01.] Da mi basia mille, deinde centum

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas

01.] Da mi basia mille, deinde centum

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 12:05

|| Anna minulle tuhat suudelmaa, sitten sata ||

Levoton kaupunki oli jäänyt taakse. Silmien eteen avautuen äärettömyyteen jatkuva erämaa, joka laajeni laajenemistaan askeleiden tahdissa. Aurinko oli laskenut mailleen ja jättänyt jälkeensä mystisen hämäryyden, jota moni kutsui; ”siniseksi hetkeksi.” Kolmihenkisen ryhmän pysähtyen viimein syrjäiselle alueelle, jossa luonnon voima jo hallitsi. Yhden miehistä erkaantuen ryhmästä ja jatkaen tasaisin askelin eteenpäin. Kahden muun jääden seisoskelemaan syrjemmälle ja pitämään vahtia vaikka nämä keskustelivatkin keskenään hiljaisella äänenpainolla. Kaupungin suunnalta puhaltavan tuulen kuljettaen mukanaan asuin alueen ääniä vaimeankaltaisena muminana kaukaisuudesta.

Kolmannen osapuolen pysähtyen viimein kauempana sijaitsevan kiviasetelman luokse. Miehen kyykistyen suurimman kiven eteen ja laskien toisen kätensä sen karhealle pinnalle. Silmien tullen suljetuksi ja pää painui alas. Tumman äänen lausuen tervehdyksensä lähes kuiskauksen tasolla. Arabiankielisten sanojen kutsuen kohdetta vanhaksi ystäväksi. Hymyn häivähtäen kasvoilla, joita varjo peitti puoliksi – sen kuitenkin väistyen hiljalleen kun kasvot tuli kohotetuksi takaisin eteenpäin. Anubis ei rikkonut hetkeä enää sanoillansa. Hänen tietäen ystävänsä sielun lukevan mielen ajatuksia kuin silloin kauan sitten, yli kaksituhatta vuotta taaksepäin. Kiven päällä lepäävän kämmenen siirtyen alaspäin ja antaen sormenpäiden koskettaa pintaan kaiverrettuja merkkejä, jotka muodostivat nimen; Sin.

Monta sataa vuotta oli kulunut, monta pitkää vuotta, joidenka aikana Anubis oli vannonut itselleen palaavansa jonakin päivänä takaisin synnyinmaahansa ja ottavansa kaiken sen takaisin mitä oli menettänyt. Menneisyys oli kuitenkin muuttunut ajan myötä tuhkaksi ja sen sisältämät ihmiset olivat kuolleet aikoja sitten.

Se mitenkä paljon Pandora olisi toivonut olevansa kotona viettämssä omaa aikaansa, oli tilanteeseen nähden suorastaan mahdottomuus. Joka puolelle minne hän katsoikin oli vain mafiaso perheisiin ja ryhmiin kuuluvat äsenet, jotka pitivät kaupungin 'pimeääpuolta' omassa vallassaan.
Katseen vilkuillen välillä erään vanhemman miehen joka näytti olevan koko paikan yksi arvokkaimmista henkilöistä. Vaikka täm henkilö, joka oli Pandoran palkannut tappamaan vanhuksen olikin todennut kirjeen mukana tuon olevan jo hyvin sairas ja kuolisi pian, ahneus vei tietenkin voiton tietyissä asioissa. Varsinkin mikäli palkkaaja halusi vain päästä lähemmäksi johtoasemaa miehen kuoltua.
Nainen huokaisi turhautuneena. Miten hän oli joutunut sellaiseen tilanteeseen, jälleen kerran? Miehet piirittävät häntä jatkuvasti, sen sijaan että olisivat edistäneet hänen työtään, ja tavoiteta päästä kohdetta lähemmäksi.

Illan kuluessa omaa tahtiaan, kääntyivät katseet kelloa kohti. Pian olisi aika toimia.
Naisen lähtien ottamaan askeleita kohti miestä, valmiina viettelemään tuon mikäli mahdollista. Keksi jotain. Hänen oli pakko saada tuo mies nalkkiin.
Miehen nousten kuitenkin ennenaikaisesti ja lähtien astelemaan käytävää kohti, joka oli valaistu mystisesti kynttilöillä murahti nainen hampaidensa välistä.
Joku siellä pilvien yläpuolella tosiaan leikitteli hänen kanssaan kissaa ja hiirtä.
Ripeästi jalat lähtivät ottamaan pieniä askeleita vanhuksen perään. Toivoen etetei tuo huomaisi häntä.
Takaa-ajon kestäen´jälleen kerran oman aikansa, lähes puolituntia pisimmillään ennenkuin nainen saavutti miehen mutta liian myöhään.

Katseen kohdaten toisen tappajan, joka piteli veristä, muinaista tikaria kädessään, peittäen kasvonsa hupun ja kaavun avulla, katsoi nainen tuota hämmentyneenä.
Salamurhaajia oli useampikin palkattuna?
Katseen siirtyen raa'asti murhattuun, veriseen ruumiiseen ja takaisin tuohon salaperäiseen murhaajaan oli tuo kerennyt jo kadota kynttilöiden jättämiin varjoihin. Naisen murahtaen hampaidensa välistä turhautuneena. Olihan se pitänyt arvata...
Pandoran kääntyen ympäri, lähtien kulkemaan takaisin juhlasalia kohti hitaasti naisen ajatuksien kääntyen kokoaika vain tuohon mystiseen hahmoon joka oli kerennyt hoitaa tehtävän juuri ennen häntä.
Tutun, huomiotakerjäävän kiljunnan kuuluen juuri kun nainen oli päässyt ulos rakennuksesta, askelten johdattaen kohti keskustaa.

Keskustan alue oli rauhoittunut osittain lähestyvän yön myötä. Torikadut olivat hiljentyneet ja liiketilaa pitävät kauppiaat olivat sulkeneet ovensa odottamaan seuraavaa päivää. Autiomaa kaupungin muuttuen omalla tavallaan mystiseksi kun nykyaika hiljentyi sen puitteissa ja päästi jonkin muinaisen lankeamaan yläpuolelle. Soihtujen tai jossakin päin kaupunkia sijaitsevien alkeellisten katuvalojen syrjäyttäen pimeyttä parhaansa mukaan. Pandooraa vastaan kävellen enimmäkseen länsimaisia turisteja, jotka omien tapojensa mukaan hakivat juottolan tapaista rakennusta. Kapeiden ja sokkeloisten katujen johtaen ennemmin tai myöhemmin pääaukiolle, jossa sinä iltana järjestettiin perinteiset kansan juhlat Egyptin historiaa muistaen.

Kaikkien aukiolla seisoskelevien näyttäen keskittyvän juhlan viettämiseen – paitsi yksi. Mustan kaavunhupun peittäen miehen kasvot. Silmäparin seuraten Pandoran liikkeitä syrjemmältä, mutta missään vaiheessa tarkkailija ei jäänyt seisomaan typeränä paikoilleen vaan liikkui sulavasti aukion massan liikkeiden mukaan ja kuin puhtaasta uhmakkuudesta johtuen – mies ohitti Pandoran aivan tämän selän takaa yhden ihmisen päästä ennen kuin suuntasi kulkunsa huomaamattomasti aukion reunamille ja sieltä syrjäiselle kujalle. Seinässä roikkuvan soihdun paljastaen hetkellisesti miehen kasvoista puolet – hymyn pilkahtaen illuusiomaisena. Anubis oli koittanut tikulla jäätä kulkiessaan naisen ohitse liian läheltä, mutta tämä oli halunnut tuntea Pandoran läsnäolon vaikka se olikin typerästi tehty.

Aistien pysyen valppaina vielä vähän aikaa. Salamurhaajan ollen koko ajan valmiina lähtemään nopeasti liikkeelle – jos aukiolla seisova nainen päättäisi lähteä perään.

Pimeän kaupungin tuntuen yhtä turvattomalta ja kammottavalta kuin aina ennenkin siihen aikaan vuodesta, tuntui myös siltä kuinka samaiset tunteet aina pahentuivat vuosien vuoden jälkeen. Valitettavasti vaikka turistit ja paraati olivatkin olemassa tilanteessa, ei se helpottanut oloa yhtään.
Varsinkin kun kyse oli salamurhaajasta aistit aina nousivat astetta jos kahta astetta varovaisimmaksi, terästäytyen täysin, ollen valmiina olemaan varovainen mikäli joka yrittäisi hyökätä.
Kylmien väreiden kulkeutuen selkää pitkin ylös asti naisen väistellessä muita ihmisiä nopein askelin. Niskan alueella tuntuen selvä silmäparin tuijotus ja tarkkaileva katse joka ei päästänyt irti hetkeksikään.
Demonin nielaisten vaivaantuneena, toivoen tosissaan hänestä tulleen vain liian vainoharhainen, kuka muka häntä haluaisi kyylätä?

Äkillisen läsnäolon tuntuen liiankin menevän lheltä, käännähti demoni taaksepäin nopeasti, kereten näkemään jälleen kerran hupullisen tumman hahmon ihmismassan joukosta, joka kuitenkin hävisi yhtä nopeasti.
Naisen ärähtäen hampaidensa välistä hiljaisesti. Joka tosiaan leikitteli...
Demonin käännähtäen jälleen ympäri jatkaakseen tietään kohti kotia. Hän tulisi joka tapauksessa tapaamaan tuon kyseisen henkilön vielä uudemman kerran joten olisiko sillä väliä jos hän lähtisi nyt juoksemaan perään vai hetken parin päivän päästä? Joka tapauksessa lopputulos olisi sama.

Viimein ihmismassan kääntyen pois, jäljellä ollen vain yksinäiset soihduilla varustetut jalkakäytävät ja selkeämmät tiet jotka puhuttelivat omaa mystisyyttään yöllisellä tähti taivaallaan.
Askelten johtaen yhteen lukaalisimmista kerrostaloista jota aluellaa oli demonin hypähtähtäen portaita ylös joka toisella päästäkseen nopeampaa asuntoonsa. Erään henkilön odotellen jo sisäpuolella. Oven avautuen hiljaisesti pimeässä huoneistossa, valojen särähtäessä kuitenkin samantien päälle kun ovi sulkeutui, Pandoran katseen kohdaten vaaleahiuksisen, hyvin kauniin naisen joka katsoi tätä jokseenkin murhaajasti "missä olet ollut?" Tuo pamautti samantien selvästi vihaisena, naisen katsoen tuota hämmentyneenä. Oliko hänestä tullut tilanteen kapinallinen teini joka oli karannut ulos keskellä yötä? Pandoran huokaisten "... no nyt olen täällä äiti... " Hän huokaisi hieman omalla pilkkaavalla tavallansa sanan 'äiti' kohdalla.
Naisen murahtaessa, ja laskien kätensä lanteilta "kunhan tästä ei tule tapaa.. tiedät että minulla on omakin perhe kotona" Tuo tokaisi murahtaen nuoremmalleen, demonin luoden samasa pieni muotoisen pahoittelevan hymyn "Lupaan.. ja kiitos kun suostuit tähän näinkin myöhään Charlotte... miten hän voi?" Pandoran äänen pienesti särkyessä huolestuneeksi kysymyksen johdosta, Charloteksi nimitetyn naisen luoden vuorostaan hymyn. "hän on jääräpäisempi kuin sinä, arvaa siitä. Olet turhaan huolissasi niinkin pienestä asiasta kuin normaali kuume--"
Sanojen keskeytyen samantien, ja ihmisen huulilta päästen pieni henkäisy huomatessaan Pandoran katseen joka kertoi ettei asiasta kannattaisi alkaa keskustelemaan pahemmin.
"... unohda"

Katse olan ylitse varmisti vielä viimeisen kerran - ettei kukaan seuraisi. Pimeyden ja kauempaa kantautuvien juhlimisäänten vastaten vain takaisin. Salamurhaajan poiketen kadulta pois ja kadoten syrjemmällä sijaitsevasta ovesta sisään, minkä jälkeen ylöspäin viettävät rappuset johdattivat pian tyhjään huonetilaan. Särkyneistä ikkunoista puhaltavan tuulen vinkuen omaa valittavaa melodiaansa, jonka rikkoi pian lattialankkujen hiljainen nariseminen. Miehen kävellen yhden ikkunan edustalle ja jääden odottamaan jotakin.

Toisen salamurhaajan saapuen tilaan vähän myöhemmin – tämän seisahtuen maaveljensä vierelle ja ojensi verisen veitsen toiselle.
”Tehtävä on täytetty.”
Äänen painon pysyen hiljaisena. Anubiksen nyökäten pienesti ja ottaen teräaseen vastaan sen enempää yksityiskohtia kyselemättä. Toiseksi viimeinen vaihe oli suoritettu. Seuraavaksi olisi viimeisen teon vuoro, jonka onnistuminen oli langetettu Anubiksen harteille. Tuulen voimistuessa – sen saaden silmien muodon kaventumaan aavistuksen. Kasvojen kääntymättä kuitenkaan missään vaiheessa pois ikkunan suunnalta, mistä avautui näkymä kaupungin suuntaan.
”Voit kertoa heille…”
Tumman äänen lausuen hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen.
”... että vien tämän loppuun jo tänä yönä.”
Katseen kääntyen toiseen salamurhaajaan, joka nyökkäsi kuulemallensa ja kääntyi lähteäkseen. Anubiksen jääden vielä seisoskelemaan ikkunan edustalle. Hänen tuntien mielensä rauhalliseksi, mutta silti jokin tunne, kaukainen aisti tai aavistus sai tasaisen olotilan tuntemaan rauhattomuutta syvällä pinnan alla. Miksi?


Viimeinen muokkaaja, Alice pvm Ke 23 Maalis 2016, 23:41, muokattu 2 kertaa
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 01.] Da mi basia mille, deinde centum

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 12:10

Pikaisten hyvästelyjen tehtyä, oli Pandora suunnannut askeleensa omaan huoneeseensa vaatteiden vaihtuen harmaisiin lököhousuihin ja ohueen toppiin, jonka selästä näkyi useammat tatuoinnit sekä se yksi joka oli otettu vasta Sinin kuoleman jälkeen, samoihin aikoihin Pandoran saatua tietää myös pienestä uutisesta.
Katseen kohottautuen parvekkeen ikkunasta ulos, tähti taivaalle jonka maisemaa koristi puutarha jossa yölliset perhoset ja tulikärpäset kilpailivat kumpi olisi kauniinpi näky. Surumielisen ilmeen nousten naisen kasvoille hetkellisesti, ennenkuin demoni käänsi katseensa sängyllä olevaan pieneen, peittoon kääriytyneeseen nyyttiin, joka yritti parhaansa mukaan uskotella nukkuvaa.
"Eikö Charlotte käskenyt sinun nukkua?" Nainen kysyi lapselta, pienen hymyn kera kohottaen tuolle toista kulmaansa varoen. Tuon pienen olennon jatkaen vielä samsita leikkiä äitinsä kansa.

Pandora naurahti hiljaisesti, hiipien sängyn reunalle ja kohottaen kätensä tuon pikkuisen otsalle mietteliäänä. "Huomenna tarhaan sitten..." "onko pakko?" Hento, ujo ääni tokaisi vastustavasti takaisin naiselle, silmien avautuessa ja lapsen nousten istumaan.
Äidin ja tyttären katsoen toisiaan haastavasti silmiin, hopeisten silmien vilkehtien vähän väliä osaksi siitä huolettomasta lapsekkaasta ilosta ja osaksi kuunvalossa yhtä paljon takaisin, vaaleidenruskeiden, luonnonkiharoiden hiuksien lainehtien kauniisti niin pitkälle kuin vain ne yltyivät, hieman yli olkapäiden.

Kaksikon katsoessa toisiaan hetken ajan ennenkuin moelmpien kasvoille kohottautui väkisinkin hymynpoikanen, Pandoran pudistaen päätään. Tosiaan. Täydellinen jääräpää... "Sinulla ei ole vielä tarpeeksi valtaa päättämään sellaista asiaa Evey" Hän tokaisi noin nelivuotiselle tyttärelleen hymyillen.
"Mutta muut ovat ilkeitä... " Lapsi mutisi murjottavasti pienten lyhyiden käsien mennen puuskaan "olen gaijin"
Sanan särähtäessä Pandoran korvassa inhottavasti, kylmien väreiden kulkeutuen selkää pitkin inhosta kehoa pitkin ylös, tunteen jääden kiusaamaan ruumiiseen vielä hiljaisuuden sanojen jälkeenkin. "et saisi ajatella noin..." Nainen aloitti.
"mutta kaikilla muilla on isi!" Kuului jälleen vastaus kuin apteekinhyllyltä nyt hieman kovemmin ja riitaa haastavammin. Silmien sulkeutuen hetkeksi. Demonin tietäen kuinka vaikeaa noinkin pienen lapsen oli vielä ymmärtää tilannetta, että isä oli kuollut eikä tulisi koskaan palaamaan heidän luokseen. Naisen niellen pientä kyynelvirtaa kaikin mahdollisin tavoin.
Heidän käyden se samainen keskustelu läpi, niinkuin aina niin monen monta kertaa ennenkin, ennen kuin valot oli sammutettu ja kaksikko oli nukahtanut vierekkäin sängylle, Evey kietoutuneena Pandoran syleilyyn turvaan kaikelta siltä pahuudelta joka maailmassa oli. Josta sen ikäinen nyytti ei vielä tiennyt mitään.

Hetken makoilun jälkeen ja nukkuvan esittämisen jälkeen, aukesivat Pandoran silmät auki, tämän katsoessa suruissaan pientä, suloista tytärtään mietteliäänä. Miten hän voisi nukkua, kun hän olisi voinut vaikka vannoa nähneensä sen tumman kaavun hupun takaa, tutun hymyn, joka kuului hänen kuolleelle puolisolleen? Naisen nousten istumaan sängylleen, kohdaten katseensa puutarhaan, jonka parvekkeen ovi oli auki kuumina öinä. Vaaleanruskeiden silmien seuraten tulikärpästen lentoa perhosten rinalla, pienen uupuneen hymyn kera.

Seuraavan vuorokauden saapuessa ja auringon nousten ylöstaivaalle valaistakseen kaupunkilaisten päivittäiset työt – oli Evey myös pian seisomassa tarhapihan portin edustalla. Tytön yrittäen itsepintaisesti roikkua äitinsä kädessä ja luoda pyytävän kaltaisia katseita ettei vanhempi jättäisi häntä tuonne paikkaan, missä hoitotädit olivat liian hössöttäviä ja toiset lapset taas…
Evey pystyen kuitenkin pian tuntemaan äitinsä käden erkaantuvan omastaan. Huulten koskettaen otsan seutua ennen hyvästelyjä ja lupausta takaisin tulemisesta myöhemmin iltapäivällä. Tämän nuoren ihmisen alun jääden odottamaan vanhempansa paluuta kuten aina ennenkin. Niellen muiden lasten sanomiset ja teot kun nämä jättivät tietoisesti ryhmän ulkopuolelle. Tuohon päivään asti Evey oli sietänyt kaiken tuon, mutta pikkuisella sielullakin oli astiansa ja se täyttyi.

Aamupäivällä lapset ja henkilökunta siirtyivät pihalle. Evey oli ehkä ryhmän hylkiö, mutta keksiväisyyttä tuolta ei puuttunut. Tämän onnistuen livahtamaan aidatun alueen toiselle puolelle ja kun tajunta tajusi silmän kantamattoman häämöttävän edessäpäin sai se lapsekkaan mielen riemunsa äärirajoille. Eveyn lähtien tutkimaan kaupungin sokkeloita ihmistungoksessa ja pian seikkailun lomassa tämän mielenkiinnon vei söpön valkoinen kissanpentu, jonka reitti kulki matalien katosten ja muurien tasolla. Eveyn löytyen pian kissan jalanjäljissä, kolme metriä maatason yläpuolella.

Aikataulu oli ollut todella tiukka yön aikana ja nyt se kaikki alkoi pikkuhiljaa tuntua salamurhaajassa. Rakennusten päästämättä auringonvaloa kovin suoralinjaisesti syrjäiselle kadulle, mutta silti päivän valo riitti paljastamaan kasvoilla lepäävän väsymyksen. Kaavun huppu oli vedetty jo aikoja sitten niskanpuolelle, jolloin hiljaa henkäilevä tuuli tarttui hiuksiin ja liikutteli latvoja pienesti. Haukottelemisen ehtien kohoamaan puoliksi esille, mutta kyseinen teko keskeytyi äkillisesti kun katse erotti vähän matkan päässä sijaitsevan muurin päällä pienen lapsen tasapainoilemiset. Kukaan ei käskenyt Anubista välittämään näkemästään, mutta siinä katsoessaan tuota päättömän näköistä menoa – sai jokin aisti aistit toimimaan automaattisesti – eikä hetkeäkään liian aikaisin. Salamurhaajan ehtien täpärästi muurin juurelle ennen kuin lapsen tasapaino horjahti. Anubiksen napaten Eveyn lennosta. Lapsen säikähtäen totta kai äkillistä putoamista, mutta siltikään tämä ei alkanut itkemään. Molempien jääden hetkeksi tuijottamaan toisiaan kuin olisi katsonut peilikuvaansa silmien kautta. Sulaa hopeaa muistuttavien silmien ollen keskenään identtiset.

Vahvojen käsien kietoutuen äkisti pienen kehon ympärille, avautuivat hopeiset silmät hämmentyneinä. Silmien siirtyen pelastajaansa kummastellen, mielen huomaten pienen samankaltaisuuden tuossa tuntemattomassa olennossa, joka tuijotteli varmasti yhtä hämmentyneenä takaisin.
Mielen kuitenkaan vielä antamatta täyttä tiedostamista yhdennäköisyyksien suhteen paitsi silmät. Mutta toisaalta taas, niinkin haalea harmaa ei ollut harvinaisuus? Vai oliko?
Tytön päästyä alas, alkoi tämä tarkistamaan samantien vaatteitaan ja paljaita polviaan ettei misään näkyisi ruhjeita tai pudotuksen jälkiä, tietäen ettei äiti pitäisi asiasta jos saisi tietää.
Pikkuisen, pelästyneen mielen muistaessa viimein käytöstavat, hypähti tämä muutaman askeleen taaksepäin kauemmaksi miehestä, pienen kumarruksen tullen tehtyä samassa kiitokseksi, lapsen vieläkään uskaltamatta puhumaan toiselle.

Pienesti kehittyneiden aistien kertoen ettei pelastaja ollut ihminen vaan osaksi sitä samaa lajia jota pieni olento itsekin edusti. Vampyyri.
Eveyn käden kohottautuen varovasti tummaapuhuvaa miestä kohti "Nimeni on Evey"
Pikkuinen lausahti ujolla äänellä, jääden odottamaan pelastajansa nimeä mielenkiinnolla.

Päivän vaihtuessa jälleen kerran iltapäivään niinkuin aina ennenkin, asteli Pandora kohti tarhan aitausta sateenvarjon alla, hakiakseen Eveyn kotiin.
hänen tietäen kuinka paljon tyttö vihasi kyseistä paikkaa muiden lasten takia ja Pandora olisi halunnut itsekin pitää tytön poissa sieltä, ei demonilla ollut asian suhteen valinnanvaraa.
Ennenkuin nainen oli kuitenkaan edes kerennyt astumaan kymmentä metriä lähemmäksi aitausta juoksi yksi nuoremmista hoitajista vastaan selvästi pienessä paniikissa.
Tilanteen tullen selvitetyksi nopeasti, huokaisi Pandora raskaasti. Se ei ollut ensimmäinen kerta kun Evey oli päättänyt tehdä sellaisen tempun, tosin kenenkään huomaamatta.
Juoksuaskelten lähtien johdattamaan kohti keskustan aukioita ihmistungoksien lävitse, demonin yrittäen aistiä tyttöä muiden ihmisten hajujen seasta.
Erinäisten hajujen johdattaen Pandoran viimein syrjäisimmille kaduille, sen pienen sade ripotuksen koventuessa äkisti astetta voimakkaammaksi, pisaroiden laskeutuen nopeammin maahan kastellen koko maan pian lähes kokonaan.
"EVEY!"

Nuoren tyttölapsen esittäytyen Eveyksi. Katsoi Anubis hetken vaiti tuota nuorta olentoa, joka oli onnistunut jotenkin pääsemään turvallisesti niinkin syrjäisille alueille kaupungissa.
”Missä vanhempasi ovat?”
Tumman äänen kysyen lopulta. Salamurhaajan kyllä nähden lapsen silmistä että tämä oli pettynyt kun ei ollut saanut kuulakkaan pelastajansa nimeä. Katseen laskeutuen lopulta hiljalleen maata kohti ja sormet alkoivat nyplätä toisiaan rintakehän edessä.
”Äitini ei tiedä että olen täällä…”
Lauseen lopun kadoten kuulumattomiin äänen vaimenemisen myötä. Anubiksen aavistaen silloin että tuo nuorilapsi oli salaa lähtenyt teille tuntemattomille. Evey oli päällisin puolin liian siisti asuakseen sellaisella alueella kuin missä nyt oli. Isästään lapsi ei ollut maininnut mitään.
”Tulehan.”
Salamurhaajan pakottaen itsensä lopulta sanomaan ystävällisesti - samalla kääntyen puoliksi tulosuuntaan.
”Saatan sinut takaisin.”
Ilmeen kirkastuen lapsen kasvoilla. Evey muisti äitinsä sanoneen ettei muukalaisten kanssa saanut puhua tai lähteä heidän matkaansa, mutta missään vaiheessa ei ollut puhetta sellaisesta muukalaisesta, joka tuntui läheiselle vaikka tapasikin tämän ensimmäistä kertaa. Eveyn ehtien siirtymään miehen vierelle kun vatsa murahti kuuluvasti. Nolostuneen naurahduksen karaten tytön huulilta – ei Anubis voinut olla hymyilemättä.
”…Ja jos olet kunnolla ostan sinulle haluamaasi syötävää matkalla.”
Salamurhaajan täydentäen lausettaan taktikoidusti. Eveyn nyökäten kuulemallensa innokkaasti. Pienen käden hakeutuen miehen kämmenen luokse ja ennen kuin salamurhaaja ehti reagoimaan tapahtuvaan – pystyi tämä tuntemaan lapsen ottavan kädestä varovaisesti kiinni ja puristavan aavistuksen lujemmin ettei vahingossakaan ote irtoaisi. Iloisen äänen sanoen;
”Nyt voimme mennä.”

Sateen yltyessä voimakkaaksi kaatosateeksi oli Anubis vienyt Eveyn syömään, jonka aikana sääilmiö toivon mukaan ehtisi menemään ohitse. Tuon nuoren lapsen syöden tyytyväisenä ja puhua kertoillen niitä näitä kuin Anubis olisi ollut kuka tahansa tuttu. Sosiaalisuuden puutteesta tätä lasta ei siis voinut ainakaan moittia. Iltapäivä oli saanut auringon pakenemaan pilvien taakse ja hämäryyden laskeutumaan kaupungin ylle. Eveyn tuntien olotilansa väsyneeksi pitkän päivän jälkeen ja siinä istuessaan pehmeällä sohvalla vatsa täynnä – alkoi uni hiipiä varkain pieneen ruumiiseen. Anubiksen saaden pian huomata seuralaisensa nukahtaneen sohvalle. Lämpimän hymyn kohottautuen varkain kasvoille. Salamurhaajan nousten paikaltaan ja kiertäen pöydän toiselle puolelle. Tumman äänen kuiskaten pehmeästi:
”Antaisin sinun muuten nukkua siinä, mutta äitisi on varmasti jo huolissaan.”
Evey tullen nostetuksi varovaisesti syliin ja tämän suojaksi tuli asetetuksi salamurhaajan päällä oleva kaapu, jonka huppu tuli vedetyksi suojaksi pienen pään peitoksi. Anubiksen tuntien lapsen nojautuvan unissaan enemmän rintakehää vasten ja painavan päänsä leuan alapuolelle. Eveyn kuullen unessaan tasaisen ja vahvan sydämen sykkeen - saaden tämän nuoren sielun tuntemaan olevansa turvassa. Kellon kilahtaen oven yläpuolella - kaksikon astuen takaisin ulkoilmaan, jossa vesi sade oli rauhoittunut mitättömäksi tihkusateeksi.

Juoksuaskelten johdatettua Pandoraa pitkin kaupunkia, alkoi sateen vaihtuessa vähitellen tasaiseksi sade tihkuksi, jonka tulisi rauhoittaa mieltä muuta ei mahtunut sillä hetkellä demonin mieleen kuin huoli.
Niin pieni olento pystyisi katoamaan hetkessä niinkin suureen ihmismassaan,
Naisen pysähtyen hetkeksi hengästyneenä nojaamaan polviinsa, saadakseen edes pienimuotoisen navigoinnin tyttärestään.
Äkisti kuitenkin pienen tutun hajun tuntuen voimakkaammalta, sen tiellä ollen nyt toinenkin tuoksu. Joka oli aivan liian tuttu.
Viiden vuoden jälkeen.
Pandoran nielaisten ahdistuneesti. Oliko hän menettämässä järkensä lopullisesti? Eihän se voisi olla edes mahdollista. Hän oli itse nähnyt omin silmin kuinka Faisal oli murhannut... Pandora nielaisi, silmien painautuessa asteen kiinni . Naisen lähtien ottamaan uusia juoksuaskeleita tuoksuja kohti jotka molemmat vahvistuivat kokoaika lähemmäksi ja lähemmäksi.
Näiden kahden henkilön omistajien pysytellen kuitenkin vielä kaukana, mitä lujemmin ja nopeammin Pandora olisi halunnut juosta, sen kauempana nuo kaksi olentoa myös tuntuivat liikkuvan.

Viimein askelten pysähtyen takaisin takaisin samaisen tarhan eteen, josta koko etsintä oli alkanutkin, auringon pilkottaen taivaalta ja maalaten taivaan oranssiksi merkiksi siitä että pian päivä vaihtuisi iltaan.
Silmien tavoittaen pikkuisen lapsen nukkuvan syvästi unessa, ei helpottunut huokaus voinut päästä huulien välistä ulos. Sydämen sykkeen alkaen tasaantumaan hiljalleen tasaisemmaksi mielen ottaessa kontaktiinsa tiedon että Evey oli kunnossa.
Helpottuneen hymynkaaren kohoten huulille, Pandoran napatessa tytön syliinsä tuolilta lähtiäkseen kulkemaan kotia kohti.

Seurattuaan Eveyn jättämiä jälkiä kaupungin halki – johdattivat ne kaikki viimein tarharakennuksen luokse, mistä koko seikkailu oli alkanut. Ikkunoista loistavan valon kertoen yhden henkilökunnan jäsenistä olevan paikalla. Keski-ikäisen naishenkilön kulkien aika-ajoin ikkunoiden editse ja puhuen puhelimessa kiivaan oloisesti. Anubiksen laskien katseensa hetkeksi sylissään nukkuvaan lapseen. Koskikohan puhelu tätä kadonnutta lasta, jonka äiti oli jo varmasti käynyt tarhalla ja saanut kuulla jälkikasvunsa kadonneen. Anubis ei voinut, eikä osannut kuvitella miltä sellainen huoli tuntuisi, mutta jokin sai silti tämän salamurhaajan sielun tuntemaan sääliä sitä naista kohtaan joka oli kadottanut lapsensa.

Eveyn nukkuen vieläkin syvästi kun tämä laskettiin varovaisesti tarhan sisäpihalla sijaitsevalle penkille. Kylmän iltailman tuntuen selvästi paljaita käsivarsia vasten – sen saaden Anubiksen jättämään antamansa vaatekappaleen paikoilleen suojaamaan lasta paleltumiselta. Hopeisten silmien katsoen hetken tuota nukkuvaa lasta, joka ei sinä hetkenä tiennyt mitään pahasta tai aiheuttamastaan huolesta läheisiään kohtaan. Katseen kohottautuen salaman nopeasti rakennuksen suuntaan kun korvat rekisteröivät oven avautumisen ja sisällä olevan naisen astuvan pihalle. Anubiksen kadoten varjoihin jälkiä jättämättä. Henkilökunnan jäsenen löytäen vain Eveyn nukkumasta pihapenkillä - päällänsä vaatekappale, joka käsityöllisesti oli tehty niin taitavasti, ettei sellaista löytynyt mistä tahansa. Naisen uskaltamatta alkaa liikuttelemaan nukkuvaa lasta heräämisen pelossa. Tämän jääden odottamaan takaisin Pandoraa, jonka kanssa oli sovittu uudelleen tapaaminen tarhalla illan suussa.

Äidin saadessa lapsensa takaisin ja tarhan työntekijä rauhan sydämeensä. Anubiksen erkaantuen seinän läheisyydestä ja kääntyen kävelemään poispäin. Salamurhaaja oli pitänyt lasta silmällä äidin saapumiseen asti. Pandora oli siis lapsen äiti, mutta kuka isä oli ja mitä nämä edes tekivät Egyptissä? Kysymysten kohottautuen väsyneen olotilan lävitse. Käden kohottautuen hieraisemaan silmien seutua. Anubiksen muistaen taas, ettei ollut nukkunut viimeyön jälkeen hetkeäkään ja se alkoi kostautua hiljalleen.

Illan saapuessa kaupungin ylle, oli Evey herännyt pineiltä päiväuniltaan, suun kertoen kaiken tästä mystisestä miehestä, kuinka tuo oli urhoollisesti pelastanut tämän muurilta, kuinka tuo oli tarjonnut ruokaa ja saattanut tämän takaisin ihmisten ilmoille. Yhden kehun kuitenkin saaden demonin hieman kummastuneemmaksi tytön ollen maintessa että heillä oli identtiset silmät.
Naisen räpsäyttäen muutaman kerran silmiään. Miten tuntemattomalla vampyyrimiehellä pitäisi olla täysin identtiset silmät kuin lapsella. Demonin mieleen noussen omat epäilyksensä, tämän kuitenkin tuomatta niitä ilmi vaan torui pienesti pientä lasta leikkisästi tuon karkauksesta ja siitä kuinka tuo oli pelästyttänyt kaikki.

Puoliverisen katsoen pahoittelevasti äitiään, naisen huokaisten raskaasti tyytyen vain toteamaan ettei niin saisi tehdä enään. Ainakaan niin että tuota saisi etsiä kissojen ja koirien kanssa.
"Mitä haluat tehdä syntymäpäivänäsi? Kolme viikkoa enään" Pandora kysyi sitten aihetta ovelasti vaihtaen lapselta, joka näytti miettivältä muttei vastannut vielä. Pienen mielen ollen vaikeuksia päättää syntymäpäivänsä tekemistä, olihan niitä monia asioita mitä niinkin ppieni vielä halusi kokea. "Lentää!" Tuo tokaisi sitten intoa äänessään saaden äitinsä huulille nousemaan hymyn väkisinkin niinkin suloisella viattomuudella.
"hmm... eiköhän sekin onnistu.. mutta mitä jos en veisi sinua tarhaan silloin vaan tekisimme jotain tooosi kivaa kaksistaan?" Naisen tokaisten mietteliäänä, luoden kasvoilleen pienen leikkisän, ovelan hymyn.
Eveyn ilmeen innostuen entisestään kuullessaan ettei tarvisi mennä tarhaan muiden silmätikuksi. "voinko mennä tapaamaan sitä miestä?! Sinunkin pitäisi tavata jajajaaa..." Tytön äänessä puhkuen selvä innokkuus ajatuksesta, "yritätkö parittaa minua tuntemattomalle miehelle, joka ei mahdollisesti enään paikoillaan kolmen viikon päästä?" Pandora kysyi, kohottaen Eveylle kulmaansa. "... mikä on parittaa?"

Yön viimein saapuessa, katsoi nainen lastenhuoneen suulta Eveyn rauhallisesti nukkuvia kasvoja, kehon nojatessa oven kaarmia vasten.
Vaatteiden ollen vaihdettu hänen salamurhaajan vaatteisiin, sulki demoni oven perässään hupun tullen asetetuksi kasvojen eteen ja hänen oman huoneensa parvekkeen oven tullen avatuksia puutarhaan.
Naisen henkäisten raikasta syysilmaa keuhkoihinsa hyvin hitaasti, kääntäen katseensa viimeisen kerran taakseen.
Tehtävä täytyisi hoitaa nopeasti, jo pelkästään aikataulun perusteella sekä sen että Evey voisi herätä periaatteessa milloin vain, eikä äiti olisikaan nukkumassa niinkuin pitäisi.
Lasioven sulkeutuen takana lukkoon, Pandoran lähtien kattojen kautta juoksemaan kohti kohdetta.

Kohtalon ivaa vai kenties jumalten sarkastista huumoria. Kuka tietää, mutta juuri tuona yönä kahden elämänpolun oli tarkoitus löytää toisensa uudelleen. Pandoran kohde oli yli keski-iän ylittänyt kauppias, joka ansaitsi elantonsa kavaltamalla ja petkuttamalla muita ihmisiä. Tämä mies oli poikennut oikeudenmukaisuuden tieltä aikoja sitten ja nyt oli tullut aika maksaa synneistään. Kahden kavalluksen uhriksi joutuneen palkaten salamurhaajansa; Pandoran ja Anubiksen.

Tuon naispuolisen salamurhaajan edetessä kattoja pitkin, eteni tämän kilpailija kadun sokkeloissa. Kummankin saapuen aukiolle, jonka idän puoleisella reunustalla kauppias piti liiketilaansa. Uhrin lukiten oven jäljessään ja lähtien ylittämään kiireettömin askelin aukiota, jossa ihmisiä käveli erisuuntiin tai muuten vain istuskelivat suihkulähteen reunalla tai rakennusten sivustoilla. Lainvalvojien parveillen yhtälailla väen seassa.

Anubiksen asettaen hupun kangasta paremmin kasvojensa suojaksi ennen kuin liittyi aukiolle muiden ihmisten sekaan. Pään pitäminen alaviistossa loi sopivan varjon kasvoille, jolloin vastaan tulevat eivät saisi tuntomerkkejä helposti. Askeleiden liittyen lopulta kohtisuoralle linjalle uhrin kanssa. Kauppiaan kävellen jokaisella ottamallaan askelmallaan lähemmäksi. Anubiksen valmistautuen käyttämään rannesuojan piiloterää, jonka kärkeen oli valeltu myrkkyä.

Tarkoitus oli ettei uhri kuolisi ehti, mikä antaisi salamurhaajalle tilaisuuden kadota paikalta huomaamattomasti. Välimatkan supistuen kymmeneen metriin, välkähti hopeisten silmien katse odottavasti. Lähtölaskenta oli alkanut.

Demonin kulkiessa kattojen lävitse ja päältä, kujien vierestä ei silmä voinut olla huomaamatta pientä liikettä sivummalla varjoissa joka kulki lähes yhtä nopeasti kuin hänkin. Naisen kurtistäen hupun alla pienesti kulmiansa ettei tuo hahmo olisi sattumoisin niitä huppupäitä jotka olivat sabotoineet hänen työtään useimmin kerkeämällä tappamaan kohteen ennen häntä.
Pandoran päästäessä pienen murahduksen huuliensa välistä ennen kuin jalat pysähtyivät katon reunalle, aukion toiselle puolelle, demonin jääden kyyryyn varjoihin seuraamaan uhrin liikkeitä.
Miehen saapuen odotettua nopeammin pois kaupansa piiloista, huomasi demoni myös toisenkin osapuolen olevan valmiina tappamaan miehen, mahdollisimman hitaalla ja tuskallisella tavalla jota kukaan ei haluaisi itse henkilökohtaisesti ja tietoisesti kokeilla.

Naisen kohottaen aavistuksen verran kulmaansa miehen astellessauhkaavasti lähemmäksi terä ojossa kohti miestä, katsoi nainen hetken arvioiden hänelle annettua asetta epäilevästi. Se näytti yksinkertaiselta puusta tehdyltä pilliltä, jonka sisään täytyisi laittaa pieni, ohut piikki joka sisälsi vahvaa tappavaa myrkkyä, joka tappoi uhrinsa hyvin tuskallisesti.
Sitä nainen ei kuitenkaan tiennyt mistä hänen palkaajansa oli sellaisenkin hankkinut mutta täytyi sanoa että mikäli ase toimisi niinkuin nainen oli väittänyt, asia hoituisi varsin yksinkertaisesti.

Piikin tullen asetetuksi puikelon sisään, asetti demoni sen jo huuliensa väliin valmiina ampumaan sen miestä kohti.
Sivusilmällä mielenpitäen valppaana miestä joka oli enään vain alle kymmenen metrin päässä uhrista. Piikin lähtien huomaamattomasti ilman halki, upoten kaulan lihaksiin vanhemman miehen samalla läpsäisten alueella omalla kädellään uudemman kerran ja kitisten itikoista.
Virnisti Pandora omalla voitonriemuisella hymyllään. Kauppiaala ei olisi mitään ideaa minkälainen 'itikka' oli kyseessä.
Demonin hypähtäessä samassa alas seinämää pitkin, jääden katselemaan toisen salamurhaajan aikeita.
Tällä kertaa hän ei tosiaankaan aikoisi päästää tuota menemään noin vain.

Sormien ollessa valmiina aktivoimaan terän esille – sai seuraava tapahtuma teon pysähtymään äkillisesti. Kuuloaistin rekisteröidessä nopean suhahtamisäänen. Kauppiaan käden kohottautuen lähes heti perään niskan seutuville. Uhrin luullen vielä hyväntahtoisesti joutuneensa itikan puremaksi. Anubiksen murahtaen hampaidensa lomasta turhautuneesti. Yritys murhata kauppias ensin oli epäonnistunut, mutta paikalta katoamisen sijasta Anubis jatkoi kävelemistään uhrin suuntaan. Salamurhaajan laskien mielessään sekunteja tulevaan kohtaamiseen. Myrkky ehtisi vaikuttamaan kauppiaan aisteihin ja keskittymiskykyyn kun välimatkaa olisi enää jäljellä alle neljä metriä. Anubiksen ohittaessa kauppiaan vasemmalta puolelta – nappasi käsi nopeasti jotakin uhrin vyötäisiltä ja asetti sen nopeasti kankaiden kätköihin. Kaksikon erkaantuen toisistaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kauppiaan päästen torin puoleen väliin saakka kunnes veressä kiertävä myrkky alkoi vaikuttaa kuolettavasti. Miehen kaatuen maahan hetken hourailemisen jälkeen.

Anubis oli ehtinyt syrjemmällä sijaitsevan kujan läheisyyteen ja hetken aikaa tämä oli uskonut pääsevänsä lähtemään tapahtumapaikalta huomaamattomasti, mutta silloin terävä huuto kantautui torin melun ylitse;
”Murhaaja! Pysäyttäkää hänet!!”
Lainvalvojien lähtien joukolla juoksemaan ihmisten osoittaman miehen suuntaan, joka kääntyi nopeasti kannoillaan ja katosi kujan varjoihin. Kymmenhenkisen ryhmän rynnistäen perään. Lainvalvojien uskoen saavansa takaa ajamansa kiinni parin korttelin päässä. Osan ryhmäläisistä kiertäen toista kautta ja ollen valmiina estämään pakenijan reitti edeltä käsin, mutta kun kohtaamisen hetki tuli – joutuivat nämä hämmentymään hetkellisesti. Anubiksen ponnistaen jaloillaan vauhtia lähimmäisestä seinästä ja tehden saman tempun vastapäisellä seinustalla saadakseen korkeutta tarpeeksi. Käsien tarttuen parvekkeen reunasta kiinni ja kiskoen vartalon ylös. Takaa-ajajien huudon seuraten salamurhaajaa jäljestä kun tämä oli päässyt kiipeämään rakennusten katoille ja lähtien etenemään juosten niitä pitkin. Lainvalvojien suostumatta luovuttamaan helposti – näiden seuraten takaa ajetun kintereillä sitkeästi ja aina kun pakenija joutui hyppäämään rakennusten välin - yrittivät nämä ampua tämän alas.

Salamurhaajan joutuen lopulta hyppäämään leveän rakennusvälin ylitse. Anubiksen kierähtäen maan kautta päästessään toiselle puolelle. Selviytymisaistin pakottaen jatkamaan juoksemista, mutta äkillinen vihlaisu kyljen seutuvilla sai Anubiksen hidastamaan vauhtiaan. Kämmenen asettuen painamaan haavan seutua. Salamurhaajan jatkaen pakenemistaan.

Mielenkiintoisen katseen pysytellen miehessä jota väki lähti juoksemaan ihmisjoukkoa pakoon paniikinomaisesti, huokaisi nainen mietteliäänä ennenkuin itse katosi pimeyden turvin seuraamaan tilannetta pimeyden turvin.
Silmien katsoen miehen hyppimistä katolta toiselle mietteliäänä, demonin itsekin jääden ajatuksissaan kiinni että voisihan tuota miestä hieman auttaa vaikka he olivatkin periaatteessa kilpailijoita...?
Pandoran kuitenkin jääden vielä seuraamaan hetken ajan sivusta, puuttuen asiaan vasta kun sen aika olisi. Mielen malttaen vielä hetken ajan.

Tilanteen tuntuen pahenevan entisestään, demonin haistaen pienen veren tuoksun jka enteili vain ja ainoastaan sitä että kaapumieheen oli osuttu.
Ehkä nyt olisi aika?

Pandoran ilmestyen jälleen varjoista miehen eteen, katsoen tuota hetken vielä tahallisesti kasvot puoliksi hupun peittäminä, ennenkuin kaappasi tuon ranteesta.
Lämpimän kosketuksen tuntuen vasten kaapun kangasta, vetäisi nainentuon påienestä ikkunaluukusta hylättyyn taloon, painaen samantien kätensä tuon suulle ja ahdistaen miehen nurkkaan.
Vihaisen ihmisjoukon marssien talon ohitse, piteli nainen miestä vielä paikoillaan ennenkuin oli täysin varma siitä että jokainen ihminen oli mennyt ohitse. "Kaapu pois" Kuului käskettelevä ääni miehelle, jääden odottamaan tuon tekevän jotain asialle. "Olet haavoittunut ja aion hoitaa sen kuntoon. Kaapu pois" Nainen toisti, päästäen miehen ranteesta irti, toisenkin käden poistuen suun tieltä, kohottaen omalle hupulleen paljastaen kasvonsa miehelle.

Vaalearuskeiden silmien katsoen siihen kohtaan jossa toisen silmien oletti olevan, kohottaen kulmaansa tuolle odottavasti.
"tai revin sen väkisin yltäsi"
Käsien asettuen puuskaan. Naisen olemuksen kertoen ettei tämä laskenut leikkiä sanomisessaan, mutta antaisi miehelle sen mahdollisuuden riisuutua itse.

Aistien tuntien selvästi takaa-ajajien lähestyvän lähestymistään. Lainvalvojien pysyen sinnikkäästi perässä. Anubiksen mielessä käyden jo väistämätön yhteenotto noiden miesten kanssa, mutta silloin kohtalo päätti sotkeutua mukaan omilla teoillansa. Salamurhaajan ehtien pysäyttämään juoksuaskeleensa sekunnin murto-osan ajaksi kun silmien eteen oli yllättäen ilmestynyt tuo salaperäinen hahmo, joka oli onnistunut murhaamaan kohteen ensimmäisenä. Jonkin sorttisten sanojen ehtien kohoamaan kielenpäälle – näiden tullen kuitenkin nielaistuksi. Vahvan otteen tuntuessa ranteen ympärillä ja ennen kuin Anubis ehti tajuamaan tilannetta tarpeeksi - kiskaistiin tämä rakennuksen sisälle pimeyteen. Muukalaisen ahdistaen pelastetun seinää vasten kainostelematta ja sulkien tämän suun kämmenellään. Ulkopuolelta kantautuvien äänien kertoen takaa-ajajien juoksevan piilopaikan ohitse.

Hiljaisuuden laskeutuen lopulta yön pimeyteen. Autiossa huoneessa kuuluen vain kahden hahmon hengittäminen. Naispuoliselle henkilölle kuuluvan äänen rikkoessa hiljaisuuden lopulta lyhyellä käskyllä, joka käski Anubista riisumaan kaapunsa ja paljastamaan kasvonsa sekä saamansa ruhjeet. Miehen suunnalta kuuluvan epäuskoisen naurahduksen kertoen ettei tämä uskonut kuulemaansa, mutta kun nainen toisti käskynsä uudelleen ja riisui huppunsa alas – takertui nauru kurkun seutuville. Muukalainen oli paljastunut läheisemmäksi henkilöksi kuin siinä tilanteessa olisi haluttu. Pandoran kasvojen ilmeestä pystyen päättelemään ettei tämä vielä tiennyt kuka edessään seisova mies oli. Viisi vuotta toinen oli elänyt siinä uskossa että rakastamansa mies oli kuollut ja haudattu. Miten toinen reagoisi kun saisi tietää uskonsa vääräksi? Ehkä olisi parempi - ettei niin pääsisi käymään.

Anubiksen rykäisten kurkkuaan selvemmäksi ja lausuen leikkimielisesti:
”Sinä repisit sen yltäni? Tehän nykyajan naiset olette alkaneet suoralinjaisiksi.”
Sanoista pystyen selvästi lukemaan rivienvälistä miehen puhuvan tahallaan kaksimielisesti. Pandora oli onneksi päästänyt irti ja ristinyt käsivartensa rintakehänsä eteen, mikä antoi Anubikselle yrittää liikkua hissukseen pois nurkasta. Salamurhaajan pitäen katseensa koko ajan toisessa.
”Kiitos huolehtivaisuudestasi, kaunokainen… mutta olemme molemmat kiireellisiä henkilöitä, ymmärräthän.”
Äänen painon pysyessä tyynen tasaisena. Jalkojen ottaen puolittaisia askeleita sivulle päin missä parvekkeelle johtavat ovet sijaitsisivat. Käsien kohottautuen aavistuksen ylöspäin – eleen näyttäen ettei Anubis aikoisi vetäistä mitään teräasetta esiin.
”Joten eiköhän erkaannuta tästä tilanteesta hissukseen...”

Rykäisyn päästen huulten välistä kuuluville ja jääden kaikumaan huoneeseen, kohotti nainen toista kulmaansa kasvojen pysytellen vielä neutraalina, vaikka vampyyri leikkikin asian suhteen siinä nähden että tuo vuosi verta.
"Nykynaiset? Mikä itse olet, muumio?" Hän kysyi toiselta takaisin tuolle, hieman huvittuneena tuon puheisiin nykynaisista jotka olivat varsin.. no, ainakin suurin osa olisi varsin suojapuheisia joissakin asioissa.
Katseen rekisteröiden miehen liikkuvan hiljalleen poispäin, katseiden pysytellen vielä toisissaan.
Vampyyrin samassa todetessa kiltisti kieltäytyvän, nyökkäsi pienesti ennenkuin hyökkäsi nopeasti tuon eteen ja ahdistaen tuon takaisin nurkkaan, leikkisän virneen nousten kasvoille. "Kotona on odottaa nelivuotias pikku nyytti, joka on nopeampi livahtamaan kuin sinä, luuletko etten saa..." Lauseen jääden kesken, sormen hiplaisten kaavun pintaa jossa rintakehä oli.
"Näinkin heiveröisen kangaspalan pois päältäsi?" Kuuluen vain ensimmäinen raksahdus ja hanskoista tunkeutunut terä oli lävistänyt ensimmäisen reiän kaapuun.

Demonin pitäen katseensa koko sen ajan vampyyrin silmissä, ennenkuin käsi lähti hitaasti kohottautumaan huppua kohti.
"Mitä oikein pelkäät?" Hiljainen, tilanteella leikittelevän kysymys pääsi korvien kuultavaksi, ennenkuin sormien tarttuen hupun kankaaseen, demonin jääden kuitenkin odottamaan mikäli mies päättäisikin perääntyä tai huitaista käden mahdollisimman nopeasti pois.
"Saat itse päättä, haluatko tehdä tämän helpommalla tavalla, vai vaikeammalla... sillä kumpikin käy minulle varsin hyvin"

Typeryydestä naista ei voinut syyttää ja sen Anubiskin sai huomata kun tämä joutui perääntymään takaisin selkä seinää vasten. Pandoran asettuen seisomaan salamurhaajan eteen - olemuksesta hohkaten selvä varoituksen säe jos toinen aikoisi alkaa uhkarohkeaksi.
”Vertaat minua nelivuotiaaseen lapseen vai? Tässähän alkaa tuntea itsensä todella nuoreksi.”
Miehen vastaten edelleen leikkimielisesti takaisin vaikka sen hetkinen tilanne olikin saanut sydämen rytmin kiihtymään rintakehän sisimmässä. Korviin kantautuen repeämisen ääni – piiloterän sivaltaen kangasta naisen toimesta. Anubiksen ehtien miettimään kompromissiin johtavia sanoja, mutta ennen kuin niitä ehdittiin lausumaan ääneen – kohottautuivat Pandoran sormet hupun reunan luokse. Tilanteen muistuttaen sitä hetkeä kun Anubis ja Pandora olivat tavanneet ensimmäistä kertaa. Toinen oli silloin riisunut hupun ja nähnyt tulevan rakastettunsa kasvot. Anubiksen mielessä käyden nytkin että hän antaisi Pandoran nähdä hupun alle, mutta se ei enää ollut niin yksinkertaista. Hiljaisuuden laskeutuen kaksikon välille.

”Sitten saat tehdä sen vaikeimmalla tavalla.”
Tumman äänen vastatessa. Toisen käsistä tarttuen naisen samanpuolisesta ranteesta kiinni ja painaen alueen hermoja sen verran että äkillinen kipu saisi toivon mukaan keskittymisen herpaantumaan. Salamurhaajan aikomuksena ollen kiepauttaa Pandora seinää vasten ja perääntyä heti tilanteesta jos teko onnistuisi. Ainoa mutta sen hetkisessä tilanteessa oli ruhjeiden aiheuttama heikkous, joka heikensi tekojen nopeutta. Salamurhaajan pyrkien välttämään liiallista yhteen ottoa kuin olisi tarvis – päämääränä ollen vain ulospääseminen jotakin kautta ja sen jälkeen pakeneminen.

miehen tuoden vastauksensa ja mielipiteensä selvästi ilmi kertomalla ääneen ettei aikoisi lupua suojaavasta peitteestään suosiolla, ei Pandora voinut olla naurahtamatta.
Naurun pärskähdyksien jäädessä kuitenkin hieman keskeneräiseksi toisen tartuttua häntä ranteesta ja puristaen hermostoa.
Pienen kivun muotoisen tunteen värähäten naisen kasvoilla, ja käsivarren alueella.
Teon kuitenkin muistuttaen jostain viiden vuoden takaisesta opetuksesta, joka oli jäänyt viimeiseksi kaksikon välillä.

"... miksi haluat peittää kasvosi?" Toistui kysymys nyt hieman vaativampana, demonin kohottaen kulmaansa kivun seasta tarkoituksena pitää katse kokoaika hupun varjoissa joihin vampyyri piilottamaan identeettinsä liiankin innokkaasti.
Mielen rekisteröiden oman epäilyksensä miehen oudosta, liiallisesti ideasta olla vastahakuinen näyttämään kasvonsa vaikka tietäisikin ettei Pandora tuota välttämättä edes paljastaisi. Jo pelkästään sen takia koska nainen oli itsekin näyttänyt kasvonsa.
Naisen murahtaen huuliensa välistä, ja pudistellen päätään turhautuneena "tiedätkö, käytöksesi on samaa luokkaa kuin lapsella..." Demonin repäisten kätensä irti toisen omasta, hansikkaan terän kuitenkin tullen osoitetuksi miestä kohden.
Katseesta pysytellen kivusta huolimatta järkkymättömänä "luoti pitää silti saada pois" tämä lausahti topakasti, kuljettaen veitsen terää kehoa pitkin aina haavan kohdille asti, ennenkuin terän pää kohotti pienesti repäistyä kankaan palasta haavauman tieltä.

"Maahan" Tämä tokaisi, katseltuaan hetken ajan verenvuotoa arvioivasti "peitä vaikka kasvosi, ei ole pakko" Tämä tokaisi hieman vihaisesti äkisti miehelle, "Sin"

”Sinä et voi siis antaa asian olla…”
Raskaan huokaisun ehtien henkäisemään puoliksi huulten lomasta ennen kuin se pakotettiin vaikenemaan. Anubiksen katsoen tuota edessään seisovaa naista tuskaisesti. Pandoran sanat olivat olleet vain puhdasta sarkastista leikkiä kaksikon välillä, mutta mitä enemmän toinen tivasi syytä siihen miksi mies ei voinut paljastaa kasvojaan – sai jokainen noista sanoista Anubiksen tuntemaan painon tunnetta rintakehän päällä ja kun nainen viimein kutsui häntä nimeltä – astui salamurhaaja askeleen taaksepäin.
”…vaikka on joitakin asioita, jotka olisi hyvä jättää omaan arvoonsa.”
Käsien kohottautuen oma-aloitteisesti hupun reunan luokse ja laskien tuon tumman vaatekappaleen niskan puolelle. Ulkoa paistavan kuunvalon siirtäen varjoa puoliksi salamurhaajan synkiltä kasvoilta. Hopeisista silmistä näkymättä minkäänlaisia tunteita lävitse vaikka sinä hetkenä sydämen vanhat arvet alkoivat avautua uudelleen. Painostavan vaitonaisuuden uhaten laskeutua kaksikon välille – hiljaisuuden rikkoen kuitenkin tasaisen rauhallinen ääni, jonka pitämiseksi Anubiksen oli taisteltava jokainen sekunti, ettei päästäisi kiivauttaan esille.
”Tätäkö sinä halusit, Pandora? Nähdä kasvoni kun ensin olet uskonut minun kuolleen viisi vuotta sitten, mikä olisi ollut loppujen lopuksi paljon armollisempaa kuin tieto sellaisen elossa olemisesta, joka joutuu kieltämään sinut.”

Silmien tummentuen synkemmiksi. Valon välkähtäen yllättäen jostakin miehen kädessä – terävän rusahduksen seuratessa perässä. Anubiksen iskien veitsen kärjen kyljessään olevaan haavaan ja kaivaen brutaalisti luodin pihalle. Verisen nyrkin, joka tärisi selvästi, ojentautuen Pandoraa kohti.
”Mitä en tekisi sinun tähtesi… rakkaani.”
Hiljaisen kilahduksen kuuluen pimeydessä. Luodin tullen tipautetuksi maahan naisen jalkojen juureen. Käden hakeutuen takaisin kyljen luokse ja painautuen haavaa vasten. Lattialankkujen narahdellen vaisusti miehen ottamien askelien alla. Anubiksen kääntäen selkänsä Pandoralle - tuolle kuvan kauniille naiselle, jota salamurhaaja ei voinut enää katsoa silmiin.

Viimein hupun tullen asetetuksi pois kasvojen tieltä. Pysyivät naisen silmät vieläkin vihasina vaikka tämän olisiki tehnyt mieli näyttää iloista, ja itkeä samaan aikaan pelkästään sen takia että mies oli elossa.
Demonin purren huulta tuon sanoille kun hiljaisuus ei painautunutkaa kaksikon välille vaan miehen kylmät sanat toivat esille.

Pandoran välittämättä siitä, vaikka toinen joutuiskin kieltämään hänet, heidät. Mutta se että mies joutuisi kieltämään oman tyttärensä olisi aivan eriasia, vaikkei tuo olisikaan edes tietoinen siitä.
Demonin sulkiessa silmänsä samassa kun terä tuli asetettua haavaan ja tungettua luoti ulos.
Silmien avautuessa vasta kuultuaan varmaksi sen että luoti oli poissa ja terä irti lihasta, miehen lähtien pois kävelemään.
Lemmittelysanan sähähtäessä korvassa iloisesti pitkästä aikaa saaden demonin pienen hymyn aikaiseksi.
"... entä oman tyttäresi?" Hän kysyi sitten, kääntyen miestään kohti ja katsoen tuota kysyvästi.
"... meillä on tytär... Evey" Hän lisäsi, jääden aktsomaan tuon selkää.

Askelten lähtien ottamaan askeleita tuota vampyyria kohti, jota hän oli rakastanut kaiken sen ajan kun tuo oli ollut kuolleena haudan takana, tarttuen tuota varoen kaavun helmasta jotta tuo ei menisi vielä.
Tietäen kuitenkaan auttaisiko se. Tuskinpa vain... "... en välitä jos kiellät minut... en välitä jos kiellät meidät."
Hän totesi niellen sanojaan osaksi.
"mutta siitä välitän jos kiellät tyttäresi" Katseen pysytellen miehen takaraivolla koko sen ajan, tämän nielaisten hiljaisesti sanojensa perään ennen kuin tämä laski katseensa puista lattiaa kohti. "Hänellä on kolmen viikon päästä syntympäivä." Demoni tokaisi naurahtaen hieman olemattomasti, ajatellen jos vaikkapa Siniä kiinnostaisi kyseinen vielä, vaikka tuon täytyisikin pimittää heitä koko senajan kaikilta.

Parvekkeen ovet lähestyivät otettujen askeleiden tahdissa. Välimatkan jääden enää vain kolmeen askelmaan kunnes jokin sai salamurhaajan pysähtymään. Anubiksen tuntien hennon nykäisyn selkänsä puolella, mikä oli sanaton pyyntö Pandoralta. Rintakehä oli siihen hetkeen asti kohoillut tasaisen hengittämisen tahdissa, mutta nyt sen voimat alkoivat loppua. Miehestä tuntuen jokaisen uloshengittämisen jälkeen ettei kyennyt hengittämään ilmaa enää takaisin keuhkoihinsa. Hapen puutteen saaden pään laskeutumaan alaviistoon ja silmien sulkeutumaan puoliksi. Pandoran siirtyen varovaisesti lähemmäksi ja painaen otsansa ristiselkää vasten – sulkeutuivat silmät kokonaan taistelusta huolimatta. Pandoran puhuessa pehmeän rauhallisella äänellään kuunteli Anubis vaiti. Sanojen muodostaen lopulta nimen; Evey. Tuon kuulemisen saaden salamurhaajan aistit valpastumaan uudelleen. Satuttavien sanojen muotoutuen ajatuksissa, mutta kieli ei suostunut lausumaan niitä kuuluville. Anubis olisi voinut vastata; ”Minulla ei ole tytärtä”, mutta tämä tiesi silloin valehtelevan itselleen vaikka ei toisaalta halunnut uskoa kuulemaansa todeksi. Muistaen silloin sen nuoren lapsen, jonka hän oli pelastanut kaduilta harhailemasta. Lapsella oli ollut yhtä hopeiset silmät kuin salamurhaajalla… isällä. Eveyn viattoman hymyn piirtyen viimeiseksi muistikuvaksi Anubiksen silmien eteen. Kuristavan tunteen kiristäen otettaan. Miten hän voisi turvata lapsen pahalta? Salaseuralta, jos nämä milloinkaan saisivat tietää?

”Sinähän halusit paikata haavani…”
Tumman äänen sanoen lopulta. Anubiksen kohottaen kasvonsa eteenpäin ja nostaen haavaa peittäneen kämmenen silmiensä tarkasteltavaksi. Tuoreen veren sotkien ihon kauttaaltaan. Salamurhaajan jatkamatta lausettaan, mutta rivien välistä pystyi lukemaan tämän sotivan kaikkia periaatteitansa vastaan. Jos Evey oli esikoinen… halusi hän nähdä lapsensa.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 01.] Da mi basia mille, deinde centum

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 12:15

Kaksikon pysytellen hiljaa sen pienen hetken, aisti demoni kuinka vampyyri valpastui äkisti kuultuaan tytön nimen.
Demonin tietäen itsekin kuinka ahdistavalta tieto varmasti tuntuisi sillä hetkellä tilanteeseen nähden.
Sen tähden demoni oli pyrkinyt koko sen aikana, heti kun Evey oli syntynyt että hän antaisi tuolle mahdollisuuttakaan tietää sitä, mikä oikein suunnitlei kaiken siellä kulissien takana. Mikäli oli sen takana ettei tytöllä ollut isää.
Hiljaisuuden ollen kaksikon välillä hetken ajan, miehen selvästikin oleillen jälleen kerran omissa ajatuksissaan niinkuin ennenkin, yrittäen sulatella uutta tietoa.

Viimein jommankumman tehdessä edes jonkinmoisen aloitteen asian suhteen, tosin aiheen pysytellen edelleenkin paikkaamattomassa haavassa, miehen todeten kuin mitään Pandoran halunneen tehdä asialle jotain.
Siltikin rivien välistä paistoi pieni sekoisuus tilanteesta, mietteliäisyys siitä mitä hänen täytyisi tehdä lapsen suhteen ja ehkä jopa pieni pelko, mitä tulisi tapahtumaan?
Naisen miettien tilannetta hetken ajan, ennenkuin pää meni tekemään jo lähes automaattisen nyökytyksen ja tämä asteli parvekkeen luokse miehe ohitse jääden kuitenkin odottamaan tuota vielä ovensuulle.
"Pärjäätkö?" Tämä kysäisi katsoen Siniä hieman kysyvästi.

Kaksikon lähtien liikkeelle, Pandoran auttaessa miestä välillä havan vuoksi, joka hitaannutti matkaa jonkin verran, molempien varmasti kuitenkin myös tietäen omalla tavallansa että myöskään ei kannattaisi hidastella aivan mahdottomasti sillä kuten mies oli aiemmin todennut viisi vuotta sitten ensitapaamisella: salaliitolla oli silmät ja korvat joka puolella.
Viimein molempien saapuessa tuttuun puutarhaan, kulkien sisälle Pandoran omaan makuuhuoneeseen, demonin käskiessä samantien miestä asettumaan sängylle maaten.
"Evey nukkuu vielä... jos haluat voit nähdä hänet kun olen saanut haavasi hoidettua... ellet ajatellut järkyttää verenvuodolla" Tämä lisäsi sitten topakasti, katsahtaen miestä olkansa ylitse.
Naisen uskaltamatta näyttää vielä oikeita tunteitaan koska, niin, kukapa ei olisi vihainens siitä että mies uskottelee viisi vuotta kuolemaansa vaikka todellisuudessa tuo on vain oleillut kulisseissa koko sen ajan, kertomatta edes olemassa olostaan mitenkään?
Vaikka se saattoikin kuulostaa omalla tavallansa paljon helpommalta vaihtoehdolta kaikille kuin piilosapito, olisi Pandora uskonut Sinin jo tietävän ettei hän pitänyt sellaisista tempuista.

Hiljaisuuden vastatessa pelkästään toisen suunnalta – sai tuo ahdistava vaitonaisuus Anubiksen kääntämään kasvonsa pois ja moittimaan itseään typeryydestään ajatuksissa. Hänen pitäen Pandoran reagoimista itsestään selvyytenä. Miksi äiti haluaisi paljastaa lapsensa olinpaikan sellaiselle, joka työskenteli salaseuran varjoissa? Näin ainakin Anubis ehti uskomaan hetken aikaa, mutta ennen kuin tämä ehti lähtemään – Pandora nyökkäsi myöntymisen merkiksi ja käveli enää paljoa sanomatta parvekkeelle. Sillä kertaa oli Anubiksen vuoro pysyä vaiti ja nyökätä myöntävästi kysymykseen perässä pysymisestä. Kaksikon lähtien matkaan mahdollisimman nopeasti vaikka ruhjeet muistuttivat läsnäolostaan. Anubiksen pakottaen itsensä pysymään Pandoran askelten tahdissa. Hän ei ollut unohtanut mihin salaseura pystyi tarpeen vaatiessa ja siitä syystä salaisuuksien varjeleminen oli kultaakin arvokkaampaa.

Kaupungin kaduilla ja katoilla edenneen reitin päätyen lopulta sisäpihalle, jonne oli kasvatettu puutarha. Pandoran johdattaessa Anubiksen makuuhuoneeseen – kiersi miehen hopeinen katse tilan lävitse. Aistien varoittamatta mistään ylimääräisesti kaksikon läheisyydessä. Huoneiston olemuksen, lämpötilan ja seinien sisällä viipyilevät tunteet tuoden mieleen…
Anubiksen suunnaten katseensa poispäin ja hymähtäen mielessään omille ajatuksilleen. Se mitä tila hänen ympärillään muistutti – ei ollut koskaan koskettanut salamurhaajaa itseään. Häntä ei ollut koskaan siunattu kyseisellä armolla, eikä niin koskaan tulisi käymään.
…kodin.

Askeleiden johdattaen oven luokse, mutta ennen kuin se tuli aukaistuksi – tumma ääni sanoi:
”En aio viipyä pitkään. Tahdon vain nähdä hänet…”
Lauseen lopun vaieten hiljaisuuteen. Anubiksen nyökäten Pandoralle pienesti, lähes näkymättömästi. Päällystakin tullen riisutuksi ja painetuksi kyljen haavaa vasten, ettei veri jättäisi jälkiään asuntoon. Salamurhaajan löytäen pian syrjemmällä sijaitsevan makuuhuoneen luokse, minkä ovi oli jätetty aavistuksen raolleen. Käytävän puolella loistavan himmeän valon luoden ohuen juovan lattiaan. Anubiksen seisahtuen hetkeksi oven suulle ja kuin hetken rohkeuden keräämisen jälkeen astui tämä hiljaisin askelin huoneeseen. Evey nukkuessa kyljellään ja pidellen otteessaan jotakin mustaa kangasta, tiiviisti rintakehää vasten painettuna. Salamurhaajan kyykistyen vuoteen vierelle – erottivat silmät silloin mitä lapsi piteli lähellään. Vaatekappale oli se sama, minkä Anubis oli luovuttanut suojellakseen toista paleltumiselta.

Sanojen pysyen vaiti vaikka sinä hetkenä ne olisivat halunneet tuoda monta asiaa kuultavaksi. Anubis ei ollut nähnyt Eveyn ensimmäisiä elämän vuosia, mutta katsoessaan tuota rauhallisesti nukkuvaa lasta – tunsi hän tuon pienen sielun olevan osa hänen omasta sielustaan. Käden kohottautuen varovaisesti ja pyyhkäisten hius sortuvan pois silmien edestä. Sormen päiden koskettaessa pehmeän tuntuista ihoa, joka ei ollut saanut eikä joutunut kohtaamaan elämän myrskytuulia.
”Olet yhtä kaunis kuin äitisi.”
Hiljaisen kuiskauksen lausuen pehmeästi. Käden erkaantuen kauemmaksi ja katseen laskeutuen alas. Anubiksen nielaisten vaivalloisesti. Hänen pyytäen ajatuksissaan monta kertaa anteeksi. Evey ei tiennyt isästään ja niin olisi parempi. Anubis ei voisi luvata turvaa ja rakkautta – ei mitään, mitä tämä olisi halunnut antaa.

Sinin kadoten nopeasti etsimään Eveyn huonetta, lähes samantien tuon häivyttyö huoneesta, huokaisi demoni raskaasti ja painoi kädet silmien eteen.
Siinä oli ollut varmastikin liikaa tietoa, noin yhdelle illalle ja mies varmasti olisi samaa mieltä. Sellaisia asioita jotka olisi ehkä ollut parempi pitää salassa.
Naisen kääntyen hitaasti sänkynsä puoleen ja poistaen hansikkaan kädestään, jättäen vielä muun varustuksen päälle.
Hansikkaisen poiston jälkeenkin Pandora jäi odottamaan vielä hetkeksi paikoilleen, päättäen antaa Anubikselle pientä omaa aikaa nukkuvan tyttärensä kanssa.
Kyllä hän uskoi ja luotti vielä Anubikseen, viiden vuoden valehtelun jälkeenkin.

Aikaa kului, oli Pandora hipsinut hiljaisin askelin ovelle mahdollisimman huomaamattomasti, yrittäen olla rikkomatta kaksikon hetkeä omalla tunkeutumisellaan. Kehon jääden nojaamaan oven kaarmiin, katselemaan kaksikkoa.
Hymyn vierähtäen väkisinkin kasvoille ruskeiden silmien seuratessa isää ja tytärtä, joika yritti parhaansa mukaan olla herättämättä pikkuista, mutta siltikin nainen pystyi aistimaan jonkin muuttuneen Sinin käytöksessä.
Hetken kestäen oman aikansa, kunnes käsi irtautui lapsen pehmeältä iholta pois, katseen asettuen lattialle, oli nainen jo näkevinään pienen surun tuon kasvoilta. Sellaisen joka uskoi, ettei tuolla olisi mitään annettavaa omalle lapselleen joka oli joutunut syrjityksi ihmisten joukossa pelkästään sen takia että isä puuttui.
Jottei pystyisi antamaan sitä turvaa ja lohtua niinkuin olisi pitänyt.
Viimein naisen hipsien Anubiksen vierelle ja asettaen kätensä tuon olalle lohduttavasti, sormien lähtien kuin automaattisesti kohti tuon tummia hiuksia kohti, jotka olivat kasvaneet viimekerrasta enemmän kuin olisi pitänyt.
Liikkeen pysähtyen miehen niskalle, tämän vinkaten miestä seuraamaan vielä hhäntä viimeisen kerran.
"Annoin sinun nähdä hänet sen takia koska olet isä... ja koska luotan sinuun enemmän kuin keneekään muuhun salaliitosta." Hän Lausahti hiljaisesti miehelle oven sulkeutuen jälleen raolleen kaksikon perässä, Pandoran kohdistaen vakavan katseensa tuohon komeaan vampyyriin jota hän rakasti vieläkin.
"joten luotan myös siihen ettet pihahda kenellekään Eveystä... onko selvä" Kylmästi tokaistun lauseen tullen julki, niinkuin kenellä tahansa äidillä tilanteessa kuin heillä. Tosin varmasti harvemmalla tuskin olisi salaliittoa hengittämättä niskaan joka sekuntti.
"en halua Eveyn tietäevän salaliitosta yhtään mitään, enkä niiden hänestä. Sinusta kerron sitten kun on sen aika. Kelpaako" Tämä lisäsi vielä, lähtien astelemaan keittiötä kohti pyytäen miestä seuraamaan häntä perässä.
"haavan paikkaamisessa ei mene kuin hetki, enkä halua välttämättä kuulla sinun kuolleen verenhukaan parvekkeelleni" Nainen selitti, vilkaisten vampyyriä olkansa ylitse kuunvalon kohdistuen ikkunasta sisään oviaukon välistä jossa Pandora odotteli miestä.
Valon saaden naisen piirteiden piirtymään pehmeämpänä pimeyden lävitse. Demonin odottaen miestä, saaden jopa pienen hymyn kaartumaan huulilleen jota hän ei ollut vielä uskaltautunut paljastamaan vampyyrille tapaamisen aikana "kiltti"

Ilman kylmettämien sormien kosketuksen kulkeutuen hitaasti niskaa ylöspäin tunsi Anubis värähtävän huomaamattaan. Pandoran viedessä kätensä pois jäi iholle aavetunne toisen kosketuksesta vaikka mies yrittikin unohtaa tuntemansa. Viisi vuotta oli kulunut kaksikon välillä, mutta edelleen tuolla kuvan kauniilla naisella oli vaikutusvalta. Anubiksen muistaen edelleen ajatuksensa menneestä; Pandora oli hänen syntinsä ja kiusauksensa.

Vaitonaisuuden valliten kaksikon välillä siihen asti kunnes Pandora toi kantansa selväksi mitä mieltä tämä oli sen hetkisestä tilanteesta. Oli täysin ymmärrettävää ja anteeksi annettavaa että toinen tunsi äidillistä suojelemisen halua lastaan kohtaan ja tuota piirrettä Anubis kunnioitti vaikka ei vastannutkaan mitään takaisin. Miehen silmistä pystyen kuitenkin lukemaan tämän olevan samaa mieltä kuulemastaan - paitsi viimeisestä Pandoran aikomasta tulevaisuuden teosta.

Salamurhaajan seuraten naista keittiön puolelle ja pysähtyen työtason edustalle. Hiljaisen veden solinan alkaessa kuulumaan kun hana avattiin. Anubiksen alkaen pesemään käsistään verta pois. Hopeisen katseen pysyen sen hetkisessä tekemisessä, mutta tumma ääni sanoi:
”Kerro hänelle se mihin itse uskoit ennen tätä päivää. Kerro hänelle isänsä kuolleen - sillä tämän päivän jälkeen et sinä tai Evey tapaa minua enää. Onko asia loppuun käsitelty?”
Painon viipyen loppulauseessa, joka oli pikemminkin aavistuksen pehmeäksi muotoiltu käsky kuin millään tavoin kysymys. Synkän katseen kohdistuen Pandoraan.

Salakavalan käskyn tullen ilmi miehen sanoista, käänsi nainen katseensa tuohon tummaan mieheen varmasti yhtä vakavan näköisenä kuin tuo.
Pandoran tietäen seuraukset, mitä tulisi tapahtumaan mikäli Evey saisi tietää isänsä olemassa olosta. Että tuo oli elossa. Salaseurasta. Kaikesta siitä minkä demoni oli yrittänyt pitää salassa lapseltaan ja liittolaisilta.
Vain ja ainoastaan suojellakseen tuota pientä sielukasta olentoa siltä, mikä olisi tiedossa enemmin tai myöhemmin mikäli asiat eivät setviäisi niin hyvin kuin pitäisi.

Demonin sanomatta sanaakaan miehelle, tämän astellen itsekin pesualtaalle käsien huuhtoutuen lämpimän veden mukana.
"hän on tyttäresi, se ei muuta mitään." Hän tokaisi hiljaisesti, sanoista kuitenkin pystyen lukemaan pienen myöntymisen asiaan, sillä ninhän olisi vain parasta. Mutta se mitä tulisi tapahtumaan tulevaisuudessa saattaisi sekoittaa kaikkien käsityksen siitä, mikä olisi oikein lasta kohtaan.
Demonin kääntyen ympäri ja matkaten yhdelle valkeista keittiökaapeista, ottaen sieltä muutaman perustarvikkeen haavan puhdistukseen, katseen pyrkien pysymään poissa vampyyrin kasvonpiirteistä, vaikka mieli ja sydän olivatkin jälleen kerran riidoissa tekosistaan ja niiden tärkeydestä.
"Tämä saattaa kirpaista jonkinverran..." Nainen tokaisi hiljaisesti, kostean pumpulin palan tullen taputetuksi haavan alueelle mahdollisimman varovasti yrittäen olla aiheuttamatta miehelle sen enempiä kipuja mitä jo nyt tuolla oli. Toisen käden painaesa haavaa verentyrehdyttämiseen "... muistuttaa hieman liikaa meidän yhteenottoamme? ainoa vain että tällä kertaa sinä olet paikattavana" Nainen tokaisi, yrittäen selvästi hieman rentouttaa ilmatilaa kaksikon välillä joka tuntui jokseenkin hankalalta ja ahdistuneelta. Hankalalta.
Haavateipin tullen asetetuksi paikoilleen. Pandoran päästäen voipuneen huokaisun huuliltaan, silmien kohdistaen katseensa nyt hieman rohkeammin miehen omiin ".. entäpä jos tapaamme vielä? Mitä aiot, tappaa kummankin vaiko kenties kieltää molemmat elämästäsi ja käskeä painua niin pitkälle missä pippurikasvaa" Hän kysyi, kohottaen anubikselle kysyvästi kulmaansa.

Käden hakeutuen sideharsolle, katseen samassa painuen takaisin pois noista hopeisista silmistä, mielen yrittäen keskittyä vain harson saamista kehon ympärille. "Jos huomaat että se tulehtuu... no, suosittelen että menet suosiolla käymään lääkärissä." Naisen vaihtaessa samassa taidokkaasti puheenaihetta lennosta, tämän nousten täyteen pituuteensa.
Pandoran joutuen kaikin tavoin malttamaan mielensä jottei olisi suudellut noita karheita huulia vielä viimeisen kerran.

Katse oli laskeutunut takaisin käsiin, jotka kuivasivat pyyhkeeseen itsensä. Silmien näyttäen päällisin puolin pysyvän koko ajan alaviistoon, mutta aina kun Pandora katsoi muualle tai oli selkä mieheen päin – seurasi tuo sulaa hopeaa muistuttava katse naisen jokaista tekemää liikettä keittiössä. Pandoran tullessa lopulta takaisin seisomaan Anubiksen lähelle – kohdisti salamurhaaja katseensa toiseen vain silloin kun tämä puhutteli miestä. Ilmeen värähdellen vain silloin kun jokin naisen tekemä teko sai haava-aluetta polttelemaan. Sanojen vastaamatta mitään esitettyyn kysymykseen, jossa selvästi haluttiin tietää miten Anubis reagoisi kaksikkoon jos nämä ikinä tulisivat uudemman kerran vastaan. Pandora oli oikeutettu esittämään kyseiset sanat kuuluville, mutta ääneen lausuttua vastausta tämä ei siltikään saanut. Viisi vuotta oli kulunut. Viisi vuotta ja koko sen ajan aikana Pandora ei ollut tiennyt rakkaansa elossa olemisesta. Miten kahdelle ihmiselle näkymättömäksi muuttuminen tulisi olemaan ongelmallisempaa?

Hiljaisuuden laskeutuen noiden kahden sielun välille rauhallisena vaikka kumpikin tunsi sydämensä kiihtyvän jokaisen sisään hengityksen aikana. Anubiksen pystyen haistamaan Pandoran ominaishajun selvästi kun tämä kumartui lähemmäksi sitoakseen sideharson haavan peitoksi. Salamurhaajan yrittäen pakottaa itsensä pitämään katseensa naulittuna eteenpäin, mutta taistelusta huolimatta – katse kulkeutui alas naiseen, hänen rakkaimpaansa. Katseiden kohdatessa. Kummankin pysyen vaiti… tietäen että oli tullut aika sanoa hyvästi. Salamurhaajan kyeten kuitenkin nyökkäämään viimeiseen kehotukseen lääkäriin menosta. Enempää järkeviä tekoja tämä ei sen jälkeen tehnytkään. Anubis olisi voinut pitää kylmän etäisen linjansa ja kääntää toiselle selkänsä, mutta mitä kauemmin hän katsoi Pandoraa… muuttui hyvästien sanominen koko ajan hankalammaksi.

Karhean sängen koskettaen silkinpehmeää ihoa hellästi. Suudelman painautuen tunnustelevana noille ruusunpunaisille huulille, joiden pinta värähti pienesti kun ne saivat tuntea tutun kosketuksen itseään vasten pitkän ajan jälkeen. Vahvojen kämmenten laskeutuen vyötärön molemmin puolin ja kulkeutuivat salavihkaa alaselälle kuin varmistaakseen ettei Pandora lähtisi.

Kaipaavien huulien koskettaessa äkkisnäisesti huulia vielä viimeisen kerran, liikahti naisen vartalo väksiinkin siitä monen vuoden takaisesta kaipauksesta kun huulet viimein koskettivat rakastamansa miehen omia.
Viiteen vuoteen.
Huulien suostumatta päästämään vielä miehestä irti, vaikka mieli käskikin ja yrittikin saada kehon tottelemaan ilman tulosta. Kehon haluten aina vain lisää, tottelematta mieltä tilanteeseen nähden vaikka se olisikin ollut heille moelemmille parempi. Vahvojen käsien vielä kietoutuessa ympäri alaselälle, varmistaen ettei hän karkaisi minnekään, oli keho sinetöinyt jo kaiken.

Viimein huulien irtautuessa toisistaan edes sen hetkisen ajaksi, kohottautuivat sormet miehen kasvojen päälle, ja tunnustellen jokaikisen sentin tuon vampyyrin kasvoista, karhean ihon tuntuen mukavalta sormien alla, naisen haluten varmistaa ettei hän tai Anubis itse unohtaisi.
Latinankielisen lauseen nousten huulien välistä hiljaisesti kuuluville, tuon yhden pinen lauseen paljastaen tunteensa viiden vuoden erehtyneisyyden suhteen, joita kumpikaan ei ollut kuullut hyvin pitkiin aikoihin.
Se yksi ainut lause, joka pystyi pelkästään sanojen voimalla sitomaan kahden sielun yhteen ja koskaan päästämättä irti.
"En haluaisi luopua sinusta.. jälleen.." Hän tokaisi hiljaisesti hieman huvittuneena tilanteeseen sillä hän oli itselleen luvannut kauan aikaa sitten ettei enään koskaan itkisi miehen takia. Ainakaan kenenkään näkyvillä.

Huulien koskettaen vielä toisiaan kunnolla nyt suudelman syventyessä samassa jostain muustakin kuin pelkästään lähtemisen ja hylkäämisen pelosta. Liikahtivat kädet tuon miehen niskan takse pienellä halausotteella.
Liikkeen kertoen ettei demoni aikoisi päästää miestä vielä hetkeen, samalla naisen huokaisten hiljaisesti huuliensa välistä ennenkuin suudelma loppui jokseenkin vastahakuisesti.
Pandoran pysytellen kuitenkin vielä Sinin kehon läheisyydessä "tiedän että tapaamme vielä.. joten älä huoli rakkaani, kaikki kääntyy vielä hyvinpäin, meille kaikille" Kuului lohduttava kuiskaus vampyyrin korvan juureen, hiljaisena lupauksena kaksikon välillä, katseiden sulautuessa vielä kerran toisiinsa, ennenkuin käsien ote alkoi vähitellen höllentymään kaulalta vastahakoisesti.
"Se on lupaus."

Huulten lähtiessä erkaantumaan toisistaan – tuntui jokainen sekunti liian nopealle. Koko tuon tilanteen tuntuen kidutukselle, jossa Anubiksen sisintä raadeltiin kovakouraisesti vailla minkäänlaista hengähdystaukoa. Pandoran yrittäen tapansa mukaan olla vahva ja lausui lohduttavia sanoja tuolle eksyneelle sielulle, johon oli joutunut rakastumaan jumalten suomalla karkealla huumorilla. Toinen oli joutunut näkemään rakastettunsa kuoleman ja kuin se ei olisi ollut tarpeeksi – synnytti tämä miehen jälkeläisen raastavan jäähyväisten jälkeen. Nyt kun kaksikko oli löytänyt toisensa uudelleen – joutuivat nämä sanomaan toisilleen hyvästi salaseuran vainoamisen pelossa. Anubis halusi suojella kahta rakastamaansa henkilöä ja tuon itsekkään rakkauden eteen oli tämä valmis uhraamaan mitä vain vaikka ei sanonutkaan sitä ääneen.

Latinan kielellä lausutun lauseen toistuen hiljaisena mantrana pään sisällä – sanojen vaietessa miehen omien sanojen edessä kun tämä tarttui Pandoraa käsistä ja sulki ne omien kämmentensä väliin.
”Älä valehtele minulle tuolla pehmeällä äänelläsi. Tiedät saman kuin minäkin ettei tässä tule käymään hyvin. Edellisestä kerrasta minulla on edelleen muisto ihossani ja aavekipuja ajoittain selässäni.”
Käsien otteen tiukentuen tahallisesti. Hopeisen katseen pysyen naulittuna naisen kirkkaissa silmissä, jotka olivat katsoneet myös silloin takaisin kun Anubis oli kuollut rakkaansa käsivarsille.
”Kävelin manalanportille jo kerran ja jokin sanoo alitajunnassani minun päätyvän sinne uudelleen jos en lopeta tätä kaikkea tässä ja nyt, mutta kun saan katsoa sinua, tuntea sinut lähelläni, kuunnella hengitystäsi kun vaikenemme…”
Silmien katseen tummuen synkemmäksi – kertoen salamurhaajan olevan tosissaan jokaisesta sanastaan.
”…en halua sanoa hyvästi.”

Anubiksen päästäen Pandoran käsistä irti, mutta sen vaihtoehdon sijasta että tämä olisi päästänyt toisen perääntymään – vetäisi tämä naisen lähelleen ja kohotti toisen käsistä kasvojen sivulle. Peukalon kärjen hivellen pehmeästi suupieltä ja alahuulta.
”Lähde mukaani, Pandora. Yhdessä löydämme kodin muualta ja paikan josta salaseura ei meitä löydä. Tämä kaikki…”
Katseen haravoiden ympäristöä hetken ja palaten takaisin naisen silmiin.
”…saisi jäädä taakse ja tarkoitan myös sitä. Sano vain ja jätän salaseuran sinun tähtesi.”

Sanojen tuoden itsensä julki, painautuivat kasvot varovasti vakohti maata hajamielisenä, mielen yrittäen pitää pintansa kaiken sen tunnekuohun keskellä.
Se, miten paljon yksi kohtaaminen saikaan eksyneet sielut kietoutumaan jälleen monen vuoden surun keskeltä jälleen toisiaan vasten oli suorastaan hämmentävää.
Se sattui. Se sai mielen hymyilemään, tuntemaan itsensä vähemmän yksinäiseksi kaiken sen maailman kaikkeuden keskellä.
Se sai haluamaan itkemään kun tiesi ettei tilanne voisi olla koskaan samanlainen kuin ennen.
Pandora huokaisi hiljaa, yrittäen näin piilotella pientä nyyhkytyksen tapaista äänessään, katseiden haluamatta kohdistua toista kohti. Miksi ihmeessä tuon vampyyrimiehen täytyi aina saada hänet itkemään sanoillaan?
"... miksi sinun tyätyy aina saada minut itkemään vaikka sanoisitkin vain karun totuuden? Hän kysyi miheltä huvittuneella äänellään, samassa kun katse tuli kohdistumaan miehen sulan hopeisiin silmiin, jotka näyttivät hetkessä vaihtaneen väriä kuunvalossa .

Naisen luullen oikeasti että he aikoisivat nyt erota teiltään, kummankin jatkaen elämäänsä omin avuin, jälleen kerran erotettuina toisistaan.
Juuri kun Pandora olisi perääntynyt, jättänyt hyvästit haikein mielin, tulikin kehot asetettua lähemmäksi toisiaan ja pyynnön kuuluen julki.
Naisen katsoen toista hämmentyneenä. Oliko tuo tosissaan? Oliko se jälleen joku halpamainen pila, tai testi johon vastauksiin hän ei koskaan saisi vastauksia.
Demonin jääden sanattomaksi pyynnöstä.
He voisivat noin vain hylätä kaiken? Etsiä paikan jossa salaliitto ei häiritsisi, kasvattaa heidän tyttärensäilman että joku olisi tappamassa heitä kaikkia?

Naisen miettien, olisiko sellainen edes mahdollista sellaisessa tilanteessa enään? Pandoran huokaisten hiljaisesti, pienen kyyneleen karaten poskea pitkin ja sulautuen Anubiksen sormelle joka hänen huulillaan oleili lohduttavasti.
"... jos otamme Eveyn mukaan... muuten voit unohtaa koko asian"
Hän lausahti sitten vakavasti, sillä hän itsekään ei ollut varma tarkoittiko Sin ylipäätänsä heitä, perheenä vai sitä että Pandora joutuis hylkäämään oman lapsensa vain ja ainoastaan sen takia että he saisivat olla kahdestaan.
Se jälkimmäinen ei tulisi olemaan vaihtoehto. Ei todellakaan. KAtseen pysyen lujana vampyyrin omissa, ennenkuin ruskeat silmät sulkeutuivat varovasti ja keho painautui vielä enemmän lihaksikasta, mustan kangaspalan alle piiloutuvaa kehoa vasten ja pään asettuen olkapäähän piiloutuen.
"... en halua enään päästää sinua pois..."

Kyyneleen vierähtäessä poskelle ja tuntuen lopulta märkänä kosketuksensa sormien läheisyydessä – tunsi Anubis itsensä julmaksi ja typeräksi sinä hetkenä. Pandoran toteamus oli osunut oikeaan. Miksi salamurhaajan sanat saivat aina naisen itkemään tavalla tai toisella? Pienen, hymyä muistuttavan eleen kaartuen ruusun punaisille huulille sanojen aikana – kertoen Pandoran antavan jollakin asteella anteeksi.
”Jos voisin tehdä jotakin, mikä antaisi sinulle armahduksen minusta… En epäröisi hetkeäkään.”
Sormen kohottautuen pyyhkäisemään silmät kuivaksi, mitkä taas olivat joutuneen itkemään tuon salamurhaajan tähden. Pandora oli vahva persoona ja jääräpäinen tietyissä asioissa, mutta aina kun tämä joutui tekemisiin Anubiksen kanssa – sai jokin tuon vahvan ulkokuoren säröilemään. Tuosta huolimatta Pandora ei kaihtanut salamurhaajaa, päinvastoin.

Puheen aiheen vaihtuessa kaksikon jälkeläiseen – Pandoran tuodessa asian omalla tavallaan esille. Anubiksen kasvoilta pystyen lukemaan hetkellisesti tämän tulkkaavan kuulemaansa. Luuliko Pandora hänen tarkoittaneen pelkästään heitä kahta ja alle viisivuotias lapsi hyljättäisiin kadulle? Pandoran laskien otsansa hartiaa vasten. Anubiksen pystyen kuulemaan rakastettunsa hengittämisen selvemmin korvansa vierellä.
”Evey tulee mukaamme. Miksi haluaisin erottaa sinut hänestä - kun olet kasvattanut hänet yksin näiden vuosien ajan.”
Tumman äänen jatkaen rauhallisesti. Anubiksen sanomatta sitä ääneen, mutta ajatteli sinä hetkenä - ettei antaisi Eveyn koskaan kokea vanhempiensa menettämistä. Anubis itse oli jäänyt orvoksi liian pienenä ja sitä hän ei halunnut kenenkään muun kokevan.

Vahvojen käsivarsien kietoutuen Pandoran ympärille suojelevasti. Anubiksen hiljentäen ajatuksensa – haluten tuona hetkenä tuntea vain rakastamansa naisen lähellään ja aistia tämän elämän auran, joka valoi voimaa häneen omalla tavallansa. Anubis olisi voinut jäädä tuohon hetkeen iäisyydeksi, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen tämä pakotti itsensä sanomaan:
”Voisin käydä siistimässä itseni verestä – ettei Evey säikähdä minua liiaksi.”
Halauksen päästäen irti, mutta ennen kuin salamurhaaja erkaantui kokonaan kauemmaksi - jatkoi tämä rauhoittavasti:
”En pakene minnekään. Lupaan sen.”
Seuraavan teon tullen puhtaasti vaistojen johtamana, vaikka Anubis yritti pitää matalaa profiilia Pandoran tähden - ettei toinen alkaisi huolehtia liikaa. Miehen painaen otsansa, ihon tuntuen selvästi kuumemmalle, hetken kestäväksi ajaksi naisen omaa vasten, minkä jälkeen soi suukon toiselle ennen perääntymistä.

Anubiksen suunnaten askeleensa kylpyhuoneeseen, jonka sijainnin tämä muisti osittain. Lihasten kivistelyn auttamatta suunnistamista yhtään enempää. Salamurhaajan pitäen kasvonsa kuitenkin peruslukemilla. Peseytyminen parantaisi olotilan… toivottavasti.Kyyneleen vierähtäessä poskelle ja tuntuen lopulta märkänä kosketuksensa sormien läheisyydessä – tunsi Anubis itsensä julmaksi ja typeräksi sinä hetkenä. Pandoran toteamus oli osunut oikeaan. Miksi salamurhaajan sanat saivat aina naisen itkemään tavalla tai toisella? Pienen, hymyä muistuttavan eleen kaartuen ruusun punaisille huulille sanojen aikana – kertoen Pandoran antavan jollakin asteella anteeksi.
”Jos voisin tehdä jotakin, mikä antaisi sinulle armahduksen minusta… En epäröisi hetkeäkään.”
Sormen kohottautuen pyyhkäisemään silmät kuivaksi, mitkä taas olivat joutuneen itkemään tuon salamurhaajan tähden. Pandora oli vahva persoona ja jääräpäinen tietyissä asioissa, mutta aina kun tämä joutui tekemisiin Anubiksen kanssa – sai jokin tuon vahvan ulkokuoren säröilemään. Tuosta huolimatta Pandora ei kaihtanut salamurhaajaa, päinvastoin.

Puheen aiheen vaihtuessa kaksikon jälkeläiseen – Pandoran tuodessa asian omalla tavallaan esille. Anubiksen kasvoilta pystyen lukemaan hetkellisesti tämän tulkkaavan kuulemaansa. Luuliko Pandora hänen tarkoittaneen pelkästään heitä kahta ja alle viisivuotias lapsi hyljättäisiin kadulle? Pandoran laskien otsansa hartiaa vasten. Anubiksen pystyen kuulemaan rakastettunsa hengittämisen selvemmin korvansa vierellä.
”Evey tulee mukaamme. Miksi haluaisin erottaa sinut hänestä - kun olet kasvattanut hänet yksin näiden vuosien ajan.”
Tumman äänen jatkaen rauhallisesti. Anubiksen sanomatta sitä ääneen, mutta ajatteli sinä hetkenä - ettei antaisi Eveyn koskaan kokea vanhempiensa menettämistä. Anubis itse oli jäänyt orvoksi liian pienenä ja sitä hän ei halunnut kenenkään muun kokevan.

Vahvojen käsivarsien kietoutuen Pandoran ympärille suojelevasti. Anubiksen hiljentäen ajatuksensa – haluten tuona hetkenä tuntea vain rakastamansa naisen lähellään ja aistia tämän elämän auran, joka valoi voimaa häneen omalla tavallansa. Anubis olisi voinut jäädä tuohon hetkeen iäisyydeksi, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen tämä pakotti itsensä sanomaan:
”Voisin käydä siistimässä itseni verestä – ettei Evey säikähdä minua liiaksi.”
Halauksen päästäen irti, mutta ennen kuin salamurhaaja erkaantui kokonaan kauemmaksi - jatkoi tämä rauhoittavasti:
”En pakene minnekään. Lupaan sen.”
Seuraavan teon tullen puhtaasti vaistojen johtamana, vaikka Anubis yritti pitää matalaa profiilia Pandoran tähden - ettei toinen alkaisi huolehtia liikaa. Miehen painaen otsansa, ihon tuntuen selvästi kuumemmalle, hetken kestäväksi ajaksi naisen omaa vasten, minkä jälkeen soi suukon toiselle ennen perääntymistä.

Anubiksen suunnaten askeleensa kylpyhuoneeseen, jonka sijainnin tämä muisti osittain. Lihasten kivistelyn auttamatta suunnistamista yhtään enempää. Salamurhaajan pitäen kasvonsa kuitenkin peruslukemilla. Peseytyminen parantaisi olotilan… toivottavasti.

Pandora naurahti hiljaisesti miehen sanoen että lapsi todellakin tulisi heidän mukaansa, äänenpainossa kuuluen pieni päättäväisyys joka viesti että asia oli loppuun käsitelty ja lopetettu.
He todellakin aikoivat häipyä salaliiton tieltä, ja paeta?
Käsivarsien kietoutuessa kehon ympärille ja hellän hiljaisuuden vaipuen kaksikon ympärille odottamatta kenenkään tai minkään rikkovan sitä.
Hiljaisuus jatkui aikansa, kaksikon lähes kuullen vain oman hengityksensä ja kuinka pikkuinen liikahteli toisessa huoneessa sängyllä asentoa muuttaen mukavempaan.
Kellon tikittäen jossain pimeydessä seinällä, sen kaiken omalla tavallansa oudon rauhallisen olotilan rikkoen miehen toteaminen siistiytymisestä, johon nainen tärskähti pienesti katsahtaen tuota hieman arvioiden.
Vaikka kyseinen kaapu olikin musta... Evey oli yliluonnollinen olento joka aistisi veren jo kaukaa ennen kuin tämä olisi edes astunut lähemmäs isäänsä.

"Mene vain... käytävältä oikealle ja kulman takaa oikeanpuoleinen ovi" Hän ohjeisti toista hymyillen, mutristaen samalla pienesti söpöttelevästi huuliaan tuolle ihan vain omaksi ärsytykseensä.
Otteen hellentyessä vähitellen enemmän ja enemmän kunnes kaksikko oli irtaantunut lähes kokonaan irti toisistaan tulikin mies lausumaan oman lupauksensa hälventääkseen viimeisetkin epäilykset Pandoran mielestä.
Samassa lämpimän otsan tullen asetetuksi hänen omaansa vasten ja huulien painautuen yhteen vielä kerran.
Demonin jääden nojaamaan keittiön tasoa vasten hiljaisesti miehen lähtiessä etsimään kiltisti kylpyhuonetta, pudisteli demoni varoen päätään. Jotkut tosiaan taisivat pelleillä heidän kanssaan siellä jossain kulissien takana yläpuolella?

"Tarvitko apua?" Nainen kysäisi, vilkaisten oven suulta sinne suuntaan jonne mies oli kadonnut samalla Eveyn huoneesta kuuluen jälleen pieni liikkumsien ääni, naisen kuitenkaan aistimatta vielä tytön heräämistä vaikka tällä kävisikin jo mielessä sellainenkin asia että toinen olisi jälleen vain esittänyt nukkuvaa ja oikeasti kuulut heidän keskustelunsa.
Mutta ei. Se se voisi olla niin. eihän?

Etusormen painaessa katkaisijasta syttyi kattoon kylpyhuoneeseen kuuluva kirkasvalo, joka sai silmät siristymään automaattisesti kun pimeyteen kotiutunut katse joutui yhtäkkiä totuttelemaan valoon. Seinäpeilin paljastaen silmille vartalon sen hetkisen tilan. Kyljen sivusta oli sotkeutunut vereen selvästi, lian tummentaessa ihoa muutenkin. Hiljaisen huokauksen henkäisten huulten lomasta. Anubiksen lähes toivoen sinä hetkenä ettei kykenisi näkemään kuvajaistaan, mutta muinaisten manausten takia hän sai nähdä itsensä heijastuvista pinnoista vampyyripuolesta huolimatta. Pandoran äänen kysyessä tarvitsisiko salamurhaaja missään apua – vastasi tämä tapansa mukaan kaiken olevan hyvin.

Valkoisen paidan tullen riisutuksi varovaisesti – kuivuneen veren tehden kankaasta tarttuvamman. Valon välkähtäen kapeasta veitsen terästä kun se nostettiin päälaen korkeudelle. Toisen käsistä tarttuen vuoronperään pitkien hiusten latvoista ja heittäen irtileikatut roskakoriin. Tummien hiusten kasaantuen kasaantumistaan. Peilistä katsoen lopulta takaisin lyhythiuksinen kuvajainen. Veitsen tullen pestyksi kuuman veden alla ennen kuin se vietiin tarkkaan harkiten selän puolelle. Sormen päiden hakien ensin oikeaa kohtaa; sitä aluetta mihin oli muodostunut arpi kuolemaan johtavasta iskusta. Kivun säteillen selvästi kyseisellä alueella ja ihon tuntuessa kuumoittavalle. Veitsen viiltäen alareunaan sentin levyisen haavan, josta arven alle kasaantuneen eritteet pääsivät valumaan pois. Anubis oli joutunut tekemään tämän monta kertaa aikaisemminkin ja kokoamaan voimansa tulehduksen nostattaman kuumetaudin jälkeen. Salaseuran tietämättä kuitenkaan jäsenensä heikkoudesta, jonka tämä oli saanut vaivakseen. Voisi luulla että kuolleista herääminen antoi alkaa kaiken alusta, mutta todellisuudessa totuus oli kaikkea muuta.

Työtason tullessa siivotuksi koskemattoman näköiseksi – tulivat viimeisetkin vaatekappaleet riisutuksi ja viikatuksi tason päälle. Juoksevan veden huminan rikkoessa kylpyhuoneen hiljaisuuden. Lämpimän veden myötäillen vartalon jokaista lihasta pehmeästi – saaden olotilan rentoutumaan asteittain.

Anubiksen kertoessa tavanomaisen vastauksensa, pudisteli Pandora kuin automaattisesti päätänsä tuolle miehelle, joka aina yritti parhaansa mukaan kertoa ettei mikään olisi hätänä.
Mutta siltikin.. Nainen hymähti huuliensa välistä, katseen kääntyessä seinällä tikittävään vanhaan kelloon, todeten sen olevan oikeastaan lähes aamu.
Pari tunti, vähemmänkin kunnes Evey heräisi katsomaan televisiota niinkuin kuka tahansa sen ikäinen lapsi.

Samassa naisen muistaen oman vaatetuksensa, joka varmasti herättäisi enemmän tai vähemmän kummastusta kenellä vain, sillä salamurhaajan vaatteet eivät olleet mitään järin normaaleja tilanteeseen nähden.
Pandora vilkaisten vielä viimeisen kerran käytävään, jonne mies oli karannut josta kuului selvä veden loiske ennenkuin tyytyi astelemaan itse omaan huoneeseensa josta he olivatkin tulleet sisään.
Vaihtaakseen jotain vähemmän huomiota herättävämpää päälle.

Vaatekaapin avautuessa hiljaisesti ja vaatteiden tullen riisutuksi nätisti sängyn päälle odottamaan, ja päälle tullen vedetyksi yksinkertainen punainen mekko, jonka hihat peittivät puolet käsivarresta, ja loppuivat käsitaipeeseen, hameen helman taasen päätyen hieman alle polvien.
Niskojen tullen naksautetuksi samalla kun nainen asteli ulos huoneestaan puettuna, samassa Eveyn huoneesta kuuluen pientä äänen tapaista.
Askelten johtaen sinne ja nähden tytön yrittävän nousta ylös kaikin tavoin selvästi vielä unen pöpperöisenä, Pandoran pudistaen päätään huvittuneena, astellen sängyn vierustalle.
"Kello ei ole vielä edes seitsemää... sinunlaisesi pienen tytön täytyisi nukkua vielä tähän aikaan" Nainen tokaisi naurahtaen, asettaen lapsen takaisin makuulle sängylle tuon unisestä inttimisestä huolimatta.

Hetken hiljaisen ja lapsekkaan väittelyn jälkeen, oli lapsi nukahtanut takaisin tyytyväisenä sänkyynsä samainen kangaspala otteessaan, käden peitellen tuon vielä kunnolla lämpimän peiton alle.
Oven tullen asetetuksi raolleen samalla, demonin hipsien samassa hiljaisesti takaisin keittiöön jääden odottamaan sinin saapumista pois kylpyhuoneen uumenista.

Viimeisenkin veritahran liueten pois veden mukana suljettiin suihku lopulta. Anubiksen pukien vaatteensa takaisin päälleen, mutta jättäen suosiolla verisen paidan pois. Päällysvaate sai nyt riittää peittämään ylävartaloa niin kauan kunnes puhtaampi paita löytyisi. Viimeinen vilkaisu peilikuvan suuntaan, joka edelleen näytti liian kalpealle ja väsyneelle, ennen kuin ovi tuli aikaistuisi ja Anubis liittyi uudelleen Pandoran seuraan.

Lämpöisen sisäilman tuntuen selvästi vatsalihasten ja käsivarsien iholla, joita kangas ei suojannut tarpeeksi. Käytävän päätyessä takaisin lähtöpisteeseen; keittiöön – seisahtui Anubis hetkeksi lavuaarin lähelle ja täytti lasin kylmällä vedellä. Lasin tullen painetuksi otsalle kun selkä oli asettunut nojaamaan tasoa vasten. Hiljaisen henkäyksen kohottautuen keuhkoista - silmien sulkeutuessa yhtäaikaisesti.
”Evey taitaa olla samanlainen aamuvirkku kuin minä vai yhtä aamu uninen kuin äitinsä?”
Huvittuneen hymähdyksen viimeistellen lauseen. Anubis oli kuullut osittain äidin ja tyttären välisen keskustelun kun nämä olivat väitelleen leikkimielisesti nukkumisen tärkeydestä. Silmien avautuen hitaasti ja lasin tullen lasketuksi alas huulten luokse.

Anubiksen pitäen ilmeensä tyynenä vaikka aivan hetki sitten oli käyttäytynyt kaikella muulla tavoin kuin normaalisti. Katseen pysyen tuona hetkenä pelkästään tuossa naisessa, joka oli verhoutunut yksinkertaiseen hameeseen, mutta silti se riitti sytyttämään salamurhaajan sisimmän. Hiljaisen kolahduksen kuuluen vaimeana kun lasi tuli lasketuksi pöydälle. Käden ojentautuen kutsuvasti Pandoraa kohti kuin silloin viisi vuotta sitten alttarilla.

Miehen astellen takaisin paikalle, vikaisi nianen tuota varovasti olkansa ylitse ruoan teon lomasta, kohottaen kulmaansa hieman kummastuneena.
Vesilasin tullen asetetuksi viilentimenä otsaa vasten sen sijaan että se olisi juotu, huokaisi demoni ja lopetti tekeleet kesken.
Astellen miehen eteen, samassa kysymyksen tullen julki heidän lapsestaan, hymähti nainen sinuun.. valitettavaa.. heräämässä jo kuudelta aamulla vainja ainoastaan saadakseen nähdä piirretyt.. tai herättääkseen minut" Hän tokaisi hymähtäen, käden tullen asetetuksi ensiksi vampyyrin kalpeille kasvoille.
Käden siirtyen sitten varoen otsan alueelle, vertaillen lämpöä omaansa ja sitten miehen omaa toisiinsa, vastauksen ollen varsin ilmeinen.

"mene makuullesi olohuoneeseen" Hän tokaisi sitten käskevästi, sormen osoittaen oven kaarmeihin joiden takana näkyi selvä sohva ja tuoli sekä televisio.
Katseen osuen hopeisiin silmiin, auringonvalon nousten vähitellen kuun tilallekeittiön ikkunoista sisään.
"kuinka kauan oikein olet ollut kuumeessa? Hyvä jos otsasi ei syty pian palamaan" Hän tokaisi sitten tuolle, kohottaen tuolle hieman kulmaansa arvioivasti, samassa käden siirtyessä nyt miehen käteen ja huokaisten.
Sin oli kipeä. kummankin varmasti tietäen ettei miehen olo paranisi sen enempää mikäli he nyt lähtisivät jonnekin elämään hiljaisesti, joten Pandora naurahti ja käden pursituen vasten miehen omaa ja tämän alkaessa vetämään tuota olohuonetta kohti, Anubiksen varmasti tietäen ettei tämä aikoisi luovuttaa miehen suhteen vielä hetkeen.

Hetken miettimisen ja tilanne arvioimisen jälkeen Pandora antoi kätensä laskeutua miehen otteeseen, mutta sen vaihtoehdon sijasta että tämä olisi antanut Anubiksen ottaa tilanteen hallintaansa – sai tuo salamurhaaja tuntea pienen nykäisyn, joka kehotti ja samaan aikaan myös käski seuraamaan naista kiltisti perässä olohuoneen puolelle. Miehen jättäen tahallisesti vastaamatta Pandoran esittämään kysymykseen. Kaksi päivää sinne tai tänne.

Anubiksen totellen Pandoraa sohvalle asti, mutta kun tämän olisi pitänyt asettua pitkälleen – vetäisi tämä naisen lähelleen ja leperrellen sanoi:
”Minulle riittää että saan katsella sinua auringon ensisäteiden lomassa.”
Aloittaen tapansa mukaan aikuismaisen oloisesti kunnes kumartui rakastettuaan lähemmäksi ja kuiskasi korvan juuressa:
”Piirrän ja väritän myös mielelläni, rakkaani…”
Etuhampaiden näykkäisten korvanlehteä kiusoittelevasti. Sanojen käyttäen kiertoilmaisuja kaikin puolin, selvästi pilke silmäkulmassa. Leikittelevän eläimellisen murahduksen kohoten kurkusta.
”…kaikkia värejä käyttäen… viivojen sisäpuolella pysymättä…”
Oikean puoleisen käden laskeutuen alaselälle ja hivellen aluetta sormenpäillä. Oliko tämä kaikki käyttäytyminen puhtaasti kuumehoureen syytä vai salamurhaajan tapa kiinnittää huomio toisaalle? Niin tai näin, mutta tuona hetkenä Pandoran olisi pelattava korttinsa oikein – jos halusi yrittää liueta tilanteesta.

Kaksikon päästen ilman ongelmia, mutta samantien kun he olivat päässeet sohvalle asti ja ennenkuin vampyyri oli kerennyt edes asettumaan makuulleen sängylle, tuli tämäkehoon kiinni.
Samassa lepertelyn alkaessa.
Hampaiden puraisten nopeasti ja hellästi korvan lehteä, samassa hengityksen tiheentyessä varovasti astetta enemmän.
Kiertelevien sanojen leperrellen, saaden pienen huvittuneisuuden karkaamaan huulien välistä naurahduksen tapaisena äänenä, demonin kohottaen kulmaansa hieman epäuskoisesti.
"joko et ole saanut hyvin pitkään aikaan..." Pandora aloitti hiljaisesti, käden karaten miehen kehoa pitkin ylös tuon kaulalle, ja huulten painautuessa ensin poskelle, tämän pitäessä samassa tahallisesti pienen tauon sanoissaan.
"tai yrität vain välttää tervehtymistäsi, rakas" Hän lisäsi, juuri kun huulet olisivat päässeet leuan alapuolelle hitaasti ja viekottelevasti, hampaiden näykkästen välillä ihoa, aina aataminomenalleasti, kädet jotka olivatkin jääneet miehen rintakehän kohdille tyrkkäsivätkin tuosn sohvalle varoen.
Ainakin yrittivät.

Demonin luoden kasvoilleen pienen viekkaan hymyn, tämän asettuen toisen syliin, katseiden kohottautuessa toisiinsa.
"... vai lieneekö mielessäsi muita taka-ajatuksia väritysten suhteen?" Nainen lisäsi, vieden kätensä toisen niskan takaa ympäri huulien paianutuessa varoen toisiaan vasten hetken hiljaisuuden jälkeen.
Demonin jääden odottamaan toisen vastausta.

Ensimmäiseen lauseeseen vastattiin kettumaisella virnistyksellä – toisen lauseista rekisteröiden vain kuuloaisti, mutta sanat eivät ehtineet muodostamaan vastausta kun ajatukset tempaistiin täysin muualle. Ihon pystyen tuntemaan huulten kosketukset lähellä leukaperää ja kuin hetken piinaavasti kiusoiteltuaan kosketukset lähtivät laskeutumaan kaulan etuosalle. Etuhampaiden terävän näykkäisyn perässä seuraten lepyttelevä pehmeä suudelma – noiden kahden muodostaen yhtälön, joka sai mielihyvän aallot kulkeutumaan vartalon lävitse. Hiljaisen henkäyksen karaten huulten lomasta ennen kuin se ehdittiin tukahduttamaan kuulumattomaksi. Pandoran leikitellen sinä hetkenä herkällä alueella ja vaikutti tietävän sen hyvin itsekin – tämän käyttäen hyväkseen keskittymisen herpaantumista ja kun niin tapahtui - töytäisivät kädet miehen sohvalle. Pandoran istuutuen hajareisin salamurhaajan syliin ettei mies pääsisi yrittämään nousemista ylös.

”Tunnethan sinä minut, rakkaani.”
Tumman äänen vastaten mystisen pehmeästi samaan aikaan kun huulet tuotiin piinaavan lähelle naisen omia, mutta suudelmaa ei suotu perille asti. Lämpimän hengityksen tuntuen ihoa vasten kun huulet lähtivät tutkimaan kasvojen piirteitä sentin päästä. Käden kulkeutuessa salakavalasti yläselän korkeudelle ja painautuen tukevasti vasten. Anubis ei yrittänyt missään vaiheessa ylös nousemista vaan myötäili tilannetta edukseen. Salamurhaajan leikittelyn kiinnittäessä aistien huomion - oli tämä hivuttanut itsensä sohvan reunalle istumaan.

”Hyvin harva osaa lukea siirtojani tai sanojani.”
Kuiskauksen jatkaen leikittelevästi. Miehen laskeutuen alas sohvalta ja vieden sylissään istuvan naisen mukanaan lattialle. Pandoran laskeutuessa selälleen lattialle – pääsi Anubis päällimmäiseksi. Vahvojen käsien asettuen naisen pään molemmin puolin. Sulaa hopeaa muistuttavien silmien katsoen ylhäältä pirullisesti, mutta samaan aikaan myös rakastavasti.
”Voitin.”
Latinan kielisen sanan tullen lausutuksi aikuismaisen tyynesti tuolla tummalla äänellä, joka hiveli kuuloaistia jokaisen tavun aikana.

Kaksikon tilanteen muuttuessa aste asteelta leikkivämmäksi ja viekottelevammaksi, oli demoni jo alistanut miehen sohvalle istumaan, varmistaen vielä etei tuo päääsisi aivan heti pois alta.
Ainakaan ilman että hän tippuisi pois.
Käsien kulkeutuen yläselälle viekottelevasti ja kutittelevasti kunnes nainen oli todennut jääneensa miehen sanojen mukana alakynteen tilanteessa.
Selän painautuen kylmälle puulattialle, miehen itse asettuen hänen yläpuolellensa.
Katseiden pysytellen toisissaan kiinni koko sen ajan.
Molempien silmistä näkyen se pieni ilo siitä kuinka monen vuoden jälkeen kaksi sielua olivat viimeinkin päätyneet yhten

Latinankielisen voitonilmaisun tullen lautuksi, pudisti nainen päätään huvittuneena miehelleen, "niinkö tosiaan?" hän tokaisi sitten hymyillen.
Tämän kuitenkin antaen olla asian olla ainakin vielä hetken ajan.
Käsien tullen kietoutuneeksi toisen niskan taakse halausotteella.
Demonin näyttäen miehelle kieltä, huulten painatuen takaisin kaulan alueelle "hmm, taidan veikata enemmän kuumehouretta... tämä on jotain ei-niin-tapaistasi" Hän tokaisi sitten leikkisästi takaisin vampyyrille, kulman kohoten hieman kysyvään tapaan.
Käsien työntäessä miehen kehoa varovasti itseään vasten, toisen käden irtautuessa kaulan ja niskan alueelta, sormien koskettaen miehen kasvojen piirteitä sentti sentiltä, piirre piireeltä tämän rittäen ikäänkuin painaa jokaisen yksityiskohdan mieleensä.

Naisen murahtaen hiljaisesti hieman eläimellisellä tavalla Anubikselle takaisin.
"hmmh, sanoinko jo kuinka ikävöin sinua viiden vuoden ajan?" hän kysäisi tuolta hieman kiusoittelevasti pään tullen asetetuksi hieman lämpimämpää ihoa vasten hymyillen.
Silmien haastaen hieman miestä, pienen lempeän hymyn kera "et taida värittää tänän?" Tämä kysäisi nyt pinen virneen kera.

Kapeiden sormen päiden tunnustellen salamurhaajan kasvoja – sulki tämä hetken kestäväksi ajaksi silmänsä. Anubis ei osannut pukea sitä sanoiksi, mutta silti hän kykeni tuntemaan sen joka kerta. Pandora oli kuin sielun puuttuva pala, joka loksahti aina paikoilleen kun tämä oli lähellä salamurhaajaa. Naisen puhuessa kaipauksesta viiden vuoden aikana – siirtyivät silmäluomet syrjään katseen tieltä. Hopeisten silmien pysyen ilmeettöminä kunnes hitaasti niiden keskustaan syttyi lämpö.
”Jos olisin antanut sielustani palan aina kun kaipasin sinua…”
Tumman äänen lausuen hiljaisesti kuin peläten sanojen katoavan kokonaan jos ne lausuttaisiin lujemmin.
”… ei siitä olisi enää mitään jäljellä.”

Naurahduksen kohottautuen ylös kurkusta Pandoran viimeisen toteamuksen jälkeen. Niin mielellään kuin Anubis olisikin ”värittänyt” rakastettunsa kanssa – ei se valitettavasti käynyt nyt päinsä. Kuulon rekisteröidessä liikettä lastenhuoneen suunnalta – virnisti Anubis vielä viimeisen kerran Pandoralle ennen kuin nousi ensimmäisenä ylös lattialta ja ojensi auttavan kätensä.
”Voisimme saada uteliaan silmäparin seuraksemme, vai kuinka?”
Salamurhaajan ehtien sanomaan ajatuksensa ääneen kun pian sen jälkeen kevyet askeleet lähestyivät keittiötä. Eveyn ilmestyen oven suuhun vastaheränneenä ja hieroi kädellään silmiään.
”En saa enää nukuttua, äiti. Saanhan jo nousta. Saanhan?”
Lapsen kysymyksen ollen kaikin puolin viaton – ilman minkäänlaista taka-ajatusta, joita Anubis oli puolestaan tottunut sietämään ja joutunut kuuntelemaan kaikkien suusta.

Salamurhaajan pysyen vaiti – antaen tilanteen ratketa äidin ja tyttären välillä omalla painollansa. Pandoran keskittyessä jälkikasvuunsa päästäisi tämä toivon mukaan Anubiksen pälkähästä ja unohtaisi miehen sen hetkisen tilan. Selän nojautuen varovaisesti sohvan selkänojaa vasten ja käsivarsien tullen ristityksi rintakehän korkeudelle. Hopeisen katseen katsoen hetken Eveytä kunnes se laskeutui viistoon lattialle ja silmät sulkeutuivat aavistuksen lepuuttamaan katsetta. Anubiksen puhuen itselleen olevansa kunnossa, pakottaen itsensä jaksamaan.

Anubiksen todeten etteivät he kerkeäisi "värittämään" tilanteessa, ellei sitten molemmat halunneet hyvin, suorastaan liiankin uteliasta silmäparia tiirailemaan heitä, hymähti demoni pienesti miehen auttavalle kädelle.
Käden koskettaen toisiaan ja naisen päästen ylös maasta juuri ennenkuin Evey oli saapunut keittiön oven suulle väsyneen näköisenä.
Viattoman äänen sanoen ettei halunnut enään nukkua, huokaisi Pandora pienesti ja vilkaisi kelloa. Hetken pohdinnan jälkeen nainen nyökkäsi varoen ja nappasi tytön syliinsä "saat nousta.. lastenohjelmatkin alkavat pian" Hän tokaisi tytön korvaan hymyillen, huulien painautuessa poskelle pienesti ennenkuin kaksikko katosi keittiöön.
Eveyn istuutuen tason päälle ja Pandoran kadoten jääkaapille hetkisesti.

Tyttö ei selvästikään ollut vielä noteerannut miestä olohuoneessa, unenpöpperössä kun oli ja nainen ajatteli että mies kerkeäisi vielä juosta karkuun ennenkuin kertoisi olevansa tytön isä.
"Mitä haluat aamupalaksi?" Pandora kysyi, pikkuisen kääntäen uneliaan katseensa jääkaapille ja osoitti sitten erästä kaappia jossa kaikki murot olivat.
Demoni naurahti, astellen kaapille päin "äiti, saanko mennä syömään olohuoneeseen? jooko?" ääni kysyi nyt ja nainen vilkaisi toista kummissaan mutta tyytyi myöntymään tähän asiaan.
Lapsen hypähtäen alas keittötasolta puiselle lattialle pienten askeleiden lähtien lähes samantien sipsuttamaan olohuoneeseen.
Askelten hidastuen kuitenkin olohuoneessa Eveyn huomatessa miehen joka istui sohvalla silmät suljettuna ja kädet ristissä, tämän kuitenkin uskaltautuen tuon lähelle vaikkakin hieman aroin askelin.
Pienen mielen ajatellen miehen nukkuvan vielä, vaikka asiahan oli aivan päinvastoin. Pienten jalkojen kuljettaen sohvan vierelle ja tämän alkaen kömpimään ylös pehmeiden sohvatyynyjen päälle.

Pienen kamppailun saattelemana tyttö oli päässyt istumaan sohvalle mutta sen sijaan että tämä olisi ollut hiljaa ja vain syönyt kiltisti aamupalansa, kohottautui sormi koskettamaan sänkistä poskea.
posken kimmoten tökäsisyn seurauksena entiselleen sormen poistettua muutaman sentin päähän iholta ja hopeisten silmien seuraten miehen liikkeitä tarkkailevasti "näitkö sinäkin painajaista kun näytät noin huonolta?" Kysymyksen tullen julki, katsoivat silmät kummastellen Siniä.
niin, mitä sen ikäinen lapsi vielä ymmärtäisi?
Pandoran vilkaisten murokulhon kanssa ovelta kaksikkoa mietteliäänä, katseen kuitenkin siirtyen kuumeiseen Anubikseen. Miten he aikoisivat kertoa asian?

Aluksi puolillaan pysyneet silmät olivat viimein sulkeutuneet kokonaan kun Evey viimein saapui varovaisin askelin olohuoneeseen. Silmäluomien pysyessä katseen suojana rekisteröi kuuloaisti kaiken ympärillä tapahtuvan automaattisesti vaikka sinä hetkenä väsymys olisi halunnut aistien vaipuvan lepotilaan. Salamurhaajan veri oli kuitenkin liian vahva tämän miehen ruumiissa - ettei mieli kyennyt hallitsemaan täysin noita ikivanhoja taitoja. Sormenpään lähestyessä poskea – olisi normaalisti salamurhaaja tarttunut kädellään lähestyvästä kohteesta ja tarpeen vaatiessa niksauttanut jotakin sijoiltaan, mutta tuon tekemisen sijasta – Anubis antoi Eveyn koskettaa häntä kasvoihin. Silmien avautuessa vasta silloin kun lapsi mainitsi jotakin painajaisten näkemisestä ja kysyi perään näkikö toinenkin kenties niitä. Hopeisen katseen kääntyessä Eveyn suuntaan – näki Anubis saman tien tuosta lapsesta tämän olevan tosissaan painajaisten näkemisestä. Nuoren sielun katseesta näkyen muutakin. Jotakin, joka sai tuon ikivanhan sielun rauhattomaksi.
”Tuskin niin pahaa kuin sinä näit.”
Evey totta kai pysyen vaiti moisen kummallisen vastakysymyksen edessä, mutta Anubis oli saanut silti vastauksensa katsoessaan toista silmiin kysymyksen esittämisen jälkeen. Evey oli nähnyt jotakin unissaan… asioita, jotka linkittyivät tämän isään ja tuleviin tapahtumiin?

Anubiksen jättäen Evey syömään aamupalaansa rauhassa sohvalle ja siirtyen huomaamattomasti keittiön puolelle Pandoran luokse. Ohittaessaan naisen, työtason luokse kävellessään, sanoi tummaääni korvan juuressa:
”Meidän pitää lähteä jo tänään. He ovat jo minun jäljillä ja pian tekin olette vaarassa.”
Veden solinan kantautuen keittiön halki hanan avautuessa ja sulkeutuessa. Lasin äkillisen kolahtamisen pöydän tasoa vasten kertoen jonkin olevan hätänä. Toisen käsistä hakeutuen otsan luokse, kasvoilta häivähtäen selvä kivun irvistys. Pöydästä tukea hakevan käden sormien painautuen tiiviimmin tasoa vasten. Rauhoittavien ja vähättelevien sanojen kohottautuen jo valmiiksi kielenpäälle, joka oli aikeissa lausua ne kuuluville kunnes tuntuvat kylmät väreet ja kivistely jokaisessa lihaksessa sai jalat lähes pettämään alta. Terävän rykäisyn kohottautuen kurkusta. Otsaa peittävän käden laskeutuen alas pöydällä lepäävän vierelle.
”Olen kunnossa…”
Väsyneen äänen kuiskaten hengästyneesti –sydämen kiivaan läpätyksen paistaen tavuista lävitse.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 01.] Da mi basia mille, deinde centum

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 12:20

Tumman äänen kertoessa veden solinan lävitse mitä täytyisi tehdä, käänsi Pandora katseensa mieheen päin myöntyvästi, katsoen kun mies otti lasiinsa vettä.
Mielenkiinnon kohoten muualle ympärillä tapahtumaan kuten piirrettyjen äänet, veden solina ja se yksi ään joka ei koskaan tiennyt mitään hyvää.
Lasin kopahdus hyvin äänekkäästi.
Käsien kohoten tason päälle ja puristuen vasten voimakkaasti, vilkaisivat silmät syrjemmällä katseella mieheen.
Vaikka Sin yrittikin kertoa että kaikki oli hyvin, kuului samantien toinen kopahdus kun lautanen tuli asetettua tason päälle, ja naisen kääntyen toinen käsi lanteilla tuota kohti. "Selvä, nyt riitti" Hän tokaisi hieman vihaisella äänellä katsoen miestä vakavana.
"nyt kerrot, juurta jaksaen mikä sinulla on!" Hän tokaisi sellaisella äänellä ettei kannattaisi yrittää kierrellä asiaa tai valehdella.

Katseen pysytellen koko sen ajan vakavana, toisen vapaan käyden kohoten miehen kasvoille ja kääntäen tuon katseen itseään kohti.
Silmien katsoen harkiten miehen väsyneitä ja kalpeita kasvoja, ihon kuumottaen käden alla "nukut ensin. emme lähe muuten minnekään. onko selvä" Hän tokaisi sitten käskevästi, sormen osoittaen olohuoneeseen jossa Evey katsoi piirrettyjä.
"tulen nukkumaan viereesi muuten ja varmistan että nukut." Hän lisäsi pienen pirumaisen virnistyksen kera, silmien värähtäessä pienesti kapeammaksi, samassa käden laskeutuen alas miehen kasvoilta mutta tarttuen vuorostaan Anubiksen käteen.

Pandora huokaisi hiljaisesti "olisit kiltti, en halua menettää sinua enään ja näytät muutenkin huonolta" Hän tokaisi hiljaisella äänellä, varmistaen ettei Evey kuulisi heidän keskusteluaan. Ei olisi vielä aika.
"mitä minun täytyy tehdä jotta edes lepäisit, edes viisi minuuttia?!"

Pandoran päättäväisen äänen sävyn lävistäessä alitajunnan – tiesi Anubis rajan ylittyneen naisen kohdilla. Kärsivällisyyttä hänen rakastetultaan ei puuttunut, mutta kun alkoi olla kyse lähiomaisesta ja tämän voinnista… tuli raja ennemmin tai myöhemmin vastaan. Rauhallisella äänen painolla lausuttujen sanojen kehottaen salamurhaaja uudemman kerran lepäämään ja keräämään voimansa ajan kanssa. Tuona hetkenä kaksikolta puuttui kuitenkin se kaikista tärkein; aika. Anubiksen laskien kätensä Pandoran oman päälle ja silittäen peukalollaan kämmenselkää rauhoittavasti.
”Tiedän sen ja pyydän anteeksi - etten ajatellut tunteitasi. Lepään hetken. Lupaan sen sinulle.”
Noiden sanojen saattelemana Anubis alistui Pandoran tahtoon; pysähdy ja lepää. Kaksikon vaihtaen vielä pari sanaa keskenään tulevista tapahtumista ja suunnitelmista ennen kuin salamurhaaja palasi takaisin sinne samaiseen makuuhuoneeseen mistä kaikki tämä oli alkanut. Silmäluomien laskeutuen hitaasti katseen peitoksi. Väsymyksen syventyen uneksi. Uni levottomiksi harhoiksi, jotka pitivät kuumeisen mielen otteessaan tiukasti. Auringon kohoten korkealle taivaankannelle ja lähtien laskeutumaan läntistä taivaanrantaa kohti – ilman viilentyen saapuvan illan edellä. Salamurhaajan pysyen vieläkin vuoteen omana. Tämän näyttäen päällisin puolin nukkuvan, mutta liikahteli aika-ajoin levottomasti ja mumisi jotakin Egyptin vanhalla kielellä. Hikihelmien koristaen kalpeaa ihoa selvästi. Rintakehän kohoillessa kiihtyneesti – sydämen yrittäen rauhoittaa itseään parhaansa mukaan rintakehän sisimmässä.

”Haluat kysyä minulta jotakin… kysy siis.”
”Tiedät kyllä mitä haluan sinulta kysyä.”
”Toteutan toiveenne... jos toteutatte omani.”
”Elämä kuolemasta... Kuolemasta elämä...”
”Tuhkaa… ja … varjoja…”

Lupauksen tuoden itsensä julki salamurhaajan huulien välistä, nyökkäsi demoni pienesti Anubikselle tyytyväisenä.
Sormien kietoutuen vielä hetkeksi miehen käden ympärillle heidän vaihtaessa vielä viimeiset sanat lähdöstä, ennenkuin mies itse vetäytyi heikosti makuuhuoneeseen lepäämään. Naisen huokaisten vaovasti itsekseen ja vilkaisten jälleen olohuoneeseen jossa Evey katseli piirrettyjä tyytyväisenä pienen unen pöppeön mukana, hipsi Pandora tuon pienen lapsen vierelle, käsien kietoutuen tuon ympäille pienellä halausotteella.
"Kerrotko mitä unta näit?" Hän kysyi hiljaisesti tytöltä, Eveyn suostuen tässä vaiheessa kääntämään katseensa äitiinsä pienen hymyn kera.
Juuri kun tämä olisi sanonut unensa, asettikin tuo somensa huulien päälle "lupasin etten kerro!"
Tyttö tokaisi sitten vinistäen äidilleen, kohotti Pandora kulmaansa hieman epäilevästi. "kenelle lupasit?" Hän kysyi hieman kovemmalla puheäänellä, Eveyn huulille ilmestyen sitten pieni, vihjaileva, lapsekas ilme joka kertoi ettei toinen aikoisi kertoa. Ei ainakaan vielä.
Pandoran huokaisten hiljaisesti, tietäen liiankin hyvin että Evey oli, - valitettavasti perinyt hänen jääräpäisyydensä joten myös se tarkoittaisi sitä että tyttö kertoisi joko omalla tahollaan kun itse halusi.
Naisen huokaisten tyytyväisenä ja nousten ylös paikoiltaan, askelten lähtien viemään käytävälle, silmien vilkaisten sängyllä nukkuvaa miestä hieman huolissaan. Selvästikin tuolla ei tainnut olla kovin hyviä unia. Muinaisen kielen sanat ja lauseet tullen muminana julki ja pienenä levottomana liikkeenä.
Pienen surumielisen hymyn kohoten demonin kasvoillle tämän astellessa oven suun ohitse, aina käytävän päähän asti.

Oven aueten naahdellen ja Pandoran astuen sisään yrttihuoneeseen joka muistutti erehdyttävästi sitä samaa joka oli ollut kuusi vuotta sitten katakombeilla.
Naisen käden kurottautuen ensimmäiselle pienelle yttilaatikolle, muutaman kasvin tullen asetetuksi pieneen kulhoon.

Ajan kuluen lääkkeen valmistamisessa, Pandoa oli aistinut jo aikoja sitten kuinka Evey oli jäänyt Anubiksen vierelle makuuhuoneessa, odottamaan äidin saapumista huoneeseen ja pieniä selvityksiä pienen mielen kysymyksiin.
Eveyn pyyhkien pienellä, kylmällä vedellä kostutetulla kankaan palalla Sinin kasvoja hiestä.
Tytön sulan hopeisten silmien katsoen miestä avioivasti ja ihmetellen miten ihmeessä sama mies joka oli pelastanut hänet oli päätynyt samaan taloon yön aikana ja miten tuo mies ja äiti tunsivat toisensa?

Hän tiesi itsensä juoksevan eteenpäin niin nopeasti kun kykeni, mutta silti pimeys ympärillä ei näyttänyt vaihtuvan mihinkään. Aistien kertoen jonkun tarkkailevan herkeämättä ja hymyilevän omaa kauniin vaarallista hymyänsä. Käskevän äänen huutaessa toista paljastamaan itsensä – kuului vastaukseksi vain kylmää naurua, joka kulkeutui tuulen mukana ja kietoutui kohteen ympärille käärmeen tavoin; hellästi ja tappavasti. Kaiken ympärillä tuoden mieleen leikin jatkuvan vielä pitkääkin, mutta silloin Anubis huomasi seisovansa keskellä ihmisjoukkoa. Hän ei tiennyt miten oli kyseiseen paikkaan päätynyt ja kukaan ympärillä olijoista ei näyttänyt myöskään välittävän uudesta tulokkaasta. Aivan kuin Anubis olisi ollut näkymätön kaiken tuon massan keskellä. Katseen haravoiden ympäristöä nopeasti – yrittäen etsiä poispääsyä. Näköaistin tajuamatta sitä vielä, mutta kun katse kääntyi muiden ihmisten katsomasuuntaan – kohosi alitajuntaan kätketty muisto kristallin kirkkaana. Puiselle lavalle nousten neljä hahmoa, joista kaksi piteli välissään naista, joka yritti pyristellä irti. Ensimmäisenä lavalle nousseen henkilön kohottaen kätensä taivaalle kuulijakuntaan päin ja alkaen lausumaan kiitosrukousta auringon jumalalle; Ra:lle. Anubiksen kuullen puheen hajanaisesti – tämän yrittäen edetä nopeasti väkijoukon lävitse lavaa kohti, mutta mitä enemmän hän yritti - sitä enemmän massa tuntui mahdottomalta läpäistä. Kiitosrukouksen sanelleen vetäistessä hupun syrjään naisen kasvoilta ja kohottaen kädessään pitelemänsä veitsen valmiina iskemään – halusi Anubis huutaa uhria nimeltä, mutta ääntäkään ei kuulunut. Maan avautuessa salamurhaajan jalkojen alla. Pimeyden nielaisten takaisin syleilyynsä.

Aaltojen kuohunnan kantautuen jostakin kaukaisuudesta. Äänen kertoen veden kohoavan ja laskevan seitsemän toista kertaa. Hiljaisuuden laskeutuen aavemaisena ennen kuin sen rikkoi uusi ääni; vauvan itkeminen. Anubiksen seisoen paikoillaan hievahtamatta. Hänen tietämättä sinä hetkenä ollenkaan äänen lähdettä. Pimeyden alkaen valaistumaan hitaasti kauempana. Paljastaen puoliksi avonaisen ikkunan, jonka eteen vedetyt valkoiset silkkiverhot heiluivat tuulessa rauhallisesti. Hiljaisen hyräilemisen yhtyen vauvan itkuun – saaden lapsen rauhoittumaan. Katseen pystyen erottamaan hahmon ikkunan edustalla. Valkoiseen pellavahameeseen pukeutuneen naisen pidellen sylissään pari kuukautisen ikäistä lasta. Näkymä ei vaikuttanut missään määrin tutulle tai unohtuneelle muistolle. Sydämen sykähtäen kuitenkin terävästi kun nainen kohotti katseensa lapsesta ja katsoi hopeisilla silmillään suoraan Anubista kuin olisi kyennyt näkemään tämän samassa huoneessa. Nainen ei kuitenkaan huutanut, ei edes puhunut. Hymyn kohottautuessa huulille. Naisen kääntyessä takaisin ikkunaan päin – erottivat silmät mustan tatuoinnin olkavarressa. Symboli, joka kuului salaseuralle.


Viileä kosketus tuntui kuumalla iholla selkeänä. Ohuiden vesipisaroiden juosten kasvojen sivustaa pitkin kaulalle. Silmien avautuen aluksi puolilleen valoa varoen, mutta kun rauhoittava hämäryys oli ainoa valo huoneessa – uskaltautuivat silmät avautumaan kokonaan. Päivä oli valunut ohitse ja vaihtunut iltaan. Oliko hän nukkunut koko päivän huomaamattaan? Katseen haravoiden huonetta puoliksi tokkuraisena. Silmien kohdistuen viimeiseksi tuohon sängyn vieressä seisovaan lapseen, joka tapitti uteliaana takaisin. Hopeisen katseen vastaten peilikuvana. Muistikuva naisen kasvoista välähtäen äkillisesti silmien edessä. Hänen näkemänsä nainen, joka oli kannatellut lasta käsivarsillaan… Oliko hän nähnyt tyttärensä? Eveyn, joka nyt seisoi tuossa puolen askeleen päässä ja täysin tietämättömänä isänsä läsnäolosta.

Silmien alkaessa vähitellen avautumaan itsekseen, Evey ei voinut olla hymyilemättä iloisena miehelle tuon ollessa jokseenkin kunnossa.
Kuumeesta ja väsymyksestä huolimatta "anteeksi... herätin sinut?" Tyttö kysyi mitä viattomalla äänellä mieheltä, laskien kankaan palan takaisin vesiastiaan jonka pienokainen oli vaivoin saanut raahattua itse huoneeseen.
"äiti tekee sinulle lääkettä joten ethän nouse?" Tyttö lisäsi sitten, pienen sormen tullen asetetuksi huulien päälle toiveikkaasti.
Jalkojen kipittäen täysin sängyn viereen ja tytön yrittäen kömpiä sängyn päälle istumaan jokseenkin kömpelön oloisesti, puolikkaan vampyyrilapsen kuitenkaan luovuttamatta samantien vaan yritti aina uudelleen ja uudelleen kunnes oli päässyt sängylle istuma asentoon ja tämä katseli jälleen miestä "näit painajaista" tämä tokaisi sitten kysymyksen tapaisesti jalkojaan heilutellen edes takaisin sängyn reunan ylitse, hymyn katoamatta kertaakaan kasvoilta koko sen aikana.

silmien täpittäen mielenkiinnolla miehen omia, jotka vastasivat samalla lailla takaisin, "tiedätkö että syntymäpäiväni on kahden viikon päästä? ja samana päivänä on Halloween?" Viiden sormen tullen kohotetuksi merkiksi siitä kuinka vanha tyttö tulisi olemaan kahden viikon päästä.
Pandoran kuunnellen sivukorvalla huvittuneena tyttärensä keskustelunaiheita. Samalla mielessään hiljaa toivoen ettei tuo sama viattomuus ja lapsekkuus katoaisi koskaan, vaikka demoni myös tiesi. - liiankin hyvin, että se tulisi loppumaan ajan kuluessa.
Viimeistään siinä vaiheessa kun pienokainen oikeasti tajuaa ettei elämä olisi ruusuilla tanssimista ja maailma olisi paljon julmempi mitä pitäisi.
Pandoran lähtien astelemaan makuuhuonetta kohti, tämän kuitenkin jääden katsomaan hymyillen kaksikkoa vielä ovelta ennenkuin tyytyi tokaisemaan väliin ettei Evey saisi rasittaa Anubista.

Lapsen katsahtaen pahoittelevasti äitiinsä ja sitten isäänsä, josta tuo ei kuitenkaan vielä tiennyt ja oletti isän olevan kuollut.
niin kuin Pandorakin oli luullut viime yöhön asti.
Pandoran astuen sisään huoneeseen toisessa kädessään pieni pullo, jossa lääke oli. Naisen ojentaen pienen lasisen tavaran miehelle "juo" hän pyysi tuolta hiljaisesti hymyillen samalla Sinille.
Sitten Evey aukaisi jälleen suunsa, mietittyään ensin olisiko hyvä idea kysyä sellaista mikä hän ei saisi kunnon vastausta "mistä te tunnette toisenne?" Kysymyksen kuulostaen harkitulta ja sellaiselta johon Evey haluaisi päättäväisesti vastauksen.
Nähden äitinsä vilkaisevan Anubista jotenkin kysyvästi.
Pitäisikö heidän oikeasti kertoa tytölle kuka heidän sängyllään makaava mies oikein oli todellisuudessa?

Kuuloaisti rekisteröi jokaisen sanan mitä Evey sanoi, mutta silti aivoilla kesti tulkita sanat ymmärrettäviksi. Anubis oli koko päivän kuullut unissaan omaa äidinkieltänsä ja nyt kun yleiskieli tuli takaisin kuultavaksi – oli salamurhaajan myönnettävä itselleen, ettei aluksi meinannut ymmärtää kuulemaansa. Silmien seuraten hetken lapsen tekemisiä kunnes lopulta katse kääntyi takaisin huoneen toisella puolella sijaitsevalle ovelle. Eveyn päästessä viimein istumaan sängylle – kohottautui Anubis istumaan ja nojautui selällään sängyn päätyä vasten. Päässä pyöri vieläkin ja se tunne sai silmät sulkeutumaan hetkeksi samaan aikaan kun käsi kohosi hieraisemaan silmien seutua. Eveyn kertoessa huolettomaan ääneen sävyyn syntymäpäivänsä ajankohdasta ja mikä päivä olisi muutenkin kalenterissa – saivat nuo sanat Anubiksen hymyilemään pienesti sen hetkisestä olotilasta huolimatta.
”Oletko ehtinyt jo toivomaan lahjaa äidiltäsi?”
Salamurhaajan ehtien kysymään, mutta vastaus lapsen suunnalta jäi arvaukseksi.

Kaksikon puhetuokion keskeytyen Pandoran saapumiseen - tämän ojentaen pienen lasipullon ja kehottaen juomaan sisällön kokonaan. Nesteen haju ei ollut missään määrin houkutteleva tai juoman rakenne yleensäkään. Anubiksen juoden kaiken kerralla alas ja katuen tekoansa heti perään. Vatsassa vellovan pahoinvoinnin tullen syrjäytetyksi Eveyn esittämän kysymyksen edestä. Pandoran kohdistaman katseen lisäten kysymyksen vakavuutta. Anubiksen tuntien itsensä nielaisevan vaivalloisemmin. Ajatuksiin mahtuen sinä hetkenä vain yksi kysymys miehelle itselleen; Pitäisikö hänen kertoa totuus?

”Evey…”
Tumman äänen aloittaen varovaisesti hetken kestäneen vaiteliaisuuden jälkeen. Mielen käyden tarkasti jokaisen sanan lävitse ennen ääneen lausumista. Hopeisen katseen hakien tytön katseen itseensä.
”...minä olen isäsi, jota olet luullut kuolleeksi koko ikäsi.”
Totuuden tullessa viimein julki ja painostava ilmatila sen mukana. Evey tuskin uskoisi kuulemaansa. Miten tämä voisi?

Pandoran vilkaistessa toisiaan, odotteli Evey kiltisti vastausta, vaikka tunnelma olikin muuttunut varsin ahdistavaksi kysymyksen johdosta.
Eveyn seuraten äidin ja muukalaisen reaktiota, joka kertoi heti pienestä vaivaantumisesta ja pohtimisesta.
Kannattaisiko oikeasti tuon ikäiselle lapselle kertoa asioita?
Miehen aloittaen puheen lausumalla Eveyn nimen ja silmien tullen kohdistetuksi toisiinsa, tytön ottaen samassa paremman asennon sängyllä, jääden odottamaan.

Sanojen kertoillessa totuuden, kuka mies oli katsoivat silmät hämmentyneitä vuorotellen Pandoraan ja takaisin mieheen joka tosissaan väitti olevansa hänen isänsä.
Jonka pitäisi olla kuollut ja kuopattu aikoja sitten? "mutta, mutta! äiti on sanonut että isi kuoli ennenkuin edes synnyin!" Tyttö huudahti pienellä loukatulla äänellä katsoen nyt molempia hämmentyneenä.
Siltikin jonkin kertoen Anubiksen puhuvan totta. Varmuus josta Evey oli kuitenkin tiennyt jo jonkin aikaan tiedostamatta kuitenkaan asiaa kenellekään.
Pienen huokaukse tuoden itsensä julki Pandoran henkäisten osaksi ahdistuneisuudesta ja kenties jopa helpottuneisuudesta miten Evey asian otti. Paremmin kuin demoni oli uskonut. "äiti, mikset kertonut?" Oli seuraava kysymys ja nainen hymähti "koska sain itsekin vasta tietää tästä, viime yönä itseasiassa." Hän tyytyi vastaamaan pikkuiselle joka näytti ulkoisesti tyytyvän vastaukseen, ainakin vielä.
Sitten tuli seuraavaksi vuoroon isän hiillostus "mikset tullut takaisin? mikset kertonut aiemmin kujalla? etkö ikävöinyt meitä?" kysymyslitannien ollen juuri se monimutkaisempi, joita kumpikaan Pandora saatika Sin tuskin olisivat voineet kertoa paljastamatta salaliittoa.

"sitten eräs toinenkin asia... muistatko kun kerroit mitä haluat syntymäpäivä lahjaksi?" Pandora kysyi nyt vuorostaan kyyristyen lapsen vierelle tytön tyytyen nyökkäämään vain vastaukseksi asiasta.
"isä ja minä ajattelimme jos lähtisimme tänään, kaikki kolme." Hymyn kirkastuen samassa lapsen kasvoilla ja tämän nyökäten vimmatusti päätään onnesta.
Demonin hymähtäen huvittuneena tuollaiselle reaktiolle, ennenkuin tämä pyysi tyttö pakkaamaan vain ne tärkeimmät asiat mukaan ennen lähtöä.
Eveyn juosten nopeasti omaan huoneeseensa, vilkaisten kuitenkin vielä viimeisen kerran taakseen kaksikkoa hymyillen.

Pandoran naurahtaen pienesti ja kääntäen katseensa Anubikseen kysyvästi "hän otti sen paremmin kuin kuvittelin..." Nainen lausahti tyytyväisenä, asettuen miehen vierelle istumaan, käden tullen asetetuksi kasvoille varoen "taisit nähdä painajaisia?" hän kysyi tuolta hiljasesti, kosketuksen sivellen miehen ihoa rauhoittavasti, pienen hymyn säkeen kohoten samassa takaisin huulille, ruskeiden silmien katsoen toista hieman arvioivasti.
"aiommeko tosiaan tehdä tämän?"
kysymyksestä kuului pieni huoli siitä, mitä tapahtuisi mikäli salaliitto aikoisi todellisuudessa jälleen kerran vainoamaan heitä?
Joutuisivatko he jälleen eroon toisistaan?

Eveyn tuntema hämmennys ja pelko tulevasta olivat ihan ymmärrettäviä reaktioita, mutta silti noiden kahden tunteen näkeminen lapsen silmistä sai Anubiksen haluamaan ottaa sanansa takaisin ja vaientaa ne niin kuin muutkin tietyt sanat tähän asti. Kysymysten tulematta myöskään millään tavoin yllätyksensä, mutta niihin vastaaminen ei ollut niin yksinkertaista kuin Evey luuli. Pandoran pelastaen tilanteen onneksi omalla kysymyksellään ja sen jälkeisellä toteamuksella, joka sai lapsen keskittymisen kääntymään toistaiseksi muualle. Riemu Eveyn kasvoilla riitti kertomaan enemmän kuin tuhat sanaa. Juoksuaskelten kaikkoontuessa lopulta toiseen huoneeseen ja sieltä kantautuvat äänet kertoivat pakkaamisesta tai ainakin sen yrittämisestä.

Katseen, joka vielä siihen hetkeen asti oli pysynyt oven suuntaan, kääntyen hitaasti sivulle kun patja antoi myöten uuden painon alla. Pandoran istuutuen Anubiksen vierelle ja koskettaen tapansa mukaan sormillaan miehen kasvoja, jotka tulivat painetuksi aavistuksen enemmän vasten. Tuon pienen eleen kertoen ettei salamurhaaja haitannut naisen suoma rauhoittava ele.
”En tiedä loppujen lopuksi mitä näin… muistan osia vain hajanaisesti, mutta siitä huolimatta jokin sai minut ajattelemaan toisella tavoin.”
Käden kohottautuen Pandoran oman luokse ja vieden sen mukanaan rintakehän korkeudelle. Väsymyksen näkyen vieläkin noissa sulaa hopeaa muistuttavissa silmissä kunnes niiden pintaan syttyi päättäväisyyden vahva liekki. Päättäväisyys, joka oli ajanut tätä miestä eteenpäin monen esteen ylitse.
”On aika vastata tuleen tulella, rakkaani.”
Anubiksen avaamatta lausetta sen tarkemmin sillä selvä vastaus näkyi katseessa. Salaseura oli lannistanut tämän vanhan sielun viimeisen kerran.

Yön saapuessa ja tuoden mukanaan pimeytensä – lähti perhe kaupungista yön selkää vasten. Anubis oli kertonut Pandoralle vievänsä heidät vanhan ystävänsä luokse, jonka talo ja maat sijaitsivat tarpeeksi kaukana. Tietoisuus salaseuran vakoilijoista polttaen kuitenkin koko ajan alitajuntaa. Matka olisi taittunut nykyaikaisella kulkuvälineellä nopeasti, mutta riskejä ei parannut ottaa moisen ylellisyyden takia. Eveyn päästen ensimmäistä kertaa eläessään hevosen selkään. Kahden mustan hevosen taittaen aavikon ylitse laukaten. Kolmikon vaatetuksen käyden täydestä paimentolaiskansalaisista, jotka ratsastivat tapojen mukaan vuorille kotiseuduilleen.

”Olemme kohta perillä.”
Käden siirtäen puoliksi kasvoja peittäneen liinan, joka suojasi hengitysteitä lentävältä hiekalta, syrjään. Anubiksen kääntyen vilkaisemaan olkansa ylitse takaviistossa seisovan hevosen suuntaan. Pandoran ja Eveyn istuen tamman selässä toistaiseksi tukevasti. Näkymän saaden positiiviset ja negatiiviset tunteet kilpailemaan keskenään salamurhaajan sisimmässä. Anubis oli saanut perheen ja nyt heistä kaikista oli tullut pakolaisia, jotka joutuivat selviytymään vuoristossa salaseuran hengittäessä niskaan. Pandoralla ja Eveyllä oli ollut kohtuullinen elämä ennen tätä kaikkea ja nyt se kaikki oli menetetty yhdessä yössä. Hopeisten katseen synkistyen hetkellisesti – kasvojen kääntyen nopeasti poispäin ja kohdistuen menosuuntaan.
”Tuolla alhaalla laaksossa on ensimmäinen levähdyspaikkamme. Seuratkaa varovaisesti jalan jäljissäni. Kivet voivat olla petollisen liukkaat.”
Kielen naksauttaen kitalakea kahdesti, mikä sai hevosen uudestaan liikkeelle. Eläimen tietäen itsekin kulkevansa sinä hetkenä vaarallisella polulla. Alaspäin viettävän kiemurtelevan polun laskeutuen pientä laaksoa kohti, jonka keskellä levähdystarkoitukseen sopiva keidas sijaitsi.

Väsyneistä silmistä äkisti näkyen uusi tuli, joka kertoi siitä ettei mies aikoisi enään luovuttaa niin helpolla kuin olisi luullut, sanojen painoksi.
Miehen kuitenkaan kertomatta selitystä lauseelleen, tyytyi Pandora nyökkäämään tuollta varoen ennenkuin katse eksyi takaisin ovelle jonka käytävältä kuului pientä sipsutusta lastenhuoneessa edes takaisin.
Pandoran hymyillen pienesti itsekseen, toivoen ettei Evey nyt koko huonettaan pakkaisi mukaan.

yön saapuessa illan tielle, olivat kadut tyhjentyneet lähes kokonaan ihmismassojen joukosta, johdatteli Anubis heitä turvallisesti pois kaupungista.
Eveyn hihkuen innosta kun näki hevoset, joilla he aikoisivat ratsastaa Pandoran yrittäen rauhoittaa tytön käytöstä jotteivat hevoset sentään säikähtäisivät kokonaan.
Tytön tyytyen tottelemaan äitiään tämän tullen asetetuksi ratsaille, demonin itse hypäten selkään vasti jälkipäin ottaakseen ohjakset käsiinsä.
Matkan alkaessa siitä eteenpäin yön halki.

Pandoran nähden vähän väliä kuinka mies vilkaisi heitä olkansa ylitse, naisen itse ihmettelemästä asiaa sillä kyllhän nyt rakkainpansa tunsi.
Sen sijaan Evey ei kiinnittänyt huomiotansa sellaiseen asiaan vaan unenpöpperössä intti saada ohjakset käsiinsä, joihin Pandora itse vastasi kieltävästi.
Sitten myöhemmin kun he olisivat perillä.
Tytön mutristaen huuliaan murjottavasti äidilleen väsyneenä, nojautui tämä äitinsä kehoa vasten valmiina nukahtamaan minä hetkenä hyvänsä.
Samassa Sinin kertoessa levähdyspaikan, vilkaisi demoni alas mäkeä mietteliäänä. Hevosten lähtien astelemaan varoen kivistä rinnettä alaspäin, kivien liikehtiessä epämiellyttävästi alapuolella hevosten jalkojen alla.
Nielaisi nainen hiljaisesti suuta peittelevän tumman kankaanpalan takaa, kiemurtelevan tien tuntuen vain pidentyvän sen sijaan että he olisivat päässeet edes ensimmäiselle keitaalle asti hengissä.
Viimein keitaan näkyessä suoraan edessäpäin, ei nainen voinut olla henkäisemättä kuin silkasta helpotuksesta. Hevosten pysähtyen keitaalle vieritysten, laski demoni jo puoliksi nukkuvan Eveyn maahan odottamaan kunnes hevoset olisi sidottu kiinni hetkellisesti.

Tytön astellen tokkuraisena isänsä luokse, pienten sormien kietoutuen vaatetuksen ympärille ja tämän kohdistaen katseensa ylöspäin Sinin kasvoihin "isi" Tämä aloitti hiljaisesti, "onko sinne ystävällesi pitkäkin matka?"
toisen käden hieraisten silmäänsä unisesti, tytön yrittäen pysytellä selvästi kaikin tavoin hereillä.

Vaarallisen polun jäädessä viimein taakse irto- ja liukkaine kivineen – sai kolmikko hengähtää syvään. Hevosten tullen sidotuksi keitaan laitamille. Eveyn kävellessä isänsä luokse unen tokkuraisin askelin ja kysyen matkan kestoa – ei Anubis kyennyt vastaamaan täysin varmasti, mutta ainakin tämä yritti antaa jonkinlaisen selityksen.
”Sen verran ainakin, pikkuinen, että ehdit hyvin nukkumaan sitä odotellessasi.”
Vahvojen käsien tarttuen tyttöä vyötäisiltä ja nostaen tämän syliin kevyesti. Askelten vieden Pandoran luokse. Salamurhaajan antaen lapsen takaisin äidilleen, minkä jälkeen tämä suuntasi keitaan keskustaa kohti. Nuotion sytyttämiseen kelpaavan materiaalin tullen kerätyksi matkan varrella.

Lämmittävän tulen rätistessä pian sille varatussa paikassa. Aavikkokani oli myös päätynyt tiensä päähän – sen saaden ruokkia kaksi nälkäistä. Anubiksen huolehtien Pandoran ja Eveyn saavan ravintoa ensin. Lapsen nukahtaessa lopulta hiekalle levitetylle viltille – palasi vakavuus ja suunnitelmat takaisin puheen aiheisiin. Anubiksen piirtäen kartan hiekkaan jalkojensa juureen.
”Eveyn tähden joudumme pysähtymään vielä tässä.”
Sain terän kulkeutuen osoittamaan vuoristojen puolivälissä kulkevaa jokea, jonne matkaa olisi kiitettävästi.
”Minun takiani joudumme kulkemaan iltahämärällä ja öisin. Joten vaihtoehdoksi jää tämä reitti.”
Terän palaten takaisin kaakkoista reittiä, joka käväisi vaarallisen lähellä vihollisaluetta; aavikkokansaa, jotka ryöstivät ja tappoivat halujensa mukaan. Anubiksen kohdistaen katseensa hetkeksi Pandoraan.
”Tiedän jo mitä ajattelet, mutta tällä hetkellä tuo reitti on kaikista nopein. Evey mukanamme emme voi ylittää vuoristoa – se on liian vaarallista noin nuorelle ja liian hidasta meille kaikille – jos haluamme edelleen pitää etumatkaa salaseuraan.”
Äänen painon pysyen koko ajan vakaana ja varmana. Katseen voimatta kuitenkaan olla pistämättä merkille sitä mille tuo vieressä istuva nainen näytti pimeydessä, jota liekkien valot vain valaisivat. Näkymän ollen mystinen, lämmin ja pelottava samanaikaisesti. Pandoran kauneuden syventyen entisestään.

Eveyn vaipuessa ruoan jälkeen lähes samantien uneen viltin päälle, oli Pandora astellut miehen vierelle istumaan tuon aloittaessa piirroksien tekemisen.
Silmien seuraten tarkasti tuon piirtelyä, korvien samalla rekisteroiden selityksiä painaen ne syvälle mieleen.
Kartan ollen hyvin selvä vaikka pienet tuulen tapaisetkin pyskivät pilaamaan kuviot mukanansa, mutta sitten kun terä käväisikin alueella, jota kaikki karttoivat, kohotti demoni katseensa vampyyriin.
Sinin kereten vastaamaan ennenkuin Pandora oli kerennyt edes sanomaan omaa mielipidettänsä asiasta, tyytyi demoni nyökkäämään varoen viimein asialle myöntyvästi.
eihän heillä ollut edes vaihtoehtoja loppujen lopuksi asiassa, mikäli he todellakin kuvittelivat pitävänsä salaseuran takanapäin. Äänensävyn vierähtämättä suuntaan eikä toiseen, kertoi katse jotain muuta, saaden väkisinkin hymyn nousemaan kasvoille.

Naisen nousten paikoiltaan venytellen käsiään tyytyväisenä "miten voit?" Hän kysyi tuolta sitten kuin ohimennen, vilkaisten nukkuvaa Eveytä vastapäätä, mutta vain hetkisesti.
Sen sijaan että Pandora olisi astellut itsekin nukkumaan, asettuikin tämä takaisn istumaan tosin ei maahan.
Naisen katsoen arvioivasti toisen silmiä "hmm, tämä muistattaa jotenkin hieman tilannetta kirjastossa häiden jälkeen?" hän tokaisi hiljaisesti toiselle, kohottaen vielä kysyvästi kulmaansa toiselle.
Käsien kietoutuen varovasti niskan taakse, mutta sen sijaan että ne olisivatkin jääneet paikoilleen sujahtivat kädet hitaasti ohuen vaatekappaleen alapuolelle.
"haluaisitko kertoa edes jotain tästä ystävästäsi jolle olemme menossa?" Pandoran kysäisi hiljaisesti, silmien sivukulmassa välkehtien takana riemuitseva nuotio joka sai ruskeat silmät näyttämään hetkisen kellertäviltä. "onhan se hieman.. outoa mennä ihmisen luokse josta ei tiedä mitään.. voiko luottaa"
hän tokaisi naurahtaen varoen Anubikselle.

Katseiden kohdatessa toisensa – näkyi Pandoran silmissä hetkellinen kielteisyys tulevaa suunnitelmaa kohtaa. Anubiksen ollen jo valmiina perustelemaan tarkemmin reittivalintansa, mutta nähdessään myöntymisen laskeutuvan takaisin naisen silmiin – nyökkäsi hän myös pienesti. Se oli siis sovittu. He jatkaisivat matkaansa seuraavan illan laskeutuessa – reitin kulkien aavikkokansan rajaa myöten ennen kuin matka saataisiin päätetyksi seuraavalle pysähdyspaikalle. Katseen kääntyen takaisin hiekkaan, josta karttaa esittävä piirros tuli pyyhityksi kadoksiin. Sivusilmässään Anubiksen erottaen Pandoran nousevan seisomaan ja vilkaisevan venyttelynsä lomassa Eveyn suuntaan, mutta nukkumaan menemisen vaihtoehdon sijasta – käveli tämä seisomaan salamurhaajan eteen ja istuutui miehen syliin. Anubiksen suoden hetkellisen hymyn rakkaallensa, joka jaksoi aina kysellä hänen vointiansa tilanteista riippumatta.
”Voin jo paljon paremmin. Kiitos sinun parannustaidoillesi.”
Huulten hipaisten naisen omia sanattomana kiitoksena. Kämmenten laskeutuen alaselän puolelle samaan aikaan kun Pandora kietoi varoen omat käsivartensa miehen niskan ympärille, minkä jälkeen ne hakeutuivat varkain vaatekappaleen alapuolelle. Ilman kylmettämien sormien kosketusten tuntuen selvälle lämmintä ihoa vasten, mikä sai sähkön kaltaiset väreet kulkeutumaan alavatsalle. Hiljaisen hymähdyksen kohottautuen kurkusta. Katseen laskeutuen hetkellisesti alas. Kurkkua tullen rykäistyksi selvemmäksi.

Miten yksi ihminen sai ajatukset aina harhailemaan omille teilleen vaikka keskustelun aihe oli kuinka vakava? Oliko Pandoralla noin suuri valta häneen että sai vanhan sielun keskittymisen herpaantumaan pelkällä läsnäolollaan?

”Voit luottaa häneen. Salaseuran vallalla ei ole vaikutusvaltaa niillä mailla vaikka nämä ovat monta kertaa sitä yrittäneet. Siellä paikassa voimme koota voimamme ja ajatuksemme rauhassa ennen kuin päätämme mitä aiomme tehdä seuraavaksi. Miten tunnen hänet? Sanotaan vaikka näin, että tunsin hänen sukulaisensa kauan sitten. Ystäväni on nykyään vanha mies, mutta hän on silti edesmenneen ”veljeni” kaukainen lapsen lapsi.”
Tasaisen äänen kertoessa faktat. Kohosi peukalo ja etusormi naisen leuan kärjen luokse. Tuolla pienellä otteella salamurhaaja sai rakkaansa kohdistamaan katseensa häneen. Hopeisen katseen kiiltäen mystisesti tulen valossa.
”Kerro sinä taas…”
Leikkimielisen virnistyksen häivähtäen miehen vakavilla kasvoilla. Salamurhaajan leikitellessä tilanteella.
”…miksi kätesi seikkailevat paitani alla?”

Pienen hymyn tapaisen kohoten demonin huulille hänen saadessaan pientä kiitosta parantamisesta ja lääkkeistä, käsien kuitenkaan pysähtymättä kertaakaan liikettään miehen niskan ja selän välillä lämmintä ihoa vasten.
Pienen ilkeän tapaisen virneen kohoten hetkellisesti naisen kasvoille, mutta ilmeen muuttuen takaisin neutraaliksi kun mies selitti hänelle kenen luokse he olivat menossa.
Tai ainakin sen ettei tulisi olemaan mitään ongelmaa olla siellä paossa salaliitolta. Pandoran nyökäten tyytyväisenä miehelle tuon kertomuksen päätteeksi "no hyvä.. jos sinä luotat häneen niin en epäile asiaa.." hän tokaisi hiljaisella äänellä, sormien hivellen toisen ihoa varoen allaan kankaan alapuolella "mutta aina täytyy olla varovainen" lisäsi nainen vielä pikaisesti perään.

Kosketuksen nyt päässen leualle ja silmien jälleen osuessa toisiinsa, vampyyrin huulille kohottautuen nyt leikittelevä virnistys joka kertoili ettei tuo tosiaankaan aikoisi jättää tilannetta vakavaksi.
Pandoran näyttäen miettivän hetkeksi vastaustaan ilmeen pysyen teatreelisesti mietteliäänä kunnes ilkeän virnistyksen kohoten jälleen huulille.
Naisen painautuen miehen kehoa vasten entisestään, käsien kulkeutuen samalla hitaasti alemmaksi vaatekappaleen alapuolella "jotta voisin tuntea sinut paremmin..." Hän tokaisi leikittelevästi, tilanteen muistattaen hieman punahilkkan kohtausta jossa susi on aikomaisillaan syödä tytön, mutta pienien kysymyksien tuoden ensin ilmi asioita.

Pandoran huulilta karaten pieni naurahdus huulien tullessa lähemmäksi ja lähemmäksi miehen omia, mutta tämä ei vielä suostunut suutelmaan toista. Mielen malttaessa vielä kiltisti itsensä.

Hopeiset silmät vastasivat naulitsevana naisen katseeseen. Toisen voiden luulla ettei salamurhaaja tietänyt mistään muusta sinä hetkenä, mutta kun kädet lähtivät laskeutumaan ihoa alaspäin – sai tuo pieni teko sähkön kaltaiset väreet voimistumaan entisestään. Pandoran kasvoilla leikitellen kaunis ja viaton hymy. Saaden aikaan halun hymyillä takaisin. Anubiksen pitäen kasvonsa peruslukemilla hetken kunnes tämä antoi leikkimielisen virnistyksen häivähtää kasvoillaan. Kasvojen ollessa pian toisistaan vajaan kymmenen sentin päässä – kumartui salamurhaaja välin umpeen.

Nenän pään hipaisten posken sivustaa, minkä jälkeen hampaat näykkäisivät ihoa ärsytykseksi. Käsien ottaen tukevamman otteen vyötärön ympäriltä – eleen kertoen sanattomasti ettei Pandoralla ollut sinä hetkenä mitään mahdollisuutta päästä pois miehen sylistä.
Tumman äänen kuiskaten mystisesti. Sanojen hivellen korvan sivustaa kiusoittelevasti.
”Annatko siunauksen suudella sinua? Vai kiusoitteletko minun kaltaistani piruparkaa vielä kauankin?”
Kosketuksen tuntuen huulten sivustassa tunnustelevana. Hengityksen värähdellen ajoittain hiljaisesti kun keuhkot yrittivät tasata rytminsä kiihtyneisiin sydämen lyönteihin.

Pandoran huulilta karaten pienimuotoinen älähdys kun hampaat tuntuivat äkisti posken iholla, jättäen jälkeensä pienen oudon kipristelevän ja aran kivun joka kuitenkin höltyi vähitellen lähe olemattomaksi.
Demonin näyttäen miehelle tästä hieman murjottavaa naamaa.
Ollen valmiina nousemaan ylös ja astelemaan kauemmaksi mutta Anubis olikin nopeampi tilanteessa ja käsien kietoutuen nopeasti ympärille, kertoen ettei karkaamisen toivosta ollut mitään jäljellä.
Pandoran naurahtaen hiljaisesti.
´Sinin jatkaen tilanteella leikkimistä oikein mielellään, saaden pienen kylmän väreen kulkeutumaan selän puolella, kehon tehden tunteen selväksi pienellä väkinäisellä liikkeellä. "miksi sallisin sinun suudella minua kun kiusaat minua?" Hän kysyi vuorstaan, nyökytellen perään ripeästi päätään toiselle vielä vastaukseksi, tietäen miehen vielä kääntävän hänen päätöksensä vielä ylösalaisin sanoillaan.

Naisen jääden katsomaan toista kiusoittelevasti paikoilleen, kasvojen kulkeutuen nyt hieman lähemmäksi miestä vielä mutta siltikin mielen pystyen vielä sen hetken ajan rauhassa.
Ei ollut mitään kiirettä.
Käsien sujahtaen paidan alta pois ja asettuen hartioille hellästi. "tosin mitäpä sinunlaisesi piruparka ei saisi tahtonsa lävitse pelkällä katseellasi?" Hän kysyi hiljaisesti vielä tuolta, toisen käsistä kohottautuen kaulalle, etusormen kulkeutuen hitaasti ylemmäksi kohti kasvoja, sormen piirren matkan varrella omiaan mitä hienon hienoja kuvioita kunnes käsi pysähtyi leuan alapuolelle ja kohottaen Anubiksen kasvoja hieman ylemmäksi.

Toisen käden tönäisten miestä samalla, kaksikon asettuen maaten hietikolle, Pandoran painaen samassa viimein huulensa vasten hänen rakastettunsa omia.
Suudelman jääden kuitenkin tahallaan hieman lyhyemmäksi, Pandoran itsekin jatkaen näin kiusoittelua.

Kysymyksen tullessa esille korvien kuultavaksi – aikoi salamurhaaja vastata sananlahjoillaan takaisin. Vastauksen ehtien kohoamaan jo puolittain kielenpäälle, mutta kun Pandoran kädet alkoivat seikkailla varkain hartioiden luota kaulan herkille alueille – tuli jokainen katoamaan unohduksiin vaikean nielaisemisen kautta. Sormien pitämättä mitään kiirettä – niiden hyväillessä ihoa lähes huomaamattomasti, mutta silti saaden ihon reagoimaan jokaiseen vetoon, tuntemaan jokaisen hipaisun. Silmien avautuessa uudelleen sormien löytäessä leuan alapuolelle ja kohottaen kasvoja aavistuksen ylöspäin. Anubiksen nähden rakastettunsa silmät edessään. Naisen katseen syventyen entisestään liekkien valossa. Salamurhaajan kykenemättä sanomaan pilkahtiko katseessa leikkimielisyyttä ja arvaukseksi se jäi kun katseen irtosivat toisistaan uudelleen.

Pandoran painaen Anubiksen selälleen ja asettuen tämän yläpuolelle. Ruusunpunaisten huulten laskeutuessa viimein kuivempia huulia vasten, jotka ottivat naisen suoman armonpalan yllättävän nälkäisesti. Viisi vuotta oli kulunut kaksikon välillä ja koko sen aikana Anubis oli ollut valmis antamaan sielunsa että olisi päässyt Pandoran luokse; ottamaan tämä omakseen muullakin tavoin kuin pelkästään sanallisesti.
Suudelman loppuen naisen aloitteesta – antaen ensin herkkupalan kunnes vetäisi sen pirullisesti pois. Pandoran suoristaessa selkänsä ja jääden katsomaan salamurhaajaa altavastaajan asemasta – olisi Anubis voinut jäädä maahan makaamaan ja odottaa, mutta sen hetkisen sisimmän tulen johdattamana tämä nousi sen verran istumaan että huulet koskettivat uudemman kerran toisiaan; intohimoisesti. Teon sanoen sanattomasti; ”Älä leikittele kanssani.”

Suudelman painautuessa vuorostaan miehen masta tahdosta naisen huulille, näytti demoni hämmentyvän hetkellisesti.
Se, miten Anubis oli käyttäytynyt viisi vuotta sitten, enin näyttänyt tunteensa voimesti ja sitten heti perään piiloutunut takaisin ulkokuoreensa.
Oli mies muuttunut todellakin.
Pandoran huulten painautuen yhtä intohimoisesti vasten miehen omia, kaksikon pysytellen vielä istuma-asennossa koko sen ajan.

Eveyn liikahtaen takana varovasti selkä heihin päin kyljelleen täydessä unessa, demonin vilkaisten tuota olkansa ylitse nopeasti suudelman välistä.
Naisen huokaisten hiljaisesti, huulien koskettaessa jälleen Sinin omia, kehon tehden seuravan liikkeen.
Naisen kietaisten kätensä jälleen miehen kehon ympärille ja kehon tehden pienen pyörähtävän liikkeen maahan, vetäisten toisen mukanaan tosin nyt niin että Pandora itse oli alapuplella, kehojen painautuessa toisiaan vasten entisestään, Pandoran pystyen tuntemaan joka ikisen lihaksen omaa kehoaan vasten entistä selvemmin.

"en enään kiusaa sinua..." Hiljainen ääni lupasi rakkaalleen, toisen käden samassa kohoten tuon kasvoille ja sormien sivellen sänkistä ihoa hellin ottein, pienien suudelmien painautuen huulille.
Hampaiden tarttuen äkisti toisen alahuuleen, ja venyttäen kasvojen osaa varoen, Pandoran kasvoille nousten pieni leikkimielinen hymy.
"haluatko 'värittää'?" Demoni kysäisi sitten hiljaisesti pienen vietteliän äänellä, käden laskeutuen takaisin kaulan ja leuan välille liikkumaan kiusoittelevasti.
"pysymättä viivojen sisällä?" Nainen lisäsi vielä jälkikäteen, sormien tehden hienon hienoja kuviointia iholla, huulten hipoen puheen aikan varoen.

Tilanteen muotoutuessa pian siihen pisteeseen mikä oli jäänyt avonaiseksi silloin naisen asunnolla kaupungissa – ei Anubiksella ollut mitään aikomusta lopettaa sitä tuona kertaa. Niin paljon kuin hän halusikin tuota allaan makaavaa naista – ei himo kuitenkaan saanut syrjäytettyä isällisiä vaistoja, jotka kehottivat ajatuksissa viemään Eveyn suojaisampaan paikkaan keitaalla. Anubis oli nähnyt kävelymatkan päässä luolan, joka sijaitsi vesialueen toisella puolella ja kasvillisuuden suojassa. Etusormen tullen painetuksi hellästi Pandoran huulille.
”Malta, rakkaani. Kohta saat minut kokonaan omaksesi… mutta ei vielä.”
Tumman äänen sanoen tyynesti vaikka tuli polttikin sisintä tuntuvasti. Hymyn häivähtäen illuusiomaisena miehen kasvoilla. Kaksikon erkaantuen toisistaan, mutta tuona kertaa ilmapiiri ei kylmentynyt samalla tavoin kuin aikaisemmin viisi vuotta sitten.

Isän kantaen esikoisensa suojaan ja peitellen lämpimästi vilttien väliin. Anubiksen palaten takaisin keitaan vesistölle, jonka luona Pandoraa oli pyydetty odottamaan. Askeleiden pysähtyen kasvillisuuden varjoihin. Katseen nähden lammen rannalla naisen siluetin, jota taivaalta avautunut lämmin sade hiveli jokaisella vesipisarallaan kuin jumalat itse olisivat halunneet tuntea näkemänsä ruumiillisesti. Salamurhaajan voimatta kieltää sitä enää itseltään. Rakkaus ja intohimo olivat saaneet kiedottua sormensa tämän vanhan sielun ympärille.

Välimatkan kuroutuen umpeen lähes äänettömin askelin. Anubiksen jääden Pandoran selän taakse. Tehdäkseen läsnäolonsa julki – kohottautui käsi kiireettömästi sateen kastelemien hiusten luokse ja siirtäen niitä syrjään. Sormien pystyen vieläkin tuntemaan hiusten pehmeyden sateen kosteudesta huolimatta. Huulten laskeutuen tunnustelevasti kaulan sivustalle – jokaisen kosketuksen hipaisten pehmeästi, mutta silti johdattelevasti. Käsien, jotka olivat vielä pysytelleet kiltisti vyötärön korkeudella – alkaen tekemään omaa tutkimusretkeään naisen keholla; toisen hakeutuen varkain paidan helmalle, mitä kautta hakeutui vaatteen alle ja kiiveten hiljalleen rintakehälle. Alavatsalle jääneen käden sormien laskeutuessa alemmaksi kunnes olivat puoliksi alakerraston sisäpuolella. Lämpimän ihon kohdatessa kylmemmän, kohtaamisen saaden kosketukset tuntumaan paljon selvemmin.

Anubiksen pyytäessä häntä odottamaan pienen hetken kun sadepilvet alkoivat lähestyä vähitellen lähemmäksi kolmikon levähdyspaikkaa - irtautuivat kaksikko toisistaan.
Miehen lähtien viemään tytärtään sateen suojaan muualle kuin avotaivaalle.
Pandoran nousten varoen ylös maasta ja kävellen hetken ajan ympäri hietikoista keitaan rantaa odotellessaan toista, samassa taivaan aueten ja sateen laskeutuen maahan.
Kastellen näin naisen nopeasti aivan märäksi.
Pandoran aistien miehen jossain lähettyvillä, pään kääntyen varoen kasvikkoon näkemättä kuitenkaan ketään, kunnes kädet kohottautuivatkin jo keholle, kertoen vampyyrin läsnäolosta. Suudelmien painautuen samantien kaulalle ja käden sujahtaen paidan alapuolelle kun taas toisen jatkaen matkaansa, kulkivat pienet väristykset kehoa pitkin.

Kehon painautuen varoen vasten miehen omaa, samassa pienien henkäyksien alkaessa karkailemaan kuuluville korville, demonin vilkaisten olkansa ylitse hieman arvioivasti toista. Sanojen ollen jo valmiina tulemaan julki mutta ne päättivätkin jäädä vielä sanomatta, käden kurottautuen vuorostaan toisen paidalle.
Tosin sen sijaan että kädet olisivat hypähätäneet vaatteen alapuolelle, alkoikin kangaspala kohoamaan sateen kylmettämältä iholta, demonin kierähtäen samassa kasvotusten toisen kassa.
Katseiden kohdaten kunnolla, samassa huulten painautuen sateen kosteuttaneille huulille, alkaen liikkumaan kaulan alueelle hiljalleen ja vielä siitäkin alaspäin.

Sade pisaroiden leikitellen iholla koko sen ajan, kaksikon 'väritellessä' sateisella keitaalla.
Pandoran vilkaisten rakastettuaan hymyillen olkansa ylitse hänen kietaisten vaatetta paremmin ympärilleen "eikö sinulla ole kylmä?" hän kysäisi ohimennen toiselta, kohottaen arvuuttelevasti vampyyrille kulmaansa.
Käden huitasiten hiuksia hieman toiselle olkapäälle, tämän astellen salamurhaajan eteen. Huulien painautuen tosiaan vasten.

Hiljaisten, intohimosta kertovien henkäysten karaten aika-ajoin ruusunpunaisten huulten lomasta – sai jokainen niistä käsien jatkavan tekemisiään. Niiden antaessa lopulta myöten - naisen kääntyessä ympäri ja painautuen tiiviimmin vasten. Rakastavaisten katseiden kohdatessa hetken kestäväksi ajaksi. Suudelmien laskeutuessa lopulta kaulan alueelle ja siitä varkain alaspäin – yritti Anubis hetken aikaa hillitä itsensä vanhan tottumuksen mukaan. Mitan täyttyessä piripintaan ja lopulta reunojen ylitse. Lämmön pukien itselleen äänen; nautinnosta kertoviksi henkäisyiksi. Kaiken muun muuttuessa hetken kestäväksi ajaksi merkitsemättömäksi. He olivat vain kaksi; mies ja nainen. Siinä hetkessä. Nyt.

Aamun alkaessa sarastamaan piirsi aurinko valollaan verenpunaisen viivan kulkemaan taivaan rantaa pitkin. Hopeisen katseen seuraten tuota jumalallista näkymää, jonka luonto soi aina armon lahjanaan eläville. Erämaan suunnalta puhaltavan tuulen vireen saaden vaatteiden kankaan väreilemään levottomasti. Sarastavasta päivästä olisi tulossa kuuma, mutta vielä yön viileys tuntui tuulessa sen verran että se sai kylmät väreet juoksemaan ihoa pitkin. Pandoran kävellessä silloin lähemmäksi erkaantui katse pois taivaanrannasta ja kohdistui naiseen.
”En yritä valehdella sillä lukisit sen kuitenkin silmistäni.”
Käden ojentautuen kutsuvasti. Anubiksen ottaen Pandoran käden omaansa. Kaksikon lähtien takaisin luolalle suojaan auringolta. He kaikki tarvitsisivat uusia voimia seuraavan yön matkaa varten. Salamurhaajan vaipuessa uneen päivää vasten vampyyrien tavoin – heräsi Evey puolestaan hyvin nukutun yön jälkeen. Lapsen kuitenkaan lähtemättä kauaksi sillä ainakin vielä tuo mies, joka oli hänen isänsä, kiinnosti kaikin puolin.

Pandoran seuraten huvittuneena kuinka Evey seuraili Anubista joka puolelta mielenkiinnolla, vaikka tuo nukkuikin, ei tyttö voinut vain pysytellä paikoillaan kun viimein oma isä oli löytynyt. Vieläpä ilman että hautaa täytyisi kaivaa ylös.
"Evey, rauhotuhan nyt... meillä on pitkä yö edessä" Pandora yritti rauhoittaa tytärtään hymyillen, katseon tuon lapsekasta temmellystä, kunnes hopeiset silmät kääntyivät äitiään kohti hieman murjottavasti.
"miten isi voi olla noin väsynyt?" Lapsi kysyi, demonin jääden hetkeksi miettimään vastausta, sillä lapselle tuskin kannattaisi kertoa todellista syytä miksi ihmeessä molemmat vanhemmista olivat hyvin väsyneitä. "no... me valvoimme kauan vahitmassa untasi" Hän tyytyi viimein kuittaamaan asian pienellä, oikeanmukaisella valheella.Kyllä Evey ymmärtäisi sitten kun olisi vanhempi ja tulisi varmasti traumatisoimaksi vielä senkin jälkeen monille asioille.

Päivän vaihtuessa hitaasti iltaan, kuuman päivän muuttuessa salaman nopeasti hyvin kylmäksi ja viileäksi mutta asiastahan ei olisi kovin järkevä valittaa sillä kaikkihan tiesivät ettei kyseisestä tilanteesta löytyisi kovin lämpimiä alueita yöaikoihin.
Kaikki perheestä olivat keränneet voimiaan kuuman päivän aikana luolastossa, Pandora oli jopa suostunut opettamaan Eveyllä hieman ratsastusta osaksi tuon toiveesta ja osaksi hyödystä ja varautumisesta.
Sillä koskaanhan ei voisi tietää mitä tulisi tapahtumaan ja mitä jumalat keksisivät sekoittaakseen suunnitelmat.
Eveyn nojaillen lämmön turvassa äidin kehoa vasten, Pandoran pystyen tuntemaan kuinka pikkuinen tärisi vähän väliä kylmästä, joten nainen oli tyytynyt kietomaan osan vaatteistaan tuon ympärille suojaksi.
siltikään lapsi ei valittanut olosuhteista, johtuiko väsymyksestä vaiko sitten jostain muusta.

Pandoran vilkaisten puolia kasvoista peittelevän tumman kankaan alta edellä oppaan asemassa olevaa miestä hieman mietteliäänä sillä häntä epäilytti vieläkin hieman se, että he joutuivat kiertämään vaarallisen reitinkautta, jossa kaikki tappajat ja ryöstäjät olivat samassa nipussa.
Ei sillä, he kaksi varmasti pärjäisivät mainiosti ja päihittäisivät ihmiset helpolla, mutta kun oli pieni lapsi mukana...
Demoni huokaisi "äiti, minne me olemme menossa?" Evey kysyi sitten hiljasesti, naisin kääntäen katsettaan hieman alaspäin isohin vastausta kaipaaviin silmiin "isän ystävälle... ei ole enään pitkä kulta" Pandora vastasi hymyillen rauhoittavasti, toisen käden kohottautuen silittämään lapsen päälakea varoen, kertoen ettei olisi mitään hätää.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 01.] Da mi basia mille, deinde centum

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 12:23

Turvallisen alueen jäädessä ylikuljetun rajan taakse – hidastuivat hevosten ottamat askeleet varovaisemmiksi. Huomaamattomuus tulisi nyt olemaan heille kaikille kultaakin arvokkaampi. Paljastuminen ryöväreille ja murhaajille toisi mukanaan omat ongelmansa ja niitä pyrittiin välttämään viimeiseen asti - Eveyn läsnäolon tähden. Kaiken mennessä hyvin matkan puoleen väliin asti, mutta mitä lähemmäksi aavikkokansan asuinalue tuli – sitä enemmän Anubis tunsi pahan aavistuksen kasvavan, mikä kietoi aistit kaikin puolin otteeseensa. Jumalilla oli omat suunnitelmansa näille kolmelle aavikkoa ylittävälle sielulle ja juuri noiden kyseisten suunnitelmien täyttöön pano toteutui nopeammin kuin kukaan olisi uskonut tai halunnut.

Anubiksen, Pandoran ja Eveyn löytäen pian itsensä aavikkokansan linnoituksesta, joka oli louhittu suojaan vuoren uumeniin. Ryhmän, joka oli sattunut matkalaisten kulkureitille ja pakottanut nämä mukaansa, saattaen kolmikon päähalliin. Pandoran ja Eveyn tullen sidotuksi tukipylvään ympärille, mikä sijaitsi vähän matkan päässä aavikkokansan johtajan istuimesta. Tuolla korkeaselkäisellä tuolilla, joka oli verhottu eläinten turkkeihin, istuen viidenkymmenen vuoden ylittänyt mies, jonka kasvot olivat iän vanhentamat, mutta silmät iän ja elämän kokemuksen viisauttamat.
”Miksi liikutte luvatta maillani? Rajojeni sisäpuolella, jotka olen rakentanut omalla verelläni ja soturieni hengillä.”
Hiljaisen, mutta sitäkin enemmän voimallisen äänen aloittaen illuusiomaisen rauhanomaisesti puhumaan Anubikselle, joka samaan aikaan pakotettiin polvilleen maahan kahden vartijan väliin. Miesten pidellen vankia voimakkaasti aloillaan. Mustan hupun varjostaen Anubiksen kasvoja vieläkin ja juuri tuo näkymä ärsytti kansan johtajaa eniten.
”Ette liiku näillä main hyvää hyvyyttänne vaan aistin että tuotte ongelmia kansalleni. Pystyn tuntemaan sen tänne asti.”
Johtajan nousten ylös istuimeltaan – seisahtuen lopulta Anubiksen eteen ja kumartuen tämän puoleen, jolloin vain vanki pystyisi kuulemaan seuraavat sanat:
”Tuot ongelmasi mukanasi, Assassin ja minä en pidä siitä.”
Hengityskatkon vangin suunnalta kertoen sanojen osuneen oikeaan ja samaan aikaan myös osaksi ihmettelevän miten vanhus oli kyennyt arvaamaan vangin todellisen alkuperän. Tuikkeen välkähtäen vanhuksen silmissä mystisesti kun kaksikon katseet kohtasivat toisensa sekunnin murto-osan ajaksi. Anubiksen pystyen huomaamaan vanhuksen tietävän salaseuran olevan lähellä – tulevan voimakkaana aaltona kohti, joka lähestyi uhkaavasti rannalla seisovia kallioita.

Johtajan suoristautuen takaisin ryhtiinsä ja lausuen kuuluvalla äänellä jokaiselle huoneessa seisovalle miehelle ja naiselle.
”Kansalaiset! Soturini, perheeni, lapseni… kauan sitten ennustettu sota on tulossa meitä kohti ja sen vihan sokaisema raivo on armoton meille kaikille. Antaa heidän kuitenkin tulla sillä me emme pelkää. Antaa heidän marssia aavikon ylitse kotiamme kohti, mutta kuulkaa minua kun sanon tämän teille. Sinä päivänä kun he astuvat rajojemme ylitse - tulee se olemaan heidän lopullinen tekonsa. Taistelkaa kanssani! Taistelkaa kotinne puolesta ja kaiken sen puolesta mihin uskotte!”
Kattoa vavisuttavan sotahuudon kohottautuen jokaisen kansalaisen suunnalta. Aamun sarastaessa vihollinen seisoisi jo ovella ja vaatisi kansalaisten verta.
”Viekää heidät syvemmälle vuoren uumeniin ja varmistakaa ettei kukaan heistä pääse karkaamaan.”
Kolmen vartijan nyökäten myöntyvästi kuulemaansa käskyyn. Jokaisen perheen jäsenen tullen vangituksi kukin omaan tilaansa. Kenenkään heistä voiden tehdä mitään muuta kuin odottaa tai niin ainakin nuo hyväuskoiset vartijat luulivat…

Suurten, hopeisten ja viattomien silmien katsoen hämmentyneenä ympärillään, antamatta pelolle tai itkulle tilaa tilanteessa, äidin pysytellen koko sen ajan kuitnekin pikkuisen vierelle, osaksi pakotettuna, sidottiinhan heidät samaan pylvääseen kiinni.
Kansanjohtajan selvästikin puhutellen vihaisesti Anubista, seurasi katse tilannetta. Pienen pahan olon painaen mieltä, hopeisten silmien lähtien seuraamaan paikalla olijoita ja sitä suurta ihmisjoukkoa hämmentyneenä.
Pandoran huomaten pikkuisen uteliaisuuten ja hämmennyksen, onneksi noin pienen mielen vielä ymmärtämättä tilannetta täysin, mutta siltikin.
Evey varmasti aavisti ettei kaikki olisi kohdallaan.

Johtajan aloittaen puheen, vilkaisi demoni rakastettuaan, aistien selvän hämmennyksen tuosta.
Korvien läpi singahtaen hyvin nopeasti ja uhkaavasti sanat sota ja taistelu. Demonin nielaisten. Se tarkoittaisi omalla tavallansa ylimaallisia ongelmia.

Tuntien kuluen hyvin, hyvin hitaasti. Miesten valmistautuen sotaan, hyvästellen perheensä ja vaimonsa. Ilmassa leijuen selvä epätoivon haju.
Kukaan ei tietäisi kuka vihollinen oli, kuinka vahva.
Johtaja oli ajamassa miehensä vahingolliseen ja tahattomaan itsemurhaan.
Aamun ensimmäisen säteiden sarastaessa, oli Pandora ja Evey irrotettu köysistä vaikkeivat he saaneetkaan pahemmin lähteä Sinin luokse tai edes lähelle mikä oli sinänsä varsin ymmärrettävää.
Eveyn puhuen ranskaksi äidillensä, tuon saadessa luvan mennä Pandoran lähelle hetkisesti.
Pienen paniikin tuoden esille lapsen äänestä, rauhoitteli demoni tytärtänsä parhaansa mukaan tilanteen nähden vaikka tiesikin että Evey voisi alkaa itkemään käytännössä milloin vain.
Kolmen vartijan kuullen käskyn, erottaen kaikki kolme toisistansa omiin tiloihinsa.
Ruskeiden silmien vilkasten heikkohkojen kaltereiden lävitse miestä, kunkin vartijan jääden yhden sellin eteen vahtimaan.

Eveyn istuen maassa hieman alakuloisesti, uskaltamatta katsoa eteensä ilmestynyttä vartijaa vaikka tuo näkisikin tuon selän pelkästään.
Tytön hinaten itsensä hiljaisesti Pandoran selliä lähemmäksi, kaltereisen tullessa tielle.
Pandoran liikahtaessa tyttärensä puoleen ja tarttuen rauhoittavasti tuon kädestä, pienen hymyn kera vaikka kalterit olivatkin hieman esteenä.

Pandoran tietäen että tuskin he olisivat täällä sillä hetkellä, sellaisessa tilanteessa ilman vastaväitteitä ja turhia selityksiä ellei Anubiksella olisi jotain mielessä.
Tai sitten heidän molempien vain pitäisi olla varovaisia Eveyn takia. Niin tai näin, he eivät voisi jäädä sinne ja odottaa jatkoa.

Yö oli viimein saapunut loppuunsa. Sen siirtyen nöyränä syrjään kohoavan aamun edestä. Auringon piirtäen valollaan kultaisen juovan juoksemaan taivaanrantaa pitkin, kunnes lopulta säteet tavoittivat sisemmän maan ja häivyttäen pimeyden kadoksiin. Sarastavan aamun tuoden mukanaan uuden päivän ja toivon paremmasta. Joillekin se merkitsi sodan alkamista ja veren vuodatusta.

”Suotko minulle lasillisen vettä, vartija? Vai haluatko selittää kuolemani päälliköllesi?”
Tyynenrauhallisen äänen sanoen sellistä, jonka edessä vartija seisoi sinä hetkenä. Vahtiin joutuneen miehen tuoden vihansa esille kurkunpohjaisella murahtamisella, mutta tämä ei kuitenkaan alkanut lausumaan vastaväitteitä takaisin. Anubiksen viimeiset sanat olivat osuneet arkaan paikkaan ja se sai vartijan toteuttamaan pyynnön vastahakoisesti. Tämän täyttäen puisen kupin tynnyrivedellä ja pysähtyi kaltereiden läheisyyteen ojentamaan kantamansa. Vartijan ja salamurhaajan katseiden kohdatessa ensimmäisen ja viimeisen kerran. Kupin kolahtaen terävästi kumahtaen lattiaa vasten, minkä perässä seurasi pian avainten metallinen kilinä ja ruosteisen lukon auki naksauttaminen. Oven avautuen hiljaa naristen. Muiden vartijoiden kohottaen aseitaan varuillaan olevasti, mutta kumpikaan ei liikahtanut vartiointi paikaltaan. Terävän sihahdus äänen kuuluen pimeydestä sekunnin murto-osan ajaksi, minkä jälkeen seurasi epämääräinen korahdus vartijoiden suunnalta ennen kuin nämä kaatuivat kurkkuansa pidellen maahan verilätäkköönsä.

Anubiksen aukaisten perheenjäsentensä sellit aikaa tuhlaamatta. Käden auttaessa Pandoran ylös likaisesta maasta – sanoi tumma ääni vakaasti:
”Ota Evey ja pakene täältä. Autan teidät ulos aavikolle, mistä jatkatte sovittua reittiä eteenpäin.”
Puhumisen katketen äkillisesti kun jokin valtaisa voima sai linnoituksen vavahtelemaan pahaenteisesti, mikä aiheutti seinien pinnan murenemista ja hiekkapölyn sekoittumista ilman kanssa. Anubiksen puolestaan kaapaten automaattisesti Pandoran ja Eveyn lähelleen suojellakseen näitä rakennuksen vavahtelun aikana. Katosta irtoilevan pölyn saaden kolmikon vaatteet sotkeutumaan. Salamurhaajan uskaltaen päästää lopulta irti vavahtelun loppuessa. Hopeisten silmien kuitenkin tarkistaen äkkiseltään kummankin olevan kunnossa ennen kuin puhumista jatkettiin:
”Meidän pitää kiirehtiä.”

Anubiksen lähtien johdattamaan perhettänsä ulos sokkeloisia käytäviä pitkin, mitkä aika-ajoin vavahtelivat voimakkaiden kumahdusten säestämänä. Pommituksen sataen linnoituksen niskaan. Aavikkokansan ottaen samanaikaisesti yhteen vihollisensa kanssa.

Eveyn ollen rauhoittunut omaa tahtiaan lähes täysin rauhalliseksi tilanteesta riippumatta, huokaisi Pandora hyvillään tyytyväisenä tilanteesta, vaikkei tyttö uskaltautunutkaan vielä nostamaan päätään ylös vartijoihin.
Korvan erottaen jonkin epämääräisen äänen sellin ulkopuolelta. Niin myös vartijoidenkin, jotka lähtivät pian astelemaan hiljalleen ääntä kohti varustautuneesti, seuraten näin hetkellinen hiljaisuus.
Jälleen epämääräisen kumean äänen kuuluessa kun jokin raskas osui maata vasten ja uusien, tuttujen askelten lähestyessä.

Lukkujen naksahtaessa auki ja Eveyn kiiruhtaen nopeasti sellin ulkopuolelle halaamaan isäänsä, ennen kuin Pandora oli itse edes päässyt ylös maasta saatika sellin ulkopuolelle.
Tumman äänen todeten että heidän täytyisi lähteä, miehen jättäen tälläkertaa oman kohtalonsa jälleen kerran omaan varjoonsa. "Sin, muistatko mitä viimeksi tapahtui kun päätit leikkiä pelastajaani?" Pandora sihahti hiljaisesti rakastetulleen takaisin, silmäparin katsoen kaksikkoa kummastellen alakulmasta.
Seinien värähtäessä uhkaavasti, painautuivat kaikki kolme entistä tiheämmin yhteen Anubiksen toimesta. Viimein värinän rauhoittuessa ja miehen uskaltautuen hellittämään otettaan lähtivät kaikki liikkeelle nopeaan tahtiin.
Eveyn tullen nostetuksi syliin sillä niin pienenä olisi hyvin hankala pysyä kaksikon vauhdissa vielä mukana.

Mitä lähemmäksi he pääsivät ulospääsyä, sitä enemmän myös taistelun äänet kuuluivat ja saattoi arvata tilanteen turhankin selvästi, että kyseessä lieni melkoinen verilöyly.
Lähemmäksi päästyään, oli Evey painanut päänsä äitinsä olkaa vasten jottei näkisi jotain sellaista mitä ei vielä pitäisi, ruumiita. verta. sotaa. tuhoa.
Demonin huokaisten ja puristaen kättänsä vasten Sinin omaa, "tulethan perässä?" hän kysyi vampyyriltä latinan kielisesti, kohottaen tuolle pienesti kulmaansa, Eveyn pään pysyen vielä painoksissa.
Eihän tuo vielä latinaa täysin ymmärtänyt.
Vaikka nainen pystyikin jo arvaamaan vastauksen, oli aina hyvä varmsitaa asia sillä olihan toinen muuttunut varsin monen vuoden aikana joka oli todettu jo aiemminkin.

Viimein kolmikon päästen ylös luolan uumenista, lähelle sotatanteretta, jossa äänet kertoivat selvästi tilanteen, tuli Eveyn käskettyä sulkemaan silmänsä. Tuon saaden avata vain siinä vaiheessa kun äiti tai isä käskisivät.

Sääntö salamurhaajien keskuudessa oli selvä. Surmaa kohde ja katoa paikalta. Niin monta kertaa kuin Anubis oli joutunut pelastamaan itsensä täpärästi – ei mikään niistä kerroista yltänyt sen hetkisen tilanteen rinnalle. Moni sanoi oman henkensä pelastamisen olevan hankalinta. Anubis taas sanoi muiden henkien pelastaminen olevan sitä. Varaa virheisiin… niitä ei annettu anteeksi.

Kolmikon saapuessa takaisin pinnalle sokkeloiden pimeydestä. Otti aurinko valollaan tulijat vastaan niin kirkkaasti että se pakotti Anubiksen siristämään silmiään ja toisen kämmenen kohottautumaan varjostamaan katsetta. Ajatuksiin kohoten halu palata takaisin varjoihin ja odottaa yön laskeutumista. Kaikki siinä hetkessä syrjäytti kuitenkin salamurhaajan omat tarpeet. Käsien kohottautuen vetäisemään hupun kangasta aavistuksen enemmän pään ylitse. Huomaamattomien juoksuaskelien johdattaen perheen jäseniä taistelukentän sivustaa pitkin. Jokaisen otetun askeleen vieden kauemmaksi kuohuvasta keskipisteestä, jossa yhteenotto tapahtui aggressiivisempana. Ympäristön rauhoittuen lopulta aavemaiseksi. Pakoreitin päätyessä raunioituneen hevostallin luokse. Yhden hevosen ollen ainoastaan hengissä. Mustan orin yrittäen riuhtoa itseään irti narusta, jonka toinen pää oli sidottuna lyyhistyneen tukipylvään ympärille.
”Ratsastakaa täältä pois niin nopeasti kun vain kykenette. Rajan ylitse päästessänne olette turvassa.”
Anubiksen sanoen osittain käskevästi samaan aikaan kun nosti Eveyn ensimmäisenä hevosen selkään ja varmisti lapsen tasapainon. Hänen kyllä tuntien kokoajan Pandoran katseen selässään. Pystyen melkein lukemaan naisen ajatukset ääneen; Toinen pelkäsi jäähyväisten jäävän viimeiseksi. Eveyn istuessa turvallisesti korkean eläimen selässä – kääntyi Anubis rakkaimpansa puoleen. Tuon lyhythiuksisen naisen, jonka silmistä paistoi huoli vaikka tämä yrittikin kätkeä sen ulkokuorensa sisimpään. Anubiksen ojentaen toisen kätensä Pandoralle kutsuvasti ennen kuin vetäisi toisen hellästi lähelleen ja kuiskasi:
”Älä käänny katsomaan taaksesi.”
Huulten käydessä hyvin lähellä toisiaan, mutta suudelmaa ei suotu perille asti. Salamurhaaja olisi voinut sanoa hyvästi rakkaallensa, mutta yhtään haikeaa sanaa ei kohonnut kurkusta kuuluville. Käsien päästäen vain hitaasti irti halauksesta.

Anubiksen auttaen vielä Pandoran hevosen selkään ennen kuin sivalsi miekan iskulla narun katki, mikä hevosta piteli vankina. Eläimen kiihdyttäen askeleensa nopeaan laukkaan. Sotatantereen äänien lävitse kantautuen Eveyn huutaminen; pyyntö ettei isä jättäisi. Hevosen ja sen selässä istuvien ratsastajien ääriviivojen muuttuen asteittain epäselvemmäksi mitä kauemmas nämä kaikkoontuivat.
”Varjelkaa ja olkaa valmiita kohottamaan miekkanne, ylimmät jumalat. Sillä tänä päivänä lasken teidän käsiinne kaksi arvokasta sielua….”

Se miten paljon yksi asia maailmassa pystyi olemaan sellainen normaaleille ihmisille, jotka eivät tienneet mitään salaliitosta, siitä pienestä "valtakunnasta" josta he pakenivat ja siitä vaarasta, piinasta jota kolmikko oli joutunut kestämään.
Totesi Pandora että hän kadehti näitä normaaleja ihmisiä sillä hetkellä.

Kolmikon juosten sotatantereen läpi, toivoen kenenkään huomaavan heitä tilanteen vuoksi.
Eveyn ollen koko sen ajan kiltisti vaikka äänet olivatkin pelottavat ja utelias mieli olisi halunnu vilkaista ympärilleen.
Pienen lapsen pelon ollen tällä kertaa suurempi kuin itsepäisyyden.
Sinin ollen vastaamatta demonille kysymykseen, joka kieli omalla tavallansa sen ettei mies olisi itsekään varma.
Tilanne oli mikä oli, ja varmasti vampyyri halusi jälkikasvunsa ja tyttärensä äidin pois vaaravyöhykkeeltä. Itsestään huolehtiminen olisi pääasiallisesti paljon helpompaa siinä tilanteessa.
Anubiksen johdattaen kolmikon kiireellä talliin, jossa vain yksi ainut hevonen olis vielä tolpillaan ja voimissaan, valmiina kantamaan kaksikon ulos turvaan. Eveyn tullen napatuksi sylistä pois hevosen selkään samalla kun mies itse selitti vielä viimehetken ohjeistuksen.

"... Sin..." Nainen aloitti hiljaisesti, kaksikon ollen nyt kasvotusten. Eveyn seuraten kaksikko peloissaan uljaan eläimen selältä, tietäen ettei vuorossa olisi mitään hyvää.
Pienen hiljaisuuden kertoen kaksikolle ettei mikään olisi enään varmaa, vaikka mies lupaisikin tulla perässä, samat säännöt eivät enään olisi mahdolliset kuin kuusi vuotta aiemmin.
Demonin nielaisten käsien tuntuen ympärille suojelevasti tämän kuitenkaan uskaltautumatta sanomaan mitään "ole varovainen..." hän huokaisi hiljaisesti huulten hipaistessa varoen toisiaan, kummankaan suostumatta antamaan viimeistä suudelmaa hyvästiksi.
Käden koskettaen viimeisen kerran miehen kasvoja ennenkuin tämä tuli autetuksi hevosen selkään Eveyn taakse.
Hevosen lähtien laukkaan päästyään miekan terän toimesta vapaaksi, vilkaisi demoni vielä viimeisen kerran olkansa ylitse taakse katoavaa hahmoa haikeasti samalla kun pienen lapsen huutaessa, ettei isä saisi jäädä.

Koko sen matkan rajalle asti, oli Evey itkenyt ja vaatinut kääntymään takasin, Pandoran ollen kieltänyt ehdotuksen samantien maanuumeniin mahdollisimman alas.
Olisi jo myöhäistä.

Matkan taittuen hyvin hitaasti rajalta eteenpäin kohti määränpäätä, oli Evey viimein antanut periksi hyvin vastentahtoisesti äidillensä ja tuon päätökselle vaikka siltikin pieni niiskutus kuului tytön suunnalta hyvin selvänä.
Tytön yrittäen olla itkemättä, - enään koskaan.
Naisen huokaisten hyvin raskaasti silmäparin viimein erottaessa hyvin vanhan, epämääräisen talon tapaisen korkean jyrkänteen päällä, joutui Pandora miettimään kolmekkin kertaa olivatko he oikeassa paikassa.

Hevosen tullen jätetyksi talon eteen ja Eveyn tullen autetuksi alas varovasti ja turvallisesti, kaksikon lähtien astelemaan lähemmäksi taloa, vaikkakin varoen.
Olihan salamurhaajan elämä opettanut yhden asian: älä koskaan luota mihinkään tai keneenkään.

Hevosen pysähtyessä viimein pitkän matkan jälkeen oli iltahämäryys ehtinyt jo laskeutumaan aavikon ylitse. Hiljalleen tummuvan pimeyden saaden kaukaisen aavikon hohkaamaan vaarallisuutta ja mystisyyttä samanaikaisesti. Tulikärpästen kerääntyen parveilemaan talon seinustojen lähettyvillä palavien lyhtyjen luokse. Soralla päällystetyn pihan myötäillen Pandoran ja Eveyn askeleita omalla äänellänsä, mikä syntyi kun paino tuli lasketuksi alas kiville. Talon näyttäen päällisin puolin hiljaiselle. Minkäänlaisen valonlähteen paistamatta sen sisätiloista. Ulko-oven pysyen järkähtämättä sulkeutuneena ja kun nyrkki kohosi viimein koputtamaan sen puista pintaa – pystyivät korvat lähes kuulemaan ontonlaista kumahtelua sisätiloissa ja kun vastausta ei kuulunut - herätti se väkisinkin kysymyksen; asuiko kukaan enää kyseisessä paikassa? Epätoivon ja pahanaavistuksen hiipien hiljalleen lähemmäksi pimeyden syleilyssä – niiden kurotellen laihoilla pitkillä sormillaan toivon kipinää omakseen, kunnes…

Vaikeroivan narisemisen lävistäen yölliset äänet. Ulko-oven avautuen varovaisesti auki – sen takaa paljastuen harmaahiuksinen ja – partainen mies, joka piteli toisessa kädessään lyhtyä kasvojensa korkeudella ja toisessa kädessä pientä teräasetta.
”Mitä osiriksen nimeen te haette täältä muukalaiset? Vastatkaa tai en pelkää käyt…”
Tulta ja tappuraa hohkaavan äänen aloittaen uhkaavasti, mutta viimeiset sanat haihtuivat kuulumattomiin kun silmät pystyivät yllättäen erottamaan toisen hahmon naisen selän takana. Eveyn astuen äitinsä varjosta arasti näkyville. Lapsen kuitenkaan päästämättä missään vaiheessa irti vanhempansa vaatteista. Hopeisen katseen kilpaillen taivaalla paistavan kuun kanssa. Teräasetta pitelevän käden laskeutuen uhkauksesta täristen alas. Vanhuksen kasvoista nähden sinä hetkenä selvää hämmennystä, epäuskoisuutta, pelkoa ja myös jonkinlaista iloa.
”Se on siis totta…”
Tukahtuneen henkäisyn karaten kurkusta. Kiristyneiden hartioiden valahtaen voimattomina alas ja katseen painuen lattiaan. Rintakehän kohoillen hetken tarkoituksellisesti näkyvämmin. Vanhuksen saadessa ajatuksensa takaisin kokonaisiksi kohotti tämä katseensa uudelleen tuohon vieraaseen naiseen.
”Pandora? Sehän on sinun nimesi… tule… seuraa minua. Olette tulleet pitkän matkan ja tarvitsette lepoa.”
Vanhuksen kääntyen hitaasti ympäri ja lähtien kulkemaan kaksikon edellä. Reitin vieden syvemmälle talon sisimpään vierashuonetta kohti. Talon isännän pysyen koko matkan vaiti, tämän pysyen omissa ajatuksissaan, mikä näkyi selvästi silmien katseesta.

Vanhuksen ilmestyen oven takaa lyhden valon luodessa samalla pientä valoa eteenpäin, silmien erottaen myös kiiltävän teräaseen miehen kädessä joka vaati häntä vastaamaan kysymykseen.
Kysymyksen jäädessä kuitenkin kesken kun pikkuinen astui näkyville Pandoran selän takaa, pienten nyrkkien puristaen naisen vaatteen palasta sormien välissään turvaa hakien.
Eveyn katsoen miestä hieman kummissaan tuon henkäistessä ja rentoutuessa kuin salaman iskusta, kaksikolle esitetyn uhkauksen painuen unholaan.

Demonin nyökäten varoen myöntävästi vanhemmalle miehelle tuon pyytäessä heitä sisään, samassa naisen vilkaisten tytärtään rohkaisevasti.
Tytön lähtien astelemaan Pandoran vierellä hitaasti, päästämättä kertaakaan irti vaatekappaleesta.
Hopeisten silmien seuraten pimeää taloa katosta lattiaan, vanhan miehen johdatellessa heitä kohti huonetta jossa he lepäisivät.
Talon ollen todellakin pimeä. Missään ei näkynyt lampun lamppua, ei pienintäkään vihjettä siitä että taloon olisi mahdollista edes saada valoa. Paitsi lyhty heidän edessään oppaana.
Askelten pysähtyen monen mutkan kautta viimein yhdelle tummista ovista jonka reunoja koristivat erillaiset kaiverrukset, tuli Evey nostetuksi syliin takaisin.
"kiitos kun suostuit ottamaan meidät vastaan näinkin myöhään" Pandora kiitti hiljaisesti miestä, loihtien kasvoilleen pienimuotoisen hymyn poikasen, tunsi olkapää kuinka lapsen pää painautui vasten väsyneenä.

"millä nimellä sinua kutsutaan? Sin ei kertonut..." Nainen kysyi hiljaisesti, nostaen pikkuisen paremmin syliinsä, toisen kulman tullen kohotetuksi hieman kysyvästi.
Jos kerran Anubis luotti toiseen, niin hänenkin varmasti piti. "tässä on Evey, tiedätkin varmasti" Lapsen kohottaen hieman unisesti päätään miestä kohti, huulet muodostivat tervehtivän sanan, pienen hymyn kera.

Kuullessaan naisen mainitsevan nimen; Sin – pysähtyi oven kahvalle kohonnut käsi hetkellisesti. Nimen selvästi vaikuttaen vanhukseen jotenkin. Siitä oli aikaa kun hän oli viimeksi kuullut kaukaisen isoisänsä nimen. Nimen, jonka salamurhaaja oli tarinoiden mukaan ottanut omakseen ystävänsä kuoleman jälkeen. Tummiin silmiin syttyen lopulta lämmönkaltainen hehku ja käden aukaisten oven viimein kokonaan.
”Nimelläni ei ole tässä iässä enää merkitystä, mutta saat siunaukseni. Nimeni on Saites.”
Käden ojentautuen työntämään ovea enemmän syrjään, minkä jälkeen askeleet veivät peremmälle hämärään huoneeseen. Vanhuksen laskien pitelemänsä lyhdyn varovaisesti kirjoituspöydälle. Tulen valon saaden huoneen valaistumaan osittain, luoden levottomia varjoja seinille ja lattialle. Ontuvien askeleiden vieden vanhuksen antiikkisen kaapiston luokse, minkä sisimmästä kädet nostivat pari vaatekappaletta, jotka tulivat lasketuksi sängylle.
”Saatte levätä täällä kaikessa rauhassa. Voitte luottaa sanaani. Suonette anteeksi, mutta joudun poistumaan seurastanne. Olkaa kuin kotonanne.”
Vanhuksen kumartaen tapojen mukaisesti ennen poistumistaan huoneesta ja sulkien ovet perässään äänettömästi. Tasaisen töminän kertoen loittonevista askelista käytävän puolella. Saiteksen kasvojen ilme oli pysynyt koko ajan vakaana Pandoran läsnä ollessa, mutta nyt silmät muuttuivat synkemmiksi ja silmäkuopat tummentuivat entisestään. Ikää tullen vanhukselle lisää silmin nähtävästi.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 01.] Da mi basia mille, deinde centum

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 12:26

Eveyn tullen lasketuksi varoen pehmeälle sängylle, näytti tuo jo lähes nukkuvan tilanteeseen nähden.
Olihan parissa päivässä tapahtunut jo kaikenlaista. Miehen esittäytyessä samassa, nyökkäsi Pandora varoen pienesti hymyillen.
Varjojen liikehtiessa huoneessa kolmikon liikehtiessa samaa nopeutta, Saitesin jättäessä hänet ja lapsen kahdestaan huoneeseen, vaatteiden tullen sitä ennen asetetuksi näkyville ja jättäen lyhdyn tuomaan valoa pimeään huoneeseen.

Huokaisi demoni hiljaisesti. Evey oli nukahtanut lähes samantien päästyään sängylle peiton alle, vaihtoi demoni vaatetta toiseen yön ajaksi.
Sinä yönä kuitenkaan mielen saamatta unta, päässä pyörien vain se, olisiko hänen rakastettunsa kunnossa, jos edes hengissä.
Kahden sielun ollen jälleen erotettu toisistaan, ja tuskin viimeiseksikaan kerraksi. Ehkä.
Käden tullen kietaistuksi Eveyn ympärille ja tytön kiinni itseensä lämpimään.

Yön vaihtuessa pian takaisin aamuksi, oli Evey ensimmäisenä heräillä niinkuin aina ennenkin aamuvirkkuna ja jättänyt Pandoran nukkumaan huoneeseen.
Oli uteliaisuus vienyt voiton pikkuisen mielessä, pienten jalkojen vieden ympäri taloa mielenkiinnolla iloiten uudesta tilasta, jota saisi tutkia.
Silti pientä mieltä kaihertaen ajatus siitä, mitä isälle olisi tapahtunut.

Askelten johdattaen talon halki huoneesta huoneeseen mitä erillaisiin sisustuksiin ja tiloihin, joita niin pieni olento ei ollut vielä nähnyt eläissään. Pysähtyivät jalat kuin automaattisesti viimeisen oven luokse jota lapsi ei ollut vielä katsonut.
Toisinkuin muut ovet, oli se jätetty raolleen, aistien herkistyen samassa. Jonkin kertoen että joku oli kyseisessä huoneessa.
Kurkisti lapsi oven takaa varoen huoneeseen.

Katseen ohittaessa puisen oven pinnan – otti kirkasvalo silmät vastaan ja kun ne viimein oppivat äkilliseen kirkkauteen huomasi Evey astuneensa terassin kaltaiselle alueelle, joka oli kuitenkin tehty tiiviiksi läpinäkyvällä lasilla. Tilan muistuttaen isoa kasvihuonetta ja juuri tuolla kyseisessä tilassa Eveyn aistima läsnäolija oleskeli. Vanhuksen kävelle kasvien keskuudessa ja hoitaen kutakin yksitellen harkitusti. Tekemisen keskeytyessä lopulta. Saiteksen kääntyen sivusilmällään vilkaisemaan Eveytä, joka sinä hetkenä vieläkin tapitti oven suulla vaikka tämän kasvoista pystyi selvästi lukemaan kiihkeää halua lähteä tutkimaan mystisen näköistä aluetta.
”Olet aikaisin hereillä?”
Kysymyspohjaisen toteamuksen tullen heitetyksi ilmaan leppoisalla äänen sävyllä samaan aikaan kun kädet jatkoivat kasvien hoitamista. Vanhuksen pyyhkien lopulta mullat sormistaan ja suunnaten askeleensa vaivihkaa lapsen luokse – napaten matkalla appelsiini puusta hedelmän mukaansa ja alkaen kuorimaan sitä. Saiteksen kyykistyen varovaisesti alas Eveyn tasolle ja ojentaen tälle kaksi palaa appelsiinista.
”Ota vain. Saat siitä voimaa ja energiaa itsellesi.”
Lempeän hymyn hivuttautuen vanhuksen uurteisille kasvoille. Katseen pysyen väkisinkin noissa hopeisissa silmissä, jotka omalla tavallaan lumosivat katsojansa.
”Isäsi ja edesmennyt isoisäni pitivät näistä aikoinaan kauan sitten. Minäkin pidän niistä – sillä ajattelen niiden olevan lahja jumalilta meille ihmisille, mutta minähän olen vain höpsö vanhus jonka kertomuksia ei kannata kuunnella tosissaan.”
Naurahduksen tapaisen kohottautuen kurkusta ennen kuin se hukkui yskimisen alle. Saiteksen suoristautuen ylös, mutta ei niin nopeasti kuin silloin aikoinaan nuoruudessaan. Toisen käsistä eksyen väkisinkin alaselän puolelle, jonka lihaksia vihlaisi äkillisesti.
”Evey… sehän oli nimesi? Et näytä enää sille että aikoisit jatkaa lepäämistäsi… joten haluatko auttaa minua puutarhani hoidossa ennen aamiaista?”

Vanhemman miehen heittäessä ilmoille heleän kysymyksen, tyytyi Evey vain nyökkäämään ujonmaisesti, uskaltautumatta astumaan huoneen sisälle kokonaan.
Katseen seuraten huonetta hämmentyneenä.
Minne tahansa hän katsoikin, löytyi vain kasveja jotka olivat toinen toistaan erikoisempia, isompia ja kauniimpia jotka kilpailivat pienen lapsen huomiosta.
Saiteksen astellen tämän eteen jokin kädessään.
Hedelmä joka tuoksui makealle, oli hassunvärinen ja pyöreä. Sellainen jota kaupungista ei enään löytyisi, ainakaan niin hyvän tuoksuisena ja tuoreena. Miehen kehottaessa maistamaan tarttui lapsi kahteen hedelmän palaan jota hänellä oli ojennettukin, kuunteli tämä samalla miehen selitystä mielenkiinnolla.
Tytön pudistaen rivakasti päätään toisen sanoille höperöstä miehestä jota ei pitäisi uskoa "mutta tarinoissahan on aina pieni totuuden siemen... sen takia ne ovatkin kivoja" Ääni tokaisi puolustavasti, pään nyt nyökytellessä ettei kannattaisi väittää vastaan.

Äkillisen yskän puuskan alkaessa ja Saiteksen kohottautuen koko pituuteensa käsi selällä, katsoi Evey huolissaan "oletko kunnossa?" lapsi kysyi lähes automaattisesti, jääden katsomaan toista huolissaan.
Ainakin siihen asti kunnes vanhempi kysyi haluaisiko pikkuinen auttaa, johon tämä vastasikin innostuneesti myöntävästi, melkein tasajalkaa hyppien.

Appelsiinin palojen kadoten yksikerrallaan suuhun, saaden pienen kirpaisevan jälkimaun tuntumaan silmissä asti, hopeisten suurten silmien siristellen hetken aikaa "kirpeää..." lapsi mumisi mutta tyytyi toteamaan jälkikäteen että kyse oli hänen suosikki hedelmästään jota hän oli maistanut.
Pian sormet olivatkin päätyneet likaisiksi mullan takia, silmien näyttäen iloitsevan pelkästään jo kukkien kastelusta vaikka se olikin pientä.
Sitten silmät osuivatkin erääseen kukkaan, joka näytti sillä hetkellä olevan ainoata laatuaan huoneessa muiden seassa.
Lähes valkoinen lilja. Pienen hymyntaipaleen kohottautuen väkisinkin huulille "meillä oli kotona koko puutarha täynä liljoja... äidin suosikki" Evey tokaisi, vilkaisten sitten miestä hymyn kadotessa samassa pahaa enteilevästi pois kasvoilta.
"luuletko että isi on kunnossa? Tuleeko isi takaisin? tuleehan?"

Mullan ja hiekan sotkien puhtaat kädet viimein kokonaan. Veden juosten norona mustaa elementtiä pitkin, mikä antoi ravinnon ja elämän kasveille sekä niissä kasvaville kukille ja hedelmille. Eveyn löytäen itsestään viherpeukalon nopeammin kuin olisi uskonut niin nuoresta ihmisen alusta. Nuoren tytön silmistä paistaen ilo ja riemu, jotka syntyivät uuden tekemisestä ja vanhan korjaamisesta. Saiteksen hymyillen itsekseen. Puutarhan hoitaminen oli kuin ihmissieluista huolehtiminen. Rakasta, korjaa ja aika-ajoin vihaa niin kasvi puhkeaa ennemmin tai myöhemmin täyteen loistoonsa… aivan kuten ihmissielukin. Eveyn huomatessa lopulta yksinäisen liljan – muuttui lapsen äänen sävy taisteluista huolimatta haikeaksi. Iloisuuden sulaen kasvoilta varkain. Saiteksen tietäen silloin heti esille kohonneen aihealueen olevan arka aihe lapselle.
”Evey…”
Vanhuksen aloittaen hiljaisesti, mutta pakotti äänensä takasin kuuluville. Saiteksen istuutuen lähimmäiselle istuimelle ja nojautuen aavistuksen eteenpäin.
”…sinun isäsi… onko äitisi kertonut hänestä?”
Hetkellisen hiljaisuuden laskeutuen kaksikon välille. Saiteksen lukien katseellaan vastausta kysymykseensä Eveyn silmistä ja kun omanlaisensa aavistus kohosi pinnalle jatkoi tämä harkitsevin sanoin:
”Haluatko että minä kerron isästäsi?”
Katseen joka lauseen sanomisen aikana oli painut väkisinkin lattiaan kohottautuen hitaasti takaisin. Vanhuksesta nähden selvästi että tämä harkitsi sanojaan sinä hetkenä enemmän kuin yhden kerran.

Miehen äänen muuttuen astetta vakavampana, hopeisten silmien katsoen nyt vuorostaan toista kummissaan kysymyksen johdosta.
Hiljaisuuden tuntuen osittain painostavalta kaksikon välillä mikä aiheutti Eveyn alkavan miettivän pienesti asiaa.
Nyt kun asiasta mainittiin, niin eihän hän tiennyt isästään paljon mitään loppujen lopuksi. Olihan äiti toki kertonut pientä nippeli tietoa iän kasvaessa mutta siltikin...
"vain että hän ja isä tapasivat töissä... ei sen enempää" hän tokaisi sitten arasti viimein vastaukseksi, olivat Saitekin antaen uudemman kysymyksen ilmoille, johon vuorostaan Evey näytti miettivän muutaman kerran, olisiko järkevää.

Uteliaisuuden vieren voiton tässä tapauksessa niinkuin aina ennenkin, tyytyi pää tekemään pienen nyökkäyksen myöntymiseksi.
Tottakai hän halusi tietää asioita.
"onko isi ongelmissa?" Lapsi kysyi uudemman kysymyksen katsoen vanhusta hieman hämmentyneenä tilanteesta.
Katseen haparoiden ympäri huonetta löytämättä ainuttakaan tuolia tai pöytää, valitettavasti. Eveyn päättäen istahtaa siis lattialle, välittämättä pahemmin vaikka vaatteet sotkeentuisivatkin, nehän voisi aina pestä.
Hopeisen katseen pysytellen kokoaika toisessa, pienen olennon korvien jääden kuuntelemaan mitä Saitekilla olisi kerrottavaa Anubiksesta.

Eveyn istuutuessa maahan ja jäädessä selvästi kuuntelemaan jatkoa vanhuksen aloittamaan kysymyksen kaltaiseen puheen vuoroon – kuuli Saites itsensä huokaisevan sisimmässään raskaasti. Miten hän voisi selittää noin nuorelle lapselle sellaista mikä oli monimutkaista jopa aikuisillekin. Mitkä sanat hän oikein valitsisi? Hopeisten iiristen katseen tuntuen jokaisen valuvan minuutin jälkeen polttavammalle ja kun Saites laski katseensa alas lattiaan – ei hän kuitenkaan päässyt pakoon Eveyn pistävää katsetta, joka äänettömästi huutaen halusi vastauksia. Saiteksen tehden silloin elämänsä vaikeimman päätöksen. Hänen alkaen kertomaan Eveylle tämän isästä, kaukaisesta menneisyydestä lähtien. Kertoen niillä sanoi miten hän itse oli ne kuullut sukunsa kertomuksissa. Saiteksen kuitenkin pehmentäen joitakin osia kertomuksessaan tai jättäen ne kokonaan ulkopuolelle – sillä niistä joista ei kerrottu ääneen - olivat liian raakoja noin pienen lapsen kuultavaksi.

”…joten joka kerta kun luulet - ettei hän välitä teistä… muista, että isäsi rakastaa äitiäsi ja sinua enemmän kuin tiedättekään.”
Vanhuksen rauhallisen äänen lausuen lopulta lähelle kahta tuntia kuluneen ajan jälkeen. Auringon valojuovan ollen kulkeneena jo lähelle lattian keskiviivaa, mikä kertoi sanattomasti päivän lähestyvän keskipäivää. Puisen istuimen narahtaen hiljaisesti. Saiteksen nousten varovaisesti ylös ja suoristaen selkänsä aavistuksen hammastaan purren. Yhtäjaksoinen paikoillaan istuminen ei enää sopinut hänen ikäiselleen ja joka päivä se jaksoi muistuttaa itsestään.
”Menkäämme nyt takaisin talon puolelle tai muuten äitisi voi huolestua.”
Askeleiden lähtien viemään takaisin oven suuntaan. Saiteksen antaen itsestään päällisin puolin kuvan että hetki sitten puhuttu aihealue oli loppuun käsitelty, mutta todellisuudessa tämä kyllä itsekin tiesi jättäneensä liian monta asiaa avonaiseksi. Evey joutuen jäämään vieläkin epätiedottomuuteen isänsä paluusta.

sen ajan mitä Saites selitti pienelle lapselle hänen isänsä koko elämänkerran lävitse hieman muunneltuna pehmeämmäksi pienokaisen korville, katsoi tyttö tuota vanhempaa miestä lumoutuneena tarinasta.
Ajankulun unohtuen kokonaan kertomuksen aikana, parin tunnin sujahtaen kummankaan huomaamatta.
Viimein tarinan päättyen lopetukseen johon tyttö tyytyi hymyilemään pienesti ja nyökkäämään myöntyvästi vaikka mies jättikin pienokaisen kysymykseen vastaamatta.
Molempien nousten ylös paikoiltaan Saitesin aloitteesta. Kasvavan olennon huomaten vanhuksen kivun selkänsä suhteen "... mitä selällesi on tapahtunut Saites-setä?" pikkuinen kysyi mieheltä tuon päästyä pituuteensa vaivoin takaisin.
Kaksikon lähtien astelemaan pois puutarhasta, tuli Eveyn käsi tarttuneeksi vanhemman kädestä, puheenaihen vaihtuen samassa toiseen lapsen aloitteesta.

Auringon liikkuen päivän mukana hitaanpuoleisesti, tytön istuen keittiön tuolilla epätoivoisesti yrittäen opiskella eqyptin kieltä, mutta eihän sellainen olisi niin pieneltä helppoa. Aistien kertoen että Pandora oli lähtenyt aikoja sitten ulos omille teilleen.
Demonin puraisten huulen sisäpuolta turhautuneesti, käsien etsien appelsiinin paloja pöydältä samalla.

Päivän vaihtuessa iltaan, asteli Pandora takaisin sisälle venytellen keittiön ovesta. Katseen jääden seuraamaan keskittynyttä tyttöä ruokapöydän ääressä joka näytti turhautuneelta. Sen sijaan että Pandora olisi keskeyttänyt Eveyn, tämä poistuikin ovelta, etsien Saitesin käsiinsä "hei... ei kai Eveystä ollut paljoa vaivaa?"
Demoni kysyi mieheltä pahoittelevasti, olihan hän jättänyt lapsen vanhuksen seuraksi lähes koko päiväksi.
Pandoran ollen suunnitellut ja miettinyt asioita koko sen päivän, tilannetta ja sen vakavuutta.
Naisen ollen löytynyt matkansa varrelta varsan, joka oli ollut verillä ja raadeltuna, nälissään mutta kyllä eläimen saisi hoidettua. Tarvitsihan Evey jonkin jolla ratsastaa ajan myötä.

Pandoran huokaisten hiljaisesti "olen huolissani Sinistä..." naisen todeten hiljaisesti pienen huvittuneen hymyn kera "vaikka tiedän että Sin pärjää tilanteessa kuin tilanteessa, eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun olemme joutuneet eri teille... silti. Jumalat eivät ole mukavia tietyissä asioissa"
Naurahduksen karaten huulten välistö lauseen lopuksi ja kehon asettuen nojaamaan puista seinämää vasten.
Katseen kohoten hiljalleen vanhempaan mieheen päin, "en tainnut kiittää kun... otit meidät tänne"

Lapsen kysyessä uudemman kerran miksi tätä vanhempi oli niin heikossa kunnossa – tyytyi Saites hymähtämään vähättelevästi ja vastaamaan jotakin ikääntymisestä vaikka todellisuudessa totuus oli paljon selvempi. Saiteksen muistaen menneisyytensä vieläkin selvästi. Sen päivän jolloin hän jätti sen samaisen salaseuran mihin Anubiskin kuului. Saites oli onnistunut pakenemaan takaa-ajajiaan hyvän aikaa, mutta lopulta etsijät olivat saaneet karkurin kiinni. Tapahtumat olivat lopulta kärjistyneet jyrkänteeltä tippumiseen, mistä oli seurauksena alaselän murtuminen. Saites oli tuolloin luullut loppunsa tulleen, mutta ylempien voimien ansiosta hän oli selviytynyt. Alaraajahalvauksen runnellen neljänkymmenen iässä olevaa miestä monta vuotta tapahtuman jälkeen ja juuri se sai mielen ajattelemaan useamman kerran omankäden kautta tapahtuvaa hengenriistoa. Saiteksen pitäen kuitenkin järjissään hänen edesmennyt rakkaimpansa; Isabel. Ainoa Saiteksen rakastama nainen, jolle mies oli joutunut lopulta sanomaan hyvästi vanhuuden viimeisinä päivinä.
Menneisyyteen valuvien ajatusten palautuen takaisin nykyhetkeen oven sulkeutumisen myötä. Vanhuksen ja lapsen siirtyen keittiön puolelle syömään pitkälle venynyttä päivän ensimmäistä ateriaa.

Päivän muuttuen lopulta illaksi valuvien tuntien myötä. Saiteksen pitäen Eveytä silmällä omien askareidensa lomassa. Lapsesta olematta kuitenkaan missään vaiheessa liiallista haittaa – sillä enimmäkseen tämä pysytteli keittiön pöydän ääressä ja opiskeli Egyptin kieltä löytämistään kirjoista. Eveyn ilmeen ollen välillä niin keskittynyt että se sai väkisinkin pienen hymyn kohoamaan vanhuksen kasvoille. Hyvin harva Eveyn ikäinen pystyi olemaan noin keskittynyt pidemmän aikaa. Saiteksen antaen Eveylle opiskelurauhan vetäytymällä itse takaisin puutarhansa pariin.

Vanhuksen istuen ikkunoiden eteen asetellussa nojatuolissa ja lukien vanhan näköistä kirjaa keskittyneesti kun Pandora astui peremmälle kasvihuoneeseen. Naisen kasvojen ilmeen pysyen neutraalina, mutta kun katsoi tarkemmin silmien katsetta – pystyi näkemään paljon enemmän. Ensimmäisen ääneen esitetyn kysymyksen kuuluen enemmän tavanomaisiin keskustelun avauksiin, mihin Saites vastasi tavanomaisesti vähättelevästi. Pandoran avautuessa lopulta enemmän keskustelemaan – kertoen osittain kiertelevästi olevansa huolissaan, mutta samalla vakuuttaen ettei kyseenalaistanut Anubiksen selviytymistaitoja. Saiteksen kuunnellen vaitonaisena. Kommentoimatta enempää kuin olisi tarvis vaikka tunsi sinä hetkenä samankaltaisuutta Pandoran kanssa. Kuinka monta kertaa hän oli elämänsä aikana kyseenalaistanut jumalten suunnitelmat ja teot. Niin monta kertaa että oli vähällä kääntää näille selkänsä.
”Sin on ystäväni ja samoin hänen perheensä. Olette kaikki tervetulleita kotiini milloin vain.”
Katseen laskeutuen takaisin ikkunan kautta sylissään lepäävään kirjaan. Mystisen hiljaisuuden laskeutuen kaksikon välille. Sivun kääntyen hiljaa rahisten. Paljoakaan kertovan äänen jatkaessa:
”Etkö aio mennä häntä vastaan? Uskon miehesi tarvitsevan sinua enemmän kuin minua tällä hetkellä.”
Tummien silmien kohottautuen hitaasti ylös ja jääden katsomaan Pandoraa kulmien alta. Hetkellisen hymyn piirtyen hitaasti ilmeettömille kasvoille.

Hevosen askeleista syntyvä ääni kuulosti paljon voimakkaammalle hiljaisessa illassa. Silmäluomien siirtyessä uudemman kerran syrjään väsyneen katseen tieltä, joka oli laskeutunut pään mukana alaspäin. Kasvojen kohottautuessa nähdäkseen kauempana mäellä sijaitsevan talon, jonka tumma kokonaisuus piirtyi tähtitaivasta vasten. Sydämen sykähtäen tuntuvammin kovia kokeneen vartalon sisimmässä. Hymyn häivähtäen verisillä huulilla.

Huulille piirtyen väkisinkin pienimuotoinen hymyn poikanen kun Saites vastasi vähättelevästi, tyytyi demoni pudistamaan päätänsä.
Selvästikin Evey oli ollut kiltisti. Tai siis, niin ettei ollu rasittanut toista nuoren ikänsä utaliaisuudesta huolimatta. Mikä oli vain hyvä.
Naisen purkautuessa miehelle, ei mies siihen mitään sanonut, mikä ihmetytti hieman demonia sillä olihan hän tottunut siihen että joku kommentoi joka väliin tiettyä asiaa, kertoen oman mielipiteensä ja kantansa.
Mutta tämä henkilö pysytteli hiljaa koko sen ajan.
Kunnes mies kertoi että he olisivat aina tervetulleita tilanteesta huolimatta hänen luokseen, nainen hymyili entistä enemmän, ollen osaksi kiitollinen ja helpottunut kuulemastaan.
Kyseinen kommentti ei kuitenkaan estänyt hiljaisuutta laskeutumasta huoneeseen.

Hiljaisuuden jatkuen oman aikansa, kunnes Saites tokaisi äkisti että eikö hänen täytyisi mennä vastaan.
Ruskeiden silmien katsoen toista hämmentyneenä, aivojen ymmärtäen viimein vinkin nousi hymy huulille ja demonin lähtien juoksemaan ulos puutarha huoneesta kiireen vilkkaa.
Paljaiden jalkojen tuntien viileän puulattian muuttuvan kylmäksi soramaaksi oven tullen suljetuksi pikaisesti takana päin.
Pandoran juosten hevosten ohitse mäkeä alas kohti hevosta.
Mitä lähemmäksi nainen kuitenkin pääsi sitä vahvemmaksi myös verenhaju kasvoi, mikä sai sydämen sykähtämään muutaman kerran voimakkaammin mutta ainakin Anubis oli elossa. Ja sehän oli tärkeintä sillä hetkellä.
Jalkojen pysähtyen kuitenkin vain kymmenen metrin päähän miehestä, paljaan rintakehän kohoillen väljän topin alla tämän katsoessa miestä hevosen kanssa, veren tuoksuen pistävästi nenään.
Ruskeiden silmien hakien pimeästi tuttuja hopeisia silmiä, jotka saivat kenet tahansa lumoihinsa pelkällä vilkasulla.

Kasvihuoneen oven kumahtaessa kiinni juoksuaskeleiden jäljessä – laskeutui vanhuksen katse takaisin kirjaan ja jatkoi kiireetöntä lukemista. Saiteksen hymyillen ilmeettömän ulkokuorensa alla.

Hevosen ollessa pian mäen juurella – tuli eläimen kulku pysäytetyksi. Silmien muodon siristyen aavistuksen kun katse yritti tarkentaa selvemmäksi näkemäänsä. Sisimmässä kasvavan tunteen riittäen kuitenkin lopulta kertomaan vastauksen miehelle vaikka tämä ei vieläkään kyennyt näkemään tarkasti tulijaa. Naisen tumman hahmon seisahtuen varauksellisesti turvallisen välimatkan päähän hevosesta ja ratsastajasta. Anubiksen ohjastaen eläimen ottamaan välimatkan rauhallisesti umpeen, minkä jälkeen laskeutui varovaisesti alas. Käden siirtäen hupun syrjään niskan puolelle. Tutun hopean värisen katseen vastaten viimein takaisin Pandoralle. Käsien erkaantuen aavistuksen vartalon läheisyydestä, mutta eivät kohottautuneet halaukseen vaikka ajatukset huusivat tekemään niin. Pandoralla olisi kaikin puolin oikeus olla Anubikselle vihainen ja pahemmassa tapauksessa jopa lyödä tätä. Varauksellisuuden vallaten suurimmaksi osaksi miehen, mutta se pieni prosenttimäärä onnistui silti riistämään vallan.

Anubiksen vetäisten Pandoran lähelleen verisestä olemuksestaan huolimatta. Haluten sinä hetkenä vain tuntea rakastettunsa itseään vasten, kuulla tämän hengitys korvansa vieressä ja haistaa tuttu ominaishaju, joka toi mieleen kevään ensikukkaset.
”Tulin takaisin, rakkaimpani.”
Tumman äänen kuiskaten hellästi väsymyksestä huolimatta. Anubiksen sulkien silmänsä ja purren huulensa sisäpintaa voimakkaasti. Käsivarsien tiukentaen otettaan aavistuksen Pandoran ympärillä.

Ratsastajan laskeutuen varoen maahan Pandoran ensin pysähdyttyä varovaisuus syistä hieman kauemmaksi, vaikka aistit ja tunteet kertoivatkin kuka hänen edessään oli. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta kun joku pystyi huijaamaan ihmistä.
Hengen salpaantuessa hieman kun huppu tuli otetuksi hitaasti pois kasvoilta, ruskeiden silmien pysytellen hieman vihaisen oloisena toisessa.
Anubiksen käsien tullen erkaantuneeksi sivuilta mutta kuitenkin varautuneesti, päätti demoni uskaltautua ottamaan muutaman askeleen edespäin.
Pienten askeleiden johdattaen naisen lähes toisen eteen, ei demoni kerennyt tekemään mitään väkivaltaista liikettä kun Sin oli jo saanut kiedottua kädet ympärille.
Hengityksen mukana sieraimiin leviten toisen ominaistuoksu, hengityksen kohdistuen saman aikaisesti toisiinsa, Pandoran pään tullen painautuneeksi olkapäätä vasten.
Ja käsien kietoutuen nyrkin iskun sijasta miehen verisen kehon ympärille.

Pandoran päästäen pienimuotoisen henkäyksen huuliensa välistä kun vampyyri kuiskasi pienellä omalla tavallaan rauhoittavalla äänellä tulleensa takaisin, erkaantui pää hieman irti toisen olkapäästä.
Silmien jääden katsomaan hetkeksi ajaksi hopeisia, kunnes huulet tulivat painetuksi sänkistä poskea vasten varoen "onneksi hengissä" nainen kuiskasi takaisin huojentuneen kuuloisena.
Kaksikon irtautuen vähitellen toisistaan, -jokseenkin vastahakoisesti tarttui käsi samantien toisen kädestä johdattelevasti.
Toisen käden taas tarttuen hevosen ohjaksista.
"et ole siltikään kunnossa"
Pandora tokaisi hiljaisesti, askelten lähtien viemään mäkeä ylös, taloa, jossa Anubis voisi levätä rauhassa ja puhdistautua rauhassa.
Ilman huolta mistään.

Saaden viimein tuntea rakkaimpansa lähellään – soi Anubis sanattoman kiitoksensa ylös tähtitaivaalle. Hän oli vannonut itselleen löytävänsä uudelleen perheensä luokse. Pakottanut itsensä pysymään hengissä riehuvan sodan keskellä. Hän oli ollut silloin valmis tekemään mitä hyvänsä. Muisto sodasta palautuen hetkellisesti kristallin kirkkaaksi, mikä sai sydämen sykähtämään tuntuvammin rintakehän sisimmässä. Anubis oli joutunut sinetöimään lopullisen kohtalonsa salaseuran suhteen eikä paluuta enää ollut. Salaseuran jäsenen veri tahrasi nyt hänen kätensä. Anubis oli pettänyt esi-isänsä. Laskuri oli lähtenyt uudelleen käyntiin miehen elämän janalla.

Pandoran johdattaessa Anubiksen perille asti – ei tämä vetäytynyt tapojensa mukaan ensin siistimään todellista itseään - ettei Evey saisi tietää isänsä raa’asta puolesta vaan vaistojensa johdattama suuntasi kulkunsa tyttärensä luokse, joka oli ehtinyt nousemaan keittiön pöydän äärestä ja tulemaan pari askelta vastaan. Anubiksen nostaen esikoisen syliinsä ja painaen tämän suojelevasti sekä hellästi rintakehäänsä vasten. Saiteksen, joka oli myös ilmestynyt seisomaan keittiön ovelle kuullen isän sanovan Egyptin vanhalla kielellä:
”Rakas tyttäreni, en anna heidän koskaan satuttaa sinua tai viedä sinua minulta. Suojelen sinua viimeiseen hengen vetooni asti jos jumalani sitä minulta vaativat.”
Kasvojen painautuen lapsen päälakea vasten. Vanhuksen silmien muodon kaventuessa. Salaseura ei siis aikonut lopettaa Anubiksen vainoamista. Oliko totta että nuo petolliset sielut havittelivat itselleen jotakin muuta… Eveytä?

Sen sijaan että Anubis olisi piiloutunut puhdistautumaan kylpyhuoneen puolelle, lähtikin tuo heti sisään päästyään astelemaan keittiötä kohti, jossa Evey oli vielä lukenut oman aikansa kirjaa.
Pikkuisen aistien vahvistuen äkisti kun tuttu ominaistuoksu tuli kohti keittiötä, tuli katse irtautuneeksi kirjan kellertävistä sivuista ja kohdistuen isäänsä.
Eveyn laskeutuen varoen penkin päältä, kereten ottamaan vain muutaman askeleen miestä kohti ennenkuin tuli nostetuksi isän turvallisen syleilyyn.

Lapsen saaden selvää kuiskauksesta vain osan mutta ymmärsi viestin merkityksen kuitenkin vaikka kysymykset nousivatkin pinnalle päällimmäisenä. Tytön joutuen taistelemaan pitäisikö hänen kysyä vain, ketä isä oikein tarkoitti, keneltä häntä pitäisi suojella ja miksi?
Eveyn nähden Anubiksen olan ylitse Pandoran katsoen kaksikkoa hymyillen, Saitesin saapuen paikalle ja tuon ilmeen muuttuessa äkisti. Mitä oli tekeillä? Käsien kietoutuen miehen kaulan ympärille halausotteella vaikka veren tuoksu tunkikin inhottavasti hajuaistin mukana.
"isi oletko haavoittunut?" Lapsi kysyi sitten pienesti huolissaan pään tullen nostetuksi hieman ylemmäksi, hopeisten silmän katsahtaen isänsä veristä olemusta kertaalleen.

Pandoran huokaisten hiljaisesti, kuulon kerryttäessä Sinin kuiskauksen tyttärelleen, tulivat hampaat puraistuksi huulen sisäpintaa. He kaikki olivat tienneet ettei paosta tulisi helppo, mutta se että jos liitto halusi heidän lapsensa, vaikeuttaisi jollakin tasolla asioita. Eveyn katsahtaen äitiään tuon astelleltua kaksikon luokse ja huulten tullen painetuksi lapsen otsalle, samalla kun toinen käsi kiersi Anubiksen ympärille.
"Pitäisikö isä päästää peseytymään ja lepäämään?" Nainen kysyi, Eveyn vilkaisten ensiksi isäänsä ja sitten äitiään, hiljaisuuden vallaten huoneen. Lapsen näyttäen miettivän vastaustaan hetken, halusihan tämä olla Sinin seurassa vielä hetken aikaa, mutta toisaalta tämän myös tietäen että mies olisi varmasti uupunut tapahtuneesta.
Lapsen nyökäten viimein varoen vastaukseksi vanhemmilleen pienen hymyn kera.

Saites pysyi koko tapaamisen ajan syrjemmällä, mutta tarkkaili sitä enemmän näkemäänsä. Kuunnellen tyttären ja isän välistä pientä sanan vaihtoa kun vanhempi vastasi lapsensa huolestuneeseen kysymykseen olevansa kunnossa verisestä ulkonäöstään huolimatta. Saiteksen kuitenkin pistäen merkille miehen käsien tärisevän aavistuksen – koko olemuksen muistuttaen kulissimaista korttitaloa, joka voisi lyyhistyä yhdestä iskusta. Katseen hakeutuen lopulta Pandoraan, joka siirtyi perheensä lähelle ja osoitti kummallekin selvää rakkautta. Viimeiseen ääneen sanotun lauseen saaden Anubiksen laskemaan lopulta tyttärensä alas ja nyökkäämään pienesti myöntäväksi vastaukseksi Pandoralle. Saiteksen astuen silloin esiin oviaukon varjosta ja ehdottaen kohteliaasti voivansa opastaa Anubiksen vierastilan pesuhuoneeseen. Anubiksen ottaen vanhuksen ehdotuksen vastaan. Kaksikon lähtien ulos keittiöstä ja kadoten asunnon hämäriin käytäviin.

”Taitosi valehdella näyttää olevan edelleen tallella…?”
Saiteksen aukaisten puheenvuoronsa ohiheittävästi samaan aikaan kun tarkkaili vierellään kävelevää hahmoa sivusilmällään. He olivat päässeet viimein yläkertaan ja näin kauemmaksi kuuloetäisyydeltä. Anubiksen vastaamatta vanhukselle mitään. Kehon eleiden puhuen omasta puolestaan. Niin vahvalle näyttäneen ulkokuoren rapisten hiljalleen kadoksiin – paljastaen altaan vanhan sielun, joka oli saanut osansa taistelusta ehkä jopa enemmänkin.
”Mitä aiot tehdä nyt seuraavaksi?”
Kysymyksen saaden hopeisen katseen kohdistumaan vanhukseen. Aluksi vaikuttaen sille ettei vastausta kuuluisi, mutta silloin tumma ääni sanoi:
”He voivat viedä kuolemattomuuteni, mutta eivät voi välttää viimeistä tuomiota. Salaseuran kohtalo on hävitä maanpäältä ja aion pitää siitä huolen elinaikanani.”
Selvän voimakastahtoisuuden hohkaten jokaisesta sanasta lävitse ja se vakuutti vanhuksen täysin. Saiteksen joutuen kuitenkin lopulta tukemaan ystäväänsä matkan viimeiset metrit. Vanhuksen voiden vain naurahtaa kuolemattomuudesta ja sen tuomista heikkouksista.

Eveyn tullen lasketuksi alas puulattialle takaisin miehen sylistä, Anubiksen lähtien astelemaan Saitesin avustukselle käytäviä pitkin askelista päätellen yläkertaan, tuli Evey kohdistaneeksi katseensa nyt Pandoraan.
Näön erottaen pienen huolestuneen pilkkeen naisen silmistä tämän seuratessa kaksikkoa niin kauas kun vain silmä pystyi pimeydestä seuraamaan, ennenkuin katseet kohtasivat ja vanhemman luoden kasvoilleen huolettoman hymyn.
Pandoran vilkaisten pöydällä lojuvaa kirjaa huvittuneena, astellen kirjan luokse "tätäkö olet tehnyt koko päivän?" Eveyn hypähtäen takaisin pöydälle ja alkaen selostamaan sanasta sanaan mitä oli tehnyt päivän aikana innolla, käsien huiskien selityksen tahdissa suunnasta toiseen.

Tuntien kuluessa, oli Evey viety nukkumaan sängylle, inttimisen uuvuttamana kuinka pienokainen olisi halunnut nähdä vielä anubiksen ennen nukkumaan menoa. Oli väsymys silti vienyt voiton hiljalleen.

Pandoran itse ollen karannut tässä välissä ulos, ei kauas vain pihalle missä hevoset seisoivat vieläkin ilman väsymyksen merkkejä, nuorimmaisen tulokkaan näyttäen vielä vierastavan muita hevosia ja niiden läheisyyttä kaukaa. Eikä ihme jos varsa vierastaisi myös Pandoraa, olihan joku haavoittanut eläintä ja jättänyt sen heitteille.
Demonin asettuen maaten soraiselle maaperälle, silmien jääden katsomaan lumoutuneena tähtitaivasta joka oli selkeämpi kuin koskaan nainen oli nähnyt.
Samalla tämän miettien mitä ihmettä sodassa oli tapahtunut Anubikselle, olihan tuo lähes tärissyt pidellessään Eveytä sylissään, vaikka olisihan se voinut johtua pelkästä väsymyksestä, ei se ollut normaalia vampyyriltä joka oli elänyt tuhansia vuosia selibaatissa ja pitänyt itsensä järjissään meditoimalla.

Anubiksen peseytyessä puhtaaksi verestä ja maanliasta – alkoi Saites paikata sodan ruhjeita siistimpään kuntoon. Vanhuksen keskittyen tiiviisti tekemäänsä, mutta tämä pisti silti merkille ystävänsä vaitonaisuuden. Aistien myös pientä alakuloisuutta vaikka toinen oli päässyt vasta hetki sitten perheensä luokse erossa olemisen jälkeen. Haavojen hoitamisen siirtyessä olkavarren seutuville, aloitti vanhus tunnustelevasti:
”Ajatuksesi ovat muualla kuin täällä paikassa... Miksi annat niiden karata?”
Hiljaisen hymähdyksen vastaten aluksi takaisin. Anubiksen laskien katseensa voimattomana alaviistoon. Hänen hakien oikeita sanoja harkiten, mutta lopulta antoi niiden tulla kuuluville sellaisina kuin olivat.
”En halua heidän kokevan samaa kuin minä aikoinani… se voimattomaksi kokeminen… se viha sitä kohtaan ettet voi tehdä mitään… voit vain katsoa vierestä kunnes lopulta tiedät hänen olevan poissa.”
Hennon verivanan valuen esiin suupielestä. Saiteksen tietäen silloin Anubiksen taistelevan tunteitaan vastaan sisäisesti. Raskaan huokaisun saaden hartian lysähtämään alas. Silmäluomien laskeutuen hopeisen katseen peitoksi.
”Olisin antanut silloin kolmetuhatta vuotta sitten mitä tahansa että olisin saanut luopua kuolemattomuudestani. Nyt kun se on viimein minulta viety… en halunnut niin käyvän perheeni vuoksi.”
Vanhuksen saaden viimeisen haavan paikatuksi tämä jäi miettimään vastaustaan. Tietäen ettei paluuta enää olisi, joten siitä puhuminen oli täysin turhaa. Oli vain totuus joka odotti ääneen lausumista.
”Todelliset perhesiteen punnitaan silloin kun on aika sanoa hyvästi. Tiedät vaimosi ja lapsesi rakastavan sinua… älä valehtele itsellesi muuta.”
Kämmenen laskeutuen taputtamaan olkapään seutua, minkä jälkeen vanhus nousi varovaisesti paikaltaan.
”Nyt lepää. Tarvitset voimiasi nopeammin kuin uskotkaan.”
Saiteksen poistuen vierashuoneesta. Anubiksen jääden istumaan sängynreunalle.
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 01.] Da mi basia mille, deinde centum

Viesti  Alice lähetetty Su 29 Kesä 2014, 12:29

Ajan kuluen hyvin hitaasti omalla tavallansa, ennenkuin demoni tyytyi antamaan tähtien seuraamisen olla siltä yöltä.
Askelten johtaen takaisin sisälle, oven tullen suljetuksi hiljaisesti takanapäin ennenkuin jalat lähtivät viemään pitkin pimeää käytävää minne vaisto nyt käskikään.

Saitesin tullen pian vastaan käytävällä, loi demoni pienen hymyn tuolle "Hän ei taida olla täysin kunnossa?" Hän kysyi vanhemmalta, silmien hakien pimeydestä toisen silmiä tosin tuloksetta jolloin demoni päätyi kääntämään katseensa ovelle, josta mies oli poistunut hetki sitten.

Naisen toivottaen vanhemmalle hyvät yöt, ennenkuin asteli oven eteen koputtaen hellävaraisesti puupintaan ennenkuin, oven kahva tuli raottuneeksi hieman. Pandoran kurkistaen miestä sängynreunalla.
Demonin sanomatta kuitenkaan mitään tuolle rakastamalleen miehelle, oven tullen sulkeneeksi perässä kun Pandora astui huoneeseen.
Hiljaisuuden vallaten huoneessa hetken ajan, ennenkuin demoni tyytyi lausumaan pienellä kiusoittelevalla äänellä "sinunhan piti levätä".
Paljaiden jalkojen astellen hiiren hiljaisesti miehen luokse, mutta sen sijaan että Pandora olisi istunut toisen vierelle sängylle kyykistyi tämä Anubiksen eteen. "Anubis... mitä on tapahtunut? Näin kun tärisit pidellessäsi Eveytä" Toisen käden tullen hakeutuneeksi miehen omalle ja toisen taas kurkottaneeksi kasvoja kohti kunnes sormen päät tunsivat posken ihan allansa.

Makuuhuoneen oven avautuessa hiljaa narahtaen – aukenivat miehen silmät puoliksi. Katseen pysyen lattiaa kohti. Aistien kertoen kuka tulija oli, mutta ei enää niin vahvasti kuin yleensä. Anubiksesta tuntuen sinä hetkenä että hänen ympärilleen oli asetettu tumma kangas, joka esti ympäristön näkemisen täydellisesti. Äänettömien askeleiden johdattaen naisen seisomaan hänen eteensä. Pandoran kyykistyen varoen alas ja koskettaen käsillään. Pienien väreiden juosten hallitsemattomasti selkää pitkin. Naisen kosketus, hänen rakkaansa läsnäolo oli muuttunut kylmäksi – sellaiseksi mitä Anubis ei ollut ennen huomannut.
”Sinun kosketuksesi…”
Käden kohottautuen hitaasti posken seutuville ja ottaen naisen kämmenen otteeseensa.
”…tuntuu sille kuin sivelisit jäätä iholleni.”
Peukalon silittäen kämmenselkää hellästi – tuota silkinpehmeää ihoa, joka toi mieleen itse kuoleman. Otteen irtaantuen varkain ja päästäen Pandoran käden tipahtamaan takaisin alas. Hopeisten silmien hakeutuen naisen katseeseen. Miehen katseensa pystyen näkemään selvästi että jotakin puuttui.
”Anna minulle anteeksi, Pandora - sillä olen tehnyt sinua kohtaan synneistä vakavimman…”
Lauseen lopun haihtuen kuulumattomiin huoneen pimeyteen. Lopun kuuluessa; ”…että annoin sinun rakastua kuolevaiseen.”

Miehen mainitessa hiljaisesti hänen ihonsa olevan kylmä, oli demoni valmiina vetäisemään kätensä samantien irti toisen ihosta, mutta toinen kerkesikin itse tarttumaan kädestä kiinni.
Ennenkuin se laskeutui hitaasti takaisin paikoilleen alas.
Katseiden kohdaten toisiinsa samassa, sykähti sydän asteen kovemmin demonin huomatessa jotain tosissaan puuttuvan.
Jotain hyvin tärkeää. Sen enempiä kerkeämättä olemaan paniikin omainen sen enempää oli Anubis jo esitti anteeksipyynnön.
Lopun lauseesta kuitenkin kadoten ensiksi huoneen varjoihin lähes kuulumattomiksi, huokaisi nainen.
"... Sin, mitä on tapahtunut?" Hän kysyi hiljaisesti, kehon nousten takaisin seisomaan toisen eteen mutta nyt istahtaen sängylle.

Käden kohottautuen takaisin kasvoille, tosin nyt varoen Pandoran kääntäen Anubiksen kasvot kokonaan omiinsa päin, silmien katsoen toista vakavina. "Tiedät etten tunne salaliittoa ja heidän sääntöjään, en jumalasi kovinkaan hyvin, ja vielä vähemmän teidän syntejänne paitsi ne mitä tapahtui viisi vuotta sitten, joten selitä minulle..."
Pandoran jääden miettimään sanomisiaan hetkeksi, osaksi ehkä peläten vastausta minkä tulisi saamaan toiselta mutta jatkaen siltikin: "mistä synnistä oikein puhut?"

Katseiden kohdatessa toisensa – pystyi Anubis näkemään selvän hämmennyksen rakastamansa naisen katseessa. Toinen oli huomannut jotakin puuttuvan miehen silmistä – enää se olisi vain ääneen sanomista vaille. Pandoran siirtyen lattialta istumaan sängylle ja kohottaen kätensä uudemman kerran miehen kasvoille. Anubiksen kääntäen katseensa vapaaehtoisesti. Hetkellisen hiljaisuuden laskeutuen parin välille naisen sanojen jälkeen. Vaitonaisuuden rikkoen lopulta tyyni ääni, joka pysyi vakaana sisimmän kuohuista huolimatta.
”Sain haluamani, Pandora. Salaseura ei enää vainoa minua, mutta siitä maksuna he haluavat keinolla millä hyvänsä esikoiseni. Tahratessa käteni ”veljeni” verellä sinetöin kohtaloni heidän silmiensä edessä. Uudelleen herättämisen jälkeen he omistavat minut kokonaan ja kerran eivät voi tappaa omakätisesti… he antavat luonnon hoitaa sen puolestaan.”
Toisen paidan hihoista tullen käärityksi puoleen väliin, jolloin ihon merkit paljastuivat Pandoran nähtäväksi. Haalistumisen näkyen selvästi, osan merkeistä ollen hävinneenä kokonaan.
”Syntini on olla kuolevainen. Maan kahlitsema. Kykenemätön pakenemaan lähestyvää kuolemaa.”
Hihan laskeutuen takaisin merkkien peitoksi. Anubiksen kääntäen katseensa pois ikkunan suuntaan. Toisen käsistä puristautuen tiiviiseen nyrkkiin. Hän ei sanonut sitä ääneen Pandoralle, mutta edelleen hän tulisi seisomaan niiden sanojen takana mitkä oli lausunut Saitekselle. Salaseura tulisi kohtamaan loppunsa.

Hieman painostavan hiljaisuuden laskeutuessa, olisi Pandora voinut kuulla omat sydämen sykkeensä jos olisi halunnut.
Viimein Anubiksen selittäessä kaiken, - no lähes kaiken, huokaisi demoni raskaasti osaksi helpottuneisuudesta ja osaksi taas sen takia että heillä olisi siltikin uusi huolenaihe. Evey.
demonin katsoen ja kuunnellen koko sen ajan miestä, vaikka mieli kamppailikin kiukun ja huolen kanssa tekemisistä.
Hampaita tullen purretuksi yhteen vihasta samalla kun hiljaisuus jälleen valtasi huoneen.

"mitä me teemme?" Nainen kysyi lopulta, silmien tullen kohotetuksi takaisin rakastettuunsa, henkäisten samalla hieman turhautuneesti.
Se miten nainen oli tottunut purkamaan turhautumistaan ei auttaisi sillä hetkellä, varsinkaan kun kyseessä oli heidän tyttärensä.
Hetken katseltuaan toista vakavana, alkoi katse laskeutua hieman alemmaksi, miehen käsiin jotka olivat puristautuneet nyrkkiin, kohosi naisen oma käsi nyrkin päälle rauhoittavasti.
Sormien sivellen ihoa allaan hitaasti ja rauhoittavasti, naisen liikahtaessa hieman eteenpäin, lähemmäksi Anubista sanomatta kuitenkaan mitään. Kertoen sanattomasti miehelle olevansa kokoaika mukana. "selviämme tästä, niinkuin kaikesta muustakin tähän mennessä ja mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan" Hiljainen ääni totesi, pään tullen painautuneeksi varoen miehen olkapäätä vasten turvaa hakevasti.
"Kuolevainen tai ei, me selviämme tästä"

Hiljaisuus muuttui kaksikon välillä uudemman kerran painostavaksi. Ikkunoiden toisella puolella puhaltavan erämaatuulen ollen sinä hetkenä ainoa äänen lähde hämärässä huoneessa, jota kuu hopeisella valollaan valaisi mystisesti. Patjan painopisteen muuttuessa lopulta – tuon pienen tapahtuman kertoen Anubikselle Pandoran siirtyvän sen hetkiseltä paikaltaan. Naisen kuitenkaan lähtemättä pois vaan tämä siirtyi varoen lähemmäksi miestä ja painoi päänsä hartiaa vasten kertoakseen sanattomasti olevansa läsnä. Hiljaisen äänen kuiskaten korvan vieressä lohduttavia sanoja, jotka saivat Anubiksen uskomaan niihin sen hetken ajan. Kolmetuhatta vuotta oli kuitenkin karistanut turhat illuusiomaiset haaveet elämän oikeuden mukaisuudesta. Anubis oli saanut oppia elämän tärkeimmän opetuksen matkansa aikana; mitään ei saanut ilmaiseksi.

Hopeisen katseen, joka vielä hetki sitten oli katsonut ikkunasta jonnekin kaukaisuuteen, laskeutuen hitaasti alas sylissä lepääviin käsiin, jotka olivat puristautuneet nyrkkiin sisimmässä kuohuvien tunteiden voimasta. Pandoran hellän kosketuksen saaden ne lopulta rentoutumaan hitaasti. Anubiksen muistaen silloin mihin alun alkaen rakastui Pandorassa. Kuolevainen tai kuolematon… sillä ei ollut mitään väliä. Käden ottaen hellästi naisen kämmenen otteeseensa ja kohottaen sen huulten suudeltavaksi.
Pandora oli hänen syntinsä ja kiusauksensa… hänen pelastajansa… ainoa rakkaimpansa.
”Kiitos… että olet vain siinä.”
Tumman äänen lausuen hiljaisesti. Käsien laskeutuen rintakehän seutuville ja tullen painetuksi hellästi paidan kangasta vasten. Miehen sydämen sykähdellen rauhallisesti rintakehän alla.

Kämmenen tullen kohotetuksi ylömmäksi, huulten koskettaen selkäpuolta pimeydessä, kohosi hymy kasvoille väkisinkin kiitoksen myötä, vaikkei demoni tuolle suullisesti vastannutkaan. Tuskin olisi edes tarvetta.
Pandoran irtautuen irti toisen olkapäästä kun käsi tuli nyt asetetuksi rintakehälle, josta nainen pystyi tuntemaan toisen sydämensykkeet kangaspalan alta. Demonin kohottautuen toisen kasvoja kohti hitaasti, mutta sen sijaan että olisi suonut suudelman miehen huulille tulivat kasvot painautuneeksi toisiaan vasten otsasta.
Ruskeiden silmien seuraten hetken aikaa hopeisia, ollen vain hiljaa siinä Sinin hengityksen tuntuessa kasvoilla.
Hiljaisuuden olematta enään painostava kaksikon välillä, "sinun täytyisi levätä... " Nainen tokaisi hiljaisesti Anubikselle.
Käden joka oli asetetut miehen aloitteesta rintakehälle tullen hellästi tönäisseeksi miehen kehoa sängylle makuulteen.

Pandoran mennen itsekin makuulteen sängylle, katseen kääntyessä kattoa kohti hetkisesti johon kuunvalo taittui, tuoden huoneeseen aivan pienen valon häivähdyksen.
Käden tullen kierretyksi toisen ympärille takaisin, samassa kun keho vaihtoi asentoa kyljelle. Naisen huulen koskettaen varoen poskea "onko kosketukseni vielä kylmä?" Hän kysyi hiljaisesti toiselta, ollen valmiina siirtymään kauemmaksi mikäli kuulisi myöntävän vastauksen.

Kasvojen lähestyessä toisiaan naisen aloitteesta – erkaantuivat huulet millin toisistaan sanattoman säännön käskemänä, luullen suudelman olevan seuraava kosketus. Otsien painautuessa toisiaan vasten ja katseiden kohdatessa toisensa lähietäisyydeltä – sai hymy suupielen kohottautumaan hetkellisesti. Tuon pienen kasvojen eleen kuitenkin sulaen hiljalleen kadoksiin. Katseen pysyessä tiiviisti naisen omassa. Sulan hopean kohdaten lämpimän tumman, jonka sisimmässä piili samanaikaisesti pelottavaa mystisyyttä. Anubiksen haluamatta sinä hetkenä erottaa katseita toisistaan, mutta alistui kuitenkin Pandoran kehotukseen. Käden painalluksen saaden vartalon laskeutumaan selin vuoteelle. Pandoran asettuen miehensä vierelle makaamaan – toisen käsistä kietoutuen ympärille rakastavasti. Katon vastaten katseelle takaisin kunnes silmäluomet laskeutuivat peitoksi. Vartalon jokaisen lihaksen käydessä hiljalleen raskaiksi. Väsymyksen alkaen täyttämään mieltä varkain. Naisen hiljaisen äänen kysyessä kosketuksen kylmyydestä – puisteli Anubis päätänsä lähes huomaamattomasti ja vastasi:
”Näin on hyvä…”
Äänen painon hiipuessa kuulumattomiin levollisen henkäyksen saattelemana. Anubiksen ehtien kohottamaan toisen kämmenensä vaimonsa käsivarren päälle ennen kuin vaipui levolliseen uneen ensimmäistä kertaa monen vuosisadan jälkeen.

Hopeisten silmien avautuen hiljalleen aamuhämärässä auringon tuoden itsensä ilmi osumalla säteidensa kanssa suoraan lapsen silmiin, pikkuisen tietäen silloin heti että olisi aika herätä.
Lapsen laskeutuen varoen sängyn päältä paljain jaloin puulattialle, kylmien väreiden kulkeutuen selkää pitkin ylös tytön etsien siitä huolimatta vaatteensa käsiin.
Pukeutumisen ollen nopea, tosin kömpelö niin pieneltä lapselta kuin Evey oli sillä hetkellä mutta ainakin vaatteet tulivat puetuksi päälle oikein päin.
Jalkojen lähtien kuljettamaan tapojen mukaisesti uudemman kerran taloa vaikka tyttö olikin sen jo eilen tutkinut.

Vierashuoneen oven tullen avatuksi mutta sen sijaan että Evey olisi tapojensa mukaisesti juossut sängylle, pomppinut äitinsä hereille tämä pysähtyikin samantien ovella nähdessään vanhempiensa, - tai ainakin Pandoran nukkuvan vielä.
Silmien erottamatta kyseisestä kulmasta olisiko isä vielä nukkumassa vai ei, mutta niin tai näin tuli ovi suljetuksi takanapäin ja ajatusten toivoen ettei kyseinen teko ollut herättänyt ketään. Tytön kääntäen selkänsä ovelle, jalkojen lähtien hipsimään sinne missä ainakin Saites oli ollut viime aamuna samoihin aikoihin: puutarhaan.

Auringon päästessä kohoamaan taivaan rannan ylitse kohti korkeampaa taivaan kantta – etenivät sen säteet määrätietoisesti maailman ylitse ja pakottaen pimeyden väistymään tieltään. Valon saavuttaessa lopulta hiljalleen tuon mäen päällä sijaitsevan talon, jonka valkoiset seinät saivat auringon heijastuksen näyttämään kirkkaammalle. Korkeimmassa taivaankannen kohdassa tähtien loistaen vielä viimeisillä voimillaan ennen levolle laskeutumistaan. Sarastavan aamun ollen sinä hetkenä mystisimmillään. Hetkessä, jossa yö ja aamu vaihtoivat paikkaa keskenään. Talon pihamaan näyttäessä vielä autiolle yhtä hahmoa lukuun ottamatta. Anubiksen istuen kielekkeellä ja hakien sisäistä rauhaa rukoilemalla tapojensa mukaan. Itään päin ollessaan tämä kohtasi auringon ensisäteet esteettömästi. Saaden kohdata taivaan valon viimein niin ettei se polttanut ja pakottanut vetäytymään takaisin varjoihin. Sen saadenkin kahdet tunteet taistelemaan keskenään miehen sisimmässä; surun ja ilon.

Saiteksen puolestaan kuulumatta niihin aamuvirkkuihin mihin Anubis ja Evey… ei ainakaan tuona aamuna. Vanhuksen löytyen kyllä puutarhasta, mutta kukkien kastelemisen sijasta tämä istui nojatuolissaan, johon oli nukahtanut myöhään illalla kesken kirjan lukemisen kuten silloin aikoinaan vaimonsa ollessa vielä elossa. Isabel oli hymyillyt huvittuneesti – tämän poimiessa lopulta tippuneen kirjan lattialta ja levittänyt viltin lämmikkeeksi miehensä päälle. Sormien hipaisten poskea rakastavasti, pehmeän äänen kuiskatessa: ”Rakas lukutoukkani. Kykenisitköhän elämään päivääkään ilman kirjojasi.”
Saiteksen pystyen välillä vieläkin kuvittelemaan kuulevansa rakkaansa äänen ja tuntemaan tämän kosketuksen… kunnes oli lopulta herättävä ja huomattava että kaikki oli ollut vain hyvää unta.

Eveyn astellessa pihalle osuivat silmät ensimmäisenä kielekkäällä istuvaan hahmoon, joka näytti keskittyneeltä ja sen sijaan että tyttö olisi astellut isänsä luokse ja toivottanut huomenivat, tämä päätti olla häiritsemättä tuota.
Mitä ikinä mies siis tekikään kielekkeellä.
Jalkojen ottaen pieniä juoksuaskeleita kohti kasvihuonetta jossa tämä oli eilenkin ollut auttelemassa vanhusta, lapsen olettaen näkevänsä miehen jälleen kerran virkeänä.
Sen sijaan puisen oven avaudutta, kohosi lapsen kasvoille hieman huvittunut, lempeä hymy tämän katsellessa Saitesia nojatuolissa.
Tästä huolimatta olento astui sisään silmillä vaparoiden ympäri huonetta kasvien ohitse ennenkuin tuli peite löydetyksi hyllykön päältä.

Auringon valon valaisten koko valkean huoneen kertaheitolla, siristelivät silmät hetken ajan valon tottumukseen väsyneinä.
Pandoran manaten mielessään kuinka joku taisi tosissaan haluta ettei hän saisi nukkua edes yhtä yötä rauhassa, huulten tullen päästäneeksi muutaman näistä manauksista myös ääneen esille.
Eihän kukaan ollut enään samassa huoneessa.
Demonin värähtäen nopeasti kylmää lattiaa, auttoi tunne virkistymään osaksi hyvin epämiellyttävällä tavalla tosin. Demonin kohdistaen tiensä ulos niinkuin kaikki muutkin olivat tehneet, väsyneiden silmien erottaen ensimmäisenä Anubiksen jyrkänteeltä meditoimasta tapojensa mukaisesti ja aistien taas kertoen Eveyn olevan Saitesin kanssa kasvihuoneen puolella.

Oli kasvihuoneessa tullut siirrettyä jo nurkassa pöllyttynyt jakkara kun Evey oli päättänyt ottaa viltin hyllyköltä vaikka mikä olisi, tosin tarpeeksi isohan pikkuinen ei vielä ollut, joten apuvälineitä olisi tarvittu. Tai ainakin jonkun apua. Mutta kerrankin Evey halusi saada tehdä jotain itse, ilman että aikuisen pitäisi tulla ojentamaan kaikki tarvittava pahan paikan tullen.
Tytön joutuen kohottamaan pituutta varpailleen jotta olisi ylttynyt, saaden viltin reunasta juuri ja juuri hipaistua sormen päillä otteen.
Kasvavan olennon hypähtäen tasajaloin jakkaralta alas, ja askeleiden kiirehtien tiheästi nojatuolille levittämään viltti miehen päälle ja kirjan tullen asetetuksi lähimmäiselle pöydälle.
Pikkuisen toivoen ettei vanhus olisi vielä herännyt kaikesta koheltamisesta.

"milloin oikein opit ettet pääse pois silmistäni vaikka heräisit vuorokauden ennen minua?" Lempeä ääni kysyi mieheltään, Pandoran istahtaen itsekin jyrkänteen reunalle, katseen pysytellen hetken aikaa Sinissä kunnes katse tuli kääntyneeksi nousevaa aurinkoa kohti ja pään asettuen nojaamaan käteen.
Pienen hymyn koroten väkisnkin kasvoille demonin enään muistamatta milloin viimeksi olisi noussut niinkin aikaisin. Milloin viimeksi hän oli nähnyt auringon nousevan horisontin takaa, syrjäyttävän pimeän yön tieltään ja aloittavan uuden päivän.
Pään kääntyen hieman Anubista kohti, ja demonin lopettaen samassa nojaamisen käsiinsä kun taas nyt sormien alkaen avaamaan flanellipaidan nappeja varoen samassa kun tämä nousi ylös seisomaan.
Paidan tullen pian lasketuksi käsipitkin alas pois valkean topin tieltä, samassa kun Pandora oli astellut miehensä taakse ja kietaissut paidan paidan toisen hartioille "ettet taas sairastu" tämä tyytyi tokaisemaan syyksi teolleen, huulten tullen painautuneeksi viimeinkin pitkän ajan jälkeen Anubiksen omille.

Vanhus ei herännyt lapsen ystävälliseen tekoon vaan lopulta luontaiseen väsymyksen loppumiseen ja kolotukseen, joka oli vartalon vastalause epämukavaa asentoa vastaan. Evey oli saanut olla puutarhassa itsekseen noin tunnin verran. Henkäisyn karatessa yhteen purtujen hampaiden lomasta kun Saites pakotti itsensä nousemaan nojatuolista. Kämmenten asettuen hetkellisesti alaselän puolelle – ryhdin tullessa suoristetuksi kuuluvan naksahduksen saattelemana. Iän sumennuttavan katseen liukuen tilan ylitse kunnes lopulta kohdistui tuohon nuoreen lapseen, joka sinä hetkenä hoiti rakkaalla huolenpidolla syrjemmällä sijaitsevia liljoja. Hymyn kohottautuen kasvoille väkisinkin. Saiteksen kävellen yllättävän hiljaisin askelin näkemänsä luokse ja pysähtyi seisomaan lapsen vierelle.
”Olet ilmeisemmin löytänyt lempikukkasi?”
Kukissa pysyneen katseen käyden Eveyssä hetkellisesti. Katseessa pilkahtaen ystävällinen lämpö.
”Lilja on kuulunut aina suosikkeihini – niin paljon että kannoin sen symbolia teräaseissa nuoruudessani. Sen muistuttaen minua synnyinkodistani, jossa niitä kasvoi laaksossa silmin kantamattomiin.”
Huvittuneen hymähdyksen viimeistellen puhumisen – tuon pienen eleen tarkoittaen sanattomasti; vanhuuden höperön puheita. Saiteksen ottaen yhden askeleen takaisinpäin ennen kuin sanoi ohimenevästi:
”Sitten kun et enää jaksa hoitaa kasveja voit liittyä seuraani tekemään aamiaista meille kaikille. Yhden suu kun on kasvanut vaivihkaa neljään.”
Pehmeän naurun kulkeutuen vanhuksen jäljessä – tämän poistuessa kasvihuoneesta päätalon puolella sijaitsevaan keittiöön, jossa ruokailutila oli samassa. Tilan tuoden huomaamattaan mieleen lämpimän italialaistyylisen keittiön. Anubiksen ja Pandoran ollen Saitesta vastasta – kaksikon jutellessa keskenään mahdollisesta tulevasta. Molempien äänen painon kertoen väkisinkin ettei puheen aihe kuulunut niihin mieleisiin. Anubiksen lopulta henkäisten yllättävän raskaasti ja napaten pöydällä lepäävästä kulhosta appelsiinin käteensä. Tämän pyöritellen hedelmää levottomasti otteessaan. Hiljaisuuden laskeutuen parin välille painostavana.

Vanhemman kadottua vanhasta puu-ovesta keittiöön, toivottaen demonin tervetulleeksi auttamaan keittiönpuolelle tämän kyllästyttyä kukkien kasteluun. Lapsen tyytyen nyökkäämään varoen miehelle ymmärtäväisesti vastaukseksi. Pienen huokaisun päässen ilmoille kasvavan ihmisen huulilta.
Evey viihtyi Saitesin luona isän ja äidin kanssa, paremmin kuin ennen heidän lähtöään mutta olisihan se oman ikäinen seurakin ollut mukava kun niinkin nuorelle eivät aikuiset kertoneet suoraan asioita, peläten ettei hän ymmärtäisi.
Pään tullen käännetyksi ikkunaan josta näki suoraan aavikolle päin, hopeisen silmäparin erottaen kaukaisuudesta joukkion hieman vanhempia lapsia hevosineen ja leikkineen.
Huulten tullen mutristuneeksi pienesti lapsen muistaessa millaiset muut lapset olivat olleet päiväkodissa. Tuskin se muuttuisi?

Ajan kuluessa eteenpäin, Eveyn kastellen kukkia vielä tunnin verran eteenpäin siitä milloin vanhus oli pyytänyt auttamaan keittiössä, tytön aavistaen ettei hänen apuaan enään tarvittaisi kuitenkaan, mutta olihan demoni luvannut edes ilmestyä paikalle.
Pienten jalkojen johdattaen valottomia käytäviä pitkin keittiötä, jossa kaikki jo olivatkin, tilan ollen painostavan hiljainen.
Eveyn saaden nielaistua huomaamattomasti hiljaisuuden lomasta. "Saites-setä, tarvitsetko vielä apua?" Tämä kysyi sitten vanhemmalta, rikkoen näin hiljaisuuden ja luoden huolettoman hymyn kasvoilleen astellessaan samalla miehen vierelle vaikkei vielä ylttynytkään keittiötasolle.

Pandoran vilkaisten kaksikkoa takanaan hymyillen, Eveyn luodessa hieman murjottavan ilmeen kasvoilleen, kun pituudesta ei ollut hyötyä keittiössä.
Naisen silmien kääntyen kuitenkin Anubiksen omiin, päästäen pienen huokauksen huuliltaan ennenkuin nainen nousi paikoiltaan tämän kiertäen miehensä puolelle.
"näytät hermostuneelta" Demoni kuiskasi hiljaisesti Anubiksen korvanjuureen, samassa kun keho asettui miehen syliin.

Anubiksen ja Pandoran käydessä kahden keskistä keskustelua, jonka aihealueet eivät ilmeisemmin kuuluneet kummankaan mieleisiin – ei Saites reagoinut mihinkään kuulemaansa, vaikka pari asiaa keskustelusta tarttuivat vanhuksen korviin. Tämän kuitenkin peittäen mielenkiintonsa tyynen ulkokuorensa alle ja peittäen loput jäljet kadoksiin ulkoisilla tekemisillään. Eveyn liittyessä lopulta kolmikon seuraan keittiön puolella – otti Saites lapsen tarjoaman avun mielellään vastaan. Työpöydän muuttuessa pian tasavertaisemmaksi Eveyn silmien edessä kun tämän jalkojen juureen asetettiin puinen jakkara. Saiteksen ja Eveyn alkaen työstämään ruokaa yhdessä. Vanhuksen jutellen tuolle nuorelle sielulle niitä näitä sillä jokin kertoi Saiteksen alitajunnassa että ilmapiiri voisi kylmettyä minä hetkenä hyvänsä.

Vanhuksen erottaen sivusilmässään liikettä Eveyn vanhempien suunnalta. Saiteksen pystyen päättelemään näkemästään Anubiksen vastaavan tapojensa mukaan kiertelevästi johonkin Pandoran esittämään toteamukseen ennen kuin hetken kestävän ajan jälkeen tämä nousi ylös pöydän äärestä ja poistui huoneesta. Hiljaisen kumahduksen kertoen appelsiinin tulleen heitetyksi takaisin pöydällä lepäävään kulhoon. Puisten lankkujen narinan vaimetessa loittonevien askelien tahdissa. Saiteksen kohdistaen katseensa kokonaan tekemäänsä; tuohon leikkuulautaan, jossa veitsi pilkkoi kasviksia siivuiksi ja kuutioiksi. Raskaan henkäisyn kohottautuen varkain kuuluville vaikka vanhus yritti näyttää mahdollisimman paljon ulkopuoliselle. Sin oli siis tehnyt päätöksensä. Päätöksen, jota Pandora tuskin sallisi.

Anubiksen vastaten kiertelevästi ja sanoja leikitellen, niinkuin aina ennenkin tunsi Pandora kuinka raskas huokaus olisi halunnut tulla kuuluville huulie välistä, kertoen pienestä turhautuneisuudesta.
Mies ei vieläkään puhunut asioista suoraan vaan kierteli ja kaarteli, leikki ja piiloutui ulkokuorensa taakse jättäen Pandoran arvailun varaan.
Anubiksen loittoontuen muista toiseen tilaan, jättäen naisen istumaan tuolille mietteisiinsä, huokauksen kuuluen viimein lähes saman aikaisesti kuin Saitesin.
Eveyn kiinnittämätä huomiota ympärillä tapahtuneeseen vaikka tiesikin isän lähteneen pois huoneesta.
Pikkuisen kiinnittäen huomionsa vain aamiaiseen joka piti kaikille valmistaa - mielellään niin ettei kukaan saisi myrkytystä.

Pandoran nielaisten voimattomasti, kääntäen hitaasti katseensa kaksikkoon jotka hääräsivät vielä vihanneksien parissa.
"... turhauttavaa..." Tämä mumisi hiljaisesti, niskan tömähtäen velttona tuolin selkämyksen ylitse ja katseen kohdaten auringon valaiseman keittiön katon.
Se asia turhautti että Sin ei vieläkään kertonu hänelle asioita, tai edes niitä pieniä ja "turhia" ajatuksia joita tuon mielessä liikkui tilanteesta.
Mutta olisi totta, etteivät he voisi ikuisesti jäädä sinnekään asumaan, mikäli liitto olisi heidän jäljillään.
Tuskin ne maat mitä Saites omisti, tuskin enään paljoa auttaisivat heitä, vaikka Vanha liitto olikin yrittänyt saada valtaansa.

"äiti... minne isi meni?" Viattoman äänen kysähtäessä seuraavaksi, rikkoen demonin ajatusten karkailun ja tuoden ne takaisin karulle maanpinnalle, katseen siirtyen salamana nyt vieressään varpaillaan seisovaan pikku tyttöön joka tapitti takaisin herkeämättä.
Sanojen jääden hetkeksi puolille teille, ajatuksen ikäänkuin katkoen tiensä suun ja aivojen välillä.
Nainen rykäisi, ehdottaen lapselle hiljaisesti että tämä voisi etsiä isänsä käsiinsä ja tuoda tämän syömään heidän kanssaan.
Tytön kipittäen iloisesti pois keittiöstä, nousi nainen pois tuolin päältä astellen keittiötasolle. "taidat tietää jotain mitä minä en, eikö?" Hän kysyi toiselta, luoden kasvoilleen pienen hymyn tapaisen, ruskeiden silmien hakeutuen vanhuksen omiin.
Sormien hivuttautuen lautasten alapuolelle tukevasti, samalla selän kääntyen poispäin vanhemmasta, naisen antaen hymyn hiipua vähitellen huuliltaan kokonaan. Ei jaksa.

Veitsen leikatessa kasviksen vartta kerta toisensa jälkeen – synnytti se rytmikkään nakuttavan äänen kun terä osui puista lautaa vasten. Evey oli mennyt jo aikoja sitten menojaan – tuon viattoman luontokappaleen aikomuksena ollen etsiä Sin ja tuoda tämä takaisin keittiön puolelle. Aikuisen naisen hiljaisten askelien kulkeutuen lopulta seisoskelemaan Saiteksen vierelle. Vanhuksen keskittyen pitämään katseensa tiiviisti tekemässään. Veitsen liikeradan keskeytymättä silloinkaan vaikka Pandoran sanat olivat osuneet pelottavan lähelle maalia. Sitten se tapahtui kuten aikaisemminkin. Ystävällisen hymyn piirtyen naisen kasvoille ja kätkien taakseen ne todelliset tunteet mitä toinen tunsi ja pelkäsi sinä hetkenä. Pandora ei loppujen lopuksi eronnut tavoissaan paljoakaan rakastamastaan miehestä. Tilanteen ollen hetkessä ohitse. Selän kääntyen lopulta Saitekseen päin. Veitsen tullen isketyksi viimeisen kerran lautaa vasten – äänen kaiussa seuraten vanhuksen sanat:
”Miehesi tekee kuolemaa, Pandora. Se on valitettavasti kuolemattomuuden menettämisen hinta ja sen tietää salaseurakin. Uskoitko sitten hänen elävän vanhuuden päiville asti?”
Iän sumentaman katseen käväisten polttavana naisen suunnalla. Saiteksen katseessa pilkahtaen se sama voima, joka oli täyttänyt tämän kokonaan nuoruudessa. Hiljaisen hymähdyksen kuuluessa kun Saites laski veitsen kädestään ja alkoi koota pilkottuja kasviksia lasikulhoon.
”Menettämisen tuska… sitä ei voi milloinkaan paeta, mutta Sin haluaa silti yrittää suojella sinua ja lastanne siltä. Sen vuoksi hän…”
Käsien tullen lasketuksi lujemmin pöydän tasoa vasten. Saiteksen ärähtäen itselleen ajatuksissaan. Hän oli luvannut vaieta, mutta Pandora ansaitsi kuulla varoituksen sanasen tulevasta. Sormien painautuen tiiviimmin puista pintaa vasten. Vanhuksen pakottaen mielensä kokoamaan itsensä. Korvien kuullen äänen sanovan:
”…antaa teidän jatkaa matkaanne ilman häntä. `Menneisyyteni on osa minua` - näin Sin sanoi minulle. Hän aikoo viedä salaseuran mukanaan… vaati se sitten mitä tahansa.”
Viimeisten sanojen hiipuen voimattomana tuulen vietäväksi. Saiteksen sulkien silmänsä hetkellisesti – pyytäen ajatuksissaan kaukaiselta maaveljeltään anteeksi.

Lautasen pohjan koskettaessa puista pöydän pintaa, kuului samanaikaisesti kopistus, joka kertoi koska nainen saisi pöydän katettua, äänen hidastumatta kertaakaan vaikka Saites kertoikin sen julmemman totuuden.
Totuuden jota Pandora ei olisi halunnut kuulla, vaikka olikin tiennyt kyseisen jossain mielen syvyyksissään.
Normaalia polttavamman katseen tuntuen hetkellisesti iholla, tulivat ruskeat silmät kohdanneeksi tuon kyseisen katseen ja tekojen viimein pysähtyessä.
Korvien rekisteröiden jokaisen sanan mitä vanhempi lausui tarkoin muistilokeroihin, huulen tullen näykkäikseeksi pikaisesti alahuulta tuona aikana, jolloin demoni odotti vinkkiä tulevasti.

Sanojen tullen sanotuksi hienotunteisesti mutta totuudenmukaisesti, nousi hymytön hymähdys huulien lävitse kuuluville.
Pandoran taistellen tunteiden ja ajatusten kanssa, äänihuulten ja aivojen ollen valmiina katkaisemaan yhteys toisiinsa minä hetkenä hyvänsä, katseen tullen lasketuksi samassa takaisin lautasiin.
"... en olettanut että salaliitto olisikaan niin armollinen että antaisi ihmisen tomuttua rauhassa vanhuuteen asti. Se ei olisi niiden tapaista" Sanavalinnan olematta liian harkittu tilanteeseen nähden, muttei nainen tiennyt miten jäseniä pitäisi edes loppujen lopuksi nimittää. Mutta sen verran pystyi lukemaan sanojen lävitse ja ymmärtämään, ettei Pandoran arvostus Vanhaa liittoa kohtaan ollut lähellekään yhtä korkeaa kuin mitä jäsenellä pitäisi olla.
Kehon nojautuen tottumuksesta takana vastaan tulevaa seinää vasten, ja huokauksen viimein päästen kaikumaan huoneeseen vain heidän kahden välilleen.

Pikkuisten askeleiden kiirehtien läpi talon, katseen haparoiden joka pimeän nurkan yrittäen saada näkökenttäänsä tutun miehen, tuloksetta.
Huulten tullen lausutuksi muutamaan kerran isänsä nimeä, toivoen että jos mies kuulisi sen tämä astuisi esiin.
jonkin ajan etsinnän jälkeen tulivat huulten välistä karkaamaan pienet, hieman kömpelön tapaiset muinaisen eqyptin kielellä lausutut lauseet, jotka ilmoittivat pienestä turhautuneisuudesta ja mökötyksestä.
Pienen jalan tullen potkaisseeksi tyhjyyttä allaan, ennenkuin lapsi asettui istumaan odottavasti portaikon päähän.
Käsien tullen nostetuksi polvien päälle, pään tullen nojautuneeksi leukarustoista.

Kirjastohuoneen raskaat pariovet olivat sulkeutuneet hiljaisesti kumahtaen selän takana. Katseen kiertäen hitaasti hämärän huoneen lävitse, minkä perimmäisellä seinustalla ikkunat sijaitsivat. Raskaiden verhojen estäen päivän valoa pääsemästä huoneeseen. Askeleiden lähtien viemään pikkuhiljaa näkemänsä suuntaan. Kämmenen tarttuen varoen toisen verhon sivustasta ja ollen valmiina siirtämään sen syrjään, mutta ei vielä. Liikkeen pysähtyen ylemmän voiman käskemänä. Sormien puristautuen voimakkaammin pitelemänsä ympärille samaan aikaan kun silmäluomet laskeutuivat alistuvasti katseen peitoksi – noiden sulaa hopeaa muistuttavien silmien, jotka olivat muuttuneet synkiksi. Anubis… Sin… oli viimein tullut elämän polkunsa risteykseen, joka ei pelkästään koskenut miehen kohtaloa vaan myös tämän perheen jäseniä. Hän voisi jäädä Pandoran ja Eveyn luokse suojelemaan noita kahta, uskottelemaan itselleen että he olivat perhe kuin muutkin. Hän voisi jäädä seisomaan esikoisensa vierelle ja opettaa lasta selviytymään pahemman edessä. Jäädä… kuinka lämmin tuo sana olikaan kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kaikki se kuitenkin tulisi loppumaan aikanaan. Salaseura löytäisi Eveyn ja Pandoran helpommin hänen kauttansa… seuraamuksia ei edes tahtonut ajatella. Olisiko hänen siis lähdettävä? Taas… lopullisesti… Eikö hän saisi pitää lähellään ikinä ketään viimeiseen asti? Eroaminen vähentäisi salaseuran mahdollisuuksia löytää etsimänsä ja antaisi myös vapaat kädet toimia tuon juonittelevan ryhmän tuhoamiseen – ettei kukaan enää joutuisi kokemaan samaa kuin hän itse. Ajatus uudesta yksinäisyydestä… se ei enää kutsunut luokseen, mutta mitä muuta olisi enää jäljellä? Ei mitään…
Hampaiden pureutuessa alahuulen sisäpintaa vasten. Veren maun kasvaen vahvemmaksi kielenpäällä. Selvän verinoron valuen ulos suupielen kautta alas kaulan sivustalle.

Kului aikaa, Eveyn miettien itsepintaisesti minne Anubis olisi voinut kadota. Jalkojen tömähdellen tahdikkaasti puulattiaa, lapsen väännellen naamaansa tylsistyneenä.
Tytön tietäen hyvin, että pitäisi löytää isä jotta kaikki saisivat ravintoa ja jaksaisivat vaikkei tällä ollutkaan mitään tietoa minne mies olisi kadonnut. Aistit eivät olleet kehittyneet vielä tarpeeksi. Pikkuisen nousten viimeinkin jaloilleen, pomppien tasajalkaa portaat alusta loppuun asti, kunnes viimeinkin jalkojen päästyä ensimmäiseen kerroksen tasanteelle lähtivät jalat juoksuun.
Lapsen käyden jokaikisen huoneen kerrallaan lävitse, kunnes tuli johdatetuksi raskaille parioville, tuli katse kohdanneeksi korkeammalla olevan ovenkahvan, tytön yrittäen itsepintaisesti kurotella ja pomppia päästäkseen korkeammalle. Viimein pienten sormenpäiden saaden otteen jotta kahva painuisi alas ja raskas ovi avautui narahdellen pimeään huoneeseen.
Hopean katseen erottaen pimeästä huoneesta hyvin hämärästi pidemmän mieshahmon, joka piteli verhoista kiinni muttei siltikään siirtänyt niitä tuodakseen huoneeseen valoa, pääsi huulten välistä iloinen hihkaisu ja mökötyksen kadoten samantien kasvoilta kuin taikaiskusta.

Lyhyiden askeleiden saaden miehen pian kiinni ja käsien tullen kietoutuneeksi pienellä halausotteella jalkojen ympärille, kömpelön eqyptin kielellä lausutun lauseen kertoen lyhyesti ettei isä saisi piiloutua niin vaikeasti. Silmien hakien toista hopeista katsetta, joka oli identtinen lapsen omaan, tulivat silmät erottaneeksi pienen verivanan.
Silmien pyöristyen Eveyllä samalla kun ajatus katkesi. tämän ollen kerrankin sanaton tilanteeseen, vaikka tästä selvästikin näki kuinka tyttö taisteli tunteiden välillä. Tietämättä olisiko hänen pitänyt kiljua, itkeä, olla peloissaan, inhota, huolissaan, nauraa vaiko vain lähteä, jäi tämä lähes lamaantuneena seuraamaan verivanaa. Se oli itseasiassa ensimmäinen kerta kun Evey näki kenenkään vuotavan verta.
"... isiin sattuu?" Hyvin hiljainen kysymyksen tapainen lyhyt lause pääsi viimein lamaannuksen ja kummastuksen alta, katseen hakeutuen väkisin takaisin Anubiksen tuttuihin turvallisiin silmiin.

Hentojen käsivarsien kietoutuessa halaukseen jalkojen ympärille – saivat aistit vahvistuksen lapsen läsnäolosta. Sydämen muljahtaen tuntuvasti rintakehän sisimmässä. Anubis ei pystynyt näkemään Eveyn kasvoja sulkeutuneiden silmäluomien takaa, mutta tuntemus ei valehdellut vanhalle sielulle – tämän tuntien selvästi lapsen tuijotuksen itsessään. Mielen voiden vain laskea noita hitaan piinaavasti valuvia sekunteja, jonka aikana Evey joutui näkemään liian paljon kuin olisi tarvinnut. Hiljaisen äänen lausuessa tuon viattoman kuuloisen kysymyksen – avautuivat silmät kokonaan auki ja kohdistuivat katsomaan lasta. Vaitonaisuuden laskeutuen isän ja tyttären välille. Ylimääräisiä sanoja ei lausuttu, ei edes kummankaan hengitys tehnyt ylimääräistä henkäystä joka olisi paljastanut jotakin. Kahden hopeisen silmäparin sulautuen yhdeksi – niin identtiset ne olivat keskenään. Aikuisen kasvoille piirtyen lopulta isällinen hymy. Kämmenen pyyhkäisten verivanan kadoksiin. Anubiksen kumartuen nostamaan Eveyn syliinsä kuin silloin alussakin kun tämä oli palannut perheensä luokse. Tumman äänen vakuuttaen rauhoittavasti kaiken olevan hyvin. Nyt ja jatkossakin. Lapsen kertoessa syyn miksi oli lähtenyt etsimään isäänsä – hymyili Anubis syvemmin takaisin ja naurahtaen totesi Eveyn huolehtivan liikaa noin nuoreksi. Kaksikon lähtien takaisin alakerrassa sijaitsevaan keittiöön. Eveyn pysytellen visusti isänsä sylissä ja puhua kertoillen jo asioiden vierestä kuin mitään ikävää ei olisi tapahtunut. Anubiksen pitäen hymyn kasvoillaan vaikka joka kerta kun hän katsoi sylissään pitelemäänsä lasta – tunsi hän sielunsa repeytyvän vereslihalle asti.

"... isiin sattuu?"
Kyllä, Evey… minuun sattuu enemmän kuin tiedätkään – sillä joka kerta kun saan armahduksen olla sinun ja äitisi lähellä ovat Jumalat repimässä minua jo erilleen teistä. Jos voisin jotenkin poistaa tuntemani tuskan ja ahdistuksen – en epäröisi hetkeäkään. Tiedän kuitenkin ettei sellaista ratkaisua ole. Haluan suojelle teitä liiaksi etten voi kääntää enää selkääni. Tietäisittepä vain kuinka paljon rakastan teitä. Tiedän olevani syyllinen tietämättömyyteenne. Olen syyllinen Jumalten silmissä vaikka toisin yrittäisin puolustaa itseäni. Antakaa minulle se anteeksi… joskus… ymmärrän jos ei vielä.

Anubiksen ja Eveyn saapuessa keittiön oven suulle oli heitä vastassa katettu pöytä ja kodinomainen tila, jossa Pandora ja Saites odottivat. Vanhuksen taistellen sinä hetkenä sitkaan hedelmän kanssa, mikä ei millään halunnut luopua kuorestaan. Pandoran puolestaan viimeistellen ruokapöydän kattausta. Näkymän saaden sielun lämpenemään ikiroudastaan. Eveyn heleän naurun yhtyen keittiön muiden äänten kanssa.

Antakaa minulle aikaa jäädä luoksenne. Pyydän Jumalilta ja ylemmiltä viisautta sekä kärsivällisyyttä valita oikein edessäpäin tulevien päätösten edessä. Yksinäisyys… sen haluan jättää taakseni. Pimeys ei enää varjosta silmiäni vaan näen valon monen vuoden jälkeen. Se sokaisee minut, mutta läsnä olonne rauhoittaa sydämeni. Pelkään joka päivä puolestanne ja itseni vuoksi, mutta tiedän ja uskon että elämässä on paikka meille jokaiselle. Menneisyyteni on osa minua. Nykyisyyteni on tässä ja nyt…

Te avasitte silmäni, kiitos.


”Isä, isä! Laske minut alas. Haluan mennä auttamaan Saites-setää. Saanhan mennä?”
”Mene vain, mutta ole varovainen ettet saa veitsestä osaasi.”
Eveyn vilauttaen kieltänsä leikkimielisesti ja kipittäen ketterästi vanhuksen luokse. Anubiksen voimatta olla naurahtamatta lapsen energisyydelle. Ikkunasta paistavan auringon säteiden kirkastuen entisestään – niiden valaisten tilan kokonaan. Rauhallisen uloshengityksen henkäisten ensimmäistä kertaa levollisesti. Näkymän kuin hidastuen hetkellisesti katseen edessä. Jokaisen sen yksityiskohdan painautuen syvälle muistoihin. Korvaten ne harmaat kohdat, jotka eivät enää ansainneet paikkaansa sielun lokeroissa. Oli aika aloittaa alusta.

”Sin… Angelina… kiitos teille kaikesta sillä olen tullut viimein kotiin.”

The End
avatar
Alice
Admin

Viestien lukumäärä : 440
Join date : 24.04.2014
Paikkakunta : FaNtAsY wOnDeRlAnD

Näytä käyttäjän tiedot http://assassin.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: 01.] Da mi basia mille, deinde centum

Viesti  Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa