattovalon paljastaen kaikki kolme täydellisesti toisilleen. Saiteksesta näkyen, että tämä oli ollut jo nukkumassa. Giovannin katse pyysi tilannetta anteeksi ja Evey oli aivan jotakin muuta noihin kahteen verrattuna. Astetta raskaamman henkäisyn karaten vanhuksen huulilta.
”Tulkaa. Menkäämme olohuoneen puolelle keskustelemaan rauhassa.”
Rauhallisemman äänen jatkaen johdattelevasti. Saiteksen mennen edeltä, Giovannin ja Eveyn seuraten perässä.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:47

kaksikon lähtiessä kohti Saitesin taloa, tosin sen sijaan että Evey olisi joutunut toteuttamaan alkuperäisen suunnitelmansa ja kävellä kyseiselle talolle, lähtivätkin he autolla - tosin Giovannin ollen kuskina. Sen sinänsä huvittuen enemmän nuorempaa kuin että kyseinen olisi jotenkin loukannut kun hän ei inttimisestä huolimata päässyt rattiin - eikä ihme pienestä hermostuneisuudesta huolimatta.
Kummankaan näistä kähdestä puhumatta sanaakaan koko sinä aikana, miehen kysymättä tarkentavia kysymyksiä tai edes syytä niinkin myöhäiselle matkalle. Tuon jättäen vastauksen omaan arvoonsa ja varmaankin oletti saavansa tietoja perillä. Hopeisen katseen pysytellen koko sen ajan ikkunassa, jonka ulkopuolella näkymä vaihtui tiheään tahtiin, ja mitä kauemmin hän ulos katsoi sen paremmalta alkoi myös kuulostaa idea laukun heittämisestä jonnekin ojaan ja unohtaa koko outo tapahtuma. Hävittää vain kyseinen vaatekappale ja aseet, toivoa ettei niitä koskaan löydettäisi enään.
Ajatusten jääden kesken kun auto viimein pysähtyi ja Giovannin todeten yksitoikkoisesti heidän olevan perillä.
Ulkopäin talo näytti lähes asumattomalta ilman valoa ikkunoissa ja ilman elävää liikettä siihen aikaan yöstä, sen kertoen itsestään jo että mies oli nukkumatta ja sen myös saaden Eveyn sen sekunnin ajan tehden mieli kiertää päätös. Mutta sinne asti kun he olivat tulleet niin mitä menetettävää heillä enään oli? Ei mitään. Ovikellon soidessa, pysyi Evey jälleen hieman taka-alalla Giovannista samalla tavalla kuin yli kymmenen vuotta sitten ensimmäisen kerran, - aina siihen asti kunnes ovi avattiin ja Saitesin lausuen ihmetyksensä, päästäen kuitenkin kaksikon sisälle myöhäisestä illasta huolimatta. Kaksikon pyytäessä anteeksi, Giovannin katseella ja Eveyn pahoitellen tapojensa mukaisesti ääneen ennenkuin vanhus johdatti heidät olohuoneeseen jossa he voisivat puhua. Eveyn istuutuen vanhalle nahkasohvalle joka oli pehmeä kuin mikä, laukun tullen asetetuksi pöydälle Saitesin otettavaksi. Nuorimman puraisten posken sisäpintaa ahdistuneesti, tämän nielaisten vaikeasti yrittäessään miettiä miten tulisi selittää tilanne "... se oli ilmestynyt sängylleni tänään" Hän lausui viimein lyhyesti. siinä itseasiassa olikin kaikki mitä Evey tiesikin loppujen lopuksi kyseisestä tilanteesta. Hänellä ei ollut mitään hajua miten ja kuinka se oli päätynyt, kuka sen oli tuonut ja miksi mutta tämä kyllä tiesi että eiköhän 'rotan aiheuttamalla' sähkökatkoksella ollut jotain tekemistä asian kanssa. Eveyn naurahtaen hiljaisesti ja kääntäen katseensa Giovanniin "täytyy sanoa että talosi rotat ovat melko viisaita jos kerran saavan raahattua tuollaisen paketin sängylleni" Hän tokaisi hieman vitsikkäästi, tosiasiassa tämän yrittäen rauhoittaa itseään tuolla kyseisellä lauseella, joka itsestään jo kertoi että jos kerran pelkkä rotta oli heidät säikäyttänyt päivällä perusteellisesti, sai se kyseinen jyrsijä olla varsin älykäs yksilönäkin.

Käden nousten silmien eteen hieraisemaan niitä hieman väsyneesti ja odottaen vanhemman reaktiota. Itseasiassa nainen pystyi jo mielessään näkemään miehen purskahtavan kohta nauruun ja todeten nuorimman olevan heikkohermo - että joku tosissaan vain pilailisi (Eveyn mielestä) erittäin huonolla huumarintajulla tämän kyseisen neidon kanssa.
Sekin olisi ollut helpottavampi kuulla sillä hetkellä kuin se mitä Evey sillä hetkellä pelkäsi.

Eteiskäytävän laajentuessa olohuoneeseen - puhalsi Saites kantamansa lyhdyn sammuksiin ja sytytti nurkkaan asetettuun jalkalamppuun himmeän valon. Nojatuolin myötäillessä lopuksi vanhuksen painoa kun tämä viimeiseksi istuutui alas. Giovanni ja Evey olivat istuutuneet vieretysten sohvalle. Nuoren naisen ottaessa olkalaukun otteeseensa ja asettaen sen pöydän päälle, mistä Saites otti sen syliinsä. Tämän kuunnellen koko ajan valppaasti mitä nuorin kertoi kyseisestä vaikka loppujen lopuksi ei tämäkään tiennyt mistä kyseinen oli ilmestynyt ja kuka sen oli tuonut. Laukun tipahtaessa tyhjänä lattialle jalkojen juureen – kohottivat kädet pitelemäänsä vaatekappaletta aavistuksen ylöspäin. Sormien hypistellen kankaan materiaalia arvioivasti, silmien mittaillen jokaisen yksityiskohdan ja mitä noihin kahteen sai:hin tuli – eivät ne muuttuneet epäaidoiksi vaikka vanhus sitä kuinka toivoi. Raskaan henkäisyn kuuluessa uudemman kerran – tuon kyseisen äänen jäämättä sillä kertaa keneltäkään huomioimatta. Giovannin kurtistaen kulmiaan kysyvästi. Saiteksen suoristaen ryhtinsä suoraksi ja alkoi viikata vaatettaa siistiksi pinoksi, jonka päälle sait asetettiin ristiin. Toisen käden sormien pysytellen hetken pidempään kyseisen päällä, kunnes viimein erkaantui siitä kauemmaksi.
”Näyttää sille, että he haluavat haastaa sinut.”
Katseen kohottautuen hitaasti ylöspäin ja kohdistuen tuohon nuoreen naiseen, joka selvästi toivoi kaiken olevan vain puhdasta pilaa. Selän nojautuen raskaasti selkänojaa vasten.
”He tietävät sinun seisovan isäsi kirjan ja salaseuran välissä. Siitä syystä sinun on kuoltava. Miksi he eivät tee asiaa nyt? Katso Evey, he ovat kuitenkin arvonsa tuntevia salamurhaajia, jotka ovat kehitelleet taitojansa vuosisatojen aikana. Sen vuoksi he eivät tyydy helppoon tappamiseen vaan haluavat antaa sinulle mahdollisuuden vastata takaisin.”
Käden kohottautuen hieraisemaan silmien seutua.
”Tämä on naurettavaa. Eivät he voi olettaa sinun kykenevän vastaamaan samalla tavoin takaisin sellaiselle, jota on valmennettu tappamaan viisivuotiaasta asti.”
Giovannin puuttuen keskusteluun.
”Hetkinen nyt. Sanotko sinä, että tälläkin hetkellä tuolla on joku, joka haluaa riistää Eveyltä hengen?”
”Ja myös sinulta.”
Saiteksen täydentäen lapsen lapsensa lauseen perään. Identtisten katseiden kohdatessa toisensa.
”He tekivät sen jo sinun veljellesi… miksi eivät myös sinullekin? Miken murhasi salamurhaaja nimeltä Zay. En tiedä oletteko tavannut häntä aikaisemmin, mutta rukoilen teitä pysymään hänestä erossa vaikka osaisittekin yhtäkkiä puolustaa itseänne. Sen miehen taidot menevät niin syvälle salaseuraan ettette kykene vastaamaan niille takaisin. Edes minä en pärjännyt hänelle kun hän tuli luokseni.”
Katseiden erkaantuessa toisistaan. Giovannin jääden istumaan paikalleen ja puremaan samaan aikaan hampaitansa lujasti yhteen – ettei toisi vihaansa esille. Saiteksen puolestaan antaen katseensa hakeutua päämäärättömästi jonnekin pimeyteen. Hän ei sanonut sitä ääneen, mutta silmien sisimmästä pystyi lukemaan: ”Kunpa Anubis olisi täällä nyt.”

Laukun kopahtaessa kuuluvasti alas ja vaatteen tullen nostetuksi kaikkien näkyville Saitesin toimesta, - seurasivat silmät tuota tutkimusta hermostuneesti. Vaikka Evey kuinka yritti uskoa siihen ettei se mikä nyt oli edessä, voinut olla se miksi tämä sit luuli, pystyi tämä nuori nainen lukemaan Saitesin kasvojen liikehdintää kuin avointa kirjaa. Toivo kuoli myös sen sileän tien ja pelon tehden tietä hermostuneisuuden vierelle. Saitesin kertoessa, että kyseessä oli haaste, kurtistuivat kulmat kysyvästi. Haaste? Hänelle? Sen typerän kirjan takia? Vaikka Evey ei pystynyt sietämään verta suurimmissa määrin ja sitä vähemmän edes tappamaan, sitli nuo lähettivät kohteliaisuuttaan haasteen?!
"Mahdollisuuden? En edes pysty olemaan veren lähellä jos sitä on suuressa määrin, ja nyt pitäisi tappaa joku sen heidän pelkän armollisuutensa nimissä?!" Evey älähti väliin Giovannin perään, mutta demoni hiljeni samantien kun Giovanni tajusi yksityiskohdan joka odottaisi jossain tuolla ulkona.
Saitesin lisäten ettei Evey olisi ainoa jota odottaisi epämieluisa yllätys, painautui katse sen hetken aikaa alas ja pään notkahtahtaen alaspäin. Eveyn miettien.
Tutun nimen sähähtäessä korvien välissä inhottavasti, pystyi Evey näkemään sielunsa silmin vihreät silmät jotka olisivat pystyneet tappamaan pelkällä katseellaan, ivaavan naurun, vihan sekä tietenkin ensikohtaamisen joka opetti jo kertaalleen... ettei tuon kanssa pitäisi leikkiä. ei todellakaan. Eveyn hymähtäen kuivasti, jalan nousten sohvalle ja kengän tullen riisutuksi pois jalasta sukan kera. "valitettavasti olen joutunut tapaamaan jo kahdesti. Sain jo muiston hänestä ensimmäisellä kerralla" Hän tokaisi hiljaisesti, farkun lahjetta tullen nostetuksi sen verran että nilkassa oleva arpi näkyisi. Ainoa asia jonka hän oli saanut muistoksi vankeusajastaan ensimmäisen pakoyrityksen jälkeen.
Arvostus sitä miestä kohtaan oli kuitenkin kaukana. Hyvin kaukana. Kenenkään enään puhumatta mitään, katseiden kääntyessä pois jokaiselta, oli Evey itsestään se ensimmäinen joka nosti omansa noihin kahteen. tämän nähden Saitesista sen uskon, joka tiesi tytön isän osaavan kertoa paremmin mitä tulisi tehdä. Giovannista taas vihan, joka kohdistui tuohon samaiseen smaragdisilmäiseen salamurhaajaan joka oli taapanut tuon veljen ja melkein myös heidätkin viimeksi.
Hiljaisuuden valliten talossa, kunnes Evey viimein avasi suunsa "... miten se kirja saadaan tuhottua?" Hän kysyi viimein "ne haluavat sen. Se kirja on tämän kaiken alku ja juuri joten ainoa asia miten tästä päästään eroon ja tuhota kirja." Nuorin selitti, tämän nousten samassa seisomaan paikaltaan kun tämä puri huultaan. hän ei sitä ääneen lausunut, mutta tällä alkoi vähitellen kärsivällisyys loppua salaseuran suhteen kaikissa tavoin, ja se kärsivällisyys hipoi enään rajoja sillä hetkellä. Anubis oli tapettu monen monta kertaa liiton tähden, erotettu perheestään sitäkin monesti, Pandora oli kärsinyt siinä samassa oman osansa, niinkuin myös Saites, Giovanni, Mike, Michael, Evey... kaikki jotka olivat tietämättään vahingossa astuneet tielle ja selvinneet siitä. Ja tuskin se aikoisi vielä loppua siihen.
"... mittani alkaa täyttyä tästä kaikesta..."

Lahkeen siirtyen syrjään arven edestä – käänsi Giovanni katseensa Eveyhen. Totuuden paljastuen lopullisesti tuosta naisesta, joka kätki kaiken kokemansa taitavasti iloisen hymyn taakse päivä toisensa jälkeen. Evey ei ollut kertonut itsestään läheskään kaikkea. Meripihkan värisen katseen kääntyen takaisin Saitekseen, joka edelleen näytti miettivän syvästi. Isoisän kuitenkin kohdistaen katseensa lapsenlapseensa kun tunsi tämän tuijotuksen itsessään. Sydämen muljahtaen rintakehän sisimmässä ennen kuin pää puisteli kieltävästi nuoremman ajatuksille, joita tämä ei ollut vielä ehtinyt sanomaan ääneen. Saites ei todellakaan enää haluaisi haudata yhtäkään sukulaista - varsinkaan poikansa lasta.
”On pakko olla jokin toinen keino. Ei siksi, ettenkö luottaisi teihin kykenevänne oppimaan tarvittavat taidot, mutta sille polulle en laske teitä milloinkaan jos se on minusta kiinni. En halua teidän ottavan niitä syntejä taakaksenne.”
Suostumatta enempää keskustelemaan kyseisestä asiasta – nousi Saites ylös tuolista ja käveli ikkunan edustalle seisomaan kootakseen ajatuksensa rauhassa. Eveyn lausuessa silloin ääneen, että he voisivat yrittää tuhota kyseisen kirjan – hymähti Saites paljoakaan kertovasti.
”En estä teitä yrittämästä, mutta en voi myöskään auttaa teitä siinä. Siksi etten tiedä ja omien periaatteideni vuoksi.”
Giovannin puolestaan sanomatta mitään. Mitä hän voisi sanoa? Hänen erikoisuuksiinsa ei kuulunut tuollaiset asiat, jotka tuntuivat liikkuvan ihan eriulottuvuudessa. Yhden asian vain mahtuen sinä hetkenä ajatuksiin; Zay saisi maksaa Miken kuolemasta.
_______________________________

Hopeinen silmäpari katsoi edessä kohoavaa patsasta ilmeettömänä, kunnes lopulta mies antoi periksi tuntemallensa ja antoi katseensa painua lattiaan. Pienen pään puistelun kertoen tämän olevan pahoillaan kaikesta, niin menneisyydestä kuin tulevastakin. Käden kohottautuen painamaan hetken epäröinnin jälkeen tuota symbolilla koristettua kohokuvioita, joka aktivoisi koneiston ja paljastaisi kätköistään sen mitä mies oli tullut hakemaan. Sinin ja Sarahin seistessä pian vierekkäin ja pilari oli kohonnut esille lattian alta. Anubiksen kävellen kirjan luokse ja ottaen sen syliinsä, painaen rintakehäänsä vasten – tuntien kuinka kiroukset tykyttivät sydämensä sykähdysten tahdissa. Sormien painautuen vielä asteen voimakkaammin mustien kansien ympärille. Kaulasuonten kuulastaen ihon lävitse, miehen selvästi pidätellen kaikkea tuntemaansa, jotka halusivat purkautua esille. Patoon ilmestyneiden säröjen alkaessa halkeilemaan uudelleen, muistoista koostuvan massan alkaen valumaan muistikuviin esteettömästi. Jokaisen yksityiskohdan miehen menneisyydestä välkähtäen silmien editse, iskien sielun lävitse terävän tikarin tavoin; armottomasti ja suoraviivaisesti. Michaelin lausumien sanojen täydentäen sen kaiken: ”Ei, Anubis… sinä se olet kirottu - niin kuin olet aina ollut ja tulet aina olemaan. En voi muuta kuin sääliä sinua.” Yksinäisen kyyneleen tipahtaen kiviselle lattialle. Padon murtuessa viimein täydellisesti. Tuon yli kolmetuhatta vuotta olevan vanhan sielun lyyhistyen polvilleen lattialle. Luulisi, että kuolleilla herätetyillä ei ollut enää minkäänlaisia tunteita ja niin Anubiskin oli uskonut, mutta nyt se kaikki osoittautui vääräksi. Miehen sisintä suojaavan maskin hajoten pirstaleiksi, kyyneleiden valuen esteettömästi poskille ja hengityksen muuttuen hankalaksi sisimmässä vellovan tuskan vuoksi. Toisen kämmenistä kohottautuen suun eteen ja silmien puristautuen tiukasti kiinni. Anubiksen taistellen turhaan vastaan. Tämän aina niin tyynen miehen joutuen nyt alistumaan tuntemansa edessä.

Hiljaisuuden laskeutuen jälleen kolmikon välille Saitesin todettua kieltävästi ettei aikoisi kouluttaa kaksikkoa tappamaan, - tai edes tuhoamaan kirjaa, painautui käsi sen hetken ajaksi hieraisemaan silmää jälleen kerran. Mitä helvettiä he sitten tekisivät? Heidät molemmat tapettaisiin helposti jos he kohtaisivat yhdessä tai yksittäin jonkun salaseuralaisen, eivätkä he voisi tuhota kirjaa koska se ei yksinkertaisesti tuhoutunut. Joten Evey ei voinut olla miettimättä, oliko tuossa tilanteessa mitään järkeä. No ei. Pakoilukaan ei auttaisi mitään kun kerran uteliaita silmäpareja löytyi joka paikasta, sieltäkin mistä niitä vähemmän olettaisi löytyvän.
Käden siirtyessä hieman pois kaseen tieltä, ei tämä voinut olla vilkaisematta miestä joka ei ollut puhunut sanaakaan koko sinä aikana kun he olivat keskustelleet asiasta, mutta... tuon katseesta pystyi kyllä näkemään miehen ajatuskulut Saitesin kiellosta huolimatta. Evey huokaisi raskaasti "se mitä ajattelet voivasi tehdä, on yhtä varma kuin itsemurha" Hän tokaisi miehelle, vaikka tiesikin ettei sanoista olisikaan mitään apua sillä hetkellä suuntaan eikä toiseen. Nuorempi olisi voinut jatkaa aloittamaansa vielä pitkäänkin, mutta sen sijaan että moraali saarna ja järkipuhe olisi yrittänyt tehdä tilaa toisen pääkopassa, kääntyi katse vuorostaan ikkunalla seisoskelevaan mieheen. "Joten mitä muka pitää tehdä? Emme voi tuhota kirjaa mutta emme voi myöskään kohdata salaseuralaisia. Joten mitä on jäljellä? Pakeneminen?" Evey kysyi sitten tuolta vanhimmalta mieheltä, pienen kiukun ja vihan kuullen äänestä kun tuntui ettei olisi mitään mitä tehdä. Kuin he olisivat kahden seinänä välissä mistä ei pääsisi pois.
Kenenkään edes arvaamatta sitä mikä piilotteli salakammiossa kartanon alapuolelle, mutta Evey kyllä tiesi liiankin hyvin vaikka isä ja tytär olivatkin olleet erossa toisistaan oman aikansa, ei se hopeasilmäinen mies tekisi elettäkään auttaakseen tälläisessä asiassa. Ei silloin kun kyse oli omasta tyttärestä.

”Pitäisikö minun sitten vain tyytyä kohauttamaan hartioitani ja ajattelemaan, että kaikki järjestyy aikanaan?”
Giovannin kuullen itsensä toteavan yllättävän kylmästi takaisin nuoremmalle, joka oli tarkoittanut vain hyvää omalla toteamuksellaan. Katseen kääntyen uudestaan eteenpäin – silmien katsoen mitään näkemättömästi eteenpäin samaan aikaan kun sormien tekemä jatkuva liikehdintä kertoi miehen miettivän selvästi seuraavaa tekemäänsä. Giovannin seisten sinä hetkenä risteyksessä. Hänen voimatta olla ajattelematta sitä vaaleatukkaista miestä ja sitä hetkeä kun näiden katseet olivat kohdanneet esteettömästi kun huppu oli valahtanut niskanpuolelle. Silloin Giovanni oli jo pystynyt lukemaan toisen katseesta sen loputtoman tyhjyyden, joka ei enää milloinkaan täyttyisi. Sohvan narahtaessa kun paino nousi sen päältä pois, kyseisen äänen saaden Saiteksen kääntymään ympäri. Isoisän nähden lapsen lapsensa poistuvan takaisin eteiskäytävään ja siellä ulko-oven suuntaan.
”Mitä sinä nyt aiot? Giovanni!”
Vanhemman huutaen nuoremman perään. Vastausta kuitenkaan kuulumatta. Saiteksen poistuen myös olohuoneesta nähdäkseen toisen avaavaan ulko-oven samaan aikaan. Talon sisältä paistavan valon luoden kapean valojuovan pihan poikki. Kyseisen valon paljastaen pimeydessä seisovan hahmon, jonka kasvon piirteet kätkeytyivät hupun sisimpään. Saiteksen nähden kyseisen hahmon vasta silloin kun Giovanni siirtyi katseen tieltä.
”Sulje ovi, Giovanni… nyt.”
Isoisän yrittäen puhua mahdollisimman rauhallisesti vaikka sydän olikin alkanut tykyttämään astetta nopeammin. Pihalla seisova hahmo ei sanonut mitään vaan lähti ottamaan välimatkaa kiireettömästi umpeen. Kylmyyden tuntuen tiivistyvän ilmassa sitä mukaan mitä lähemmäs salamurhaaja tuli. Giovannin liikkumatta paikaltaan. Tämän mustahiuksisen miehen katseessa näkymättä enää sitä samaista pelkoa, joka oli vallannut tämän ensimmäisellä kerralla nähdessään salamurhaajan.

Saiteksen ehtien lapsen lapsensa vierelle kun tieltä alkoi näkyä auton lähestyvät valot. Salamurhaajan joutuessa äkillisesti kirkkaaseen valokeilaan – sai se käden kohottautumaan silmien eteen suojelevasti. Auton pysähtyen kanssa olijoista viiden metrin päähän. Anubiksen ehtien nousemaan autosta ylös kun salamurhaaja teki nopean lähestymisen Giovannia ja Saitesta kohti. Seuraavaksi kuului vain kova pamahdus ja saaden tuon muukalaisen kaatumaan äkillisesti maahan. Anubiksen kääntyen katsomaan äänen aiheuttajaa kuten teki Saiteskin. Giovannin seisoen samalla paikallaan ja pidellen käsiasetta, jonka kärki savusi kylmässä ilmassa.
”Tuo oli maksu veljeltäni…”
Äänen, joka oli alkanut värisemään heikosti, lausuen hiljaisesti. Aseen laskeutuen viimein alas, käden täristessä pienesti. Saites olisi voinut kysyä mistä Giovanni oli hankkinut aseen itselleen, mutta muistellessaan vähän taaksepäin löysi hän vastauksen itsekin. Puolivuotta sitten Giovanni oli parantanut talonsa murtojärjestelmää ja siinä samalla myös hankkinut aseen itselleen varmuuden vuoksi. Tokihan lapsenlapsi ei ollut ikinä kyennyt surmaamaan ketään, mutta ilmeisemmin nyt…
Vanhuksen kohdistaen katseensa kuolleeseen salamurhaajan.
…asiaan oli tullut muutos. Anubiksen kävellen ruumiin luokse ja kyykistyen alas. Sormien hakeutuen kaulalle tunnustelemaan pulssia, mitään kuitenkaan tuntumatta.
”Hän on kuollut.”
Tumman äänen lausuen lopulta ja katseen kohottautuen terassilla seisoskelevaan kaksikkoon – varsinkin Giovanniin, joka oli ilmeisemmin päättänyt muuttaa elämänpolkuansa.

Eveyn saadessa tiuskaisun takaisin yhtä nopeasti, ei Evey sanonut mitään. Ei siihen ollut syytä, vaikkei hän siltikään pitänyt siitä pienestä katseesta miehen silmissä joka halaji kostoa veljensä puolesta. Ainoa tunne joka veisi kauemmas ja kauemmas inhimmilisyydestä, joka odotti vain oikea hetkeä täyttää mieli pahoilla ajatuksilla.
Naisen avaten suutansa valmiina lausumaan takaisin oman näpäytyksensä, mutta Giovannin kereten tekemään liikkeensä ensin. Sohvan narahtaen painon muuttuessa olemattomaksi Giovannin alla ja tuon astellessa ripeästi pois olohuoneesta kohti suuntaa josta he olivat tulleetkin, - Saitesin lähtien perään. Eveyn lähtien itsekin mutta paljon myöhemmin, tämän kereten vilkaisemaan vielä viimeisen kerran pöydällä lepäävää vaate kasaa ja sai:ta, jotka jäivät ikävästi kummittelemaan naisen mieleen. nuorimman ollen valmis tarttumaan niihin, mutta sen sijaan että mieli olisi tehnyt sen mitä se halaji, kääntyikin selkä nopeasti kohti menosuuntaa, Evey yrittäen unohtaa äskeisen hetken mielijohteen unholaan.
Jonnekin mielen syvyyksiin mistä hän itsekään ei sitä enään koskaan löytäisi. Silmien erottaen kaksikon tapittaen jotain edessään, mitä Evey ei nähnyt toisten kehojen edestä, mutta Saites selvästikin yritti saada lapsenlastaan sisälle turvaan. Valojen välähtäessä kirkkaana pihassa, sen saaden Eveynkin hieman siristämään silmiään mutta ennenkuin ajatuksen kerkesivät edes miettimään tapahtunutta kunnolla. Kuului laukaus.
Sen yhden ääneen saaden pienen pelästymisen nousemaan ensimmäisenä ajatuksiin ja jalkoihin vipinää, tämän melkein juosten terassille kaksikon vierelle, näkivät silmät edessään salamurhaajan, isän kyyristyneenä ruumiin vierelle toteamuksenaan tuon kuolleen, sekä Giovannin kädessä olevan aseen, jossa otetta pitelevä kämmen tärisi. Sen kertoen ettei se ollut täysin harkinnan varainen teko. Itsepuolustus. Ainakin toivon mukaan. Eveyn kääntäen katseensa käteen, hänen omansa nousten tuolle aseelle ja toisen taas kämmenelle ja puristaen sitä varoen otteessaan samalla kun toinen käsi ujutti asetta pois mieheltä. Ettei vahingossakaan mitään muuta tapahtuisi. Sanoja ei siihen hätään tarvittu, tilanne oli mikä oli, eikä Giovanni itsekään näyttänyt uskovan siihen mitä oli juuri tehnyt. Eveyn henkäisten syvään ilmaa keuhkoihinsa ennen kuin vakaa, rauhallinen ääni lausui hiljaisesti "mennään sisälle... annetaan isän ja Saites-sedän hoitaa tämä" Nuorempi lausui, katseen yrittäen hakeutua Giovannin omiin varoen, samalla kun jalat lähtivät viemään takaisin sisälle, mistä kaikki alkoi. Ennen kuitenkin taloon katoamista, kääntyi katse vilkaisemaan olan ylitse isäänsä, pienen suunnan antavan pään nyökkäyksen kehottaen tulemaan pian myös perässä Saitesin kanssa. Kun salamurhaajista ei ikinä tiennyt jos niitä jossain pusikossa piilottelisi enemmänkin.

Anubiksen sanat olivat kuin näkymätön lyönti vasten palleaa. Giovannin kuullen itsensä hengähtävän tukahtuneesti, yrittäen turhaa saada poisjäänyttä sisään hengitystä kiinni. Katseen pysyen koko ajan kuolleessa salamurhaajassa – silloinkin kun Evey seisahtui Giovannin vierelle ja alkoi varoen ottaa tältä käsiasetta pois. Miehen päästäen aseesta vapaaehtoisesti irti, mutta niin vapaaehtoisesti tämä ei suostunut liikkumaan paikaltaan. Joku toinen olisi kääntänyt selkänsä mielellään tekemälleen, mutta Giovanni ei halunnut tehdä niin. Vielä vähemmän tämä halusi jättää kuolleen vain siihen paikkaan makaamaan kuin toisella ei olisi ollut mitään arvoa. Anubiksen lukien Giovannin aikomukset tämän katseesta ja sen ettei toisen päätä saisi kääntymään. Jolloin isä kehotti tytärtään menemään sisälle Saiteksen kanssa. Hän ja Giovanni huolehtisivat ruumiin hautaamisesta ja todisteiden hävittämisestä. Eveyn ja Saiteksen kadotessa takaisin sisälle taloon ja oven sulkeutuessa perässä – kantoivat Anubis ja Giovanni kuolleen sisemmäs metsään.

Kuopan valmistauduttua oli seuraavaksi vuorossa ruumiin tiputtaminen haudan pohjalle, mutta ennen seuraavaa tekoa kyykistyi Giovanni ruumiin vierelle ja tarttui hupun reunaan valmiina vetäisemään sen syrjään. Nuoremman kyllä kuullen vanhemman varotuksen ettei toisen kannattaisi tehdä sitä mitä aikoi, mutta kuulemastaan varoituksesta huolimatta Giovannin oli pakko tietää kenet oli surmannut. Hupun luoman varjon väistyessä – jätti sydän monta lyöntiä välistä ja käden kohottautuen suun eteen.
”Anna minulle anteeksi, Isä.”
Silmien pinnan alkaen kostumaan tuoreista kyyneleistä. Meripihkan väriseen katseeseen vastaten viisitoistavuotiaan pojan kasvot, jotka olivat jo kuolon kalpeat. Anubiksen peittäen ruumiin kasvot takaisin hupun suojiin ja lausuen salaseuran tapoihin kuuluvan rukouksen, jonka tarkoitus oli antaa rauha eksyneelle sielulle. Vanhemman hoitaen hautaamisen loppuun, näyttäen päällisin puolin sellaiselle joka ei välittänyt tippakaan että hautasi sillä hetkellä kuollutta nuorta. Giovannin nähden juuri tuon kyseisen ja se sai vihan nousemaan pintaan.
”Miten voit olla noin välinpitämätön?!”
Sanojen saaden vanhemman miehen liikkeet pysähtymään – tämän kääntyen hitaasti nuoremman suuntaan. Katsoen toista kuin olisi voinut nähdä suoraan sieluun asti. Tumman äänen lopulta sanoen:
”Olin itse samanikäinen kun tapoin ensimmäisen kohteeni. Hän olisi surmannut sinut, isoisäsi ja tyttäreni yhtään kyseenalaistamatta tekoaan. Säälin ja epäröinnin tunteminen ei kuulu heidän luonteeseen. Et loppujen lopuksi näytä eroavan heistä paljoakaan… se on osa luontoasi, kulkee veressäsi vaikka yrität peitellä sitä loppuun asti.”
Anubiksen lopettamatta puhumistaan vaikka Giovanni käskikin pari kertaa vaikenemaan. Tilanteen lopulta kärjistyen siihen, että nuorin yritti lyödä vanhempaa, joka näytti tyynen rauhalliselle hetkestä huolimatta. Giovannin edes tajuamatta täydellisesti mitä tapahtui, mutta pian tämä makasi selällään maassa Anubiksen jalkojen juuressa ja lapion kärki painettuna kurkkua vasten. Jalka vatsan päällä pitäen vartalon paikoillaan. Giovannin nähden toisen tummana hahmona yläviistossa, josta tämä katsoi takaisin noilla mystisillä silmillään. Anubiksen kallistaen päätänsä vähän ja painaen lapiota aavistuksen enemmän kurkkua vasten.
”Sinussa on sisua, Giovanni. Käytät sitä kuitenkin väärin ja se saa sielusi palamaan liian nopeasti loppuun asti.”
”Mitä helvettiä sinä oikein höpiset? Päästä minut ylös!”
Hiljaisuuden laskeutuen kaksikon välille – tuon yhden hetken ajan nämä mittasivat toisiaan. Hymähdyksen kuuluessa viimein vanhemman huulilta. Lapion siirtyen syrjään kurkun päältä ja käden ojentautuen auttamaan nuoremman ylös maasta. Giovannin kuitenkin kieltäytyen avusta ja nousten omin voimin ylös. Käden kohottautuen nopeasti hieraisemaan kaulan seutua. Anubiksen lähtien edeltä takaisin talolle, Giovannin seuraten toista tietoisesti vähän kauempana.

Eveyn yrittäen saada vielä hetken aikaa Giovannia liikkumaan takaisin sisälle, mutta sen sijaan että kyseinen johdattelevaisuus olisi onnistunut, tuijotti vanhempi vain tappamaansa salamurhaajaa herkeämättä. Tuolla olematta aikomustakaan astua pois tilanteesta ennenkuin toinen olisi haudattuna jossain maan alla. Isän vuorostaan avaten suunsa ja ehdottaen seuraavaa: Saites ja Evey menisivät sisälle, hän ja Giovanni hautaisivat ruumiin ja peittäisivät todisteet. Eveyn kääntäen vuorostaan katseensa Saitekseen joka oli jo menossa sisälle, joutui Evey päästämään vastentahtoisesti luovuttaneena. Kissan vilahtaen samassa pimeydessä jalkojen juurista kaksikon mukana ennenkuin ovi sulkeutui kokonaan takana päin nuorimman toimesta. Jalkojen johdattaen itsensä takaisin olohuoneeseen jossa vaatekappale ja sai't lepäsivät vieläkin päällekkäin täysin koskemattomana.
Raskaan henkäisyn synnyttäen ääne hiljentyneeseen huoneeseen, samalla kun sormet kaappasivat toisen sai'n sormiensa väliin. Eveyn istuutuessa takaisin nahkasohvalle kissan seuraksi, sormien pyöritellen asetta otteessaan varoen selvästi mietteliäänä. Evey oli huomannut että aina kun jännitys ja hermostus tekivät tuloaan, oli tällä pienenä tapana alkaa näpräämään sormillaan jotain mikä ensimmäisenä vain sattui käteen. tässä tapauksessa se oli ollut sai. "Olenkö ainoa joka on hermona?" Hän kysyi viimein ääneen, silmisen nousten aseesta pois ja laskien sen takaisin pöydälle vaatteen päälle, silmien seuraten sen hetken aikaa toisen reaktiota tilanteeseen. Viirusilmänkin tehden oman liikkeensä, siirtäen paikkaansa vuorostaan Eveyn syliin kehräämään samassa kun neito oli asettumassa sohvalle makuulle. Simonin asettuen makaamaan vatsan päälle, kuin olisi toivonut tätä huomioivan, sen saaden pienen naurahduksen kuulumaan huulien välistä tilanteesta huolimatta.
Lähes puolituntia kuluen eteenpäin tapahtuneesta, alkoi talon ulkopuolella kuulua liikettä joka kertoi kaksikon saaneen hautauksen tehtyä valmiiksi. Pian myös oven avautuen kaksikon perässä, Simonin nostaen päätään ylöspäin ja kohdistaen katseensa oven suuntaan, niinkuin teki Eveykin, odottaen kaksikon astelevan olohuoneeseen mistä kaikki oli lähtenytkin.

Takaisin paluu talolle oli edennyt täydellisessä hiljaisuudessa. Noiden kahden miehen puhumatta toisilleen mitään ylimääräistä. Giovannin ajatellen äskeistä tapahtunutta. Anubis puolestaan kuunteli tarkkaavaisesti ympäristöä. Tutun talon näkyessä lopulta edessäpäin. Lapion tullen lasketuksi nojaamaan seinää vasten, minkä jälkeen ulko-ovi aukesi valittavasti narahtaen. Kaksikon poissaolon aikana Saites oli yrittänyt puheillaan saada Eveytä rauhoittumaan – tuon nuoren naisen käyden selvästi jo ylikierroksilla. Vanhuksen sytyttäen takkaan tulen, joka alkoi pikkuhiljaa lämmittää yön kylmettämää sisätilaa. Saiteksen ehtien istuutumaan nojatuoliin takaisin kun kissan äkillinen valpastuminen kertoi ulko-oven avautumisesta. Eteiskäytävän hämäryydestä ilmestyen lopulta Giovanni ja Anubis. Nuoremman istuutuen jalkarahille, kyynärpäiden nojautuen polvia vasten ja katseen laskeutuen lattiaan.

Anubiksen kävellen pöydällä lepäävän vaatepinon luokse ja nostaen sen ylös. Saiteksen nähden heti ystävänsä silmistä – ettei tämä ollut mielissään näkemästään. Liekkien luoman valon lisäten sitä syvää vihaa miehen silmissä, mitä tämä tunsi salaseuraa kohtaan. Kysymyksen ehtien kohottautumaan vain puoliksi kielenpäälle kun Anubis oli jo kävellyt takan eteen ja heitti pitelemänsä salaseuran vaatteet tuleen. Olkapäiden selvän kohoilemisen kertoen sanattomasti miehen joutuvan tasaamaan hengitystään – ettei olisi päästänyt vihaansa kaikkien kuultavaksi. Saiteksen henkäisten raskaasti samalla kun paransi istuma-asentoaan. Tämän uskaltautuen viimein sanomaan ajatuksensa ääneen.
”Evey on jo aikuinen, vanha ystäväni. Hän on itse oikeutettu päättämään siitä mitä aikoo tehdä seuraavaksi.”
”Koko sydämestäni… kieltäydyn opettamasta tytärtäni sellaiseksi mitä itse olen.”
”Sitten tuomitset hänet kuolemaan. He eivät välitä osaako Evey puolustaa itseään tai ei. Aiotko ottaa lapsesi kuoleman omatuntosi taakaksi? Sinä itse sotkit hänet tähän kun lähetit kirjan eteenpäin. Anteeksi että sanon tämän ääneen, mutta olet yhtä syyllinen kuin me kaikki muutkin. Minä itse opettaisin Eveytä, mutta taitoni eivät riitä vastaamaan sille vastukselle joka on edessäpäin.”
Viimeisen lauseen saaden Anubiksen kääntymään Saitesta kohti.
”Tiedät itsekin kuka tässä on mukana. Joten miksi esität tietämätöntä?”
Saiteksen jatkaen itsepintaisesti kun hopeinen katse kääntyi uudemman kerran pois.
”Et voi suojella Eveytä jatkuvasti vaikka oletkin hänen isänsä. Rikoit valasi jo silloin kun rakastuit Pandoraan. Kyllä, Anubis – minä kyllä tiedän sinun ja esi-isäni välisestä sopimuksesta. Sinulla on siis täysi velvollisuus auttaa lastasi, halusit sitä tai et.”

Silloin kun ovi kävi kahdesti kaksikon toimesta, olivat Eveyn silmät jo laskeutuneet kiinni. Ei nukkuakseen, vaan täysin vain saadakseen itsensä rauhoitetuksi edes sen hetken ajaksi, ajatuksien alkaen vähitellen tyhjentämään itseään.
Eveyn näkemättä kaikkea tapahtunutta, mutta aistit ja äänet kertoivat kyllä oman osansa tästä kyseisestä tapahtumasta, ilmatilan muuttuen siinä siinä samaisen sekunnin aikana kylmäksi, kertoi se jo ennestään - isän nähneen ja ymmärtäneen vaatekappaleen tarkoituksen.
Kankaan tullen selvästikin heitetyksi takkatulen ylläpitämisen jatkoksi, raottuivat silmät silloin puoliksi auki - sen verran että nuorin pystyi näkemään tapahtumia edessään. Saitesin puhutellen toista, kuuli Evey jokaisen sanan vaikka katse lähtikin hitaasti kääntymään Giovannia kohti joka istui katse lattiassa kiinni polviin nojaten. Kissan vuorostaan liikahtamatta suuntaan eikä toiseen naisen päältä vaikka tämä itse liikahtikin noustakseen ylös makuupaikaltaan.

Demonin jääden istumaan sohvalle selkä käsinojaan nojaten samalla kun hopeiset silmät seurasivat keskustelua noiden kahden välillä. Selvästikin isä ei halunnut missään nimessä opettaa tytärtänsä tappamaan edes salaliittolaisia - varsinkin sitä yhtä tiettyä. Saitesin lausuessa viimeisen vetoomuksensa asiaan, oli Eveyn katse silloin kääntynyt pois hieman sivummalle. "... jos kerran he sen kirjan haluavat, ja ovat valmiina tappamaan meidät sen eteen, eikö olisi järkevintä että se tuhottaisiin?" Hän tyytyi viimein toteamaan ääneen, katseen kääntyen isäänsä. Eveyn kyllä tietäen, ettei se ollut niin yksinkertaista miltä se kuulostaisi, mutta hänen edessään seisoi se mies joka oli aikoinaan tehnyt sopimuksen ja toisen osapuolen sen opuksen olemassa oloon, joten luulisi toisen tietävän miten se tulisi tuhota.
Eveyn puraisten posken sisäpintaa saadakseen pidettyä sanansa kurissa vaikka osa olisikin halunnut tuoda itsensä kuuluville, sen sijaan tyytyi tämä huokaisemaan raskaasti "... haluatteko nyt selittää meille muillekin kuka tässä on oikein mukana kun kumpikin teistä tuntuu sen hyvin niin tietävän, ja miten se liittyy Zayhin?" Nuorin lisäsi sitten, käsien asettuen puuskaan rintakehän päälle odottavasti, katseen viipyen oman aikansa vuorotellen kummassakin miehissä. Jos kerran sekä Saites että anubis tiesivät jotain mitä heidänkin pitäisi tietää, oli ehkä viimeistään tässä vaiheessa aika kertoa kaksikolle mitä oli tekeillä.

”Et voi enää kääntää selkääsi tälle kaikelle.”
Saiteksen sanoen viimeisen lauseensa painokkaasti, minkä jälkeen noiden kahden miehen välille laskeutui painostava hiljaisuus, jonka vain takasta kuuluva rätinä rikkoi ja pian myös Eveyn sanat kun tämä toi puheissaan esille salaseuran päämäärän ja sen mitä näiden olisi tehtävä asian eteen. Anubis oli pysynyt siihen hetkeen asti tyynenä, mutta Saiteksen ja Eveyn sanat saivat lopulta tämän ikivanhan sielun nauramaan ilottomasti. Hän olisi itse jo aikoja sitten tuhonnut kirjan – jos se olisi ollut niin helppoa, mutta kuolleista heräämisen jälkeen hän oli saanut huomata olevansa enemmän sidoksissa kyseiseen teokseen. Anubis ei voinut vahingoittaa itseään fyysisesti, mutta jos hän vahingoitti kirjaa itseään – heijastui se kaikki myös häneen. Kirjan tuhoaminen toisi myös Anubikselle kuoleman. Egyptin vanhin ei ollut typerä vaan tämä oli tehnyt kaiken täysin harkiten siihen hetkeen asti. Sillä naisella, joka kätki kasvonsa hupun varjoihin ja siltikin onnistui leikittelemään kauneutensa avulla kuolevaisten sieluilla, ei mikään ollut saavuttamattomissa – tämän pahuudelle löytymättä mistään rajaa.
”Hän on yksi salaseuran vanhimmista isäsi lisäksi.”
Saiteksen antaen lopulta vastauksen nuoremmalle - kun Anubis taas vaikeni tapojensa mukaan, mutta kun vanhus aloitti kertomaan – jatkoi Anubis perään:
”Shaiya. Hän, joka hallitsee koko Egyptin aluetta ja sen rajamaita. Zay on hänen oppilaansa ja se tekee hänestä entistä vaarallisemman.”
Hopeisen katseen kohdistuen Eveyn omaan. Isän ja tyttären katsoen toisiaan hiljaa, mutta puhuen toisilleen katseen kautta. Seuraava tapahtuma tulisi olemaan Eveyn päätettävissä vaikka Anubista ei edelleenkään lämmittänyt kyseinen ajatus.

Saiteksen kääntyen katsomaan Giovannia, joka vieläkin oli pysynyt hiljaa. Varjon peittäen lapsen lapsensa kasvot puoliksi. Tulen luoman valon kiiltäen tuoreissa kyynelvanoissa, jotka olivat piirtäneet jälkensä poskille. Isoisän kutsuen toista nimeltä – sai se nuoremman vain nousemaan ylös ja poistumaan kyseisestä tilasta.
”Mitä siellä metsässä oikein tapahtui?”
Saiteksen kohdistaen katseensa Anubikseen, joka ei aluksi sanonut mitään. Nähdessään kuitenkin vanhuksen katseen jyrkistyvän entisestään vastasi hän lopulta Giovannin nähneen kenet oli tappanut. Ilmeen Saiteksen kasvoilla kertoen enemmän kuin tuhat sanaa. Selvän vihan leimahtaen selvästi katseeseen ja äänen paino sen mukana.
”Ei mielessäsi käynyt ajatus – etteivät kaikki sulata tappamista niin helposti kuin sinä. Giovanni on muutenkin joutunut kärsimään paljon elämässään, joten luuletko että tämän olotila siitä piristyy kun hän saa riistää hengen niin nuorelta. Typerys…”
Saiteksen mutisten viimeiseen asti poistuessaan olohuoneesta lähteäkseen lapsenlapsensa perään. Anubiksen ja Eveyn jäädessä kaksin.

Kaksikon alkaessa selittämään kuka oli se kaiken alku ja juuri salaliitossa ja miten tuo liittyi Zayhin, kuunteli Evey herkeämättä. Selvästikään kyseessä ei ollut aivan normaali nainen kun kerran Zay oli niin nuorella iällä jo niinkin rauhallinen ja valmiina tappamaan kaikki tiellet tulevat silmän räpäyksessä. Isän ollen enemmän kuin oikeassa sen vaarallisuuden suhteen. Katseiden kohdaten silloin ensimmäisen kerran kunnolla isän kanssa, eivät nämä kaksi tarvinneet sanoja mainituksi ääneen. Kummankin osaten kyllä lukea toistensa mietteet pelkän katseen avulla, ja se riitti myös näille kahdelle yleensäkin.
Eveyn kyllä tietäen ettei vanhempi olisi kovin innoissaan tyttärensä päätöksestä - tai edes siitä mikä olisi välttämätöntä, mutta mitä muita vaihtoehtoja hänellä olisi? Joko hän voisi pysyttäytyä siinä samassa missä hän oli ollut viimein yhdeksäntoista vuotta ilman ongelmaa, ja olla näin helpompaakin helpompi maalitaulu Zayn kaltaiselle, tai hän voisi edes opetella puolustamaan itseään edes sen verran - että hän osaisi vastata samalla mitalla takaisin pahan paikan tullen.

Hopeisen katseen kääntyen Saitesin ohella vähitellen kohti Giovannia joka oli vieläkin pää painuksissa mutta oikeasta kulmasta katsottuna, pystyi tuon kasvoilta erottamaan selvät kyynelvanat poskea pitkin. Miehen nimen tullen lausutuksi ääneen, nousi tuo vain sanattomasti pois ja lähti pois huoneesta ja koko siitä tilanteesta.
Eveyn nousten ylös lähtiäkseen tuon perään mutta Saitesin kereten edemmäksi, Eveyn joutuen luovuttamaan siinä tilanteessa. hänen täytyisi puhua isänsä kanssa.
Hopeisen katseen kohdaten varoen toisen oman, heidän ollen nyt kaksin kyseisessä olohuoneessa. Eveyn huokaisten hiljaisesti "isä..." Hän lausui hiljaisesti pienen pelon kuuluen nyt ensimmäisen kerran nuorimman äänestä, neidon nielaisten vaikeasti. "... pelottaa..." Sen yhden sanan riittäen kertomaan enemmän kuin tarpeeksi Eveyn tunteista, käsien poistumatta vieläkään puuskastasta.
Eveyn ottaen hitaasti askeleilla välimatkan kaksikon välillä umpeen kunnes tämä oli täysin toisen vierellä, silmien pysytellen toisessa vielä hetken aikaa "tiedän että haluat suojella minua... kaikelta tälläiseltä, mutta jos en kuitenkaan opi sitä minkä Zay osaa, he tappavat sekä minut että Giovannin." Nuorempi selitti hiljaisella äänellä, hampaan puraisten alahuulta hermostuneesti. hän ei halunnut tulla samanlaiseksi kuin Zay, mutta tilanteen pakottamana, ei tässä voisi muutakaan. Edes hänen täytyisi vihdoin ja viimein opetella pärjäämään salamurhaajan kanssa vastatusten. Oli se Zay tai ei.

Saiteksen kadotessa käytävän hämäryyteen – käänsi Anubis katseensa takaisin takkaan, jossa tuli väreili levottomasti, yhtä levottomasti kuin miehen ajatukset sinä hetkenä. Hopeisen katseen irrottautuen tulesta vasta silloin kun lapsi kutsui isäänsä. Kahden identtisen katseen kohdatessa toisensa. Eveyn ruumiin eleistä nähden selvästi, että toinen oli ajautunut kahden tien risteykseen tietämättä suuntaa minne jatkaa. Anubiksen pysyen vaitonaisena, kuunnellen vain mitä toinen sanoi. Katseen kääntyen hitaasti takaisin liekkeihin. Tumman äänen sanoessa lopulta:
”Hyvä on, Evey. Minä koulutan sinut taidoissasi eteenpäin, mutta sinun tulee tietää yksi asia ennen kuin suostut…”
Hetkellisen hiljaisuuden laskeutuen kaksikon välille. Anubiksen purren poskensa sisäpintaa. Hän ei haluaisi tehdä niin, mutta tässä kohdin ei olisi muita vaihtoehtoja. Zay ei antaisi armoa sen enempää, Shaiya vielä vähemmän.
”…en tule opettamaan sinua helläkätisesti. Tulet kärsimään kipua, unen puutetta, nälkää ja lopulta haluaisit vain luovuttaa että kärsimyksesi loppuisivat. Pyydän siis… harkitse tarkkaan ennen kuin suostut. En mielelläni satuta sinua, mutta vihollinen ei tule olemaan sen armollisempi.”
Anubiksen pitäen äänen painonsa tasaisena. Hänen kuitenkin toivoen osittain, että Evey kieltäytyisi. Eihän kukaan täysjärkinen isä haluaisi satuttaa lastaan.

Isän suodessa varoittavan sanansa lapselleen vielä viimeisen kerran, antaen sen ainoan hetken jolloin Evey voisi perääntyä vielä tilanteesta ja unohtaa kaiken, toivoa että tulisi pärjäämään paremmin Zayn kanssa ilman isänsä tai kenen tahansa muun apua, mietti Evey sanojaan.
Häntä pelotti, niinkuin varmasti heitä kaikkia mutta Evey oli oppinut kantapään kautta ettei pakeneminen auttaisi mitään. Se saattoi vain helpottaa muttei kyseinen helpottuisi ikinä katoamisellakaan, - häntä tultaisiin aina jahtaamaan jo pelkästään siitä syystä kenen ja keiden tytär hän sattui olemaan. Sama päti Siniin joka ei vielä ymmärtänyt onneksi kyseistä asiaa. Eveyn silmien kääntyen takan tulesta pois, kohti identtisiä silmiä joista näki ettei toinen haluaisi satuttaa omaa lastaan - ei edes tuon oman hyvinvoinnin tähden, puraisi hammas jälleen alahuulta "... luuletko etten tiedä ettei Zay kohtele minua yhtään sen helläkätisemmin kuin sinä?" hän kysyi viimein, äänen pysyen vankkana vaikka tunteet olisivatkin halunneet tuoda itsensä kuultavaksi "Olen tavannut hänet jo kahdesti. Ensimmäisellä kerralla sain muistoksi arven sekä painajaiset ja jouduin elämään neljän seinän sisällä vuoden. Toisen kerran hän oli valmis tappamaan sekä Giovannin, Sinin ja minut samantien auton penkille sen kirjan tähden." Evey tokaisi kuivasti naurahtaen. Selvästikin nuoremalla ei ollut kovinkaan lämpimiä muistoja kyseisestä salamurhaajasta tai ylipäätänsä salaseurasta. Lapsen luoden hymyn viimein isällensä "tiedän, ettet halua tehdä tätä, ja ymmärrän sen kyllä ja olet oikeutettu lopettamaan kaiken heti kun vain haluat, mutta haluan vain pärjätä tulevaisuudessakin - sillä vaikka en haluaisikaan tätä ja pystyisin katoamaan maan alle, he tulevat aina jahtaamaan meitä. Eräs viisas mies sanoi kerran ettei pakeneminen ole koskaan vaihtoehto, vaan tapa jolla pitkitetään väistämätöntä kunnes umpikuja tulee vastaan." Muinaiseksi egyptiksi vaihtunut kieli lausui sitten, pienen hymyn laskeutuen vähitellen alas huulilta ja nuoremman demonin kietaisten kätensä isänsä ympärille pitkän ajan jälkeen. "Olet rakas, anteeksi että joudut tekemään tämän vasten tahtoasi"
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:49

”Tiedän sen, Evey.”
Tumman äänen vastaten hiljaisesti. Nuorinta lähimmän käden kietoutuen toisen ympärille ja vetäen enemmän lähemmäksi. Isän painaen huulensa tyttärensä päälakea vasten.
”Teen tämän kuitenkin sinun vuoksesi, anna se minulle anteeksi.”
Tulen valon kiiltäen kostuneissa silmissä ennen kuin ne piiloutuivat silmäluomien taakse. Isän ottaen tyttärensä kokonaan halaukseen. Sen hetken jättäen muistonsa kumpaankin. Anubis ei ollut koskaan saanut olla täydellinen vanhempi lapselleen, mutta tuossa hetkessä hän sai taas muistaa mitä isänä oleminen merkitsi. Kulkeminen kiirastulen lävitse – sen hän tekisi jos Eveyn henki olisi siitä kiinni.

Isoisän löytäessä lapsen lapsensa syrjemmällä sijaitsevasta huoneesta – liittyi tämä toisen seuraan varovaisesti. Saiteksen istuutuen lattialle Giovannin viereen, selän nojautuen takana olevaa seinää vasten. Kummankaan heistä puhumatta mitään. Hiljaisuuden vallitessa vain ympärillä, minkä rikkoi kummankin tasainen hengitys. Giovannin lopulta tehden aloitteen – kysyen isoisältään suoraan; miksi heidän sukunsa oli pitänyt sekaantua tuohon kaikkeen? Mikä oikeus kenelläkään oli riistää toiselta henkeä? Vanhemman vastaamatta aluksi mitään – miettien kysymyksiin vastauksia harkiten, kunnes lopulta päätti kertoa tarkemmin heidän molempien esi-isästä; Sinistä. Tuosta salaseuraan kuuluneesta miehestä, joka ei jättänyt järjestöä, mutta muutti toimintatapoja sen sisällä. Sin oli taistelutaidoissaan yksi taitavimmista, mutta erosi veljistään yhdessä asiassa; tämän tappamatta ketään ylimääräistä kun itse kohteen ja tämänkin vasta pätevien todisteiden jälkeen, ei pelkästään käskyn perusteella.
”Sinä olet kuin hän, Giovanni. Näet yhtä laajakatseisesti ja olet jo osoittanut viisautesi nuoreen ikääsi nähden.”
”Mitä minun pitää tehdä, isoisä? Tunnen olevani umpikujassa ajatuksieni kanssa enkä pääse eteenpäin vaikka haluaisin…”
Nuoremman puheen hiipuen kuulumattomaksi. Tämän painaen takaraivonsa voimakkaammin seinää vasten ja sulkien silmänsä. Saiteksen nähden selvästi Giovannin kärsivän sisältäpäin. Mikään ei ollut sen tuskallisempaa ihmiselle kuin epätasapainossa oleva mielentila. Isoisän tehden siirtonsa ottaessaan esiin sait, jotka olivat paljon vanhemmat kuin Eveyn saamat. Saiteksen asettaen ne Giovannin käsiin ja painaen kämmenensä lopuksi tuon kaiken ympärille.
”Anna hänen kertoa se sinulle. Sinä olet hän, Giovanni. Ympyrän on tarkoitus sulkeutua sinun kohdillasi, ei kenenkään muun.”
Giovannin laskien katseensa pitelemiinsä teräaseisiin, joiden pinta heijasti hänen kuvajaisensa. Aseet olivat varmasti monta sataa ellei tuhattakin vuotta vanhat ja silti ne olivat säilyneet kunnossa. Hänen tunnistaen nuo sait. Ne olivat kuuluneet heidän esi-isälle; Sinille, jonka voima tuntui vieläkin sykkivän mystisesti aseiden sisimmässä. Isoisän odottaen lapsen lapsensa vastausta. Giovannin kääntyen vilkaisemaan vierellään istuvaa miestä. Pienen pään nyökkäyksen kertoen myöntymisestä.

Tyttären ja isän jäädessä olohuoneeseen vielä hetkeksi aikaa, halasivat nämä kaksi toisiaan pitkän ajan jälkeen, sen saaden myös Eveyn tuntemaan olonsa rauhallisemmaksi ja turvallisemmaksi kuin vielä hetki sitten koko sinä iltana. Pienen pään nyökkäyksen riittäen nuorimmalta vastauksen isällensä, kun tuo oli todennut tekevänsä sen kaiken vain ja ainoastaan tyttärensä takia, - tiesi Evey sen jo sanomatta ääneenkin.
Silmien sulkeutuen katseen tieltä ja nuorimman henkäisten varoen isänsä ominaistuoksua vahingollisesti keuhkoihinsa sisään hengähdyksen aikana, kohotti tämä nuori nainn katseensa sitten isäänsä väsyneen hymyn kera. Enään kumpikaan heistä ei voisi perua halutessaankaan sitä mikä odotti edessä.

Seuraavan aamun sarastaessa ikkunoista iloisesti sisään, oli Evey jo herennyt tapojensa mukaisesti ylös. Kellon olematta vielä edes seitsemää aamusta, unen ja väsymyksen yrittäen uuvuttaa mieltä kaikkensa mukaan, kehottaen vielä lepäämään ennenkuin muutkin heräilevisivät, - yrityksistä huolimatta oli Evey joutunut viimein toteamaan ettei hän selvästikään aikoisi enään nukkua sinä aamuna. Jos sitä seuraavanakaan mikäli isän lupaus rankasta harjoituksesta toteutuisi. Vaikkei kyllä demoni epäillytkään kyseistä asiaa yhtään. Raskaan henkäisn karaten autioon olohuoneeseen, sen saaden Simonin kohottamaan päätänsä nuoremman sylistä sen verran että tämä näkisi entisen emäntänsä kasvot paremmin, Eveyn samassa toivottaen väsyneen hymyn kera ranskaksi huomenta tuolle eläimelle, joka katsoi vieläkin hieman hölmistyneesti neitoa allansa.
Kissan kuitenkin maukaisten hiljaisesti takaisin, ennenkuin pää pukkasi vielä toisen kasvoja rohkaisevasti, ennenkuin korvat nousivat hieman ylöspäin kuunteluvalppaana tutkimaan ympärillä tapahtuvia asioita. Herkkien korvien löytämättä kuitenkaan selvästi mitään huomiota kaipaavaa yksityiskohtaa joka ei sinne kuuluisi, alkoi tuo kissa nousta vähitellen ylös venytellen ja pompahtaen viimein jopa lattialle odottamaan jonkun toisen heräämistä. Joka tietenkin antaisi ruokaa samantien. Jättäen Eveyn makaamaan puoliksi vielä sohvalle.

Hiljaisuus vallitsi aikaisessa aamussa. Keittiön seinällä roikkuvan vanhan aikaraudan pitäen omaa tasaisen rytmikästä nakuttamista, yhä uudelleen ja uudelleen. Ulkoa kantautuen lintujen sirkuttaminen ja syksyisen tuulen uliseminen. Eveyn saadessa itsensä istumaan – ei edes kissa ehtinyt reagoimaan tarpeeksi nopeasti kun nuorin jo tunsi vahvan kämmenen nappaavan kurkun ympäriltä ja pakottaen nojautumaan taaksepäin selkänojaa vasten. Hajuaistin tunnistaen tutun ominaishajun, joka peittyi osittain suihkun raikkauden ja myskisen partaveden alle. Noiden kahden yksityiskohdan kertoen vanhemman nousseen jo paljon aikaisemmin käydäkseen lämmittelemässä ja sen jälkeen itsensä siistimässä suihkun kautta.
”Älä koskaan laske suojustasi alas vaikka nukkuisit. Kissat nukkuvat, mutta ovat silti koko ajan hereillä – samalla tavoin teemme mekin.”
Jäntevien sormien painautuen vielä asteen voimakkaammin valkeaa ihoa vasten. Antaen väkisinkin mielikuvan, että vanhempi aikoisi kuristaa nuoremman siihen paikkaan. Niin olisi käynytkin - jos pitelijänä olisi ollut joku muu. Eveyn ruumiin rakenteen huomioon ottaen, ei kyseiseen tekoon tarvittaisi paljoakaan voimaa. Nuorella naisella ollen samanlainen kaula kuin äidillänsä. Otteen päästäen lopulta irti.
”Mene pesulle ja pue kevyet ulkovaatteet. Älä anna minun odottaa liian kauan.”
Tumman äänen lausuen pelottavan tyynesti, omalla tavallaan pahaa enteilevästi. Anubiksen taas mennessä keittiöön ja kutsuen Simonin mukaansa. Kissan lähtien seuraamaan isäntäänsä mielellään. Sen tietäen saavansa viimeinkin aamiaista.

Käden äkisti tarttuen kaulan ympärille ja painaen tätä selkänojaa vasten pienellä voimalla, kerkesi jo sydän hypähtää kurkkuun asti pois paikoiltaan, ennenkuin tutun ominaishajun pystyi erottamaan partaveden ja suihkun raikkauden lomasta, sai se neidon rauhoittumaan aste asteelta hieman rennommaksi, vaikkei tämä uskaltanutkaan kokonaan ajatella toisen vain päästävän irti samantien. Niinkuin niin ei käynytkään.
Isän neuvoen ensimmäisen kerran ja voimistaen otettaan hetken ajaksi ennenkuin tuo päästäisi irti kokonaan, pystyi Evey nyökkäämään varovasti miehen otteen alta.
Käden irtautuen kaulalta pystyi Evey jälleen hengähtämään vapaasti ilmaa keuhkoihinsa, katseen vain kereten vilkaisemaan takanaan seisovaa miestä joke nyt kehotti tytärtään menemään suihkuun ja vaihtamaan vaatteet. Nopeasti. Matalemmasta äänestä kuuluen selvä pahaa enteilevä asenne joka tulisi kohtaamaan mikäli Evey olisi liian hidas. Naisen nousten samantien ylös ja suunnistaen suihkuun niinkuin oli pyydettykin.

Kylmän suihkuveden tullen suljetuksi peseytymisen jälkeen, ja valkean t-paidan ja collegehousujen tullen puetuksi ennätyksellisesti päälle, noita molempia koristaen armeijan logo monen vuoden takaa. Evey ei siis ollut luopunut vaatteista edes silloin kun oli joutunut lähtemään Saitesin kanssa alueelta harjoituksien takia.
Kylpyhuoneen oven avautuessa ripeästi ja pienen hölkkäysmäisten askelten johtaen aistien avulla viimeään syysilmaan terassille, jossa oli viimeyönä tapahtunut kaikki mahdolliset syyt mitkä johtivat siihen mitä tulisi tapahtumaan siitä päivästä eteenpäin. Paljaiden jalkojen astuen puiselle pinnalle ja siitä porrakset alas nurmikolle, jäi Evey odottamaan isäänsä. Aistien pysyen kokoaika valppaana, valmiina väistämään tai tekemään jotain mikäli mies tekisi samanlaisen tempun kuin aamusta. Kissankin astellen ulos talon sisältä ja jääden seuraamaan mielenkiinnolla tapahtumia portaikolle, tuolla olematta minkäänlaista tarkoitusta astua kaksikon väliin isän harjoittaessa tytärtään tulevaa varten.

Eveyn ei tarvitsisi pelätä joutuvansa uudemman kerran yllätetyksi, ainakaan toistaiseksi. Nuoremman mennessä pesulle – oli Anubis alkanut valmistamaan Simonille syötäväksi kelpaavaa ruokaa. Tämän mustahiuksisen miehen vaikuttaen päällisin puolin tyynelle, mutta todellisuudessa tämä ajatteli jatkuvasti. Kiittäen ensimmäisenä sitä – ettei Pandora ollut näkemässä sitä mitä isä joutuisi tekemään tyttärellensä vaikka kaikki se tapahtuikin toisen parhaaksi. Kupin laskeutuessa lopulta hiljaisen kolahduksen saattelemana lattialle, jossa kissa odotti jo malttamattomana. Anubiksen mennen ulos odottamaan Eveytä, joka tuli määrätyssä vaatetuksessa puolen tunnin sisällä. Nuoremmasta ruumiin eleistä nähden tämän olevan paljon valppaampi kuin aikaisemmin ja se sai isän hymyilemään tyytyväisenä maskinsa takana.
”Yritä pysyä perässäni – jos eksyt, saat itse selvittää reittisi takaisin tänne.”
Sen enempää antamatta toiselle varaa kysymyksiin tai valmistautua tulevaan henkisesti – oli Anubis jo lähtenyt liikkeelle metsää kohti. Vanhemman pitäen vauhtinsa vielä tasaisena hölkkänä, mutta talon jäädessä taakse – alkoi vauhti myös kasvaa. Tavallinen aamulenkkeilijä olisi valinnut normaalin tasaisen reitin, mutta tämä kaksikko meni vanhemman johdolla mitä ihmeellisistä paikoista. Maaston muuttuen monesti, kummankin juosten paljain jaloin, mikä teki koitoksesta vielä enemmän haastavampaa. Oksien pistellessä, kivien raapiessa, nilkan ollen joka kerta vaarassa muljahtaa epävakaan tason takia.

Anubiksen väsyttäen Eveyn tarkoituksella ja kun tavoiteltu päämäärä alkoi häämöttää edessäpäin – pidensi vanhempi välimatkaansa nuorempaan, kunnes katosi näkökentästä ennen joelle tuloa, jonka pauhu kadotti juoksuaskeleet. Eveyn saapuen yksin kyseiseen paikkaan. Tämän pitäisi ylittää joki päästäkseen eteenpäin. Silmäparin tarkkaillen toista jatkuvasti, lähestyen vaanien metsän tuomaa suojaa käyttäen. Odottaen, että toinen pääsisi joen puoleen väliin, minkä jälkeen toinen koitos alkaisi.

Isän jo odottaen pihalla valmiina, tuon katsoen sen hetken verran tytärtänsä ennenkuin tuo totesi yksinkertaisesti: pysy perässä tai selviydy yksin, ennenkuin tuo alkoi hölkätä lapsen edellä.
Eveyn seuraten perässä, pysytellen kuitenkin isänsä lähellä koko sen ajan, niin kauan kun vain pystyi pysymään toisen kannoilla. Talon jäädessä näkyvistä, alkoi myös isä nopeennuttaa vauhtiaan ja sen sijasta että he olisivat juosseet suoraan eteenpäin ilman minkäänlaista ongelmaa ja mutkia, päättikin toinen kokeilla tyttärensä rajoja maastossa.
Jalkojen ollessa vaarassa joka hetki taittua tai joutua lasinsirujen uhriksi, mutta tästä kaikesta huolimatta ei tämä nuori neito hidastanut tahtiaan kertaakaan. Kertaakaan kuulumatta edes kivun inahteluja tai väsynyttä huohotusta joka kertoisi kunnon loppumisesta. Jos kerran he aikoivat harjoitukset ja opetukset - tulisi Evey myös kestämään kaiken niinkuin pitikin. Isän pysyen tytärtänsä edellä niinkuin toinen oli selvästikin suunnitellut, aina siihen hetkeen asti kunnes joki tuli vastaan tielle ja miehen päättäen tehdä oman liikkeensä. Tyytyi nuorempi jatkamaan tiensä esteelle asti.
Jalkojen pysähtyen kuin seinään aivan joen reunalle, Eveyn jääden katselemaan ympärilleen arvioivasti. Missään näkymättä yhtäkään tietä mistä päästä yli, sen jo itsestään kertoen että kaikki se oli ollut tuon tarkoitus alusta alkaen. Hopeisen katseen haravoiden alueen läpi tarkkaisesti kolmesti, kertaakaan näkemättä edes kiviä mitä pitkin mennä ylitse, vaikka kyse olikin loppujen lopuksi matalasta ylityksestä. Voimakkaasta virtauksesta huolimatta.
Nuoren naisen henkäisten raskaasti, käärien housujen lahkeet hieman polvien ylitse ennenkuin jalka kosketti ensimmäisen kerran kivistä joki pohjaa kunnolla. Kylmien väreiden kulkien kehon lävitse mutta nuoremman jäämättä miettimään kyseistä inhottavaa yksityiskohtaa sen enempää kuin ylitys alkoi. Pakkohan sitä toisella puolelle olisi pitänyt päästä. Tietenkin. Kahlauksen sujuen ongelmitta puoleen väliin asti, niinkuin isä oli suunnitellutkin, vettä ollen melkein polviin asti vielä siinä vaiheessa vaikka pohja uhkasikin syventyä vähitellen mitä edemmäksi nuorempi pääsi. Pienen epäilyksen piston pistäen takaraivossa, pään vilkaisten olkansa ylitse takanapäin näkyvää rantaa josta hän oli lähtenyt alunperin, tämän näkemättä isäänsä vielä, mikä kertoi jo ettei isä ollut hävinnyt näkyvistä vahingollisesti tai kiusatakseen. Kaikella oli tarkoitus.

Veden ottaessa kylmyydellään Eveyn vastaan, ei toinen siltikään kääntynyt takaisin. Nuoremman pitäen katseensa tiukasti eteenpäin, katsoen pelkästään vastapäistä rantaa jonne tämän olisi päästävä jatkaakseen matkaa. Katseen pysyen niin tiiviisti päämäärässä – ettei se huomannut taakse jääneellä rannalla hahmoa, joka kahlasi myös veteen ja heti kun syvyyttä tuli tarpeeksi katosi tämä pinnan alle – juuri silloin kun Evey kääntyi katsomaan taaksensa nähdäkseen isästään edes vilauksen. Veden levottoman väreilyn ja sakeuden kätkien sukeltajan, joka oli pian nuoremman lähettyvillä.

Anubiksen nousten pinnan alta suoraan Eveyn silmien eteen kun ne kääntyivät uudemman kerran eteenpäin vastarantaa kohti. Tuossa hetkessä vanhempi olisi halunnut perääntyä tilanteesta, mutta aloitettua ei saanut enää peruutettua. Isän pyytäen anteeksi sanattomasti vaikka kätkikin tuntemansa heikkouden jyrkän maskin taakse. Sen hetken aikaa Anubiksen kyeten näkemään Eveyn viisivuotiaana silmiensä edessä, joka viattomasti otti vanhemman käden omaansa ja hymyili päälle aidosti.
Oikean käden kohottautuen silmänräpäyksessä nuoremman rintakehälle ja painaen voimalla taaksepäin. Polven iskien jalkoihin horjuttaakseen tasapainoa täydellisesti. Veden pinnan särkyen Eveyn painon alla kun tämä upotettiin syvyyksiin armottomasti. Totuuden iskeytyen alitajuntaan kirkkaana. Anubis ei päästäisi nousemaan ylös - ellei Evey sitä todella yrittänyt. Isän pakottaen tyttärensä taistelemaan hengestään aidosti. Vanhemman pitäen kätensä ankkurina nuoremman rintakehän päällä ja painaen kivistä pohjaa vasten. Jokaisen pyristelyn vihlaisten ikivanhan sielun sydäntä. Salaseura ei kuitenkaan antaisi sen enempää armoa. Isän joutuen unohtamaan inhimilliset tunteensa.

Katseen kääntyessä takaisine eteenpäin kohti menosuuntaa, vastasivat identtiset silmäparit takaisin sen hetken ajan. Eveyn kereten vain näkemään sen hetken ajan isänsä sellaisenaan, ilman maskia - sen aivan sekunnin murto-osan ajan ennenkuin käsi pukkasi tätä taaksepäin. Eveyn saaden vielä siinä vaiheessa pidettyä tasapainossa, mutta tulihan sekin menetettyä nopeasti kun toinen isku iskeytyi jalkoihin tasapainon menettämiseen. Eveyn vajoten silloin selkä edellä matalaan jokeen.
Selän osuen voimalla alla oleviin kiviin, sen jo itsestään saaden pienen kivun leviämään läpi kehon, mutta asiaa parantamatta se oma isä piteli tätä veden alla voimakkaasti. Tarkoituksena olla päästämättä tytärtään niin helpolla kuin olisi voinut.
Käsien alkaen tekemään räpiköivää liikettä samantien paniikinomaisesti niinkuin kuka tahansa olisi tehnyt, - tunsi nuorempi nainen kuinka ilma keuhkoista alkoi vähitellen kadota happi - vaikka Evey myös tiesi että kyllä isä päästäisi ajoissa irti jos vain niin tapahtuisi.
Räpiköiden oman aikansa, alkoivat kehon osat vähitellen rentoutua, palautuen veteen kehon vierelle niinkuin olisi pitänytkin, kehon rentoutuen kokonaan - sen enteillen pahasti jo hapen puutetta ja tajunnan menettämistä. Silmien sulkeutuen vähitellen kokonaan veden alla, tämän nuoremman pidätellen tajuntaansa vielä niin kauan kuin vain pystyi tai tuntisi otteen hellittävän edes hieman.

Vasta kun Evey tunsi käden poistuvan rintakehän päältä, teki tämä ensimmäisen liikkeensä.
Sen sijaan että käsi olisi kohonnut ja huitaissut vaistonvaraisesti ilmaan, tekikin jalka vuorostaan oman työnsä asian suhteen. Jalan kohoten nopeasti veden alta, potkaisten miestä kohti voimalla, - demoni kun oli - ja siitä tulisi myös kiittäminen - olivat neidon voimat vahvemmat kuin isällänsä. Ainakin jossain siellä pinnan alla. Eveyn vain toivoen että kyseinen teko saisi tasapainoo venytetty sen verran että olisi isän vuoro päätyä veteen. Jälleen.
Nuorimman saaden itsensä ponkaistua ylös veden alta, tämän haukkoen ilmaa keuhkoihinsa vettä yskien, tämän katsoen isäänsä hieman murhaavasti sillä aikaa. Nyrkin iskien vatsan alueelle voimalla, nuorimman vielä yskien jossain vettä pois keuhkoistaan sitä rataa. Tämän nousten viimein normaali pituuteensa, tämän ollen valmiina jatkamaan eteenpäin, sanomatta sanaakaan isälleen. Hän oli hyväksynyt toisen avun, hän tiesi sen seuraukset ja tiesi myös toisen tekevän sen kaiken vain ja ainoastaan hänen turvallisuutensa vuoksi. Joten sanoja ei siihen tarvittaisi enään. Evey aikoisi jatkaa koulutuksen loppuun. Vaati se sitten kuinka kamalia päätöksiä ja uhrauksia tahansa.

Vastustelemisen loppuessa käden alla – vihlaisi kylmä tunne kehon läpi. Pahimman pelon tuoden itsensä heti päällimmäiseksi, mikä sai rintakehällä pysytelleen kämmenen päästämään irti ja perääntymään hitaasti kauemmaksi. Eveyn käyttäen tilaisuuden heti hyväkseen. Jalan kohottautuen veden alta ja potkaisten vanhempaa kohti voimalla. Nuorempi ei itse sitä nähnyt, toivoi vain iskunsa riittävän tarpeeksi vaikka todellisuudessa teko riitti lennättämään vanhemman kahden metrin päähän ennen kuin vesi upotti kehon taas näkyvistä. Yskimisen kertoen Eveyn päässeen pinnalle.

Anubiksen nousten veden alta vähän myöhemmin. Vartalon päästessä täyteen ryhtiinsä. Paidan nuollessa ylävartaloa, paljastaen treenatut lihakset, jotka olivat pysyneet kunnossa vaikka vuosia oli kulunut. Miehen sylkäisten tuoreen veren pois suustansa. Auringon valon paljastaen alahuulen haljenneen suupielestä. Identtisten silmäparien kohdatessa toisensa – näki Isä viimein tyttärensä katseensa vihaa, jota tämä tulisi tarvitsemaan harjoituksissa pärjätäkseen vanhemmallensa. Eveyn pitäisi unohtaa harjoittelevansa isänsä kanssa – sillä se toi mukanaan sympatian ja voimien pidättelemisen, koska pelko toisen satuttamisesta oli liian suuri.
”Ensimmäinen kolmesta.”
Sanojen tarvitsematta avata kyseistä enää enempää. Katseen riittäen paljastamaan mitä Anubis tarkoitti. Vielä kaksi kertaa Evey tulisi joutumaan veden alle – jos tämä ei taistelisi vastaan. Isän muuttamatta käytäntöjään sen armollisemmaksi – Anubiksen käyttämättä voimaa liiaksi, mutta vielä senkin aika tulisi. Veden loiskahtaessa kun askeleet lähtivät ottamaan välimatkaa umpeen kaksikon välillä. Veden ja ilman kylmyys sai huulet sinertämään kummallakin.

Eveyn haukkoen ilmaa keuhkoihinsa samalla kun tämä yritti nousta mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti ylös. Isää näkemättä jällee missään, vaikka Evey olikin pystynyt tuntemaan osuneensa toiseen sen verran, sen saaden tällä myös aikaa kooto itsensä jälleen kokonaan normaaliin mielentilaan.
Kehon päästessä kokonaan seisomaan normaaliin pituuteen, liimautuivat vaatteet lähes samantien ihoon kiinni, valkoisen paidan varsinkin vaikka se olikin itsestään jo liian iso. Eveyn kereten kahlaamaan vain muutamia askeleita eteenpäin ennenkuin mies jo nousi ylös veden alta hieman verta vuotavana. Eveyn hämmentyen kyseisestä näystä. Oliko hän saanut tuollaisen aikaan pelkästään yhdellä potkulla. Silmien tuijottaen mitään sanomattomasti toisiaan, isän lausuen samassa ettei tämä vielä loppuisi niin nopeasti. Vielä kaksi kierrosta.
Eveyn puhaltaen jokivettä vielä viimeisen kerran pois suustansa ennenkuin keh kääntyi kokonaan miestä kohti. Ilmeen pysyen ilmeettömänä koko sen ajan, käden nousten kuitenkin sivulta hieman ylöspäin. Hopeisen katseen pysyen kokoaika miehessä itsessään, käden tehden pienen liikkeen joka kehotti tulemaan lähemmäksi. "anna tulla" Hän tokaisi kuivasti naurahtaen, miehen tarvitsematta sanoa sitä kahdesti. Miehen alkaen ottamaan askeleita lähemmäksi. Eveyn seuraten tarkkaavaisena isänsä jokaista liikettä samalla kun jalat alkoivat ottamaan kuin vaistomaisesti askeleita sitä mukaa taaksepäin mitä lähemmäksi toinen pääsi. Nuorimman kuitenkin valmistautuen vastaamaan toiselle samalla mitä takaisin mitä tuo ikinä nyt aikoisikaan sillä hetkellä.

Aikaisen aamun vierähtäessä myöhäiseen iltaan – oli aurinko ehtinyt juoksemaan taivaan kannen poikki ja laskeutumaan osittain levolle, luoden veren punaisen hetken taivaanrantaan. Saites oli opettanut Giovannille koko päivän heidän sukunsa oppeja, joita lapsen lapselle oli alettu kertomaan jo lapsuusiässä. Niiden opetteleminen oli kuitenkin keskeytynyt kun kymmenen vuotta oli tullut täyteen – silloin Giovannin vanhemmat olivat lähettäneet lapsensa sisäoppilaitokseen samalla toivoen – ettei toinen ikinä joutuisi tekemiseen De Fiore suvun velvoitteen kanssa. Anubiksen ja Eveyn palaten takaisin talolle illalla. Kummankin ulkonäön kertoen oman tarinansa. Kummankaan heistä palaamatta takaisin täydellisessä kunnossa; naarmujen ja ruhjeiden koristaen ihoa. Olohuoneen takassa paloi tuli sinäkin iltana. Saiteksen huolehtien joka ilta, että talo pysyi tarpeeksi lämpimänä – sillä yö laski lämpötilan petollisesti.

Anubiksen vaihtaen vaatteensa ja siistiytyen muutenkin – meni hän lopuksi istumaan takan edustalle ja lämmitti itseään vielä enemmän vartalon peittävän viltin avulla. Vanhemman näyttäen keskittyvän enimmäkseen liekkien katselemiseen kuin olisi saanut omanlaista voimaa ja mielenrauhaa tulesta. Isän kääntäen kuitenkin katseensa tyttäreensä, joka lopulta ilmestyi itsekin olohuoneen puolelle, jossa Saites ja Giovannikin olivat – noiden kahden lukiessa paksua kirjaa, jossa käsiteltiin kasvien hyötyjä ja haittoja. Anubiksen pysyen aluksi liikkumattomana, kunnes toinen käsi kohosi aavistuksen ja tumma ääni sanoi:
”Tule vain Evey. Harjoitukset ovat tältä päivää ohitse.”
Isän muuttaen istuma-asentoaan, että tytär pääsi lattialle istumaan vanhemman syliin. Käsivarsien ja viltin reunojen niiden mukana kietoutuen hellästi nuoremman ympärille lämmittääkseen toista. Leuan nojautuen lähes huomaamattomasti hartiaa vasten. Hiljaisuuden kestäen hetken, kunnes sen rikkoi tasainen ja omalla tavallaan lämmin hyräileminen. Tumman äänen laulaen kuiskauksen tasolla ääneen jotkin kohdat, sanojen muotoutuen kuuluville romaniaksi. Laulun kuuluen sen kansan paimentolaisnaisille, jotka nukuttivat lapsensa sillä. Laulun kertoen kylmästä talvesta vuoristossa ja tuulen matkasta sen kaiken halki, toivosta ja luottamuksen menettämisestä.

Harjoituksien päättyessä viimein auringon laskeutuessa, olivat sekä tytär että isä palanneet naarmuilla ja verta vuotavina takaisin mökille, jossa Giovanni ja Saites olivat oleskelleet omien harjoituksiensa ääressä koko päivän. Eveyn siirtyen ensiksi suihkun puolelle.
Vaatteiden tullen tuon jälkeen asetetuksi kuivumaan pesuhuoneeseen, tuon myös löytäen itselleen uudet kuivemmat vaatteet päälle vilustumisen estämiseksi. Auringon ollen tuolloin jo laskenut ja isän ollen asettunut olohuoneeseen isoisän ja lapsenlapsen seuraksi jossa myös hohkaisi omanlaisensa lämpö. Eveyn jääden katselemaan sitä näkyä hetken ajaksi, ennenkuin tummempi ääni kehotti tulemaan lähemmäksi. Identtisen hopean kääntyen katsomaan Anubista sohvalla. Eveyn astellen isänsä osoittamalle paikalle, viltin tullen kiedottua myös tämän ympärille. Lämmön vallaten sen hetken aikaa koko ilmapiirin, tämän kääntäen hieman päätänsä isäänsä kohti.
Huulten painautuen sen hetken ajaksi isän sohvalle, sen kertoen että kivusta ja haavoista huolimatta, hän arvosti toisen opetusta eikä olisi vihainen tuolle tekemisistään. Vaimean hyräilyn täyttäessä pian huoneen, pelkän takkatulen rätinän kuuluen tilassa. Tuon kauniin kappaleen, jota Evey oli kuullut aikaisemmin lapsuudessaan aikaisemminkin, saaden pienen unettavan tilan aikaiseksi. Naisen yrittäen kaikin tavoin sinnitellä pysyäkseen hereillä, siitä huolimatta pää notkahti isän olkapäätä vasten. Silmien kuitenkaan sulkeutumatta vieläkään. Sen pienen hetken ajan, muistutti tuo kyseinen huone juuri sitä samaista olohuonetta jossa hän ja Michael olivat viettäneet yön, kirpaisi tuo muisto vieläkin sydäntä kivuliaasti. Katseen siirtyen kuitenkin nopeasti sitten väsyneesti Giovanniin ja Saitesiin, tuon yrittäen unohtaa äskeisen tunteen samantien. Eveyn loihtien väsyneen hymyn huulilleen "teillä taisi sujua tämä päivä hieman paremmin kuin meillä?" Hän kysyi hieman huvittuneesti, tarkoittaen sitä ettei Saitesi tai Giovannin tarvinnut jatkuvasti yrittää unohtaa vastustajansa henkilöllisyyttä, yrittää hyökätä oman perheenjäsenensä kimppuun oman henkensä uhalla uudestaan ja uudestaan, luovuttamisen tai vastaväitteille antamatta sijaa kuulla. Varsinkin Evey oli tilanteen omaaminen ollut aluksi hankalaa - olihan kyseessä isä.

Kappaleen viimeisen rivin päättyessä – kohottautuivat merenpihkan väriset silmät vasta silloin rannekelloon, jota oli vilkaistu viimeisen kerran monta tuntia sitten. Ajan näyttäen puoli yhdeksän. Käden sulkien sylissä lepäävän kirjan ja antaen sen kokonaan vanhemmalle, joka otti teoksen vastaan pienen nyökkäyksen kera. Giovannin tarvitsematta sanoa mitään sillä isoisänsä kyllä tiesi mitä hänen olisi mentävä tekemään seuraavaksi ennen nukkumaan menoa. Nuoremman De Fiore suvun edustajan poistuen olohuoneesta Anubiksen hyräilemisen aikana. Isän onnistuen rauhoittamaan tyttärensä rankan päivän päätteeksi. Noista kahdesta voimatta uskoa millään, että nämä olivat kokeneet paljon, mitkä puolestaan olivat koetelleet monen monta kertaa perhesiteitä. Saiteksen hymyillen ajatuksissaan näkemälleen. Toisaalta taas… hän itse asiassa uskoi sen – sillä juuri nuo koettelemukset olivat vahvistaneet isän ja tyttären välistä sidettä, jonka lujuutta salaseura tulisi varmasti testaamaan tulevaisuudessa. Hymyn piirtyessä lopulta näkyväksi nuoren naisen sanojen myötä. Saiteksen laskien pitelemänsä kirjan nojatuolin vieressä sijaitsevalle pienelle pöydälle ennen kuin vastasi:
”Fyysisesti ei niin rankkaa kuin teillä kahdella, mutta henkisesti sitäkin enemmän.”
Vanhemman miehen jättäen sanansa ilman tarkennusta. Hänen uskoen Eveyn ja Anubiksen ymmärtävän muutenkin. Saiteksen ei tarvinnut kouluttaa lapsen lastaan fyysisesti, mutta koko ajan hänen oli yritettävä saada Giovannia, joka joutui tavallaan nyt elämään kahdessa eri maailmassa, luopumaan kaikesta entisestä ja hyväksymään tapahtuneet asiat sekä vielä nekin mitkä eivät olleet vielä toteutuneet. Isoisä oli ollut jopa niinkin suorasanainen, että oli sanonut Giovannille; tämän velvollisuus oli jatkaa De Fioren sukua. Tuo kyseinen puheenaihe oli ohitettu hiljaisuudella. Saites ja Anubis olivat kerran keskustelleet kyseisestä aiheesta – jolloin tuo vanha sielu oli kysynyt suoraan mikä Giovannia esti perustamasta perhettä. Saites ei ollut osannut vastata kysymykseen tarkasti, mutta tämä oli päätellyt sen johtuvan lapsen lapsensa perheestä, johon oli kuulunut kaikkea muuta kuin lämpimiä hetkiä. Giovanni ei ollut toivottu lapsi ja sen tämä oli saanut kyllä huomata. Tokihan moinen vastaus ei ollut saanut Anubista vakuuttuneeksi, mutta kohteliaisuuden nimissä tämä oli jättänyt keskusteluaiheen Saiteksen vastaukseen.

Kuistille päästessään oli Giovanni istuutunut seinän vierustalla olevalle puiselle tuolille ja alkanut selaamaan työpuhelimensa sähköpostia lävitse. Hän oli luvannut isoisälleen laajentaa katsonta kantaansa, mutta siitä huolimatta oikea maailma oli edelleen olemassa. Sen pitäen edelleen mukanaan työn ja velvollisuudet. Sähköpostien selaamiseen tullen hetkellinen tauko kun niskoja venytettiin puolelta toiselle. Käden pyyhkäisten vielä nopeasti silmiä ennen kuin työt aloitettiin uudestaan. Giovanni oli järjestänyt firman asiat työntekijöidensä tehtäviksi poissaolonsa ajaksi, mutta siitäkin huolimatta tuli hetkiä, jolloin nämä tarvitsivat johtajansa apua.

Hyräilyn loppuessa, vastasi myös Saites kysymykseen hymyn kera, - vaikkakin tapojen mukaisesti hieman ympäripyöreästi, - ymmärsi Evey ainakan kyseisen toteamuksen. Lapsenlapsella ei ollut ehkä yhtä hankalaa niin fyysisesti kuin heillä, mutta uusien näkökantien joihin toinen ei vielä puolivuotta sitten ollut uskonutkaan sopeuttaminen mielen syvyyksiin - oli omassa tapauksessa hieman hankalaa varmasti toiselle. Eveyn tyytyen vain nyökkäämään varoen ymmärryksen merkiksi.
Pää, joka nyt oli nojautunut isänsä olkapäätä vasten väsyneenä, nostaen itseään vaikka ensimmäisen 'rankan'päivän päätteeksi olisi nuorempi voinut nukahtaa täysin enemmän kuin mielellään isänsä turvalliseen syleilyyn mutta sen sijaan katsahti tämä isäänsä hymyn kera. Huulten painautuen tuon poskelle hellästi, ennenkuin tytär päätti luikahtaa irti vanhemman otteesta hieman salakavalasti. Kuka tahansa muu, joka olisi käynyt samaisen päivän aikana lävitse olisi varmastikin vain syönyt itsensä täyteen, hoitanut haavansa kuntoon ja vain vajonnut sängyn pohjalle seuraavaa päivää odottamaan, - Eveyn eroten tuosta siinä tapauksessa. Ainakin osittain. Naisen todeten käyvänsä keittiössä syömässä nopeasti jotain pientä, tämän kadoten kulman taakse missä keittiö sijaitsi.

Keittiön olematta kovin iso, sellainen joka riittäisi hyvin sellaisella yksinasujalle kuin Saites, niin myös jääkaapin ruokavalion ollen sen mukainen. Vain tarpeellinen elääkseen.
demonin huokaisten hiljaisesti, tyytyen viimein nappaamaan muutaman hedelmän kulhosta kun ei sitä toisen ruokavarastoa viitsisi aikoa tyhjentämään kokonaan pienen nälän tähden. Selän nojaten takana olevaa tasoa vasten, huomasivat silmät samalla ikkunasta katsoessaan tutun miehen istuskelevan terassilla puhelimen kanssa. Naisen samassa muistaen toisen työn tärkeyden joka kuitenkin piti hoitaa harjoituksien jälkeen jossain vaiheessa ennen nukkumaan menoa kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin. Naisen hymyillen hieman huvittuneesti katsoessaan miehen välillä niin keskittynyttä ilmettä jota ei olisi saanut rikottua edes tykin laukauksella, sen saaden pienen hiljaisen naurun tapaisen karkaamaan huulten välistä. nuorimman pudistaen päätään.

Käsien napaten vielä muutaman hedelmän takaa mukaansa, ennenkuin nuorin talossa lähti astelemaan pois keittiöstä. Mutta sen sijan että tie olisi vienyt takaisin olohuoneeseen isän ja Saiteksen luokse, aukesikin ovi terassille, jossa Giovanni istui. Samalla Anubis ja Saites saisivat rauhan puhua asioita, joita ei oltu tarkoitetuksi kuultavaksi heille kahdelle. Hopeisen katseen seuraten toista hetken aikaa hiljaisesti, tuon reaktiota miehen ollessa selkä häneen päin, ennenkuin Evey viimein uskaltautui menemään toisen vierelle. "Muistathan että lupasin katsoa että syöt?" Hän tokaisi miehelle hymyillen, tämän istuutuen toisen vierelle. Tämän ojentaen hedelmiä toista kohti. Vaikka nämä kaksi olivatkin olleet koko päivän omilla teillänsä, epäili nainen itse ettei mies ollut vielä syönyt sen päivän aikana mitään muuta kuin aamupalan, joten saisi toinen edes jotain ruokaa vatsan pohjalle ennen nukkumaan menoa "äläkä inti vastaan. Muuten saat itkeä ja syödä". Hymyn kohoten lempeästi mutta samalla iloisesti huulille, joiden reunassa koristi pieni haava josta ei enään vuotanut verta yhtä paljon kuin päivällä, nuoremman huokaisten hiljaisesti, katseen kääntyen tuolloin kohti horisonttia josta pystyi näkemään vielä hieman kuinka aurinko laski alas.

Tuntiessaan kylkeään vasten nuoremman alkaessa tekemään lähtöä vaikka ei sanonutkaan sitä missään vaiheessa ääneen – tyytyi vanhempi lopulta hymähtämään huvittuneesti ja nostaen kätensä pois, että toinen pääsi livahtamaan omille teilleen. Loittonevien askeleiden kertoen matkasta keittiöön ja sieltä lopulta kuistin puolelle. Anubiksen laskien maskinsa vasta silloin pois kun ulko-ovi kolahti kiinni. Saiteksen nähden ystävänsä todellisen olotilan pitkän ajan jälkeen. Nähden väsymyksen, vihan ja tuskan kaivertaneen omat jälkensä silmien katseeseen ja kasvojen piirteisiin – tuon kaiken kertoen Anubiksen eläneen liian kauan kuin olisi suotavaa tuossa hullussa maailmassa. Saiteksen pitäen hiljaisuutta vielä hetken kunnes kysyi hiljaisesti:
”Miksi ajoit hänet pois luotasi?”
Saaden osakseen hopeisen katseen, joka kohdistui kulmien alta. Anubiksen henkäisten väsyneesti ja nojautui kyynärpäällään sohvan selkänojan tasoa vasten. Tämän kyllä tietäen tasan tarkkaan ketä vanhus tarkoitti. Eveyn äitiä; Pandoraa.
”En halua hänen enää kärsivän takiani tai niiden tekojen vuoksi mitä joudun vielä tekemään. Hän ei ansaitse sitä, Saites. Hänen ei olisi kuulunut kärsiä näinkään paljon.”
”Hän teki sen omasta tahdostaan. Sinä et pakottanut häntä seuraamaan.”
”Tiedän sen…”
Ilottoman hymyn piirtyen kuiville huulille, joita kukaan ei enää suutelisi kuin pelkästään kuolema itse kun sen aika viimein tulisi… lopussa kun kaikki olisi viimein tehty ja sanottu. Tumman äänen jatkaen hiljaisesti, sanojen ollen enemmän tarkoitettu Anubikselle itselleen.
”Rukoilen hänen puolestaan vieläkin.”
Katseen kääntyen Saitekseen, jonka kasvoilla oli häivähtänyt selvä hämmennys kuulemaansa kohtaan. Anubiksen alkamatta puolustamaan itseään – hymähtäen vain ennen kuin jatkoi sanomansa loppuun:
”Kyllä, Saites… minäkin rukoilen.”

Kuuloaistin napatessa yhtäkkiä tutun äänen aivan vierestä – sai se miehen säpsähtämään väkisinkin. Katseen hakien nopeasti puhujan näkökenttäänsä. Tuon kaiken saaden Giovannin lopulta naurahtamaan itselleen. Kännykän tullen laitetuksi takaisin housun taskuun.
”Anteeksi. Keskityin niin tiiviisti työhöni etten huomannut tuloasi.”
Tämän selittäen Eveylle – ettei toinen luulisi tulleensa pahaan aikaan. Käden ottaen ojennetun hedelmän vastaan ja kiitos lausuttiin tapojen mukaan. Katseen seuraten Eveytä siihen hetkeen asti kun tämä istuutui viereiselle penkille. Giovannin alkamatta syömään hedelmäänsä heti vaan pyöritteli sitä otteessaan – selvästi miettien jotakin. Vanhemman päättäen lopulta rikkoa muurin kaksikon välillä – kysyen suoraan sen kysymyksen, jota tämä oli arvuutellut päässänsä ties kuinka kauan.
”Sanoit kerran ettet rakastanut veljeäni vaikka tämä tunsi niin sinua kohtaan.”
Tauon ilmestyen tahallisesti lauseen perään. Giovannin rykäisten kurkkuaan pienesti ja jatkoi suorasti:
”Sano minulle, että tunnet samoin minua kohtaan kuin häntäkin. Sano ettet rakasta minua.”
Tuulen puhaltaessa metsän ylitse – synnyttäen hiljaisen kahinan, kun kuolleet lehdet putoilivat maahan ja kuivat oksat raapivat toisiaan vasten. Ääneen esitetyt lauseet olivat kuulostaneet kummallisille, mutta tälle miehelle ne merkitsivät paljon. Giovanni ei jaksanut enää arvuutella. Evey hyvin todennäköisesti vain vastaisi - ettei tuntenut mitään vanhempaa kohtaan. Sitten se olisi siinä.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:54

Giovannin ottaessa hedelmät vastaan ja kiittäen perään, naurahti nuorempi vain pahoitteluksi jos oli toisen vahingossa onnistunut säikäyttämään, tämän pyyhkäisten samassa hieman alahuuleen ilmestynyttä kuivaa haavaa kuin varmistaen ettei se nyt kuitenkaan vuotaisi.
Hänen vielä muistaen toisen pienen kohtauksen tuoreen veren lähellä, joten tarkistus oli ihan suotava varmastikin sillä hetkellä. "Etkö aio syödä?" hän kysyi sitten sivusilmällä vilkaistuaan toista kun mies oli vain pyöritellyt mietteliään hedelmää käsissään, tuon pienen kommentit auttamatta asiaa yhtään eteenpäin. Eveyn olettamatta oikeasti Giovannin aikovan kysyvän jotain sellaista, sen myös näkyen tämän kasvoilta selvästi - ettei tämä ollut odottanut sellaista lausetta kuultavaksi.
Naisen kääntäen katseensa auringonlaskusta pois, tämän kuullen vielä viimeisen lauseen kurkun selvennyksen jälkeen, jäi Evey tosissaan miettivän vastaustaan. Jos vastaus olisi ollut niin yksinkertainen, ei siihen vastaaminenkaan tuskin olisi ollut niin vaikeaa, mutta valitettavasti - Eveyn sitä halumatta - kyse oli hieman monimutkaisemmasta asiasta kuin voisi olettaa. Senkin lisäksi, etteivät toisen sanat olleet kuulostaneet kysymykseltä, vaan enemmän toiveelta jota mies ei halunnut kuulla, sulkeutuivat hopeiset silmät sen hetken ajaksi kiinni. Eveyn muistaen silloin Miken sanat: ’se joka rakkautta karttaa, se happea säästää aivan turhaan’. "... olisiko se niin kamalaa?" Hän kysyi sitten suoraan takaisin, katseen nousten takaisin vanhempaan mieheen. Eihän se suora vastaus ollut mutta silti... "vai pelkäätkö sitä mitä aion sanoa niin paljon että pyydät minua jo kieltämään tunteeni? siltä se ainakin kuulostaa. Ei millään pahalla." Katseen siirtyen jälleen pois Giovannista, - uskoen toisen jo saaneen vastauksen tuosta yhdestä lauseesta, - tämän olettaen ettei toisia sanoja tarvittaisi sitä lausumaan. Todellisuudessa, Eveytä pelotti yhtä paljon kuin toistakin jossain määrin omat - että toisen tunteet ettei hänkään oikein tiennyt mitä sanoa.
"rakastin kyllä veljeäsi, mutten samalla tavoin kuin hän minua. Mike oli enemmän isoveli kuin rakastettu, ja jos pyydät vastausta siihen rakastanko sinua samalla tavoin - niin ei. Se mitä tunnen sinua kohtaan on jotain syvempää. Jotain mikä ei jää pelkästään isoveli / pikkusisko-tasolle." Hiljaisuuden jälleen laskeutuen kaksikon välille, demonin tuntien kuinka ilma haihtui keuhkoista - sen ollen pahempi kuin yksikään muu koettelemus sen päivän aikana ja varmasti myös tulisi olemaankin vielä senkin jälkeen, pään notkahtaen varoen alaspäin, käsien nojautuen polvia vasten, silmien sulkeutuen samalla kun Evey yritti miettiä koko sitä tilannetta järjillisesti, mutta turhaan. Päässä myllertäen tuhat ja sata ajatusta samaan aikaan, yhdenkään niistä sopimatta siihen tilanteeseen mitenkään puhepohjaisesti, Eveyn tehden mieli vain nousta ylös paikaltaan ja poistua tilanteesta samantien - jättää toinen sulattelemaan asiaa omassa rauhassa ja odottaa sitä että mies tulisi ja sanoisi ettei haluaisi enään nähdä Eveytä ikinä.

”Et vastannut vieläkään suoraan, Evey.”
Giovannin lausuen lopulta ääneen omat ajatuksensa kun oli aluksi tyytynyt kuuntelemaan nuoremman naisen kierteleviä ilmaisuja kysymykseen; rakastiko tämä Giovannia? Vanhemman kasvoille, jotka olivat toistaiseksi pysyneet ilmeettöminä, häivähtäen mystinen hymyn, joka katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Evey oli siis sanonut – ettei pitänyt Giovannia isoveljenään, selvä on - ja että tunsi paljon syvemmin kuin Mikea kohtaan aikoinaan, niinhän me kaikki välillä. Eveyn sanomatta missään vaiheessa suoraan rakastavansa Giovannia.
Tämän nojautuessa lopulta aavistuksen eteenpäin ja otti naisen leuan kärjestä kiinni, pakottaen tuolla viattomalla eleellä päätä kääntymään takaisin hänen suuntaansa. Katseiden kohdatessa toisensa esteettömästi. Meripihkan värisen katseen katsoen nuorempaa tyynesti. Peukalon kärjen pyyhkäisten mukaansa tuoreen veren, jota oli alkanut valumaan uudemman kerran suupielen ruhjeesta.
”Se menee kyllä ohitse. Usko vain.”
Käden vetäytyessä kauemmaksi ja selän suoristautuen takaisin ryhtiinsä. Giovannin laskien katseensa otteessaan pitelemäänsä hedelmään, sanoen:
”Joku kaunispäivä tulet huomaamaan, että näet minut kuin muutkin.”
Hampaiden puraisten omenasta palan mukaansa. Giovannin jääden puolestaan katsomaan kuistin kaiteen ylitse jonnekin kaukaisuuteen. Vanhemman vaipuen kuuntelemaan illan hiljaisuutta ympärillään pitkältä tuntuneen päivän jälkeen.

Giovannin todetessa ettei nuorempi vastannut suoraan kysymykseen, joutui Evey sen sekunnin ajan naurahtamaan kuivasti ja nyökkäämään pahoitellen myöntyvästi. Hän tiesi sen itsekin, eikä ollut kyseisestä ylpeä, mutta toisaalta hän ei myöskään halunnut pelästyttää vanhempaa kokonaan pois ja aiheuttavan toiselle vihan tunteita. Eveyn kyllä pystyen kyllä kestämään omat tunteensa kurissa, vaikka saisikin tietää niiden olevan yksipuolisia, mutta se että Giovanni vihaisi häntä - olisi asia täysin erikseen. Eveyn vain kereten kääntämään katseensa varoen takaisin kohti miestä oli toinen jo kerennyt nojautumaan edemmäs kohti häntä. Hopeisen ja meripihkan kohdaten toisensa esteettömästi, pystyi nainen sen hetken ajan tuntemaan sen, vaikka kuinka silmät yrittivätkin kääntää pois itseään, eihän siihen pystynyt noin vain. Kosketuksen tuntuen iholla, hieman huulen alapuolella värähti keho pienesti, yhden henkäyksen ja sydämen lyönnin jääden tahattomasti välistä.
Giovannin avatessa suunsa ensin ennenkuin nuorempi olisi kerennyt sanomaan viimeinkin sanat suoraan toiselle, miehen kertoen sen olevan ohimenevä vaihe ja kääntävän katseensa pois hänestä itsestään, sulkeutuivat silmät sen sekunnin ajaksi. Hampaan puraisten huulta, Eveyn pihisten sillä hetkellä pienestä kiukusta toista kohtaan.

Hiljaisuuden laskeutuen kaksikon välille jälleen kerran, henkäisi hän välissä raskaasti. Demonin ponkaisten ylös ja kiertäen toisen eteen, tämän näyttäen hieman mököttävältä toista kohtaan "miten voit väittää että se on ohi menevää, kun et tiedä tunteistani mitään?" hän kysyi mieheltä, käsien asettuen puuskaan. Ilmeen pysyen vakavana koko sen ajan kun hopeinen hakeutui jälleen merenpihkan värisiin, nuoren neidosta nähden ettei tämä tosiaan olisi antamassa periksi tästä kyseisestä puheenaiheesta kun se oli kerran otettu puheeksi.
"Halusit kuulla suoran vastauksen että rakastanko sinua? No, sitten pitää sanoa, että kyllä. Rakastan sinua." Tauon tullen hieman dramaattisesti siihen väliin, Eveyn näyttäen tietävän mitä sanoisi seuraavaksi, tai aikoisiko hän tehdä ruokapöydässä tapahtuneen kunnolla sillä kertaa. Hopeisen katseen irtautuen Giovannista, naisen hieraisten hiuksiaan taaksepäin huvittuneen naurahduksen kera "... unohda. jos kerran olet sitä mieltä että kaikki on vain ohimenevä vaihe, tuskin sanani mitään vaikuttavat" Olkapäiden kohauttaen itseään, käsien nousten sivuilta hieman ylöspäin ja kehon kääntyen lähtiäkseen takaisin sisälle "toivottavasti en vienyt yöuniasi" Neito huikkasi hymyillen.

”Siinäkö se?”
Katseen pysyessä eteenpäin ja katsoen jonnekin pimeyteen. Omenan ympärillä olevien sormien painautuen hedelmän pehmeää lihaa vasten aavistuksen voimakkaammin.
”Sanot minulle kaiken tuon ja käännät sen jälkeen selkäsi?”
Sormien puristautuen viimeisen kerran omenan ympärille ennen kuin tuo kyseinen viskattiin pimeyteen. Tuolin jalkojen synnyttäen äkillisen rahisevan äänen kun sen päältä noustiin äkillisesti. Kämmenen tarttuen naista ranteesta ja pakottaen pysähtymään niille sijoilleen. Giovannin muuttaen äänen painonsa, joka hetki sitten oli kiivastunut, takaisin tyyneksi. Hänen yrittäen turhaan tavoittaa nuoremman katsetta.
”Katso minuun, Evey.”
Meripihkan värisen katseen seuraten herkeämättä toista. Sydämen takoen astetta levottomammin rintakehän alla. Giovannin tietämättä oikein itsekkään täydellisesti mitä tekisi tai sanoisi seuraavaksi. Päättäen sanoa lopulta sen ääneen mitä ajatteli, kaikessa karkeudessaan.
”En ole kuin te muut. En kiertele sanoissani tai jätä asian ydintä puolitiehen. Haluan kuulla suoran vastauksen, suoraan kysymykseen. En vaadi sen enempää keneltäkään. Miksi sanoin tuntemasi olevan ohimenevää? Sanoin niin, koska se vain on yleensä niin. Rakkauteen tarvitaan muutakin kuin pelkästään pintapuolista keskustelemista tai saman katon alla asumista. Pyydän anteeksi sinulta, tarkoitukseni ei ole alkaa saarnaamaan sinulle kyseisestä tunnealueesta… pyydän vain, että mietit tunteitasi vielä toisenkin kerran.”
Käden päästäen hiljalleen irti ranteesta. Katseen kääntymättä missään vaiheessa enää pois tuosta nuoresta naisesta. Giovannin seisoen Eveyn edessä omana itsenään, ilman maskia tai varomatta omia sanojaan. Jos Evey todellisuudessa rakasti häntä, hyväksyisi tämä sellaisena kun oli.
”En vain halua sinun kärsivän turhaan.”

Ranteen tarttuessa äkisti Eveyn omasta, kääntyi keho automaattisesti toista kohti, toisen käden jo nousten automaattisesti hieman ylemmäksi refleksin omaisesti lyömään toista mutta liikkeen keskeytyen juuri ja juuri ennen iskua, käden asettuen takaisin alas.
Katseen kartellen sen hetken aikaa toisen omaa, ennenkuin vanhempi pyysi tuota katsomaan kunnolla silmiin jotta toinen tietäisi varmasti Eveyn ymmärtävän toisen tulevat sanat. Kuulon rekisteröiden jokaisen lausutun lauseen ja sanan äänenpainoineen mielen syvimpiin muistioihin, katseen pysytellen silmissä niinkuin Giovanni oli halunnutkin. Vasta kun toinen oli pahoitellut kyseisestä aihealueesta, lisäten nuorimmalleen vielä että tämän pitäisi harkita tarkoin asiaa - sen kertoen selvästi toisella olevan enemmän kokemusta kyseiseen aiheeseen liittyen. Otteen löystyen olemattomaksi ranteen ympäriltä kunnes illan viilentynyt kosketus kaikkosi kokonaan iholta, pystyi demoni näkemään vihdoinkin sen - mitä toinen oli piilotellut lähes koko sen ajan mitä he olivat tunteneet toisensa. Ei maskia, ei kauniita sanoja, ei varovaisuutta tai pelkoa.
Hymynpoikasen lähtien kohoamaan vähitellen huulille kuunneltuaan ja katsoessaan toisen ilmeitä, "... tiedän sen kyllä ettet ole niinkuin he. Mutta se onkin yksi parhaimmista ominaisuuksistasi enkä halua että muutut" hän lausui hiljaisesti, katseen pysytellen kokoaika toisessa. Pienen askeleen ottaen toisen kiinni, kehojen ollen melkein toisiaan vasten, Eveyn pystyen haistamaan miehen ominaistuoksun lähes täydellisesti edessään "Rakastatko sinä minua?" Suoran kysymyksen tuoden itsensä odottomattomasti julki, demonin kohottaen pienesti kulmaansa kysyvästi "suoraan kysymykseen suora vastaus Giovanni. Rakastatko sinä minua?" Käsien asettuen hieman puuskaan eteen, hopeisten silmien hakeutuen vangitsevasti merenpihkan värisiin vastausta kaipaavasti, "miten on?"

Hymyn piirtyessä nuoren naisen huulille – kohosi se myös omalla tavallaan silmien katseeseen, jotka yleensä pysyivät tulkitsemattomina. Aivan kuin Evey olisi pitänyt maskia koko ajan kasvoillaan, antamatta edes Giovannin nähdä sen taakse. Välimatkan umpeutuessa lähes kokonaan kaksikon välillä – piti vanhempi katseensa edelleen nuoremmassa vaikka tilanne olisi voinut saada kiusaantuneeksi jo monella tapaa. Vaimean hymähdyksen vastaten aluksi paljoakaan kertovaksi Eveyn kysymykseen. Tuon hopeakatseisen naisen kysyen puolestaan suoraan mieheltä itseltään rakastiko tämä häntä. Giovannin vastaamatta heti – katsoen vain tuota edessään olevaa naista, joka osasi olla yhtä aikaa rakastettava ja sietämätön. Monesti hän oli halunnut sanoa suoraan, että Evey lopettaisi tuon huoletonta esittämisen ja antaisi itsensä olla viimeinkin se mikä todellisuudessa oli. Niin hän oli halunnut sanoa, kunnes tajusi kerran tekevänsä itsekin samoin. Hän ei ollut kertonut menneisyydestään sen enempää kuin Eveykään, varsinkaan niitä ikäviä muistoja, jotka mieli yritti unohtaa ja jatkaa ilman niitä eteenpäin. Toisaalta taas, ihminen tarvitsi välillä alamäkiä vahvistuakseen… joidenkin vain joutuen kohtamaan ikävämpiä asioita kuin toiset, mutta kuka sen loppujenlopuksi määrittelisi? Ajatusten palatessa takaisin nykyhetkeen, katsoi Evey edelleen pistävästi takaisin. Seisoen siinä alle puolen metrin päässä kädet puuskassa ja kasvoillaan sellainen ilme, joka ei hyväksyisi kiertelevää vastausta tai vielä vähemmän vaitonaisuutta. Giovanni oli itse sanonut toiselle haluavansa suoran vastauksen suoraan kysymykseen. Nyt vain miehen pitäisi itse seisoa sanojensa takana.

Hänen pitäen äänensä tasapainossa ja katseensa koko ajan naisen omissa kun sanoi suoraan:
”Rakastan sinua. Joka kerta kun olet lähelläni, tuot mukanasi puuttuvan palan sydämeeni. Leikkiessäsi viattomilla suudelmilla ja halauksilla, satutat minua joka kerta kun yritän taistella itseni kanssa - etten tekisi sitä mitä todellisuudessa halusin. Jos olisin yhtään kurittomampi – olisin ottanut sinut jo aikoja sitten omakseni.”
Viattoman hymyn häivähtäen huulilla – sen kertoen sanattomasti, että viimeistä lausetta vanhempi ei edes alkaisi kertomaan tarkemmin kunnioituksesta Eveyn viattomuutta kohtaan. Aihealueen kuuluen niihin, joista Eveyn ikäiset puhuivat, mutta eivät todellisuudessa olleet päässeet kokemaan.
”En näe kuitenkaan sinua pelkästään niin vaan tasavertaisena itseni vierellä.”
Hiljaisuuden vastatessa vain takaisin nuoren naisen suunnalta, naurahti Giovanni hiljaisesti ja lisäsi loppuun:
”Taisit odottaa minulta tyypillistä reaktiota? Vaikenemista ja paikalta liukenemista mahdollisimman nopeasti.”

Giovannin vastaten kuin vastatenkin suoraan ilman kainostelevia lauseita tai ympäripyöreitä lauseita, ei edes lähtenyt tilanteesta pois ja mumissut jotain tekosyitä lykätä keskustelua muulle ajankohdalle. Eveyn näyttäen hieman hömistyneeltä kuullessaan toista. Hymyn toisen kasvoilla antaen vinkin siihen ettei viimeiseen toteamukseen tulisi takertua - kertoi toisen hymy jo valmiiksi sen mitä olisi voinut odottaakin miehen tarkoittavan. Lisätyn lauseen saaden kuitenkin aivot hyrräämään entistä isompana päässä, toisen kertoen ettei hän ollut pelkästään niitä asioita joita tämä oli luotellut - vaan myös täysin tasavertainen miehen vierellä, naurahti Evey perään hiljaisesti muttei siltikään antanut sanojen pilata sitä hetkeä vielä.
Nuorempi olisi voinut töksäyttää siihen väliin mitä vain mutta silti tämä antoi hiljaisuuden laskeutua kaksikon välille, kunnes Giovanni jälleen kysyi Eveyn olettamuksesta naurahti tämä nyt kuuluvammin. Käden nousten puuskasta hieman ylöspäin, nuoremman tehden pienen keinuttavan liikkeen käden ollessa vaakatasossa. Niin ja näin. Todellisuudessa tuo ei ollut edes olettanut saavansa suoraakaan vastausta - enemmänkin ympäripyöreitä lauseita, joihin hän itse oli kahden vuoden aikana tottunut Saitesin opissa ollessaan. "itseasiassa en olettanut saavani noinkin suoraa vastausta. Enemmän kaartelevuutta ja mietelauseita joita saisin miettiä koko yön ennenkuin oikeasti ymmärtäisin niiden tarkoituksen."hän tokaisi olkiaan kohauttaen "tosin jos olisit tehnyt niin olisin suuttunut sinulle" Hän lisäsi ensin vakavalla ilmeellä pään nyökytellen vielä perään, mutta pokan enään pitämättä - paljasti se ettei loppu lausetta olisi tarvinnut ottaa tosissaan.

"Anteeksi etten osannut puhua... yhtä suoraan kuin sinä äsken, noiden kahden seurassa siihen tottuu nopeasti." Nuorempi pahoitteli hiljaisesti, nyökäten hieman taloa kohti, josta ei ollut hetkeen kuulunut edes kissan tepastelua ympäri asuntoa. Vielä muutamia vuosia sitten hän oli ollut samanlainen kuin Giovanni itse - halusi suoria lauseita ja vastauksia, ei maskia tai valheita mutta sekin oli jossain vaiheessa muuttunut. Eveyn henkäisten syvään, laskien hymynsä viimein alas kokonaan. Antoi maskin hävitä kasvoilta vihdoinkin. "mutta rakastan sinua. En ehkä osaa mietelauseita niinkuin sinä, Saites-setä ja isäni, mutta loppujen lopuksi ei tuohon tarvitse mitään lisätäkään" Hän lausui suoraan, ilman kainostelevia lauseita tai hymyä joka olisi piilotellut kaikkea takana päästämättä yhtäkään tunteesta oikeasti esille.
Hopeisen katseen nousten takaisin toiseen, mutta sen sijaan että nuorempi olisi tyytynyt vain jäämään siihen paikoilleen odottamaan jotain tapahtuvan, nousi hän päkiöilleen - lyhyempänä. Käsien hakeutuen varoen toisen hartioille ja niskan taakse, kasvojen hakeutuen varoen toisen omille ennenkuin antoi suudelman painautua kunnolla miehen huulia vasten.

Huulten koskettaessa viimein toisiaan – oli Giovanni nähnyt Eveyn riisuneen maskinsa ja paljastavan sen takaa naisen, joka oli joutunut kokemaan liian paljon ikäänsä nähden ja joutunut niiden takia kasvamaan henkisesti paljon nopeammin. Totuuden kuitenkaan saamatta tätä vanhempaa miestä perääntymään – sillä kaikki ne hyvät hetket, jolloin tämä oli saanut olla tuon naisen lähettyvillä - olivat ne jättäneet muiston jälkeensä. Evey oli saanut Giovannin vihastumaan, nauramaan, suremaan, sulkeutumaan kuoreensa, puhumaan avonaisesti. Tuo nuori nainen oli onnistunut koskettamaan miehen sielua kaikista eniten kuin kukaan muu siihen asti.
Toinen kämmenistä painautuen Eveyn takaniskalle ja sormien puristautuen omistavasti pehmeiden hiusten ympärille.
He kumpikin olivat myöntäneet rakkautensa toisilleen, mitä jäisi sen jälkeen jäljelle? Giovanni voisi ottaa naisen suomat tunteet ja käyttää ne loppuun ennen kuin päästäisi irti. Niin joku toinen olisi voinutkin tehdä – sillä mitä kuusivuotta nuorempi siitä ymmärtäisi? Evey kyllä löytäisi jonkun toisen vierelleen kun olisi ensin parantanut henkiset haavansa, mutta mitä enemmän Giovanni ajatteli tuota tulevaisuutta – sai se vihan kuplimaan pinnan alla. Hän ei halunnut jakaa Eveytä kenenkään muun kanssa. Sietämättä ollenkaan sitä ajatusta, että joku toinen muu koskisi tai vielä vähemmän edes suutelisi. Tuo nainen kuului hänelle, ei kenellekään toiselle.
Sormien päästäen hiuksista irti ja käden hakeutuen vaivihkaa naisen kasvoille, kunnes peukalo ja etusormi ottivat leuan kärjen otteeseensa. Kasvojen erkaantuen vain sen verran toisistaan, että katseet kohtasivat toisensa selvästi. Giovannin jatkaen suoraan:
”Tule vaimokseni, Evey. Rakastamme toisiamme ja olemme selvästi samanlaisia vaikka emme sitä myöntäisikään. Haluan sinut vierelleni, vain sinut en ketään muuta.”
Miehen katseen pysyen järkkymättömänä, siitä näkemättä ollenkaan että toinen olisi vain vitsaillut sanomisellaan.

Kosketuksen erkaantuen Giovannin aloitteesta, oli Evey jo valmis kääntämään selkänsä ja poistumaan paikalta vähin äänin, toivottaen hyvää yötä ja jatkaen elämää sillaila - kuin mitään ei olisi koskaan edes tapahtunut. Mutta sen sijaan, kerkesikin vanhempi tekemään aloitteen. Sormien hakeutuen niskalta ja hiuksilta leuan alueelle, jotta toinen voisi nähdä Eveyn jokaikisen ilmeen ja reaktion selvästi, ilman minkäänlaista vaihtoehtoa paeta tilanteesta.
Sen hetken ajan molempien vain tuijottaen toisiaan sanomatta mitään, oli nainen jo valmiina naurahtamaan jotain omistushalusta - kun toinen jo kerkesi lausumaan oman pyyntönsä, - - jäi ajatuksen kulku hetken ajaksi kokonaan jälkeen ja sen myös näki nuoremman hölmistyneestä ilmeestä. Eveystä tuntui kuin puulla olisi päähän lyöty, tämän räpäyttäen muutamaan kertaan epäuskoisena silmiään samalla kun jokin mielessä yritti saada edes naurua aikaiseksi siinä toivossa että mies oli vitsaillut. Vaikka todellisuudessa evey tiesi, ettei toinen tehnyt niin.
Heidän pitäisi mennä naimisiin? Ja toinen meni kysymään moista, vaikka tiesi itsekin että jos huonosti kävisi, tulisi jompikumpi heistä kuolemaan salaliiton vuoksi?

Huulten välistä päästen naurahdus ja silmien mennen hieman alaspäin, kuin nainen valmistautuisi lausumaan kieltävästi toiselle ja keksimään vielä järkeenkäyvän syynkin siihen, vaikutti tämä hieman vaivaantuneelta. Hiljaisuuden laskeutuen kaksikon välille. Ennenkuin Evey viimein lausui "tulen, mutta saat kyllä kertoa kanssani tästä ... odottamattomasta käänteestä kaksikolle tuolla sisällä" hiljaisuuden katketen siihen ja hopeisen silmäparin nousten takaisin Giovannin merenpihkah värisiin, tämän kohottaen kulmaansa hieman huvittuneena katsoessaant toista, leikkisän virnistyksen käyden huulilla. Hän oli leikkinyt toisen kanssa kieltävällä käyttäytymisellä...

Hiljaisuus laskeutui kaksikon välille painostavana ja kiusallisena. Kummankin kuullen vain korvissaan sydämensä sykkeen ja hengityksensä, joka oli alkanut höyryämään hiljalleen enemmän ja enemmän mitä lähemmäs kylmä yö lähestyi. Giovannin kuitenkaan laskematta otettaan irti Eveyn kasvoista. Hänen haluten nähdä naisen jokaisen ilmeen täydellisesti. Eveyn onnistuen dramatisoimaan hetken täydellisesti. Selvän epäröinnin häivähtäen nuoremman katseessa ennen kuin tämä laski sen piiloon lattiaa kohti. Kyseinen ele oltaisiin voitu ottaa kieltäytymisen merkkinä, mutta tämä mies halusi kuulla sen ääneen naiselta. Huulten lopulta erkaantuessa toisistaan, yllättävän rauhallisen äänen vastaten myöntävästi. Eveyn suostuen Giovannin kosintaan vaikka se ei ollutkaan tapahtunut minkään romanttisen kaavan mukaan. Hymyn kohottautuen vanhemman huulille kuten se kohottautui nuoremmankin kasvoille. Käden laskeutuen ottamaan Eveyn omasta kiinni ja kohottaen kämmen selän huulten suudeltavaksi. Giovanni vannoi itselleen vievänsä tuon naisen vihille heti kaksikon koulutuksen jälkeen, mutta sitä ennen he kaksi olivat kihloissa – eikä mikään maanpäällinen, ei edes ylempi voima saisi häntä lopettamaan rakastamasta tuota naista. Meripihkan värisen katseen vastaten edelleen rohkeasti hopealle vaikka Evey oli sanonut, että heidän pitäisi kertoa tästä Giovannin isoisälle ja Eveyn isälle. Giovanni oli valmis seisomaan toisen vierellä vaikka vanhemmat eivät hyväksyisikään kaksikon naimisiinmeno aikomusta. Näiden saaden vahvistuksen tulevasta reaktiosta aika pian kun palasivat takaisin ulkoa sisälle. Giovannin ottamatta missään vaiheessa aran kosijan roolia vaan toi kyseisen aihealueen itse esille – kertoen suoraan menevänsä naimisiin Eveyn kanssa. Saiteksen aluksi hämmentyen niin paljon, että tiputti vahingossa pitelemänsä kirjan lattialle, mutta saadessaan ajatuksensa kasaan - ei tämä täysin vastustanutkaan. Anubis taas… isän sanomatta mitään tai edes antamatta eleillään millään tavoin ilmi, että olisi ollut kuulemaansa vastaan tai myöntyväinen. Vanhemman nousten vain ylös sohvalta ja kävellen tyttärensä luokse – laskien toisen kämmenensä poskelle ennen kuin antoi suukon samaan kohtaan. Tumman äänen toivottaen Eveylle onnea hiljaisesti, että toinen vain sen kuuli. Mustan kissan kipittäen isäntänsä perään kun tämä poistui olohuoneesta. Anubiksen tietäen ettei voisi suojella tytärtään ikuisesti. Voiden vain toivoa, että Giovannilla ja Eveyllä tulisi olemaan enemmän onnea rakkaudessa ja elämässä.

Vähän yli puolivuotta kuluessa – olivat Giovanni ja Evey harjoitelleen koko tuon aikana tosissaan ja ahkerasti. Jatkuvan harjoittelemisen alkaen viimein tuottamaan tulosta kummankin kohdilla. Anubiksen laittaen lopulta Giovannin viimeiseen kokeeseen; näiden kahden miehen taistellen keskenään ensimmäisen ja viimeisen kerran. Vanhemman haluten nähdä nuoremman lopullisen kehittymisen, mutta kaikkein eniten isä halusi tietää kuka oli todellisuudessa se mies, joka oli menossa naimisiin hänen tyttärensä kanssa. Pelkureille ja onnen onkijoille ei löytyisi sijaa heidän sukupuussansa. Ruohokentän painuen askeleiden alla, paljaiden jalkapohjien tuntien hiekan ja ruohon pehmeyden selvästi. Kyseisestä maakohdasta nähden lopulta selvästi, että siinä oli käyty hyvin kiivasluonteinen taistelu. Anubis oli taistellut myös aikoinaan Michaelinkin kanssa – silloin tuo kyseinen yhteenotto oli päättynyt vanhemman voittoon, mutta nyt… hopeisessa katseessa häivähtäen ensimmäistä kertaa selvä yllättyneisyys kun kumpikin miehistä oli tehnyt viimeisen liikkeensä. Kaksikon seisten nokatusten keskellä ruohokenttää, kummankin pitäen omaa asettaan niin, että se riittäisi tappamaan vastustajan. Testinä käydyn taistelun päättyen tasapeliin. Miesten laskien aseensa yhtä aikaa kun olivat ensin käyneet vielä henkisen taistelun katseidensa kautta. Giovannin odottaen koko ajan, että vanhempi vain kohta kääntyisi kannoillaan ja lähtisi, mutta tuon kuvan sijaan tapahtui aivan muuta. Selvän hymyn kohottautuessa näkyville ja Anubiksen nyökkäisten hyväksymisen merkiksi. Giovannin saaden virallisen siunauksen mennä naimisiin Eveyn kanssa vaikka toinen olisi mennyt sitä ilmankin. Anubiksen lyöden avokämmenellään pehmeästi Giovanni olkavarteen ja sanoi:
”Mene rakkaasi luokse, Giovanni. Älä anna minun seisoa tielläsi.”
Katseen kohdistuen niityn laidalta takaisin nuoremman silmiin, mikä sai myös nuoremman kääntämään katseensa tuonne syrjemmälle, jossa erotettiin tutun henkilön siluetti metsän tummuutta vasten. Giovannin lähtien näkemänsä luokse - kävellen aluksi, mutta lähes pian kiihdytti vauhtinsa kevyeksi hölkäksi vaikka lihaksia särki edelleen taistelun jälkeen – kivun hävitessä kuitenkin tuhkatuuleen mitä lähemmäs hän pääsi. Käsivarsien saaden lopulta kietoutua tutun vartalon ympärille. Giovannin kohottaen Eveyn aavistuksen ilmaan ja pyöräyttäen yhden kerran ympäri itsensä mukana.

Kaksikon uutisen tulematta julki kaikella muulla tavoin kuin kartellen ja ujosti selittäen tapahtunutta, - niinkin suoran kertomisen saaden jopa kirjan tipahtamaan lattialle Saitesin toimesta. Vanhuksen itse vastaten ettei hänellä ollut kyseistä tekoa mitään vastaan, mutta se mitä toinen vanhemmista teki... - sitä oli vaikea lukea kasvoista tai eleistä.
Isän vain nousten ja astelen tyttärensä eteen, koskettaen ensin kädellä poskea ja sitten huulten painautuessa vuorostaan kyseiselle kohdalle, sai tuo pienen hämmennyksen naisen kasvoille. Kerkeämättä kysymään teon merkitystä, oli isä jo toivottanut onnea hiljaisesti. Eveyn kereten vain kutsumään isäänsä, pyytäen toisen jäämään vielä hetkeksi sillä yhdellä sanalla, mutta ovi kerkesi jo kolahtamaan kiinni tuon ja Simonin perässä. Eveyn jääden katsomaan hiljaisena oven puista pintaa samalla kun käsi puristi huomaamattaan lujemmin Giovannin omaa, silmäparin kääntyen samassa kohti Saitesta, tyytyen vain kohauttamaan olkiaan sen hetken ajan.

Aamun nousten jo varhain aamusta, oli puolivuotta kulunut ja harjoituksien viimeiset päivät alkoivat näkyä. Kummankin osapuolista ollen kehittynyt huomattavasti alusta, kummankin näistä ollen valmiina laittamaan kunnolla vastaan mikäli Zay tai joku muu vastaava aikoisi hyökätä kimppuun, - mutta sen olematta myöskään ainoa asia joka läheni. Mitä enemmän Evey oli edes yrittänyt puhua kyseisestä asiasta isänsä kanssa, oli ei ollut koskaan saanut mitään vastaukseksi. ei ainakaan suoraan. Sen ollen myös ainoa asia joka oli ärsyttänyt nuorinta itseään, mutta oli vihdoin ja viimein antanut asian olla. He menisivät naimisiin isän luvalla tai ilman. Ja sitä ei pystyisi muuttamaan. Loppu. Sinä aamuna olivat kaikki heränneet jo ennen auringon nousemista niinkuin aina ennenkin siihen asti koko sen yli puolenvuoden ajan, mutta sillä kertaa - ei Evey mennytkään isänsä mukaan vaan vuorossa olikin Giovanni. Sen enempiä selityksen lauseita ei oltu tarvittu kertoakseen kyseessä olevan viimeinen koe jonka miehen tarvitsisi läpäistä mikäli mielisi päästä pois koulutuksesta.
Eveyn jääden ulos odottamaan aamupalan jälkeen.
Hän ei nähnyt kaikkia tapahtumia osaksi puiden rajoittamista näkökentistä, mutta pystyi kyllä näkemään sen ettei kumpikaan noista kahdesta - isällä ja kihlatulla - ollut aikomustakaan luovuttaa niin helpolla kuin olisi voinut. Taistelua käyden lähes tunnin, ei Evey ollut kääntänyt kertaakaan katsettaan pois - pelkästään silloin kun kylmä oli yllättänyt ja käsien asettuen puuskaan varoen jottei hän olisi jäätynyt kokonaan. Vaikka takanapäin näkyvä mökki houkuttelikin kaikessa rauhallisuudessaan ja lämmöllään. hopeisen silmän viimein erottaen kuinka molemmat aseet laskettiin alas, kertoi se sanattomasta tasapelistä vaikkeivat nuo kaksi liikkuneet vieläkään vaan tuijottivat viimeiseen asti toisiaan. Harjaantunut näköaistikaan ei nähnyt sitä hymyä jonka isä viimein antoi nuoremmalleen sanattomana hyväksyntänä rakastavaisille.

Eveyn lähtien ottamaan itsekin askeleita lähemmäksi muttei niin nopeasti kuin toinen, tulivat käsivarret kaapanneeksi nuoremman syleilyynsä ja kiepauttavan tämän ympäri samalla. Naisen halaten toista samalla mitalla takaisin, pitäen lujasti kiinni kieputuksen aikana, antaen samalla otteensa höllentyä sen verran ettei toinen olisi sentään ahdistunut.
Kaksikon puhuessa toisilleen huolettomasti, samalla takanapäin ilmestyen toinenkin siluetti joka oli vuorostaan Anubikselle tutumpi. Ruskean silmäparin luoden lempeän katseen tuota miestä kohti pienen hymynpoikasen kera. Käden kohoten varoen kehon viereltä, kämmenen tehden pienen tervehdysmäisen liikkeen miehelle ennenkuin askeleet lähtivät ottamaan välimatkaa kevyesti umpeen.
Tyttären vilkaisten myös äitinsä suuntaan hämmentyneenä pitkän ajan jälkeen, muttei mennyt keskeyttämään tuon matkaa isänsä vierelle, tämän pitäen kaiken keskittymisensä sillä hetkellä kihlatussaan.

Katsoessaan Giovannin loittonemista kauemmaksi – ei Anubis voinut olla tuntematta pienenlaista pistoa sydämessään. Nuoremmista hohkaavien tunteiden saaden ikivanhan sielun muistamaan väkisinkin miltä tuntui olla kauan sitten rakastettu. Muistaen ne hetket kun mieli toivoi koko ajan toisen osapuolen luokse. Sen viattomuuden tuosta voimakkaasta tunteesta, joka kutsuttiin rakkaudeksi. Katseen kääntyen lopulta tuttuun hahmoon, joka lähestyi niityn poikki. Piirteiden kuuluessa liiankin tärkeälle henkilölle; Pandoralle. Tumman ja hopean kohdatessa toisensa kuluneen ajan jälkeen. Käsien ehtien kohottautumaan vartalon viereltä automaattisesti ennen kuin ne pakotettiin laskeutumaan takaisin alas. Anubiksen muistaen – ettei voisi enää osoittaa rakkauttansa tuolle naiselle, jonka muisto piinasi mieltä vieläkin.

”Sinähän olet ihan jäässä.”
Giovannin sanoen heti kun laski Eveyn takaisin maahan. Toisen iho oli tuntunut selvästi kylmälle. Kämmenien siirtyen paljaille olkavarsille ja yrittäen lämmittää niitä parhaansa mukaan. Hetkellisen pään puistelemisen kertoen sanattomasti – ettei vanhempi pitänyt nuoremman ulkona seisoskelua yhtään järkevänä, varsinkin noin mitättömässä vaatetuksessa. Giovannin myös huomaten sivusilmässään tuon uuden tulokkaan saapumisen – kiinnittämättä ajatuksiaan siihen kuitenkaan pidemmäksi aikaa. Niin kauan kun Eveyn isä ei alkanut käyttäytymään puolustavasti, ei olisi syytä huoleen.
”Nyt painut sisälle, Evey ja menet lämpimään kylpyyn. Ei, se ei ollut pyyntö vaan käsky ja minähän tulen varmistamaan sen, että teet niin.”
Sen enempää suostuttelematta – käänsivät kädet Eveyn ympäri ja pienellä työnnöllä pistivät liikkeelle. Giovannin kävellen perässä aivan päämäärään asti. Lämpimän veden alkaessa valumaan ammeeseen – vilkaisi katse toista. Evey saisi itse valita; joko tämä menisi kylpyyn vapaaehtoisesti tai sitten kihlattunsa patistamana. Giovanni vain ei halunnut Eveyn sairastuvan – sillä kuka haluaisi vapaaehtoisesti nähdä rakkaansa kärsivän? Tämän miehen kestämättä edes ajatusta moisesta.

Pukkauksen tuntuen selän puolella Giovannin toppuuttaen naista menemään sisälle takaisin ja suoraan kylpyyn ilman mukinoita, kerkesi Evey vain vilkaisemaan olkansa ylitse vanhempiaan jotka seisoivat vielä kauempana heistä kahdesta ja lausumaan oman vastaväitteensä kihlattunsa huolehtelemiseen. Nuoremman inttien vastaan olevansa kunnossa, ettei häntä tarvitsisi sentään työntää kohti mökkiä, sen käymättä kuitenkaan päinsä.
Jalkojen tuntien puisen lattian alapuolellansa ja lämmön värähäten koko kehon lävitse samantien, sen kuitenkaan riittämättä Giovannille.
Eteisen vaihtuen nopeasti kylpyhuoneeseen, jossa vanhempi laittoi heti veden valumaan ammeeseen, samalla Eveyn seisten siinä Giovannin edessä kädet lantiolla. Tämän seuraten toisen liikkeitä herkeämättä minuuttien aikana, toisesta nähden ettei miehellä ollut aikomustakaan päästää rakastettuaan livahtamaan tilanteesta niin helposti. Eveyn katsoen toista takaisin yhtä jääräpäisesti, mutta silti tämä meni toisen taaksen, käsien kietoutuen rakastavaisesti toisen ympärille varovaisin ja hellin ottein samalla kun pää painautui varoen hartiaa vasten "olit itsekin ulkona..." Hän lausui hiljaisesti samalla kun käsi eksyi varoen paidan alapuolelle kokeilevasti, tämän naurahtaen lapsekkaasti "ja sanotaan vaikka näin ettet ole itsekään lämmin tällä hetkellä" Hän lausui hymyillen, tämän kiertäen varoen toisen eteen tyytyväisenä "joten luuletko että aion mennä yksin kun tulet itse muuten sairastumaan" Evey lisäsi vielä, katseen kohdaten merenpihkan, ennenkuin demoni irtautui varoen toisesta ja meni hieman sivummalle jotta saisi riisuttua vaatteensa pois. Tämän vilkaisten vanhempaa vielä olkansa ylitse "joten joko tulet vapaaehtoisesti tai saan pökkästä sinut mukaani. Kuulostaako hyvältä?" Virneen kohoten lapsekkaasti kasvoille ennenkuin pää kääntyi takaisin eteenpäin jotta toinen saisi riisuutua rauhassa.

Pandoran katsoen hymyillen kuinka Anubiksen käsi laskeutui pakotettuna takaisin sivulle, tyytyi tämä itse ottamaan välimatkan kiinni "tiesitkö, että voit silti halata minua jos haluat? Ei se sinua tapa" Hän kysyi rakastamaltaan miehelta hymyillen ollessaan toisen edessä, vaikka nainen tiesi itsekin ettei kyse ollut aivan niinkään yksinkertaisesta asiasta heidän välillään. Pandoran voimatta olla huokaisematta jossain sisimmässään raskaasti heidän kahden välillensä, joista kumpikin yritti parhaansa mukaan olla näyttämättä rakkaudenosoituksia toisilleen vaikka todellisuudessa Pandora itse olisi vaan voinut suudella toista huulille niin että mies varmasti ymmärtäisi kuinka ikävä hänellä oikein oli toista, mutta kun tilanne oli mikä oli... - ei se vain käynyt niin päinsä. "Haluatko kertoa minulle jotain, mitä minun tulisi tietää tyttärestämme? Tai enemmänkin mitä te kaksi teette samassa tilassa vaikka muistaakseni sinun täytyi jättää tämä kaikki taaksesi" demoni kysyi suoraan, kulman kohottaen itseään hieman kysyvästi, kastanjan ruskeista silmistä nähden selvästi - ettei kaarteleviä tai epämääräisiä vastauksia hyväksyttäisi. Tämän nuoremman naisen ollen valmiina menemään tiettyyn pisteeseen asti jotta saisi tietää mitä puolenvuoden takaa oli tapahtunut Eveylle, joka oli kaikessa turvallisuuden nimissä pitänyt äitiinsä vähän yhteyksiä jotta vanhempi ei huolestuisi ja ryntäisi samantien italiaan - jotta joutuisi näkemään sen minkä takia osa haavoista tyttären keholla ei ollut vieläkään täysin parantunut. Käsien tullen asetetuksi lantiolle, Pandoran pitäen katseensa koko sen ajan hopeisissa jotka saivat sydämen sykähtämään kivuliaasti rintakehän sisimmässä vielä yli puolenkin vuoden jälkeen.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:57

Pandoran jäädessä odottamaan vastausta ja katsoen koko ajan pistävästi ruskeilla silmillään – päätti Anubis antaa suosiolla periksi ja kertoa totuuden. Toisella oli yhtälailla oikeus tietää lapsensa tekemisistä. Kaksikon alkamatta kuitenkaan vaihtamaan mielipiteitä keskellä metsäistä niittyä vaan siirtyivät myös talolle päin miehen aloitteesta. Anubiksen todellakaan haluamatta, että seuraavaksi jokin utelias korvapari kuulisi sellaista mitä tämän ei pitäisi tietää. Askeleiden pysähtyessä viimein talon kuistilla, jossa tuo mustahiuksinen mies alkoi ensimmäisenä siistiä ruukkuihin istutettuja pihakukkia. Saksien aiheuttaman napsaus äänen ehtien toistumaan pari kertaa, kunnes tumma ääni sanoi lopulta:
”Olen opettanut tytärtämme selviytymään itsenäisesti vaikka vannoin itselleni etten tulisi koskaan näyttämään hänelle sitä polkua.”
Hopeisen katseen kääntyen viimein kokonaan Pandoraan, jota katsottiin aluksi mitään näkemättömin silmin. Isällisen suojelusvaiston leimahtaen lopulta näkyville. Anubiksen seisoen jokaisen sanansa takana minkä sanoi ääneen.
”Tilanne on muuttunut paljon aremmaksi kuin se oli aikaisemmin ja jos voin yhtään vaikuttaa siihen - ettei tyttäremme joudu kärsimään… olen valmis tekemään kaikkeni sen eteen. Riistän hengen jokaiselta ja metsästän heidät käsiini – jos he millään tavoin lähestyvät häntä.”

Ulko-oven avautuessa yllättäen keskeytyi kaksikon keskustelu saman tien. Saiteksen astuessa ulos, mutta ennen kuin tämä ehti ottamaan monta askelta – pysähtyi tämä paikoilleen nähdessään Pandoran. Vanhuksen kasvoille kohottautuen lempeä hymy.
”Hyvä että tulit, Pandora. Kertoiko Anubis jo positiivisesta uutisesta?”
Katseen kulkeutuen tuohon taaempana seisovaan mieheen – pelkän nopean vilkaisun kertoen jo vastauksen kysymykseen, jolloin Saites rykäisi pienesti kurkkuaan ja puisteli päätänsä pienesti. Saiteksen tavallaan yllättymättä ollenkaan huomiostaan. Katseen kääntyen takaisin naiseen ja tasainen ääni jatkoi:
”Muistat varmaan lapsen lapseni; Giovannin? Hän kosi tytärtäsi.”
Hiljaisen hymähdyksen viimeistellen lauseen. Saiteksen uskomatta oikein vielä itsekkään sanomaansa todeksi.

Sen sijaan että Pandoralle olisi suotu vastauksia juuri nyt ja heti siinä samaisessa paikassa vaan Anubiksen ohjaamana, lähtivät nämä kaksi kohti kauemapana sijaitsevaa mökkiä jonne nuorempi pari oli myöskin kadonnut hetki sitten. Puisen terassin lattian narahtaen kaksikon jalkojen alla, sen kertoen sisäpuolella oleville ihmisille tulijoista sanattomasti.
Miehen tarttuessa saksiin puutarhatöitä ajatellen, istuutui nuorempi osapuoli odottamaan vastauksia kaiteen päälle.
Hiljaisuuden valliten kaksikon välillä oman aikansa, ainoan rikkovan äänen ollen luonto sekä nuo sakset jotka leikkasivat kasvien lehtiä miehen aloitteesta, oli Anubis se joka myös sen hiljaisuuden rikkoi. Kulmien kurtistuen sen sekunnin murto-osan ajaksi demonin kuunnellessa asioiden oikeaa laitaa, pystyi miehen sanoista päättelemään jo valmiiksi että kaikki oli tosiaan muuttunut paljon pahemmaksi kuin mitä se oli ollut muutamia vuosia aiemmin. Muuten isä ei olisi ikinä edes sallinut opettavansa tytärtään salaseuraa vastaan.
katseiden kohdaten jälleen, pystyi hopeisista lukemaan sen hetken aikaa selvän isällisen suojelun tytärtään vastaan ja sanojen vakavuuden. Toisen ollen täysin tosissaan kyseisestä aihealueesta, vaikka se veisikin samalla miehen oman hengen, - jälleen kerran - aikoisi tuo silti seisoa tyttärensä takana loppuun asti.

Naisen kereten vain avaamaan suutaan pienesti, valmiina sanomaan jotain miehelle mutta oven lennähtäessä äkisti auki ja Saitesin astuessa sisään, nousi hymy ja käsi yhtä aikaisesti tervehdyksen muodossa vanhukselle. Tuon kysyessä lähes samantien oliko Anubis jo kerennyt kertomaan iloisen uutisen, vilkaisi Pandora saksien kanssa hääräävää miestä kummastuneena. Mikä uutinen? "Vain sen mitä te olette tehneet keskellä ei-mitään viimeiset puolivuotta" hän tokaisi olkiaan kohauttaen vaikka Saites olikin saanut jo omanlaisen vastauksen katseen kautta vanhimmalta. No, sen enempiä ei tarvinnutkaan todeta asiasta kun Saites tokaisi asian enempiä kiertelemättä ja kaartelematta mikä ilonaihe oikein oli, näki Pandoran kasvoista - ettei kyseinen uutinen ollut täysin arvattavissa. Äidin näyttäen sen hetken ajan kuin puulla päähän lyödyltä, tämän miettien sanojaan harkiten sen pienen hetken ajan ennenkuin tyytyväinen naurahdus pääsi huulien välistä. Naisen olematta kyseistä asiaa selvästikään vastaan "Evey ja Giovanni?" Hän tokaisi hymyillen, kohottaen hieman kulmaansa Saitesta kohti, tuosta näkemättä ettei mies selvästikään itsekään vielä täysin ollut sulattanut asiaa täysin. "Milloin oikein he...?" Lauseen kereten alkuun sen jääden kuitenkin kesken kun korvat rekisteröivät takanapäin kevyet askeleet joiden perässä selvästi raahautui jokin muukin, sai se katseen kääntymään olan ylitse "äiti..." Pojan katsoen äitiään väsynein silmin, toisen vapaan käden hieroen selvästi vasta heränneitä silmiä kun taas toinen käsi raahasi takanapäin pientä vilttiä.
Sinin katsoen vuoroin kolmikkoa terassilla, tämän tunnistaen noista jokaisen, paitsi yhden jonka tämä oli nähnyt pikaisesti viimeksi Eveyn syntymäpäivillä - tietämättä edes tuon nimeä vaikka silmät olivatkin yhtä hopeiset. Äidin huokaisten hiljaisesti, kiepahtaen istumapaikaltaan ympäri Siniä kohti hymyillen samassa jalkojen hypähtäessä alas takaisin ruohikolle ottaakseen nuorimmaisen syliin jonka hiukset olivat tummentuneet huomattavasti viime näkemältä lähes mustaksi, tuon nuorenlapsen maristen hiljaisesti siitä kun oli joutunut heräämään yksin autosta täysin oudossa paikassa, vaikka silti kädet kietoutuivatkin äidin kaulan ympärille.

Eveyn kääntyessä kannoillaan ja erkaantuen kauemmaksi riisuakseen vaatteensa sekä antaen samalla Giovannille rauhan tehdä samoin – vilkaisi tämä vanhempi mies nuoremman suuntaan ja hymähti hiljaisesti. Lämpimän veden ottaessa lopulta kylmettyneen ihon syleilyynsä – kohosi lämpö hiljalleen koko vartalon lävitse, kunnes ei enää ollut mitään kylmältä tuntuvaa kohtaa jäljellä. Silmäluomien sulkeutuen hetken kestäväksi ajaksi katseen peitoksi samalla kun niskan aluetta venytettiin rauhallisin liikkein puolelta toiselle. Giovannin pitäen yllä vaiteliaisuutta tahallisesti kaksikon välillä – katseen kohdistuen hänen seuralaiseensa, tuohon ammeen toisessa päässä istuvaan nuoreen naiseen. Välimatkan olematta mitenkään tähtitieteellisen pitkä – ammeen olematta todellakaan mikä tilaihme. Näiden kahden aikuisen ihmisen mahtuen sinne yhtä aikaa, mutta ei enää yhtään enempää. Meripihkan värisen katseen erkaantumatta enää toisesta, katsoen vain naisen jokaista piirrettä ja liikkeitä kun tämä viattomasti siirteli hiuksiaan paremmin - etteivät ne olisi jääneet ihan miten sattuu. Vedenrajan alkaen juuri rintojen yläpuolelta. Giovannin varautuen koko ajan vastaamaan takaisin Eveylle, jos tämä yhtäkkiä kysyi mitä mies oikein katsoi. Vanhemman aikomatta valehdella; hän katsoi Eveytä, koska toinen oli sinä hetkenä puoleensavetävä. Yleensä Evey piti tietynlaista maskia kasvoillaan ja esitti kovempaa kuin oikeasti oli, mutta nyt… tuossa hetkessä… ei kumpikaan heistä esittänyt mitään.
Käden ottaen reunalta pesusienen, jolla alettiin siistiä kämmenten aluetta. Lian liuetessa irti ihosta saippuan mukana.

Giovannin ollen ensimmäisenä valmis ja astuen alas kylpyammeeseen, laskeutui Evey vasta hetken päästä kun oli saanut vaatteet pois lattialta ja asetettua ne puutasolle kastumisen varalta. Nuoremman laskeutuen ammeeseen juuri silloin kun Giovanni oli juuri sopivasti venyttelemässä niskaansa silmät kiinni, veden ammeessa nousten hieman ylöspäin, veden nousematta kuitenkaan hälyttävästi että seuraavaksi olisi ollut vuorossa siivous urakkaa.
Veden peittäen sopivasti kriittisimmät osat, mistä nuorempi osapuoli oli sinänsä enemmän kuin onnellinen vielä sen hetken aikaa, käsien siltikin pysytellen varmistuksien vuoksi peitteenä veden alapuolella. Katseiden kuitenkin osuen toisiinsa ammeen kummaltakin puolilta, miehen aloitteesta tuolla olematta aikomustakaan laskea silmiään alas tästä nuoremmasta joka sillä hetkellä joutui itse laskemaan oman katseensa samalla kun toinen käsi vapautui. Käden siirtäen hiuksia pois katseen tieltä jotta tämä pystyisi näkemään paremmin eteensä, huomasi tämä myös Giovannin katsovan tätä edelleenkin. mutta sel sijaan että huulet olisivat auenneet ja kysyneet suoraan mitä toinen katsoi, naurahti nainen huvittuneesti ja kohotti toista kulmaansa kysyvästi "Varo ettet vahingossa hukuta itseäsi" hän tokaisi vitsaillen, samalla kun toinen aloitti pesusienellä lian raapimisen, tyytyi nuorempi asettumaan syvemmälle veteen niinkin alas että vain pää enään näkyi täysin pinnalla.
Naisen käden irrottautuen vasta silloin kehon ympäriltä ja niiden lähtien viemään itseään hitaasti veden alla kohti miehen käsiä kohti jotka olivat saippuen ympäröimät, sormien kietoutuen varoen kämmenen ympärille samalla kun nainen vetäisi itseään hieman lähemmäksi Giovannia.
Viekkaan hymyn nousten varoen naisen huulille sen muutaman sekunnin ajaksi ennenkuin tämä antoi yläkehon varoen nojautua vasten toisen omaa "toivottavasti et häiriinny, kun kerran katselitkin niin tiheästi niin nyt saat oikein lähikuvan" Hän tokaisi, käsien nousten samalla salakavalasti ylöspäin giovannin käsivarsia pitkin, kämmeniin tarttuen samalla pieni saippuavaahtokasa, joka tuli pian asetetuksi toisen kasvoille, Eveyn naurahtaen viattomasti toiselle kuin ei olisi mukamas tehnyt mitään pahaakaan. Mutta Eveyn antamatta sillä kertaa toiselle älähtämisen tai torumisen vaihtoehtoa, huulien painautuen toisen omia vasten tukkeeksi, pienen vaahtokasan tarttuen myös nuoremman leualla ja poskille samassa.

Kädet olivat asettuneet automaattisesti suojaamaan vartaloa vaikka veden väreilevä pinta suojasi myös osittain. Giovanni ei sanonut sitä ääneen, mutta ajatteli kylläkin. Evey oli myös omalla tavallaan ujo vaikka ei sitä varmastikaan myöntäisi ääneen kysyttäessä tai sitten tämä luuli – ettei olisi tarpeeksi vanhemmalle, joka oli elämänsä aikana varmasti nähnyt alastoman naisen usean kerran. Veden soljahtaessa kun nuorempi uskaltautui viimein ottaa välimatkan umpeen. Solakamman kämmenen hakeutuen miehen omaan, joka oli paljon isompi ja jäntevämpi. Eveyn todetessa vain, että nyt toinen saisi katsoa paljon lähempää kerran oli aikaisemminkin tuijottanut niin tiiviisti. Giovannin vastaten mystisesti hymyillen, kunnes ilme suli kadoksiin – tuntoaistin rekisteröiden naisen kosketuksen käsivarsia pitkin ja lopuksi vaahdon kuplivan pinnan kasvojen iholla. Suudelman painautuessa pisteenä i:n päälle. Makuaistiin sekoittuen Eveyn ominaismaku ja saippuan kitkeryys – tuon viimeisen maun saaden kämmenen kaapaisemaan puhdasta vettä mukaansa ja kaatamaan sen kummankin kasvoille. Saippuan valuessa kummankin kaulaa pitkin alas – hymyili Giovanni uudemman kerran rakkaallensa.
”Uskaltauduit lopulta tulla lähemmäksi vai karkaatko kohta kauemmaksi…”
Etusormen kohottautuen sipaisemaan märän hiussortuvan takaisin korvan taakse, minkä jälkeen laskeutui hiljakseen leuan kärjen luokse, sormien ottaen siitä pitävämmän otteen. Giovannin tuoden huulensa vajaan sentin päähän naisen omista – koskettaen kiusoittelevasti, että se synnytti kylmät väreet.
”…Jos teen näin.”
Hampaiden näykkäisten alahuulta pienesti. Giovannin suudellen Eveytä uudelleen, mutta paljon intohimoisemmin ja omistavammin. Käsien pysyen vielä kiltisti siveellisillä paikoilla. Vanhemmalla olematta vielä mitään aikomusta viedä tuota hetkeä pidemmälle. Eveyn kanssa tarvittiin kärsivällisyyttä ja vahvemman siteen syntymistä – ei äkkinäisiä tekoja, joita jouduttaisiin katumaan myöhemmin.

Huulten erkaantuen varoen toisistaan kun iho tunsi veden laskeutuvan kummankin kasvoille Giovannin aloitteesta, sai se nuoremman katsahtamaan toista hieman hämmentyneenä ensiksi. Mutta kun Giovannillekin nousi hymy huulille, nousi se myös naisellekin, miehen ollen ensimmäinen joka sai suunsa auki sillä kertaa, sormien takertuen leuan ympärille jotta Evey voisi katsoa rakastamaansa miestä takaisin ennenkuin hampaat venyttivät alahuulta varoen ennen uutta suudelmaa joka oli sillä kertaa intohimoisempi, ja samalla hieman omistava. Eveyn vastaten tuohon tekoon samalla mitalla takaisin, pienen hymyn kohoten kuitenkin suudelman alta varoen mehen kysymykseen johon hän ei ollut saanut sopivaa kohtaa vastata.
Huulien erkaantuen toisistaan pienesti, kasvojen jääden kuitenkin vielä lähettyville sen sijaan että nainen olisi hypähtänyt kiusoitellakseen toiseen päähän, jäi tämä paikoilleen "jos olisin paennut läheltäsi, tuskin olisin nyt tässä" Hän tokaisi miehelle, käden nousten varoen toisen kaulalle ja jääden siihen paikoilleen hopeisen katseen pysytellen kokoaika miehen omissa aina siihen asti kunnes tämä kääntyi ympäri. Kuin demoni olisi ollut jo valmiina lähtemään pois mutta sen sijaan antoikin tämä nojauttaa selkänsä takana istuvaa miestä vasten, pään kääntyen katsomaan toisen kasvoja hymyillen "Vai lähdetkö itse pakoon jos teen näin?" Käden kohoten varoen veden alta ja tarttuen hellästi kasvojen sivustasta, samalla Eveyn nousten hieman ylöspäin paikaltaan. Suudelman ensin painautuen leualle, kohoten siitä ylöspäin sänkiselle poskelle. Suudelmien pysytellen kaikkialla muualla miehen kasvoissa, paitsi huulilla.
Viimeinkin kiusoittelun loppuessa ja huulten painautuessa suudelmaksi miehenkin omille, oli kyseinen suudelma sellainen mitä Evey ei ollut toiselle vielä antanut. Rakastava ja hellä, mutta samalla omistava, joka kertoi ettei kyseiset tunteet tainneet sittenkään olla pelkkä vaihe niinkuin Giovanni oli alunperin väittänyt.

Hopeisen silmäparin seuraten kolmikkoa terassin aitauksen päältä, jalkojen heilutellen itseään edestakaisin samalla kun viltti välillä eksyi tahtomattaan suuhun. Tuon lähes kaksi vuotiaan lapsen ymmärtämättä kaikkia asioita mitä nuo vanhemmat puhuivat, eikä tuo myöskään osannut vielä huomioida yhdennäköisyyttä yhden miehen kanssa joka oli kyseisessä tilassa.
Pandoran olematta kyseisestä asiasta kovinkan huolissaan, sillä yleensä noinkin nuoret eivät muistaisi sellaisia hetkia vuosien päästä joten vaikka toinen ymmärtäisikin isän olemassa olon ja puheen aiheet - ei tuo tulisi muistamaan niitä myöhemmässä elämän vaiheessa. Kolmikon puhuessa niitä näitä, äidin varmistaen välillä sivusilmällä ettei poika olisi vahingossa nojautunut liikaa taaksepäin ja tipahtanut selkä edellä aidan päältä jossa nainen oli itse hetki sitten istuskellut. Mahan kuitenkin kurnahtaen pian jossain vaatepinon alapuolella huomiota kerjäävästi, sai se äidin vilkaisemaan kuopustaan hymyillen mutta sen sijaan että tuo nuorempi olisi totetllut prokollan mukaisesti syömään menoa, hypähtikin tuo nuorempi vikkelästi alas paikaltaan ja pinkaisten Saitesin eteen - joka nyt sattui asumaan kyseisessä talossa, käden tarttuen vaatteesta kiinni pyytävästi.

Pienten kämmenten tarttuessa vaativasti vaatteiden kankaasta ja kiskaisten lasta kohti mitättömällä voimalla – sai tuo kyseinen teko Saiteksen laskemaan katseensa nuorempaan, joka omalla pistävällä katseellaan tuijotti takaisin. Ikä oli ehkä jo verottanut tätä miestä monella tapaa, mutta kuulo tällä oli edelleen tallella ja se oli kertonut hänelle enemmän kuin tuhat sanaa. Huvittuneen hymähdyksen kohottautuessa kuuluville ennen kuin tuoli narahti vaimeasti kun paino nousi pois sen päältä. Vanhuksen kyykistyen lapsen tasolle selkäänsä varoen ja asettaen kätensä nuoremman keskivartalon ympärille nostaakseen toisen syliin. Teon kuitenkin pysähtyen siihen, että kädet olivat ehtineet asettumaan paikoilleen. Jokaisen terassilla seisoskelevan erottaen lähestyvän auton, joka viimein pysähtyi pihamaalle. Mitään tapahtumatta hetkeen, mikä sai jännittyneisyyden kiristymään entisestään. Anubis, joka vielä hetki sitten oli istunut ja siistinyt liinalla saksien teriä, oli noussut myös seisomaan ja astunut automaattisesti terassin kaidetta lähemmäksi.

Kuljettajan noustessa lopulta omalta paikaltaan ja kiersi auton aukaisemaan takaoven, jonka takaa ojentautui elekanttisen tyynesti naisen käsi. Tuon pienen eleen ohjeistamana kuljettaja auttoi kyydissä istuvan ulos autosta. Auringon valon pääsemättä kuitenkaan valaisemaan tulijan kasvoja, jotka kätkeytyivät tummasta silkistä valmistetun kaavun kätköihin. Naisen selvästi mittaillen katseellaan paikkaa, johon oli saapunut ja kun tämä kääntyi talon suuntaan – nosti Saites samaan aikaan lapsen syliinsä ja painoi suojelevasti itseään vasten vaikka ei antanutkaan tuon viimeisen teon näkyä päällepäin. Vieraan alkaessa ottamaan lähestyviä askelia, säesti tämän kulkua vain koruista lähtevä sointuisa helinä, ei mikään muu ja kun askeleet pysähtyivät viimein mitatun etäisyyden päähän – laskeutui haudan hiljaisuus, joka tuntui vievän hapenkin mennessään. Rannekorujen aiheuttaessa ääneen kun molemmat kädet kohottautuivat kiireettömästi hupun luokse ja laskivat sen niskan puolelle. Anubiksen huomaten purevansa hampaansa lujemmin yhteen samalla kun sormet painautuivat tiukemmin puista kaidetta vasten. Egyptin vanhimman vastaten omalla tyynellä olemuksellaan takaisin. Auringon säteiden päästen viimein valaisemaan naisen jokaista piirrettä, joita tämä ei peittänyt näkyvistä kuten yleensä kotimaassaan ollessaan. Shaiyan antaen katseensa käydä kiireettömästi jokaisessa terassilla olevassa, mutta päästessään viimein Anubiksen kohdille – ei katse enää päästänyt miehestä irti.
”Löysin sinut.”
Mystisen ja samaan aikaan varoittavan silkkisen äänen lausuen hiljaisesti, mutta siltikin jokainen noista tavuista kantautui selvästi kohteen ja muiden kuultavaksi. Tummien ripsien varjostamassa katseessa häivähtäen illuusiomainen hymy. Tämän kuvan kauniin naisen kätkien ajatuksensa ja tunteensa vielä Anubistakin paremmin.

Hiekkatielle kuuluen uudenlainen ääni, sen kuuluen juuri kääntyvälle autolle joka sai kuin pakotetusti päiden kääntymään väkisinkin kohti tuota kyseistä menopeliä joka pysähtyi pihaan. Lapsen niinkään välittämättä kyseisestä asiasta, mutta tuntiessaan Saitesin painavan tätä turvallisesti enemmän itseään vasten... riitti se niinkin nuorelle kertomaan ettei tuo kyseinen henkilö joka astuisi pian ulos olisi kovin tervetullut missään muodossa.
Pandoran saaden myös huomata tuon saman yksityiskohdan Saitesissa, sen saaden pienen varovaisuuden nousemaan pintaan.
Jokaisen seuraten katseellaan tuota hieman kauempana tapahtumaa, aina siihen hetkeen asti kunnes ovi viimein avattiin. Mustaan pukuun sonnuttautunut kuski nousi ensimmäisenä ja kaarsi nopeasti toiselle puolelle valmiina avaamaan seuraavan oven kuin tuon työhön kuuluikin sillä hetkellä. Pandoran kääntyen siinä vaiheessa ympäri kokonaan kasvotusten tuon autosta nousevan hahmon kanssa niinkuin kaikki muutkin, mutta sen sijaan että joku olisi vaivautunut sanomaan kyseisen naisen henkilöllisyyden, joka sillä hetkellä peitti koko olemassa olonsa kaavun taakse - ei siihen olisi tarvetta.
Hiljaisuuden kertoen jo ennestään kenestä oli kyse.

Naisen pysähtyessä viimein, ei hiljaisuus keskeytynyt vieläkään - vaan sen ollen niinkin painostava ja hermoja raastavan odottava että kuka tahansa olisi voinut kuulla epätasaiset sydämen sykkeet jokaisen rintakehässä joka vain terassilla oli.
Hupun siirtyessä naisen liikkeestä pois kasvojen tieltä, paljastui niiden alta kuvan kauniit kasvot, jotka olisivat saaneet kenet tahansa miespuolisen henkilön lumoihinsa pelkän katseen avulla, joka myös osasi vangita - paitsi niitä jotka olivat saaneet kokea tuon naisen raakuuden ja kylmän brutaalisuuden henkilökohtaisesti. Ruskean silmäparin pysytellen tuossa kyseisessä naisessa, joka oli matkustanut egyptistä asti vain ja ainoastaan nähdäkseen toisen entisistä vanhimmista - jonka myös Shaiya oli herättänyt henkiin omia etujaan ajatellen. Ilman muuttuen raskaammaksi mitä se todellisuudessa oli vaikka ulkokuori ei antanutkaan periksi missään vaiheessa, ruskean katseen ollen huomannut kädet jotka olivat takertuneet voimakkaammin pintaa vasten. Lapsen itse painautuen Saitesta vasten enemmän ja kääntäen katseensa samantien poispäin olennosta joka sai kaikille kylmät väreet aikaiseksi, - tuon kohdistaen katseensa ovelta saapuvaan kissaan joka sähähti pahaenteisesti uudelle tulokkaalle.
Uuden äänen saaden ruskean silmäparin kääntymään varoen kohti kissaa joka oli valmiudessa, tämän sitten vilkaisten Saitesta. tämän lähtien varoen peruuttamaan taaksepäin mutta sitä ennen kosketti käsi varoen Anubiksen selkä puolta rauhoittavasti, ennenkuin ruskeat silmät kääntyivät Saitesin puoleen. Katseesta pystyen lukemaan että hän aikoisi mennä seuraamaan tilannetta sisältä Sinin kanssa, sen pienen katseen pyytäen vanhempaa olemaan varovainen. Lapsen päästen takaisin äidin syliin, ja ulkoilman vaihtuessa sulkeutuvan puuoven mukana sisätiloihin jossa sillä hetkellä olivat vain heidän lisäkseen Giovanni ja Evey - tosin täysin tietämättöminä kylpyhuoneen puolella vieläkin viileän aamun jälkeen. Hopeisen silmäparin katsoen äitiä, tuon nuorimman vatsan jälleen murahtaessa ja sen saaden myös Pandoran pakottamaan hymyn huvittuneesti huulille, äidin vain todeten rauhallsella äänenpainolla pojan tarvitsevan ruokaa siihen hätään, joten matka jatkuikin siitä sitten keittiöön.

liko se pelkästään sekunti vai pitkältä tuntuva minuutti? Anubiksen kadottaen ajan kulun siihen paikkaan kun silmänsä kykenivät näkemään kunnolla tulijan kasvot. Nuo lilanvivahteiset silmät, jotka pitelivät katseessaan monta tunnetta, mutta eivät siltikään suoneet yhden yhtä niistä esille. Pandoran koskettaessa kädellään yläselkää – sulki Anubis silmänsä hetken kestäväksi ajaksi ja henkäisi tahtomattaan raskaasti. Kuinka paljon hän olisi edelleen valmis antamaan niistä menetetyistä päivistä, jotka eivät olleet pitäneet sisällään tätä kaikkea mikä nyt oli heidän ympärillään. Kuinka mielellään hän olisi voinut palata takaisin niihin päiviin, jolloin perhe oli vielä kokonainen. Niin paljon Anubis sitä toivoi, mutta myöskään hän ei vaihtaisi yhden yhtä päivää pois – sillä silloin Siniä ei olisi ja vaikka lapsi ei tiennyt isästään, rakasti Anubis nuorinta lastaan yhtä syvästi kuin esikoistaankin. Hopeisen katseen nauliutuessa uudemman kerran tuohon edempänä seisovaan naiseen, joka viattomasti hymyillen katsoi takaisin kuin mitään outoa ei olisi kyseisessä tilanteessa.

Pandoran astuessa sisälle taloon ja lähtien Sinin kanssa keittiön puolelle – alkoi portaiden suunnalta kuulua askelia kun Giovanni ja Evey laskeutuivat niitä alas. Jalkapohjien ehtien koskettamaan lattiaa kun Giovanni jo aisti ettei kaikki ollut kohdillaan ja mitä enemmän kuuloaisti keskittyi kuuntelemaan – pystyi se lopulta erottamaan tutun kuuloisen äänen lähteen kuistin puolelta. Sydämen sykähtäen voimakkaasti refleksinomaisesti kuten se oli aina tehnyt kun korvat kuulivat kyseisen puheäänen. Askelien viedessä ulko-ovelle suoraviivaisesti ja käden tarttuen viimeiseksi kahvaan aukaistakseen oven yhdellä nykäisyllä. Ulkona puhaltavan tuulen tarttuen aukinaiseen kauluspaitaan ja silmien sokaistuen hetkeksi auringon kirkkaasta valosta. Shaiyan ehtien juuri silloin sanomaan takaisin Anubikselle:
”En tullut tänne kuitenkaan sinun takiasi…”
Lilan värisen katseen kohdistuen vanhemman miehen ohitse nuorempaan, joka pysähtyi sopivasti seisomaan isoisänsä vierelle. Saiteksen nähdessä Egyptin vanhimman katsovan suoraan hänen lapsen lastaan – olisi hänen tehnyt silloin mieli piilottaa Giovanni naisen katseelta. Kaikki tuo oli kuitenkin myöhäistä.

Kuistin lattialautojen narahtaen valittavasti miehen askelien alla. Shaiyan ojentaen molemmat kätensä kutsuvasti, johonka Giovanni Anubiksen yllätykseksi vastasi. Nuoremman kävellen minkäänlaista pelkoa tuntematta Shaiyan luokse ja ottaen tämän molemmat kädet otteeseensa, suoden kämmenselille italialaisperinteisen suudelman.
”Toivottavasti matkasi meni hyvin, äiti.”
Tuon kaikista viimeisimmän sanan tullessa lausutuksi kuuluville – tunsi Saites kuinka sydämensä särähti tuhansiksi sirpaleiksi ja esi-isien sielut vuodattivat verisiä kyyneleitänsä. De Fiore suvun häpeä ja kaikista pahinta oli se – ettei Giovanni tiennyt äitinsä todellista puolta. Shaiya oli manipuloiva, kiero ja ovela sekä kaikin puolin rakastettava niille, jotka tämä halusi pitää lähellään. Anubiksen puolestaan tuntien yllättyneensä vaikka oli uskonut siihen hetkeen asti – ettei niin enää pystynyt käymään pitkän iän vuoksi. Hämmennyksen jälkeen laskeutuen viha, varsinkin Saitesta kohtaan ja myös osittain Giovanniakin, mutta kaikkein eniten Shaiyaa kohtaan, joka oli onnistunut tahraamaan De Fioren suvun omalla juonittelullaan.

Huoneen vaihtuessa eteisestä keittiöön Sinin kanssa, tuli lapsi lasketuksi lattialle jotta tuo saisi itse kiivetä istumaan odottamaan ruokaa, mutta sen sijaan tämä jäikin seuraamaan keittiötason vierelle äidin touhuja vaikka portaikosta kuuluvat askeleet - veivät kuitenkin lopulta voiton tässä asiassa. Tuon nuorimman sisaruksista kereten kääntämään päätänsä sen verran jotta kerkesi näkemään Giovannin rivakat askeleet jotka veivät samaan suuntaan - josta hekin olivat hetki sitten tulleet.

Kaksikon astellessa portaat alas, olivat aistit rekisteröineet viimeisillä portailla selvästi jonkun ylimääräisen saapuneen heidän muiden lisäksi myöskin alueelle, - mutta samalla jokin - oliko se sitten aistit vai alitajunnan epämääräinen aisti - kertoi ettei tuo tulija ollut täysin puhtoinen ja tietäisi varovaisuutta kaikilla mahdollisimmalla tavalla. Käden nousten vanhemman sydämen päälle, sen kertoen jonkin sykähdyttäneen tuota miestä joka Evey rakasti - kerkesi Evey vain lausahtamaan toisen nimen ennenkuin kädet jotka pitelivät toisistaan kiinni päästivät irti. Giovannin lähtien ulko-ovea kohti sen enempiä harkitsematta - niin teki myös Eveykin vaikka lähtikin hieman jäljessä päin samaa reittiä kohti terassia.
Valon ottaessa uudemman silmäparin vastaan yllättävästi, Eveyn joutuen siristelemään silmiään astuessaan ovesta ulos. Käden kohoten refleksin omaisesti suojaksi niinkuin useimmilla oli tapana tehdä sellaisessa tilanteessa, alkoi myös katseen eteen ilmestyä selvempi kuva mikä oli saanut Giovannin huomion niin mielenkiintoiseksi - sen olematta kuitenkaan ainoa asia minkä silmät erottivat läheisyydestä. Vilkaistuaan sivusilmällä lähes vieressään seisovaa vanhaa miestä, näki tuosta selvästi että Saites kärsi. Jostain. Jostain mikä liittyi tuohon kuvan kauniiseen naiseen jota Giovanni sillä hetkellä tervehti italialaisittain niinkuin tapana oli.
Korvien erottaen sanan: äiti, sai tuo pienen hämmennyksen kasvamaan entisestään. Evey muisti, kuinka Giovanni oli kertonut kysyttäessä, etteivät vanhemmat eivät olleet pitäneet kummoisemmin yhteyksiä lapseensa sen yritys-jupakan jälkeen. Hopeisen katseen kääntyen vuorostaan isäänsä, joka ei ollut oikein yhtään sen paremmassa kunnossa kuin Saiteskaan - tuosta näkyen enemmän vihaa tuota koko tilannetta kohtaan kuin pelkoa tai murtumisen merkkejä. Kaikista eniten selvästikin vihaa Giovannin äitiä kohtaan.
Evey, kaiken maailman tilanteista joihin salaseura oli osallistunut huolimatta - ei ollut tavannut Shaiyaa henkilökohtaisesti - joten tämä ei osannut myöskään osannut yhdistää tuota kuvankaunista naista salaseuran vanhimpaan josta nuo molemmat omaankuoriinsa sulkeutuvat miehet olivat varoitelleet ensimmäisen kerran yli puolivuotta sitten. Silti jonkin kertoen takaraivon puolella varoittelevasti ettei tuon naisen kanssa todellakaan tulisi leikkiä tulella.
Nuoremman astellen isänsä vierelle, kysyen tuolta hiljaisesti ranskankielellä oliko tuolla kaikki hyvin, kun tuo oli kuin olisi juuri nähnyt aaveen menneisyydestä, - todellisuudessa tytär olisi halunnut kysyä miksi hän näki vihaa isänsä silmistä joka kohdistui suoraan Giovannin äitiä kohti muitta mutkitta.

Käsien päästäen toisistaan irti – jätti se hetkellisen lämmön jälkeen kasvavan kylmyyden, joka syventyi kuluvien sekuntien tahdissa. Giovannin astuen syrjään Shaiyanin tieltä. Peilityynen katseen kohdistuen vuorostaan kuistilla seisovaan nuoreen naiseen, joka oli alitajuntansa viisaudessaan hakeutunut isänsä vierelle. Ruusunpunaisilla huulilla pysyttelevä hymy ei kuitenkaan laantunut vaan sen tuntui pikemminkin syventyvän kun palaset loksahtivat paikoilleen. Kevyiden askelien johdattaen lähemmäksi, mutta ne pysähtyivät kuitenkin portaiden juurelle. Solakan kämmenen, jonka jokaista sormenpäätä koristivat pitkät, veren punaiset kynnet, ojentautuen kutsuvasti Eveytä kohti. Anubiksen luoden ensimmäistä kertaa varoittavan katseen. Giovannin ja Eveyn katsoen juuri sopivasti muualle. Shaiyan vilkaisten toista vanhinta hetkellisesti, mutta ei sanonut mitään. Katseen puhuen puolestaan.
”Mitä sinä olet tuomitsemaan minua, Anubis? Teetkö itsestäsi hurskaampaa kuin oikeasti olet.”
Kielen muodostaen sanat, jotka tulivat sulosoinnun kaltaisena kuuluville.
”Tule, lapseni. Saanhan nähdä sinut lähemmin?”
Käden laskeutuen alas, mutta katse pysyi viattomasti koko ajan Eveyssä. Shaiyan jääden odottamaan nuoremman naisen reagoimista pyyntöönsä. Tietäen samalla ettei toinen voisi kuitenkaan kieltäytyä.

Giovannin kävellen äitinsä ohitse ja seisahtuen ensimmäiselle porrasaskelmalle. Merenpihkan värisen katseen kohdistuen takaisin tuohon vanhempaan naiseen, joka oli hänen äitinsä… kirouksena ja siunauksena. Yleensä Giovanni muisti olla kohtelias ja tapoja noudattava lähes kaikenlaisissa tilanteissa, mutta nyt hän ei pystynyt pitämään sanojaan omana tietonaan vaan esitti juuri sen kysymyksen kuuluville, mikä olisi pitänyt esittää jo kauan sitten.
”Miksi tulit tänne? Italiaan asti? Luulin, että omat toimesi veisivät kaiken aikasi.”
Shaiyanin hymähtäen arvoituksellisesti kuin olisi huvittunut kuulemastaan, mutta ei tuonut reaktiotaan kuitenkaan täydellisesti esille. Katseen irrottautuen Eveyn olinpaikasta ja hakeutuen tuohon portailla seisovaan mieheen, jonka olemuksesta aisti uudenlaista varmuutta. Jokin oli muuttanut Giovannia ja sen Shaiya huomasi.
”Tarvitsenko syyn jos haluan nähdä esikoistani ja ainoaa lastani.”
Äidin vastaten lapselleen rauhallisesti vaikka äskeiset sanat olisivat voineet saada kenet tahansa muun raivoihinsa. Giovanni ei kuitenkaan mennyt Shaiyanin hunajaisten sanojen pauloihin vaan piti katseensa edelleen järkkymättömänä. Hänen äitinsä ei ollut välittänyt esikoisensa voinnistaan yli kymmeneen vuoteen tai ei ainakaan tuonut sitä vahingossakaan näkyville. Joten miksi hänen yhtäkkiä pitäisi uskoa moinen väite todeksi?

Hopeisen silmäparin seuraten katseellaan äidin ja pojan tapaamista lähes kuuteen vuoteen, pystyi tilanteesta näkemään - ettei se ollut yhtä lämmin kuin ulkopuolinen olisi voinut luulla. Tilanteen pysyen koko sen ajan enemmän muodollisena kuin herkkänä tapaamisena, ei tuosta tilanteesta näkynyt myöskään yhtään äidillistä lämpöä esikoista kohtaan. Eveyn pannen tuon merkille samantien, kuten varmasti muutkin. Saitesin ja Anubiksen varmasti tietäen syyt paremmin kuin tämä nuorempi nainen mutta sanoja ei siinä tilanteessa tulisi antaa lausutuksi ääneen. Vasta myöhemmin.
Vanhemman naisen huomion kääntyen äkisti Eveytä kohti, - vasta harmahtava katse määrätietoisesti ja kohteliaisuuden nimissä takaisin lilahtaviin. Kuka tahansa muu olisi voinut vain pongahtaa askeleita taaksepäin, sepittää jotain äkinäisesti menosta talon sisäpuolella - lähtenyt nopeasti pakoon katsetta, joita katsoessa pystyi lähes tuntemaan Shaiyan pystyvän näkemään isoimmatkin salaisuudet - edemmälle kuin sielu antoi tilaa näyttää ajatuksia. Silmäparin vilkaisten tyttären vierellä seisovaa miestä pikaisesti puhuttelevasti, ei Evey kiinnittänyt huomiota tuohon. Oli selvää ettei Anubis järin ollut hurmioissaan Shaiyan esiintymisestä ja vielä vähemmän siitä että tuo katala olento oli esittäytynyt tyttärensä kihlatun äidiksi - joten kyseinen katseiden vaihto ei ollut kovin yllätys.

Nuoremman vilkaisten vain nopeasti kättä joka kutsui selvästi luokseen, ystävälliset sanat saaden jonkin repäisemään korvien välissä inhottavasti kivuliaana, sen ollen varoitus jo itsestään. Ilmeen värähtämättä hymystä alaspäin kertaakaan sinä hetkellä.
Natisevan äänen portaikossa keskeyttäen hetken, Eveyn kääntäen katseensa Giovannia kohti, joka puolestaan kysyi äidiltään mitä tuo teki täällä. Kaikkihan jotka olivat kuulleet Giovannin väleistä vanhempiinsa halusivat varmasti tietää vastauksen enemmän tai vähemmän - eritoten tuo kysymyksen esittänyt mies joka edelleen odotti vastausta ensimmäisellä askelmalla. Äidin suoden hiljaisuuden jälkeen hieman - ympäripyöreän vastauksen - jokseenkin huvittuneen hymähdyksen kera, näki Evey ettei esikoinen uskonut vanhempansa vastausta. Hyvästä syystä vieläpä.
Katseen kääntyen selvästi Anubikseen joka oli ainakin siihen hetkeen asti pysynyt Saiteksen kanssa sivummalla, jättäen suulliset sanan vaihdot suosiolla tuonemmaksi, loi tytär isälleen pienen rauhoittavan hymyn ennenkuin päätti siirtyä hieman poispäin omasta vanhemmastaan. Portaiden narahtaen myös nuoremman jalkojen alla, mutta sen sijaan että hän olisi astunut kokonaan maalle Shaiyan seuraksi ja katseltavaksi jäi tämä rakastamansa miehen seuraksi yhdelle portaalle ylemmäksi. Tarpeeksi lähelle silmien nähtäväksi - olihan näillä kolmella vain pieni väli välissään enään. Olihan Shaiya - syystä tai toisesta halunnut nähdä Evey lähempää, joten tuo tila sai myös riittää. Jos ei, saisi tuo ottaa tilan itse kiinni. Nuoremman vilkaisten kihlattuaan ensin ja sitten äitiä muutaman askeleen päässä ja viimeiseksi Saitesta joka pysytteli oven läheisyydessä. Tuolloin katseessa välähtäen pieni huoli mutta sekin tuli kadonneeksi yhtä nopeasti kun silmät kääntyivät takaisin kaksikkoa kohti "halusitte nähdä minut lähempää?" hän kysyi kohteliaasti naiselta, samalla käden hipaisten huomaamattomasti Giovannin omaa samassa kun tämä astahti tuon kanssa samalle portaalle.

Porrasaskelman narahtaessa lisäpainon alla – kohottautuivat lilanväriset silmät katsomaan nuoremman naisen kasvon piirteitä ja lopuksi tämän sulan hopeisia silmiä, jotka muistuttivat erehdyttävästi Anubiksen omia. Tuuheiden ripsien kehystämien silmien pysyen hievahtamatta paikoillaan kun askeleet ottivat hitaasti välimatkan umpeen. Laihojen sormien kohottautuen koskettamaan Eveyn kasvojen sivustaa. Herkkien aistien tuntien lämmön nuoremman iholla, pystyen lähes kuulemaan täydellisesti kuinka nuori sydän hakkasi rintakehän sisimmässä ja pumppasi tuoretta verta suoniin, jotka saivat elämän värin iholle.

Shaiyan hymyillen demonimaisesti ystävällisen kuorensa alla. Kuinka monta kertaa hän oli nähnyt kuoleman kalpeuden ja monet lasittuneet silmät, jotka eivät enää pyytäneet eivätkä antaneet mitään.
”Sinusta tulee kaunis morsian, kultaseni.”
Ruusunpunaisten huulien muodostaen kuiskauksen tasolla lausutut sanat. Kasvoja koskettaneet käden vetäytyen kauemmaksi, mutta ennen lopullista perääntymistä – hipaisivat sormet hellästi Giovannin käsivartta.
”Isäsi haluaa keskustella kanssani suvun perinnön jaosta. Viivyn siis kaupungissa pariviikkoa. Toivon, että voit suoda läsnäolosi minulle joku päivä.”

Äidin ojentaen pojalleen keskeltä taitetun paperipalan, jossa luki hotellin osoite. Giovannin ottaen sen vastaan pienen nyökkäyksen kera, mutta ei sanonut enää mitään ääneen. Esikoisen antaen äidillensä järkkymättömän kuvan itsestään siihen asti, kunnes lopulta auto kaarsi pois pihalta hiekkatielle. Vasta kun auton takavalot olivat hävinneet näkyvistä lyyhistyi Giovanni istumaan portaille. Käden, joka oli koko ajan puristanut metallista kaidetta, ei päästänyt vieläkään irti. Vapaan kämmenen kohottautuen vaistojen varassa sydämen päälle. Värisevän uloshengityksen toimien pisteenä i:n päälle. Tapahtuman saaden Saiteksen tulemaan kaksikon luokse huolestuneena. Olihan Giovanni isoisälle kaikki kaikessa vaikka näillä olikin omat ongelmansa.

Anubiksen poistuen kuistilta huomaamattomasti. Hän oli huomannut Giovannin esittäneen koko ajan vahvempaa mitä oikeasti oli. Sen tuoden mieleen hänet.

anhemman naisen käden kohoten pienintäkään epäröinnin merkkiä näyttämättä kohti Eveyn kasvoja, jokin alitajunnassa kehotti perääntymään mahdollisimman nopeasti portaissa taaksepäin takaisin turvalliselle kuistille, mutta keho vain ei suostunut sillä kertaa tekemään yhteistyötä aivoituksien kanssa.
Naisen puraisten varoen posken sisäpintaa, samassa käden painautuen kasvojen sivustaa vasten, saaden kehon värähtämään. Normaalisti kuka tahansa normaali ihminen olisi pysynyt paikoillaan, mutta Evey kun ei ollut edes tuota kyseistä lajia, tunsi hän myös oman pahansuopaisuuden suorastaan paistavan viattoman hymyn takaa kun Giovannin äitiä oli tarpeeksi kauan katsonut.
Kämmenen tuntuen suorastaan jäätävän kylmältä ihoa vasten, sen hellittämättä edes silloin kun kosketus erkaantui kasvojen alueelta, pienen kehulta kuulostavan lauseen kuuluen hiljaisesti. Toinen siis tiesi tosiaan kosinnasta...?
Hopeisen silmäparin siirtyen katsomaan Giovanniin joka oli koko sen ajan ollut hiljainen, jopa silloin kun oma äiti pyysi tapaamaan häntä jokunen päivä ja antaessa jopa osoitteen. Olivatko äidin ja esikoisen välit tosiaan niin huonot ettei tämä halunnut sanoa edes hyvästejä?

Vähäsanaisen tapaamisen päättyessä, nelikon jääden seuraamaan kuinka auto kurvasi pois pihasta rauhallisesti, aina siihen hetkeen asti kunnes katse ei enään erottanut kauemmas liikkuvaa kulkuneuvoa, - kuului terävä kopahdus joka sai nuoren naisen kääntämään katseensa takaisin kihlattuunsa.
Mutta silti, sen sijaan että tavanomainen kysymys olisi lausuttu miehen voinnista kyyristyikin nuorempi tuon vierelle Saitesin itsekin kiirehtien taka-alalta heidän luokseen, Anubiksen vuorostaan poistuen vähin äänin paikalta.
Huomattavasti solakamman ja pienemmän kämmenen kohoten hitaasti kaidetta puristelevan käden päälle rauhoittavasti, Eveyn katsoen alemmalta tasolta rakastamaansa miestä jolla tuotti selvästi ongelmia sillä hetkellä johtuen tuon kyseisen naisen tapaamisesta pitkien aikojen jälkeen. Peukolan silitellen rauhallisesti kämmentä joka ei ollut koko yllättävän ilmaantumisen jälkeen hellittänyt otettaan kylmästä kaiteesta, Eveyn liikahtaen hieman lähemmäksi rakastamaansa miestä, "tiesitkö, ettei vahvemman esittäminen ole aina tarpeellista?" Hän kysyi sitten hiljaisella äänellä, käden lähtien liukumaan käsivartta pitkin sydämen päälle, mutta sen sijaan että tämä olisi siirtänyt Giovannin käden muualle rintakehältä, hakeutuikin tuo toisen omaan, sormien työntyen varoen miehen omien välistä. "Rauhoitu..."
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 14:59

Tuntui kun sielu olisi vedetty kylmään pimeyteen, jossa päällimmäinen tunne oli vain pelko kadotukseen joutumisesta. Giovanni oli kärsinyt tuosta tunteesta joka ikinen kerta kun hän joutui kohtaamaan toisen vanhemmistaan; äitinsä, jonka lilan väriset silmät tuntuivat katsovan sieluun asti pahat tarkoitukset mielessään. Pitikö lapsen todella tuntea noin omasta äidistään?

Lämpimän ja täysin hyvää tarkoittavan kosketuksen tuntuessa kämmenen iholla – ei Giovanni reagoinut aluksi mitenkään, mutta kun Eveyn käsi viimein laskeutui rintakehälle ja otti miehen käden omaansa – kohottautuivat merenpihkan väriset silmät hitaasti nuoremman naisen kasvoihin, joissa olevat hopeiset silmät vastasivat rauhoittavana takaisin. Evey oli juuri se näky minkä Giovanni oli halunnut nähdä aina silloin kun tällä oli ollut hankalaa. Juuri nuo sulaa hopeaa muistuttavat silmät saivat hänet tuntemaan kuuluvansa siihen paikkaan ja hetkeen missä oli. Pystyikö sielunkumppanin todella löytämään monen ikävuoden päästä?

Giovannin vastaten hymyllään takaisin vaikka se tekikin kipeää.
”Minä rauhoitun, mutta älä päästä vielä irti.”
Silmien katseessa häivähtäen selvä sanaton pyyntö nuoremmalle. Toisinkuin Eveyn isä, ei Giovanni peittänyt heikkouttansa täysin vaan tämä myönsi itselleen inhimillisen puolensa. Hän oli tottunut pärjäämään omillaan yli kymmenen vuoden ajan, mutta voimansa olivat yhtä lailla hiipuvaisia kuin muillakin. Myönsi sitä ääneen tai ei.
_____________________________
Ulko-oven sulkeutuessa kokonaan askelten takana – sulki se taaksensa ulos jääneet henkilöt. Anubiksen mennen yläkertaan, jossa vierashuone sijaitsi. Kuulon rekisteröiden elämisen ääniä keittiöstä, jossa Pandora ja Sin olivat sillä hetkellä. Nuoremman syöden ruokaansa tyytyväisenä.

Vierashuone oli tyhjä kuten Anubis oli olettanutkin. Askelten pysähtyen suunnittelemattomasti pienen seinäpeilin eteen. Kuvajaisen vastaten hämärä valaistus taustanaan. Anubiksen astuen askeleen lähemmäksi ja vieden sormensa hiuksiinsa, joiden seasta paljastui harmaantuneita hiussortuvia kun niitä siirreltiin. Etusormen eksyen viimeiseksi silmäkulmien luokse. Hentojen uurteiden näkyen päivettyneellä iholla. Vanhenemisen merkkien näkyen hiljalleen.

Hiljaisen hymähdyksen, joka ei paljoakaan paljastanut mitään tunteita esille, kohottautuen ylös keuhkoista. Anubiksen painaen kämmenensä sekunnin ajaksi peilin pintaan kunnes erkaantui kauemmaksi. Huoneessa oli tuoleja ja sänky, mutta vanhan tavan mukaan hän istuutui silti lattialle seinän viereen. Länsimaalaiset mukavuudet olivat olleet jo kauan osa hänen elämäänsä, mutta silti ne eivät voineet poistaa täysin ikivanhoja tapoja. Slummialueella ei ollut silloin aikoinaan noita mukavuuksia, jotka nyt ympäröivät koko ajan minne ikinä menikin.

Anubiksen vajoten omiin mietteisiinsä.

Oven kalahduksen jääden kaikumaan kaipuisasti hiljaisuuden täyttämään taloon, jossa sillä hetkellä ei ollut ketään muita kuin vain Pandora, Sin ja vasta saapunut Anubis, sai oven kalahdus katseen kääntymään sen hetken kestäväksi ajaksi eteisen suuntaan. Oli niin vähäntä kiinni, ettei Pandora olisi lähtenyt toisen perään, kysynyt oliko miehellä kaikki varmasti hyvin - vanhan tottumuksen mukaisesta - kunnes kylmä todellisuus iski päin kasvoja. Katseen painauen takaisin tiskiveteen, josta raikas tuoksu pulppusi sen hetken ajan keittiössä, hampaiden painautuen rauhallisen pinnan alla yhteen kovemmin. Hän ei enään ikinä - koskaan - voisi osoittaa tunteitaan avoimesta tuota miestä kohtaan, jota hän kaikessa kirouksessaan rakasti vieläkin vaikkei sitä pystyisikään näyttämään. Mutta puolivuotta sitten auenneet haavat alkaisivat kyllä paranemaan. Niinhän se. Antoi ajan hoitaa loput, naisen ehkä jopa toivoen unohtavansa kyseiset tunteet Anubista kohtaan joku päivä - vaikka vaikeaksi se tulisi tulemaan - olihan tuo sentään heidän molempien lapsiensa isä.

Äidin huomion herpaantuen sen hetkeksi aikaa, oli sillä hetkillä kaikista nuorimmaisin huomannut jälleen tuon samaisen miehen joka oli tömistellyt sanaakaan sanomatta tai edes huomioimatta mitään ympärillään samantien yläkertaan - kuin piiloutuen sitä mikä odotti alakerrassa ja tuolla ulkona - josta ikkunasta katsottuaan pystyi näkemään selvästi kolmen hahmon vieläkin portaikolla. Eveyn pidellen rauhoittavasti rakastamansa miehen kädestä kiinni, samalla kun tämä siirteli hiuksiä kasvojen tieltä pois, Saitesin taas huolestuneena vierellä. Pään kääntyen vuorostaan takana seisovaan naiseen, joka tiskasi sillä hetkellä pojan aiheuttamaa ruokasotkua kaikessa hiljaisuudessaan. Lienikö se sitten pelkkää tylsyyttä jota niin nuori lapsi ei voinut kovinkaan sietää ympärillä vaiko kenties iän tuomasta villiydestä joka nimenomaan ei antanut kuopuksen pysyä sitten millään paikallaan edes sen hetken ajan, - oli tuo jälleen kadonnut keittiön puolelta äidin silmien alta ja juossut portaikkoon minne mies oli karannut. Ehkä hän saisi tuosta seuraa?

Tuon kaksivuotiaan taaperon vielä pystymättä astumaan kunnolla portaikossa joiden tasot olivat vielä hieman liian korkeita tuolla, päätyi lopulta kyseinen - varsin vaarallisen näköinen touhu röymimiseksi, joka eteni hitaasti kohti vierashuoneita.
Pienen käden liikkeen riittäen sillä kertaa avaamaan oven tuosta vain, kun kerran sitä ei oltu lukkoonkaan asennettu sillä kertaa, näytti nuorimmaisen liike pysähtyvän lähes samantien paikoilleen nähdessään miehen istuvan lattialla tuolien ja sänkyjen sijasta. Pienen ihmetyksen vallaten sen hetkisen ajaksi Sinin, mutta eiköhän sekin pyyhkiytynyt mielestä kun jalat päättivät ottaa askeleita kiinni Anubista kohden. Kuopuksen istuutuen isäänsä vastapäätä, tuijottaen mielenkiintoisena identtisiin silmäpareihin - kuin peiliin olisi katsonut.

Kun ajatukset keskittyivät täysin johonkin - sulkivat aistit muut ärsykkeet aina ulkopuolelle. Anubiksen toistaen mielessään Shaiyanin sanat. Muistellen näkemänsä kasvot, jotka eivät olleet värähtäneet milliäkään viattomasta iloisuudesta. Jokin kuitenkin kertoi alitajunnassa - ettei kaikki ollut niin kuin piti. Shaiyanilla oli joku toinenkin syy matkustaa italiaan asti. Kysymys vain kuului; mikä?

Vanhemman miehen aistit havahtuivat vasta silloin hereille kun nuorempi oli jo ehtinyt istuutumaan alas lattialle ja jäänyt tapittamaan selvästi uteliaana. Anubiksen hämmentyen aluksi näkemästään. Missä vaiheessa Sin oli kiivennyt yläkertaan? Ajatusten muistaen perään yläkertaan johtavat portaat, mikä sai katseen laskeutumaan lapsen polviin. Tuoreen naarmun koristaessa vasenta polvea – sen jo kertoen oman tarinansa.
”Kai sinä ymmärrät, Sin, että saat äitisi huolesta sairaaksi – jos katoilet noin.”
Hopeisten silmien katsoen nuorempaa aavistuksen toruvasti vaikka Anubis tiesikin – ettei noin nuori kyennyt ymmärtämään tekojensa seuraamuksia. Pään nyökkäisten naarmuuntuneen polven suuntaan.
”Saanko vilkaista tuota ennen kuin äitisi huomaa.”
Hymyn häivähtäessä huulilla, jotka eivät olleet paljoa hymyilleet koko iän aikana.
____________________________________
Verentäytteinen korahdus kohosi ulos kurkusta – hetkeä ennen kuin tuo veri purskahti ulos aukeavasta haavasta ja suusta. Ohuen terän vetäytyen ulos niskasta ja painautuen takaisin nahkaisen kyynärvarsisuojan sisään. Yksinäisen veripisaran valuen murhaajan kasvojen sivustaa pitkin kunnes se pyyhkäistiin kadoksiin. Nojatuolissa istuneen uhrin rojahtaen kuollessaan lattialle. Kädessä pidellyn lasin tipahtaen arvokkaan näköiselle matolle. Punaviinin piirtäen epämääräisen tahran kalliille materiaalille.

Käytävällä kaksi henkivartijaa käveli sitä huonetta kohden missä tiesivät kaupungin johtajan odottavan kokouksen alkamista. Näiden ohittaen matkallaan siivoojan, jonka iho oli pölyn likaama – tahraisista silmälaseista puhumattakaan. Vartijoiden totta kai kommentoiden toisilleen siivoojan ulkonäöstä arvostelevaan sävyyn. Nämä kun itse olivat juuri sellaisia, mitkä viihtyivät kuntosalilla.

Henkivartijoiden päästessä etsimänsä huoneen edustalle – huomasivat nämä oven olevan rakosellaan. Näkymän huoneessa olematta yhtään sen parempi. Täyden hälytyksen soidessa pian koko rakennuksessa. Poliisien parveillen pian kaikkialla, mutta nämä eivät kyenneet löytämään mitään epäilyttävää. Kenenkään tajuamatta katsoa korttelin päässä olevalle kujalle, jossa yksistä roskiksista lepäsi siivoojan vaatekerta ja kasan päällimmäisenä likaiset silmälasit.

Katseiden kohdatessa toisensa ensimmäisen kerran, näkyi vanhemman kasvoilta selvä hämmennys tuota pientä lasta kohtaan joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä siihen samaiselle lattialle istumaan.
Hopeisien silmien seuraten pienintäkin miehen tekemää liikettä ja reaktiota uteliaana, selvästi mielissään saadessaan edes jonkinlaisen muutoksen ilmeettöminä normaalisti pysytteleville kasvoille, - hymyn tuntuen nousten vain entisestään lapsen huulille.
Vaikkei Sin tosiaan aivan kokonaan ymmärtänytkään miksi hän saisi vanhemmalta toruja, ymmärsi hän kyllä sen verran jo pelkästään Anubiksen äänenpainon hieman muuttuneen puheenaikana kun puhuttiin tämän äidistä, lapsen vilkaisten itsekin portaikkoon jonne tuo oli jättänyt naisen tiskien ääreen. Hymyn laskien sen verran merkiksi siitä että hän kyllä ymmärsi toisen sanat, ja nyökytteli sitten vielä varoen päätään vanhemmalle. Aina siihen asti kunnes alaspäin laskeutunut katse oli osunut polveen joka sillä hetkellä näytti jopa vuotavan aivan vähän verta. No, ei mennyt kauaakaan kun iloinen ilme alkoi laskeutumaan vähitellen pelästyneeksi ja siitä sitten eteenpäin pieniä itkun merkkejä. Käsien kohoten silmien eteen kun kyyneleitä alkoi valumaan ja pientä nyyhkytystä kuului äänestä vaikkei se ollutkaan vielä kokonaan parkumiseksi ollutkaan muuttunut.
Lapsen nousten samantien Anubiksen ystävällisen hymyn jälkeen maasta ja lähes juoksi tuon luokse, pienten käsien tarttuen samantien paidasta kiinni turvaa hakevasti.

Sillä välin alakerrassa, talon portaikossa oli Evey istahtanut samaiselle tasolle minkä päällä Giovanni itse istui, käden pidellen edelleenkin toisistaan kiinni niinkuin toinen oli pyytänytkin, samalla kun nuoremman pää itsestään nojasi miehen olkapäähän varoen. Naisen näyttäen hetken ajan jopa mietteliäältä. Eveyn kelaten mielessään äskeistä tapahtunutta, Giovannin äitiä joka oli saanut pelkällä yksinkertaisella kosketuksella selkäpiin karmivaan varoittavasti, Giovannin omaa reaktiota äitiinsä sekä tietenkin... hopeisten silmien kääntyen vilkaisemaan lyhyesti Saitesta taka-alalla, joka oli myös käyttäytynyt oudosti naisen lähettyvillä vaikkei tuo ollutkaan mitään lausunut koko sinä aikana niinkuin normaalisti. Eveyn voimatta olla kurtistamatta hieman kulmiaan tuolle yhtälölle, samalla kun huulet avautuivat kysymään kysymystä hiljaisesti.
"Gio..." Hennon äänen aloittaen, samalla kun silmät kirivät takaisin kihlattunsa kasvojen piirteisiin "aiotko mennä tapaamaan äitiäsi niinkuin hän toivoi?" Leuan tehden pienen nyökkäysmäisen liikkeen paperilappusta kohden, johon oli kirjoitettu hotellin osoite. Naisen itse hieman epäillen Giovannin edes harkitsevan asiaa, vaikka olihan se periaatteessa tuon velvollisuus esikoisena nähdä äitään edes sen verran kuin tuo olisi Italian mailla syystä tai toisesta. Vaikka näillä kahdella olikin selvästi huonot välit.

Katse, joka oli pysynyt alaviistossa pidemmän aikaa, kohottautui lopulta käden pitelemään paperilappuun, jota alettiin käännellä hitaasti puolelta toiselle vailla sen erityisempää syytä. Giovannin pysyen vaiti kunnes lopulta antoi tumman rauhallisen äänensä sanoa:
”Kuten kerroin sinulle yli puolivuotta sitten – etten ole samanlainen kuin vanhempani. Niin helppoa kuin se olisi kääntää selkänsä, en kykene tekemään sitä vaikka se satuttaa minua.”
Hiljaisen hymähdyksen viimeistelen kaiken tuon laimeasti, mutta heti sen jälkeen heikko hetki alkoi sulaa kadoksiin miehen olemuksesta ja tilalle alkoi palautua se sama vahva persoonallisuus, johonka Evey oli saanut tutustua ensimmäisenä kaksikon tavatessa.

Käden, joka piteli kaiteesta kiinni, auttaen Giovannin ylös portailta. Huulien lomasta karaten astetta raskas henkäisy kun tämä selvästi haki henkisen tasapainonsa takaisin hallintaan. Giovanni oli vannonut itselleen kymmenen vuotta sitten – ettei antaisi kenenkään lyödä itseään maahan. Ei edes silloin vaikka tekijänä olisi hänen oma vanhempansa.

Saiteksen katsoi lapsen lapsensa muuttunutta olemusta vaitonaisena. Giovanni ei ollut koskaan kuulunut lyötyihin, mutta kuinka paljon sekin söi loppujen lopuksi voimia kun koko ajan piti pysyä vahvojen puolella.
”Tiedätkö mitä äitisi hakee täältä todellisuudessa?”
Vanhemman miehen uskaltautuen muodostamaan ajatuksensa julki. Identtisen silmäparin katsoen herkeämättä nuoremman reagoimista, joka yllätykseksi ei enää horjahtanut suuntaa eikä toiseen. Saiteksen nähden vain Giovannin hymyilevän ilottomasti samalla kun tämä heitti saamansa paperipalan portaiden vierellä sijaitsevaan metalliseen ämpäriin.
”Hän haluaa De Fioren suvun talon. Kotini, josta olen saanut taistella oikeudessa liiankin monta kertaa.”
Sormien kohottautuen hieraisemaan otsan seutua vaistojen varassa. Saiteksen nähden Giovannin kurtistavan kulmiaan hetkellisesti ja juuri tuo sai tämän vanhemman miehen pistämään pisteen tuolle kaikelle, ainakin toistaiseksi.
”Emme voi tietää sitä varmaksi kuin vasta kohdilla. Arvuuttelulla on aina kaksi puolta ja harvoinpa ne koskaan johtavat mihinkään. Tulkaahan siis te kaksi. Menkäämme sisälle lämpimään ja syömäänkin jotakin. Tarvitsemme yhtälailla voimiamme.”

Giovannin nyökkäisten ymmärtämisen merkiksi. Hänen isoisänsä oli oikeassa. Sen hetkinen tilanne ei muuttuisi mihinkään vaikka he kuinka miettisivät ja maalaisivat piruja seinille. Nyt olisi vain keskityttävä olennaiseen.

Anubiksen tehden juuri niin. Hänen kantaen nuoremman takaisin alakertaan polven paikkaamisen jälkeen, mutta ei kantanut täysin keittiöön asti vaan laski kynnykselle, josta nuorin saisi kävellä omin jaloin perille. Anubis kykeni tuntemaan sympatiaa, mutta heikkouden vaaliminen ei kuulunut hänen kasvatukseensa. Ihmiset kaatuivat ja satuttivat itsensä, mutta niiden jälkeen oli noustava ylös ja jatkettava eteenpäin. Sin tulisi ymmärtämään sen isompana.

Saiteksen tullessa ensimmäisenä sisälle – pysähtyi tämä seisomaan vanhan ystävänsä vierelle, joka katsoi kahden rakkaimpansa tekemisiä, voimatta mennä näiden luokse vaikka sydän halusi sitä palavasti. Vanhuksen, joka todellisuudessa oli paljon nuorempi, katsoi hetken vaiti ystäväänsä. Tämän kiveen veistettyjä kasvoja, joissa olevat silmät olivat nähneet liian paljon.
”Mitä nyt aiot, vanha ystäväni? Giovannin ja Eveyn koulutus on tullut päätökseen. Jään heidän luokseen kuten lupasin, mutta entä sinä?”
Saites kieltämättä odotti vastausta, joka olisi kertonut lähtemisestä ja taka-alalle vetäytymisestä, mutta noiden vastausten sijaan kuuloaisti nappasi sanat:
”Etsin Zayn käsiini.”
Sydämen muljahtaen väkisin.

Giovannin nousten viimein paikaltaan jossa he olivat istuneet viimeiset puolituntia kolmistaan, Eveyn jääden itse vielä istumaan alemmalle tasolle hopeisen silmäparin seuraten toisen kehonkieltä tarkoin jos tuolla pettäisi vielä jalat alta. Mutta sen sijaan, muuttuikin tuon se hetkellinen 'heikkouden' hetki äkillisesti jälleen siksi mitä se oli ollut ensimmäisellä tapaamiskerralla. Antoi nuorempi asian olla.

Pään kääntyen hitaasti kohti Saitesta joka oli ensimmäisenä kysynyt kysymyksen, joka varmasti heitä kaikkia kiinnostaisi tietää samassa kun korvat rekisteröivät paperin tullen heitetyksi roskiin. Pois silmistä.
Hopeisen silmäparin katsoen kaksikkoa, jotka katsoivat sillä hetkellä toisiaan tarkoin, nuoremman miehistä hymyillen muttei mitenkään iloisesti, tuntui Eveystä kuin hän olisi katsonut tyhjyyttä suoraan silmiin tietämättä mitä ajatella tuosta ilmeestä. Vaikkei hän kyllä siitä kovin pitänytkään.
Käden puristaen varoen otettaan miehen omassa vielä ennenkuin nuorempi nainen ponkaisi itsensä istuma-asennosta ulos rakkaansa vierelle. "Haluatko että tulen mukaasi tapaamaan äitiäsi?" Hän kysyi toiselta, kiertäen vikkelästi tuon eteen, samalla kun toinen käsistä kietoutui vanhemman niskan takaa ympäri kun hän oli kasvokkain miehen kanssa. Korkeammalla rappusella kun seisoi sillä hetkellä, oven kalahtaen silloin heidän takanaan kiinni Saitesin mentyä edellä kehotettuaan heitä myös saapumaan syömään voimia kerätäkseen. Sormien hivellen varoen toisen kasvaneita hiuksia takanapäin, hopeisen silmäparin pysyen hymyillen merenpihkan värisissä, jotka saivat hymyn kohoamaan vähitellen enemmän nuoremman huulille entisestään, äänen lisäten hiljaisuuden painottamana varoen: "näytät väsyneeltä..."

Ruskean katseen kohoten yläkertaan josta askeleet olivat jälleen lähteneet liikkeelle, mutta sen sijaan että ne olisivat tulleet kokonaan keittiöön asti laskeutuikin hiljaisuus jälleen taloon.
Sinin tullen lasketuksi tuolloin maahan, lapsen jääden katsomaan isäänsä ensin kummastuneena. Eikö toinen aikoisi tulla tervehtimään Pandoraa? Pojan kääntyen vilkaisemaan ensin äitinsä luokse ja sitten tuota miestä joka oli hyvää hyvyyttään korjannut hänen aunneen polvensa. Hymyn nousten tuon huulille "Kiitos".
"Sin! Ainako sinun täytyy kadota?" Lapsen käsien kietoutuen tiukasti äidin ympärille tuon juostessa jo haavastansa huolimatta kovaa vauhtia, Pandoran huokaisten. "...älä enään tee noin" Äiti mumisi kuopukselleen joka nyökytteli jälleen kerran pahoittelevasti nähdessään Pandoran olleen oikeasti silläkin kertaa huolissaan nuorimmaisesta.
Oven jälleen kalahtaen auki ja kiinni jonkun perässä päin, tiesi demoni tuon kyseisen tulijan olevan Saites joka kuitenkin myös pysähtyi keittiön ulkopuolelle. Sinin jutellessa äidilleen niitä näitä normaaliin tapaansa samalla kun Pandora itse vilkaisi muutamaan kertaan syrjäisemmällä silmällä Anubista kohti kun tuo ei uskaltanut tulla edes samaan tilaan perheensä kanssa vaikka toinen olikin hetki sitten hoitanut lapsensa aukinaisen polven.

Evey kykeni olemaan liikkeissään ketterä niin halutessaan ja kun niin tapahtui – jäi Giovanni leikisti toiseksi. Tämän ehtimättä ottaa askeltakaan kun toinen oli jo ilmestynyt seisomaan ylemmälle rapulle. Solakoiden sormien hakien paikkansa niskan takaa – tuon hyvin mitättömän teon saaden kylmät väreet juoksemaan selkää pitkin alas. Ranteessa lepäävän rukousnauhan tuntuen myös ajoittain iholla. Eveyn kosketukset oli Giovanille huumetta eikä tämä kieltänyt sitä.

Nuoremman esittäessä oman kysymyksensä ääneen jäi Giovanni hetkeksi miettimään kuulemaansa, kunnes lopulta antoi aidon hymyn kohottautua huulillensa.
”Tiedätkö mitä minä todellisuudessa nyt haluaisin…?”
Kämmenien laskeutuen lantion ympärille ja huulet hipaisivat hellästi Eveyn otsaa. Merenpihkan ja hopean kohdatessa uudelleen, jatkoi Giovanni aloittamaansa:
”Palaisimme tänään takaisin kotiimme ja sulkisimme kaiken ’ei toivotun’ ulkopuolelle. Perheesi on täällä ja minun isoisäni - niin voisimme toivottaa heidät perinteiden mukaan tervetulleeksi. Perhekeskeinen illallinen? Eikö se kuulostaisikin hyvälle?”

Käden, joka oli kohottautunut hiljalleen Eveyn hiusten luokse, silittäen hiussortuvia hellästi. Hiusten tuntuen ihoa vasten silkille ja karhealle samanaikaisesti. Tuon hyvin pienen yksityiskohdan kertoen Eveyn kahdesta kansalaisuudesta.

Kosketuksen tuntuessa otsan alueella, sai tuo pieni ele silmät räpsähtämään varoen aivan olemattoman ajaksi kiinni, naisen nauttien siitä tilanteesta täysin. Nenän nuuhkaisten rakastamansa miehen ominaishajua nopeasti kunnolla, ennenkuin otsa painatui varoen enemmän vasten toisen omaa. Aidon hymyn nousten myös nuoremman huulille silmien katsoessa toisiaan syvälle, samalla kun mies itse puhui sillä kertaa.
Giovannin ehdotuksen kuulostaen enemmän kuin vain hyvältä - siitä oli puolivuotta kun he olivat viimeksi olleet edes käymässä kartanolla johtuen tiukasta koulutuksesta joka oikeutti heitä pärjäämään tätä miehen mainitsemaa 'ei toivottua'-vastaan.
"Tiedätkö Giovanni..." Lempeän äänen aloittaen hiljaisesti, samalla kun miehen oma käsi oli eksynyt hänen hiuksiinsa vuorostaan, tyytyvät sormet silittelemään niskan aluetta kiusoittelevasti. "... et uskokaan kuinka hyvältä tuo kuulostaa tällä hetkellä..." Pienen huvittuneen naurahduksen karaten huulien välistä, suukon painautuen miehen omille. "Mennään kotiin"

Hopeisen katseen sulkeutuen hetkellisen ajaksi, huulten painautuen kunnolla miehen omia vasten sillä kertaa, mutta myös leikkisästi suudelma loppuikin yhtä nopeasti, Eveyn virnuillen ilkikurisesti kihlatulleen "Menemmekö syömään ennenkuin Saites-setä raahaa meidät väkisin keittiöön?" Käden laskeutuen paremmin toisen omalle, nuoremman ottaen askeleita taaksepäin kohti ovea jonne muut olivat kadonneet jo aikaa sitten, aidon hymyn viipyen oman aikansa huulilla nuoremman katsoessa toista "tuletko?".

The End.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 04.] Another world

Viesti  Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa