03.] Omnia mutantur, nihil interit

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas

03.] Omnia mutantur, nihil interit

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 13:43

|| Kaikki muuttuu, mikään ei tuhoudu ||

”Tätä me olemme odottaneet, kansalaiset! Ensimmäisen selviytymispeli, jonka säännöistä kerron nyt tarkemmin jotta voitte nauttia rauhassa näkemästänne. Tässä näette tulevan areenan. Kaunis, eikö totta. Ympäristö antaa selviytyjille mahdollisuuden suoraan kontaktiin sisäpihalla tai sitten ’kissa ja hiiri’ -leikkiin, jota totta kai toivomme, temppeli rakennelmissa, jotka rajaavat aluetta selvästi. Huolet pois jos pelkäätte jäävänne jostakin paitsi sillä koko alue on ylläpitäjien hallinnassa. Ette siis jää mistään pimentoon, verisimmistäkään yksityiskohdista. Säännöt; kolme pelaajaa, YKSI henkiin jäävä. Oletteko valmiina!”

Monien ihmisten hurraamisen yhtyen isoksi kantavaksi ääneksi, joka oli kuin ukkonen. Tuon äänen pitäen sisällään selvää halua nähdä teurastamista. Jokainen katsoja oli kuin peto itse, janoten verta ja kuolemaa. Huutojen kantautuen jokaisen kolmen pelaajaan korviin - näiden odottaessa kukin omassa tilassaan lupaa astu areenalle. Valtion armeijaa edustavan pelaajan varmistaen vielä viimeisen kerran kaikkien tuliaseidensa toimivuuden, tämän ollen kirjaimellisesti hampaisiin asti aseistautunut. Vanhempaa salaliittoa edustavan pelaajan istuen lattialla meditoimassa, vaatetuksenaan salamurhaajille kuuluva asu, jonka huppu peitti kasvot. Uudempaa salaliittoa edustavan kantaen samanlaista vaatetusta, mutta tämä ei puolestaan kyennyt istumaan vain paikoillaan ja odottamaan lähestyvää kuolemaa. Michael oli kävellyt kyseisen huoneen jo monen monta kertaa päästä päähän. Hopeisen katseen tuijotuksen auttamatta tilannetta missään määrin, hermostuneisuuden hohkaten nuoremmasta selvästi. Michaelin yrittäen puhua Anubikselle rauhallisesti, mutta äänen säe tuppasi väreilemään väkisinkin. Tämä kaikki oli puhdasta teurastusta, ei mitään muuta! Jään sinisen katseen kääntyen lopulta pysyvästi tuohon vanhempaan mieheen, joka oli pukeutunut siihen samaan vaatekokonaisuuteen, jonka Michael oli löytänyt puisesta kirstusta kaksi vuotta sitten. Michaelin nähden sen ensimmäistä kertaa Anubiksen yllä ja vaikka tämä kuinka välillä vihasi tuota miestä, ei hän voinut kieltää itseltään kunnioittavan näkemäänsä.

Viimeisen valmistautumiskuulutuksen tullessa nousi Anubis paikaltaan ja siirtyi oppilastaan lähemmäksi. Michaelin kuunnellen vanhemman neuvoja tarkasti vaikka ajatusten ja olotilan sekavuus tekivät siitä omalla tavallaan haastavaa. Kaiken kuitenkin muuttuen kristallin kirkkaaksi kun kuuloaisti rekisteröi tumman äänen sanovan:
”… mutta tämä ei ole sinun sotasi.”
Ehtimättä enempää reagoimaan kuulemaansa – tunsi niskan alue nopean painalluksen, minkä seurauksena jalat antoivat periksi. Sumentuvan katseen erottaen vanhemman vielä sanovan:
”Huolehdi tyttärestäni, Michael. Luovutan käsiisi kaikkein rakkaimpani.”
Michael olisi halunnut huutaa Anubiksen perään, mutta voimattomuus sai äänen takertumaan kurkun seutuville. Hampaiden pureutuessa yhteen voimakkaasti, katseen laskeutuen viimein lattiaan kun portti oli sulkeutunut Anubiksen selän takana.

”Ensimmäinen portti on auki ja areenalle astuu… mutta mitä tämä on? Selviytyjämme on siis vaihtunut… keneksi? Hetkinen. Näen käsien kohoavan hupun luokse. Voiko olla…? Kyllä vain! Taistelu sai selvästi rimaa ylemmäksi. Uudempaa edustaen itse heidän johtajansa!!”

Auringon vastaten häikäisevänä katseelle takaisin, siristyivät silmät väkisin. Joku toinen olisi voinut kääntää katseensa pois tuosta taivaan valosta, mutta Anubis puolestaan käänsi katseensa taivaalle ja kohotti toisen kämmenensä avonaisena aurinkoa kohti. Egyptin muinaisen kielen rukoillen vilpittömästi. Kämmenen sulkeutuessa hitaasti nyrkkiin ja painautuen sydäntä vasten.
”Anna minulle voimasi, kunnioitettu isä.”

Viimeisen äänimerkin kajahtaen katsojien ja taistelijoiden korviin. Selviytymispeli oli alkanut.

________________________________________________


Kokous salissa kuohui. Aurinko ei ollut ehtinyt vielä edes laskeutumaan kunnolla levolle taivaan rannan syliin kun verta oltiin jo valmiita vuodattamaan, mutta se ei valitettavasti ollut vihollisten. Selviytymispeli oli alkanut kaksi päivää sitten ja se oli tuonut mukanaan juuri sitä mitä valtioiden hallitsijat olivatkin toivoneet; verta, teurastuksen kaltaisia yhteen ottoja ja melkein joidenkin pelaajien kuoleman. Katsojat, nuo jotka eivät osallistuneet kyseiseen koitokseen, mutta sitäkin enemmän osoittivat hurrauksillaan halua nähdä enemmän verta, nauttivat näkemästään kun taas uuden salaseuran jäsenet olivat menettäneet viimeisen rippeen maltistaan. He olivat kukin suostuneet vuorollaan salaseuran osallistumiseen kyseiseen selviytymispeliin, mutta murskaavin käänne oli tapahtunut aivan lopussa. Anubiksen, heidän johtajansa ja salaseuran vanhin, oli astunut areenalle – ei tämän oppilas, joka sinä hetkenä istui omalla paikallaan pöydän ääressä ja kuunteli hammasta purren vanhempien jäsenten möykkäämistä. Viimeisen sanallisen lyönnin lopulta tullessa – sai se nuorukaisen kärsivällisyyden maljan hajoamaan sirpaleiksi. Tuolista lähtien terävä ääni kun se työnnettiin äkillisesti taaksepäin ja voimakkaamman äänen seuraten perässä kun selvä ruumiin paino hyppäsi pöydälle. Se henkilö joka oli typeryyksissään avannut viimeiseksi suunsa – nähden yhtäkkiä Michaelin lähestyvän tätä nopeasti, tarttuvan toisella kädellään terävästi kurkun ympäriltä ja iskien selälleen maahan kun hyppäsi alas pöydältä. Jokaisen tilassa olevan salamurhaajan nousten ylös.

”Puhu kerrankin kuulteni, niin katkaisen kielesi ja syötän sen sinulle.”
Jäätävän äänen sihahtaen kiristyneiden huulten lomasta, varoittaen jokaisella tavullaan alistettua kuuntelemaan ja painamaan jokaisen sanan mieleensä tarkasti. Sormien puristautuen tiukemmin henkitorvea vasten. Värin paeten vanhemman salamurhaajan kasvoilta uhkaavasti, silmien mustuaisten laajentuessa – tuon kaiken kertoen tukehtumisesta. Toisen salaseuran jäsenistä lausuen terävästi nuorempaa päästämään irti – nosti Michael pitelemänsä ylös ja iski tämän selälleen pöydälle. Käden päästämättä missään vaiheessa irti kaulan ympäriltä.
”Jotta jokainen teistä varmasti näkisi miten sille henkilölle käy, joka epäilee vielä kerrankin paikkaani tässä salaseurassa. Oday on edelleen mestarini ja se tekee minusta hänen seuraajansa. Väittääkö joku vielä vastaan!?”
Viimeisen lauseen pitäen sisällään sitä voimaa, jota Michael oli yrittänyt hillitä itsessään lapsesta lähtien. Tuon kyseisen voiman saaden varoittavan auran hohkaamaan kanssa olijoiden suuntaan selvästi. Kuristusotteen alla olevan salamurhaajan tarttuen jo molemmilla käsillään Michaelin käden ympärille, yrittäen turhaan saada sitä nousemaan pois.

Oli kulunut kaksi päivää kun kohuttu Kolme Kuningasta-peli oli alkanut valtioiden ja kahden salaseuran välillä, verta oli luovutettu, jokainen kärsi omalla tavallansa asiasta mutta siltikin kansa näki kyseisen vain halpana huvina, joka leikitteli ihmishengillä.
Peliä oli pystyi helposti vertaamaan Rooman aikaisiin taistelukilpailuihin joissa kisaajat itsekin taistelivat henkensä puolesta niin kauan kuin vain jumalat sitä vaativat - sillä kertaa vain ihmisten saaden leikkiä jumalia, kaikista ylimmän, johtajan tehden aina lopullisen päätöksen. Erona Kolmen Kuninkaassa niihin muinaisiin huvitteluihin, oli vain se että tässä pelissä kilpailijat joutuvat keskittymään pelastamaan oman henkensä, katsojien vain nauttien 'esityksestä', joka oli paljon isompi kulissien takana kuin mitä annettiin näyttää tai kertoa.

Anubiksen uhraus oli tehnyt omalla tavallansa sen että jokaikinen siinä kyseisessä huoneessa jossa käytiin kiivastakin kiivaampi kamppailu tunteiden kanssa, olisivat valmiina hyppäämään johtajansa puolesta areenalle ja ottaa tuon paikka.
Siltikin sitä lupaa ei annettu. Anubis oli tehnyt päätöksensä ja se tulisi pitämään niin kauan kun vain jumalat soivat puuttumisensa pelin kulkuun. Luomien siirtyen pitkän hiljaisuuden ajan jälkeen pois katseen tieltä, odotti ruskeata katsetta nyt Michael joka oli jo menettänyt hermonsa. Tuon purkaen sitä ettei kukaan ottanut häntä vakavasti, piti tuota edelleenkin petturina, suurimman osan edes ymmärtämättä miksi vanhin oli edes päätänyt tuota takaisin salaliittoon oppipojakseen.
se oli aiheuttanut erinäistä eripuraa koko liiton kanssa selityksistä huolimatta. Nyt ne kaikki tunteet jotka oli jouduttu tukehduttamaan alkoivat purkaantumaan jokaisen huulilta, kertoi se enemmän kuin tuhat sanaa - että seuraavaksi jossain muualla vuodatettaisiin verta kuin vain areenalla.

Ruskeiden silmien sulkeutuen jälleen kerran kiinni katseen tielle, naisen miettien sen pienen hetken ajan lauseitaan tarkoin, pelkän salahälinän vähitellen muuttuen korvissa yhä kaukaisemmaksi ja kaukaisemmaksi kunnes se oli lähes olematon.
"Jokaikinen tukkii suunsa!" Pandoran viimein ärähtäessä, huoneen viimein hiljentyessä kuin taikaiskusta, jokaikisen kääntäen katseensa varjoissa pysytelleeseen naiseen joka vielä nojasi seinään. Ruskeiden silmien tarkkaillen salamurhaajia yksikerrallaan, kenenkään uskaltamatta avata vielä suutaan kun naisesta näki selvästi ettei tämä ollut vielä lopettanut. "Eikö ole teistäkin melkoisen turhaa epäillä Michaelia vielä kuukausienkin jälkeen, kun ette ole sen parempia kuin hänkään? Teistä jokaikinen vaihtoi puolta paremman toivossa, niin teki Michaelkin. Kyllä, hän oli armeijassa, - kyllä, hän pakeni aiemmin ja jätti salaseuran mutta hän palasi ja johtajanne antoi anteeksi - otti jopa oppipojakseen. Eikö se kerro jo jonkin verran että epäily on varsin turhaa?" Lauseesta kuullen selvä ärhäkkyys ja tulisuus, jota ei oltu aiemmin naisen äänessä vielä salaseurassa kuultu. Demonilla kun ei ennen sitä ollut syytä näyttää sitä mitä hän oli piilotellut jo vuosia - mutta nyt jokin vain naksahti.

Salaseuralaisten tuntien Pandoran vanhimman puolisona, naisena jota mies rakasti niin hyvässä kuin pahassakin joten Saitesin lähdön jälkeen, demoni olisi käytännössä pitämässä porukkaa koossa Anubiksen tilalla - aina siihen päivään asti kunnes Anubis tulisi hengissä takaisin, tai Michael astuisi vanhimman paikalle.
Mikäli siis jumalat eivät soisi enempää sarkastisia leikkejään suunnitelmiin.
Kehon irtautuen äänettömästi seinästä ja askelten mennen oppipojan vierelle, silmien kohdaten toisensa ".. päästä irti. Teet vain itsellesi karhun palveluksen jos kätesi sotkeentuvat veljesi vereen."

Ulkopuolella huonetta, tilanne areenalla oli lähes sormia hivelevä. Verta lensi, ruumiita tuli, kipua, surua, pelkoa ja vihaa. Niitä kaikkia pystyi suorastaan lukemaan taistelijoiden kasvoilta, kenelläkään siltikään olematta tarkoitus luovuttaa vapaaehtoisesti, jokaisen aikoen taistella viimeiseen hengen vetoon asti.
Siltikin, ne jotka katsoivat sitä murhenäytelmää katsomosta, hurrasivat ja nauroivat, osoittelivat ja käyttäytyivät kuin se kaikki olisi ollut yhtä suurta elokuvaa tai näytelmää.
Olettivat että pelin jälkeen jokaikinen tulisi kulissien takaa ja kumartaisivat kiittävästi showsta - mutta todellisuudessa asia oli paljon vakavemmasta asiasta kuin mitä kaikki uskottelivat itselleen ja muille. Yhden katsomossa tietäen liian hyvin, mistä pelissä oli todellisuudessa pelissä. Kaavun alta katsovan silmäparin ollen seurannut peliä jo jonkin aikaa, pistoksen tuntuen jokaikinen kerta kun ruumis vahingoittui ja yleisö nousi näyttämään mieltänsä hurrauksilla tai buuauksilla. riippui kuka kannusti kutakin.

Silmien painautuen katseen tielle kiinni kun viimeisin isku saatiin päätökseen, yleisön jälleen kohoten ylös hurratakseen, peittäen kaapuun pukeutuneen hahmon allensa.
Yleison asettuessa paikoilleen oli Evey silloin kadonnut varjoihin.

Sinä hetkenä huoneessa vanhimman äänen halkaistessa kiihtyneen keskustelun – vaimenivat äänet lähes silmänräpäyksessä. Jokaisen salaseuran jäsenen hiljentyen kuuntelemaan Pandoraa, joka vielä siihen hetkeen asti oli vain pysytellyt syrjässä ja omissa ajatuksissaan. Naisen silmissä paistaen nyt selvä tuli, joka kertoi siitä todellisesta voimasta tuon hauraan näköisen ruumiin sisällä. Sanojen osuen kerta toisensa jälkeen maaliinsa, pistäen kuulijat miettimään omaa käyttäytymistään ja niitä sanoja, joita ei vielä lausuttu kuuluville. Michaelin seuraten jokaista Pandoran ottamaa askelta – tuon pysähtyessä lopulta hänen vierelleen ja lausuen rauhallisesti ettei se mitä Michael aikoisi nyt tehdä, olisi kovin järkevä siirto kaiken tuon myrskyn keskellä. Sormien puristautuen vielä aavistuksen tiukemmin kurkun ympärille ennen kuin ne päästivät irti vihaisen ärähdyksen saattelemana. Pöydällä maannen laskeutuen lattialle istumaan tasaamaan hengitystään. Michaelin perääntyen pöydän läheisyydestä ja poistuen kokoushuoneesta sanomatta mitään kenellekään. Jokaisen huoneessa olijan pitäen katseensa pois nuoremmasta, voiden melkein kuvitella näkymättömän muurin näiden ja poistuneen jäsenen välille.

__________________________________


”Se oli kova jysähdys!! Armeijan pelaaja ilmeisemmin kyllästyi seuralaisiinsa ja päätti ampua järeämmällä aseella, joka aiheutti… kuten näette edessänne… temppelirakennusten murtumisen pitkältä väliltä. Joudumme odottamaan savun hälvenemistä, pahoittelemme… mutta hetkinen. Nyt valvontajärjestelmämme havaitsee liikettä raunioissa. Kaksi hahmoa. Keitä he ovat? Toinen on kuitenkin selvästi pahemmin haavoittunut. Miten tässä käy?”

Raskaan maastokengän laskeutuen rintakehälle – vangitsi se maassa maakaavan paikoilleen. Tilanteesta selvästi huvittuneen naurun kuuluen jostakin tuon raskaan varustuksen sisimmästä, joka suojeli sotilasta. Aseen piipun laskeutuen alaviistoon kertaakaan epäröimättä. Muuntuneen äänen sanoen savunaamarin takaa:
”Aika kutsua jumaliasi apuun, Assassin – jos he edes enää kuuntelevat sinua.”
Sotilaan uhoten varmana voitostaan, tajuamatta missään vaiheessa seurata altavastaajan kättä, joka kurkotti kauempaa pienen kiven otteeseensa. Lika ja veri olivat sotkeneet salamurhaajan ihon sekä vaatetuksen, mutta silmiä ne eivät olleet onnistuneet sumentamaan. Hopeisen katseen vastaten pelottavan tyynesti takaisin vaikka hengitys kulki raskaasti. Egyptin muinaisen kielen sanoen:
”Kun jumalani minut hylkäävät… on sielusi joutunut ikuiseen kadotukseen paljon aikaisemmin, sotilas.”
”Säästä sanasi lautturille, Assassin.”
Etusormen asettuen liipaisemille ja painaen sen alas. Käden, joka otteessaan edelleen piteli kiveä, kohottautuen silmänräpäyksessä ylös ja painaen kiven aseen piipun sisään. Tuon ihmisten keksimän esineen räjähtäen voimalla sotilaan kasvoille, sulattaen naamarin ja ihoa sen mukana. Anubiksen tarttuen molemmilla käsillään rintakehänsä päällä olevasta jalasta kiinni ja kääntäen sitä brutaalisti yli normaalin kulmansa jolloin polvi napsahti paikoiltaan. Sotilaan huudahtaen enemmän kivusta, mutta kovan koulutuksen saaneena kokosi tämä itsensä vammoistaan huolimatta… valitettavasti liian myöhään. Salamurhaajan ponkaisten ylös maasta ja potkaisten jalallaan sotilasta, joka väisti juuri siihen suuntaan minne oli tarkoitettukin. Nousseen jalan koukistuen yllättäen tämän paljastuneen kaulan ympärille – sotilaan kurkun jääden kirjaimellisesti puristuksiin polvitaipeeseen. Monen vuosisadan harjoittelu oli tehnyt jalan lihaksista vahvat, sotilaan yrittäen turhaan rimpuilla irti kuoleman otteesta – tämän vajotessa pian polvilleen maahan, salamurhaajan pitäen otteensa vaikka nyrkin iskut yrittivät saada jalkaa irtautumaan.
Katsoja joukon kiihtyessä silmin nähtävästi, huutaen kuoleman tuomiota altavastaajalle – jopa nekin, jotka olivat aikaisemmin hurranneet armeijan edustajan puolesta.

Oven paukahtaessa Michaelin perässä yhdellä nykäisyllä kiinni, päästi
Pandora huuliensa välistä raskaan huokaisun joka kertoi ettei asia ollut mennyt ihan niinkuin olisi pitänyt.
Kuristettu salamurhaaja yritti saada happea keuhkoihinsa, osan huoneessa olevien rientäen auttamaan miestä ylös vaikkei tuon voinnista tultukaan kyseltyä kun sellainen nähtiin vanhan salaliiton tottumuksesta vieläkin heikkoutena.
Demonin tuntien jokaisen huoneessa olevan katseen niskassaan, kaikkien odottaen olisiko naisella jotain sanattovaa asiaan "... antakaa hänen rauhoittua... niin on parasta"
Huppujen alta pystyen erottamaan pienen nyökkäyksen, jokaisen myöntyen pyyntöön sillä nyt kun Michael oli suututettu ei olisi varmaa mitä tapahtuisi jos joku astuisi tielle.
Demonin istuutuen yhdelle monista tuoleista jota huoneessa oli, silmien painautuen väsyneesti kiinni ja pyynnön tullen kuuluville, joka kehotti kaikkia lähtemään tilasta takaisin asemiin.

Illan laskeutuessa normaalia hitaammin kaupungin ylle, oli Kolme Kuningasta päätetty jo siltä päivältä, taistelijat oli saatettu omiin tiloihinsa jossa näiden haavat hoidettiin kolmatta päivää varten ja vaatteet sai vaihtaa ja puhdistaa aseitaan myöten seuraavaan koitokseen. Jokaisen taistelijan saaden käydä vain yksi henkilö päivässä, Pandoran ollen nähden ollen siihen oikeutettu salaseuran jäsenenä ja puolisona.
niin oli myös sinäkin iltana.
Pandoran ollen matkalla areenalle, oli ilta kartanolla vuorostaan sujunut normaaliin rauhalliseen tapaan vaikka kukaan ei ollutkaan käskyttämässä ympäriinsä tai uteliaiden katseiden yrittämättä tulla sisään porteista väkisinkin sisään.
Kaikki olivat katsomassa peliä. kuinkas ollakkaan.

Raskain maastokengin suojattujen kenkien johtaen pitkin antiikkista käytävää kohti sitä yhtä ovea, jota vahdittiin herkeämättä, vartijoiden pitäen huolen ettei kukaan ylimääräinen pääsisi sisään kuin vain ne joilla oli siihen valtuus.
"hetkinen!" virkapukuun pukeutuneen lihaksikkaan miehen lausuen käskevästi, nostaen toisen kätensä pois aseeltaan ja näyttäen yleistä merkkiä, joka käski pysähtymään.
Askelten pysähtyen vielä kiltisti, kaavun kankaan heilahtaen heikosti äänen mukana. "Tästä ei saa mennä kuin vain henkilöt joille on virallisesti luovutettu erillinen kulkupassi. Olkaa hyvä ja kää---" Lauseen jäädessä kesken, ilman kylmettämän käden koskettaen silmänräpäyksessä niskan aluetta.
Vartijan rojahtaessa vähitellen polvilleen ja eikä aikaakaan kun keho rysähti lattiaa vasten kuuluvasti. Hopeisen silmäparin katsoen pahoittelevasti maassa makaava tajutonta miestä, ei neito kerkeäisi kauaa miettimään tekonsa seurauksia ja pyytelemään anteeksi. aikaa olisi vain rajoitettu määrä ja joka sekuntti se aika väheni vähenemistään. Sormien kurottaen miehen kaulalla koristelevaan hihnaan, joka oli piilotettuna paidan sisään hätätapauksien varalle ja yhden nykäisyn riittäen irrottamaan edessä seisovan oven 'vara-avaimen' kaulalta.

Kortin tiedot tullen syötetyksi laitteeseen, joka sijaiti oven vieressä, kyseisen elektroniikka laitteen muistuttaen ulkopuolisesti nykyajan varashälytintä enimmäkseen, mutta numerokoodi luukun lisäksi sivussa oli pieni syöttötila lupakorteille jota siis oli jaettu vain hyvin harvoille ja valituille.
koneen hyväksyen luvan päästä sisään, aukesi ovi automaattisesti hyvin hitaasti ja narahdellen, kertoen jonkun astuvan sisään. Hopeisen katseen katsoen huppunsa alta, joka piilotti kasvon piirteet kokonaan pimeyteen, huonetta arvioivasti.
Ensimmäisen askeleen ottaen uhkarohkeasti oven kaarmin ylitse, aistien ja järjen käskien olemaan siltikin varuillaan. Olihan siitä melkein kaksi vuotta kun isä ja tytär olivat viimeksi nähneet, Evey oli muuttunut paljon siinä ajassa teini-ikäisestä nuoreksi aikuiseksi joten neito saattoi vain toivoa - miehen tunnistavan hänet salaperäisestä kaavusta ja peittelevistä eleistä huolimatta.

Huone ei pitänyt sisällään paljoa. Pelkästään sängyn, pöydän ja tuolin. Seinät ja lattia koostuivat pelkästään kylmästä betonista. Tila oli kuin vankila, yhtä karu ja hämärä. Juuri sellainen mihin ei voinut, eikä halunnut kiintyä. Anubiksen poikkeamatta tavoistaan sinäkään iltana. Tämän miehen, joka taistelukentällä oli vuodattanut kanssakilpailijoiden verta ja satuttanut näitä monen monta kertaa – istui sängyllä nojaten kyynärpäillään polviinsa. Vartaloa peittäen mustat housut ja vaalea puuvillasta valmistettu kauluspaita. Salaseuralle kuuluvan asukokonaisuuden leväten viikattuna pöydän kulmalla. Kasvot pysyivät alaviistoon ja kämmenet toisiinsa liitettyinä. Huulten liikkuen pienesti, niiden rukoillessa:
”Minä nousen auringon valon voimasta, kuun kimalteen ja tulen loiston voimasta, tuulten riennon, merten syvyyksien, maan lujuuden ja kallioiden kovuuden voimasta. Kohottaudun sinun voimastasi, joka minua ohjatkoon; Se voima kannattakoon minua pystyssä pitäen, Se viisaus johdattakoon minua, Sen silmä nähköön minut, Sen korva kuulkoon minua, Sen sana puhukoon minulle, Sen käsi varjelkoon minua.
Tie on edessäni.”

Käytävän ja huoneen erottavan oven avautuessa rukouksen aikana varoen auki, eivät hopeiset silmät kohottautuneet terävästi katsomaan tulijaa – niiden pysyen nöyrästi lattiassa ja silmäluomien takana levossa. Anubis oli ensimmäisenä iltana ollut varuillaan oleva ja jatkuvasti pahaa pelkäävä kaikkia niitä ääni kohtaan, jotka olivat kuuluneet huoneen ulkopuolesta – silloin taistelusta uupunut mieli oli lähes menettänyt järkensä kun se ei ollut kyennyt sulkemaan itseään levolle. Seuraava iltana ja sitä seuraavana Anubis oli rauhoittanut mielensä rukoilemalla. Hän oli uuden salaseuran vanhin ja kauan maan päällä elänyt sielu, mutta loppujen lopuksi kuitenkin vain ihminen… henkilö, jonka myös välillä oli haettava voimaa ylhäältä kuten kaikkien muidenkin.
__________________________________

Kokoustila ja siellä olevat ihmiset olivat jääneet kauas selän taakse kun raskaat ovet viimein sulkeutuivat kumahtaen selän takana. Askeleiden johdattaen lattian poikki sohvalle, joka sijaitsi suuren takan läheisyydessä. Vihan päästäen viimein irti. Ruumiin painon istuutuen voimattomana alas. Huone oli aavemainen ja selvästi ei kenenkään käytössä. Tilassa palamatta yhden yhtäkään valoa, edes tuli ei ollut tuomassa lämpöään takassa. Ikkunoista, jotka oli kätketty verhojen taakse, paistaen jonkinlainen valo lävitse. Michaelin katsoen mitään näkemättömin silmin takan sisintä, joka oli kuin musta demonin kuilu. Vartalon tekemättä enää elettäkään, mutta silmistä pystyi näkemään Michaelin ajattelevan jotakin jatkuvasti – niiden katketessa kauan kestäneen ajan jälkeen. Vartalon nojautuen aavistuksen eteenpäin ja käsivarret kietoutuivat vaistojen varassa suojelevasti keskivartalolle. Verinoron puskien tiensä ulos suupielestä. Kivun säteillen käsien alta pitkin kehoa. Michaelin kuitenkaan välittämättä siitä vaan sulki toisesta syystä silmänsä ja puri hampaansa yhteen huultensa takana – siihen asti, että sielua kuristava ’pahaolo’ – katosi.

Korvien erottaen huoneen hämäryydestä sen yhden rukouksen joka oli Eveyllekin tuttu menneisyydestä, olisi huokaus halunnut kurottautua kuuluville ja demonin lausua lopun rukouksesta niinkuin isä oli joskus hänelle opettanut.
sillä kertaa kyseisiä sanoja tulematta ilmi.
Nuoren naisen vain seuraten ovelta tuota vanhentuneen miehen rukoilua hiljaisesti, käsien pysytellen koko sen ajan näkyvillä edessä - vaikka kaavun hihat olivatkin jokseenkin isot.
Siinä hopeisten silmien katsoessa lähes kahden vuoden takaista mieshenkilöä, joka oli kuitenkin hänen isänsä - pystyi demoni näkemään sen hetken ajan toisen normaalina ihmisinä.
Ei voittamattona, salaseuran vanhinpana, miehenä jonka Evey oli joskus uskonut elävän ikuisesti tarinoissa. Pelkkä normaali ihminen joka pyysi jumalilta apua seuraavissa koitoksissa jotka seuraisivat heti auringon noustessa.

Silmien tullen laskeutuneeksi hetken ajaksi luomien eteen, neidon vilkaisten vielä viimeisen kerran taakse. Aikoisiko hän tosiaan tehdä sen? Puhua isälleen pitkän ajan jälkeen, hymyillä tuolle ja toivoa - ettei tuo ehkä häätäisi häntä samalla tavalla kuin viimeksi.
"... enpä olisi uskonut ettet tunnista minua" Eqyptin kielellä lausutun lauseen todeten, äänensävystä kuulematta sitä ivaa joka olisi sopinut kuin nakutettu tilanteeseen ja sanoihin, äänen kuulostaen itseasiassa neutraalilta. Tyyneltä ja aikuismaiselta.
Askelten ottaen muutaman kevyen askeleen eteenpäin, oven kalahtaessa raolleen samassa, tuodens en ainoan valon lähteen huoneeseen pienenä viiruna joka halkaisi huoneen päästä päähän heikosti.
Neidon viimein pysähtyessä tarpeeksi lähelle, oli kaksikon välissä enään alle kymmenen metriä, katseen kohdistuen koko sen ajan pimeyden lävitse salaseuran vanhimpaan.
Käsien alkaen vähitellen kohottautua hupulle, pienen liikkeen riittäen siihen että kangas laskeutui selänpuolelle pois kasvojen ja näkökentän tieltä. Eveyn katsoen isäänsä vielä sen hetken ajan, ennenkuin viimein päästi huokauksen esille "hei isä" toisen käsistä kohoten ylös pienenä tervehdyksen tapaisena, vaikka neito taistelikin sitä vastaan että tämän olisi tehnyt mieli hypätä isänsä kaulaan ja halata tuota pitkän, raastavan ajan jälkeen.

Tilassa seisovan hahmon puhuessa – kuului se aikuiselle naiselle, mikä oli tyyni kuin värähtämätön vesi. Kuuloaistin napaten äänen tavujen lomasta sen tutun soinnun, joka sai sydämen sykähtämään rintakehän sisimmässä. Isän tunnistaen tyttärensä. Silmäluomien siirtyen syrjään katseen tieltä. Kahden identtisen hopean kohdistuen toisiinsa uudemman kerran parin vuoden jälkeen. Kaksikon viimeiseksi jäänyt kohtaaminen oli päättynyt raastavaan suruun ja näkymättömän muurin kohoamiseen, mikä oli pitänyt nämä toisistaan erossa, etäisinä. Tuon ikävän muiston kummitellen vieläkin hämäryyden varjoissa, kuiskaillen korvien kuultaviksi niitä lopullisia sanoja, jotka saivat sydämen vuodattamaan vertansa parantumattomista haavoista.

Anubiksen istuen nyt sängyllä ja katsoen edempänä seisovaa hahmoa, joka oli laskenut hupun hitaasti niskan puolelle. Aikuisen katsoen ilmeettömästi, mutta ulkokuorensa sisimmässä tämä kunnioitti näkemäänsä. Eveystä oli kasvanut viimein aikuinen. Juuri sellainen mitä isä oli tyttärellensä toivonut. Viisas ja laajakatseinen, mutta ei salaseuran oppien ansiosta, jotka valitettavasti opettivat myös surmaamaan. Vartalon nojautuessa eteenpäin ylös noustakseen, osui huoneeseen loistava utuinen valo hetken kestävästi ajaksi miehen kasvoihin – sen paljastaen silmien katseen sumentuneen entisestä selvästi. Anubiksen suoristautuen täyteen ryhtiinsä, jäi tämä sekunnin ajaksi paikoilleen ennen kuin alkoi ottaa ontuvilla askeleilla välimatkan umpeen. Käden kohottautuen viimein koskettamaan tunnustelevasti ja varoen Eveyn kasvojen sivustaa kuin hakien sen viimeisen varmistuksen, että toinen oli varmasti siinä. Kämmenen kulkeutuen lopulta niskan taakse ja toinen selälle, isän vetäen tyttärensä itseään vasten ja laskien leukansa pehmeästi päälaelle. Anubis oli näyttänyt päällepäin hyvän voivalle, mutta noin lähellä ollessaan pystyi huomaamaan ja sen myötä pelkäämään seuraavan päivän taistelun koituvan ehkä miehen viimeiseksi.
Anubiksen sulkien silmänsä, haluten muistaa tuon hetken vielä kauan sen jälkeenkin. Väsyneen, mutta sitäkin tyynemmän äänen kuiskaten ajatuksissa:
”Nyt olen kokonainen…”
Kiven vierähtäen hiljalleen pois sydämen päältä, mitä se oli painanut kasaan jokainen tuskallinen päivä kerrallaan. Käsivarsien tiukentaen otettaan entisestään.


Viimeinen muokkaaja, Alice pvm Ke 23 Maalis 2016, 23:42, muokattu 1 kertaa
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 03.] Omnia mutantur, nihil interit

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 13:45

Hopeisen katseen seuraten odottavasti miehen reaktiota, jota ei kuitenkaan tullut näytetyksi vielä niinkin pitkän ajan jälkeen, kertoi se - että vielä oli kaksikon välillä olemassa omanlainen suojamuuri ja esti isää ja tytärtä näyttämästä tunteitaan sellaisenaan kuin ne olivat.
Miehen kuitenkin alkaessa nojautumaan eteenpäin ylöspääsemisen muodossa, varautui jo Evey ottamaan toisen kiinni mikäli vain tarve vaatisi.
Sillä - olihan taistelu tehnyt oman osansa fyysillisesti tuon kehoon. Silmien välkähtäessä entistä sumeampina kuin aiemmin kaksi vuotta sitten, sai se sydämen raapaisemaan pintaa kivuliaasti, katseen vielä huomaten ontuvat askeleet jotka ottivat välimatkaa kiinni vähitellen.

Posken tuntien käden kosketuksen hellänä toisella puolella, isän varmistaen ettei varmasti näkisi näkyjä tyttärensä suhteen, loi neito tuolle vanhuntuneelle miehelle rauhoittavan hymyn, joka kertoisi enemmän kuin tuhat sanaa että hän olisi siinä täysin sata prosenttisella varmuudella.
Liikkeen kuitenkin siirtyen varoen niskanpuolelle ja toisen käsistä taas kietoutuen ympärille halaukseen, - tuli nuoremman käsi myöskin kohottautuneeksi miehen selän taakse halauksen muodossa.
"... Oletko kunnossa? Näin taistelusi..." Demonin kysyen hieman huolestuneella äänellä, pienen leuan painautumisen luoden kuitenkin rauhoittavan eleen tyttärelle, joka taasen aiheutti hetken vaikenemisen.
Hänen tehden mieli kertoa isälleen että oli ikävöinyt tuota, sanoa kuinka rakas tuo oli naiselle vielä niiden vuosienkin jälkeen mutta sen sijaan että sanat olisivat saaneet muodon huulilla... jäivät ne vielä lausumatta.

Käden kietoutuen tiukemmin ympärille, laskeutuivat luomet sen muutaman sekunnin ajaksi helpotuksesta kiinni kunnes ne avautuivat jälleen.
"... isä, miksi otit Michael paikan Kolmen Kuninkaassa? Eikö äiti sanonut mitään?" Aikuismaisen äänen kysyen mieheltä vastausta vaativasti, tämän tietämättä vielä sitä, mitä Pandora oli sanonut miehelleen muutamia viikkoja aiemmin parvekkeella, tai vielä edes siitä että olisi vain muutamasta kuukaudesta kiinni ja Evey saisi pikkusisaruksen elämäänsä.
Kehon irrottautuen varoen toisen omasta sen verran että Evey pystyi näkemään isänsä silmät, vaikka kädet eivät päästäneetkään vielä irti halausotteesta.
Sen kauan sitten muurautuneen näkymättömän muurin häviten kaksikon väliltä kokonaan siinä yhdessä murtosekunnissa, hopeisen katseen katsoessa vanhempaansa hymyillen "jalkasi ei ole kunnossa."

Isän ja tyttären puhuessa keskenään kahden vuoden jälkeen – alkoi muuri murtua hiljalleen kadoksiin näiden välistä, sankan kivipölyn vieden mukanaan myös sen kylmyyden, joka oli saanut kummankin kahlitsemaan kielensä toisen läsnä ollessa ja kätkemään tuntemansa tyyneyttä esittävän naamion taakse. Kummankaan näistä tietämättä, että samaan aikaan toisaalla tapahtui sellaista, joka tulisi muuttamaan tulevaisuuteen koskevat suunnitelmat. Vanhaa salaseuraa edustava oli paennut omasta tilastaan ja sen jälkeen surmannut armeijaa edustavan sotilaan tämän nukkuessa. Uhrien lukumäärän jäämättä yhteen vaan pakenemisessa auttaneet tekivät oman osuutensa. Yhden näistä suunnistaen kulkunsa Anubiksen tilaa kohti.

”Sanoin hänelle ettei tämä ole hänen sotansa vaan minun, joka myös sen sai alkavaksi.”
Tumman rauhallisen äänen vastaten Eveyn esittämään kysymykseen Michaeliin liittyen. Käsien päästäen samalla hiljalleen irti kun toinen perääntyi aavistuksen nähdäkseen paremmin. Anubiksen katsoen Eveytä sanomatta enää sanaakaan vaikka toinen olikin kysynyt myös Pandoran mielipidettä asiasta. Tytär saisi keskustella itse äitinsä kanssa kun sopiva aika siihen löytyisi. Anubis ei voisi vastata rakastamansa naisen puolesta. Hymyn piirtyen lopulta varoen Eveyn kasvoille. Isän katsoen tytärtään vielä hetken ennen kuin jokin sai tämän kohdistamaan katseensa nopeasti ohitse. Lähestyvien juoksuaskelien saaden käsien päästämään kokonaan irti, terävän äänen sanoen hiljaisesti:
”Astu kauemmaksi ovelta, Evey ja mene taakseni.”
Yhden askeleen vieden Anubiksen edemmäksi Eveyn ohitse. Pienen käden eleen kehottaen sanattomasti toista noudattamaan kuulemaansa käskyä/pyyntöä.

Anubiksen vastaten yksinkertaisesti kysymykseen, niinkuin Evey oli toivonutkin vaikka toinen kysymys jäikin avonaiseksi - ei nainen sanonut siihen mitään. Ymmärtäen isänsä hiljaisuudesta että hänen täytyisi itse puhua äitinsä kanssa mikäli halaji vastauksia.
Molempien irtautuessa toisistaan vähitellen, laskeutui myös selvä hiljaisuus kaksikon välille. Ei mitenkään painostavana tai ahdistavama, vaikkei kumpikaan suonut sanoja vielä kuultavaksi.
Hopeisen katseen erottaen siltikin miehen katsovan hänestä hieman ohitse, sai se pään kääntymään itsekin oven suuntaan varoen, harjoituksesta terävöittyneiden aistien kertoen jo valmiiksi kuka - tai itseasiassa mihin kyseinen tunkeilija kuului liitoltansa.
Sen myös kertoen sanattomasti ettei tulija olisi mitään hyvää mielessään missään muodossa.
Isän jo pyytäessä pienessä käskymuodossa tytärtään astumaan syrjemmälle taistelun tieltä, ei tämä kerennyt sanomaan sanaakaan kun toinen oli jo ottanut oman askeleensa Eveyn edelle. "isä et ole kunnossa, jalkasi ontuu...!" Tytön yrittäen takoa miehen päähän järkeä sen suojelijan vaiston lävitse mutta valitettavasti - ei siihen tarvinnut kovinkaan harmaita aivosoluja ymmärtääkseen, ettei mies aikoisi ottaa sanoja kuuleviin korviinsa.

Eveyn huokaisten raskaasti, nojautuen isänsä selkää vasten varoen, huulten tullen kurottautuneeksi pitkän ajan jälkeen posken alueelle "... ole varovainen ..."
Hiljaisen pyynnön tullen kuiskatuksi korvaan ennenkuin silmät sulkeutuivat hitaasti ja tytön kadoten huoneen moniin varjoihin seuraamaan tilannetta. Ollen valmiina puuttumaan peliin mikäli asiat menisivät niinkin vakavaksi, - jumalten julmasta huumorista kun ei koskaan voinut olla täysin varma.

Hiljaisen äänen kuiskaten pyytävästi olemaan varuillaan, minkä jälkeen huulet soivat pienen suukon sänkiselle poskelle – tunsi Anubis lämpöä, mutta samaan aikaan myös ikävän vihlaisun kuin terävä kynsi olisi viiltänyt sielua koko pituudelta. Hän oli sanonut Pandoralla, että antaisi kuoleman odottaa… mutta mitä enemmän vastusti, tuntui kuin maailmankaikkeus olisi alkanut tekemään kaikkensa toteuttaakseen haluamansa; kuullakseen vain sen viimeisen elämän henkäyksen.
Käytävän puolella lähestyvät askeleet olivat viimein suoraan oven takana. Laskeutuneen hiljaisuuden kertoen tulijan huomanneen oven olevan jo valmiiksi rakosellaan, mikä sai varauksellisuuden päällimmäiseksi. Anubiksen siirtyen ovea lähemmäksi ja nojautuen selällään seinää vasten, jolloin huoneeseen tuleva kävelisi automaattisesti ohitse – jos ei varonut liikkeissään. Oven siirtyessä syrjään, lankesi huoneeseen selvempi valojuova käytävän kirkkaiden valojen ansiosta. Kolmannen henkilön kuitenkaan astumatta kynnyksen toiselle puolelle, haravoiden vain katseellaan huoneen hitaasti kulmasta kulmaan ja kun mikään ei vastannut tarpeeksi nopeasti takaisin – kääntyi tämä yllättäen kannoillaan ja jatkoi juosten matkaansa.

Loittonevien äänten vaimetessa lopulta kokonaan – kuuli Anubis itsensä henkäisevän väkisinkin helpottuneisuudesta vaikka sydämensä takoi kiivaasti vielä. Koko hänen olemuksensa oli valmistautunut tulevaan yhteenottoon, mutta kun sitä ei ollut tullutkaan – ei ajatukset voinut kieltää sitä itseltään etteivät ne olleet yhtään pettyneitä. Anubiksen antamatta itsensä kuitenkaan vajota hyväuskoisuuteen. Järjen alkaen analysoimaan äskeistä tapahtunutta pala palalta. Miksi se henkilö, joka oli paikalle löytänyt – oli antanut asian jäädä pelkän katseen arvion varaan vaikka tiesi varmasti mitä etsi. Miksi alun alkaenkaan ulkopuolisia oli tuollaisessa paikassa? Ei kai vain…

Ajatusten katketessa, voimakkaan räjähdysääneen kuuluessa jostakin kauempaa rakennuksesta. Tuntuvan vavahtelun edeten aaltomaisena Anubiksen ja Eveynkin luokse. Käden kohottautuen ottamaan tukea seinästä. Betonista irtoavan pölyn ja irtolaastin rapisten katosta alas, sumentaen näkyvyyttä entisestään.
”Suojaa kasvosi ettet hengitä savua ja pölyä keuhkoihisi.”
Tumman äänen ohjeistaen rauhallisesti vaikka tilanne alkoikin muuttua tulen araksi. Anubiksen suunnistaen muistinsa varassa pöydän luokse, missä muisti salaseuran vaatetuksen olevan. Kankaan repeytymisäänten kuuluessa, minkä jälkeen irrotettu pala kastettiin vesilasissa ja puristettiin nihkeän kuivaksi. Yskimisen kertoen pölyn kaihertavan hengitysteitä tuntuvasti. Helpotuksen tullessa nopeasti kehitellyn suojan myötä, joka peitti kasvot nenästä alaspäin. Anubiksen välittämättä salaseuran vaatekokonaisuudesta, jättäen sen hyvin mielellään jälkeensä. Tärkeintä oli löytää nopea ulosreitti ja varmistaa, että he kumpainenkin säilyisivät hengissä… etenkin Evey.

Hopeisen katseen seuraten isänsä etenemistä oven viereiselle seinustalle piiloon, valmiina hyökkäämään tunkeutujan kimppuun mikäli tuo päättäisi astua typeryydessään liian lähelle,
Eveyn siirtyessä varjoja myöten kauemmas oven tuntumasta, joka tulisi avatuksi pian kokonaan.
Askelten lähentyessä lähenemistään, kunnes viimein ovi siirtyi näkökentän tieltä, pystyi salamurhaajan eleistä näkemään pienen varovaisuuden raollaan olevan oven suhteen. Sen pienen yksityiskohdan estäen tuota astumasta kokonaan huoneeseen tarkistuksen mielessä. Silmien haroen huoneen huolellisesti läpi, kunnes viimein hopeiset silmät erottivat varjoisan hahmon kääntyvän takaisin menosuuntaansa, pystyi Evey jälleen hengittämään vapaammin.
Tämän kuitenkin uskaltautuen poistumaan omasta piilopaikastaan vasta kun askeleet olivat kokonaan kaikonneet käytävän päähän, demonin voimatta olla huokaisematta tavallaan helpotuksesta.
Kummankaan kaksikosta suomatta vielä sanoja kuuluville, tai sitten kumpikaan ei kerennyt ennenkuin jostain päin rakennusta kuului räjähdys ääni, saaden pään kääntymään ääntä kohti automaattisesti.

Silmien sulkeutuen paineaallon voimasta, saaden betonisen seinämän rappeutumaan hieman.
Anubiksen antaen ohjeensa tyttärelleen, joka kohdisti katseensa mieheen tuon astellessa pöydän luokse jossa salamurhaajan vaatetus lepäsi rauhaisasti.
"... täältä pitää päästä pois, pian. Ei ole varmaa onko räjähteitä ajoitettu muuallekin käytäviä" hän lausui käden tullen laskeutuneeksi kaavun kankaalle, silmien seuraten isäänsä tuon kastellessa kangaskappaletta vesilasissa, Eveyn itse kiristäen omaa kangasnaamiotaan takaa kiinni. Hupun tullen asetetuksi vielä takaisin kasvojen eteen, pelkkien silmien näkyen hupun varjon alta.
Eveyn luoden kuitenkin naamionsa alta pienen hymyn isälleen, ojentaen tuolle kätensä "tiedän ulos reitin, mutta meillä on kiire." Demonin todeten nyt yleiskielellä eqyptin kielen sijasta, hopeisen katseen katsoen isänsä omia.

Askelten lähtien ripeästi viemään käytävää pitkin, Eveyn auttaen isäänsä kulkemaan ontuvasta jalasta huolimatta, jokaisen aistin pysytellen koko ajan valppaana ja valmistautuneena ottamaan yhteen mikäli vain tilanne sen vaatisi.
Vaikkei Saites ollutkaan opettanut tyttöä tappamaan niinkuin muita salaseuralaisia niin hyvässä kuin pahassakin, ei se tarkoittanut ettei kykyjä voisi hieman soveltaa?
käden puristautuen lujemmin isänsä oman ympärille, tuon pienen eleen haluten varmistaa ettei toinen päästäisi irti, - ei vielä.
Tulen kuitenkin kirien sitä nopeammin pitkin käytäviä, mitä nopeammin myös kaksikko pääsi kohti uloskäyntiä tiesivät he kumpainenkin - että he kisasivat jälleen kerran aikaa vastaan. Askelten viimein pysähtyessä kapean käytävän päähän, suoraan oven eteen joka johtaisi ulos, Eveyn katsahtaen olkansa ylitse viimeisen kerran isäänsä "kaikki hyvin?" oli Eveyn kysymys, ennenkuin ovi tuli potkaistuksi auki.

hopeisen katseen vilkaisten isäänsä viimeisen kerran ennenkuin tämä tuli siirtyneeksi isänsä taakse, käden kohottautuen miehen hartioille kevyesti pienen hymyn kera, käsien alkaen pukkimaan miestä eteenpäin, aina kunnes näkymä joka paikkaa peittävästä tulesta vaihtui raikkaaseen yölliseen ulkoilmaan.

Tuli nuoli itsepintaisesti rakennuksen sisätiloja ja luoden tuhotessaan sankan mustaa savua, joka kohosi ylös ennen alaspäin laskeutumistaan. Ilmatilan lämmetessä asteittain – sen saaden hien nousemaan väkisinkin pintaan ja ihon pinnan muuttumaan kostean nihkeäksi. Näkyvyys oli lopulta vähentynyt minimaali lukuihin. Anubiksen erottaen vain tyttärensä, joka johdatti häntä nopeasti muistamaansa uloskäyntiä kohti. Hopeisen katseen kykenemättä näkemään enää mitään muuta kaksikon ympärillä, savun ja pölyn vastaten vain takaisin. Kädessä tuntuvan vedon loppuessa päätteli Anubis matkan tulleen päämääräänsä. Evey oli onnistunut, tämän silmistä paistava katse ei valehdellut tyytyväisen tunteesta, joka uskaltautui valtaamaan naisen mieltä. Isän nyökäten tyttärensä kysymykseen.

Oven lentäessä auki kovan potkun saattelemana. Raikkaan yöilman henkäisten kasvoja vasten viileänä – kutsuen tulemaan ulos, mutta jalat eivät tehneet elettäkään ennen kuin pieni töytäisy selän puolella kehotti jatkamaan matkaa. Anubiksen astuen ulos tulen ja savun seasta. Käsien uskaltautuen vasta silloin nousta irrottamaan kangaspalan nenän ja suun edestä, minkä jälkeen sillä pyyhittiin osa liasta, joka oli värjännyt silmien ja otsan alueen noen mustaksi. Huulten ehtien erkaantumaan toisistaan aikomuksenaan kiittää nuorinta, mutta milloinkaan ne eivät päässeet sanoiksi. Viimeisimmän räjähdyksen tapahtuessa, joka oli voimakkain kaikista. Paineaallon iskeytyen ensimmäisenä Eveyhen. Tyttären lentäen isäänsä vasten, joka vaistojensa johdattamana otti lapsensa vastaan. Kaksikon paiskautuen taaksepäin pihalle parkkeerattuja autoja vasten. Ikkunoiden räsähtäen rikki niistä autoista, jotka olivat rakennusta lähimpänä. Pahalta näyttäneen lennon viimein pysähtyessä vanhan auton lavalle, joka näiden onneksi oli tyhjä - ei isä laskenut vieläkään irti lapsestaan, jota tämä piteli suojelevasti itseään vasten.
”Oletko kunnossa?”
Huolestuneen äänen lopulta kysyessä vaikka puhuminen sattuikin sinä hetkenä kovasti. Vartalon jokaisen tuntoaistin kertoen äskettäisen tapahtuman tehneen osansa, voiden vain toivoa ettei moinen enää toistuisi.

Kaksikon astuessa ulos raikkaaseen ulkoilmaan uskaltautuivat kumpainenkin hengähtämään hieman vapaammin kuin savun keskellä, Eveyn poistaen ainakin hupun kasvoiltaan.
Ihon ollen noessa paljaaksi jääneen alueen kohdalta, saaden käden kohottautumaan pyyhkäisemään kasvon aluetta hihaan samalla kun Anubis yritti sanoa kiitosta, ei tuo kerennyt kun viimeisen - sekä tietenkin voimakkain räjähdys toi itsensa ilmi valtavana paineaaltona, Eveyn lennähtäen kepeästi isäänsä kohti, kaapaten miehen mukaansa lentoon.
Autojen lasien rikkoutumisen aiheuttaen lähes välittömän varashälyttimien aktivoinnin ja koko parkkeeraus alueen täyttäen inisevä ja korvia hivelvä ääni, joka viimeistään siinä vaiheessa toisi virkavallan paikalle.
Kaksikon tien tömähtäen voimalla lava-auton taakse, saaden pienen älähdyksen karkaamaan huulilta. Isän pehmentäneesä iskusta huolimatta.

Anubiksen irrottamatta otettaan tyttärestään vaikka olisikin voinut hyvin senkin tehdä, tuon kysyessä huolestuneena lapsensa vointia - olihan tämä ollut ensimmäinen kohon paineaalto oli osunut.
Rintakehään painautuneiden kasvojen kohoten varoen ylös pienen irvistyksen kera, pystyi nokisista kasvoista erottamaan muutaman verta vuotavan naarmun.
"... ainakin hengisssä jos ei muuta?" Olo tuntui kirjaimellisesti siltä että katujyrä olisi juuri ajanut heidän molempien päältä, pienen hymyn kuitenkin poiketen siltikin kasvoille kivusta ja epämieluisesta olosta huolimatta "melkoisen vauhdikas jälleen näkeminen, vai väitätkö muuta?" Hän tokaisi pientä huvittuneisuutta äänessään, kahden identtisen hopean katsoen toisiaan pitkän ajan jälkeen, toisen käsistä kohoten suun alueelle asetetun kangaskappaleen päälle ja asettaen sen kaulalle omalle paikalleen.
Hiljaisuuden laskeutuen kaksikon välille ennenkuin Evey meni sen jälleen rikkomaan; "... meidän pitäisi lähteä liikkeelle, täällä on liian vaarallista jäädä paikoilleen" Kehon lähtien vähitellen nousemaan irti isänsä päältä, vaikka Evey olisikin voinut jäädä siihen paikoilleen ties kuinka pitkäksi aikaa omasta vapaasta tahdostaan. Kaavun tullen riisutuksi pois päältä ja sen alta paljastuen yksinkertainen valkea toppi, mustat housut sekä maastokengät - samalla silmein tullen vilkaisseeksi käsivartta jota pitkin lämmin veri valui alaspäin sotkien samalla ranteessa olevan rukousnauhan osaksi.
"Minä ajan, joten hyppää kyytiin." Eveyn naurahtaen heleästi hypähtäessään alas lavan päältä ja siirtyen ripeästi kuskin paikalle, vilkaisten kuitenkin isäänsä vielä vielä kerran "älä huoli, osaan kyllä ajaa vaikken korttia omistakkaan" Neidon lisäten vielä rauhoittavasti, jättäen mainitsematta vielä Mikesta, joka oli opettanut naista ajamaan autoa ennen sotaan lähtöä. "tuletkos? Äiti tuskin arvostaa jos olet kauankin kadoksissa"

Nuorimman todetessa vain jotakin jälleen näkemisen vauhdikkuudesta ja hymyillen peittävän liinansa takana – vastasi vanhin osittain huvittuneella hymähdyksellä ja puisteli pienesti päätänsä kuulemallensa. Vauhdikas tosiaan. Hyvä ettei ollut vienyt henkeä kummaltakin.
Eveyn mainitessa lähes heti perään, että heidän olisi hyvä häipyä paikalta ennen virkavallan tai muun ylimääräisen saapumista – nyökkäsi isä jälleen kerran tyttärellensä, joka nousi tapahtuneesta huolimatta yllättävän ketterästi pois lavalta. Anubiksen puolestaan tehden sen kaiken paljon hitaammin ja varovaisemmin. Nuorimman lyöden tässä kohdin vanhempansa. Kaksikon istuessa lopulta autossa, joka hurahti voimakkaasti käyntiin Eveyn toimesta. Anubiksen istuen tyynesti paikoillaan, mutta välillä tämän katse piti Eveytä silmällä vaikka toinen näyttikin osaavan asiansa. Vaikutti sille, että tytär oli oppinut paljon kahden vuoden aikana, isän tietämättä näistä puoliakaan.

Hiljaisuuden rikkoi kolahdusääni kun ruokailuväline yllättäen tipahti käden otteesta lattialle. Tuota pientä ääntä seuraten pian pidätelty yskiminen, joka kuitenkin voimistui taisteluista huolimatta. Yhden äänen muuttuessa moneksi. Osan nostaen ruokailuliinan suunsa eteen - värjäytyi sen valkoinen pinta tuoreesta verestä. Kaikkien ruokailupöydän ääressä istuvien yskien verta, paitsi yksi. Michaelin istuen paikallaan ilmeettömänä ja katsoen murhenäytelmää ympärillään kun salaseuran jäsenistä yksi toisensa jälkeen kohtasi loppunsa ruokaan asetetun myrkyn saattelemana. Viimeisenkin äänen lopulta vaimetessa. Tuoreesta verestä lähtevän hajun sekoittuen voimakkaasti yhteen ruoan tuoksun kanssa. Jäntevien sormien kohottaen viinilasin huulten luokse - tehden pienen tervehdyseleen kuolleille kanssa olijoille. Pienen kulauksen kostuttaen kurkkua sopivasti. Sympaattisuuden pilkahtamatta milliäkään jään sinisessä katseessa.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 03.] Omnia mutantur, nihil interit

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 13:46

Nuorimman todetessa vain jotakin jälleen näkemisen vauhdikkuudesta ja hymyillen peittävän liinansa takana – vastasi vanhin osittain huvittuneella hymähdyksellä ja puisteli pienesti päätänsä kuulemallensa. Vauhdikas tosiaan. Hyvä ettei ollut vienyt henkeä kummaltakin.
Eveyn mainitessa lähes heti perään, että heidän olisi hyvä häipyä paikalta ennen virkavallan tai muun ylimääräisen saapumista – nyökkäsi isä jälleen kerran tyttärellensä, joka nousi tapahtuneesta huolimatta yllättävän ketterästi pois lavalta. Anubiksen puolestaan tehden sen kaiken paljon hitaammin ja varovaisemmin. Nuorimman lyöden tässä kohdin vanhempansa. Kaksikon istuessa lopulta autossa, joka hurahti voimakkaasti käyntiin Eveyn toimesta. Anubiksen istuen tyynesti paikoillaan, mutta välillä tämän katse piti Eveytä silmällä vaikka toinen näyttikin osaavan asiansa. Vaikutti sille, että tytär oli oppinut paljon kahden vuoden aikana, isän tietämättä näistä puoliakaan.


Hiljaisuuden rikkoi kolahdusääni kun ruokailuväline yllättäen tipahti käden otteesta lattialle. Tuota pientä ääntä seuraten pian pidätelty yskiminen, joka kuitenkin voimistui taisteluista huolimatta. Yhden äänen muuttuessa moneksi. Osan nostaen ruokailuliinan suunsa eteen - värjäytyi sen valkoinen pinta tuoreesta verestä. Kaikkien ruokailupöydän ääressä istuvien yskien verta, paitsi yksi. Michaelin istuen paikallaan ilmeettömänä ja katsoen murhenäytelmää ympärillään kun salaseuran jäsenistä yksi toisensa jälkeen kohtasi loppunsa ruokaan asetetun myrkyn saattelemana. Viimeisenkin äänen lopulta vaimetessa. Tuoreesta verestä lähtevän hajun sekoittuen voimakkaasti yhteen ruoan tuoksun kanssa. Jäntevien sormien kohottaen viinilasin huulten luokse - tehden pienen tervehdyseleen kuolleille kanssa olijoille. Pienen kulauksen kostuttaen kurkkua sopivasti. Sympaattisuuden pilkahtamatta milliäkään jään sinisessä katseessa.

Auton lähtien hyrähdellen käyntiin hieman voimakkaammin niinkuin vanhat autot normaalistikin tekivät, alkoi kaksikon matkan kohti kartanoa, Eveyn katseen pysytellen tiukasti tiessä vaikka välillä nainen vilkaisikin vieressään istuvaa miestä, joka näytti olevan ihmeellisesti tyyni, vaikka normaalisti kuka tahansa muu olisi voinut mennä paniikkiin sellaisen kyydissä, joka ajoi ensimmäistä kertaa toisen osapuolen ollessa kyydissä.
"Olet melko hiljainen, onko kaikki hyvin?" Demonin kysyen viimein hymähtäen, toisen käden nojautuen varoen punertavaa ovea vasten, pään painautuen avokämmeneen keskittyneesti. Kummankaan kaksikosta voimatta arvata mikä kartanolla odottaisi vastassa, kukaan ei tiennyt mitä Michael oli tehnyt muille ja miksi.
Eveyn kääntäen katsettaan hieman toista kohti hymyillen, "onko poissaolessani tapahtunut jotain mistä pitäisi tietää?" Demoni kysyi sitten isältään, tämän selvästi yrittäen luoda edes jonkinlaista keskustelun alkua hiljaisuuden sijasta, katseen kääntyessä takaisin tiehen kun liikennevaloissa vaihtui punaisesta vihreäksi.
Isomman jyrähdyksen kuuluen yläpuolelta, kertoen saapuvasta rankkasateesta ja ukonilmasta joka laskeutuisi pian maahan.

Ajan kuluen, meni aikaa ennenkuin auto tuli pysähtyneeksi kartanon pihaan, sateen kastellen koko maan muutamassa minuutissa, katsoi Evey kartanoa analysoitavasti.
Kaikki oli niin rauhallista, aivan kuin kukaan ei olisi koskaan asunutkaan siinä kyseisessä kartanossa, aavemaisen ilmapiirin saaden selkäpiin karmivaan. Jokin ei tosissaankaan ollut hyvin. Jo viime kerralla, kaksi vuotta sitten, neito oli pystynyt aistimaan että aluetta vahti enemmän kuin vain yksi salamurhaaja, mutta nyt - kun aistit olivat kehittyneet enemmän, aisti tämä selvästi että salamurhaajien määrä alueella oli noin puolet - ja ne kaikki hajut ja aurat kumpusivat sisältä.
Auton oven avautuessa kokonaan ja Eveyn kiertäen isänsä puolelle auttaakseen tuon pois autosta ja niinkin lyhyen matkan teossa, mietti Evey sen hetken aikaa pitäisikö hänen mainita asiasta "... jokin ei ole kohdallaan..." Nainen tyytyi viimein toteamaan isälleen heidän astellessaan kohti kartanon ovia.
Mitä lähemmäksi kaksikko pääsi, sen kovemmaksi myös meteli vankkojen puuovien toisella puolella, kertoi se jo enemmänkin ja enemmän sen että jotain oli todellakin tekeillä.

Tyttärensä mainiten pistäneensä merkille isänsä vaitonaisuuden ja kysyen perään oliko kaikki varmasti hyvin. Tunsi Anubis itsensä säpsähtävän aavistuksen kun ajatuksensa palasivat takaisin siihen hetkeen, tuonne vanhaan lava-autoon, joka suuntasi kartanolle kaupungin halki. Hopeisen silmäparin kohdistuen hetkellisesti nuoremman omiin kun tämä käänsi katseensa hetkeksi pois tien suunnalta. Anubiksen kääntäen katseensa pois, jonnekin ja vailla minkäänlaista kohdetta. Hän ei maininnut sitä ääneen, mutta ennen kuin Evey oli edes kysynyt mitään – oli sisintä alkanut vihlomaan kuin jokin olisi viiltänyt terävällä veitselle sen pintaa kerta toisensa jälkeen. Ikivanhan sielun tuntien maaveljiensä kivun ja lähestyvän kuoleman. Salaseuran vanhimman voimatta sinä hetkenä tehdä mitään muuta kuin toivoa, että kaikki tuntemansa oli vain väsyneiden aistien keksimää – sillä hän ei pystyisi auttamaan veljiään ja sisariaan niin kaukaa. Anubiksen alkaen kuitenkin kertomaan tyttärellänsä pienenlaista yhteen vetoa kahden vuoden ajalta. Uuden ja vanhan salaseuran sotien edelleen toisiaan vastaan vaikka kumpainenkin olivat vetäytyneet aavistuksen hiljaiseloon siinä toivossa, että ulkopuolinen maailma pian unohtaisi kaiken näkemänsä. Näkymättömyys kun oli edelleen etulyöntiasema salamurhaajille.

Auton pysähtyessä viimein yli puolentunnin kestävän ajan jälkeen kartanon pihalle – tunsi Anubis saman kuin tyttärensäkin. Sisimmän vallanneen kylmyyden muuttuen puristavaksi paineeksi rintakehän päälle, mikä sai hopeisen katseen synkistymään entisestään. Anubiksen myöntäen sinä hetkenä itselleen, että hän pelkäsi astumista eteenpäin. Raskaiden ulko-ovien avautuessa kaksikon tieltä – hiljentyivät suuressa aulassa seisoskelevat ja suunnaten katseensa Anubikseen. Yhden paikalla olijoista uskaltautuen viimein ottamaan askeleen eteenpäin johtajaa vastaan. Tuon paljon nuoremman miehen polvistuen vanhimman eteen ja alkaen puhumaan äänellä, jonka tavut värisivät taisteluista huolimatta. Jokaisen sanan kertoessa tapahtuneesta enemmän ja enemmän, tunsi Anubis kuinka ilma alkoi karata huoneesta ja voimat jokaisesta lihaksesta. Ajatusten toivoen osittain ettei tekijää tiedettäisi, mutta lopulta sekin tuli kerrotuksi. Nuoren jäsenen kertoen muiden salamurhaajien saaneen Michaelin paikan päältä kiinni ja ottaneet tämän vangiksi odottamaan lopullista tuomiota surmatyöstä. Anubiksen tarvitsematta kysyä asiasta sen enempää sillä hän kyllä tiesi mitä Michaelille oli tehty. Muut jäsenet olivat hyvin todennäköisesti hakanneet petturin lähes henkihieveriin siinä toivossa, että toinen olisi rukoillut kuolemaansa, jolloin nämä olisivat voineet toteuttaa tuomion ilman vanhimman jäsenen lupaa. Michael oli kuitenkin vielä hengissä, mikä kertoi ettei tämä ollut suostunut toivomaan kuolemaansa.
Tumman äänen kiittäen jäsentä pienesti, nousi tämä ylös ja palasi muiden luokse. Anubiksen pakottaen itsensä ottamaan askelia uudemman kerran eteenpäin vaikka sinä hetkenä hän olisi halunnut rojahtaa polvillensa maahan ja huutaa niin kovaa kuin vain pystyi. Asemansa vuoksi hän ei kuitenkaan tehnyt niin – sillä kun vaikeudet kohtasivat salaseuraa - oli vanhin se, joka piti tilanteen kasassa. Ei toisin päin. Hopeisen katseen liukuen hiljalleen aulan poikki, uskaltamatta kuitenkaan toivoa. Anubiksen hakien katseellaan Pandoraa.

Suuren oven auetessa hitaasti kaksikon toimesta, oli heitä - tai itseasiassa vanhinta vastassa osa salaseuralaisista, niin oli jokin muunkin - ei aineellinen tai sellainen jonka pystyisi näkemään missään muodossa mutta haju.
Kuolleiden salamurhaajien hajun tömähtäen suoraan Eveyn kasvoille kuin pilkkana tai halveksuntana, nyrpisti neito nenäänsä. Mielipide oli varsin selvä, ja sen verenhaju - teki mielipiteestä vielä vahvemman.
Vaikka Saites olikin kaikkien järjenmukaisesti heikentää verenhajun vaikutusta Eveyllä, oli tuo siinä onnistunutkin.
Muttei kokonaan. Oksennusreaktio oli enään varsin vähäinen, mutta pahoinvointi oli vielä olemassa, eikä sitä tulisikaan saamassa varmasti ihan niin helpolla pois.
Anubikseen nähden nuoremman salamurhaajan kumartaessa kaksikon edessä kunnioituksena Eveyn isälle, pysytteli neito suosiolla taka-alalla ja kuunteli sen kaiken mitä miehellä oli sanottavana.
Ensimmäisten lauseiden kuitenkin jo riittäen kertomaan enemmän kuin tuhat samanlaista selitystä mitä oli tapahtunut, tunsi nainen ahdistuttavan tunteen kokoontuvan rintakehän alueelle isompana ja isompana.
Kummankin kaksikosta siltikin pysytellen niin rauhallisena kuin vain tilanteessa pystyi olemaan, Anubiksen kiittäen inormaatiosta ja Eveyn vain pysytellen hiljaisena.

"hän ei ole täällä" Evey totesi lyhyesti vastaukseksi isänsä hakeville silmille, oli se pieni teko jo riittänyt kertomaan enemmän kuin tuhat sanaa mitä toinen etsi. Eveyn viimein huokaisten hiljaisesti, yrittäen rauhoittaa sydäntään ahdistuksesta, tämän yrittäen pidätellä suutansa kiinni jottei olisi mennyt päästämään ylimääräisiä sammakoita suustaan joista ei olisi ollut siinä tilanteessa mitään hyötyä.
"... voitko viedä minut sinne?" Kauemmaksi päässeen salamurhaajan kääntyen ympäri, näki tämän katseesta selvä hämmennys kysymystä kohtaan "miksi ihmeessä? hän on murhaaja, tappaja... - petturi" Eveyn tehden mieli sanoa kahteen ensimmäiseen kommenttiin että niinhän olivat kaikki muutkin siellä mutta se viimeinen sana... sai Eveyn kommentin olemattomaksi ja tämän vain vastaten katseellaan takaisin.
"... haluan vain saada selvyyksiä asioihin. En muuta" Salamurhaajan katsoen vakana nuorempaansa, sitten vanhinta jolla arvatenkin olisi oma mielipiteensä asiasta. Salamurhaajan kääntäessä silmänsä takaisin naiseen, huokaisi tämä raskaasti "... omalla vastuulla"
Pienen nyökkäyksen riittäen Eveyn puolelta myöntymiseen, oli tämä jo valmis lähtemään miehen perässä tiloihin jossa pettureita pidettiin vankina, vilkaisi tämä vielä viimeisen kerran isäänsä "... kaikki kääntyy vielä, olen varma siitä" Hymyn kohoten lohduttavasti huulille, näiden ollen sanaton lupaus että hän olisi pian tullut takaisin.
Ja niin olisi varmasti Pandorakin.

Askelten kadoten kartanon alakertaan monen monituisen käännöksen ja askeleen jälkeen, avautui vuorostaan etuovi jälleen kerran ja tutun naisen astuen sisään.
Ruskean katseen katosen miestä edessään hämmentyneenä, näytti nainen selvästikin olevan hieman hämmentynyt tapaamisesta, tai näystä - mitenvain. "sinä..!" Demonin älähtäen, jo hetken aikaa edes uskomatta silmiään, naisen jo astellen rakastamansa miehen taakse, kirosana litannian alkaen alusta alkaen selvällä ranskankielellä, tulivat ne kaikki siltä puhtaasta huolesta joka vain purkaantui siinä muodossa missä nyt purkaantuikin. huomasi kyllä että Pandoa oli kuullut tulipalosta ja räjähdyksestä, eikä huoli ollut varmistakaan helpottanut sekään että ruumiita oli löytynyt raunioista.
Käden kohoten varoen tuon kasvoille tämän varmistaen ettei hän näkisi näkyjä, huulille kohoten väkisinkin helpottunut hymy ja pieni naurahduksen tapainen vaikkei se tilanteeseen sopinutkaan "... täytyykö sinun aina säikäyttää? Luulin jo että ruumis joka löytyi raunioista olit sinä...!"

Nuoremman jäsenen katseen kohdistuen Anubikseen – nyökkäsi tämä lopulta hetken kestäneen miettimisen jälkeen. Isän jääden katsomaan tyttärensä loittonevaa selkää kunnes se viimein katosi alakertaan vieviin portaisiin. Hiljaisten askelien vaimetessa lopulta. Hopeisen katseen kääntyen viimein pois – astetta raskaamman henkäisyn kantautuen vaimeana korvien kuultavaksi vaikka Anubis yrittikin pitää itsensä mahdollisimman järkkymättömänä, sellaisena mitä johtajalta odotettiin. Monien ajatusten ja tunteiden kuitenkin sekoittuen yhtenäiseksi massaksi, joka muistutti levotonta vesipyörrettä mistä ei saanut minkäänlaista otetta vaikka kuinka halusi. Ulko-oven avautumisen saaden katseen kääntymään takaisin tulosuuntaan. Silmien katseen kykenemättä kuitenkaan enää erottamaan tarkasti kauas. Hahmon lähestyen sumun keskeltä kunnes viimein piirteet hakivat paikkansa tutun naisen kasvoilta. Pandoran silmistä ja äänen painosta paistaen läpi huoli, pelko ja se syvä helpottuneisuus, joka oli uskaltautunut viimein valtaamaan naisen mielen kauan eletyn epätietoisuuden jälkeen. Anubiksen kuunnellen aluksi vaitonaisena kunnes toisen käden sormet kohosivat viimeisenä tekonaan ylöspäin ja painautuivat hellästi naisen huulia vasten. Hopeisen katseen pysyen vangitsevana kun tumma ääni sanoi:
”Lupasin sinulle etten vielä jätä tätä elämää taakseni ja olen kiitollinen ettet ole sinäkään… sillä pelkäsin hetki sitten etten enää näkisi sinua ja saisi kuulla ääntäsi… etten saisi sanoa sinulle hyvästi – jos ikinä siihen päädymmekin.”
Käsivarsien kietoutuen naisen vartalon ympärille. Anubiksen halaten Pandoraa rakastavasti – tuntien kuinka voima alkoi virtaamaan väsymykseen hiljalleen.

Kartanon yleisten tilojen jäädessä taakse ja näkymän vaihtuen synkän näköiseen kerrokseen, jota valaisi himmeät valot – pysähtyi salaseuran jäsen viimein sen oven eteen, minkä takaisessa huoneessa Michaelia pidettiin säilössä. Käden työntäen raskaan oven syrjään – lankesi huoneeseen aavistuksen enemmän valoa.
”Saat kymmenen minuuttia aikaa.”
Jäsenen sanoen koruttomasti samaan aikaan kun katsoi huoneen perällä istuvaa hahmoa lattian rajassa, jonka kokonaisuus kätkeytyi mustan kaavun suojiin kasvoja myöten. Katseen liukuen aavistuksen vangin käsiin, jotka oli sidottu tiukasti yhteen ranteista – alueen verisyyden kertoen sanattomasti että Michael oli yrittänyt vapauttaa käsiään, mutta tuloksetta. Oven sulkeutuen kumahduksen saattelemana Eveyn selän takana – tuon jäädessä viimein kahdestaan Michaelin kanssa, joka ei ollut kohottanut katsettaan kertaakaan lattiasta.

Anubiksen vastaamatta heti vaan miehen jääden kuuntelemaan naista sen pienen hetken ajaksi - aina siihen pisteeseen kunnes sormet painautuivat huulia vasten hiljentävästi. Pandoran kohdaten silloin kunnolla miehensä silmät, jotka vielä monen vuodenkin jälkeen vangitsivat pelkällä vilkaisulla kohteensa, saaden Pandoran sisimmässä vellomaan vieläkin samalla lailla kuin kaksikon ensikohtaamisella.
Oli naisen vuoro hiljentyä vuorostaan kuulemaan mitä toisella oli sanottavana, ruskean ja hopeisen katseen sekoittuen yhteen sen hetken ajaksi, jokaisen vanhemman lausutun lauseen vieräyttäen kiveä sydämen päältä pois helpotuksesta siitä ettei ollut käynyt pahemmin. Anubiksen selvästikin aikoen pitää lupauksensa Pandoralle niin kauan kuin vain se olisi mahdollista, aina siihen päivään asti kunnes jumalat päättäisivät lopettaa kissa ja hiiri-leikkinsä kuolevaisen hengellä.
Käsien kietoutuen vuorostaan rakastavasti demonin kehon ympärille, tulivat naisen kädet asettuneeksi tuon ympärille hellästi ja turvautuneesti, toisen käden kiertäen selän kautta hartialle. "olet väsynyt... näen sen silmistäsi" Heleän kuiskauksen kertoen vanhimmalle, huulen hipoen varoen posken sivustaa, "saan tietää myöhemminkin mitä on tapahtunut.. mutta olet taistellut kaksipäivää, nukkunut tuskin ollenkaan ja nyt räjähdys josta selvisit kuin ihmeen kaupalla" Ruskean katseen kohdaten hopean; "lepää".

Askelten johtaen kartanon alakertaan, josta vain asukit tiesivät ja jossa pidettiin useinmiten vankeja sokkeloisten seinien takana, vaihtui valaistu käytävä pian aavemaiseen pimeyteen joka tuntui jatkuvan ikuisuuksiin mitä edemmäksi käytävä jatkui.
Viimein salamurhaaja pysähtyi oven eteen, kertoen että tuolla olisi vain kymmenisen minuuttia aikaa nähdä tuo, nyökkäsi Evey hyväksyvästi.
Se riittäisi hyvin.
Oven sulkeutuen Eveyn jäljessä, pystyi demoni tuntemaan kuinka kylmät väreet ja paine rintakehän alueella levisivät pitkin kehoa hänen katsoessaan pimeyteen piiloutunutta miestä, jota hän rakasti.
Neidon henkäisten tukahtuneesti ennenkuin askeleet lähtivät viemään eteenpäin, kenkien tuottamien äänten jääden kaikumaan huoneeseen aavemaisesti. vaikka matka kaksikon välissä, ei ollutkaan pitkä tuntui Eveystä sillä hetkellä - että mitä lähemmäksi hän järjen mukaan pääsi, sitä kauempana Michaelkin tuntui olevan. Viimein jalkojen pysähtyessä miehen eteen ja neidon asettuen kyykkyyn tuon eteen. Hopeisen silmäparin yrittäen nähdä salamurhaajan kasvot hupun luoman pimeyden lävitse - turhaan.
Tuloksettomien yrityksen jälkeen, laskeutui katse varoen sidottuihin käsiin "... haluatko selittää järjenjuoksuasi? Kaikki pitävät sinua petturina, mutta... tuskin antoivat sinun selittää tapahtunutta." Lempeän äänen lausuen Michaelille, toisen käsistä tullen koskettaneeksi miehen omia.
Toisen taas kohoten varoen hupun sisäpuolelle, sormien koskettaen miehen kasvoja varoen "anna minun nähdä kasvosi."

Hiljaisten sanojen kuiskaillen rauhoittavasti raskaiden sydämen lyöntien ohitse – vastasi tumma ääni vaimeasti:
”Kuinka voisin levätä tämän kaiken keskellä? Näen veljieni ja sisarieni itkevän vaikka he eivät näytä sitä ulkoisesti. Tunnen heidän vihansa ja surunsa, jotka muuttuvat yhdessä epätietoisuuden johtamaksi katkeruudeksi sitä mukaan mitä enemmän aikaa kuluu tapahtuneesta. Haluaisin tehdä kehotuksesi mukaan ja näin lykätä sitä mikä odottaa minua edessäpäin velvollisuuteni takia, mutta en valitettavasti voi tehdä niin…”
Anubiksen päästäen irti ja astuen askeleen taaksepäin. Synkkyyden, joka oli kiteytynyt miehen sielun ympärille, sammuttaen viimeisenkin loiston hopeisesta katseesta, joka kääntyi pois Pandorasta. Vahvemman äänen antaen käskynsä salaseuran jäsenille. Petturin oli aika saada tuomionsa.

Lähestyneiden askelien pysähtyen lähelle ja vaatteiden kankaan kahahduksen kertoen sanattomasti tulijan kyykistyvän alas – eivät jään siniset silmät kohottautuneet vieläkään katsomaan Eveytä, ei edes silloin kun toinen yritti ystävällisesti pyytää miestä kertomaan mitä oli todellisuudessa tapahtunut. Lämpimän tuntuisen kämmenen kohottautuen varoen poskelle – käänsi Michael kasvojaan enemmän poispäin. Painostavan hiljaisuuden vain vastaten Eveylle takaisin – sen rikkoen pian käytävän puolelta lähestyvät askeleet. Kolmen salaseuran jäsenen astuen ovesta sisään. Yhden näistä lausuen pahoittelunsa Eveylle ettei tämä ollut saanut enemmän aikaa, mutta vanhimman sana painoi tässä kohdin enemmän. Michael vietäisiin kuulemaan tuomionsa Eveyn sanomisista huolimatta.
Myrskyn saavuttaen myös täyden voimansa, runsaan vesisateen huuhtoen kartanon ikkunoita kuin silloin kaksi vuotta sitten kun Michael ja Anubis olivat ottaneet yhteen ensimmäistä kertaa.

Kaksikon irtaantuessa toisistaan enemmän tai vähemmän vastahakoisesti, katsoi Pandora surullisesti rakastamansa miehen selkää, joka oli kääntynyt nuorempia salamurhaajia kohti.
Tuon hopeakatseisen miehen antaessa viimeisen ohjeen hakea Michael säilöstänsä, jotta tuomio saataisiin antaa, seurasi silmäpari tuota sen hetken ajaksi ennenkuin nainen asteli miehensä vierelle.
Käden kietoutuen rakastavasti miehen oman ympärille, demonin katsoen loittonevia selkiä jotka veivät alakertaan, ennenkuin katse kääntyi jälleen toiseen.
Pandoran voimatta olla huomaamatta jonkin puuttuvan miehen katseesta, väläitti tämä hymynsä siltikin tuolle pienestä puutoksesta ja tilanteesta huolimatta. Tilanne ei ollut kenellekään helppo, varsinkaan Anubikselle joka oli vastuussa siitä kaikesta mitä tulisi tapahtumaan siitä hetkestä edespäin Michaelin kohtalon kanssa mutta se mitä kaikki siinä kyseisessä rakennuksessa olivat valmiina tekemään saadakseen petturilta hengen pois - toi omanlaisensa paineen tilanteeseen.
Suudelman painuen sänkiselle poskelle ja käden puristuen ympärille varoen kovemmin.

Kasvojen vieden itsensä kauemmaksi Eveyn kosketuksesta, tunsi Evey kaksikon välien kylmenevän sen sileän tien ja ahdistuksen kasvavan. Demonin huokaisten vain hiljaisesti ja vieden kätensä pois hupun sisinnästä. Selvästikään toinen ei halunnut puhua.
Huulien raottuen hieman jotta neito olisi sanonut jotain mutta aloitettu teko keskeytyikin alkuunsa kun ovi avautui ja kolme salaseuralaista astui sisään. Yhden pahoitellen mutta vanhimman käsky oli toteltava, tyytyi demoni nyökkäämään hieman vastahakoisesti.
tämän nousten takaisin jaloilleen ja suoristautuen koko pituuteensa ennenkuin selkä kääntyi kohti ovea jossa kolmikko odotti. Pään kääntyen katsomaan kuitenkin vielä viimeisen kerran takana istuvaa miestä, henkäisi demoni raskaasti "... pässi".
Askelten kirien nopeasti portaikkoa ylös takaisin lähtöruutuun, odotti siellä vielä tuttu kaksikko käsikkäin.
Käveli neito hitaasti vanhempiaan kohti, käden tullen kietoutuneeksi molempien kaulan ympärille halausotteella rakastavasti turvaa hakien "... saanhan jäädä ulkopuolelle odottamaan? Kiltit?" Hiljaisen kuiskauksen kysyen vanhemmiltaan, hampaiden purren alahuulta odottavasti, vaikka osa naisessa halusikin olla kuulemassa Michaelin kohtalosta, epäröi siltikin järjellisempi osio vielä. Halusiko Evey olla kuulemassa tuomiota joka saattoi olla pahin kaikista rangaistuksista?

Eveyn tullessa vanhempiensa luokse – näki isä tyttärensä silmistä tämän itkevän sisäisesti vaikka näytti päällepäin vahvalle ja lähes yhtä tunteettomalle kuin jokainen salaseuran jäsen. Vanhemman suunnaten katseensa muihin salaseuralaisiin; noihin tavallisen oloisiin ihmisiin, jotka kätkivät tunteensa vanhan salaseuran oppien mukaan vaikka uuden olisi pitänyt tuoda muutoksen mukanaan.
Olivatko he loppujen lopuksi sen parempia? Yhtään sen enempää hurskaampia kuin vanhankaan salaseuran jäsenet? Syyttömämpiä jumalten edessä kun viimein tuomio tulisi?
Voimakkaan sateen synnyttämän huminan palauttaen ajatukset takaisin, siihen tulevaan hetkeen minkä Anubis olisi voinut jättää syrjään hyvin mielellään. Salaseuran vanhempana oleminen kuitenkin pakotti jatkamaan eteenpäin. Eveyn saaden pyyntönsä lävitse – tämän jääden ulkopuolelle kun muut kerääntyivät sinne samaiseen saliin, jossa surmatyö oli tapahtunut.

Anubiksen istuutuen omalle paikalleen ja Pandora arvonsa oikeuttamana vanhemman vierelle. Muiden salaseuralaisten asettuen joko pöydän ääreen tai jääden seisomaan seinien vierustalle. Yhden jäsenistä alkaen kertomaan kantavalla äänellä vangittuun kohdistuvaa syytöstä. Kuulijoista hohkaten viha entistä syvemmin mitä enemmän nämä kuulivat syytöksestä. Kertojan lopulta hiljentyessä nyökkäsi Anubis tälle pienesti ennen kuin kohdisti katseensa Michaeliin, jonka kasvot paljastuivat kun huppu vedettiin yhdellä nykäisyllä niskan puolelle. Anubiksen nähden oppilaansa veriset kasvot ensimmäistä kertaa. Nuoremman silmien katse ei lakannut palamasta vaikka tämä oli hakattu pahasti.
”Puhu, Michael. Voit tämän yhden ainoan kerran puolustaa itseäsi.”
Tumman äänen kehottaen rauhallisesti vaikka näkymä oli saanutkin paineen syvenemään entisestään rintakehän ympärillä. Anubiksen toivoen sinä hetkenä, että hänen oppipojallaan olisi jokin järkevä selitys tähän kaikkeen, mutta selittelevien sanojen sijasta veren kaihertama ääni vastasi:
”Miksi anelisin edessänne kun muut täällä huoneessa ovat jo langettaneet tuomionsa, mutta eivät uskalla sanoa sitä ääneen, koska pelkäävät uhmaavansa silloin johtajaansa.”
Michaelin puhuen omalla äidinkielellänsä; venäjäksi – välittämättä sinä hetkenä pätkääkään ymmärsivätkö kanssa olijat häntä. Jään sinisen katseen liukuen huoneen lävitse, kunnes viimeiseksi kohdistui pistävänä mestarinsa hopeisiin silmiin.
”Tappakaa minut jos tahdotte, sen te ainakin osaatte. Näette vain minussa itsenne; murhaajan, jota yritätte peitellä oppienne taakse.”
Viimeisen lauseen (vaikka sitä ei moni ymmärtänytkään) saaden kohahduksen aikaiseksi salaseuralaisten suunnalla. Nuoremmasta hohkaavan uhmakkuuden saaden pinnan alla kyteneen vihan syttymään liekkeihin. Anubiksen sulkien silmänsä ja puistellen päätään pienesti, väsymyksen ja surun täyteisen henkäyksen tuoden itsensä esille uloshengityksen mukana. Tie oli saapunut risteykseen, josta perääntymismahdollisuutta ei enää olisi.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 03.] Omnia mutantur, nihil interit

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 13:48

Eveyn saadessa luvan jäädä ulkopuolelle vanhempiensa toimesta, istuutui tämä portaiden alapäähän odottamaan hermostuneesti tulevaa, josta isä päättäisi Michaelin elämästä.
Hopeisen katseen sulkeutuen hitaasti, sormien näperrellen ranteessa sijaitsevaa Miken rukousnauhaa helmi kerrallaan, tytön henkäisten astetta raskaammin. Hänen voiden vain toivoa että isä ja muut salamurhaajat tekisivät oikean päätöksen viisaasti, eikä vihan sokeuttamana - vaikka kyseinen toive olikin tilanteessa hyvin kaukaa haettu.

Sillä välin salin täyttämän salamurhaaja joukkion ottaessa oman paikkansa ja tuoden syytetyn esille, ei Pandora voinut olla huokaisematta kun näki pojan runnellut kasvot perinpohjaisesti.
.. selvästikin muut salamurhaajat eivät olleet osanneet/halunneet lopettaa ajoissa. Selän tullen nojautuneeksi tuolin selkämystä vasten, tarkkailevien silmien huomaten heti huoneessa vallitsevan vihan ja inhon syytettyä oppipoikaa kohtaan joka oli vasta tunti sitten tappanut kasan veljiänsä ja sisaruksiansa jonkin tuntemattoman syyn varjolla. Tai ainakin niin kaikki uskoivat.
Anubiksen, Eveyn ja Pandoran toivoen että mies olisi vastannut suoraan kysymykseen, kertonut mitä oli tapahtunut ja miksi - puolustanut itseään mutta sen sijaan, sanat jotka tuo lausui ääneen - sysivät tuon entistä syvemmälle leijonan kitaan. Pimeyteen mistä ei olisi enään paluuta.
Viimeisen lauseen saaden jokaisen kohahtamaan salissa enemmän tai vähemmän, vaikka osa ei tosiaankaan venäjää ymmärtäneet, mutta ne jotka ymmärsivät... saivat ne sanat kehon liikahtamaan vaivaantuneesti ja katsan osoittautumaan lattiaan.
... Se oli viimeinen naula arkkuun.
Pandoran sulkien silmänsä sen pieneksi hetkeksi, naisen henkäisten raskaaksi "... suurimmalle osalle on varmasti epäselvää, mitä tässä salissa tapahtui. Ymmärtääkseni kukaan teistä ei ollut paikalla silloin." Salamurhaajien pudistaen päätään varoen. niin, muutenhan heistä jokainen olisi nyt kuollut muiden kanssa. "... Michael haluatko kertoa mitä tapahtui? Olet ainoa tässä tilassa, joka oli paikalla."

Viimeisen lauseen saaden toivotun reaktion aikaiseksi salaseuralaisten keskuudessa – piti Michael katseensa Anubiksessa, joka vastasi takaisin. Vanhemman silmistä näkymättä kuitenkaan sitä samaa vihaa ja syyttämistä – niiden pikemminkin katsoen nuorempaa pettyneesti ja juuri sellaisella katseella mikä syntyi kun sydän revittiin henkisesti riekaleiksi. Pandoran rauhallisen äänen saaden salin vaikenemaan, tämän kysyen vielä viimeisen kerran Michaelin omaa puolta tapahtuneista – näki Anubis sen hetken kestävän ajan kuinka Michael päästi katseellaan irti ja kääntyi selvästi sisäänpäin miettiäkseen mitä vastaisi. Tapahtuma oli kuitenkin yhtä nopeasti ohitse kuin se oli alkanutkin. Saman rauhallisen äänen vastatessa:
”Syytöksen lukija kertoi teille mitä tapahtui. Joten miksi vaivaudutte kysymään minulta samaa asiaa?”
Katseen käyden jokaisen pöydässä istuvan lävitse kuin muistellen keitä näiden paikalla oli istunut surmateon hetkellä. Huvittuneen hymyn piirtyen viimeiseksi näkyville, sanojen jatkaen:
”Saivatpahan ainakin viimeisen ateri…”
Nuoremman lauseen kuitenkin tullen katkaistuksi vanhemman käden eleen toimesta. Tummemman äänen sanoen perään jyrkästi:
”Vaikene, Michael. Se on viimeinen tekosi – jos puhut epäkunnioittavasti edesmenneistä veljistäni ja sisaristani. Sitä en hyväksy keneltäkään. En edes sinulta…”
Silmien muodon kaventuen asteen pienemmiksi, Anubiksen analysoiden nuorempaa selvästi. Hän oli nähnyt Michaelin heikon hetken kun maski oli murentunut sekunnin murto-osan ajaksi tämän kasvoilta. Miksi toinen silti jatkoi? Miksi tämä halusi kuulla itselleen julistettavan kuolemantuomion? Miksi Michael ei kertonut niitä ajatuksia ääneen, jotka selvästi velloivat tämän pään sisällä.
”… vaikka taidat tietää sen muutenkin.”
Vanhemman tarvitsematta jatkaa lausetta sen enempää sillä jokainen jo ymmärsi. Katuvaisen sijasta syytetty toivoi tuomiota itselleen – jopa niin paljon, että valitsi sanansa sen mukaan.

Katseiden kääntyen hitaasti takaisin vanhempaan, joka nousi seisomaan ja katsoen jyrkästi edessään olevaa.
”Käsken sinua puhumaan, Michael. Kerro minulle mitä täällä todellisuudessa tapahtui tai kaivan sen tiedon sinusta sitten vaikka väkisin.”
Sormien painautuen asteen kovemmin pöytää vasten – kertoen sanattomasti ettei Anubis pilaillut viimeisessä sanomisessaan. Michaelin vastaten vain vaitonaisuudella – tuon mitättömän eleen saaden kuitenkin kiven suurenemaan entisestään sydämen päällä. Anubiksen pyytäen katseellaan ettei toinen ryhtyisi siihen mitä tulisi pian tapahtumaan, mutta Michael ei vastannut myöntävästi – jolloin Anubis joutui tekemään sen mitä tämä ei olisi halunnut tehdä. Yhden hetkellisen katseen riittäen määräykseksi salaseuran jäsenelle, joka käveli syytetyn luokse ja viilsi tätä kapealla terällä olkavarteen. Teon tuomatta kipua paljolti, mutta jokainen kyllä tiesi mitä siitä kohta seuraisi. Laimennettu skorpionin myrkky etenisi vartaloon tuskallisen hitaasti ja aiheuttaen lopulta sanoin kuvaamatonta kipua, joka sai melkein kenet tahansa puhumaan vasta-aineen toivossa. Anubiksen istuutuen takaisin alas. Nyt olisi edessä tuskallinen odottaminen varsinkin Anubikselle kun tämä joutuisi katsomaan Michaelin kärsimistä, voimatta auttaa toista mitenkään.

Michaelin jättäen jälleen vastaamatta esitettyyn kysymykseen, todeten vain että eikä se ollut melkoisen turhaa kun se oli mainittu jo aiemminkin, tuli pää tehneeksi pienen pudistusmaisen liikkeen.
Joko Michael oli tosiaan menettänyt järkensä kokonaan tai tuo yritti tahalteen kokeilla rajoja, mutta kaikki siinä huoneessa tiesivät, että jok'ikisen hengen hermo oli jo hyvin lähellä menettää malttinsa mikäli tilanne jatkuisi samanlaisena kauankin. Ja vielä pitkään harkittujen sanojen jälkeen, oli mies vieläkin sitä samaa mieltä että kuolemantuomio se tulisi olla - mutta varmasti yksi jos kolmaskin salamurhaaja halusi tietää sen aivan pienen pienen syyn, miksi ihmeessä Michael oli päätynyt tekemään sen minkä teki. Samalla tuon ymmärtämättä että se kohtalo, mitä tuo niin kovasti toivoi itselleen tulisi vain tuottamaan ulkopuolella odottavalle neidolle surua enemmän kuin olisi vielä tarpeen. Vanhimman lausuen vastaväitteensä Michaelin jo aloittamaan solvaukseen kuolleiden kohtalosta ivalliseen sävyyn, pystyivät kaikki näkemään ja varmasti myös tiesivätkin - ettei tuo mies aikonut pelleillä sanojensa johdosta.
Ei vaikka kyse olisikin hänen omasta oppilaastaan.

Naisen käden kohottautuen rauhoittavasti pöytää vasten painautuneen kättä vasten, opettajan vaatien oppilastaan selittämään jälleen kerran suosiolla - tai sitten pahalla. Oppipojan pitäen edelleenkin päästänsä kiinni, jättäen vieläkin vastaamatta.
Hopeisen katseen ollen se ainoa asia, joka riitti viemään käsittelyn seuraavalle tasolle.
Yhden salamurhaajista viiltäen myrkytetyllä aseellaan ihon auki. Sen ollen se hetki, jolloin jokainen myös tiesi että tilanne oli jo hyvin vakava. Jokaisen ottaen asteen mukavamman asennon omalla paikallaan. Siitä tulisi pitkä ilta.

Sillä välin oven toisella puolella, oli Evey pysynyt täysin paikoillaan edes hievahtamatta. Hermostuneisuuden ollen kadonnut tytön kasvoilta, vaikka sormet vieläkin näpersivät helmiä otteessaan huomaamattomasti, sateen myräköiden entistä kovemmin pihalla salamoita ja ukkosia myöten saaden kehon välillä värähtämään taaksepäin yllättävästä myrähdyksestä kartanon ulkopuolella. Ajan tuntuen suorastaan matelevan mitä kauemmin käsittely kesti, vaikkakin - Michaelin tuntien - olisi tuo pitänyt päänsä sanojensa suhteen aina tuomioonsa asti. Vaikka tuo käsittäisikin tekevänsä teollansa muille hallaa - eikä pelkästään anubikselle ja Eveylle vaan koko salaseuralla. Naisen henkäisten ahdistuneesti, ennenkuin tuli mieli tehneeksi päätöksensä ja ennenkuin tunteille annettiin puheenvuoroa, olivat jo jalat ponkaisseet vauhdissa koko pituuteensa ja askelten vieden sille salin ovelle jonne kaikki olivat kadonneet.
Käden jo kohottautuen avaamaan oven, mutta juuri kun kahva olisi painettu alaspäin niin vahva kosketus olkapäällä esti liikkeen perinpohjaisesti. Hopeisen katseen kääntyen katsomaan takanaan seisovaa salamurhaajaa, joka oli selvästikin määrätty vahtimaan varjoista käsin ettei kukaan pääsisi sisään eikä ulos ennenkuin tuomio olisi päätetty. Joutui Evey taipumaan vastahakoisesti päätökseen. Vielä.

Yksinäisten minuuttien kasaantuen kokonaisiksi kymmeniksi ja ne puolestaan kokonaiseksi puoleksi tunniksi – oli kylmänhiki saanut ihon kastumaan jo kokonaan. Hengityksen värisemisen kertoen sydämen hakkaavan yli sietokyvyn rajansa. Jokaisen sanattoman yksityiskohdan kertoen myrkyn ohittaneen mielekkyysrajansa, kaiken siitä edespäin sisältäen pelkkää kipua. Anubis oli toistanut saman kysymyksen useasti, mutta siihen hetkeen asti Michael oli pysynyt vaiti vaikka tämä näki mestarinsa katseesta – ettei tämä olisi halunnut jatkaa pidemmälle. Muiden puolestaan nauttien näkemästään, saisipa nuorempi kokea sen saman tuskan, jota oli aiheuttanut uhreillensa.
”Kerro minulle, Michael. Miksi suostut kiduttamaan itseäsi?”
Tumman äänen kysyen uudelleen kun aikaa oli kulunut yli puolituntia. Saman hiljaisuuden uhaten vastata taas uudemman kerran takaisin, mutta tällä kertaa sen rikkoi terävä kumahdus salin ulkopuolelta ennen kuin toinen ovista työnnettiin syrjään.
”Koska hän suojelee tyttäresi henkeä, sokea koira.”
Iän vanhennuttaman äänen lausuen salissa kasvavan puheen kohinan ylitse. Ruskeaan kaapuun sonnustautuneen hahmon astuen kynnyksen ylitse ja vetäisten hupun syrjään. Huoneen valon langeten Saiteksen kasvoille, jotka olivat kahdessa vuodessa vanhentuneet, mutta silmät loistivat sitäkin enemmän voimaa. Kävelykepin hutkaisten pari tiellä seisoskelevaa typerystä syrjään, mitkä pohjettansa hieroen antoivat lopulta vanhukselle tietä. Anubiksen, joka oli noussut seisomaan yllättävän käänteen alkaessa, katsoen vanhaa ystäväänsä vaiti kunnes kysyi:
”Mitä sinä puhut? Miten Evey liittyy tähän?”
Kysymysten saaden Saiteksen pyöräyttämään silmiään. Taas hän oli tullut kreivin aikaa keskelle epämääräistä soppaa, jonka alkuperäisestä reseptistä kenelläkään ei ollut hajuakaan. Yksi terävä ärähdys vielä yhdelle jäsenelle ennen kuin vanhat luut pääsivät istumaan vapautuneelle paikalle.

”Etkö sinä näe? - vaikka opetat muita katsomaan koko ajan ympärilleen. Avaa silmäsi, vanha ystäväni. Nämä ihmiset ympärilläsi… he eivät todellisuudessa välitä tuomasta muutoksestasi. Annoit heille vain vapauden toteuttaa omia syntejään, joista vanha salaseura olisi rankaissut tuntuvasti. Ihminen on eläin, Sin. Ei mitään muuta ja jos sille alkukantaiselle aistille antaa vallan, käy näin. Kertokaapa joku minulle kuinka moni teistä meni johtajanne rinnalle - kun tämä taisteli asemanne puolesta. Kuinka moni teistä oli todellisuudessa valmis vuodattamaan vertansa hänen tähtensä – jos se olisi ollut lupaus takaisin palaamisesta. Kuinka moni teistä olisi tehnyt niin?”
Saiteksen haravoiden katseellaan pistävästi kanssa olijoita, jotka kurkkuaan rykien tai täysin vaieten vastasivat. Nämä olivat ehkä niin puhuneet, mutta kun tekojen aika olisi tullut… kuinka moni olisi seissyt sanojensa takana? Meripihkan värisen katseen kohdistuen viimeiseksi hopeaan. Järkkymättömän äänen jatkaen pelottomasti, sanojen kuuluen juuri sellaiselle taistelijalle, joka ei edes kuoleman edestä pakenisi.
”Minä olisin tehnyt niin kuten kaukainen esi-isänikin. Olisin ollut valmis ottamaan jopa viimeisen iskun itseeni – jos se olisi pelastanut vanhemman, ystäväni hengen. Joku teistä ehkä ajattelee, että auttaminen oli täysi mahdottomuus niiden korkeiden muurien tai tiukan vartioinnin vuoksi. Minä näin ne pelkästään hidasteina en esteinä. Kuka kehtaa kutsua itseään sen jälkeen salamurhaajaksi – jos ei edes muurin ylitse pääse! Miksi en ollut sitten auttamassa? - koska pidin teitä kaikkia silmällä johtajanne poissa ollessa ja kuinka ollakaan epäillykseni osuivat oikeaan. Syntyi ryhmä, joka valmistautui ottamaan omakseen sen mikä näille muka kuului. Olivat jopa niin varmoja voitostaan, että liittoutuivat uudemman kerran vanhan salaseuran kanssa siinä toivossa, että nämä tarpeen vaatiessa suojelisivat. Oli kuitenkin yksi asia, jotka vanha salaseura ei osannut odottaa. Michael. Nämä saivat tämän kiinni kun hän lähti luotani, mutta tappamisen sijasta nämä käskivät Michaelin surmata Anubista vahvemmin kannattavat tai muuten Evey kuolisi. Nuoremman osoittautuen kuitenkin tässä kohdin vanhempiaan viisaammaksi. Tämän kooten ryhmän kasaan, mutta ei niistä ihmisistä, joiden oli alun alkaen tarkoitus kuolla. Ei, Michael kokosi ne ihmiset, jotka uhkasivat uutta salaseuraa ja teki sen mitä piti. Miksi hän ei kertonut tätä aikaisemmin? - koska tiedon saattaminen julki hänen kauttansa olisi kuolemantuomio tyttärellesi.”
Vanhuksen puheen päättyessä, ei Anubis olisi halunnut uskoa mitään kuulemaansa, mutta mitä enemmän hän tuijotti noita meripihkan värisiä silmiä – tiesi hän totuuden sanoissa todeksi. Hopeisen katseen kääntyen siihen suuntaan missä Michael oli seisonut, mutta nuorukaisen näkemisen sijasta – toinen vartijoista sanoi kuuluvalla äänellä ja osoitti parvekkeen suuntaan:
”Hän pakeni ulos tuota kautta!”

Anubiksen tajuamatta tekoaan vielä itsekkään, mutta vartijan sanat kuullessaan – ponkaisi hän kauemmaksi pöydän äärestä ja lähti viipymättä parvekkeen suuntaan, jota ulkona pauhaava sade huuhteli armottomasti. Silmien siristyen väkisin. Katseen erottaen lopulta kauempana seisovan hahmon, joka selvästi suunnitteli kaiteen ylitse kiipeämistä ja hyppäämistä alas.
”Michael!”
Vanhemman huudahtaen myrskyn ylitse – tuulen tarttuen ääneen voimallansa ja vieden sen mukanaan. Michaelin kääntyen vilkaisemaan taakseen, mutta perääntymisen sijasta tämä valmistautui nousemaan ylös kaiteenpäälle.
”Älä tee sitä! Kuolet jos hyppäät alas! Et selviä pudotuksesta tuollaisessa kunnossa!”
Käden kohottautuen aavistuksen ylöspäin – eleen pyytäen varoen, ettei toinen enää jatkaisi. Michaelin purren hampaansa yhteen ja sulki silmänsä. Suolaisten kyynelien vierähtäen väkisin poskille taisteluista huolimatta – niiden sekoittuen yhteen sateen kanssa. Palavan katseen kohdistuen takaisin vanhempaan – näiden ollen juuri sillä samaisella parvekkeella, missä Michael oli suostunut Anubiksen oppilaaksi.
”Katso minua! Näetkö?! Minusta on tullut eläin, joka kykenee tappamaan perheellisiä ihmisiä! Valehtelen päivä toisensa jälkeen. Valehtelen niin paljon, että se kaikki saa pääni halkeamaan ja silmäni vuotamaan verta! Juonittelen tappaakseni, hengitän tappaakseni ja elän pelkästään tappaakseni. Minusta on tullut se, jota inhoan kaikista eniten.”
Käden, joka oli kohottautunut otsalle, laskeutuen hitaasti alas – tuntien kuumoittavan ihon alla viileän marmorikaiteen. Sormien puristautuen kaiteen ympärille.
”Olin väärässä kun sanoin aikoinani sinua kirotuksi… sillä näin sinussa vihasi hetkellä itseni.”
Rumiin eleiden kertoen pahemman tapahtuvan seuraavaksi – jos mikään ylempi voima ei puuttuisi tilanteen kulkuun. Anubiksen kuullen itsensä huutavan oppipoikaansa nimeltä, juostessaan veden liukastaman tason poikki mahdollisimman nopeasti ja toivoen että ehtisi ajoissa.

Ajan kuluessa jälleen eteenpäin, minuuttien vaihtuen puoleksi tunniksi, oli tilanne edelleenkin sama kuin alkutilanteessakin, Michael suostumatta kommentoimaan tekemäänsä missään määrin, sai se aikaiseksi tilan vanhimmassa omanlaisensa turhautumisen ja pelkoa siitä mitä tulisi tapahtumaan. Muiden salamurhaajien vain seuraten tilannetta omana viihdykkeenään, välittämättä siitä vaikka toinen saisikin kuoleman tuomion tekojensa johdosta. Niin, kukapa haluaisikaan petturin omiensa joukkoon? Tuskin kukaan.
Sitten alkoi tapahtua, ulkopuolelta alkaen kuulumaan ääntä, ja pian sen jälkeen astui sisään mies, joka kantoi päällänsä lähes samanlaista ruskeaa kaapua kuin Eveykin oli aiemmin, tuon vanhemman miehen astuessa sisään olivat kaikki katseet siirtyneet tuohon vanhukseen jonka takana asteli sitten se hopeakatseinen nainen, joka vielä kaksi vuotta sitten tiedettiin vanhimman tyttärenä.
Jopa Anubiskin nousi ylös kuulemaan ystäväänsä uuden käänteen johdosta. Mutta se teoria, minkä Saites itsestään esitti kaikille syyksi, sai tilan nuorimmaisessa vatsan kääntymään ylösalaisin ja ahdistuksen kasvaen entisestään. Hänen takiaan?!

Saitesin puhuessa suutaan puhtaaksi, pystyi paljas silmä erottamaan ilman minkäänlaista tietouttakin tilanteessa - että lähes jokainen salamurhaaja kiemurteli vaivaantuneesti paikoillaan. Sen pienen liikkeen kertoen enemmän kuin tuhat sanaa tiedottomallekin - että Saitesin sanat olivat osuneet enemmän kuin oikeaan.
Siltikään kukaan ei vaivautunut keskeyttämään tai nousemaan puoluslinjalle -ainakaan vielä, sillä olisihan se sanomattakin selvää että Saites tiesi kuka olisi ollut valmiina astumaan vanhimman hengen tielle sen ollessa uhattuna - kuka olisi ollut valmis tekemään sen kaikista uhkarohkeimman teon pahan paikan tullen. Tiedon saaden salissa kohahtamaan korvien kuullessa että heidän salaliittonsa sisällä olisi oikea kunnollinen petturiryhmä joka työskenteli käytännössä Vanhan liiton piikkiin. Katseiden alkaen haromaan toisiaan hämmentyneenä, suurimmasta osasta näkyen etteivät nämä uskoneet aluksi vanhusta - vaikka jokin muu kertoikin että asian peittoaminen olisikin turhaa. Totuuden tullen julki.
Kun muut katsoivat Saitesta, vanhinta myöten olivat Pandoran silmät nauliutuneena tyttäreensä joka pysytteli vieläkin taka-alalla hiljaisesti. Oli tyyni ulkokuori alkanut jo säröillä, hopeisista silmistä pystyen näkemään sen ahdistuksen ja inhon kuulemaansa. Se tieto siitä että hän oli lähes avaintekijä tapahtuneeseen... sai naamion väkisinkin särkymään kaikkien edessä.
Käsien tullen porautuneeksi nyrkkiin ja hampaiden purren posken sisäpintaa kivuliaasti jotta neito saisi pidettyä kaiken sisällänsä vielä ainakin. Mutta sekin tuli loppuneeksi kun vartija jo huudahti Michaelin matkanneen parvekkeelle. Anubiksen ollen ensimmäinen joka lähti perään, sitten Evey ja lopuksi Pandora perässä.
Vanhimman pyytäen, ettei oppipoika hyppäisi alas ja tekisi sen viimeisen asian jota vanha liitto niin toivoisikin, eivät korvat ottaneet sitä kuuleviin korviinsa. Kyyneleiset silmät kääntyivät mestariaan kohti, tuon huutaessa vihoissaan kaikki ne asiat jotka mieltä painoivat. Michaelin ottaessa asennon hyppääkseen.
Tapahtui se kaikki nopeasti, kilpajuoksun alkaen aikaa vastaan Anubiksen ja Michaelin välillä. Taivaalla välähtäen uudemman kerran voimakas salamana, joka sai hetkisen ajaksi kaiken välähtämään kirkkaasti lähes valkoisena. Siinä samassa kun katse jälleen erotti jotain, oli Evey kadonnut äidin viereltä parvekkeelle sateeseen. sormien kietoutuen Michaelin vaatekappaleen ympärille demonin katsoen rakastamaansa miestä.

"Oletko menettänyt järkesi?!" Naisen huutaen tuolle salamurhaajalle sateen lävitse. Naamion tullen särkyneeksi viimein sen kaiken tapahtuneen johdosta, oli jäljellä enään pelkkä ahdistus, suru, pelko ja rakkaus Michaelia kohtaan "Luulitko tosissasi, että päästän sinua näin helpolla, tällä tavoin, tuollaisesta syystä?" Toisen käsistä tullen liikkuneeksi salakavalasti miehen ympärille, kehon nykäisten tuota taaksepäin, kaksikon tömähtäen maahan istumaan. Eveyn pidellen vanhempaansa otteessaan, hengityksen värähdellen itkun pidättelystä ja sateesta johtuvasta kylmyydestä, silmien laskeutuen hopeisen katseen tielle "... täytyykö minun hypätä perässäsi jotta uskoisit, että en aio päästää sinua pois?! että se mitä teet on vain itsekästä kaikilla mahdollisilla tavoilla vaikka tekisitkin sen rakkaittesi tähden?! Että se mitä aiot repii minut tuhanteen kappaleeseen?!" otsan tullen painautuneeksi miehen niskaa vasten varoen, huulten painautuen varoen niskan paljastamaa ihoa vasten"... onko se niin vaikea ymmärtää että rakastan sinua?"
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 03.] Omnia mutantur, nihil interit

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 13:50

Salaman välähtäessä yläpuolella voimakkaan jyrähdyksen saattelemana - hukkuivat kaikki hetken kestäväksi ajaksi kirkkaan valkeuden sisään. Silmien menettäen näkyvyytensä, korvien menettäen kuulonsa, aistien kertoen vain pelosta tulevaa kohtaan … kunnes lopulta kirkkaus hälveni. Anubiksen nähden Eveyn ilmestyneen Michaelin taakse ja ottavan tästä kiinni. Isän ehtien sen hetken aikaa jo pelkäämään, että kohta molemmat tipahtaisivat kaiteen ylitse varmaan kuolemaan, mutta tuon kauhean painajaiskuvan sijasta Evey onnistui vetäisemään Michaelin takaisin parvekkeen puolelle. Anubiksen uskaltautuen vasta silloin pysähtyä paikoilleen – tuulen kantaen mukanaan Eveyn lausumat sanat, jotka kertoivat aidosta rakkauden tunteesta Michaelia kohtaan, minkä eteen nuorin olisi valmis seuraamaan vanhempaa vaikka sitten manalaan asti.
Michaelin kuullen saman minkä Anubiskin. Tuntien lopuksi huulten varovaisen kosketuksen niskalla. Katseen pysyen eteenpäin, nähden edessään tuon valkean marmorikaiteen, jota sade huuhtoi. Ääriviivojen muuttuen hiljalleen epäselviksi kunnes näkökenttä alkoi sumentua asteittain sivuilta päin kohti keskustaa. Silmien sulkeutuessa, näkökenttään palautuen se kaukainen muistikuva, jossa Michael ja Evey makasivat vierekkäin takan edustalla hymyillen toisilleen. Käden, jonka ranteen ympärillä sideharso oli, ojentautuen lattian poikki ja hakien naisen käden otteeseensa. Tulen valon leikitellen Eveyn kasvojen piirteissä mystisesti, saaden tämän näyttämään jumalallisen kauniille sekä myös inhimillisen hauraalle.
”Minäkin rakastan sinua.”
Tyynen äänen vastaten hellästi naisen omaan tunnustukseen muistoissa, joka lopulta haihtui silmien edestä ja jäljelle jäi pelkkä pimeys. Silmien avautuessa puolilleen. Voimien hiipuen vartalosta taisteluista huolimatta, kuin vesi jota yritti turhaan saada pysymään sormien otteessa. Michaelin kaatuessa taaksepäin Eveyn syliin. Veren kaihertaman äänen kuiskaten heikosti:
”Hymyilisitkö minulle vähän? Kun näen kauniin hymysi, en tarvitse mitään muuta.”
Nuorukaisen esittäen sen saman pyynnön, jonka tämä oli lausunut Eveylle silloin aikaisemminkin - silloin toinen oli nauraen kysynyt koska toisesta oli tullut "romanttinen"-henkilö, minkä päätteeksi molemmat olivat purskahtaneet nauramaan. Silloin kaikki oli ollut sen hetken aikaa paremmin.

Anubiksen nähden silloin kaiken kirkkaasti ja se sai tämän ikivanhan sielun tuntemaan vihaa ensimmäistä kertaa aidosti. Vanha salaseura oli tehnyt viimeisen siirtonsa tuon nuorukaisen suhteen. Myrkky, joka olisi pitänyt olla laimennettu, olikin ollut täysin koskematon. Salaseuran haluten vaientaa sen ihmisen, joka tiesi liiaksi. Eveyn joutuen katsomaan kun rakastamansa mies pian kuolisi hänen syliinsä. Ei, ei enää. Anubiksen astuen välimatkan umpeen hänen ja kaksikon välillä. Hän ei enää katsoisi vierestä kun joku hänen rakkaimmistaan kärsisi. Hän pelastaisi Michaelin hengen vaikka sitten viimeisenä tekonaan.

”Esitys on ohitse ja kyllä näette aivan oikein. Johtajanne on ihminen siinä missä tekin. Hän kykenee tuntemaan surua ja vihaa siinä missä muutkin. Kysymys kuuluukin; hyväksyttekö johtajaksenne vain ihmisen, mutta sitäkin viisaamman ja elämänkokemusta saaneen henkilön. Voitte palata takaisin vanhoihin tapoihinne tai lähteä jatkamaan matkaanne, kukaan ei seiso tiellänne. Kunhan teette päätöksenne nyt.”
Saiteksen puhuen kantavasti. Puhutellen jokaista huoneessa olijaa yksitellen vaikka ilmaisikin sanansa yleisesti. Ääneen lausutun saaden jokaisen salaseuralaisen miettimään kuulemaansa. Sen lopulta tapahtuen, mitä Saites oli odottanutkin. Kukin jäsenistä lähtien yksitellen, jäljelle jääden vain kourallinen siitä suuruudesta mitä tuo kaikki oli ollut kahden vuoden ajan. Jyvien erottautuen viimein akanoista. Saiteksen huokaisten väsyneesti, viimeinkin tämä kaikki oli saatu päätökseen. Vanhuksen nousten varoen ylös ja kävellen sille samaiselle parvekkeelle minne Anubis, Pandora ja Evey olivat juosseet Michaelin perässä. Parvekkeella paljastuva näkymä ei kuitenkaan pitänyt sisällään sitä mitä moni olisi toivonut. Saiteksen pysähtyen seisomaan Pandoran vierelle. Lähestyvän kuoleman voiden sinä hetkenä aistia selvästi. Vanhuksen henkäisten raskaasti.

Kehon yllättäen kaatuessa taaksepäin, laskeutuen naisen syliin, katsoivat hopeiset silmät miestä ensin hieman hämmästellen mutta sen pienen tunteen sisimmässä kertoen: ettei kaikki ollut hyvin. Paha aavistus.
Eveyn nielaisten hankalasti katsoessaan rakastamaansa miestä siinä, alkoivat kyyneleet väkisin vierähtää poskea pitkin maahan, niiden sekoittuen rankkasateen kanssa yhteen. Miehen pyytäessä häntä jälleen hymyilemään, ei demoni voinut olla naurahtamatta pienesti "taasko sinä aloitat?" Hymyn vierähtäen väkisinkin kasvoille vaikkei se iloinen ollutkaan, isän silloin astuessa lähemmäksi.
Korvien rekisteröiden Saitesin puheen takanapäin, niiden kuitenkin sitä kuulematta kokonaan - Michaelin ollen se tärkein. Oven sulkeutumisen kertoen kuitenkin enemmän kuin tuhat sanaa.

Eveyn kääntäen katseensa isäänsä, olisi tämä halunnut kysyä mieheltä pystyisikö tuo auttamaan mutta... se katse, joka heitä katsoi riitti kertoimaan ettei mikään olisi enään varmaa. Pelkkää uhkapeliä elämän kanssa. Demonin painaen silmänsä sen pienen hetken ajaksi kiinni ja päästäen huuliensa välistä pienen henkäyksen.
Saitesin astuessa Pandoran vierelle, katsoi tämä vain maassa istuvaa tytärtään suruissaan. hän ei olisi halunnut Eveyn joutuen tuntemaan sitä samaa mitä hän oli joutunut käymään lävitse kahdeksantoista vuotta sitten. Vaikka se näkymä muistuttikin sitä samaa sadetta myöten. Katseen kuitenkin kääntyen varoen vierellä seisovaan mieheen ... Anubiksen silmistä nähden sen päättäväisyyden joka aikoisi tehdä jotain Eveyn ja Michaelin suhteen, kohosi pieni naisen huulille.
Vaikka todennäköisyys olisikin pieni, Anubis aikoisi selvästikin edes yrittää. Pandoran vilkaisten vanhempaa vierellään hymyillen ennenkuin askeleet johtivat tyttärensä vierelle. Ruskean katseen kohdistuen takaisin tyttäreensä joka yritti pitää Michaelia vielä hereillä. Äidin huokaisten hiljaisesti "Evey... siirtyisitkö pois tieltä että saamme Michaelin sisälle?" Tytön kääntäessä katseensa kaksikkoon joka seisoi siinä vieressä, näyttäen siltä että nainen olisi kysynyt olisiko hänen pakko, vaikka kyllähän tämä itsekin tiesi, ettei vaihtoehtoja ollut.
Ei jos pitäisi edes yrittää saada pidettyä mies elävien kirjoissa.

Nuoremman kuitenkin tyytyen nyökkäämään varoen vanhemmilleen vaikkakin vastahakoisesti, katseen kääntyen kutienkin vielä Michaelia kohti ja painaen suudelman tuon otsalle lupauksena, ettei hän menisi kauas.
Pandoran hymyillen tyttärelleen kiitollisena ennenkuin vilkaisi Anubi

Heikon hymyn piirtyessä kasvoille, joita kyyneleet kastelivat samanaikaisesti – vastasi Michael omalla hymyllään takaisin tilanteestaan huolimatta. Sanojen vahvuuden haihtuen jo lähes kuulumattomiksi, mutta vielä aistit tajusivat ympäristöstä jotakin. Michaelin tuntien lopulta hellän suukon otsallaan, minkä jälkeen hänet nostettiin ylös maasta mestarinsa toimesta. Anubiksen kantaen nuoremman sisälle ja laski tämän kokouspöydälle.
”Anna minulle anteeksi, Michael. Olin sokea ja kuuro kun en nähnyt tämän enempää lävitsesi. Toivottavasti voit antaa sen minulle joku päivä anteeksi.”
Tumman äänen lausuen aidosti pahoillaan olevasti. Michaelin kuullen jokaisen sanoista, mutta ei kyennyt vastaamaan enää niihin mitään – voiden vain kohottaa toisen kätensä ja ottaa sillä kiinni vanhemman ranteesta. Huulten liikkuen heikosti, niiden muodostaen sanat:
”Pidin sinulle lupaukseni kun sanoit laskevasi kaikkein arvokkaimpasi käsiini… minä pidin sanani…”
Aavistuksen tiukan otteen alkaen päästämään hiljalleen irti, kunnes käsi tipahti alas pöydän tasoa vasten. Vesipisaroiden juosten kalventunutta ihoa pitkin sormenpäihin, josta ne alkoivat tipahdella heikkoina pisaroina maahan. Rintakehän painuen viimeisen kerran alas. Veden jäätyen silmien katseessa, niiden vastaten elottomina takaisin vanhemman hopeiseen katseeseen, jotka sulkeutuivat silmäluomien taakse. Käden kohottautuen vanhemman silmien eteen ja hampaiden pureutuessa voimalla yhteen. Inhimillisyyden karun totuuden paiskautuen voimalla vasten, jumalat olivat saaneet haluamansa.

Saiteksen kävellen ystävänsä vierelle ja kohottaen toisen kätensä Michaelin silmien päälle sulkeakseen ne. Hiljaisen äänen lausuen rukouksensa, joka päättyi tuttuun lopetukseen:
”… jotta voisin olla veroisesi ennen kuin päiväni päättyvät viimeisen auringon säteen myötä.”
Peukalon kärjen piirtäen salaseuran symbolin nuorukaisen otsalle, minkä jälkeen perääntyi kokonaan pois. Vanhuksen sanoen rauhallisesti vaikka ahdistus kiersi hänenkin rintakehänsä ympärille.
”Anna hänen mennä, Anubis.”
Kämmenen laskeutuen varoen vanhemman olkapäälle. Saiteksen kyllä tietäen mitä Anubis sinä hetkenä ajatteli. Tämän vihaten itseään sinä hetkenä, vihaten omaa sokeuttaan ja typeryyttänsä.
”Et voi tehdä asian eteen enää mitään. Hän on nyt esi-isiensä luona.”
Saiteksen nostaen kätensä kun Anubis kääntyi kannoillaan ja käveli pois. Meripihkan värisen katseen kohdistuen loittonevasta selästä viimein Eveyhen, joka oli pysytellyt syrjemmällä.
”Tule sanomaan hyvästisi, Evey. Hänen sielunsa kykenee kuulemaan vielä hetken ennen kuin se katoaa keskuudestamme lopullisesti.”
Saiteksen ojentaen toisen kätensä kutsuvasti nuoremmalle. Ulkopuoliset olisivat ehkä ihmetelleet vanhuksen sanoja, mutta egyptiläiset uskoivat sielun pysyvän kuolevaisten maailmassa siihen asti, että tälle annettiin lopullisesti rauha – ja Evey oli tässä kohdin se, joka päästäisi Michaelin lopullisesti lähtemään.

Pandoran vieden tyttärensä huoneen ulkopuolelle, odottamaan hermostuneena mitä jumalat olivat suunnitelleet kuoleman nielussa olevalle miehelle. Nuoremman yrittäen pysytellen selvästi tyynynä ja rauhalliseva vaikka todellisuudessa, kun naamio kasvoilta oli laskettu, olisi sitä enään samaisessa tilanteessa vaikea saada takaisin. Käden tullen kietoutuneeksi neidon kehon ympärille suojelevasti. Kaikki riippui enään jumalista.
Ei mennyt kauaa, kun ovi avautui ja sieltä astui ulos Saites, henkäisi Pandora raskaasti. Kaikki oli ohitse. Eveyn kääntymättä vielä ympäri vaikka olisikin halunnut nähdä kuka siellä olisi astunut ulos, ei tämä uskaltanut kohdata sitä totuutta jonka pystyisi lukemaan pelkästä kasvojen ilmeestä, mutta Saitesin jo todeten että olisi hyvästien aika. Silmien sulkeutuen tiukasti kiinni, ja otteen äidin ympärillä vahvistuen pienellä asteella, sen pienen eleen riittäen kertomaan äidille ettei hänen esikoisensa olisi halunnut tehdä sitä minkä tiesi välttämättömäksi. Ranskankielisten lauseiden kuiskaten rohkaisevasti että se olisi välttämäöntä ennemmin tai myöhemmin, sekä sen että Michael olisi varmasti tehnyt samoin Eveyn vuoksi.
Neidon kuunnellen vanhemman sanat tarkkaan, ennenkuin kääntyi itkuisesti Saitesta kohti ja tarttuen tuon käteen jotta pääsisi edes jotenkin ruumiin luokse vaikka tästä tuntuikin että mitä edemmäksi veivät, sen nopeammin myös happi karkasi tilasta kokonaan.

Askelten pysähtyen viimein kokouspöydän vierelle, katsoivat silmät salamurhaajan kasvoja joka näytti enemmän nukkuvalta kuin kuolleelta, henkäisi demoni hyvin vaikeasti, vilkaisten sitten mestariaan ja äitiään vuoroin pyytävästi vaikka sanoja ei tultukaan lausutuksi ääneen, oli sanaton pyytö ymmärretty.
Pandoran viitaten Saitesin mukaansa kun tämä itse jo asteli ulos ovesta samaan suuntaan minne Anubiskin oli kadonnut. Huoneen jääden tyhjäksi pelkästään Eveylle ja Michaelille, karkasi neidon huulten välistä viimeinenkin henkäys tämän selvästi miettien sanojaan moneen kertaan, saamatta mitään aikaiseksi. Kasvojen painautuen käsiä vasten piiloon. Hän ei pystynyt siihen vaikka kuinka yritti. "... melko säälittävää, en pysty edes hyvästejä antamaan vaikka pitäisi. Ja olen sentään demoni, minun ei pitäisi edes uskoa jumalaan tai mihinkään uskomuksiin mutta tässä sitä ollaan... sanomassa hyvästejä miehelle jota rakastan ja toivon että sielusi saa rauhan, etkä joudu ikuiseen kadotukseen" Heikon naurahduksen todeten itkuisesti, sormien pyyhkien kyyneleitä kasvoiltaan vaikka se ei auttanutkaan mitään, pienen hymyn värähtäen kasvoille. Huulten painautuen Michaelin omia vasten vielä viimeisen kerran, eqyptin kielellä lausutun hyvästin tullen sanotuksi vihdoinkin ääneen ennenkuin selkä kääntyi ympäri lähtiäkseen. Kaikki oli tullut sanotuksi.

Päivien kuluessa eteenpäin, oli tilanne rauhoittunut suurimmilta osin ainakin päällisin puolin, oli Evey jäänyt kartanoon asustelemaan hetkeksi ajaksi mutta ei tullut ulos.
Päivisin tämä nukkui, katseli ulos ikkunoista tai vain makuili sängyllä ja öisin taas tämä harjoitteli auringon nousuun asti ilman taukoja samaan tapaan mitä Saitesinkin kanssa aiemmin. Kukaan ei ollut nähnyt tytön astumatta kertaakaan ulos huoneestaan sinä aikana, sekös huolettikin. Ne jotka olivat ruokaa saaneet ujutettua huoneeseen, olivat sanoneet että ruoka oli palautettu lähes samassa kunnossa takaisinkin. Pandoran huokaisten hiljaisesti kääntyessään katsomaan ympärilleen hiljaisesti, käden tullen kohonneeksi vatsan päälle, josta näkyi jo selvästi raskauden edistyminen ja lapsen kasvu. Demonin huokaisten hiljaisesti. Jälleen kaikki muut aamiaispöydässä paitsi Evey. ".. jonkun pitäisi puhua Eveylle" Kauaan harkittu lause tuli sanotuksi ääneen, äidin kyllä ymmärtäen tyttärensä surun jonka hän itsekin oli joutunut aikoinaan käymään mutta silloin hän oli tajunnut odottavansa sitä yläkerrassa nukkuvaa tyttöä jolloin oli ollut pakko ryhdistäytyä... mutta Eveyn tilanne oli erilainen.
Ruskean katseen haravoiden huoneen lävitse jokaisen paikallaolijan kerrallaan.

Sormien kuoriessa appelsiinia kiireettömästi – keskeytyi niiden tekeminen kun kuuloaisti rekisteröi Pandoran mainitsevan ääneen, että jonkun pitäisi keskustella tapahtuneista Eveyn kanssa. Meripihkan värisen katseen kohottautuen pöydän ylitse naisen kasvoihin, joissa häivähti hetkellinen suru kun tämä vajosi omiin muistoihinsa. Iän vanhennuttaman äänen vastaten tyynesti:
”Aika parantaa meidät kaikki aikanaan, halusimme sitä tai emme…”
Katseen suuntautuen lauseen lopun aikana toiselle istumapaikalle, joka myös oli tyhjä. Hiljaisen, paljoakaan kertovan hymähdyksen kohottautuen keuhkoista.
”… ja näyttää sille, että isä pitää huolta tyttärestään vaikka nämä ovatkin kaksi vahvaa voimaa keskenään, jotka työntävät toisiaan erilleen sitä enemmän mitä lähemmäksi ne tulevat toisiaan.”
Appelsiinin kuorimisen alkaessa uudelleen. Saiteksen lopettaen puheen vuorona noihin ympäripyöreisiin sanoihin, joita kukin sai tulkata haluamallaan tavalla.

Makuuhuone oli samalla tavoin synkkä kuten muinakin päivinä sitä ennen. Paksujen verhojen ikkunoiden edessä varmistaen ettei luonnon valo pääsisi vahingossakaan häiritsemään, kunnes tuona päivänä vahvat kämmenet tarttuivat niihin ja siirsivät ne kahdella nykäisyllä syrjään. Asteittain kirkastuvan päivän valon päässen viimein huoneeseen. Sängyn myötäillen lopulta uuden painon alla kun joku istuutui kiireettömästi patjan reunalle. Hetken kestävän hiljaisuuden laskeutuen uudemman kerran alas, kunnes sen viimein rikkoi tutun ihmisen ääni:
”Oletko vielä hereillä, lapseni? Aurinko on jo luonut ensisäteensä maahan.”
Hopeisen silmäparin kääntyen katsomaan sängyllä nukkuvaa nuorta naista, joka sinä hetkenä makasi kyljellään selkä ovelle päin. Eveytä lähimmän käden kohottautuen vähäisen ylöspäin kuin olisi halunnut laskeutua koskettamaan toista, mutta jokin sai sen painumaan takaisin syliin ja jäämään paikoilleen. Anubiksen miettien seuraavia sanojaan harkiten. Hän voisi neuvoa ottamaan päivä kerrallaan ja unohtamaan hiljalleen, mutta toisaalta hän kyllä edelleen muisti miltä se oli tuntunut kun joku läheinen oli yllättäen kuollut. Sen tyhjyyden tunteen, joka oli kietonut kylmät sormensa sielun ympärille ja puristanut armottomasti kasaan ettei henki enää kulkenut. Muistaen senkin kun joka päivä herättyään luuli nähneensä vain pahaa unta kunnes totuus oli paiskaantunut kylmästi vasten, totuus siitä ettei edesmennyttä enää koskaan näkisi vaikka kuinka ikävöisi.

Synkkyyden siirtyessä tieltä huoneesta, auringon paljastaen sängyllä peittojen alla nukkuvan naisen joka oli nukkunut kaikki päivät ja valvonut yöt. Demonin näyttäen kaikin puolin nukkuvan, tuon näyttämättä heräävän edes silloin kun tuttu ääni tokaisi määrätietoisesti auringon jo nousseen ylös. Silmien kuitenkin lähtien avautumaan hiljalleen, tyttären kääntäen katseensa isäänsä, tämän yrittäen luoda tuolle hymyä kasvoilleen - yrittäen esittää että kaikki oli hyvin.
Sen kaiken illuusion epäonnistuen heti alkuunsa, demonin saaden vain aikaiseksi pienen epämääräisen virnistyksen ja sekin suli lähes samantien. "... Et kai ole vihainen?" Tämä kysyi hiljaisella, yön koettelevalla karhealla äänellä, hopeisen katseen kohdaten isänsä omat hieman vastahakoisesti. Kysymyksen ollen monitahoinen, mutta pääasiallisesti Evey tarkoitti sitä mitä Michaelille oli tapahtunut, - olihan se käytännössä neidon syy. Omalla tavallansa.

Demonin nousten istumaan sängyn päälle, jääden katsomaan vanhempaansa surullisin silmin, joista huomasi selvästikin vähäiset unet ja itkun merkit.
Katseen painuessa hetkellisesti alas, käden kohoten hieraisemaan ensin silmien alustaa ja sitten hiuksia pois kasvoilta, näytti se pienen murto sekunnin ajan että nuorempi olisi yrittänyt koota itsensä isänsä edessä - ja niinhän tämä tekikin. Varsin onnistuneesti vieläpä. ainakin vielä hetken aikaa hän pystyisi esittämään tyyntä ja asiasta yli päässyttä. "Mitä kello on?" hän kysyi viimein ensimmäisenä, katseen jolloin kohoten vanhempansa kasvoja kohti, tällä kertaa jopa pienen väsyneen hymyn saaden aikaiseksi kasvoilla ilman ongelmia "taitaa olla pisin aika johon olen nukkunut koko pienen elämäni aikana.." Hän tokaisi sitten pienesti naurahtaen, naisen yrittäen saada tilannetta hieman kevennettyä vaikka se jokin kertoikin - ettei isää pystyisi huijaamaan - olisi kuinka hyvä salamurhaaja hyvänsä.
Hymyn kuitenkin laskeutuen yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin, käsien kohoten hieman sylistä ylöspäin ja tämän katsoen isäänsä surullisesti "olenko jo liian vanha pyytämään halausta, vai säästätkö ne pikku sisarukselleni?" Hän kysyi sitten hiljaisesti Anubikselta, jääden odottamaan mitä mies aikoisi tehdä.

Hiljaisuuden vastaten pelkästään takaisin – kävi isän mielessä asian jättäminen siihen, mutta luonteensa jääräpäisyydellä tämä ei suostunut luovuttamaan vielä niin nopeasti. Odotuksen saaden lopulta palkintonsa. Eveyn kääntyen viimein ympäri ja kohdistaen katseensa Anubiksen omiin – oli tyttären esittämä kysymys sellainen mitä isä ei ihan ollut odottanut ensimmäiseksi. Nuoremman kysyen vanhemmalta oliko tämä vihainen. Vihainen? Mistä muka? Evey oli saanut kokea paljon enemmän sen lyhyen ajan sisällä ja silti tämä esitti moisen kysymyksen. Anubiksen ajatellen väkisinkin, että oliko hän tosiaan antanut niin kylmän kuvan itsestään tyttärelleen.
Eveyn noustessa istumaan ja kooten selvästi itsensä isänsä katseen edessä – vihlaisi vanhemman sydäntä entistä enemmän. Toisen alkaen puhumaan asian vierestä aivan uudella puheen aiheella. Anubiksen nähden Eveyssä itsensä. Tyttären toimien tuona hetkenä täysin samoin kuin Anubis toimi Pandoran edessä kun tuli puhe henkisestä hyvinvoinnista tai yleensä jaksamisesta. Eveyn peittäen inhimillisyytensä sen samaisen naamion taakse, mitä Anubis oli käyttänyt jo yli kolmentuhannen vuoden ajan. Pienen heikkouden päästessä kuitenkin viimein lävitse, Eveyn kysyen ympäripyöreästi oliko tämä jo liian vanha saamaan isältään halausta. Tarvitsiko lapsen ikinä esittää tuota kysymystä vanhemmilleen? Anubiksen hymähtäen ajatuksissaan kuivasti itselleen. Hän oli tosiaan onnistunut.

”Tule.”
Yhden, yksinkertaisen sanan kertoen enemmän kuin tuhat sanaa. Käsivarsien kietoutuen lopulta Eveyn ympärille kun tämä oli siirtynyt lähemmäksi. Leuan laskeutuen tapansa mukaan nuoremman päälakea vasten. Kämmenen silittäen hiuksia tasaisin, rauhoittavin vedoin. Tumman äänen alkaen puhumaan isällisen tyynesti:
”Vaikka olen ankara sinulle, se ei tarkoita sitä etten rakastaisi sinua. Haluan vain suojella sinua kaikelta kärsimykseltä. Niin paljon, että olen lähes menettänyt minulle kaikkein arvokkaimpani; sinut. Vihaan sinua silloin kun näen sinun etenevän kohti jotakin väistämätöntä kun tiedän sen teettävän tuskaa sinulle, mutta tiedän myös sen – ettei kukaan meistä kykene kasvamaan muulla tavoin. Joudumme kukin vuorollaan kokemaan jotakin ikävää elämässämme, jotta vahvistuisimme ja oppisimme virheistämme. Minun piti menettää äitisi viideksi vuodeksi, että tajusin viimein hänen todellisen korvaamattoman arvonsa elämässäni. Sinun piti menettää ensirakkautesi…”
Hetkellisen hiljaisuuden laskeutuen sanojen painoksi. Isän paljastaen tuolloin, että tämä kyllä oli tiennyt jo kauan aikaa Eveyn todellisesta tunteista Michaelia kohtaan ja toisinpäin.
”… jotta ymmärtäisit kuinka hauras elämä loppujen lopuksi on. En voi kieltää sinua ikävöimästä tai edes kehottamaan unohtamaan omaksi parhaaksesi. Sinun pitää kävellä tämä kivinen tie itseksesi, minkä aikana kaadut monesti ja saat enemmän haavoja sieluusi, mutta kukaan ei voi tehdä sitä matkaa puolestasi. Muista kuitenkin, rakas tyttäreni – Minä kuljen aina rinnallasi vaikka en olisikaan läsnä. Olen antanut sinulle voimani ja tahtoni, jotka ovat virranneet veressäsi siitä päivästä asti kun sydämesi löi ensimmäisen elämän sykähdyksen. Sinä olet minun tyttäreni, esikoiseni.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 03.] Omnia mutantur, nihil interit

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 13:52

Eveyn esityksen sulaessa yhtä nopeasti kun se oli alkanutkin, tämän siirtyen varoen isäänsä lähemmäksi, lähes aivan sängyn reunukselle, jalkojen kuitenkaan laskeutumatta kylmälle marmorilattialle isänsä tavoin jotta nainen olisi saanut halattua paremmin vanhempaansa.
Käsien kietoutuen yhtä mittaisesti miehen ympärille, ja niin myös toisenkin vuorostaan lapsensa ympärille, tunsi Evey pitkästä aikaa jonkin tutun pistävän rintakehän alueelle, jota tämä ei ollut saanut tuntea missään muualla kuin vanhempien halauksessa. Turva ja lämpi, joka suorastaan hohkaisi Anubiksesta niinkin pitkän ajan ja kylmien välien jälkeenkin tyttärelleen, alkoivat Eveyn silmät vähitellen sulkeutua katseen tieltä uupuneena tunnemylläkän taistelusta ja pään painautuen vasten isänsä hartian ja rintakehän väliin.
Miehen aloittaen puheensa, eivät silmät vieläkään avautuneet vaikka se olisikin ollut kohteliasta näyttää mielenkiintonsa toisen sanoja kohtaan, neidon vain tyytyen hiljaisesti rekisteröimään ja tuntemaan kaiken ympärillä tapahtuman kaikilla muulla tavoin paitsi silmillä.
Anubiksen sanoista kuullen selvä isällinen viisaus, jota Evey oli nuorempana aina saanut osakseen kysyessään jotain tiettyyn asiakatalogiaan liittyvää, ja nyt kun monen vuoden kylmäksi jääneiden välien ollen sulaneita siinä hetkessä ei Evey voinut olla osalti erimieltä isänsä kanssa, että vaikka elämä ei ollut todellakaan ruusuilla tanssimista, eikä se myöskään helpottuisi siitä eteenpäinkään, täytyi tytön opetella elämään viimeisimmän tapahtuneen kanssa vaikka se tekisikin kipeää.
Samalla tavoin kuin Pandora ja Anubis olivat joutuneet asian kokemaan.

Viimein sanojen päättyessä, alkoivat silmät raottua hitaasti auki ja katseen, otteen hieman höllentyen isänsä ympäriltä jotta demoni pääsisi ottamaan paremman asennon sängyn päällä. Nuoremman huokaisten hiljaisesti, tyytyen kuitenkin nyökkäämään varoen isälleen kiitoksena ja pienenä merkkinä että hän ymmärsi kyllä mitä tuo tarkoitti kaiken kaikkiaan "... sattuiko sinua yhtä paljon kun et saanut olla äidin kanssa silloin?" Hän kysyi sitten hiljaisesti, tuoden kysymyksellä selväksi että häntä sattui vieläkin - ja tulisi varmasti aina sattumaankin vaikka elämä toisikin jotain muuta tullessaan. Eveyn kohottaen katseensa isänsä omaan, "vai alkoiko kipu helpottamaan ajan kuluessa, vaikket saanut olla äidin lähellä?"

Käsivarsien päästäen viimein irti – antoi Anubis tyttärensä perääntyä kauemmaksi. Kahden identtisen katseen kohdatessa toisensa. Eveyn nyökkäyksen kertoen sanattomasti, että tämä oli ymmärtänyt mitä isänsä oli sanonut, mutta silmät eivät valehdelleet kun ne sanoivat, että Evey olisi kyllä mieluummin oppinut elämän haurauden muulla tavoin kuin läheisen kuoleman kautta. Jumalat kuitenkin muistuttivat elämän lyhyydestä kuolevaisia aika ajoin ja sen muistutuksen Anubis oli saanut elämässään useasti. Eveyn kysyessä lopulta mitä Anubis oli tuntenut ollessaan erossa Pandorasta – ei tämä vastannut hetkeen mitään. Käden kohottautuen kaulalle ja nostaen jotakin esiin paidan alta. Ajan kuluttaman avaimen paljastuen nuoremman näkyville. Vanhemman katseen pysyen korussa kun tämä sanoi:
”Suru on kuin terävä kynsi, joka viiltää rintakehämme auki vatsalle asti, minkä jälkeen likainen käsi tarttuu kovakouraisesti sisimpäämme ja kiskoo kaiken irti vain puristaakseen saamaansa entistä enemmän hajalle ennen kuin kaikki tuo sullotaan takaisin rintakehän sisään… ja kaikki se kipu…”
Äänen painon hiljentyen kuulumattomiin silmien sulkeutuessa. Hiljaisen hymähdyksen kuuluessa, väsyneen hymyn piirtyen kuiville huulille illuusiomaisesti. Silmien avautuessa.
”... se ei päästä milloinkaan irti. Sinulle jääden kuitenkin velvollisuudeksi haavasi kiinni ompeleminen ja pystyyn nouseminen. Jatkaminen eteenpäin.”
Käden päästäen korusta irti – sen tipahtaen roikkumaan ketjun varaan. Anubis oli selvinnyt niistä viidestä vuodesta tietäessään Pandoran olevan hengissä ja turvassa, mutta menettäessään nuoruudessaan rakastettunsa oli jokainen edellisistä sanoista kuvastanut hänen tuntemaansa. Isä ei ollut koskaan kertonut menneisyydestään Eveylle ja sen mitä Saites oli kertonut, ei tämä ollut maininnut myöskään Angelinasta.

Hiljaisuuden laskeutuessa kaksikon välille kuin väistämättömästi, Eveyn jääden kärsivällisesti odottamaan vastausta kysymykseensa, jota toinen näytti miettivän pidempään kuin olisi pitänyt.
Ensimmäisenä kuulumatta kuitenkaan sanoja, vaan sen sijaan käsi kohottautui kaulan alueella piilottelevalle ketjulle, vanhan avaimen tullen nostetuksi ylös tyttärensä näkyviin, kerkesi demoni kohottamaan pienesti kulmaansa.
Miten äidin kauan, kauan sitten antama koru liittyisi kysymykseen? Miehen samassa aloittaen, molempien katseiden ollen koko sinä aikana naulittuna avaimeen - jopa silloin kuin Anubis itse käänsi katseensa takaisin tyttäreensä. Demonin nostaen viimein omankin katseensa, nähden isänsä illusiomaisen hymyn, jota tämä ei ollutkaan saanut nähdä vielä montakaan kertaan koko sinä mitä he olivat olleet yhteyksissä toisiinsa, väläytti tyttö vuorostaan oman hymynsä tuolle. Nuorempana, evey oli aina luullut - ja niin tälle oli annettu ymmärtääkkin ettei isä ennen äitiä, ollut koskaan ollut rakastunut. Samalla tavalla kuin kaikille pienille lapsille uskoteltiin omista vanhemmistaan mutta iän karttuessa oli neito ymmärtynyt vaikkei kukaan sitä sanonutkaan ääneen ettei kyse ollut aivan niin yksinkertaisesta asiasta. Niin myös toisen sanat saivat naisen jälleen niihin samoihin aatoksiin, jonkin kertoen sillä hetkellä -ettei isä tainnut puhua sillä hetkellä siitä mihinkä tämä oli lauseensa liittänyt.
Eveun huokaisten. Pitikin päätyä puhumaan sellaisesti, mutta omapahan oli vikansa kun oli mennyt kysymään ja tämä myös tyytyi nielemään kaikki kysymykset alusta loppuun nielun mukana ja nyökkäämään jälleen vastaukseksi.

Naisen nousten hieman ylemmäksi polvilleen sängyn päällä, niin että oli nyt kasvotusten isänsä kanssa, tyttären luoden huulilleen takaisin hymyn ennenkuin antoi huulien painautua varoen posken alueelle "Kiitos isä" Samassa pienen mahan murinan tuoden itsensä julki, naisen naurahtaen pienesti.
Ehkä olisi aika syödä kunnolla, edes sen vähän verran? Siltikin, ennenkuin nainen olisi noussut ylös matkatakseen alakertaan syömään muiden rinnalla, kohotti tämä viimeisen kerran kasvonsa isäänsä kohti "Käykö teille että olen täällä jonkin aikaa?" hän kysyi sitten hieman vaivaantuneesti, toisen käden kohoten raapaisemaan takaraivoa hieman ennenkuin tämä jatkoi: "lupaan lähteä pois jaloista, etten ole tiellä"

Eveyn lausuessa kiitoksensa halauksen kera – tunsi Anubis silloin pienenlaista toivon tunnetta tyttärensä suhteen. Ehkä Evey aikanaan pääsisi elämässään eteenpäin vaikka tämä olikin joutunut menettämään rakastamansa ihmisen. Kaikki tuo ei tapahtuisi hetkessä, mutta aikanaan kylläkin… kunnes lopulta se kaikki olisi enää vain muisto, jota säilytettiin alitajunnan kätköissä.
”Olet vapaa lähtemään milloin vain, mutta se pitää tapahtua sinun tahdostasi – ei sen pohjalta, että ajattelet olevasi tiellä.”
Isän vastaten tyttärensä kysymykseen samaan aikaan kun Evey nousi ylös sängyltä. Pienen pään nyökkäyksen kertoen, että toinen olisi vapaa poistumaan paikalta. Keskustelu oli siltä osin päättynyt. Makuuhuoneen oven käydessä Eveyn poistuessa muiden seuraan ruokailutilan puolelle – lähti Anubis vasta hetken kestäneen ajan jälkeen huoneesta. Askeleiden vieden tuttua reittiä alakertaan vievien portaiden suuntaan. Anubiksen kuitenkin pysähtyen aikaisemmin oviaukon edustalle, joka johdatti valoisaan huoneeseen. Lattian keskustassa leväten raskaan kankaan alla flyygeli, jolla ei ollut soitettu moneen kymmeneen vuoteen. Hopeisen silmäparin kääntyen jo kerran poispäin, mutta tyynen pinnan alla uteliaisuus alkoi kohottaa päätänsä.

Anubiksen astuen peremmälle aavemaiseen tilaan. Käden laskeutuen tunnustellen suojapeitteen päälle, kulkien sen muotojen mukaan etupuolelle kunnes lopulta molemmat kädet tarttuivat reunaan ja kohottivat peitettä syrjään koskettimien päältä. Jäntevien sormien hakeutuen varoen kylmettyneelle pinnalle. Anubiksesta nähden sinä hetkenä selvästi tämän miettivän tekisikö hän sitä, mitä mieli halusi. Istuimen narahtaen hiljaisesti kun paino viimein laskeutui sen päälle. Anubiksen katsoen tuota edessään olevaa ikivanhaa flyygeliä ilmeettömänä. Hän ei ollut soittanut kyseistä soitinta moneen sataan vuoteen, joten miksi hän nyt vaivautui? Edes Pandora ei tiennyt rakastettunsa ’pehmeästä’ puolesta, Saites vielä sitäkin vähemmän. Sen vain kertoen sen, että Anubis oli joutunut olemaan lähes koko elämänsä ajan pelkästään toinen puoli itsestään; se vahvempi, joka taisteli tiensä lävitse vaikka itse helvetin.
Käsien alkaen liikkumaan hiljalleen omille paikoilleen. Sormien hakeutuen muistin varassa oikeille kohdille koskettimilla. Flyygelin suoden kauniin äänensä. Musiikin saaden voimaa itsestään, täyttäen ensin huoneen ja sen jälkeen muun ympäristön. Anubis oli hetken uskonut ettei kykenisi enää soittamaan, mutta mitä edemmäs kappale eteni - sitä myöten vanhat taidot palautuivat.

Eveyn lähtien matkaamaan isänsä sanojen jälkeen alakertaan, olettaen miehen seuraavan perässä niinkuin aina ennenkin siihen mennessä, lähtikin tuo vasta silloin liikkeelle kun Evey itse jo astui ruokasaliin jossa Pandora ja Saites olivat sillä hetkellä. Nuoren naisen luoden pienen hymyn taipaileen kasvoilleen ja toivottaen hyvät huomenet kaksiskolle.
Demonin istuutuen yhdelle monille avonaisista tuoleista kaksikon seuraksi. Isä oli selvästikin onnistunut saamaan tyttärensä tulemaan monen päivän sulkeutuneisuuden jälkeen takaisin ihmisten ilmoille.
Pandoran luoden tyttärelleen pienen hymyn tapaisen ennenkuin tyytyi itse nousemaan ylös omalta paikaltansa, kiittäen ruoasta niinkuin tapana oli. Eveyn jääden huoneeseen kaksistaan Saitesin kanssa.
Jalkojen kohoten irti kylmältä marmorilattialta ja niiden asettuen vuorostaan tuolin reunukselle. Hopeisen katseen ollen pysytellyt lähes sen koko ajan lautasessa, kunnes ne viimein kohottautuivat vanhempaan mieheen toisella puolella pöytää, tämän selvästi punniten sanojaan mielessään ja sitä kuinka antaisi ne tulla kuultavaksi. Huulien avautuen hieman, jolloin demoni kysyi varoen sen mitä hän oli miettinyt jo jonkin aikaa: "aiotko palata isän vierelle salaseuraan?". Kysymyksen kuulostaen jokseenkin enemmän keskustelun avaavalta kuin sellaiselta jota oltaisiin mietitty jo kauemman aikaa - siitä lähtien kun pieni välikohtaus oli tapahtunut. Mutta täytyisihän Eveyn vanhuksen oppilaana kuulla vastaus ajallaan.

Askelten lähtiessä viemään yläkertaan, jonne makuuhuoneet olivat sijoitettu tunnetusti, pysähtyivät jalkojen liike kuin seinään kun korvat rekisteröivät jotain sellaista mitä ne eivät olleet kuulleet kertaakan koko sinä aikana mitä he olivat kartanossa olleet.
Pianon harmoonisen äänen kaikuen pitkin tyhjiä käytäviä, vaikkei se kokonaan alakertaan asti kuulunutkaan. Jalkojen lähtiessä takaisin liikkeelle, mielen yrittäen rauhoittaa uteliaisuuttaan siitä kuka okein soitti kyseistä instrumenttia niinkin kauniisti, yrittäen päästä makuuhuoneeseen vähin äänin mutta kun tämä oli astelemassa siitä tietystä oven ohitse, kääntyi katse väkisinkin kyseiseen huoneenseen, näyn saaden naisen hämmentyneeksi.
Silmissä välähtäen pieni muistikuva menneisyydestä, satojen vuosien takaa. Lähes samanlainen huone, jonka keskellä soitti yksinkertaiseen valkeaan paitaan ja mustiin housuihin pukeutunut mies, joka näytti suorastaan levolliselta soittaessaan flyygeliä sillä suurella rakkaudella. Niitä harvoja hetkiä jolloin Pandora oli nähnyt isänsä sellaisena. Yht'kkiä miehen käänsi silmänsä tarkkailevaa silmäparia kohti, soiton kuitenkaan loppumatta kertaakaan sinä aikana ja vaivaantuneen ylösnousemisen sijasta, nousi tuon miehen kasvoille lempeä hymy.

Näkymän palautuen jälleen normaaliksi, kohosi naisen kasvoille väkisinkin lempeä hymy katsoessaan rakastamaansa miestä. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän kuuli toisen soittavan ja näki tuon pehmeämmän puolen. Demonin tehden mieli astua lähemmäksi, mutta samalla hän ei halunnut toisen lopettavan soittoa hänen takiaan.
Naisen vilkaisten kuitenkin olkansa ylitse kuin varmistaen ettei kukaan olisi tulossa vielä siitä ohitse ennenkuin, aavemaisen hiljaisesti tämä kiersi miehensä toiselle puolelle.
Sormien hivellen flyygelin tummaa pintaa varoen, kunnes viimein sormet koskettivat Anubiksen kämmentä.
kosketuksen ollen hienon hieno, lähes olematon, sen kirien käsivarsia pitkin olkapäille kunnes ne kietoutuivat varoen tuon ympärille "... älä lopeta minun takiani" Hän kuiskasi hiljaisesti toisen korvaan.

Oppilaansa liittyen viimein muiden seuraan ruokailutilaan – kohottautui meripihkan värinen katse hetkellisesti nuorempaan ennen kuin laskeutui takaisin muihin tekemisiin. Kolmen syöden aamupalaa kaikessa hiljaisuudessa, kunnes lopulta Pandora kiitti ruokailuseurasta ja poistui kaikessa hiljaisuudessa paikalta. Vanhemman ja nuoremman jäädessä viimein kahden, jolloin nämä pystyivät keskustelemaan avonaisemmin. Eveyn esittäen lopulta juuri sen kysymyksen mitä Saites oli odottanut. Käden liikkeen pysähtyen kesken lasin kohottamisen ja katseen porautuen tiiviisti toiseen.
”En usko, että kysymykseesi on tarpeen vastata – sillä epäilen suuresti, että isäsi aikoo tehdä jotakin tämän kaiken eteen.”
Silmien haravoiden hetken ympäristöä sanojen painoksi kunnes palautui takaisin keskipisteeseen. Iän vanhennuttaman äänen jatkaen tyynesti:
”Mitä taas minuun tulee. Aion palata takaisin kotiin ja nauttia loppuelämästäni kaikessa rauhassa.”
Levollisen henkäisyn kertoen sanattomasti, että Saites odotti mielellään kotiinsa palaamista, missä tätä odottaisi kasvihuoneensa ja kirjansa, rauha.
”Älä ole huolissasi. En aio erakoitua mökki höperöksi vaan olette edelleen kaikki tervetulleita käymään luonani jos haluatte.”
Ystävällisen hymyn piirtyen vanhuksen uurteisille kasvoille. Saiteksen heittäen loivassa kaaressa pari appelsiinin palaa oppilaallensa, minkä jälkeen puraisi omastaan palan.

Sormien koskettaen varoen päivettynyttä ihoa – oli Anubis aikeissa lopettaa soittamisensa, mutta Pandoran kosketus kämmen selän päällä sai käden laskeutumaan takaisin alas. Aloitetun kappaleen jatkuessa kunnes se viimein hiljentyi, jättäen haikean kaiun huoneeseen. Sormien kohottautuen pois koskettimien päältä, toisen kämmenistä kohottautuen huulten luokse ja pyyhkäisten kadoksiin tuoreen veren. Hiljaisen rykäisyn rikkoen painostavan hiljaisuuden, mitä seurasivat sanat:
”Minun pitää tehdä vielä yksi asia tämän kaiken eteen. Sen jälkeen tämä kaikki on ohitse.”
Raskaan suojan laskeutuen uudemman kerran flyygelin päälle. Anubiksen nousten ylös istuimelta ja pienen pahoittelun saattelemana tämä poistui Pandoran seurasta. Anubiksen haluten saattaa tuon kaiken nopeasti päätökseen, minkä jälkeen hän toivon mukaan saisi itselleen myös rauhan.

Miehen liikkeen pysähtyen kuin seinään Eveyn esittämän kysymyksen johdosta, riitti jo pelkästään se kertomaan ettei asia olisi välttämättä niin yksinkertainen kuin nuoremman mieli kuvitteli, tytön tyytyen kuuntelemaan kuitenkin tarkkaavaisesti mitä mestarillaan oli sanottavana.
Neidon tyytyen luomaan pienen huvittuneen hymyn vanhukselle tuon todetessa - selvästi onnessaan - että lähtisi takaisin kotiinsa Eqyptiin. "Kuka väitti että epäilen sinun muuttuvan erakoksi?" hän kysyi vuorostaan hieman haastavasti takaisin, katseen pysytellen kokoaika Saitesissa. Pienen käden liikkeen riittäen siihen että ne pari hedelmän palasta laskeutuivat turvallisesti kämmeneen, mutta sitä myötä myös hymy laskeutui pois kasvoilta kun silmien erottaen jälleen Miken antaman rukousnauhan. "... Ajattelin jos vain kaikki sujuu hyvin, auttaisin äitiä synnytyksessä ja sitten kun aika vain näyttää - lähtisin jonnekin... vaikka Italiaan" Evey tokaisi sitten hieman varoen, hedelmäpalojen tullen asetetuksi lautasen reunalle odottamaan vielä.
Hopeisen katseen nousten hiljalleen irti korusta takaisin mieheen, neidon arvioiden toisen käyttäytymistä hieman.
Jalkojen laskeutuessa takaisin lattialle ja työntäen tuolia hieman kauemmaksi pöydästä, naisen nousten samalla varoen ylös. Mutta pois lähtemisen sijasta, tämä kiersikin miehen vierelle ja ojentaen rukousnauhaa koristelevaa kättään tuolle "Tämä kuulunee sinulle" Hän tokaisi hiljaisesti, jääden odottamaan toisen liikettä "tiedän että Mike antoi sen minulle syystä tai toisesta, mutta eikö se kuulu käytännössä sinulle - isoisänä. Eikä minulle" Demoni lausui, jättäen jälleen kertomatta sen syyn, miksi Mike oli sen antanut. Mitä mies oli tehnyt viimeisellä tapaamiskerralla. Sillä jokin vain kertoi, ettei Eveyn tarvinnut selittää sellaista Saitesille.

Musiikin viimein loppuessa, laskeutui kaksikon välille painostava hiljaisuus täysin tahtomattakin, huokaisi Pandora hiljaisesti viimein Anubiksen jälleen yrittäen peittää verta suupieliensä takaa, karaten tilanteesta vähän äänin. Kertoen että täytyisi hoitaa vielä yksi asia, jotta kaikki saataisiin päätökseen. Mikä? Pandoran kereten vain kohottamaan kulmaansa kysyvästi, mutta oli aikeissa kysyä liian myöhään, Anubiksen ollen silloin jo poistunut tilasta, jättäen naisen flyygelin seuraksi.
Demonin huokaisten hiljaisesti, istuutuen samaiselle paikalle jossa mies itse oli äsken istunut, sormien hivellen vanhan insturumentin kulumatonta pintaa mietteliäänä.

Tutun rukousnauhan paljastuessa taas uudemman kerran silmien nähtäväksi – tunsi Saites sisimmässään tuntuvan piston vaikka hän vakuutti itselleen päässeensä jo yli lapsen lapsensa kuolemasta. Meripihkan värisen katseen pysyen hetken hievahtamatta tuossa yksinkertaisessa rukousnauhassa, jonka tunne arvoa ei voisi kertoa millään sanoin. Saites voisi vaatia korua itselleen Eveyn sanoja lainaten, mutta sen sijaan käsi kohosi kiireettömästi korun päälle ja työnsi neidon kättä pienesti kauemmaksi. Iän vanhennuttaman äänen sanoen:
”Se kuuluu sinulle. Se oli Miken viimeinen tahto, joten en ole oikeutettu muuttamaan sitä.”
Ystävällisen hymyn piirtyen huulille samaan aikaan kun käsi erkaantui Eveystä kauemmaksi. Saites oli sanonut sanottavansa. Evey olisi nyt rukousnauhan virallinen omistaja, ei kukaan muu.

Viikon kuluessa eteenpäin – oli Anubis saanut hoidettua haluamansa kuntoon uuden salaseuran suhteen. Jokaisen jäljelle jääneistä jatkaen matkaansa omaan kotimaahansa, mutta siitä huolimatta nämä eivät unohtaneet uuden salaseuran oppeja. Jokaisen jäsenen vieden mukaan yhden esineen, jonka nämä piilottaisivat vanhalta salaseuralta. Uudesta salaseurasta tullen varjo nyky-yhteiskunnassa, joka oli olemassa syvällä pinnan alla. Anubiksen saaden palata normaalin elämään, viimeinkin. Pandoran tilan vuoksi matkustaminen ei kuitenkaan tullut vielä kysymykseen. Saiteksen jääden myös vielä kartanolle sillä tuskin Evey ainakaan avusta pahastuisi kun synnyttämisen aika tulisi.

Kartanossa olevan elämän muistuttaen kaikin puolin tavanomaista – sen rikkoutuen lopulta yhtenä päivänä. Pihaan ajaen musta auto, jonka kuskin paikalta nousi parinkymmenen vuoden ylittänyt mieshenkilö. Tämän puhuen italiaksi puhelimeen lähes jatkuvasti, yhden päättyessä niin toinen oli jo lähes heti soimassa perään. Sopivan tauon viimein tullessa – kohottautui katse kartanon julkisivua ylöspäin. Katseesta nähden selvästi, että se mietti selvästi oliko tämä tosiaan oikea paikka. Päättäväisyyden kuitenkin syrjäyttäen epävarmuuden karkealla niska-/persusta otteella. Askeleiden kiiveten ulkoportaat ylös ja käden kohottautuen metalliselle kolkuttimelle. Kolmen terävän kumahduksen kaikuen talon sisätiloissa.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 03.] Omnia mutantur, nihil interit

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 13:54

Kartanon ollessa tyhjentynyt lähes kokonaan, sen sisuksiin ollen jääneet vain se kolmihenkinen perhe, sekä Saites joka sillä hetkellä nimettiin perheenjäseneksi - ainakin Evey ja Pandora nielivät tuon perheeseen ilman muita mutkitta, hiljaisuuden vain painaessa kartanon joka nurkassa kerta toisensa jälkeen.
Mutta Pandoran tilanteen huomioon ottaen, ei Anubis ollut suostunut muuttamaan vielä pois. Vasta kuopuksen syntymän jälkeen, mutta sitä odotellessa oli aika kulunut kuin kellä tahansa 'normaalilla' perheellä konsanaan ja päivät olivat kuluneet omalla painollansa, jokaisen asukkaan keskittyen omaan tekemisiinsä, niin oli myös Evey löytänyt puutarhan kauneuden pitkän ajan jälkeen, tämän muistaen miten edes päätyi kasvien kimppuun alunperinkin.

Ylimääräisen, hieman harvinaisemman äänen kuitenkin saaden jokaisen huomion kääntymään ulos ikkunoista. Harvemmin sellaisella alueella ainakaan autoja näkyi, kuin vain sen yhden kerran Michaelin kuolin iltana jolloin Evey oli tuonut isänsä taistelualueelta takaisin kotiin jossa kaaos oli ollut sanasta sanaan käsin kosketeltava.
Sen jälkeen kuitenkin kaikki kulkupelit olivat jättäneet pihamaalle astumisen kokonaan pois, vaikka pihalla saattoi seisoakin kyseinen lava-auto vieläkin.
Koputuksen kaikuessa talossa, jonka oletettiin olevan kaikilla mahdollisilla tavoilla tyhjä, huokaisi Evey raskaasti. Hänen siis täytyisi olla se joka avaisi oven siellä odottavalle henkilölle. Nuoren aikuisen manaten ja tullen katuman päälle jo alkumetreillä, olettaen oven takaa löytyvän vain ärsyttävääkin ärsyttävä kaupustelija, mutta kun käsi tuli avanneeksi oven. Löytyikin sieltä kaupustelijan sijasta suhteellisen huolitellun näköinen, selvästi ulkomaalainen mies jonka kasvon piirteistä pystyi siltikin näkemään sitä pientä samankaltaisuutta sotilaaseen jonka Evey oli tuntenut.

Demonin ollen hetken hiljaa "... voinko auttaa?" hän kysyi viimein hetken tarkkailtuaan toista päästä varpaisiin, hopeisen katseen osuen merenpihkan värisiin, jotka muistuttivat tavattomasti vanhuksen omia. Naisen kohottaen pienesti kulmaansa odottavasti, nojaten kärsivällisesti oven kaarmiin valmiina kuuntelemaan toisen vastauksen. "niin?"

Kolkuttimen osuessa kolmannen ja viimeisen kerran ovea vasten – oli hiljaisuus edelleen ainoa, joka vastasi talon sisältä. Giovannin jo epäillen tulleensa väärään paikkaan, mutta ennen kuin tämä ehti kääntymään kannoillaan lähteäkseen – avautui ovi aluksi rakoselleen ja siitä kokonaan. Raskaan näköisen oven avautuen nuoren naisen toimesta. Sulaa hopeaa muistuttavan silmäparin katsoen pistävästi sisätilan luomasta varjosta.

Esitetty kysymys oli suora ja selvä kuten tuollaisessa tilanteessa yleensä. Naisen käyttäen keskustelukielenä ranskaa, sen maaperällä kun nämä sattuivat juuri olemaan. Giovannin keskeyttäen puhelimensa soimisen ja rykäisten kurkkuaan pienesti – vastaten italialaisaksentilla koristetulla ranskan kielellä:
”Etsin miestä, jonka kuulin asuvan täällä.”
Katseen irrottautuen hetkeksi naisen pistävistä silmistä ja vilkaisten tarkoituksen mukaisesti toisen ohitse – jos kyseinen ihminen olisi sattumoisin kävellyt samaan aikaan ohitse. Katseen palautuen lähes saman tien takaisin lähtöpisteeseen.
”Tunnet hänet nimellä; Saites – jos puhumme samasta henkilöstä.”
Giovannin jääden odottamaan kutsua sisälle. Paikka olisi oikea tai sitten ei, sillä ei ollut mitään merkitystä. Hänellä olisi vain ilmoitus asiaa isoisällensä, sen enempää hän ei toista halunnut nähdä.

Puhelimen soinnin vastaten miehen puolesta sen hiljaisen hetken ajan, kunnes mies viimein ymmärsi sulkea kyseisen kapistuksen. Tuon aloittaen ranskankielellä, josta korostui selvästi toinen aksentti päälle, kuunteli nainen siltikin korva tarkkana mitä toinen etsi.
Viimein, tutun nimen sähähtäessä korvassa vilkaisi demoni sen pienen hetken ajan mukamas mietteliäänä toisesta ohitse, hiema epäkohteliasta kylläkin mutta todellisuudessa, tämä tarkkaili alueen nopeasti lävitse ettei muita samankaltaisia odottomattomia vieraita olisi tulossa.
Lopputuloksen ollen vielä ainakin selvä, kääntyivät hopeisen silmät takaisin vanhempaansa, "vien sinut hänen luokseen, jos vain käy" tällä kertaa yleiskieli lausui ja nuoremman luoden pienen hymyn tapaisen huulilleen samalla kun kääntyi ympäri, olettaen miehen seuraavan perässä niinkuin tapana yleensä oli sellaisessa tilanteessa.

Kaksikon askelten johtaen kaikuvasti kartanon sisätilojen halki puutarhaan, jota oli hoidettu kaikella tarmolla, turhautumisella ja rakkaudella koko perheen voimin, - paitsi Pandoran jota käskettiin ottamaan rauhallisesti kun lapsen tulo olisi piankin lähellä, joten nainen oli saanut kaikessa pettymyksessään seurata sivusta toisen työntekoa. "Saanen kysyä nimeäsi, herra...?" Pään tullen vilkaisseeksi miestä olkansa ylitse, vaikka samalla tuskin sillä olisi väliä. hän saisi sen tietää tavalla tai toisella ja kaiken lisäksi monen mutkan kautta - mutta lopputulos tulisi olemaan aina sana sanoi sen suoraan tai ilman.
Pimeän kartanohuoneen vaihtuessa viimein takaisin ulkoilmaan, etsi Evey hetken katseellaan tuttua hahmoa, ennenkuin tyytyi huokaisemaan pienesti.
"Saites-setä, sinulle on vieraita!" Demoni huudahti viimein nähdessään mestarinsa kauempana, neidon itse vilkaisten vielä viimeisen kerran miestä varoen hymyillen, ennenkuin tyytyi siirtymään hieman taka-alalle tilanteesta, nuoremman lähtien kohden pientä kasvihuonetta alueen sivussa. Olisihan kyse yksityisasiasta josta kaksikon täytyisi puhua kaikessa rauhassa.

Aluksi niin kylmältä vaikuttavan ensivaikutelman sulaessa naisen olemuksesta. Kohottautui toinen kulmista väkisinkin kun nainen soi jopa hymyn tapaisen eleen odottamattomalle vieraalle. Giovannin kuitenkaan kieltäytymästä kuulemastaan avusta. Mitä nopeammin hän löytäisi isoisänsä tuolta isosta talosta, sen parempi. Kaksikon lähtien kulkemaan kartanon sisätilojen halki rakennuksen toiselle puolelle. Askelten kumisten aavemaisesti tyhjiltä vaikuttavissa käytävissä – tuon tasaisen äänen rikkoen lopulta nuoren naisen esittämä kysymys vieraansa nimestä, mihin vanhempi vastasi suorasti – sillä ei hänen nimensä mikään valtion salaisuus ollut.
”Giovanni De Fiore.”
Ehtimättä kiinnittämään huomiota naisen reagoimiseen kuulemaansa kohtaan kun nämä saapuivat jo määränpäähänsä. Naisen huikaten tuttavallisen kuuloisesti kasvillisuuden sekaan, josta vanhan näköinen mies pian ilmestyi multaa käsissään ja vaatteissaan.

Yleensä Saites oli tyyni kuin viilipytty konsanaan, mutta nyt tämänkin kasvojen ilme valahti sen hetken ajaksi. Silmien nähden edelleen selvästi, mutta tuona kertaa ne eivät kuitenkaan voineen uskoa näkemäänsä. Käsien tullen pyyhityksi vaatteisiin, Saiteksen mainiten lapsen lapsensa nimen – yleensä tuossa tilanteessa sukulaiset olisivat halanneet toisiaan, mutta nyt nuorempi vain nyökkäsi pienesti ja vastasi tapojen mukaan:
”Isoisä.”
”Miksi olet tullut näin kauaksi kotoa? Eikö vanhempasi tarvitse sinua tämän kaiken epäonnen keskellä?”
Saiteksen jatkaen arabiaksi, mitä tämä oli yrittänyt opettaa kaikille lapsen lapsilleen – sillä kyseistä kieltä ei saisi unhoittaa heidän suvustaan, se oli heidän syntymälahjansa monen tuhannen vuoden takaa. Se oli isoisän toive, mutta tämän lapsen kohdilla se oli vain haave. Giovannin vastaten tyynen rauhallisesti italiaksi vaikka ymmärsi kyllä hyvin mitä isoisänsä puhui.
”Tulin hakemaan veljeni takaisin kotiin, jossa hänet haudataan sukunsa katakombeihin.”
”Kai sinä ymmärrät, Giovanni – että häiritset veljesi sielun rauhaa jos kajoat hänen lepopaikkaansa.”
”Sielun rauhaa? Ainoa mitä näen tässä kuviossa on se, että veljeni ruumis makaa vieraan maan mullassa, vieraiden ihmisten keskuudessa. Ei. Siinä näkymässä mikään ei lämmitä sydäntäni. Enkä edes tullut pyytämään sinulta lupaa, joten meidän on turha lähteä sille raiteelle. Tulin vain… miten sen nyt sanoisin; pienenlaisesta kunnioituksesta sinua kohtaan… tulin ilmoittamaan sinulle mihin Miken lepopaikka siirtyy.”
”Olet samanlainen kuin isäsi. Yhtä kapeakatseinen.”
”Älä. Älä mene tuolle linjalle. Tiedät kyllä hyvin minkälaiset välit minulla on heid…”
Arabiaksi ja italiaksi käydyn vuoropuhelun keskeytyen nuoremman vuoroon kesken loppulauseen. Giovannista nähden selvästi tämän valahtavan yllättäen kalpeaksi. Käden ottaen automaattisesti tukea lähimmäisestä tasosta. Isoisän astuen automaattisesti eteenpäin, mutta pysähtyi kun lapsen lapsi kohotti äkäisesti kätensä – eleen kertoen selvästi pysymään kauempana. Saiteksen pudistaen päätänsä pienesti. Hänen kyllä nähden sinä hetkenä missä kiikasti. Giovanni oli hyvin todennäköisesti tullut yölennolla italiasta asti, levännyt sen minkä ehtinyt ja syönyt vain sen määrän että pystyssä pysyi ennen kuin oli lähtenyt hoitamaan velvollisuuksiaan pitkin ranskan maata. Auringon alla seisomisen parantamatta olotilaa ainakaan. Heikon hetken mennessä ohitse, henkäisi Giovanni tahallisesti syvään ennen kuin suoristi ryhtinsä koko mittaansa ja jatkoi jyrkästi italiaksi:
”Valmistelut kestävät viikon. Sen jälkeen voit olla yhteydessä poikaasi, jos haluat nähdä hänen lapsensa.”
Kaksikon välisen keskustelun kuulostaen täysin viralliselle. Anubiksen, joka sinä hetkenä seisoskeli parvekkeella ja nojasi kaiteeseen, voimatta uskoa ollenkaan että nuo kaksi olivat sukua toisilleen. Arabian ja italian käyden sotaa keskenään keskustelutasolla. Nuoremman äänen painosta kuullen selvästi, että joka kerta tämä löi näkymättömällä rautahansikkaalla vanhempaa - kun tämä yritti tahallisesti saada tätä puhumaan omalla muinaisella äidinkielellään.

Tilanteen jatkuessa oman aikansa kasvihuoneen ulkopuolella, seurasivat uteliaat silmäparit vääristävän lasiseinämän takaa tapahtunutta. Neido tietäen, että tilanne oli epäkohtelias, eikä kovin arvostettava mikäli joku huomaisi hänet kauempaa, eikä Eveystä tuntunut kyseinen urkkiminen hyvältä, mutta samalla hän uskotteli itselleen että tekisi sen vain ja ainoastaan sen vuoksi että pystyisi astumaan oikealla hetkellä ulos omasta piilostansa. Ettei vain häiritsisi vanhemman ja nuoremman vakavaa keskustelua, jolle ei näyttänyt olevan onnellista loppua.
Mistä lie nuo kaksi puhuivat, näkyi molempien ruumiineleistä ettei kyse ollut todellakaan kaikista mieluisimmasta aiheesta, mutta keskustelu tulisi varmastikin jatkumaan pitkäänkin, joten - Eveyn täytyisi vain odottaa kaikessa tyyneydessään.
Selän tullen kääntyneeksi takaisin vuosien mittaan kulunutta pöytää kohden, jonka päällä oli ties minkälaisia kasveja aina kukista yrttikasveihin, joita oli selvästikin kulutettu paljon aikaa ja rakkautta.
Siltikin, silmäkulman voimatta olla huomioimatta ulkopuolella seisoskelevaa kaksikkoa salakavalasti vähin äänin, ja jos osasi katsoa tarpeeksi ylös, pystyi myös erottamaan miehen parvekkeella tarkkailemassa tilannetta omalta osaltansa.

Demonin uskaltautuen ulos vasta silloin, kunt tilanne ulkona näytti olevan hieman rauhoittuneempi, naisen jättäen lasisen oven raolleen ja lähtien astelemaan takaisin päin.
Hopeisen silmäparin kuitenkin vilkaisten vielä parvekkeelle, josta isä oli vielä ainakin hetki sitten seurannut ystävänsä ja tuon lapsenlapsen tilannetta herkeämättä. Italian ja arabian kielen käyden suoranaista sanaharkkaista sotaa keskenään, kummankin osapuolista silti ymmärtäen mitä toinen tarkoitti sanomisillaan, niin ymmärsi myös Eveykin. Ainakin sen mitä hän nyt kuuli niinkin kaukaa.
Siltikin osan tarvittavista tiedoista jääden jokseenkin kesken eräisiksi, eikä sillä olisikaan ollut loppujen lopuksi väliä sellaisessa tilanteessa. "Saites-setä, onko kaikki hyvin?" Eqyptin kielen kysyen vanhukselta, joka oli Eveylle itselleen kuin toinen isä. Ollut aina ja tulisi aina olemaankin, ja se vuosikausien tuntemus oli myös opettanut sen, ettei mies ollut ilahtunut tapaamisesta.

Katseen siirtyen kuitenkin vähitellen vanhemman ohitse, tuon lapsenlapseen, joka oli aiemmin esitellut itsensä Giovanniksi joka ei näyttänyt itsekään olevan kovin iloinen tapaamisesta. Kaksikon välillä pystyen aistimaan selvän kylmyyden ja suuren muurin välillä, jota kumpikaan ei ollut valmis laskemaan alas missään vaiheessa, sen kertoen ettei nuorempi myöskään - syystä tai toisesta, aikoisi tehdä parempaa tuttavuutta isoisäänsä vaikka mikä olisi.

Giovannin lyödessä sanoillaan viimeisen kerran – ei Saites enää vastannut mitään takaisin vaikka nuoremman käyttäytyminen vanhempaa kohtaa raivostutti sekä myös satutti yhtä aikaisesti. Saites ei kuitenkaan voisi muuttaa lapsen lapsensa mielikuvaa hänestä – jos toinen ei antanut siihen mahdollisuutta vaan piti oman mielikuvansa ja oman päänsä. Painostava hiljaisuus oli laskeutunut kaksikon välille. Eveyn ilmestyessä lopulta rikkomaan sen. Saiteksen tyytyen puistelemaan pienesti päätänsä oppilaallensa – tuon pienen eleen kertoen kaiken olevan hyvin niin kuin siinä tilanteessa nyt vain voisi olla. Vanhuksen kääntyen raskaan henkäisyn saattelemana kannoillaan ja hakeutui takaisin kasvien hoitamisen pariin. Giovannin katsoen hetken isoisänsä loittonevaa selkää kunnes kääntyi itsekin tulosuuntaan.

Meripihkan kohdatessa syvän hopean. Sydämen sykähtäen tahtomattaan astetta lujemmin rintakehän sisimmässä, selvästä säikähtämisestä jääden kylmät väreet juoksemaan ihoa pitkin. Anubiksen katsoen nuorempaa ilmeettömästi kunnes antoi silmiensä laskeutua kiireettömästi kaulalla roikkuvaan symboliin, joka oli yksi Egyptin mytologian tunnetuimmista kuvista.
”Meitä ei ole ilmeisemmin vielä esitelty.”
Tumman äänen todeten kylmästi, antaen pienen varoituksen rivien välistä. Käden ojentautuen länsimaalaisten tapojen mukaan tervehdykseen, johon nuorempi vastasi.
”Giovanni De Fiore.”
”Anubis ibn Saleh.”
”Olet egyptiläinen.”
Hopeisen katseen riittäen kertomaan nuoremmalle vastauksen. Giovannin päästäen vanhemman miehen kädestä irti ja perääntyi puolinaisen askeleen kauemmaksi. Omalla tavallaan tuo mystisyyttä hohkaava mies oli helposti lähestyttävä, mutta samaan aikaan jokin kertoi nuoremman alitajunnassa varomaan sanojaan toisen läheisyydessä. Anubiksen puolestaan antaen katseensa liukua vieraan ohitse taustalla työskentelevään vanhukseen, josta aisti selvästi ettei tämä ollut mielensä kanssa tasapainossa; surun, vihan, epätietoisuuden, halun olla tietämättä sotien keskenään jatkuvasti. Giovannin tehden eleillään pienesti lähtöä, kohdistui katse uudemman kerran toiseen.
”Jää toki vieraaksemme. Olet tullut pitkän matkan ja tarvitset varmasti lepoa.”
Anubiksen lausuen mahdollisimman vieraanvaraisesti, tietäen ettei toinen voisi kieltäytyä vaikka haluaisikin. Käyttäytymisprotokolla kun oli sellainen. Giovannin vastaten lopulta myöntävästi aavistuksen pidempään kestäneen vaitonaisuuden jälkeen. Saiteksen vilkaisten samaan aikaan sivusilmällään kaksikon suuntaan. Mitä hänen vanha ystävänsä oikein suunnitteli?

Sanaharkan loppuessa kuin seinään, Saiteksen ollen se ensimmäinen joka vetäytyi kaikessa hiljaisuudessa tilanteesta, seurasi hopeinen katse hetken aikaa loittonevaa selkää Giovannin meripihkan väristen silmien kanssa, mutta Eveyn käyden sillä hetkellä enemmän sääliksi tuota vanhusta, joka kamppaili tuntemuksiaan vastaan kaikin tavoin.
Samassa lapsenlapsi oli jo itse kääntynyt lähteäkseen ja hopeinen katse kääntyi itsekin kääntymään tuota kohti sanoakseen jotain mutta se mikä näky odotti edessä sydämen itsekin hypähtämään melkein kurkkuun asti.
Tyttären manaten mielessään sitä, kuinka hänen isänsä osasi liikkua varjoissa, olla huomaamaton ja tuntui pelästyttelevän viattomia ja vähemmän viattomia ihmisiä täysin vain omaksi huvikseen ja tylsyyteensä. Jopa oman tyttärensä ja vaimonsa tuo pystyi pelästyttämään, vaikka kumpikaan näistä oli niin kaukana ihmisestä, että normaali ihminen olettaisi sen olevan lähes mahdotonta.
Ei se vain ollut. Kulman nykähtäen epämieltyisesti hetken ajan katsoessaan isäänsä pahasti, sanojen kuitenkin jääden vielä lausumatta ja ilmeen sulaessa vähitellen ensin ilmeettömäksi ja sitten hämmentyneeksi ja epäileväksi katsoessaan kaksikon esittäytymistä.

Sen saman kysymyksen muodostuen myös nuorimman mieleen kuin Saitesinkin, sen toistaen itseään moneen kertaan, kunnes kysymyksestä katosi lähes kokonaan maku ja vastauksen tuntuen yhtä yksinkertaiselta tai monimutkaiselta, ympäripyöreältä niinkuin Anubiksen vastauksetkin yleensä olivat.
Sellaisia mihin harvemmin sai yksinkertaisen ja suoran vastauksen.
Ilmeen muuttuessa vielä yhden kerran, ja tällä kertaa se oli vain hölmistynyt kun vanhin - itseasiassa koko siitä nelihenkisestä ryhmästä joka seisoi pihalla, pyysi nyt Giovannia jäämään yöksi. Jonkin naksahtaen neidon päässä, tämän tehden mieli haudata silmänsä käteensä, ja viittoa Giovannille suosiolla ettei tämä suostuisi - tai isällensä että tämä peruuttaisi sanansa, mutta oli jo liian myöhäistä. Giovannin suostuen sen tunnetun, sanattoman kohteliaisuus säännön mukaisesti - tietenkin. Eveyn vielä pidätellen tunteitaan, näyttäen nyt päällisin puolin tyyneltä vaikka samalla silmät yrittivätkin saada selkoa isänsä ajatuksen kulusta, tämän tyytyen virnistämään tuolle hieman lapsellisesti.

Siinä samassa katse kääntyikin jo Giovanniin, "jos näytän herra de Fiorelle huoneen" Hän ehdotti sitten viattomasti, ilman minkäänlaista taka-ajatusta isällensä, vaikkei katse irtautunutkaan meripihkan omaavasta miehestä hetkeen ennenkuin demoni väläytti hymynsä jälleen isälle viimeisen kerran "Onko sinulla matkalaukku mukana?"

Kysymys matkalaukusta tullen lopulta esitetyksi kuuluville – ei Giovanni ollut kuullut mitään siihen hetkeen asti. Tämä oli vain katsonut ilmeettömänä noita syvän hopeisia silmiä, joidenka katse oli omalla tavallaan mystisempi, jopa aavistuksen pelottavampi kuin nuoremmalla naishenkilöllä. Giovannin kyllä yhdistäen jo tuolloin palaset yhteen kaksikon välillä. Silmien väritys periytyi suvussa ja kun otti huomioon kaksikon ikäeron, oli kyseessä läheinen sukulaissuhde. Katseen irtautuen viimein väkisin vanhemman pistävästä tuijotuksesta. Giovannin vastaten hakevansa yhden laukun autosta, minkä jälkeen nuorempi voisi näyttää vierashuoneen sijainnin. Eveyn ja Saiteksen lapsen lapsen kadotessa lopulta takaisin sisätiloihin – käveli Anubis lähimmäisen kukkapenkin luokse ja kosketti sormillaan nuutuneen kukan terälehtiä. Saiteksen esittämän kysymyksen rikkoen hiljaisuuden lähes saman tien:
”Mitä sinä oikein aiot, Anubis?”
Kysymys oli koruton ja yksinkertainen, mutta piti sisällään paljon. Vanhuksen pistävän katseen katsoen toista suoraviivaisesti, suostumatta laskemaan irti ennen kuin hyväksyttävä vastaus kuuluisi. Takertelevan vastauksen sijasta, tumma ääni sanoi tyynesti:
”Kukka kuolee jos sitä ei hoida tarpeeksi.”
Hopeisen katseen kohottautuen kiireettömästi ylöspäin ja kohdistuen vanhukseen. Paljoakaan kertovan hymähdyksen kohottautuen ylös keuhkoista, illuusiomaisen hymyn häivähtäen huulilla.
”Tämä tarvitsee vain vettä, Saites. Ei mitään muuta.”
Sormien erkaantuessa kukan läheisyydestä kellahti kasvin ryhti takaisin surulliseen kumaraan. Terassin lattialautojen narisemisen kertoen loittonevista askelista, jotka viimein vaimenivat Anubuksin poistuessa sisälle. Saiteksen jääden yksin puutarhaan. Tämän sihahtaen pienesti hampaidensa lomasta ja mumisten jotakin vanhan sielun päättömistä sanaleikeistä, mutta mitä enemmän hän maisteli kuulemiaan sanoja – muisti hän silloin omat sanansa:
”Puutarhan hoitaminen oli kuin ihmissieluista huolehtiminen. Rakasta, korjaa ja aika-ajoin vihaa niin kasvi puhkeaa ennemmin tai myöhemmin täyteen loistoonsa… aivan kuten ihmissielukin.”
Hymyn piirtyen väkisinkin vanhuksen kasvoille, tämän naurahtaen itsekseen. Anubis oli edelleen se sama vanha kettu, jonka tämä oli oppinut tuntemaan kauan sitten nuoruudessaan.

Saman päivän iltana puhjeten voimakas myrsky. Ennustusten veikaten karkeasti kyseisen sää ilmiön jatkuvan ainakin viikon. Viranomaisten kehottaen ihmisiä pysymään suosiolla sisätiloissa. Giovanni oli löytänyt paikkansa kartanon yksistä vierashuoneista, tämän puhuen puhelimeen lähes jatkuvasti; asioiden koskien milloin yrityksen pyörittämistä, milloin veljen haudan siirtämistä tai jotakin muuta noiden kahden pääasian sivussa. Tuon viettäen aikaansa koko ajan suljetun oven takana, silloinkin kun muut asukkaista kokoontuivat pöydän ääreen iltapalalle. Näiden keskustellen keskenään niitä näitä, sanojen kuitenkin lopulta vaimetessa kun ylhäältä alkoi kuulua italiankielistä manaamista ja ripeitä askelia, jotka pysähtyivät välillä ja jatkoivat uudemman kerran matkaansa. Kaikkien muiden keskeyttäen väkisinkin syömisensä kun nämä kuulostelivat mitä ihmettä oikein tapahtui. Anubiksen puolestaan kohottaen teekupin huultensa edustalle ja puhalsi kuumaan juomaan aavistuksen ennen kuin totesi ohimenevästi:
”Puhelin pylväät taisivat viimein kaatua myrskyn takia.”
Giovannin ilmestyen juuri sopivasti tilan edustalle ja hakien selvästi kännykällään singalin sijaintia jostakin yläilmoista. Epäonnistumisien seuraten toisiaan. Italialaisen manaus sanan sihahtaen aika ajoin miehen huulilta. Hiljaisen kolahduksen kuuluessa kun teekuppi tuli lasketuksi lautaselle. Leuan nojautuen kämmentä vasten. Kasvojen ilmeen pysyen tyynenä, mutta syvällä katseen sisimmässä mies hymyili pirullisesti.
”Ongelmia linjojen kanssa?”
Kaikin puolin viattoman äänen kysyen keskustelua avaavasti, mihin Giovanni aluksi vastasi raskaalla henkäisyllä ennen kuin suostui laskemaan kännykkänsä alas luovuttaneena.
”Valitettavasti.”
Katseen tajuten viimein kääntyä pöydän suuntaan, minkä päälle oli aseteltu herkullisen näköistä iltapalaa. Nälän riipaisten vatsan pohjaa. Giovannin tajuten vasta nyt olevansa nälkäinen. Viimeksi hän oli syönyt aikaisin aamulla, sen jälkeen nopean suupalan ennen kartanolle tuloa, sen jälkeen… ei mitään.

Eveyn lähtiessä saattamaan Giovannia tuon huoneeseen, mutta sitä ennen tämä kulki miehen perässä auttamaan matkalaukun kanssa mikäli mahdollista, mutta sitä ennen hopeinen katse kerkesi kääntymään vielä isänsä ja Saitesin puoleen, jotka keskustelivat sillä hetkellä jo kauemapana puutarhassa.
Demonin kurtistaen pienesti kulmiaan, sillä se mitä Eveyn lyhyt elämänkulku oli opettanut - oli se, että isän odottomattomaan pyyntöön sisältyi omalla jotain muutakin kuin vain ystävällinen ja vieraanvarainen ele.
Siltikin, nainen päätti jättää kyseisen aihealueen vieraan kuullen sikseen, tuo saisi itse päätellä asiat niinkuin ne olivat mikäli vain itse mieli antaisi siihen tilaisuuden.

Illan kuluessa eteenpäin, oli Evey ollut keittiön puolella äitinsä sijasta, tämän ollen pakottanut naisen jättämään työn hänelle tuon tilan vuoksi, johon vanhempi demoni oli tyytynyt manaamaan ranskaksi ja tokaisemaan että esikoinen muistutti välillä liiankin paljon isäänsä käytökseltään, johon taas Evey oli vain virnistänyt lapsellisesti, heilauttanut kättään ja käskyttänyt vanhemman lepäämään ja odottamaan ruokaa, johon tuo oli melkein puolen tunnin inttimisen jälkeen suostunut vastahakoisesti.
Pandora kun oli nähnyt tyttärensä valmistavan vain aamupalaa, ja senkin ohjekirjasta joten - tottakai pieni epäillys olisi tuon tekojen suhteen, vaikka äidillä ei ollut aavistustakaan mitä Evey oli saanut oppia niiden vuosien aikana.
Ruoan tullen tarjoilluksi pöytään, olivat kaikki neljä istuutuneet pöydän ääreen, joka oli pienentynyt huomattavasti siitä mitä se oli ennen ollut isommalle salamurhaaja joukkiolle tarkoitettuna, - Giovannin pysytellen koko päivän ja illan yläkerrassa neljän seinän sisällä. Siltikin puheensorina loppui välillä kun yläpuolelta kuului tuttua italiankielistä manauslitanniaa ja sen jälkeen suorapäinen ryminä alas.
Vanhimpien näyttäen päällisin puolin tyyneltä, mutta kaikista nuorimmalla oli pieniä hankaluuksia pitää kasvot pokerinaamana, ja eikä aikaakaan kun pieni tärskähdyksen tapainen karkasi huulilta mutta lähes samantien pää painui pahoittelevasti alakenoon naurua peittelevästi. Giovannista huomaten samantien samankaltaisuuden edesmenneeseen nuorempaan veljeensä, joka oli sillä hetkellä ainoa yhteinen piirre jonka Evey oli huomannut samantien. Yhtä räväsuita kumpainenkin, niin hyvällä kuin pahallakin.

Miehen viimein luovuttaen signaalien suhteen, huomasi tuon kasvoista samantien tuon katsovan pöydällä aseteltua ruokaa nälkäisin silmin, kohosi pieni hymy nuoremman kasvoille "näetkö tuon paikan?" Italiaksi kysytty lause kysyi vanhemmalta ihmismieheltä, sormen osoittaen tyhjää katettua paikkaa, hopeisen katseen kohottaueun merenpihkan värisiin "se on sinua varten, joten raahaa itsesi tänne ja syö. Et kuitenkaan saa tänään puheluita aikaiseksi joten sinulla ei ole mitään hävittävääkään" Demoni lausui vielä italiankielellä, ennenkuin antoi katseensa valua takaisin annokseensa johon oli jälleen tuskin koskettukaan vielä.

Kolmen pitäessä itsensä tyyninä, erottui nuoremman huvittunut tyrskähdys liiankin selvästi vaikka Evey yritti kuinka hillitä sitä. Anubiksen vilkaisten tytärtään, joka kokosi itsensä heti. Hopeisen silmäparin kohdistuen uudemman kerran heidän vieraaseensa, jolle Evey oli esittänyt kehotuksen istuutumaan alas ja alkaa syödä iltapalaa muiden kanssa. Giovannin kasvojen ilme pysyi neutraalina, mutta silmien katse ei valehdellut. Ajatusten miettien sinä hetkenä selvästi kuulemaansa, niiden ehtimättä kuitenkaan muotoutua sanoiksi kun iän painottama ääni sanoi aavistuksen jyrkemmin:
”Istu alas, Giovanni.”
Saiteksen lopettaen teen hauduttamisen ja kohdistaen pistävän katseensa lapsen lapseensa, joka kohtasi isoisänsä tasavertaisena, mutta mitä kauemmin tuo sanaton katseiden vaihto jatkui – alkoi nuorempi antaa hiljalleen periksi. Puhelimen tullen laitetuksi syrjään ja askeleiden vieden Eveyn osoittamalle paikalle. Tuolin narahtaen hiljaisesti painon alla. Giovannin luoden hetkellisen katseen isoisäänsä, joka kyllä luki rivien välistä mitä lapsen lapsensa ajatteli todellisuudessa sinä hetkenä. Tämän liittyen isoisänsä seuraan vain tilanteen pakottamasta syystä, ei mistään muusta. Giovannin alkaen syömään pöydän antimia vaitonaisena – vastaten kyllä jos joku häneltä kysyi jotakin tai halusi keskustella enemmän, mutta kaiken tuon aikana tämä siirsi tietoisesti isoisänsä ulkopuolelle. Saiteksen edes yrittämättä keskustella lapsen lapsensa kanssa – sillä sekin oli jo voitto, että toinen suostui istumaan samassa pöydässä hänen kanssaan.

Vieraan viimein siirtäessä työt ja tärkeät velvollisuudet liittyen pikkuveljensä haudan siirtämiseen, ja asettuen osoitetulle paikalle syömään muiden perheenjäsenten kanssa - myös isoisänsä vaikkei kaksikon välin olleetkaan se maailman parhaimmat sillä hetkellä - tuskin tulisivat olemaan edes hetkeen.
Ruokailun päättyessä kunkin osalta viimein, Pandoran ollen tällä kertaa se joka oli tarjoutunut hoitamaan ruokailuastiat, silläkin uhalla että saisi osakseen ylisuojelevia vastalauseita perheeltään sen hetken tilansa vuoksi, pään tullen siltikin pysyneeksi päätöksessään.
Eveyn itse, tyytyen olemaan sillä kertaa hiljaa, katseen pysytellen mietteliäänä ikkunassa, jonka lävitse pystyi näkemään selvääkin selvemmin sen mikä odotti ulkona. Myrsky joka ei tuntunut saavan tarpeekseen, vaan jatkoi ulkopuolella meuhkaamistaan niin kauan kuin vain olisi mahdollista, antamatta kertaakaan merkkiä sään vaihtumisesta. "Ovatko kaikki italialaiset miehet nykyisin hiljaisia puhelinaddiktioita?" hän kysyi viimein Giovannilta, toivoen saavansa edes jonkinlaista keskustelua aikaiseksi, kun koko illallisen ajan - vaikka vanhempi olikin vastannut kunnialla esitettyihin kysymyksiin, siltikin vastaukset olivat kuulostaneet väkinäisiltä ja pakotetuilta lausutuksi ääneen muiden kuultavaksi.
Joten nyt Evey vain toivoi että saisi edes jonkinlaisen hieman rennomman vastauksen miehestä, joka oli ollut koko tapaamisen ajan yhtä kireä kuin viulunkieli - esittäen siis ei-niin-vakavan kysymyksen. "Lyön vaikka vetoa ettet kestäisi kahtakaan päivää ilman puhelintasi" Neito lisäsi vielä hieman haastavasti, kohottaen hieman toista kulmaansa kysyvästi, jääden katsomaan - olisiko veljeksissä vielä jotain muutakin samaa kuin vain ylentoikkoinen manaaminen kun jokin meni pieleen.
Hieman ystävällisemmän hymyn kuitenkin kohoten kasvoille hetken päästä, demonin kohottaen oman teekuppinsa vielä huulilleen tyytyväisenä, "... miksi haluat siirtää Miken haudan muualle?" Hän kysyi sitten hieman vakavammin, kohottaen katseensa takaisin Giovanniin, lauseesta käyden pienesti ilmi että nuorempi ja vanhemman pikkuveli olivat tunteneet toisensa, ilmiantavan rukousnauhan piilotellen vielä sylissä lepäävällä ranteessa, samalla kun Evey odotti vastausta.

Saiteksen lapsen lapsen istuutuessa viimein ruokailupöydän ääreen – seurasi Anubis toista katseellaan vaivihkaa. Ilmapiirin huoneessa kylmettyen lähes silmin nähtäväksi kun sukulaiset joutuivat taas uudemman kerran vastakkain. Isoisän jyrkkä äänen sävy ei sitä ainakaan parantanut, sen jättäen oman jälkensä vaikka nyt nuo kaksi istuivat syvässä hiljaisuudessa, puhumatta toisilleen sanakaan. Anubiksen huokaisten ajatuksissaan aavistuksen raskaasti. Hänen kyllä tietäen, että kaikki tuleva aika voisi tehdä hyvää noille kahdelle, mutta samaan aikaan ajatus siitä, että ulkopuoliset saisivat siitä kaikesta negatiivisuudesta osansa – ei lämmittänyt sisintä ollenkaan. Viimeisenkin ruoan palan lopulta kadotessa erkaantui Pandora keittiön puolelle laittamaan astioita takaisin omille paikoilleen pesemisen jälkeen. Anubiksen taas siirtyen olohuoneen puolelle, missä tämä sytytti takkaan tulen tulevaa viileää iltaa varten. Joku olisi ehkä ollut koko ajan huolissaan Pandorasta, mutta Anubis piti rakastettuaan vahvana ja sen piirteen vuoksi tämä rakastikin toista. Anubiksen kunnioittaen Pandoran toivetta kun tämä halusi elää elämäänsä normaalisti vaikka odottikin lasta, turhanpäiväinen huolehtiminen ja höösääminen saivat vain verenpaineen nousemaan keneltä tahansa. Ruokailutilaan jääden pelkästään nuo kolme; Saites, Evey ja Giovanni. Nuoren naisen rikkoen hiljaisuuden lopulta omalla toteamuksellaan, johon Giovanni vastasi vain kohdistamalla katseensa puhujaan. Meripihkan värisen katseen kysyen selvästi Eveyltä oliko tämä muka tosissaan omista puheistaan. Naisen ilmeen värähtämättä joutui Giovanni taipumaan sen hetken edessä, hänen olisi vastattava jotakin takaisin.
”Uskon, että sinäkin kulkisit tiiviisti puhelin kädessäsi – jos olisit samassa tilanteessa kuin minä.”
Vastaus oli nuoremman miehen puolelta lyhyt, mutta ennen kuin tämä syrjäytti kyseisen aihealueen – jatkoi Saites perään:
”Giovanni on johtanut yksin sukumme yritystä 20-vuoden iästä lähtien - vaikka tämä varmasti saisi apua muilta jos vain pyytäisi.”
Hymähdyksen ollen vain ainoa vastaus nuoremman suunnalta. Giovannin alkamatta avaamaan kyseistä keskustelualuetta sen enempää. Isoisänsä oli oikeassa, mutta se mitä tämä puhui avun saamisesta… se ei ollut niin yksinkertaista tai niin ainakin hän uskoi. Kyseisen keskustelun etenemättä sen pidemmälle - kun Evey heitti sen vihoviimeisen aihealueen pöytään. Giovannin pakottaen kasvoilleen ystävällisen tapaisen hymyn vaikka tämän suupieli nytkähtikin hermostumisen merkkinä.
”En siirrä hautaa ’muualle’ vaan kotiin.”
Äänen painon viipyen tahallisesti viimeisessä sanassa. Saiteksen tuoden oman kantansa esille.
”Ei mielessäsi käynyt, että tämä maa oli hänen nykyinen kotinsa. Mikelle tärkeät ihmiset asuvat täällä.”
”Veri on vettä sakeampaa, isoisä.”
”Tässä kohdin veri on sitten happamampi, joka on muuttunut lähes ruskean väriseksi.”
”Veljeni ansaitsee tulla haudatuksi esi-isiensä joukkoon.”
”Senkin jälkeen kun hän valitsi armeijan ja jätti sukunsa palvellakseen apua tarvitsevia?”
”Sitä sinulta ei ainakaan herunut silloin kun hän tarvitsi sinua eniten. Missä olit kun hän sai surmansa? Missä hemmetissä sinä olit silloin kun veljeni tapettiin vaikka olit samalla maaperällä hänen kanssaan!?”
Äänen sävyn muuttuen selvästi korkeammaksi. Sisälle piilotetun raivon leimahtaen jo uhkaavasti näkyville. Saiteksen kuitenkin pitäen itsensä tyynenä. Hänen katsoen hievahtamatta identtistä silmäparia pöydän ylitse. Odottaen, että alku leimahdus tyyntyisi kunnes viimein sanoi rauhallisesti:
”Missä sinä olit?”
Tuon hyvin mitättömän lauseen kuulostaen ehkä tavanomaiselle ulkopuolisten korvissa, mutta Giovannille se oli kuin nyrkin isku vasten palleaa. Huulten raottuessa kun sanat halusivat tulla kuuluville, mutta ääntäkään ei tullut. Kämmenen joka sinä hetkenä lepäsi pöydällä, täristen selvästi pidätellystä raivosta, käden vetäytyen takaisin syliin ettei se olisi seuraavaksi kohonnut ylös ja tehnyt sitä mitä raivo käski tekemään. Arabiaksi lausuttujen sanojen toistuen viallisen soittorasian tavoin korvien välissä. Giovannin hengittäen väristen, purren kieltänsä jo niin paljon että se sattui. Hän ei alentuisi sille tasolle. Ei. Hän oli korkeasti koulutettu, vaikutusvaltainen yrityksen johtaja, joka ei todellakaan alentuisi päättömään huutamiseen toisen osapuolen kanssa. Hän ei menettäisi malttiaan, ei nyt eikä koskaan.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 03.] Omnia mutantur, nihil interit

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 13:59

Eveyn rikkoen sen hiljaisuuden viimein kolmikon välillä, näki Giovannin katseesta tämän kysyvän täysin selvästi oli hän tosissaan kysymyksensä suhteen. Katseen vastaten takaisin omalla tavallansa, neidon kuitenkaan kertomatta suoraan vastausta jättäen valinnan miehen omaan varaan. Demonin kuitenkin joutuen pian toteamaan miehen vastauksesta, että tuo ja Mike olivat kuin yö ja päivä.
Miehen vastaten tyynesti että hän tekisi aivan varmasti samalla tavoin mikäli vain itse olisi kyseisessä tilanteessa, ei demoni kerennyt kysymään asiaa sen tarkemmin kun sai jo vastauksen. tosin nyt Saitekselta. Tuon kertoen yksityiskohtaisesti että toinen oli hoitanut suvun yritystä jo useamman vuoden ajan, mutta aiheen vaihtuessa nopeasti, - jälleen Eveyn aloitteesta toiseen - pystyi Giovannin kasvoilta näkemään selvän merkin siitä ettei kysymys ollut se parhain mahdollinen.
Se olikin se viimeinen asia, jonka Evey oli kerennyt ajattelemaan ennenkuin kaksikko aloitti väittelyn jälleen siitä - mitä haudan suhteen olisi parasta Miken tahtoa ajatellen.
Naisen seuraten kaksikkoa hiljaisesti sivusta, ennenkuin molemmat tulivat viimein vetäneeksi viimeisen johtopäätöksen lauseidensa tueksi, katsahti demoni vuoroin kaksikkoa hiljaisesti, ennenkuin tyytyi henkäisemään hiljaisesti kaikilla tavoilla. Ilmapiiri oli tosiaankin yksi niistä asioista, joita tulisi vaikea puhdistaa kaikilta tavoin.
Sen sijaan keittiössä, ruskeat silmät tarkkailivat olohuoneeseen kadonnutta miestä hymyillen ikkunasta heijastuvan kuvan kautta hymyillen, vaikka samalla korvat kuuntelivatkin ruokasalissa kehittynyttä tilannetta välillä.
Viimeisen lautasen tullen asetetuksi toisten päälle, jätti demoni tiskaushommat vielä kesken ennenkuin asteli takkaa lämmittävään huoneeseen ja jääden katsomaan lähettyville jäänyttä miestä, jonka takan luomat varjot saivat näyttämään entistä salaperäisemmältä, omalla komealla olemuksellaan - lähes samalta kuin heidän alkuaikoina katakombeissa.
Yleensä Pandora oli ollut se, joka oli astellut miehen taakse ja osoittanut tuolle tuhansia vuosia vanhalle miehelle hellyyttä, mutta sillä kertaa - tyytyi Pandora luomaan pienen hymyn poikasen huulilleen ennenkuin kääntyi takaisin kesken jääneen työn puoleen. Korvien kuitenkin pitäen silmällä kolmikkoa viereisessä huoneessa, jonne oli laskeutunut selvä hiljaisuus viimeinkin.

huoneen ollen hiljentynyt lähes kokonaan Saitesin sanojen myötä, tunsi demoni pelkästään Giovannia katsoessaan, isoisän tokaiseman kysymyksen satuttaen enemmän kuin lapsenlapsi antoi ymmärtää. Mutta samalla Evey tiesi että niin Saitestakin sattui, vaikka tyyni ulkokuori uskotteli muuta lapsenlapsensa tavoin. Eveyn ollen sinä hetkenä hiljaa, miettien samalla olisiko hänen pitänyt sanoja jotain. Ihan mitä tahansa.
"... ei se ole kenenkään syy, miksi Mike kuoli" Hän lausui viimein hetken mietittyään, olisiko kyseinen teko järkevintä kenenkin kannalta. Eveyn nielaisten hiljaisesti hieman vaivaantuneesti "Sille ei voitu tehdä mitään, veljesi tippui alas pelastaakseen toisen joukkuetoverinsa hengen ... joten se joka hänet tappoi, teki armomurhan koska ilman viimeistä iskua, olisi Mike kitunut taistelukentällä ja kärsinyt" Hän lisäsi vielä hieman hiljaisemmin loppua kohden, silmien edessä välähtäen viimeinen muistikuva hyvästeistä jotka hän ja Mike olivat sanoneet toisilleen ennen sotaan lähtöä. Pienen surumielisen hymyn piirtyessä huulille muiston välähtäessä loppuun asti ja katseen tullen kohdistuneeksi rukousnauhasta vanhempaan veljeen, ranteen tullen nostetuksi viimein piilostaan miehenkin esille.

Tulen tarttuessa viimein kokonaan polttopuiden karheaan pintaan – levisi huoneeseen hämyinen valo ja lämpö sen mukana. Vanhan sielun hymyillen tyytyväisenä näkemällensä. Taidot olivat siis vieläkin tallella. Anubiksen malttaen viimein erkaantua kauemmaksi takan edestä ja istuutua kulmasohvalle, joka vei takan edustan suurimmaksi osaksi. Lähestyvän yön tuntuen jo hiljalleen vartalossa ja mielessä, väsymyksen kertoen levon tarpeesta päivän päätteeksi – katseen kuitenkin kääntyen hiljalleen keittiön suuntaan, missä Pandora oli saanut tekemisensä valmiiksi. Anubiksen odottaen rakastamansa naisen katsovan hänen suuntaansa ennen kuin ojensi toisen kätensä kutsuvaan eleeseen ja jääden odottamaan, että toinen tulisi sohvalle istumaan hänen viereensä, kylki kylkeä vasten.

Saiteksen saaden myös lopulta itsekin mittansa täyteen – jäämättä enää odottamaan mitä Giovanni aikoisi sanoa vaan nousi pöydän äärestä sen enempää puhumatta. Vanhuksen liittyen Anubiksen ja Pandoran seuraan oleskelutilan puolelle. Saiteksen istuutuen takan vieressä olevalle nojatuolille raskaan huokaisun saattelemana. Vaitonaisuuteen tämä olisi hyvin todennäköisesti vajonnut uudemman kerran, mutta kun ystävänsä pyysi häntä kertomaan jonkin niistä muinaisista tarinoista, joita tämä oli kertonut kauan sitten aavikolla – piti Saites tahallisen hiljaisuuden, kunnes viimein pienen hymyn saattelemana alkoi kertoa tarinaa tasaisen unettavalla äänellä. Anubis oli kuullut kyseiset tarinat monen monta kertaa, mutta se tapa millä Saites ne kertoi – sai jopa tämänkin ikivanhan sielun rauhoittumaan ja kuuntelemaan. Vanhuksella ollen myös tapana käyttää käsiään tarinoiden elähdyttämiseen, tämä oli kuin syntynyt niitä kertomaan.

Isoisän mentyä – jäi Giovanni vielä hetkeksi istumaan omalle paikalleen. Hänen katsoen mitään näkemättömin silmin vuoroin pöydän pintaa, vuoroin kauas jonnekin. Katseen kulkeutuen lopulta jonkin ihmeellisen kautta Eveyn edessä lepäävään tyhjään kuppiin, joka oli jäänyt Pandoralta keräämättä. Tuolin narahtaessa hiljaisesti kun paino nousi sen päältä hitaasti. Giovannin kuullen äänensä puhuvan jotakin töiden jatkamisesta. Hänen tajuamatta tekemisiään itsekkään, mutta jonkin käyttäytymisen johdattamana keräsi hän mukaansa tyhjän kupin pöydältä ja katosi nurkan taakse keittiön puolelle, kadoksiin kaikkien katseilta. Giovanni oli huomannut sen monta kertaa itsestään, että hän alkoi ’korjaamaan’ ympäristöään kun jokin painoi tai ahdisti tyyntä mieltä. Hän ei ollut kommentoinut millään tavoin nuoren naisen sanoihin kun tämä oli kertonut miten Mikelle oli todellisuudessa käynyt. Hän ei ollut sanonut mitään, mutta sinäkin hetkenä mielikuvitus värjäsi omilla väreillään naisen kertomusta. Hänen veljensä oli kuollut ystävänsä pelastettuaan, mutta oli myös joutunut kohtamaan armoteloituksen. Tuon viimeisen sanan ajattelemisen saaden väkisinkin palan kohoamaan kurkkuun. Kupin huuhtelemisen keskeytyessä, käden kohottautuen suun eteen ja silmien sulkeutuen tiukasti. Giovannin yrittäen puhua itselleen, että hän unohtaisi Miken kuolemasta kertovan kuvan. Käden laskeutuen värisevän hengityksen saattelemana alas. Giovannin nähden kuvajaisensa metallitason pinnasta. Nähden aikuisen miehen, joka oli päällisin puolin vahva, mutta riutui selvästi sisältäpäin. Isoveli puolen hänessä sättien jokaisen minuutin aikana, kritisoiden vailla minkäänlaista myötätuntoa ja tottahan se oli. Giovanni oli vannonut itselleen suojelevansa nuorinta veljeään, mutta kun lupauksen täyttöön pano oli viimein tullut… ei hän ollut kyennyt seisomaan sanojensa takana. Veden hiljaisen solinan alkaessa kuulumaan uudelleen, käsien alkaen uudelleen pesemään sitä samaista kuppia, joka oli jo pesty kertaalleen hyvin lävitse.

Viimeinenkin astia sai viimein oman paikkansa hyllykössä muiden rinnalla, huokaisi Pandora tyytyväisenä lopputulokseen, työn ollen viimein ohitse oli nainen jo kääntynyt lähtiäkseen nukkumaan sen sijaan että hän oli päässyt selvästikin omaan huoneeseensa lämpimän peiton alle, huomasikin katse Anubiksen sohvalla.
Miehen ojentaen kätensä häntä kohti, niinkuin tuolla oli aina tapana ollut siihen päivään asti, kutsuna tulla lähemmäksi, ei Pandora voinut olla päästämättä pientä lempeää hymyä huulilleen katsoessaan rakastamaansa miestä. Demonin pudistaen ensin huvittuneesti, ennenkuin tyytyi viimein myöntymään eleeseen takaisin ja askelten johtaen takan lähettyville asetetulle sohvalle. Sohvan narahtaessa lisääntyneen painon alla.
Ruskean silmäparin vilkaisten toista pienesti ennenkuin keho painautui levollisesti kylkeä vasten ja huulen laskeutuen hipaisemaan sänkistä poskea varoen.
Hetken päästä Saiteskin ilmaantui seuraan, mutta sen tyynen ulkokuoren lävitse pystyen näkemään selvästi sen, ettei miehen lapsenlapsen ja tämän tilanne ollut yhtään sen parempi.
Demonin jo odottaen hiljaisuutta jälleen laskeuneeksi huoneeseen, mutta tällä kertaa; kerkesi Anubis avata suunsa ennen sitä, tuon pyytäen tarinaa kerrottavaksi pitkän ajan jälkeen, kohotti Pandora katseensa kohti vanhempaa miestä joka piti hiljaisuutta yllä sen hetken aikaa, kehon oikeisten samassa asentoaan mukavemmaksi kun kaksikko hiljentyi kuuntelemaan tarinaa - joka heräsi jälleen eloon.

Sen sijaan kun oleskeluhuoneessa oli alkanut yksipuolinen puheensorina, oli ruokailutilaan laskeutunut sen sijaan vaitonainen hiljaisuus, joka ei ollut sinänsä painostava, mutta sitten toisaalta ahdistava - kun molemmat - niin nuorempi kuin vanhempikin taistelivat sillä hetkellä tunteitaan vastaan.
Giovanninkin viimein nousten ylös ja kadoten näkyvistä jäljelle jääneen kupin kanssa, tunsi Evey kuinka silmät alkoivat väkisinkin umpeutua tiukasti kiinni ja hengityksen kulkien hieman paremmin kuin hetki sitten. Hampaiden purren toisiaan asten kaikella sillä voimalla joka yritti estää tunteita purkautumasta, naisen niellen kyyneleitä niin kovaa kuin oli mahdollista vain sillä hetkellä.
Saiteksen puheensorinan kuuluen olohuoneesta ruokailutilaan asti, sen ollen ainoa asia joka sai hymyn huulille, vaikka Evey tiesikin - ettei hän haluaisi mennä toisten näytille siinä mielentilassa, vaikka toisaalta hän olisikin mielellään kuunnellut tarinaa niinkuin aina ennenkin. Niin monen monta kertaa - kun Evey oli yrittänyt kolmikolle uskotella kaiken olevan hyvin olivat noista aikuisista jokainen myös nähneet kerta toisensa jälkeen entistä syvemmälle kuin olisi ollut tarpeeksi. Yrityksien ollen osoittauneet täten täysin turhiksi. Kehon tullen nousseeksi viimein myös tuolilta ja kyseisen huonekalun työnnetyksi siististi pöydän alle refleksin omaisesti, lähtivät jalat viemään aulaa kohti, jota valaistivat vain myrskyn ajaksi sytytetyt kynttilät aina yläkertaan johtavia käytäviä myöten. Ulkopuolella jyrähtäen samalla asteen kovemmin, kyseisen luonnonoikun kuuluen selvänä läpi rakennuksen saaden jopa hopeisen katseen kohdistumaan hetkellisen ajaksi kattoa kohti pelästyneenä.
Sydämen sykkeen lähtien rauhoittumaan vähitellen ja jykytyksen rintakehässä ollen jälleen normaali, ei Evey voinut olla tekemättä mitään muuta kuin manata sääilmiöistä jotka aiheuttivat sydänkohtauksia vähemmälläkin ja lukitsivat kaikki neljän seinän sisälle.

Yhdenkään tahran näkymättä enää kupin harmahtavassa pinnassa – tuli se nostetuksi viimein muiden astioiden joukkoon ja käsi laskeutui sulkemaan hanan. Tasaisen veden solinan hiipuessa kuulumattomiin. Giovanni oli puhunut jotakin takaisin töihin palaamisesta, mutta sinä hetkenä hänen tarvitsi vain katsoa ympärilleen ja huomata suunnitelmansa olevan täysin mahdoton. Ulkona pauhaava myrsky oli vienyt sähköt ja linjojen kuuluvuudet mukanaan. Giovannin joutuen alistumaan sen tiedon edessä, että hänen olisi unohdettava tuon sääilmiön ajaksi suunnitelmansa, ainakin toteuttamistasolla.

Keittiön jäädessä taakse kuuli Giovanni isoisänsä tarinan, joka kertoi kuolevaisen rakkaudesta jumalattareen, joka kylmästi hyväksi käyttäen piteli toista otteessaan kunnes olisi imenyt viimeisenkin elämänpisaran. Giovanni oli lukenut kyseisen tarinan historian kirjoista, mutta niissäkään ei ollut kaikkia niitä yksityiskohtia, jotka tulivat ilmi Saiteksen kertomuksessa. Lapsenlapsen tietäen vain tarinan lopun; jumalattaren menettäen kuolemattomuutensa ja kohtalon ivalla joutuu kiduttamansa kuolevaisen surmaamaksi. Giovanni oli yrittänyt ymmärtää kyseistä tarinaa monen monta kertaa, mutta aina hän päätyi umpikujaan.

Askeleiden päätyessä lopulta sinne samaiseen aulaan minne Eveykin – pysähtyi Giovanni hetkeksi paikoilleen kun huomasi viimein pimeyden keskeltä toisen läsnäolon. Hän ei osannut pukea sitä sanoiksi, mutta sinä hetkenä hän olisi voinut vannoa itselleen, että tuo nuorempi kykeni tulemaan osaksi pimeyttä. Giovannin hymähtäen ajatuksilleen. Hän ei uskonut mihinkään eriskummalliseen, joten oli turhaa edes alkaa ajattelemaan moista. Vanhemman päättäen lopulta rikkoa hiljaisuuden.
”Näin ranteessasi isoäitini rukousnauhan.”
Katseen käväisten tahallisesti kyseisen käden suunnalla kunnes kohdistui takaisin naisen kasvoihin.
”Taisit olla läheinen Miken kanssa?”

Saiteksen tarinan kerronnan kaikuen ympäri käytäviä aina aulaan asti, oli Evey tyytynyt siltikin pysähtymään kuuntelemaan tarinaa vaikka olikin kuullut kyseisen tarinan monen monta kertaa.
Tosin nuorempana, jolloin niin pienelle lapselle oli yritetty kaikin tavoin sensuroida pahimpia kohtia pois - tai tosiaan jättää raa'immat pois kokonaan, joten sillä kertaa - oli ensimmäinen kerta kun Evey kuuli sensuroimattoman version miehen suusta.
Ylimääräisen kuitenkin todeten rukousnauhasta jotain, kääntyi nuorempi nopeasti kohti Giovannia joka oli ilmestynyt myöskin aulaan. Sydämen jälleen laskeutuen takaisin kurkusta omalle paikoilleen, oli demonin tehnyt mieli todeta että kyllä huomasi että mies ja Saites olivat sukua toisilleen. Aina saivat pelästytettyä muut omalla olemassa olollaan.
"... Pelästytit" Hän tyytyi toteamaan hermostuneesti naurahtaen viimein, ennen kuin mies oli kerennyt kysymään Eveyn ja Miken väleistä, hiljeni nainen hetkeksi selvästi miettien vastaustaan. Katseen sulkeutuen sen hetken ajaksi ja pienen hymähdyksen karaten huulilta "... niinkin voisi sanoa." Hän tyytyi viimein vastaamaan, hopeisen katseen kohdistuen takaisin mieheen "... hänellä oli tunteita minua kohtaan, riittääkö se selitykseksi?" hän tokaisi sitten hymyillen, ottaen muutaman askeleen lähemmäksi Giovannia, joka varmaan haluaisi tietää toki lisää kaksikosta - mutta valitettavasti asia ei ollut niin yksinkertainen kuin mieli oli antanut ymmärtää.
Sitä paitsi miten muka pitäisi kertoa että rakas pikkuveli oli kuollut parhaan ystävänsä käden kautta? Käden ojentautuen hitaasti hieman eteenpäin toista kohti perinteisellä eurooppalaisella kättely-tyylillä "en tainntu esitellä itseäni aiemmin. Nimeni on Evey, tai kuten veljesi tapasi sanoa 'baletti-tyttö'. Hauska tavata herra de Fiore" neito tokaisi esittäytyvästi ensimmäistä kertaa koko päivänä, lausuen jopa oman nimensä vihdoista viimein miehenkin kuultavaksi, katseen hakien merenpihkan väriset silmät, jotka vangitsivat yhtälailla katsojansa kuin hopeisetkin lumoihinsa.
Käden tullen viimein laskeutuneeksi takaisin sivulle, huokaisi demoni syvään mielessään. Ainakin kaksikko sai edes keskusteltua asioista, toisin kuin isoisän kanssa "... mikset suostu puhumaan arabiaa Saites-sedän kanssa...? Se on vain kieli." Evey meni kysyneeksi hieman utaliaana, mutta samantien kun tämä oli edes kysynyt moista, tuli tämä katuneeksi tekoaan yhtälailla, eihän se kuulunut hänelle mitä oli tapahtunut joka oli aiheuttanut tilanteen sellaiseksi mitä se nyt oli.

Nuoremman kääntyessä äkillisesti ympäri – häivähti toisen kasvoilla sen sekunnin murto-osan aikana säikähdys. Tuon tunteista kertovan ilmeen kuitenkin kadoten nopeasti kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, pelkkää mielikuvituksen tuotetta ei mitään muuta. Giovannin lausuen pahoittelunsa toiselle, säikyttäminen ei ollut kuulunut missään vaiheessa miehen päätavoitteisiin. Katseen lukien samaan aikaan selvästi naisesta, että tämä mietti selvästi vastaustaan. Oliko tällä jotakin salattavaa vai oliko kyseinen aihealue osunut liian lähelle yksityisyyden rajaa? Aavistuksen ympäripyöreän vastauksen muotoutuessa viimein punertavien huulten välistä – nyökkäsi Giovanni kuulemallensa. Hänen epäilemättä sinä hetkenä pätkääkään nuoremman sanoja valheeksi. Toinen oli kaunis ikäisekseen ja luonteeltaankin varmasti ihan varteen otettava – niin olisi ollut kovin ihme jos Mike ei olisi silloin tuntenut mitään. Käden ojentautuessa lopuksi kättelyyn esittäytymisen kera – otti Giovanni käden otteeseensa, mutta tavan omaisen tylsän tervehdyksen sijaan tämä antoi italialaisten tapojen mukaan käsisuudelman ja vastasi:
”Ilo on minun puolellani, signorina.”
Sormien päästäen irti ja antaen Eveyn ottaa kätensä pois. Nuoremman katseesta nähden sen hetken aikaa että tämä selvästi mietti seuraavia sanojaan, kunnes tämä viimein kysyi sen kysymyksen ääneen mikä oli selvästi vaivannut ensi hetkestä lähtien. Giovannin tyytyen aluksi hymähtämään hiljaisesti ennen kuin toi oman kantansa esille.
”Tässä kohdin se on paljon enemmän kuin pelkkä keskustelukieli. Ehkä se on pikemminkin jonkinlainen tahtojen taisto. Ei minulla ole mitään kyseistä kieltä vastaan, mutta en vain…”
Sanojen väliin tullessa selvä tauko kun järki yritti selventää ajatuksia. Kämmenen kohottautuen hiusten luokse ja pyyhkäisten niiden lävitse päälaen suuntaisesti. Astetta raskaamman henkäisyn onnistuen karkaamaan huulten lomasta estelyistä huolimatta.
”En käytä sitä isoisäni seurassa. Niin se vain on.”
Giovannin tyytyen kuitenkin lopulta vain iskemään selittelyt karkeasti syrjään - niin kuin oli aina tehnyt kun ajatukset eivät antaneet oikealla hetkellä järkevää selitystä johonkin asiaan. Kurkun rykäisemisen kertoen keskustelun olevan ohitse miehen kohdilta kyseisestä aihealueesta. Giovannin kysyen perään miten Evey ja Mike olivat alun alkaen tutustuneet toisiinsa.

normaalin kättelyn sijasta, saikin Evey osakseen italialaisen käsisuudelman, kohottautui kulma hieman huvittuneesti katsoessaan miehen ystävällistä elettä.
"Luulin että italialaismiesten maine pitäisi paikkansa" Hän tokaisi naurahtaen vanhemmalleen hieman kiusoittelevasti käsisuudelmasta, joka oli varsin clísheinen omalla tavallansa ja Evey olikin odottanut sellaista tekoa miehen kotimaahan nähden. Neidon kuitenkin hieman vakavoituen edes sen verran,kun Giovannia yritti selvästikin selittää tuntemustaan kyseistä kieltä kohtaan, jota ei vain voinut yksinkertaisesti puhua Saitesin kanssa samassa tilassa. Mutta siltikään saamatta kunnollista vastausta, ja sen seurauksena syntyneen rykäisevän äänen kertoen sen että asia - oli kerta kaikkiaan loppuun käsitelty siltä erää. Tyytyi Evey kunnioittamaan sitä päätöstä - jättäen kyselemiset sikseen.
Miehen taas puolestaan jälleen kysyen hänestä ja Mikesta, loi demoni hymyn tuolle "Miken paras ystävä oli yhteinen ystävämme. Se, mitä vastaan armeija taisteli, kaappasi minut ja piti vuoden neljän seinän sisällä. Kunnes viimein Michael ja Mike ryntäsivät pelastamaan ritarillisesti armeijan pakulla ja vei turvaan armeijan päärakennukseen." Lyhyesti virsi kaunis, Eveyn selitys oli yksinkertaisin mitä siihen pystyi vain toteamaan tilanteesta ilman valheita ja ylimääräistä tietoa, jotka saisivat kenet tahansa muun luulemaan salaseuran olevan keksitty, pelkkä mielikuvituksen tuote mutta samalla - se tieto saattaisi johdottaa viattomat sivulliset vaaraan jotka vain - edes tiesivät kyseisestä ryhmästä kulissien takana.

Neidon luoden hymyn miehelle pimeyden lävitse, kunnes keho vierähti hienovaraisesti hieman eteenpäin kumarruksen tapaisena, demonin osoittaen avokämmenelle yläkertaan johtavaan portaikkoon "eikai herra ajatellut seisoskella tässä keskellä likipimeää aulaa koko loppuyötä puhumassa itseesi verrattuna lapselliselle naiselle, jonka puheissa ole jotain järkevää, vaikka italiassa puheluitasi odottaa varmasti joku signorina?" Hän tokaisi huvittuneena jopa itseensä ja eleisiinsä, kehon nousten samassa takaisin suoraksi herrasmiesmäisen kumarruksen päätteeksi. "Vai väitätkö ettei mukamas kotona odota joku?" Jalkojen tehden pienen peruutusmaisen liikkeen kohti portaita, pään tehden pienen nyökkäysmäisen liikkeen kutsuvasti "saatan sinut ovellesi, olethan melkein käytävänaapurini."

Nuoremman puhuessa jotakin muista naisista italian maalla – ei Giovanni voinut olla väkisinkin ajattelematta, että ilmeisemmin kaikki saivat saman kuvan kun tämä puhui jatkuvasti puhelimessa tai oli kotimaassa naishenkilöiden, jotka olivat vain ystäviä, ympäröimänä. Hymyn neidon huulilla jättäen tilanteen oman päättelynsä varaan; oliko toinen tosissaan vai oliko tämä vain laskenut karkeaa huumoria? Giovanni ei vain valitettavasti kuulunut niihin huumorihenkilöihin, jotka kykenivät ottamaan lähes kaiken kuulemansa vitsinä.

Tämän vanhemman miehen toivottaen nuoremmalle tapojen mukaan hyvää yötä ennen kuin vetäytyi takaisin vierashuoneen puolelle, tuonne ahdistavalta tuntuvaan huoneeseen, joka piteli sisällään vain tulevia velvollisuuksia ja paineita tulevista päivistä/viikoista/kuukausista ja lopulta jopa vuosista. Askeleiden päätyen lopulta sängyn reunalle istumaan ja siitä selin makuulle. Matkarasituksen ja sisälle vellovan stressin luoman yhteisväsymyksen alkaen valtaamaan vartalon jokaista lihasta ja solua asteittain. Silmien räpäyttämisvälin muuttuen koko ajan pidemmäksi ja pidemmäksi kunnes lopulta ne eivät enää avautuneet. Giovannin nukahtaen sängylle arkivaatteissa päiväpeitteen päälle. Unen pitäen sisällään enimmäkseen paljon muuta kuin vain lepoa. Muistojen ja kuvitelmien sekoittuen yhtenäiseksi epämääräiseksi massaksi, joka sai sydämen lyönnit kiihtymään aika-ajoin.

Päivien kuluessa eteenpäin vähin äänin, ei sade ollut antanut armoa siitä myrskyisestä yöstä lähtien niiden muutamien päivien aikana edes hetkeksi, sateen ravitsien maata ja harmaan taivaan saaden kaiken näyttämään kaikin puolin ilottomalta ja tylsältä massalta.
Eveyn seuraten sateen kulkua sisätiloista käsin täysin mielellään, silmien välillä kohoten korkealle ikkunan ylärajaan katsoakseen vesivanojen kilpajuoksua toistensa kanssa kunnes viimein ne yhdistyivät viimein yhtenäiseksi pisariksi ja katosivat muiden sadepisaroiden kanssa ikkunan alanurkkaukseen.
Nuoren naisen voimatta olla huokaisematta raskaasti siitä turhautuneisuudesta kun edes aurinko ei pystynyt tulemaan pilvien takaa lämmittämään, jo pelkkä ajatus siitä että hän astuisi ulos sai kylmät väreet kulkemaan kehon lävitse, saaden mielen ajattelemaan sen hetken ajan että hän voisi samantien lähteä jonnekin lämpimään pakosalle.

Villasukilla peitettyjen jalkojen koskettaen viimein lattiaa ja demonin nousten omalta ikkunapaikaltaan lähtiäkseen pois tilasta vähin äänin, mutta askelten johtamatta sillä kertaa sinne missä suurin osa ihmisistä oli vaan edemmäksi käytävää, jonne Pandora oli jäänyt huononvoinnin takia. Nainen oli kuitenkin todennut rauhoittavasti kaikille huolestuneille että sama juttu oli ollut Eveynkin tilanteessa aikoinaan, kun oli ollut kyse viimeisistä viikoista enään.
Se olikin sitten eri asia, uskoiko kukaan sitä. Demonin kasvojen näyttäen kaikin vatoin tyyneltä, toisen käden silitellen rauhoittavasti vatsan aluetta ja rintakehän kohoten rauhallisesti tasaiseen tahtiin ylös ja alas.
Vielä silloinkin kun katse tavoitti avautuvan oven kauempana sängystä ja silmien erottaen esikoisen kurkistavan sisään varoen, kysyen tarvitsiko äiti jotain, johon vastattiin kieltävästi.
Kehon tullen nousseeksi vaivalloisesti istumaan ylös makuuasennosta hieman mietteliäänä, katsoen tytärtään sen hetken ajan aina siihen asti kunnes tyyni naamio kasvoilla värähti pois viiltävän kivun lävistäessä kehon lävitse kerta heitolla, saaden aikaiseksi vain irvistyksen joka riitti kertomaan enemmän kuin tuhat sanaa.

Oven jääden raolleen samalla kun Evey oli kadonnut väliköstä käytävälle aina siihen asti kunnes portaat tulivat vastaan jolloin askeleet pysähtyivät kuin seinään kaiteen kohdille.
Hopeisen katseen haparoiden sen hetken ajan tilan hakevasti lävitse, sydämen lyöntien voimistuen rintakehän alueella sen hetken ajan "Isä!!"

Eveyn kutsuessa vanhempaansa kuulivat sen selvästi muutkin. Neidon säästämättä ääntänsä siinä kohdin. Kahden muun reagoimatta niinkään nopeasti, mutta vanhemmalle lapsen huutaminen oli kuin sanaton sotakäsky tulla välittömästi näköetäisyydelle. Anubiksen ilmestyen alatasanteelle ja kysyen tummalla äänellänsä mikä oli oikein esikoisella hätänä, mutta vastausta ei tarvittu – sillä tarkkaavainen silmäpari kyllä luki nuoremman kasvoilta missä mentiin. Kuopus oli päättänyt tulla maailmaan, nyt. Isän kiiveten rappuset ylös ja lausuen rauhallisesti:
”Käy hakemassa Saites tänne. Minä kyllä pärjään sen aikaa.”
Käden koskettaen olkapään seutua rauhoittavasti ennen kuin Anubis käveli Eveyn ohitse ja suuntasi kulkunsa sinne missä Pandora oli. Oven raollaan olemisen kertoen enemmän kuin tuhat sanaa, Evey oli selvästi säikähtänyt jotakin ja lähtenyt kiireellä hakemaan toista vanhempaansa paikalle.

Jäntevien sormien työntäen puista ovea enemmän auki, mikä tuli lopuksi suljetuksi selän takana. Hopeisen katseen nähden Pandoran istuvan sängyllä ja pitelevän selvästi vatsaansa. Naisen yrittäen sinä hetkenä selvästi pidellä kipuansa aisoissa, terävien henkäysten paljastaessa sen. Anubiksen istuutuen rakastamansa naisen vierelle ja laskien lämpimän kämmenensä toisen oman päälle. Peukalon kärjen silittäen kylmempää ihoa. Vanhemmasta hohkaten sinä hetkenä selvä tyyneys vaikka moni tuossa tilanteessa olisi alkanut panikoimaan. Anubiksen tietäen kyllä ettei Pandora synnyttäisi vielä moneen tuntiin – sillä ensin kehon olisi valmistauduttava alkavan koitokseen. Tässä kohdin ihminen poikkesi eläimestä.
”Haluatko että parannan jotenkin oloasi?”
Tumman äänen kysyen tunnustelevasti. Anubiksen kunnioittaen Pandoran päätöstä vielä – jos toinen päättäisi kärsiä kipunsa, mutta tietyn rajan ylittyessä Anubis ei aikoisi vain katsoa rakastamansa naisen kärsimistä.

Oven alkaessa vähitellen avautumaan uudelleen mutta sillä kertaa, kun Pandora oli odottanut Eveyn astuvan Saitesin kanssa - astuikin oven takaa Anubis joka suorastaan hohkaisi tyyneyttä kaikilla mahdollisilla tavoilla tilanteeseen nähden.
Demonin kuullen oven kalahtavan miehen takana, silmien avautuen silloin ensimmäisen kerra ja demonin luoden samassa hymyn toiselle kivun lävitse.
Sängyn painon vaihtuessa kaksikon alla miehen istuutuessa sängylle seuraksi, kysyen varoen halusi Pandora jotain mikä auttaisi lievittämään kipua synnytystä odottaessa, nykivät huulet hieman ylöspäin väkisinkin. Demonin ollen hetken aikaa hiljaa "... Hauska tavata, emme oli tainneet ennen tavata? Nimeni on Pandora, olen yli 300 vuotta vanha demoni, ja jollet tiennyt niin synnytin esikoisemme kahdeksantoista vuotta sitten - ilman minkäänlaisia helpotteita kymmenessä tunnissa" hän lausui naurahtaen, kohottaen hieman leikkisästi toista kulmaansa rakastamallensa miehelle.
Moni olisi siinä vaiheessa vain tiuskaissut jotain kysyjälle, tai todennut pelkäävänsä sitä mitä tapahtuisi, mutta Pandora nähtävästi jaksoi vieläkin heittää sanoja kaiken nykyisen ja tulevan kivun alta. Ruskeiden silmien vilkaisten kaksikon käsiä hetken aikaa, kunnes tämä otti hieman paremman otteen lämpimämmästä kädestä, joka sillä kertaa rauhoitti naista "... sitä paitsi, parannat jo oloani pelkällä läsnäolollasi" hän tokaisi sitten hieman hiljaisemmin, samalla kun keho asettui takaisin puoliksi makuulle kun ensimmäiset kipukynnykset olivat alkaneet helpottumaan vähitellen - seuraavia odotellessa. Demonin katsoen arvioivasti Anubiksen kasvoja kunnes käsi tuli ojennetuksi miehen kasvoille - niinkuin naisella oli ollut tapana, tämän kysyen miten toinen pystyi olemaan niin rauhallinen.

Eveyn henkäisten muutaman kerran syvään, ennenkuin rauhallisempien askelten lähtien viemään alakertaan portaita pitkin aistien johdatettavana, yritti neito tavara sydämen sykettään - vaikkakin hyvin toivottomasti.
Viimein silmien eteen hakeutuen tuttu näkymä josta pystyi erottamaan vanhemman miehen omissa puuhissaan, huokaisi Evey viimeisen kerran syvään, ennenkuin aloitti lauseen rykäisten; "äiti tarvitsee sinua" hän tokaisi viimein huomattavasti rauhallisella äänellä kuin hetki sitten huuto oli antanut ymmärtää, hampaiden purren suun sisäpintaa hermostuneesti, naisen selvästi yrittäen pitää itsensä mahdollisimman rauhallisena vielä ainakin.

Hiljaisuuden laskeutuessa kaksikon välille – ei Anubis osannut vielä silloin arvata minkälaisen vastauksen tulisi kuulemaan. Pandoran suodessa lopulta vastauksensa ja hymyillen sanojensa päälle – hymähti Anubis huvittuneesti kuulemallensa. Hän oli tässä kohdin tietämätön – sillä silloin kahdeksantoista vuotta sitten Pandora oli saattanut Eveyn yksin maailmaan, joutunut kärsimään kaiken sen kivun ilman minkäänlaista tukea. Sanojen vakavoituessa nyökkäsi Anubis pienesti samaan aikaan kun seurasi katseellaan rakastettuaan kun tämä asettui takaisin lepoasentoon. Pandoran esittämä viimeinen kysymys olisi voinut puolestaan nostattaa hymyn miehen huulille, mutta sen sijaan tumma ääni vastasi:
”Elämäni alussa, silloin kun ystäväni oli vielä elossa, autoin hänen esikoisensa maailmaan.”
Sanojen hiljentyen hetkeksi kun muistikuva menneisyydestä alkoi palautua hiljalleen kirkkaaksi. Anubiksen kääntäen katseensa poispäin, suuntaamatta sitä erityisemmin mihinkään. Hänen muistaen vieläkin Sarahin vaikean synnytyksen, jonka olisi pitänyt alun alkaen hoitaa osaava kätilö, mutta erilaisten esteiden takia tilanne oli kärjistynyt lopulta siihen että Anubis oli joutunut käärimään hihansa ylös ja auttamaan lapsen maailmaan. Verta oli kaikkialla, lähes olkapäissä asti, mutta se kaikki oli muuttunut merkityksettömäksi kun Anubis oli lopulta saanut antaa lapsen isälle, joka arabian tapojen mukaan katkaisi napanuoran. Se syvästä rakkaudesta kertova lämpö, joka oli näkynyt isän silmistä tämän saadessa vastasyntyneen syliinsä – sitä näkyä Anubis ei ollut unohtanut milloinkaan.
Katseen kääntyen takaisin Pandoraan, tumman äänen jatkaen rauhallisesti:
”Joten en aio poistua viereltäsi – jos et itse sitä minulta pyydä.”
Käden kohottautuen sen samaisen käden luokse, mikä silitti sinä hetkenä posken ihoa. Anubiksen ottaen rakastamansa naisen käden omaansa. Hiljaisuuden laskeutuen huoneeseen – sen tuntumatta kuitenkaan ahdistavalle. Noiden kahden välillä vallitessa sinä hetkenä selvä luottamus toisiinsa, valaen voimaa ja uskoa parempaan.
Saiteksen ilmestyessä lopulta hetken kestäneen ajan jälkeen huoneeseen – tämän kartoittaen tilanteen itselleen yllättävän nopeasti. Vanhuksen olematta todellakaan ensimmäistä kertaa auttamassa synnyttämisessä. Nyt toistaiseksi olisi vain odottaminen.

Miehen kertoessa syyn siihen, miksi tämä oli niinkin rauhallinen tyytyi Pandora kuuntelemaan toista hymyillen. Hän oli kyllä arvannut, että - niin vanha kun Anubis oli, olisi tämä myös kokenus kaiken mahdollisen elämänsä aikana, joten toisen vastaus ei mitenkään yllättänyt nuorempaa olentoa mitenkään.
Pandoran nyökäten varoen, miehen painuessa sen muutamien sekunttien ajaksi omiin muistoihinsa, kunnes tuo viimein kääntyi takaisin häntä kohti ja tokaisi että aikoisi olla vierellä niin kauan kunnes toisin käskettäisiin.
Saitesin astellen myöhemmin sisään, ovin sulkeutumisen rikkoen sen hiljaisuuden joka oli kaksikon välille syntynyt siksi ajaksi, - tiesivät kaikki kolme että enään pitäisi odottaa.

Ajan kuluesssa eteenpäin, oli kulunut jo tunteja aamusta ja ensi säikähdyksestä kunkin osalta, olivat myös kipuaallot tiheentyneet mutta olivat myös voimistuneet vähitellen kerta toisensa jälkeen hitaasti vaikka ne myös loppuivatkin yhtä nopeasti kuin saapuivatkin.
Pandoran ollen pystynyt pitämään suurimpina osina tyynen ulkokuoren, vaikka välillä pienet kivun inahdukset olivatkin päässeet kuuluville vahingollisesti.
Siltikään oli todettu joka kerta ettei mitään hälyttävää ollut vieläkään tapahtumassa, oli Eveykin joutunut toteamaan että etanakin olisi päässyt siinä ajassa nopeammin kaupungin keskustaan, kuin pikkuinen olisi saatu ulos. Esikoisen ollen asettunut tylsistyneenä sohvalle makaamaan, jalkojen heilutellen itseään edestakaisin käsinojan ylitse vaikka tämä kimpahtaisikin itsensä ylös joka kerta kun uusi supistus alkoi. Siihen mennessä kyseinen hätääntyminen oli ainakin ollut turhaa. Eveyn huokaisten turhautuneesti ennenkuin oli vain todennut kiltisti menevänsä alakertaan ennenkuin stressaantumisesta tulisi ongelma, oven kalahtaessa kiinni tuon takana jolloin tilaan jäi vain kolmikko odottamaan kärsivällisesti. Näiden antaen ajan kulua lisää, oli iltakin jo alkanut vähitellen laskeutua ulos, kunnes viimein siihen mennessä suurin kipuaalto sai kehon värähtämään hieman eteenpäin ja hampaan puraisten posken sisäpintaa. Tukahtuneen henkäisyn karaten siltikin huulilta yretteliäisyydestä huolimatta.

Aamun vaihtuessa alkavaan yöhön – oli Pandora joutunut koko päivän kärsimään tuskallista odottamista ja kovia kipuaaltoja, joita supistukset aiheuttivat. Lapsen alkaen syntymään yötä vasten, mikä ajan kanssa väsyttäisi äitiä entisestään. Keskiyön mennessä rikki oli omat ongelmat jo näyttäytynyt esille. Pandoran menettäen vertansa liian paljon – sen saaden jopa Saiteksenkin kaltaisen ”tyyneyden esikuvan” huolestuneeksi. Vanhuksen tarvitsematta sanoa sitä ääneen, mutta katseellaan tämä kertoi kaiken tarvittavan Anubikselle, joka luki ystäväänsä kuin avointa kirjaa tämän niin halutessa. Tuon yli kolmetuhatta vanhan sielun seisoen taas uudemman kerran tien risteyksessä, jossa itsekkyys olisi varmasti säästänyt monelta tulevalta, mutta Anubis valitsi toisin. Demonit eivät olleet tarkkoja veriryhmästä ja nyt tuo avonaisuus tuli tarpeeseen. Anubiksen ojentaen kirjaimellisesti auttavan kätensä rakastamalleen naiselle. Ikivanhan henkilön veren valuessa pian nuorempaan suoniyhteyden kautta. Saiteksen totta kai vannottaen ystäväänsä päättämään veren luovuttamisen heti kun tämä on keho niin sanoisi. Anubiksen nyökäten ymmärtämisen merkiksi, mutta vastasi myös että äidin ja lapsen selviytyminen olisi tässä kohdin se pääasia.

Tuskallisen ja kaikkia sietokykyjä koettelevan synnytyksen alkaessa kohti aamua. Anubiksen istuen sängyn vieressä olevalla nojatuolilla – tämän ylittäen luovutusrajan jo parin tunnin sisällä, mikä sai kylmän hien nousemaan pintaan hiljalleen, mutta missään vaiheessa tämä ei sanonut siitä Saitekselle, joka oli keskittynyt pelkästään Pandoran auttamiseen. Pään nojautuen raskaana selkänojaa vasten. Silmien sulkeutuen aavistuksen kauemmaksi ajaksi. Mystisyyttä hohkaavan äänen puhuessa pimeyden sisimmästä.

”Haluat kysyä minulta jotakin… kysy siis.”
”Tiedät kyllä mitä haluan sinulta kysyä, kunnioitettu Isä.”
”Toteutan toiveesi... jos toteutat omani.”
”Anna hänelle voimani… sen jälkeen en enää ikinä pyydä sinulta mitään.”
”Elämä kuolemasta... Kuolemasta elämä...”
”Tuhkaa… ja … varjoja…”

Synnytyksen venyessä pidemmälle kuin olisi voinut kuvitella, aamusta alkaneen supistuksen viimein päätyessä keskiyön jälkeen monen tunnin synnytykseen - sen kuluvan ajan kertoen myös sen ettei kaikki ollut mennyt aivan niin suunnitellusti ja ongelmitta kuin oli toivottu.
Anubiksen tarjoutuen antamaan vertansa lapsensa ja Pandoran vuoksi, jotta molemmat olisivat selvinneet hengissä.
Kuitenkin niin Saites, kuin Pandorakin tiesivät, että vaikka mies olikin lupautunut kertomaan samantien kun keho oli antamassa periksi verenluovutuksen aikana, - oli hyvin epätodennäköistä kyseisen teon tulevan tehdyksi. Myös Evey tiesi tämän astuessaan synnytyksen loppuvaiheilla viimein takaisin huoneeseen, josta pystyi selvästi haistamaan veren joka puolella pienimmissäkin huoneen nurkissa, pelkän näyn jo saaden naisen voimaan pahoin kun molemmat vanhemmista olivat lähes yhtä lailla huonossa kunnossa.

Demonin henkäisten pienesti ennenkuin antoi oven sulkeutua perässä ja tämän liittyen avuksi vähinäänin Saitesin vierelle, vaikka hopeinen katse vilkaisikin välillä vuoroin isää ja vuoroin äitiä huolissaan.
Nähtäväksi vain jäisi mitä jumalat olivat suunnitelleet.

Viimein huoneen valliten vain yksi ääni, joka kertoi sen kaiken olevan viimeinkin ohitse, lapsen henkäisten ensimmäistä kertaa ilmaa keuhkoihinsa, silmien pysytellen kiinni sen koko ajan ennenkuin selvä parkuminen alkoi.
Eveyn henkäisten helpotuksesta, vilkaisten sitten isäänsä joka oli istunut sen kokoajan nojatuolilla ääneti, naisen pyytäen samantien lopettamaan verenluovutuksen toisen osalta. "... jos äiti tarvitsee verta, laita minut kiinni. Sanoi isä mitä sanoi." Hän tokaisi tomerasti, vilkaisten äitiään joka näytti uupuneeltai, rintakehän kohoillen sillä kertaa rauhallisesti monen tunnin synnytyksen jälkeen. Silmien tullen sulkeutuneeksi katseen tielle pieneksi hetkeksi ja pitkän ajan jälkeen, sai tämä hengitettyä kunnolla. "... miten lapsi voi?" Oli ensimmäinen kysymys joka kohosi huulilta, ennenkuin pää kääntyi varoen Saitesin luokse ja sitten Anubikseen joka näytti sanoinkuvaamattoman kalpealta veren puutteen vuoksi.
Käden ojentautuen varoen sängyn halki toisen kädelle, väsyneen hymyn tullen pakotetuksi kasvoille väkisin katsoessaan toista.

Giovanni oli lopulta kyllästynyt pysyttelemään pelkästään vierashuoneessa töidensä parissa. Hänen lähtien tutkimaan saman kerroksen huoneita sen ihmeellisempää päämäärää tai haluamatta millään tavoin alkaa liian uteliaaksi – jos joihinkin huoneisiin oli pääsy estetty, antaisi hän tilan jäädä omaan arvoonsa. Tämän italialaismiehen askelten päätyen lopulta sinne samaiseen huoneeseen, jossa Anubis oli viettänyt paljon aikaansa salaseuran vallan aikana. Kirjoituspöydällä leväten edelleen tuo raskaan näköinen kirja, jonka sivuista ja kannesta näki sen olevan selvästi monen sadan ellei jopa tuhansien vuosien takaa. Huoneen sisustuksen olematta muuten mitenkään mielenkiintoa herättävä, mikä saikin Giovannin kääntymään lopulta selin kirjoituspöydän suuntaan ja aikomuksenaan lähteä takaisin ovelle. Miehen askeleiden kuitenkin pysähtyen äkillisesti kun ulkona tuuli onnistui yllättäen paiskaamaan ikkunan apposen selälleen ja puhaltamaan voimalla huoneen lävitse – saaden pöydällä lepäävän kirjan aukeamaan itsestään ja repien sen sivuja armottomasti samaan aikaan kun toisessa tilassa vauva parkaisi ensimmäisen elämän henkäyksensä.

Saiteksen kohottaen lasta varoen ylöspäin ja käärien tämän valkoiseen pellavapyyhkeeseen, jonka vanhus oli varannut varta vasten tuota tarkoitusta varten. Katseen kohottautuen viimein ylös verisestä näyttämöstä. Meripihkan kohdistuen tarkoituksella vanhempaan, jonka odotettiin vastaavan omalla hopeisella katseellaan, mutta sen sijaan sulkeutuneet silmäluomet vastasivat vain takaisin.
”Anubis…?”
Saiteksen kutsuen ystäväänsä nimeltä tunnustelevasti ja jääden odottamaan, mutta kun vastausta ei kuulunut tarpeeksi nopeasti – siirtyi vanhus pois omalta paikaltaan. Antaen vastasyntyneen äidille ennen kuin siirtyi varoen sen nojatuolin lähelle, missä hänen ystävänsä oli istunut liikkumatta vaikka olisi voinut odottaa tilanteeseen nähden muuta.
”Sin?”
Vanhuksen valiten vielä viimeiseksi oljen korrekseen ystävänsä kutsumanimen, jonka tämä oli ottanut itselleen kauan sitten. Saiteksen pysähtyessä lähelle – alkoi tämä kohottaa kättänsä varoen ylöspäin. Päällisin puolin näyttäen että toinen olisi vain vajonnut syvään uneen. Sormien laskeutuessa viimein kaulalle, jossa pulssin pitäisi tuntua…
Käden vetäytyen pois. Huulten kiristyessä ja hampaiden pureutuessa selvästi toisiaan vasten voimakkaasti niiden takana. Yksinäisen kyyneleen vierähtäen taistelusta huolimatta poskelle, tuon mitättömän helmen kadotessa pian harmaaseen leukapartaan. Saiteksen kuitenkin kooten itsensä nopeasti sillä siinä tilanteessa ei olisi muuta vaihtoehtoa. Pandora tarvitsisi häntä, Evey tarvitsisi häntä, samoin Giovanni vaikka toinen ei sitä myöntäisi. Vanhuksen ottaen esiin pienen veitsen ja ojentaen sen Eveylle, sanoen vain järkkymättömästi:
”Katkaise veljesi napanuora, Evey. Se on nyt sinun velvollisuutesi esikoisena.”
Meripihkan värisen katseen katsoen pistävästi raskaiden kulmien alta vaikka valo paljastikin kyyneleiden kostuttaneen silmiä.

Lapsen tullen nostetuksi ja käärityksi lämpimän kääreen sisälle suojaan, kohtasivat kaikkien kolmen katseen viimein kokonaan vanhimpaan joka ei ollut sanonut vielä sanaakaan tilanteessa, niinkuin olisi voinut olettaa.
Ja jopa hopeisen katseen tilalla oli vain sulkeutuneet silmät, kertoi se enemmän kuin tuhat sanaa.
Saitesin yrittäen saada Anubiksessa edes jonkin näköistä reaktiota aikaiseksi, kuin toivoen tuon avaavan silmänsä kuin tuo olisi vain nukahtanut kesken kaiken. Mutta mitä kauemmin toinen yritti, - sen paremmin Evey ja Pandora tiesivät sen olevan turhaa. Saitesin reaktion ollen viimein niitti naulaan, pystyi äiti kuulemaan esikoisensa hengityksen värähtävän. Naisen oman käden pitäen rakastamansa miehen kädestä vielä kiinni sillä hetkellä.
Saitesin ojentaen veitsen Eveytä kohti, kertoen napanuoren katkaisemisen ollen nyt hänen vastuullaan esikoisena. Naisen katsoen vuoroin Saitesta, veistä, pikkuveljeään äidin sylissä ja viimein isäänsä, joka näytti vain nukkuvan sikeästi sen kaiken keskellä.
Hopeisista silmistä pystyen näkemään selvää kyynelten pidättelemistä, ennenkuin pää nyökkäsi varoen myöntävästi.
Äidin ojentaen lapsen nuoremmalle, tuon pidellen lasta hyvin varoen vaikka tunteet alkoivatkin uhkaavasti nousta pintaan.

Pandoran kääntäen katseensa Saitesiin, pienen hymyn muuttuessa vähitellen surumielisesti, ennenkuin antoi silmien nousta Saitesiin jonka silmistä pystyi näkemään selvät kyyneleiden jäljet kasvoilta ja sen surun jota oli pidätelty tarpeeksi kauan.
Demonin ollen hiljaa, käsivarsien nostaen kehoa istumaan monen tunnin kivun ja verenmenettämisestä huolimatta, asteen terävämmän henkäisyn karaten huulilta silloin mutta heti perään hieman huvittunut naurahdus joka tyytyi tokaisemaan vaivalloisesti, että olisihan se pitänyt arvata että jumalilla oli jälleen kerran ollut omat suunnitelmansa.
Eveyn hoitaen tehtävänsä hieman sivummalla kaikessa hiljaisuudessa, selkä kaksikkoon päin, vaikka pienestä kehon värinästä pystyikin erottamaan sen kuinka paljon nuorin yritti pidätellä kyyneleitään ja suruaan sillä hetkellä.
"... Olitteko päättäneet jo nimiä?" Evey kysyi viimein hieman itkuisella äänellä, kääntäen katsettaan hieman olkansa ylitse äitiinsä, joka viimein käänsi vuorostaan irti kuolleesta rakkaastaan. Tämän nyökäten varoen, vaikka eleestä pystyikin erottamaan pienen epävarmuuden vastausta kohtaan. Vastasyntyneen tullen ojennetuksi takaisin äidille, joka otti kuopuksen mielellään takaisin syliinsä esikoisen nousten samassa paikoiltaan ylös ja kääntyen nyt kunnolla Pandoraa kohti, kasvoilla näkymättä sillä hetkellä pientäkään merkkiä surusta tai kivusta, joka sillä hetkellä koettele nuorimmaisen sydäntä kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta silmät eivät siltikään valehdelleet. "... Sin. Se on nimi" Nainen lausui viimein nimen, laskien katseensa tyttärestään hiljentyneeseen poikaan joka näytti nukkuvan yhtä rauhallisesti kuin isänsä sillä hetkellä. Eveyn tyytyen nyökkäämään ja kääntymään varoen kannoillaan, tyytyen kuittaamaan että halusi antaa kolmikolle rauhan hyvästeille ennenkuin ovi tuli sulkeutuneeksi Eveyn takana.

Askelten lähtien viemään hitaasti pitkin käytäviä, tiellä olematta sillä hetkellä mitään tiettyä päämäärää, kunhan vain nainen saisi pidettyä itsensä liikkeellä kaikki olisi hyvin. Ei tarvitsisi pysähtyä ja ajatella. Miettiä äskeistä, surra ja oikeasti ymmärtä tapahtunutta, vaikka tunteet alkoivatkin vähitellen nousta uhkaavasti pinnalle mitä kauemmaksi Evey pääsi.

Myrsky laantui kuin taikaiskusta seuraavana päivänä vaikka sääennustukset olivat luvanneet sen jatkuvan ainakin paripäivää kauemmin. Moni totta kai puhui sääennustajien erehtyneen taas jälleen kerran, mutta Saites puolestaan ajatteli että kaikki tuo johtui suuremman voiman tahdosta. Jumalat olivat viimein saaneet kauan haluamansa ja sen myötä näiden viha laantui. Kaiken ympäristöstä kertoen jatkamaan eteenpäin ja niin teki tämä vanhuskin. Saiteksen pitäen viimeisen lupauksensa Anubikselle – huolehtien toisen ruumiin takaisin Egyptiin kun hyvästit oli viimein sanottu kaikkien osalta. Saiteksen palaten takaisin kotimaahansa, mutta ei kääntänyt selkäänsä Pandoralle ja Eveylle – nämä olisivat aina tervetulleita käymään hänen luonansa jos siihen ikinä tarve tulisi. Giovannin puolestaan palaten takaisin Italiaan, mutta ei kuitenkaan toteuttanut ensimmäistä suunnitelmaansa. Isoveljen jättäen nuoremman veljensä lepopaikan rauhaan – huolehtien vain, että toisen hautapaikasta pidettäisiin huolta hänen poissa ollessaankin.

Puisesta piipusta imetty savu tuli viimein uloshenkäistyksi vastan viileää tuulta, joka puhalsi rauhallisesti erämaasta, jonka ääriviivat alkoivat hiljalleen vääristyä mystisesti saapuvan yön myötä. Tämän iäkkään vanhuksen nousten ylös terassin keinutuolista ja kävellen paljain jaloin pihamaansa poikki sille samaiselle kielekkeelle, jossa Anubis oli aina istunut aamuisin meditoimassa. Katse ei ollut enää niin terävä kuin nuorempana – sen Saites sai taas jälleen kerran huomata kun hän katsoi kauas. Pimeyden kuin näyttäen elävän omaa elämäänsä erämaan hiekan yläpuolella. Saiteksen voiden vaikka vannoa että kykeni näkemään liikettä kauempana alhaalla - vaikkakin järki sanoi ettei se voinut olla mahdollista. Silmien siristyessä. Katseen erottaen pimeyden syleilyssä kolme aavistuksen läpinäkyvää hahmoa, joista kaksi käveli kolmatta vastaan. Miehen ja naisen lopulta halatessa toisiaan juuri niin mitä voisi odottaa pitkän erossa olemisen jälkeen. Saiteksen kohottaen toisen kätensä pyyhkäisemään silmiään, mutta kun katse kohdistui takaisin - näki hän edelleen nuo hahmot kaukaisuudessa, jotka olivat nyt kääntyneet suoraan kallion päällä sijaitsevan talon suuntaan ja heilauttivat kättänsä hyvästiksi ennen kuin kääntyivät kannoillaan ja lähtivät yhdessä kävelemään loputtoman erämaan suuntaan. Saiteksen hymähtäen itsekseen ja hymyillen päälle näkyvästi. Iän kypsyttämän äänen lausuen hiljaisesti:
”Hyvästi Sin. Hyvästi Anubis. Hyvästi Angelina. Nyt olette kaikki kotona, jälleen kerran yhdessä.”
Hiekan ja irtokivien rahistessa heikosti askeleiden tahdissa. Vanhuksen kääntyen myös kannoillaan ja lähtien takaisin talolle päin. Lempeän tuulen puhaltaessa ylitse, tumman äänen kuiskaten sen sulosoinnussa: ”Hyvästi.”

The End.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 03.] Omnia mutantur, nihil interit

Viesti  Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa